Bubukuuti

Kuten kaikki valveutuneet kansalaiset varmasti tietävät, yksi kansainvälisen finanssikriisin keulakuvia on ollut Atlannin lohikäärmevaltio, Islanti. Maan valuutalla voi pyyhkiä persettään eivätkä islantilaiset yritykset ole kovinkaan houkuttelevia sijoituskohteita - paitsi ehkä “no ostetaan nyt pois kun on halpaa”-mielessä. Toisin sanoen Islanti on aika kusessa. Asiaa ei helpota, että muutamilta suurlainanottajilta oli kaatuneista islantilaispankeista mitätöity lainoja vain päiviä ennen pankkien kaatumista - ja mikäpä siinä, kun kyseiset henkilöt sattuvat olemaan pankinjohtajien kavereita ja sukulaisia. Hauskaksi tilanteen tekee se, että Islanti on pieni maa - koko valtiossa on vain 300 000 asukasta. Kun vielä otetaan huomioon se seikka, että ihmiset usein pariutuvat samoista asioista kiinnostuneiden ja samalla koulutustasolla olevien kanssa, tuloksena on se, että käytännössä kaikki valtion nimeätekevät tuntevat toisensa tai ovat sukulaisia keskenään. Syntyy sellaisia sisäpiirikiemuroita, joita ei juuri voi mihinkään muuhun valtioon kuvitella. Nämä sisäpiirikuviot taas ovat todella hankalia lainsäädännön kannalta ja ongelmienratkaisuun vaadittaisiin usein ulkopuolista apua, kuten tästä Helsingin Sanomien kirjoituksesta käy ilmi.

Vaikka Suomen animepiirit eivät ehkä olekaan ihan yhtä vakavaa liiketoimintaa kuin kokonaisen valtion tulevaisuus, vähän samoista ongelmista on niissäkin kyse. Aktiivinen harrastajakunta on niin harvalukuista, että asioista mitään tietäviä on ehkä joitain kymmeniä, enimmillään satoja. On sinällään hyvä, että Suomen piireissä edes suurimmat kaupalliset toimijat (ts. mangakustantamot) ovat erillään muista toimijoista ja että piireissä liikkuvat rahat ovat lähtökohtaisesti määrältään melko pieniä (sisältäen myös conibudjetit) eikä minkäänlaisia pörssirakennelmia ole, vai mitä muuten pitäisi olla mieltä siitä, että ainakin jotkut maamme animelehdistön merkittävät nimet ovat myös esimerkiksi maamme suurimman animeaiheisen keskustelupalstan ylläpitäjiä? Edes allekirjoittanut ei ole täysin ulkopuolella tällaisista kytkennöistä ja esimerkiksi istuu ainakin kahden animeaiheisen järjestön puheenjohtajan pallilla tällä hetkellä.

Varsinaisia ongelmia tästä ei vielä ole aiheutunut; ainakin päättävässä asemassa olevat ihmiset ovat osanneet käyttäytyä kuten kuuluu. Ei myöskään ole mitään syytä olettaa, että ketään tällaista animeskenen Avainhenkilöä (TM) jaksaisi kiinnostaa järjestää mitään suurta vallankaappausta, koska loppujen lopuksi sellainen olisi melko turhaa. Ja kun kavallettavia rahavarojakaan ei useinkaan ole, ei sekään ole kovin hyvä suunnitelma. Mutta voi jeesus jos Suomen animeskene olisi valtio :-D

Täysin ongelmaton tilanne ei kuitenkaan ole. Oikeustieteessä vakiintuneen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössään kiteyttämän kannan mukaan tuomioistuinten toimintaa arvioitaessa ei riitä, että tuomioistuimen toiminta on puolueetonta, vaan sen on myös näytettävä siltä. Ja tällaisia ongelmiahan on: kun sama henkilö jälleen kerran voittaa cosplay-kisan, alkaa nillitys välittömästi: tuomaristossa oli voittajan tuttuja! Tuomaristo on puolueellinen! Äänestystulos on purettava! Siinä tilanteessa on paha mennä sanomaan, että tämän asu oli oikeasti hienompi kuin se 50. koulupuku + kissankorvat -yhdistelmä, jos ihmiset kokevat ratkaisun puolueellisena - riippumatta siitä, että voittajan asu olisi oikeastikin ollut hienoin.

Tästä tietysti voi sanoa, että “lol cosplya kisa dramu”, mutta ottaen huomioon, että kyse on yhdestä Suomen animeskenen arvostetuimmista kisoista, se ei minun mielestäni ole täysin merkityksetöntä. Jos kilpailujen tuloksista tahdotaan sellaisia, että kenelläkään ei ole niistä nokankoputtamista (mikä tietysti voi olla mahdoton tehtävä, Suomen con-yleisön tietäen), tulisi jostain saada tuomareita, joilla ei olisi kytkentöjä kilpailijoihin - mutta Suomen skene taas huomioon ottaen, tämä voi hyvinkin olla mahdotonta. Yksi ratkaisu tietysti on käyttää skenen ulkopuolisia asiantuntijoita - ompelijoita, teatteriväkeä, jne - mutta tämäkin ratkaisu on vähän puolivillainen, sillä olisi Ihan Kiva (TM), että myös palkinnoista päättävät ovat skenen toiminnassa mukana.

Sisäpiiriin kuulumisesta on näissä piireissä toisaalta myös etua. Animeharrastajat ovat ainakin Suomessa melko sisäänpäinkääntynyttä sakkia, tarkoittaen tässä siis sitä, että “oman porukan” sisältä tulevat toimijat koetaan “meidän jengiksi”, kun taas ulkopuolelta tulevat toimijat koetaan kilpailijoiksi, jotka ovat rahan perässä tai tekevät animepiirien julkisuuskuvalle hallaa - miettikääpä esimerkiksi harrastajayhteisön asennoitumista Sangatsuun, Egmontiin ja Punaiseen Jättiläiseen (jotka kaikki kertovat toimistaan ja keskustelevat harrastajien kanssa Anikissa ja ovat coneissa tavattavissa) ja verratkaa sitä asennoitumiseen Ivreaa kohtaan (joka on ollut todella hiljaa tekemisistään eikä ole näkynyt coneissakaan). Tai entäs Subin Otaku, jonka Suvi ja Tessi eivät ainakaan entuudestaan olleet mitään skenejulkkiksia? Hieman sama ongelma on nykyisellä Anime-lehdellä verrattuna Japan Poppiin, jonka lähes kaikki tekijät ovat tuttuja nimiä myös Anikista.

Sisäpiirikytköksistä on näin pienissä piireissä haittaa ja synnyttävät eripuraa. Toisaalta niistä on myös selkeää etua, koska sisäänpäinlämpiävyydestä johtuen oman porukan kanssa on aina kivempi tehdä hommia kuin “ulkopuolisten”. On varmaankin odotettavissa, että asiat helpottuvat tulevaisuudessa, kun harrastajamäärät kasvavat ja varsinkin kun nykyiset harrastajat kasvavat ja ottavat paikkansa Suomen animeskenen toimintaympäristössä \o/! Long live Suomen animupiirit!

Taisin mainita viime kerralla jotain epämääräistä huonosta animesta. Kaikkien tuntema faktahan on, että suurin osa animesta on populistista roskaa, mutta jokin tässä kyseisessä median muodossa saa innostumaan ja toivomaan nimikkeiltä sitä parasta, jotain hiuksianostattavan hienoa ja jotain niin koskettavaa, että kyynelkanavat ovat kovilla.

Silloin joskus kun dollarin kurssi euroon nähden oli vielä siedettävä, ostin heräteostoksena animetilaukseni yhteydessä Kiddy Graden DVD-boksin. Ajattelin, että sarja kuulosti lupaavalta: tyttöjä ja mahdollisia yurivivahteita, avaruusaluksia, salaliittoja, Gonzon animaatio ja sopiva pituus. Kaikki avaruusaluksiin ja tyttörakkauteen liittyvä toimii minuun kuin häkä ja Kuutin kanssa ryhdyimme katsomaan sarjaa odottaen jotain mukiinmenevää viihdettä kesän ratoksi.

Kuinka väärässä sitä voikaan pieni ihminen olla. Kiddy Gradella oli tosiaan kaikki ainekset olla hyvä sarja. Hahmot ovat sopivan monipuolisia. Pääparin, kuumakalle Eclairin sekä eleganssia ja tyyneyttä huokuvan Lumieren lisäksi hahmokaartista löytyy se pakollinen yaoi-aimaita ympärilleen levittävä bishounen-pari, kimeä-ääninen loli, hiljainen tyyni heppu, salaperäinen kaksoisagentti, pari tissibeibeä eri maustein, rillipäinen pomotäti, jotain joka makuun siis. Potentiaali on kuitenkin hukattu jonnekin matkan varrelle: ainoastaan pääpari saa jonkinlaista hahmonkehitystä ja muut jäävät taustalle toistamaan stereotyyppiään ja näyttämään näteiltä. Juonikin kuulostaa aluksi oikein hyvältä: galaksinlaajuisen kauppa- ja tariffiorganisaation superagentit Eclair ja Lumiere selvittävät rikoksia ja siinä samassa törmäävät sekä omaan menneisyyteensä että suureen salaliittoon. Juoni on kuitenkin ensinnäkin sekava ja epätasainen ja lopulta ohjaus onnistuu pilaamaan kaiken sen, mitä siitä ehkä olisi saatu irti.

Hyvää ohjausta ei oikein osaa arvostaa tarpeeksi ennen kuin se jostain puuttuu. Kiddy Gradessa ongelma on selvä. Kaikki ne kohdat, jotka oli tarkoitettu suuriksi paljastuksiksi, koskettaviksi kyyneltenkerjääjiksi, hienoiksi äksönkohtauksiksi, oikestaan herättämään mikä tahansa reaktio katsojassa, onnsituvat saamaan aikaan vain lähinnä wtf-tason elämyksiä. Kiddy Grade esittää asiansa sekä kliseisesti että epäselvästi, molempia samaan aikaan - mikä on jo erään tason saavutus sinänsä. Kohtauksista puuttuu tarpeellinen draivi. Sarjan lopussa, suuressa mättökohtauksessa, jossa ympäriinsä paiskotaan avaruusaluksia ja koko galaksin kohtalo on vaakalaudalla, koin suunnilleen saman verran tunteita kuin harjatessani hampaita. Jos katsoo peräkkäin jaksot vaikka Gurren Lagannia ja Kiddy Gradea, ongelman huomaa erittäin selvästi.

No, ainakin Kiddy Grade näyttää nätiltä. Hahmosuunnittelu on hyvin tehty, hahmot ovat helposti tunnistettavissa ja vaatteet omaperäisiä ja kirkasvärisiä. Animaatiossakaan ei ole vikaa, vaikka ajoittaista animaationsäästöä mättökohtauksissa esiintyykin. Harmi vain, että se ei oikeastaan riitä. Ensimmäisen kahdeksan jaksoa ovat melko puuduttavia, yksittäisiä jakson pituisia ennalta-arvattavia tarinoita. Ysijaksosta alkaen varsinainen tarina lähtee käyntiin, kun Eclairin muistot palaavat ja konflikti galaksia hallitsevan eliitin Nouvlessen kanssa tuodaan esiin. Haluaisin kutsua loppupuoliskoa paremmaksi, mutta huonon juonenkuljetuksen ja ärsyttävien ohjausratkaisujen takia en ole varma, pidinkö siitä yhtään enempää kuin alun yksittäistarinoista.

Seiyuunörttinä Eclairin seiyuun kuunteleminen oli melkoista piinaa. Ryoko Nagata kuulostaa teennäiseltä ja amatöörimäiseltä suurimman osan aikaa ja jos voisin pyyhkiä ilmaisun “Ta-taa!” sanavarastostani ja kuulomuististani, tekisin sen mieluusti. Onneksi Lumieren seiyuuna loistaa Aya Hirano, jolle tämä oli ensimmäisiä suuria rooleja. Aya Hirano onnistuu puhaltamaan eloa hahmoon kuin hahmoon. Pikakatsaus englanninkieliseen dubbiin osoitti, että se on monelta osalta parempi kuin japaninkielinen! Äänipuolella erityismaininnan ansaitsee vielä tunnari. En yleensä kommentoi sarjojen loppu- ja alkumusiikkeja, koska ne eivät varsinaisesti ole osa sarjaa, mutta Kiddy Graden tunnari on kauhea kliseinen engrishin kyllästämä uskomattoman rasittava renkutus, joka jää vielä päähän soimaan kaikessa ärsyttävyydessään. Sarjan taustamusiikit ovatkin sitten jo paljon mitäänsanomattomammat; niistä ei jäänyt minulle oikeastaan mitään muistikuvaa. Kaipa ne siellä kuitenkin olivat.

Kiddy Gradea en voi suositella oikeastaan kenellekään. Sarja ei ole tarpeeksi huono, jotta huonoudesta pystyisi löytämään tahantonta komiikkaa ja huonous Kiddy Gradessa ei muutenkaan ole hauskaa, vain tylsää. Esimerkkinä (taas) yhdestä sisällöllisesti köyhästä, mutta ulkoapäin nätistä Gonzon tekeleestä se käy oikein hyvin!

Koska olen itseäni täynnä oleva elitistipaska, hankin itselleni Parempaa Luettavaa ja tartuin länsimaiseen sarjakuvaan. Kuten kaikki varmasti ovat kuulleet, länsimainen sarjakuva on huomattavasti taiteellisempaa, syvällisempää ja älykkäämpää kuin kaukoidässä liukuhihnatuotettu harmaa viihdemassa, jota myös mangaksi kutsutaan. Toisin sanoen lainasin siis kaverilta rannekellomiessarjakuvan eli Watchmenin, Alan Mooren ja Dave Gibbonsin vaatimattomasti “maailman parhaaksi sarjakuvaksi” tituleerattu teos.

Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että kyseessä on pintapuolisesti katsottuna tavallinen supersankarisarjakuva. Tällä ei tietenkään pitkälle pötkitä, koska maailmassa on niin paljon muitakin supersankarisarjakuvia. Mikä sitten tekee Watchmenistä niin ihmeellisen, että se on “maailman paras”? Vitsi on siinä, että Watchmenin maailmassa “supersankarit” ovat itse asiassa (yhtä lukuunottamatta) tavallisia ihmisiä, jotka ovat supersankarisarjakuvia lukemalla saaneet idean puolustaa Laillista Yhteiskuntajärjestystä pahiksia vastaan. Yksi heistä murhataan, ja jäljelläolevien on tietysti saatava tietää, kuka oli kaiken takana, koska ketään muuta ei kiinnosta. Kullakin “sankarilla” on omat ongelmansa, jopa siihen pisteeseen asti, että kyseessä on lähinnä superantisankarisarjakuva. Asiaan tietysti sotkeutuu vielä salaliitto ja ydinsodan uhka.

En ole varsinaisesti koskaan harrastanut länsimaista sarjakuvaa, jos Aku Ankan ja Korkeajännityksien (sekä serkkupojan satunnaisia Hämähäkkimiehiä) lukemista joskus ala-asteikäisenä ei lasketa. Tätä taustaa vasten Watchmenin lukeminen oli mielenkiintoinen kokemus. Länsimainen sarjakuva on tunnetusti käsikirjoittajavetoista, manga piirtäjävetoista ja Watchmenia lukiessa tämän huomaa - siinä, missä mangan lukeminen on suureksi osaksi kuvien katsomista tekstin tukemana, Watchmen on tekstin lukemista. Kuvat ovat useimmiten “turhia” eikä niihin kiinnitä juurikaan huomiota, poislukien ne muutamat kohdat, joissa kukaan ei puhu mitään.

Länsimaiseen sarjakuvaan vihkiytymättömänä ja em. tekstipainotteisuuden huomioonottaen minua otti päähän tapa boldata noin joka toinen sana (joka ilmeisesti on länsimaisissa sarjakuvissa melko yleinen). Kun sitä on hetken lukenut, se alkaa ärsyttää. Ilmeisesti jokainen sana, jolle tulee ollenkaan painoa, on nähty tarpeelliseksi korostaa ja tästä johtuen hahmot tuntuvat huutavan tai puhuvan todella painokkaasti koko ajan. Onneksi siihenkin tottuu.

Mangan lukijaa hämmentää myös ruutujaon staattisuus. Siinä, missä mangassa käytetään sivun vaihtoa tehokkaasti esimerkiksi shokkiefektinä tai ruutujen epätasaisuutta rytmittämään tapahtumia, Watchmenissä tuntuu olevan noin 3 erilaista ruutujakoa - joko koko sivun kuva (kappaleen alussa), kaksi riviä, joilla molemmilla 3 samankokoista kuvaa ja sivun alareunan viimeinen rivi kokonaisena kuvana, tai kolme kertaa kolme kuvaa per sivu. Kaikki saman kokoisia. Mangaharrastajaa hämää, kun joidenkin rivien kuvat kuuluvat selvästi samaan kuvaan - miksi piirtäjä ei sitten ole piirtänyt kuvaa yhtenäiseksi vaan pilkkonut kuvan kolmeen osaan ruutujaoilla? Tämä tosin on Watchmenin kohdalla ilmeisesti ihan tietoinen ratkaisu, mutta hämmentää silti.

Tunnetusti manga sopii hyvin kauniiden ihmisten piirtämiseen paremmin kuin hyvin - jopa niin hyvin, että jopa ihmiset, joita ei ole tarkoitettu erityisen kauniiksi, näyttävät sellaisilta joka tapauksessa. Tätä taustaa vasten Watchmen, vaikka onkin sangen tyylikkäästi piirretty, on rumaa sarjakuvaa. Jopa sarjakuvan uuhbeibeiksi tarkoitetut naishahmot näyttävät koko ajan siltä kuin purskahtaisivat itkuun hetkellä millä hyvänsä tai niin happamilta, että sitruunan maun lähestulkoon tuntee suussaan.

Aaaaaaaa nuo boldaukset. Huomatkaa myös susiruma eukko vasemassa yläkulmassa. Sen pitäisi olla kuuma.

Watchmenin tituleeraaminen maailman parhaaksi sarjakuvaksi on [länsimaisen sarjakuvan 40-vuotiaaseen harrastajaan verrattuna] nuoren mangamangaharrastajan näkökulmasta hieman liikaa. On toisaalta selvää, että Watchmen ei näytä mangaharrastajalle yhtä hienolta kuin länsimaista supersankarisarjakuvaa (ja varmaan muutakin kuin supersankarisarjakuvaa) lukeneelle, koska Watchmen on selkeästi supersankarisarjakuvan antiteesi: supersankarit eivät olekaan supersankareita, vaan tavallisia ihmisiä, joilla heilläkin on omat ongelmansa, eikä kellään (mainittua poikkeusta lukuunottamatta) ole supervoimia. Myös Watchmenin tapa suhtautua seksiin ja seksuaalisuuteen aiheuttaa suupielien vääntymistä virneeseen: on ihan okei näyttää koiran auki hakattua päätä, mutta paljasta pintaa ei. Comics code, ah. Watchmenin yksi valttikortti on myös sen synkkyys ja tietynlainen inhorealismi - mutta ajan hammas on armoton, ja aikoinaan mullistavilta tuntuneet dystooppiset visiot eivät enää olekaan mitään ihmeellistä, koska niitä on nähty niin monessa sarjassa.

Watchmen on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tarinan kuljetus on siinä nimittäin aivan eri tasolla kuin mangassa yleensä ja useat henkilöt vaikuttavat jopa siltä, että heillä on luonne - mangassa kun hahmot ovat - hahmokeskeisyydestään huolimatta - hyvin usein yhteen luonteenpiirteen karikatyyrejä. Watchmenissä myös uskalletaan käsitellä asioita vähän syvällisemmin kuin I MUST PROTECT MY NAKAMA (Translator’s note: nakama is Japanese and means friends) -tason latteuksilla, mihin manga usein jää.

Lopuksi voisi siteerata Janne Kemppiä: “Manga on ihan jees, mutta ei kannata rajoittaa itseään vain siihen, vaan lukea kaikenlaista sarjakuvaa”.

Disclaimer: tämän tekstin kirjoittaja ei ole lukenut länsimaista sarjakuvaa lähestulkoon ollenkaan. Tästä johtuen kaikki havainnot ovat vaillinnaisia siinä mielessä, että antiteesiksi tarkoitettua teosta on puolittain mahdoton tulkita, ellei tunne sitä materiaalia, mikä on ko. vastareaktion aiheuttanut.

Aijoo. Watchmenissa mainitaan eräs tuttu kaveri pariinkin otteeseen. Kaverista kuva alla. :3

Pahoittelen myöskin täältäpäin kestänyttä hiljaisuutta - Kuuti tosin vääntelee asioita (taas) mieleisekseen, en ole kuluttanut kirjoitusintoani Toward the Terra - audiodraamojen transkriptoimiseen ja kääntämiseen suomeksi, vaan opiskelun alkuun ja muuhun oikeaan elämään.  Lisäksi katsoin kesän aikana niin paljon huonoa animea, että kyllähän siitä tuubasta kenen tahansa halut katoaisivat. Huonosta animesta jauhan myöhemmin lisää, sillä tänään aiheena on Tsukicon.

Lähdin tällä kertaa coniin ilman Kuutia, sillä miehenpuoliskoani ei jrock ja ernut kiinnosta - ei kyllä minuakaan, mutta katumuoti on edelleen sydäntä lähellä. Itsekin olin hieman kahden vaiheilla, mutta minua pyydettiin melko viime tipassa puhumaan lolitabrändeistä paneeliin ja ilmainen sisäänpääsy ohjelmanjärjestäjälle on aina kiva juttu, joten tungin kamat pussiin ja häivyin junalla Helsinkiin lauantai-aamuna. Seuraamalla ernuja löysin tieni Gloriaan, ja järkytyin jonkun verran kohdatessani ulkopuolella lähes jiirukeikkoja vastaavan jonon, ja kello oli jo lähes puoli kaksitoista! En tiedä takkusiko lipunmyynti vai mistä ihmeestä oli kysymys, mutta ei ole kovin hieno juttu, jos coniin sisäänpääsyä pitää jonottaa jopa tunteja. Luulin Paasitornin Animeconin olleen viimeinen con, jossa tilasta oli näin tiukkaa, mutta Gloria oli sisään päästessäni (järkkärinä jonon ohi, eh heh) täydempi kuin sillipurkki. Sulka-salin avaaminen hieman myöhemmin auttoi tilannetta aika paljon, mutta tilalla ja hapella ei conissa juhlittu. Ensi vuonna Gloria ei taida enää riittää… tai sitten lippuja pitää myydä rajoitettu määrä, 2000 ihmistä sisään ja muille eioota.

Tsukicon siis failasi tiloissa ja joissain muissa pikkujutuissa, mm. vesipisteitä ei ollut ja pahimpiin pullonkauloihin olisi ehdottomasti tarvinnut lisää järkkäreitä huutamaan tietä ja kulkusuuntia, nyt meininki oli melkoista murjomista, mutta ohjelman puolesta minulla ei ollut kertaakaan tylsää ja jouduin jopa jättäämään mielenkiintoisia juttuja väliin päällekkäisyyden vuoksi. Nykyisellään melko harvinaista! Katumuoti- ja musiikkipuolella on ilmeisesti paljon enemmän innokkaita ohjelmanpitäjiä kuin animepuolella. Tosin - ja tämä on iso, KAHEN KILON TOSIN MIKÄ MÖTKÖ - öh, siis, tosi iso tosin - ohjelman taso oli hieman kyseenalainen.

Ensimmäinen kokonaan kuuntelemani ohjelma oli Lost and Found -forumin porukoiden pitämä paneeli jrock-fanfictionista, ja en ole pitkään aikaan tuntenut halua kuolla pois noloudesta, mutta nyt se oli hyvin lähellä. Ensinnäkin paneeli oli typerä, sen fakta-arvo lähenteli nollaa ja kyseessä oli lähinnä lafin porukoiden yhteinen fappituokio, jossa ei juuri itsekriittisyyttä ollut. En pidä real person slashista, mutta mielipiteelläni ei ole tekemistä sen kanssa, että juttu oli erittäin epäinformatiivinen ja huonolla maulla toteutettu. Suuri osa aikaa meni siihen, että ihkutettiin omia parituksia ja puhuttiin hölmöyksiä:

“Mun äiti on tosi ylpee mun ficeistä”

“Ei tarvii lukea jos ei tykkää, sit kun ollaan niissä piireissä missä muut tykkää samasta jutusta niin se on normaalia” (oma kommenttini: jos joudut vankilaan ja muut osastolla ovat myös raiskaajia/pedosetiä, tekeekö se siitä normaalia?)

“Luin ficin jossa Kyo oli hermafrodiitti ja se tuli raskaaks ja se oli kirjotettu tosi uskottavasti ja se oli yks parhaita ficejä joita oon lukenu!”

“Kirjotin PG-tason ficin ja sit joku tuli itkemään miks ne ei pane tässä, vähän epäkohteliasta oli”

“Kyllä ficit musta on kunnianosoitus niille artisteille”

“Luin yhen kouluficin jossa ne söi siellä pyttipannua, mut oli se silti hyvä fic!”

… niin. Sunnuntaina ollut esitelmä aiheesta oli ihan samanlainen, itse asiassa en ymmärtänyt miksi ensimmäinen oli merkitty paneeliksi ja toinen luennoksi, sillä paikalla olivat samat ihmiset jauhamassa samantasoisia juttuja samalle yleisölle. Lafilaisilla näytti olevan ihan hauskaa, itse olin lähinnä hämmentynyt: esityksillä ei ollut selkeää rakennetta, ne poukkoilivat minne sattuu ja en tiedä, onko kaikille sallitussa tapahtumassa kovin viisasta hokea panee sitä, panee tätä. Vieressäni parvella oli nuori tyttö ilmeisestikin äitinsä seurassa, ja olin uskomattoman nolo harrastukseni ja kaikkien Suomen ernujen ja animistien ja muiden hörhöjen puolesta. Jos itse aloit selata netistä jiirokkareista kertovia pornojuttuja 12-vuotiaana, ihan kiva, mutta täytyykö koko maailman kuulla se? Hieman kuin pitäisin paneelin omista seksifantasioistani.

Palasin syömästä juuri sopivasti, että näin osan *chanipaneelia, ja se oli samantasoista kuraa kuin lafipaneeli. Ikävä sanoa, koska tunsin melkein kaikki kyseistä ohjelmaa tehneet, mutta se osoitti huonoa makua ja tilannetajun puutetta. 4chan/kuvalauta/muumikä-tason huumori voi olla ihan hauskaa, jos kaikki ymmärtävät, mistä on kysymys ja tuntevat tyyliin kuuluvan armottomuuden. Erillisessä salissa pidettynä chaniohjelmat ovat parhammillaan ihan jees, mutta Gloriassa niillä, joita ei kiinnosta tai jotka eivät kyseistä huumorin lajia ymmärrä tai tiedä, ei ollut mitään mahdollisuutta välttää kuulemasta ja näkemästä päälavalla pidettyä ohjelmaa. Palauteketjuissa on jo näkynyt “pahoitin mieleni” -viestejä, mikä ei ole yllätys. Satunnaisten ihmisten haukkuminen haukkumisen vuoksi ei ole kovin hauskaa eikä fiksua - pojat taisivat hoksata jutun tällä kertaa harmillisesti vasta jälkikäteen.

Puuh. No, ihan kaikki ohjelma ei sentään saanut minua toivomaan nopeaa ja kivutonta kuolemaa. Molemmat lolitamuotinäytökset olivat hyvin järjestettyjä ja kaikki olivat nätteinä, eikä tyylijunaonnettomuuksia ollut päässyt mukaan seulan ansiosta. Iron Ganguro oli todella hauska ja hyväntuulinen ohjelmanumero, ja kerrankin taputin ja kiljuin aidosta innosta enkä kohteliaisuudesta. Huippuällän haku oli sopivan itseironinen kilpailu, joka nauratti. Death Note kun on niitä sarjoja, joiden cossaaminen puolihuolimattoman keskinkertaisesti on luvattoman helppoa - itsekin 2 min päähänpistosta harrastin kerran ghettocosplayta MisaMisana, en tosin julkisesti. L on kenties maailman helpoin cosplay, mutta myös maailman helpoin asu tehdä puolivillaisesti ja huonosti.

Niin, ja näin myös elämäni ensimmäistä kertaa japanilaisen bändin livenä! En keikalla, mutta uteliaisuudesta kävin Sincrean Q&A-tilaisuudessa. Motivaationi oli ensin lähinnä käydä kuuntelemassa natiiveja puhumassa japania ja harjoitella kuullunymmärtämistä, mutta fanien häpeämättömät kysymykset “Minkäs väriset alusvaatteet teillä on?” ja bändin tarkoituksellinen suomalaisen yleisön nuoleskelu “Haluan muuttaa Suomeen, voiko joku lainata kotiaan?” saivat minut kaikessa absurdiudessaan ja läpinäkyvyydessään hyvälle tuulelle. Bändin pojat vaikuttivat vähän yksinkertaisilta, eikä yleisössäkään mitään älyn jättiläisiä tuntunut olevan, mutta ainakin tilaisuus oli hyvin järjestetty eikä loukannut tai nolannut ketään.

Cosplayta näkyi yleisössä aika vähän. Bongasin valtavan söpöt Sugar Sugar Runen Chocolan ja Vanillan koulupuvuissaan, kaksi paria SuzaLuluja koodi gayassista ja Gurren Lagannia jonkun verran, mutta muuten anti oli hieman mitäänsanomatonta. Järkytyin tosin melko lailla, kun päädyin portaissa kävelemään ehkä 12-vuotiaan He is My Master -cossarin taakse. Kyseistä sarjaa en kuuna päivänä suosittelisi niin nuorelle ja  sarjan meidoasut ovat niin paljastavia, kuin telkkarissa saa lain puitteissa näyttää. Huhuhuhuh. A loli is fine too?

Moi kaikki, kuulin että täällä on joku tämmönen animeblogi mitä ei oo hetkeen päivitetty :) Syytän Bubua, nythän olisi Bubun vuoro kirjoittaa. Tämä vaan sattui kuluttamaan koko loppukesän kääntäen jotain Avaruushomo-audiocrack-pätkiä kavereilleen, mikä kuulemma tappoi tämän kirjoitushalut. Periaatteen miehenä minun on kuitenkin pitänyt koettaa saada Bubua kirjoittamaan, mutta ei - ja sitten iski itsellenikin päälle vähän muut kiireet. No, täällä taas, koetetaan nyt pitää vauhtia yllä.

Kuten aiemmin tuli kerrottua, Code Geass oli mielestäni aika Kovaa Kamaa. Vaikka se ei nyt ehkä vuoden 2006 Paras, Innovatiivisin ja Taiteellisin Anime ollutkaan, siinä oli menevää meininkiä ja juonitteluineen onnistui olemaan varsin hyvää viihdettä, joka tarjoili toimintaa ja juonittelua hyvässä suhteessa. Ja tissejä ja perseitä.

Tissejä ja perseitä ei puutu myöskään R2:sta. Huomatkaa myös oikealla olevan mafiamiehen loistelias ilme.

Ensimmäisen kauden cliffhanger-lopun jälkeen odotinkin toista kautta ns. muna pystyssä. Ja kun se vihdoin tämän vuoden huhtikuussa alkoi, olo oli kuin olisi vanhan ystävän tavannut. Valitettavasti tästä ystävästä hyvin nopeasti selvisi, ettei tämä ollut todellakaan entisensä. Sen sijaan, että Code Geass R2 olisi jatkanut siitä, mihin ykköskausi jäi, se veti kaiken uusiksi. Jostain sarjaan oli vieläpä revitty Lelouchille pikkuveli - joka ei siis tietenkään oikeasti ole tämän pikkuveli - jonka tehtävänä oli vakoilla Lelouchia ja kertoa tämän toimista Britannian keisarille. Käytännössä Rolon ainoana tehtävä oli kuitenkin vain tarjoilla fujosheille jotain virikettä minkä tahtiin sormettaa itseään; Rolon kommunikointi kun koostui lähinnä “onii-san, please fuck me in the ass nao plox” -tyylisistä vinkumisista ja muutenkin hieman homoseksuaalisista lähestymisyrityksistä. Tai katsokaa itse alta.

“I will never leave you” - lue “Pane minua perseeseen, onii-san”

Noh, vaikka ensimmäinen jakso olikin hieman heikko, eihän se mitään todista, tietenkään - yli parinkymmenen jakson sarja voi hyvinkin parantua hyvin nopeasti! Valitettavasti Code Geass R2 vaan EI parannu. Kauden alkupuoli käytetään kymmenien uusien sivuhahmojen ja muuttuneen tilanteen esittelemiseen ja - voi saatana - karkkivärjättyjen mechojen esittelyyn, jotka tietysti lentävät ja kaikki ampuvat tuhosäteitä. Teki mieli vääntää KIVEKSET RUSETILLE kuten eräässä Puolustusvoimien toimintaa hyvin kuvaavassa vaha-animaatiossa.

Heikon alun jälkeen sarja alkaa saada vanhaa hohtoaan takaisin jossain 12. jakson tienoilla. Valitettavasti siinä alkaa näkyä Geass R2:n toinen huono puoli: hahmot. Ehkä pitkitetystä alusta tai paskasta ohjauksesta johtuen hahmojen motiiveja ei saada oikeastaan missään vaiheessa selvitettyä, ja kun saadaan, nämä tekevät vaikka minkälaisia Face-Heel (tai Heel-Face-) -turneja kuin mitkäkin. Face-Heel-turn ja sen vastine voivat olla dramaattisia ja vaikuttavia kohtauksia, mutta R2 jättää ne puolivillaisiksi; asenteen muutos tulee toisaalta liian yllättäen, toisaalta aivan liian laimeasti. Ja siinä vaiheessa, kun äärilojaalit sotilaat saa vaihtamaan puolta vain sanomalla heille “johtajanne valehtelee teille!!”, alkaa päässä napsua. “Suomen pojat, tulkaa hakemaan leipää!” “Okei me tullaan :))” Eiku mitäs vittua. Positiivisena seikkana voi kuitenkin mainita, että Lelouchin hahmo pysyy vahvasti mukana (yllättäen) ja tämä kyllä kehittyy. Harmillisesti se tapahtuu kaikkien muiden hahmojen kustannuksella.

Kannon (kuvassa) sanoo sarjan aikana ehkä jopa 10 repliikkiä - ja se on paljon. Onneksi Kannonilla on sentään kiva hattu.

Kaiken kaikkiaan Code Geass R2 on melkoinen antikliimaksi. Alkaa heikosti, näyttää vähän paranevan mutta vetääkin maton alta - sillä huonolla tavalla. Uusia mechoja on liikaa ja useimmat niistä ovat rumia, hahmot eivät pysy rooleissaan vaan tekevät aivan ihmeellisiä roolikeikauksia, yhteenkään hahmoon Lelouchin lisäksi ei paneuduta kunnolla. R2:ssa myös tapahtumien rytmiys jaksoihin tökkii: kun asioita on sössitty hitaasti eteenpäin koko alkukausi, menee R2 loppua kohden hektiseksi: asiat niputetaan yhteen parissa viimeisessä jaksossa ja aivan liian kovalla kiireellä. Positiivisena yllätyksenä kauden lopetusjakso ei ole niin huono kuin se voisi olla, vaan jopa säädyllinen repäisy, ottaen huomioon kuinka paljon huonommin se olisi voitu tehdä. Se ei kuitenkaan riitä pelastamaan Code Geass R2:ta väljähtyneisyydeltä ja alemman keskikastin animen tuomiolta.

Shinkiroun panostus nettimeemeihin.

Code Geassin kakkoskauden heikko keskinkertaisuus on harmi, sillä R2:lla olisi voinut olla potentiaalia vaikka mihin. El Grande Failandoon on tosin syynsäkin, sillä Geassin esityspaikkaa vaihdettiin, mikä ainakin Japanissa tuntuu vaihtavan koko perusteen jolla sarjaa tehdään. Kuuleman mukaan ohjaajana toiminut Taniguchi Goroo oli ollut aika paskana tämän uutisen kuultuaan, mutta kun kyseessä on Japani, ei edes sarjan ohjaaja voi todeta että “pitäkää tunkkinne”, vaan homma täytyy hoitaa kotiin. Lisää täällä.

Itse toivon, että Code Geass R2:sta tulee joskus Director’s Cut, että pääsemme näkemään, miten homman PITI mennä, vaikka toivo onkin luultavasti turha.

Animeconin jälkeen intterwebbissä - tai ainakin scifi- ja animepuolen intterwebbissä - on väännetty siitä, mikä on Animecon-Finnconin (tai Finncon-Animeconin) tulevaisuus. Samalla on puhuttu conien maksullisuudesta tai maksuttomuudesta ja tekstissä ovat vilahdelleet niin käsitteet “vapaaehtoistyönä tehty”, “voittoa tuottamaton” ja “ilmainen”. Nämä vain tuntuvat menevän ihmisiltä hieman sekaisin.

Usein “vapaaehtoistyönä tehty” sekoitetaan ilmaiseen. Ensinäkemältä nämä voivatkin vaikuttaa lähes samoilta - paitsi että niillä on toistensa kanssa hyvin vähän tekemistä. Yhteistä niillä on vain se, että vapaaehtoistyöstä ei makseta palkkaa - mutta se ei kerro mitään itse tapahtuman maksuttomuudesta tai maksullisuudesta. Vapaaehtoistyönä tehty tarkoittaa vain sitä, että työvoima on ilmaista. Toisaalta se ei sulje palkallisen työvoiman käyttöä pois, esimerkiksi Animecon-Finnconiinhan on kaavailtu palkallista projektisihteeriä ja tällaista on jo käytettykin. Joka tapauksessa ainakin niin kauan kuin tapahtuman järjestäjistä suurin osa toimii vapaaehtoisina ja palkatta, voitaneen todeta, että tapahtuma on vapaaehtoistyönä järjestetty.

Vaikka tapahtuma järjestettäisiin vapaaehtoistyönä, tapahtuman ei kuitenkaan täydy olla ilmainen, sillä vaikka työvoima ei mitään maksaisikaan, tapahtuman järjestämisessä tulee paljon muita kuluja (esimerkiksi tilavuokrat), jotka pitää kattaa jollain tavalla - esimerkiksi pääsymaksuilla. Sen isomman rapakon takana USA:ssa vapaaehtoistyövoimalla järjestettävän Otakonin pääsymaksut ovat ovelta 65 dollaria eli 42 euroa. Pienemmän rapakon takana Ruotsissa Uppsalassa järjestettävän UppConin liput maksavat 400 kruunua eli 42 euroa nekin! Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että nämäkin tapahtumat ovat vapaaehtoistyönä tehtyjä!

Ehkä useimmiten ihmiset kuitenkin sekoittavat ilmaisuuden ja voittoa tuottamattomuuden. Usein conien pääsymaksuttomuutta perustellaan sillä, että pääsymaksu muuttaisi tapahtuman “voittoa tuottavaksi”, mikä taas aiheuttaisi verovelvollisuuden ja vaikka mitä muuta. Vitsi on siinä, että pääsymaksu ei tee conista verotuksellisessa mielessä “voittoa tuottavaa” eikä edes se, että coni oikeasti tuottaisi voittoa! Rautalangasta: vaikka järjestävä seura saisi conista voittoa, se ei silti olisi “voittoa tuottavaa toimintaa”, jos voittoja ei jaeta esim. osinkoina kuten osakeyhtiössä (osakeyhtiöthän ovat “voittoa tuottavia” silloinkin kun ne käytännössä tuottavat tappiota, koska perusmuodossaan osakeyhtiön tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen…)

Sinällään verokarhun kiinnostumista ei voi sulkea pois; se on tietysti mahdollista. Nyrkkisääntönä veronalle innostuu kuitenkin vasta silloin, kun “voittoa tuottamaton” yhdistys käytännössä tuottaa voittoa useita tuhansia (tai kymmeniätuhansia) euroja vuodessa monta vuotta peräkkäin. Jos verottaja silti pelottaa, ei pitäisi olla kovin vaikea keksiä käyttökohteita conin voitoille: niillä voidaan maksaa esim. seuraavan vuoden conin tilavuokraa, lennättää kunniavieraita ja maksaa majoituksia, ostaa kilpailuihin palkintoja… käyttökohteita riittää kyllä. Pienenä kaneettina vielä huomautettakoon, että esimerkiksi kansainvälisen museoliiton ICOMin mukaan museo on “pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon - - laitos” - siitä huolimatta, että useissa museoissa on pääsymaksut!

Ottaen huomioon Finncon - Animeconin kävijämäärät voidaan tietysti olettaa, että jos tapahtumasta ruvetaan perimään vaikkapa 10 euron maksu (joka sekin olisi varsin nimellinen, jos ulkomaisiin coneihin verrataan), kasvavat Finncon ry:n tulot vuositasolla jollain 80 000 eurolla (joista menojen jälkeen jää voittoa ehkä 20 000 - 30 000 euroa).

Tuolla tasolla puhutaan jo rahamääristä, jotka tietysti saattaisivat verottajaa kiinnostaa. Huolta on myös ollut siitä, että conien budjetit ovat jo paisuneet niin suuriksi, etteivät vapaaehtoistilintarkastajat yksinkertaisesti jaksa sellaista työmäärää - ja on totta että tuollaisia rahoja liikutellessa “harrastajatilintarkastajalla” on melko kova vastuu. Tässä on vain se vitsi, että tuollaisilla rahoilla palkkaa jo vaikka kaksi ammattilaistilintarkastajaa tilejä tarkastamaan ja juristin hoitamaan verosuunnittelua - ja rahaa jää vielä yli conin parantamiseen.

Mutta toisaalta voidaan pitää kiinni siitä, että ilmaiset conit ovat “suomalainen erikoisuus” - aivan kuten parisuhdeväkivalta, alkoholiongelmat ja itsemurhat. Sekä keskitysleirit, jo yli 20 vuotta ennen Hitlerin vastaavia!

Animeconin jälkeen on käyty jos jonkinlaista keskustelua - minulla ei ole tähän soppaan enää mitään lisättävää, muut ovat jo maininneet samat asiat kuin mitä itse olisin sanonut. Hieno homma, jos coneja saadaan muutettua hieman erilaiseen suuntaan, mutta hienointa käydyssä keskustelussa on ollut se, että viimeinkin asioista on puhuttu täysin avoimesti niin, että koko animefandom on ollut pohdinnassa mukana, ei mitään setien kuppikuntia tai galtsussa valittamista, vaan kunnollista dialogia. Hienoa animistit, uskon teihin jälleen!

Animeharrastuksessa tärkein juttu pitäisi (?) kuitenkin olla itse asia, japanilainen sarjakuva ja sen pohjalta tehdyt animaatiot, eikä mikään metafanitus kuten conien järjestäminen tai cosplay. Siispä jaan tällä kertaa mielipiteeni muutamasta mangapokkarista, jotka olen viime aikoina kahlannut läpi. Kaikki ovat sarjojensa ykkösosia, mutta muuten tälle nipulle ei yhteneväistä tekijää juuri löydykään.

Fairy Cube, luettu osa 1

Kaori Yuki on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista shoujomangakoista; hänen goottityyliset kiellettyjä suhteita pursuilevat sarjansa ovat melkoisen suosittuja. Luin joskus Angel Sanctuarya, mutta se jäi sitten kesken, koska en pidä enkeleistä enkä goottiestetiikasta kovin paljon. Sen sijaan pidän keijuista, joten ostin tämän pokkarin jo ihan sillä perusteella. Vampyyrit, ihmissudet, kaikki muut taruolennot tuntuvat esiintyvän lähes joka toisessa mangassa, mutta keijuja ja merenneitoja on huomattavasti vaikeampi löytää. Mikä huutava vääryys! Kaori Yukin keijutarina keijuja näkevästä Ianista perustuu kelttimytologiaan, mutta tummemmat teemat ovat ja pysyvät; keiju Ainsel pukeutuu viehättävän paljastaviin pseudogoottilolitamekkoihin ja estetiikka on muutenkin vahvasti läsnä.

Fairy Cube on tyypillistä Kaori Yukia tiivistettynä, kauhuangstifantasiaa teini-ikäisille tytöille. Huuruinen tarina kielletyistä suhteista, isästä, joka haluaa polttaa poikansa selän palovammoille jottei tämä pääse karkuun keijujen luo, keijuista, jotka tappavat ihmisisäntänsä, kadonneista äideistä, vähintään maailmanvalloitusta suunnittevista sivupersoonista, koulujengeistä ja ties mistä on niin täyteen ahdettu ja joka tavalla överiksi vetävä, ettei siitä voi kuin pitää. Yhdessä osassa päähenkilö ehtii kuolla, käydä keijujen maailmassa, hankkia itselleen uuden ruumiin, tutustua tämän ruumiin elämään, draamailla koulussa, potea huonoa suhteita vanhempiin ja kuumotella vielä hyväksikäytettyä lapsuudenystäväänsäkin. Kaiken tämän tunkeminen yhteen mangapokkariin on jo melko hyvin, mutta vielä paremmaksi tarinan tekee se, ettei ruutujako tai rytmitys ole millään lailla sekava. Fairy Cubessa tapahtuu paljon ja siitä pysyy vielä kärryilläkin. Taiteestakaan minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka Fairy Cube ei ehkä olekaan piirustusten puolesta sitä kaikkein parasta Kaori Yukia, on manga silti nätti. Koska sarja on vain kolmeosainen, sen hankkimista kannattaa harkita, vaikkei Kaori Yuki muuten iskisikään, on tämä sen verran mielenkiintoista menoa.

Hirviöprinsessa Hime, luettu osa 1 (suom.)

Yasunori Mitsunagan häpeilemätön goottigorelulzfestari on saanut ehkä liiankin negatiivista arvostelua osakseen. Tämä sarja pitää ottaa sellaisena, miksi se on tarkoitettu: hei, ei kai kukaan oikeasti oleta, että moottorisahaa heiluttelevasta, hirviöitä teurastavasta goottilolitatytsystä kertova manga on täysin tosissaan? Jos pääsee siitä yli, että tämä sarja on kertakaikkisen hoopo ja kliseinenkin (tarkoituksella?) ja kytkee aivonsa asentoon nolla, tästä on helppo nauttia. Hirviöprinsessa Hime on selkeästi, joskin ehkä geneerisellä tyylillä piirretty, mikä höttöisen juonen kanssa tarkoittaa sitä, että lukaisin kirjan noin kymmenessä minuutissa. Sarja on b-luokan viihdettä eikä juuri muuksi muutu - eri asia on, miten siihen suhtautuu. Kaikkea ei ole tarkoitettukaan Suureksi Taiteeksi.

Tarina menee siis jotenkin näin: Hime on goottilolivaatteisiin pukeutuva tyttö, jolla on lolirobottimeido ja kartano. Lisätään tarinaan Hiro, joka jää auton alle ja kuolee, kunnes Hime elvyttää hänet verellään ja tekee hänestä näin puolikuolemattoman palvelijansa, sillä Hime on “hirviöprinsessa” - hän hallitsee hirviöitä ja omistaa muutaman kätevän kyvyn, kuten elvyttämisen verellään. Hiroa on nyt melkein mahdoton tappaa, vaikka hänen mahansa vetäisi auki moottorisahalla, mikä on loppumaton gorekomedian lähde. Hime joutuu taistelemaan erilaisia montereita vastaan, mikä on loppumaton goren ja taistelukohtauksien lähde. Toisaalta Hiron pitää saada Himen verta säännöllisin väliajoin tai hän voi kuolla, mikä on jonkinasteisen hyvin köyhän romanssin esiasteen lähde. Paljon muuta tästä sarjasta ei ainakaan vielä voi sanoa. Jos tykkäsit Shaun of the Deadista, tykkäät varmaan tästäkin.

Andromeda Stories, luettu osa 1

Tämä Keiko Takemiyan ja Ryu Mitsusen (jos kumpikaan nimi ei sano mitään, häpeä!) yhteistyö on toinen Keiko Takemiyan manga, joka julkaistaan länsimaissa - elättelen salaisia toveita siitä, että se Kaze to Ki no Utakin tulee sieltä vielä joskus. Moto Hagiota länsijulkaisuna olisi myös aika unelmien täyttymys, mutta nyt eksyn aiheesta. Andromeda Stories on scififantasiaa, joka sijoittuu Astria-planeetalle yllätys yllätys, Andromedan galaksissa. Cosmoralian prinssi Ithaca on menossa naimisiin Aodoyan ihanan prinsessa Lilian kanssa; tämä kaksi valtakuntaa yhdistävä liitto on tähtienkin mukaan suosiollinen. Ihan kaikki ei kuitenkaan mene kuten suunniteltua, sillä avaruudesta saapuu valloittajien joukko mielenhallintaan kykenevien robottien muodossa. Onneksi planeetalla on joitain harvoja, jotka tievät mistä on kysymys; Lilian veli prinssi Milan ymmärtää jonkin olevan pahasti pielessä ja lisänä on mystinen soturi Il, joka tuntuu tietävän asioista enemmän kuin kukaan muu.

Moni sarjan teema - ihminen vastaan kone, psyykkiset voimat, korruptoitunut hallinto - on tuttuja jo Keiko-sensein tätä edeltävästä mangasta To Terra; Andromeda Stories on kuitenkin yllättävän leppoisaa Takemiyaa. Minä yhdistän Keiko Takemiyaan aina valtavat tunteet, angstin ja lukijalle asti välittyvän tunteen siitä, että sydän pusertuu kasaan, maailma on hirveä paikka ja kaikki on huonosti. Kaze to Ki no Utan loppu on kuulemma saanut aikaan monelle melkoisia masennuskausia ja To Terran animesovitus on tähän päivään asti ainoa animesarja, joka on saanut minut itkemään. Andromeda Storiesista ei kuitenkaan, ehkä Ryu Mitsusen vaikutuksesta, löydy NIIN suuria tunteita. Toki Andromeda Stories on kertakaikkiaan kelpo manga; hienoa on seurata prinssi Ithacan muutosta lempästä prinssistä kovaotteiseksi kuninkaaksi ja hänen vaimoaan Liliaa, joka painii ristiriitaisten tunteidensa kanssa - onko tuo se mies, jota hän rakasti? Hahmoja ja tapahtumia on paljon, mutta tarina ei tunnu harppovalta. Aina on aikaa hienolle kuvalle ympäristöstä tai huoneesta, jossa oleskellaan.

Ai niin, pitää se varmaan mainita, vaikka kuvat kertovatkin enemmän kuin tuhat sanaa. Andromeda Stories on mangaa 80-luvun alusta ja myös näyttää siltä. Minun silmääni taide on hienoa, yksityiskohtaista ja tyylikästä, mutta jos vanha mangatyyli ei iske, niin sitten ei tämäkään taide. 2000-luvun tavaraan tottuneelle se ainakin vaatii pienen totuttelun.

21:04 <+Lmmz> totesimme sitten Finnconin purkukokouksessa, että Järjestäjien Virallinen Arvio conin yksittäisistä kävijöistä viikonlopun aikana on YLI 9000!

Kuten itse kukin varmasti tietää, Tampereella oli viime viikonloppuna (26. - 27.7. 2008) Animecon/Finncon ja niin Bubu kuin Kuutikin oli paikalla. Saavuimme paikalle joskus kymmenen maissa ja ylläripylläri – porukkaa oli Tampere-talolla jo siinä vaiheessa aika käsittämätön määrä. Vaikka kyllähän tuon toisaalta Animeconista arvasi. Onneksi harrastajakunta on vielä niin nuorta, että autopaikka löytyi helposti.

Kokonaisuudessaan Animecon oli paras tähänastisista animeconeista – Tampere-talo oli tällaiselle tapahtumalle oikein sopiva ja loistokas, ja ilmeisesti ainakin lähes kaikki halukkaat pääsivät katsomaan cosplay-kisaa (tai siis kisoja). Itse jättäydyin niistä pois ihan vapaaehtoisesti; jotenkin ne ovat minulle menettäneet merkityksensä, vaikka käyn kyllä ne vilkaisemassa jos tilaisuus eteen tulee eikä niihin tarvitse jonottaa. Sorsapuisto oli myös toimiva ”ratkaisu”; onneksi tänäkin vuonna oli hyvä sää, koska sade olisi aiheuttanut katastrofin. Noh, onneksi Animeconia siunaa aina hyvä sää (paitsi viime vuonna Jyväskylässä). Cosplayta oli paljon ja tasokin tuntui olevan ihan jees – tarkemmin en oikeastaan katsellut, paitsi minimekko-akatsukeja ja FF XII:n Franeja, koska pupunkorvat on aina jees. Ja Fran jo sinällään. Aniki- / AnimeUnioni-kehityskeskustelumiitti oli ainakin omasta mielestäni varsin antoisa ja kehittävä, ja antoi ainakin kuvan, että kehitystä voisi jopa tapahtuakin, ihan aikuisten oikeesti. Conissa oli muitakin antoisia ohjelmanumeroja, kuten Tampere vs. Turku -ottelu ja Janne Kempin sotatekniikkaluento (vaikka en ymmärräkään, miten se liittyi Animeconiin tai Finnconiin (johon se toki kyllä enemmän liittyi, ja jonka ohjelmaksi se oli merkittykin)) – epäselväksi jäi vain, olisiko luennosta saanut kertausharjoitusvuorokausia. Kemppikin paljastui reservin vänrikiksi ja mm. Mangotarhan Sandi osti Turun Animeseuran haalarimerkin, joten positiivisia asioita riitti!

TASin haalarimerkissä on kaunista symboliikkaa. 3 e/kpl, seele ÄT lists PISTE utu PISTE fi palvelee. Postikulut sen verran kuin posti veloittaa, määrästä riippuen.

Ja sitten se negatiivinen palaute. Tästä ovat muutkin itkeneet, niin itken minäkin – myyntipöytien asettelu. Ihmismassat eivät virranneet, ja tulos oli epäonninen KEKEKEKEKE ZERG RUSH ^___^ (Zerg rushiinhan kuuluu olennaisesti liike; oikeaoppisen zerg rushin saanee aikaan esim. huutamalla ”YAOITA TALON TOISESSA PÄÄSSÄ” kun järjestysmiehet ovat muualla).Tästä lähtien myyntikojuja vain toiselle puolelle käytävää tai tilojen suunnittelu niin, että ihmismassat kykenevät liikkumaan ikäänkuin ympyrässä – nythän käytävä päätyi arkkitehtuuris-sosiaaliseen umpikujaan, josta ihmiset lähtivät kulkemaan kauppakujaa takaisin (parempi tapa oli kiertää portaista, mutta tämä jäi useilta huomaamatta). Animeconin ongelmana oli taas animeaiheisen ohjelman vähyys, varsinaista anime-/manga-aiheista ohjelmaa taisi olla kokonaista 8 kappaletta koko conin aikana (Poikien sarjat; anime paraparassa, parapara animessa; manga-kääntäjäpaneeli; yaoi-paneeli; tyttöjen sarjat; kovat koiraat; Ysiviisfemma: Let’s Bible! ja vielä Tatsunoko - erään studion anatomia). Ja ei, cosplay-, AMV- ja muut kisat eivät ole anime-/manga-aiheisia; tarkoitan nyt siis sellaista ohjelmaa, jossa puhutaan siitä, millaista mangaa ja animea on, miten niitä tehdään ja mitä taiteellisia arvoja niillä on. Imageboard-paneeli taas oli niin hirveätä sontaa, että siihen en tahdo koskea pitkällä tikullakaan.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voisi mainita yaoin vastaisen rintaman selvän nousun. Ainakin osa ihmisistä on peräsuoltaan myöten täynnä homoutta; tästä kertovat useammat viestit niin Anikissa kuin myös paikan päällä nähdyt ”Perustin ”Uskalla sanoa ei yaoille!”-yhteisön”-kyltit. Ehkä tämän maan fanikanta joskus kasvaa ihq-yaoi-ihq-vaiheesta yli! Toisaalta, Animeconissa tuli nähtyä myös tällaista:

Voi jeesus.

Voi CLAMP! Tämä neljän mangataitelijan muodostama studio on yksi länsimaissa tunnetuimmista mangan tekijöistä - itsekin muistan hyvin, miten tuollainen helppo sana kuin “Clamp” jäi Fantasiapelien hyllyköstä paljon paremmin mieleen kuin pitkät japaninkieliset nimet, jotka kaikki kuulostivat samalta. CLAMPhan on siitä eriskummallinen jengi, että heillä ei ole yhtä tähtipiirtäjää ja isoa liutaa tuntemattomia avustajia rasteroimassa sivuja: CLAMPin työnjako on suunnilleen sellainen, että Nanase Ohkawa käsikirjoittaa ja keksii tarinat, Mokona piirtää, samoin Tsubaki Nekoi, ja Satsuki Igarashi avustaa. CLAMP, kuten niin moni muukin mangan tekijä, aloitti piirtäen doujinsheja; nämä ovat tietysti nykyisin melkoisia keräilyharvinaisuuksia.

CLAMPin tarinat on helppo tunnistaa. Okei, ryhmällä on toki ollut hieman erityylisiä kausia ja monia erilaisia sarjoja, mutta niissä kaikissa on melko paljon samaa. Olen usein vitsaillut, että sarjan tunnistaa CLAMPiksi, kun joku siinä menettää toisen silmänsä (mm. xxxHolic, Tsubasa Reservoir Chronicle), Tokyo Tower on jotenkin tärkeässä osassa (mm. Magic Knight Rayearth, Card Captor Sakura, X - tosin tästä tropeesta kärsivät muidenkin tekijöiden mangat) tai viimeistään siinä vaiheessa, kun paikalle ilmestyy hämmentävä miespari, joiden suhteessa on yaoi-aimaita kasapäin (RG Veda, X, Wish, Legal Drug, Tsubasa Reservoir Chronicle, xxxHolic, Card Captor Sakura… oikeastaan lähes kaikki, mitä CLAMP on tehnyt).

Usein CLAMPin parhaaksi teokseksi mainitaan Card Captor Sakura, joka on ainakin minusta heidän ehein teoksensa - juoni liikkuu 12 osan aikana koko ajan luonnollisella tahdilla, kaikki hahmot ehditään käsitellä ja tarina saadaan nätisti pussiin. Card Captor Sakura on kenties viimeinen suuri tyttöjen taikatyttösarja, jonka haastajaa ei ainakaan mangan puolella ole näkynyt. Lukiessani sarjan ensimmäistä kertaa muistan ihastuneeni siihen, miten tyttöjen taikatyttösarjassa ehdittiin käsitellä kaikenlaisia rakkaussotkuja pakollisesta homoparista pääparin Sakuran ja Syoranin kautta näiden koulutoverin ja opettajan rakkaussuhteeseen. Card Captor Sakuran luettuani mikään Kodomo no Jikan ei ole tuntunut erityisen radikaalilta. Ja tietenkin, se taide! Joka sivu on täynnä kukkia ja Sakuran taikatyttöasut ovat tietysti monimutkaisia röyhelöräjähdyksiä. Card Captor Sakura kuuluu otakuyleissivistykseen.

Toisaalta CLAMP on myös kuuluisa angtisista bishisarjoistaan. Näihin voi laskea ainakin X:n, RG Vedan ja Tokyo Babylonin. X on tietysti surullisenkuuluisa siitä, että se tuntuu olevan ikuisesti katkolla, syynä huhutaan olevan juonierimielisyydet kustantaja Kodanshan kanssa. Oli syynä mikä oli, CLAMP on joskus huono lopettamaan sen, minkä aloitti - katkolla ovat myös Legal Drug ja CLAMPin kunnianhimoisin teos, paljon negatiivista tilaa ja elokuvamaista kerrontaa sisältävä Clover. Varsinkin Cloverin lopun haluaisin henkilökohtaisesti nähdä joskus, sarjakuva on kaunis. Nykyisin Cloverin länsipainos on ollut loppu jo vaikka kuinka kauan ja siitä saa maksaa melko mielenkiintoisia hintoja, jos haluaa saada sarjan hyllyynsä.

X:stä ja muista voisi tietysti puhua loputtomiin, mutta yritän rajata tämän jutun omiin suosikkeihini CLAMPin tuotannosta. Yksi niistä on Angelic Layer. Sarja on vain viiden kirjan pituinen, mutta tiivis ja saa siinä ajassa kerrotua sen, mitä halusikin. Lisäksi Angelic Layerista ei löydy niistä angstisia bishejä, joista minä en niin kovasti välitä, sarja on CLAMPin tekemäksi harvinaisen epäangstinen. Angelic Layer on hömppää, mutta hyvin tehtyä sellaista: Misakin matka taistelunukkepelin Japanin mestariksi ei ole mikään maailmanhistorian suurin mangan merkkiteos, mutta hauska reissu. Angelic layeria kritisoidaan usein rosoisesta piirrostyylistä, mutta se sopii tällaiseen ei-niin-vakavaan mangaan, josta suurin osa on kuitenkin mättöä - luonnosteleva tyyli luo illuusion oikeista, liikkuvista nopeista potkuista ja lyönneistä.

Chobits on taas saanut varsinkin nuoremmilta harrastajilta jonkinlaisen “tsih, pervomangaa”-leiman. Chobits on seinenmangaa ja sellaisena siinä on tietenkin oma osansa fanipalvelua ja tätä “pervoilua” - päähenkilö Hideki on terve nuori mies, enpä ole tähän ikään mennessä tavannut yhtäkään tämän ikäistä jannua, joka ei kuluttaisi pornoa missään muodossa! Chobits on alussa melko puhtaasti hölmöilyä ja jonkinsorttista pseudohaaremitavaraa, loppu tulee hieman puskan takaa ja lopetus on jossain määrin mauton, mutta Chobits on tällä erää ainoa CLAMPin manga, joka on selvästi miesyleisölle suunnattu ja sellaisenakin kuriositeettina mielenkiintoinen. Lisäksi Chobits on välillä oikeasti filosofinen pohtiessaan robottien ja ihmisten suhdetta. Päähenkilöitä Hidekiä ja Chiitä kiinnostavampia ovat oikeastaan sarjan sivuhahmot ja heidän tarinansa.

Chobits ja Angelic Layer sijoittuvat samaan universumiin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun CLAMP kierrättää hahmojaan ja maailmojaan: Tokyo Babylon ja X ovat myöskin kytköksissä toisiinsa. Varsinaisesti CLAMP päätti kuitenkin lypsää tällä kikalla viimeisetkin rahat faneilta aloittamalla Tsubasa Reservoir Chroniclen, jonka aluksi lähes ainoa tehtävä tuntui olevan vanhojen sarjojen ja hahmojen tuominen parrasvaloihin vielä kerran. Tsubasan päänehkilöt ovat - taas - Sakura ja Syaoran, tällä kertaa rinnakkaisuniversuminen versioina, ja nämä matkaavat halki ulottuvuuksien metsästämässä Sakuran sulkia ja tapaamassa muita CLAMPin hahmoja. Hoh hoijaa. Tsubasa Chronicle oli aluksi ihan mukiinmenevää seikkailua, mutta nyt sarjan lähestyessä loppuaan CLAMP on taas lähtenyt kunnon angstilinjalle, jossa juonenkäänteissä ei ole mitään järkeä ja porukkaa lakoaa ympäriltä koko ajan, kaikilla on traaginen menneisyys ja useampi klooni ympäri multiversumia.

Tsubasan kanssa samaan aikaan alkoi xxxHolic, joka on piirrostyylillisesti hiotuinta CLAMPia sitten Cloverin. Sarja on täysin harmaasävytön, kaikki on mustaa ja valkoista, dramaattista ja okkultistiseen teemaan sopivan dramaattista. Juonellisesti xxxHolic koostuu sekä yksittäistapauksista, että hitaammin etenevästä jatkuvasta juonesta. Toiveita toteuttavan noita Yuukon ja hänen vastentahtoisen apurinsa Watanukin tarina on erittäin tyylikäs, mutta myös ajatuksia herättävä. Lisäki Yuuko ja Watanuki ovat mielenkiintoisimpia CLAMPin tällä vuosikymmenellä luomia täysin uusia hahmoja. Tsubasa ja xxxHolic ovat juonellisesti tiiviisti kytköksissä, mutta suosittelen xxxHolicin ostamista hyllyyn ja Tsubasan tärkeimpien pointtien wikittämistä - Tsubasa kun on, hmh, melkoisen keksinkertaista menoa verrattuna synkempään sisarmangaansa.

Sekä Tsubasa että xxxHolic ovat viimeisessä juonikaaressaan ja CLAMP aloittaa uuden shoujomangan vuonna 2009. Oma toiveeni on, että ryhmä päättäisi ennen uuden sarjan aloittamista vanhat projektinsa, mutta kaikkea ei näemmä voi saada.

CLAMP on tehnyt niin paljon kaikenlaista, että on mahdotonta yrittää mainita kaikkea tallaisessa yhdessä blogipostauksessa. Tutustumisen arvoisia ovat jo mainittujen sarjojen lisäksi RPG-fantasia Magic Knight Rayearth, joka Card Captor Sakuran tavoin uudisti genreään aika tavalla, CLAMPin sarjoissa kukaan ei ole nimittäin sitä, miltä aluksi näyttää. Yhden osan pituinen Miyuki-chan in Wonderland on taas CLAMP-fanille pakollinen ostos, pikku hassuttelu kunnon yurifanservicellä. Omiin suosikkeihini kuuluu myös yhä jatkuva, Newtypessä ilmestyvä kobato., joka on satunnaisella vakavuudella höystettyä mannaa CLAMP-faneille kaikkine suosittujen hahmojen cameoineen, mutta selkeällä parodisella otteella. Kobatossa CLAMP naureskelee itselleen ja konventioilleen - päähenkilötyttö on vielä naiivimpi kuin Sakura, taikatyttömaskotti vielä enemmän badass kuin Yue ja piirrostyyli karkkia ja kukkia täynnä potenssiin n - paitsi taistelukohtauksissa, ne taas on piirretty… no, näette, jos luette, en viitsi pilata yllätystä.

Kuulemma joskus Bubun lukioaikoina tämän kaveri oli tullut tämän luokse välitunnilla, tunkenut naamansa noin kahden sentin päähän tämän naamasta ja kysynyt “Tykkäätkö sä uniformuista… sillä tavalla?” Bubu ei tykännyt, ja näin emme koskaan saa tietää, olisiko tällä kaverilla ollut joku uniformu valmiina, mikäli Bubu olisi vastannut myöntävästi. Yuriorgioita siis emme saaneet, mutta ainakin pointin tälle kirjoitukselle.

Animessa uniformuja on kaikkialla. Niitä käyttävät niin tarjoilijat kuin ninjatkin, ja esimerkiksi Fullmetal Alchemistista tuttu sininen uniformu on kaikille tuttu - eikä ole parempaa tapaa rakentaa jännitystä kuin se, että kouluun saapuu vieras henkilö, jolla on päällään Merkittävän Koulun uniformu, koska senhän on pakko olla merkki jostain! Usein uniformu on myös se, joka sankarin pelastaa (tietysti täysin huolimatta siitä, että uniformu olisi esimerkiksi jotain todella ohutta kangasta - mutta ei se mitään, ainahan kangas pari rynnäkkökiväärisarjaa tai energiasädettä kestää).

Suomessa taas ei uniformuja juuri ole, paitsi valtion virkamiehillä, ja niistä ei kannata puhua. Yksi suuntaa-antava esimerkki on eräs inttimuistoni: olimme reserviupseerikoulussa ja menossa Viipuriin tutustumaan Tali-Ihantalan taistelukenttiin. Venäjän rajavartiolaitoksen naispuolisten virkailijoiden uniformuun kuului “ihan hyvin istuva” minihame ja korolliset nahkasaappat. Suomen rajavartiolaitoksen uniformuun - naistenkin - kuului jokin pikeepaita, suorat housut ja kengät, jotka olivat tarpeeksi tylsät ettei niistä tarvitse muistaa yhtään mitään. Tämä varmaan kertonee kaiken oleellisen.

Virkamiehistön ulkopuolella uniformut loistavat poissaolollaan. Suurin panostus “uniformuihin” tuntuu olevan joissain kodinkoneliikkeissä, joissa liike sponsoroi jopa kaulus- tai pikeepaidan. Tai päivittäistavarakaupoissa jonkun päällysliivin, mutta useimmiten asiakaspalvelijalla on päällään T-paita. Ja tietysti T-paidat ovat aina kokoa XL, ettei minkäänlaisesta istuvuudesta voida puhua. On tietysti selvää, että tällainen tulee kaupalle halvemmaksi, kun T-paidat ovat halpoja ja niitä voidaan tilata kerralla iso kasa.

Kysymys sinänsä on myös se, haluaisivatko kaupat ja liikkeet edes uniformuja käyttää - niitähän ei perinteisesti ole Suomessa käytetty. Toisaalta tämä on varmaan odotettavaakin maalta, jonka sotilaillekin on jossain vaiheessa ollut varaa jakaa vain kokardi, vyö ja kivääri! Enemmän asiaan ehkä vaikuttaa kuitenkin Suomessa oleva herraviha. Kaveri totesi, että Suomen asiakaspalvelukulttuuri on tasoa “Ei voi pokkuroida kun ne pokkuroitavat ois noita TOLLASIA, eihän ne oo ees ihmisiä”. Itse näen homman menevän oikeastaan päinvastoin: “Ei voi pokkuroida, koska noihan on ihmisiä eikä mitään jumalia, minä olen tasa-arvoinen ja minähän en kenellekään pokkuroi!” Kenellekään ei pokkuroida, eikä varmasti näytetä, että joku olisi millään tavalla yhteiskunnassa ylempiarvoinen.

Sinälläänhän uniformujen ideana on aina tasapäistää ihmisiä. Tämän huomaa se Isänmaallisen Sinivalkoinen enemmistö suomalaisista Miehistä, jotka menevät täyttämään kansalaisvelvollisuutensa (enkä nyt tarkoita verojen maksamista). Ihmiset pakotetaan tiettyyn muottiin, jotta heidät saataisiin toimimaan tietyllä tavalla. Sama idea on myös koulupuvuissa. Singaporessa asunut tuttu kertoi, että muuten koulussa oli rauhallista, mutta pari kertaa vuodessa olevana “omissa kledjuissa kouluun” -päivänä meno oli huomattavankin villiä. Uniformuilla on toki muitakin tehtäviä - esim. kertoa muille ihmisille, että henkilö kuuluu johonkin tiettyyn organisaatioon ja samalla muistuttaa samasta asiasta tätä henkilöä itseäänkin - “ai niin, olen sotilas/koulupuvussa/meidoasussa ja edustan samalla myös armeijaa/koulua/X-firmaa, en voi käyttäytyä tuolla tavalla”.

Uniformut koetaan usein myös fetissivaatteiksi, kuten joissain tapauksissa tietysti onkin. Eri seksivälineliikkeiden perusvalikoimaahan ovat kaikenlaiset “rooliasut”, kuten minipituiset sisäkön asut ja niin edelleen - eri asia taas on, millaisia nämä uniformut oikeasti ovat - ei ole mitenkään harvinaista, että jos esimerkiksi nuori nainen toteaa olevansa sairaanhoitaja, porukassa olevien mieshenkilöiden reaktio on yleensä “:D~” tai “hmmmmmmm :)))” - siitä huolimatta, että Suomessa sairaanhoitajien työasut ovat harmaanvihreitä, lähes muodottomia pussi-/haalarimaisia housuja ja paitoja, eivätkäkä suinkaan mitään vaaleanpunaisia minimekkoja, mutta legenda elää, ja tämä legenda on jopa voimakkaampi kuin todellisuus, vaikka hoitsuasujen epäseksikkyyden Suomessa tietävät varmasti kaikki. Aika tylsää.

Mitä hyötyä tai iloa uniformuista sitten olisi? Luonnollisestikin oikein tehtynä uniformut voivat olla hyvinkin söpöjä :3! Samalla uniformu luo aivan omaa henkeään - oli se henki sitten millaista hyvänsä. Joka tapauksessa uniformun suunnittelulla voi vaikuttaa paikan tunnelmaan huomattavasti, oli kyseessä sitten koulu, kahvila tai erikoisjoukot. On selvää, että esimerkiksi kahvilassa jotkut meidohenkiset uniformut olisivat omiaan luomaan tunnelmaa aina karkkimaisesta asialliseen. Ruotsi muuten suunnitteli poliisin virkapuvun muuttamista “siviilimäisemmäksi” (suorat housut ja pikeepaita, vaaleampi väri), mutta poliisin suunnalta tullut vastustus oli niin suurta, ettei muutosta sitten tehtykään…

Uniformusta olisi nykymaailmassa hyötyä myös siinä mielessä, että kuten Jari Sarasvuo ja muut sanovat, elämme huomiotaloudessa. Ongelma markkinoinnissa ei ole enää siinä, että ihmiset eivät tietäisi, mitä on kaupan. Ongelma on siinä, että ihmiset eivät enää erota mediatulvasta, mistä heidän pitäisi olla kiinnostuneita (pitäisi olla kiinnostuneita siis firmojen kannalta ;>). Kun ihmisten antama huomio on rahanarvoista, olisi paras veto profiloitua - ja ehkä paras tapa siihen on uniformut. Sen tiesi jo Adolf Hitler, kuten esimerkiksi natsiuniformut osoittavat.

Mutta jos totta puhutaan, en ole yhtään varma siitä, että haluaisinko Suomen kouluihin mitään koulupukuja (vaikka sinänsähän asia ei minua enää koske), kun on aika varma, että homma ei onnistuisi, vaan kaatuisi viimeistään eduskunnassa. Ja vaikka jostain kummasta syystä onnenkantamoisen kautta (tai ehkä jos levyteollisuus lobbaisi lain) laki menisikin läpi, uniformuista tulisi luultavasti joko 1) tylsät 2) rumat tai 3) molemmat. Japanilaistyylisistä uniformuista voisi vain haaveilla, Suomen kouluihin voisin kuvitella tulevan enintään jotain tuulipukujen tyyppistä, jotta ei ole “liian ahdistavaa”. Puhumattakaan siitä, millainen haloo nousisi, jos naisille tarjottaisiin uniformun kanssa vain hametta käytettäväksi - KEKEKEKEKEKE FEMINISTIRUSH ^__^!!

Kuten intterwebissä sanottaisiin: tämän takia meillä ei voi olla kivoja asioita. Tai sitten voi - Desuconiin kun päätettiin järjestää meidokafee, aitoon Akihabaran tyyliin. Mikä oli tulos? Tuhansia ihmisiä itkemässä siitä, kuinka koetamme alistaa naisia palvelemaan vallassaolevaa patriarkaattia? Ei, vaan kymmenittäin vapaaehtoisia, jotka halusivat ehdottomasti päästä meidoiksi - vapaaehtoisia on itse asiassa niin paljon, ettemme voi ottaa kaikkia juuri meidokafeeseen, vaikka halua olisi. Jotain tämä kuitenkin kertoo Suomen nuorisosta - sillä on yhä toivoa! Ehkä joskus Suomeenkin saadaan kivoja uniformuja :3.