Bubukuuti

Animeconin jälkeen intterwebbissä - tai ainakin scifi- ja animepuolen intterwebbissä - on väännetty siitä, mikä on Animecon-Finnconin (tai Finncon-Animeconin) tulevaisuus. Samalla on puhuttu conien maksullisuudesta tai maksuttomuudesta ja tekstissä ovat vilahdelleet niin käsitteet “vapaaehtoistyönä tehty”, “voittoa tuottamaton” ja “ilmainen”. Nämä vain tuntuvat menevän ihmisiltä hieman sekaisin.

Usein “vapaaehtoistyönä tehty” sekoitetaan ilmaiseen. Ensinäkemältä nämä voivatkin vaikuttaa lähes samoilta - paitsi että niillä on toistensa kanssa hyvin vähän tekemistä. Yhteistä niillä on vain se, että vapaaehtoistyöstä ei makseta palkkaa - mutta se ei kerro mitään itse tapahtuman maksuttomuudesta tai maksullisuudesta. Vapaaehtoistyönä tehty tarkoittaa vain sitä, että työvoima on ilmaista. Toisaalta se ei sulje palkallisen työvoiman käyttöä pois, esimerkiksi Animecon-Finnconiinhan on kaavailtu palkallista projektisihteeriä ja tällaista on jo käytettykin. Joka tapauksessa ainakin niin kauan kuin tapahtuman järjestäjistä suurin osa toimii vapaaehtoisina ja palkatta, voitaneen todeta, että tapahtuma on vapaaehtoistyönä järjestetty.

Vaikka tapahtuma järjestettäisiin vapaaehtoistyönä, tapahtuman ei kuitenkaan täydy olla ilmainen, sillä vaikka työvoima ei mitään maksaisikaan, tapahtuman järjestämisessä tulee paljon muita kuluja (esimerkiksi tilavuokrat), jotka pitää kattaa jollain tavalla - esimerkiksi pääsymaksuilla. Sen isomman rapakon takana USA:ssa vapaaehtoistyövoimalla järjestettävän Otakonin pääsymaksut ovat ovelta 65 dollaria eli 42 euroa. Pienemmän rapakon takana Ruotsissa Uppsalassa järjestettävän UppConin liput maksavat 400 kruunua eli 42 euroa nekin! Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että nämäkin tapahtumat ovat vapaaehtoistyönä tehtyjä!

Ehkä useimmiten ihmiset kuitenkin sekoittavat ilmaisuuden ja voittoa tuottamattomuuden. Usein conien pääsymaksuttomuutta perustellaan sillä, että pääsymaksu muuttaisi tapahtuman “voittoa tuottavaksi”, mikä taas aiheuttaisi verovelvollisuuden ja vaikka mitä muuta. Vitsi on siinä, että pääsymaksu ei tee conista verotuksellisessa mielessä “voittoa tuottavaa” eikä edes se, että coni oikeasti tuottaisi voittoa! Rautalangasta: vaikka järjestävä seura saisi conista voittoa, se ei silti olisi “voittoa tuottavaa toimintaa”, jos voittoja ei jaeta esim. osinkoina kuten osakeyhtiössä (osakeyhtiöthän ovat “voittoa tuottavia” silloinkin kun ne käytännössä tuottavat tappiota, koska perusmuodossaan osakeyhtiön tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen…)

Sinällään verokarhun kiinnostumista ei voi sulkea pois; se on tietysti mahdollista. Nyrkkisääntönä veronalle innostuu kuitenkin vasta silloin, kun “voittoa tuottamaton” yhdistys käytännössä tuottaa voittoa useita tuhansia (tai kymmeniätuhansia) euroja vuodessa monta vuotta peräkkäin. Jos verottaja silti pelottaa, ei pitäisi olla kovin vaikea keksiä käyttökohteita conin voitoille: niillä voidaan maksaa esim. seuraavan vuoden conin tilavuokraa, lennättää kunniavieraita ja maksaa majoituksia, ostaa kilpailuihin palkintoja… käyttökohteita riittää kyllä. Pienenä kaneettina vielä huomautettakoon, että esimerkiksi kansainvälisen museoliiton ICOMin mukaan museo on “pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon - - laitos” - siitä huolimatta, että useissa museoissa on pääsymaksut!

Ottaen huomioon Finncon - Animeconin kävijämäärät voidaan tietysti olettaa, että jos tapahtumasta ruvetaan perimään vaikkapa 10 euron maksu (joka sekin olisi varsin nimellinen, jos ulkomaisiin coneihin verrataan), kasvavat Finncon ry:n tulot vuositasolla jollain 80 000 eurolla (joista menojen jälkeen jää voittoa ehkä 20 000 - 30 000 euroa).

Tuolla tasolla puhutaan jo rahamääristä, jotka tietysti saattaisivat verottajaa kiinnostaa. Huolta on myös ollut siitä, että conien budjetit ovat jo paisuneet niin suuriksi, etteivät vapaaehtoistilintarkastajat yksinkertaisesti jaksa sellaista työmäärää - ja on totta että tuollaisia rahoja liikutellessa “harrastajatilintarkastajalla” on melko kova vastuu. Tässä on vain se vitsi, että tuollaisilla rahoilla palkkaa jo vaikka kaksi ammattilaistilintarkastajaa tilejä tarkastamaan ja juristin hoitamaan verosuunnittelua - ja rahaa jää vielä yli conin parantamiseen.

Mutta toisaalta voidaan pitää kiinni siitä, että ilmaiset conit ovat “suomalainen erikoisuus” - aivan kuten parisuhdeväkivalta, alkoholiongelmat ja itsemurhat. Sekä keskitysleirit, jo yli 20 vuotta ennen Hitlerin vastaavia!

Animeconin jälkeen on käyty jos jonkinlaista keskustelua - minulla ei ole tähän soppaan enää mitään lisättävää, muut ovat jo maininneet samat asiat kuin mitä itse olisin sanonut. Hieno homma, jos coneja saadaan muutettua hieman erilaiseen suuntaan, mutta hienointa käydyssä keskustelussa on ollut se, että viimeinkin asioista on puhuttu täysin avoimesti niin, että koko animefandom on ollut pohdinnassa mukana, ei mitään setien kuppikuntia tai galtsussa valittamista, vaan kunnollista dialogia. Hienoa animistit, uskon teihin jälleen!

Animeharrastuksessa tärkein juttu pitäisi (?) kuitenkin olla itse asia, japanilainen sarjakuva ja sen pohjalta tehdyt animaatiot, eikä mikään metafanitus kuten conien järjestäminen tai cosplay. Siispä jaan tällä kertaa mielipiteeni muutamasta mangapokkarista, jotka olen viime aikoina kahlannut läpi. Kaikki ovat sarjojensa ykkösosia, mutta muuten tälle nipulle ei yhteneväistä tekijää juuri löydykään.

Fairy Cube, luettu osa 1

Kaori Yuki on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista shoujomangakoista; hänen goottityyliset kiellettyjä suhteita pursuilevat sarjansa ovat melkoisen suosittuja. Luin joskus Angel Sanctuarya, mutta se jäi sitten kesken, koska en pidä enkeleistä enkä goottiestetiikasta kovin paljon. Sen sijaan pidän keijuista, joten ostin tämän pokkarin jo ihan sillä perusteella. Vampyyrit, ihmissudet, kaikki muut taruolennot tuntuvat esiintyvän lähes joka toisessa mangassa, mutta keijuja ja merenneitoja on huomattavasti vaikeampi löytää. Mikä huutava vääryys! Kaori Yukin keijutarina keijuja näkevästä Ianista perustuu kelttimytologiaan, mutta tummemmat teemat ovat ja pysyvät; keiju Ainsel pukeutuu viehättävän paljastaviin pseudogoottilolitamekkoihin ja estetiikka on muutenkin vahvasti läsnä.

Fairy Cube on tyypillistä Kaori Yukia tiivistettynä, kauhuangstifantasiaa teini-ikäisille tytöille. Huuruinen tarina kielletyistä suhteista, isästä, joka haluaa polttaa poikansa selän palovammoille jottei tämä pääse karkuun keijujen luo, keijuista, jotka tappavat ihmisisäntänsä, kadonneista äideistä, vähintään maailmanvalloitusta suunnittevista sivupersoonista, koulujengeistä ja ties mistä on niin täyteen ahdettu ja joka tavalla överiksi vetävä, ettei siitä voi kuin pitää. Yhdessä osassa päähenkilö ehtii kuolla, käydä keijujen maailmassa, hankkia itselleen uuden ruumiin, tutustua tämän ruumiin elämään, draamailla koulussa, potea huonoa suhteita vanhempiin ja kuumotella vielä hyväksikäytettyä lapsuudenystäväänsäkin. Kaiken tämän tunkeminen yhteen mangapokkariin on jo melko hyvin, mutta vielä paremmaksi tarinan tekee se, ettei ruutujako tai rytmitys ole millään lailla sekava. Fairy Cubessa tapahtuu paljon ja siitä pysyy vielä kärryilläkin. Taiteestakaan minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka Fairy Cube ei ehkä olekaan piirustusten puolesta sitä kaikkein parasta Kaori Yukia, on manga silti nätti. Koska sarja on vain kolmeosainen, sen hankkimista kannattaa harkita, vaikkei Kaori Yuki muuten iskisikään, on tämä sen verran mielenkiintoista menoa.

Hirviöprinsessa Hime, luettu osa 1 (suom.)

Yasunori Mitsunagan häpeilemätön goottigorelulzfestari on saanut ehkä liiankin negatiivista arvostelua osakseen. Tämä sarja pitää ottaa sellaisena, miksi se on tarkoitettu: hei, ei kai kukaan oikeasti oleta, että moottorisahaa heiluttelevasta, hirviöitä teurastavasta goottilolitatytsystä kertova manga on täysin tosissaan? Jos pääsee siitä yli, että tämä sarja on kertakaikkisen hoopo ja kliseinenkin (tarkoituksella?) ja kytkee aivonsa asentoon nolla, tästä on helppo nauttia. Hirviöprinsessa Hime on selkeästi, joskin ehkä geneerisellä tyylillä piirretty, mikä höttöisen juonen kanssa tarkoittaa sitä, että lukaisin kirjan noin kymmenessä minuutissa. Sarja on b-luokan viihdettä eikä juuri muuksi muutu - eri asia on, miten siihen suhtautuu. Kaikkea ei ole tarkoitettukaan Suureksi Taiteeksi.

Tarina menee siis jotenkin näin: Hime on goottilolivaatteisiin pukeutuva tyttö, jolla on lolirobottimeido ja kartano. Lisätään tarinaan Hiro, joka jää auton alle ja kuolee, kunnes Hime elvyttää hänet verellään ja tekee hänestä näin puolikuolemattoman palvelijansa, sillä Hime on “hirviöprinsessa” - hän hallitsee hirviöitä ja omistaa muutaman kätevän kyvyn, kuten elvyttämisen verellään. Hiroa on nyt melkein mahdoton tappaa, vaikka hänen mahansa vetäisi auki moottorisahalla, mikä on loppumaton gorekomedian lähde. Hime joutuu taistelemaan erilaisia montereita vastaan, mikä on loppumaton goren ja taistelukohtauksien lähde. Toisaalta Hiron pitää saada Himen verta säännöllisin väliajoin tai hän voi kuolla, mikä on jonkinasteisen hyvin köyhän romanssin esiasteen lähde. Paljon muuta tästä sarjasta ei ainakaan vielä voi sanoa. Jos tykkäsit Shaun of the Deadista, tykkäät varmaan tästäkin.

Andromeda Stories, luettu osa 1

Tämä Keiko Takemiyan ja Ryu Mitsusen (jos kumpikaan nimi ei sano mitään, häpeä!) yhteistyö on toinen Keiko Takemiyan manga, joka julkaistaan länsimaissa - elättelen salaisia toveita siitä, että se Kaze to Ki no Utakin tulee sieltä vielä joskus. Moto Hagiota länsijulkaisuna olisi myös aika unelmien täyttymys, mutta nyt eksyn aiheesta. Andromeda Stories on scififantasiaa, joka sijoittuu Astria-planeetalle yllätys yllätys, Andromedan galaksissa. Cosmoralian prinssi Ithaca on menossa naimisiin Aodoyan ihanan prinsessa Lilian kanssa; tämä kaksi valtakuntaa yhdistävä liitto on tähtienkin mukaan suosiollinen. Ihan kaikki ei kuitenkaan mene kuten suunniteltua, sillä avaruudesta saapuu valloittajien joukko mielenhallintaan kykenevien robottien muodossa. Onneksi planeetalla on joitain harvoja, jotka tievät mistä on kysymys; Lilian veli prinssi Milan ymmärtää jonkin olevan pahasti pielessä ja lisänä on mystinen soturi Il, joka tuntuu tietävän asioista enemmän kuin kukaan muu.

Moni sarjan teema - ihminen vastaan kone, psyykkiset voimat, korruptoitunut hallinto - on tuttuja jo Keiko-sensein tätä edeltävästä mangasta To Terra; Andromeda Stories on kuitenkin yllättävän leppoisaa Takemiyaa. Minä yhdistän Keiko Takemiyaan aina valtavat tunteet, angstin ja lukijalle asti välittyvän tunteen siitä, että sydän pusertuu kasaan, maailma on hirveä paikka ja kaikki on huonosti. Kaze to Ki no Utan loppu on kuulemma saanut aikaan monelle melkoisia masennuskausia ja To Terran animesovitus on tähän päivään asti ainoa animesarja, joka on saanut minut itkemään. Andromeda Storiesista ei kuitenkaan, ehkä Ryu Mitsusen vaikutuksesta, löydy NIIN suuria tunteita. Toki Andromeda Stories on kertakaikkiaan kelpo manga; hienoa on seurata prinssi Ithacan muutosta lempästä prinssistä kovaotteiseksi kuninkaaksi ja hänen vaimoaan Liliaa, joka painii ristiriitaisten tunteidensa kanssa - onko tuo se mies, jota hän rakasti? Hahmoja ja tapahtumia on paljon, mutta tarina ei tunnu harppovalta. Aina on aikaa hienolle kuvalle ympäristöstä tai huoneesta, jossa oleskellaan.

Ai niin, pitää se varmaan mainita, vaikka kuvat kertovatkin enemmän kuin tuhat sanaa. Andromeda Stories on mangaa 80-luvun alusta ja myös näyttää siltä. Minun silmääni taide on hienoa, yksityiskohtaista ja tyylikästä, mutta jos vanha mangatyyli ei iske, niin sitten ei tämäkään taide. 2000-luvun tavaraan tottuneelle se ainakin vaatii pienen totuttelun.

21:04 <+Lmmz> totesimme sitten Finnconin purkukokouksessa, että Järjestäjien Virallinen Arvio conin yksittäisistä kävijöistä viikonlopun aikana on YLI 9000!

Kuten itse kukin varmasti tietää, Tampereella oli viime viikonloppuna (26. - 27.7. 2008) Animecon/Finncon ja niin Bubu kuin Kuutikin oli paikalla. Saavuimme paikalle joskus kymmenen maissa ja ylläripylläri – porukkaa oli Tampere-talolla jo siinä vaiheessa aika käsittämätön määrä. Vaikka kyllähän tuon toisaalta Animeconista arvasi. Onneksi harrastajakunta on vielä niin nuorta, että autopaikka löytyi helposti.

Kokonaisuudessaan Animecon oli paras tähänastisista animeconeista – Tampere-talo oli tällaiselle tapahtumalle oikein sopiva ja loistokas, ja ilmeisesti ainakin lähes kaikki halukkaat pääsivät katsomaan cosplay-kisaa (tai siis kisoja). Itse jättäydyin niistä pois ihan vapaaehtoisesti; jotenkin ne ovat minulle menettäneet merkityksensä, vaikka käyn kyllä ne vilkaisemassa jos tilaisuus eteen tulee eikä niihin tarvitse jonottaa. Sorsapuisto oli myös toimiva ”ratkaisu”; onneksi tänäkin vuonna oli hyvä sää, koska sade olisi aiheuttanut katastrofin. Noh, onneksi Animeconia siunaa aina hyvä sää (paitsi viime vuonna Jyväskylässä). Cosplayta oli paljon ja tasokin tuntui olevan ihan jees – tarkemmin en oikeastaan katsellut, paitsi minimekko-akatsukeja ja FF XII:n Franeja, koska pupunkorvat on aina jees. Ja Fran jo sinällään. Aniki- / AnimeUnioni-kehityskeskustelumiitti oli ainakin omasta mielestäni varsin antoisa ja kehittävä, ja antoi ainakin kuvan, että kehitystä voisi jopa tapahtuakin, ihan aikuisten oikeesti. Conissa oli muitakin antoisia ohjelmanumeroja, kuten Tampere vs. Turku -ottelu ja Janne Kempin sotatekniikkaluento (vaikka en ymmärräkään, miten se liittyi Animeconiin tai Finnconiin (johon se toki kyllä enemmän liittyi, ja jonka ohjelmaksi se oli merkittykin)) – epäselväksi jäi vain, olisiko luennosta saanut kertausharjoitusvuorokausia. Kemppikin paljastui reservin vänrikiksi ja mm. Mangotarhan Sandi osti Turun Animeseuran haalarimerkin, joten positiivisia asioita riitti!

TASin haalarimerkissä on kaunista symboliikkaa. 3 e/kpl, seele ÄT lists PISTE utu PISTE fi palvelee. Postikulut sen verran kuin posti veloittaa, määrästä riippuen.

Ja sitten se negatiivinen palaute. Tästä ovat muutkin itkeneet, niin itken minäkin – myyntipöytien asettelu. Ihmismassat eivät virranneet, ja tulos oli epäonninen KEKEKEKEKE ZERG RUSH ^___^ (Zerg rushiinhan kuuluu olennaisesti liike; oikeaoppisen zerg rushin saanee aikaan esim. huutamalla ”YAOITA TALON TOISESSA PÄÄSSÄ” kun järjestysmiehet ovat muualla).Tästä lähtien myyntikojuja vain toiselle puolelle käytävää tai tilojen suunnittelu niin, että ihmismassat kykenevät liikkumaan ikäänkuin ympyrässä – nythän käytävä päätyi arkkitehtuuris-sosiaaliseen umpikujaan, josta ihmiset lähtivät kulkemaan kauppakujaa takaisin (parempi tapa oli kiertää portaista, mutta tämä jäi useilta huomaamatta). Animeconin ongelmana oli taas animeaiheisen ohjelman vähyys, varsinaista anime-/manga-aiheista ohjelmaa taisi olla kokonaista 8 kappaletta koko conin aikana (Poikien sarjat; anime paraparassa, parapara animessa; manga-kääntäjäpaneeli; yaoi-paneeli; tyttöjen sarjat; kovat koiraat; Ysiviisfemma: Let’s Bible! ja vielä Tatsunoko - erään studion anatomia). Ja ei, cosplay-, AMV- ja muut kisat eivät ole anime-/manga-aiheisia; tarkoitan nyt siis sellaista ohjelmaa, jossa puhutaan siitä, millaista mangaa ja animea on, miten niitä tehdään ja mitä taiteellisia arvoja niillä on. Imageboard-paneeli taas oli niin hirveätä sontaa, että siihen en tahdo koskea pitkällä tikullakaan.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voisi mainita yaoin vastaisen rintaman selvän nousun. Ainakin osa ihmisistä on peräsuoltaan myöten täynnä homoutta; tästä kertovat useammat viestit niin Anikissa kuin myös paikan päällä nähdyt ”Perustin ”Uskalla sanoa ei yaoille!”-yhteisön”-kyltit. Ehkä tämän maan fanikanta joskus kasvaa ihq-yaoi-ihq-vaiheesta yli! Toisaalta, Animeconissa tuli nähtyä myös tällaista:

Voi jeesus.

Voi CLAMP! Tämä neljän mangataitelijan muodostama studio on yksi länsimaissa tunnetuimmista mangan tekijöistä - itsekin muistan hyvin, miten tuollainen helppo sana kuin “Clamp” jäi Fantasiapelien hyllyköstä paljon paremmin mieleen kuin pitkät japaninkieliset nimet, jotka kaikki kuulostivat samalta. CLAMPhan on siitä eriskummallinen jengi, että heillä ei ole yhtä tähtipiirtäjää ja isoa liutaa tuntemattomia avustajia rasteroimassa sivuja: CLAMPin työnjako on suunnilleen sellainen, että Nanase Ohkawa käsikirjoittaa ja keksii tarinat, Mokona piirtää, samoin Tsubaki Nekoi, ja Satsuki Igarashi avustaa. CLAMP, kuten niin moni muukin mangan tekijä, aloitti piirtäen doujinsheja; nämä ovat tietysti nykyisin melkoisia keräilyharvinaisuuksia.

CLAMPin tarinat on helppo tunnistaa. Okei, ryhmällä on toki ollut hieman erityylisiä kausia ja monia erilaisia sarjoja, mutta niissä kaikissa on melko paljon samaa. Olen usein vitsaillut, että sarjan tunnistaa CLAMPiksi, kun joku siinä menettää toisen silmänsä (mm. xxxHolic, Tsubasa Reservoir Chronicle), Tokyo Tower on jotenkin tärkeässä osassa (mm. Magic Knight Rayearth, Card Captor Sakura, X - tosin tästä tropeesta kärsivät muidenkin tekijöiden mangat) tai viimeistään siinä vaiheessa, kun paikalle ilmestyy hämmentävä miespari, joiden suhteessa on yaoi-aimaita kasapäin (RG Veda, X, Wish, Legal Drug, Tsubasa Reservoir Chronicle, xxxHolic, Card Captor Sakura… oikeastaan lähes kaikki, mitä CLAMP on tehnyt).

Usein CLAMPin parhaaksi teokseksi mainitaan Card Captor Sakura, joka on ainakin minusta heidän ehein teoksensa - juoni liikkuu 12 osan aikana koko ajan luonnollisella tahdilla, kaikki hahmot ehditään käsitellä ja tarina saadaan nätisti pussiin. Card Captor Sakura on kenties viimeinen suuri tyttöjen taikatyttösarja, jonka haastajaa ei ainakaan mangan puolella ole näkynyt. Lukiessani sarjan ensimmäistä kertaa muistan ihastuneeni siihen, miten tyttöjen taikatyttösarjassa ehdittiin käsitellä kaikenlaisia rakkaussotkuja pakollisesta homoparista pääparin Sakuran ja Syoranin kautta näiden koulutoverin ja opettajan rakkaussuhteeseen. Card Captor Sakuran luettuani mikään Kodomo no Jikan ei ole tuntunut erityisen radikaalilta. Ja tietenkin, se taide! Joka sivu on täynnä kukkia ja Sakuran taikatyttöasut ovat tietysti monimutkaisia röyhelöräjähdyksiä. Card Captor Sakura kuuluu otakuyleissivistykseen.

Toisaalta CLAMP on myös kuuluisa angtisista bishisarjoistaan. Näihin voi laskea ainakin X:n, RG Vedan ja Tokyo Babylonin. X on tietysti surullisenkuuluisa siitä, että se tuntuu olevan ikuisesti katkolla, syynä huhutaan olevan juonierimielisyydet kustantaja Kodanshan kanssa. Oli syynä mikä oli, CLAMP on joskus huono lopettamaan sen, minkä aloitti - katkolla ovat myös Legal Drug ja CLAMPin kunnianhimoisin teos, paljon negatiivista tilaa ja elokuvamaista kerrontaa sisältävä Clover. Varsinkin Cloverin lopun haluaisin henkilökohtaisesti nähdä joskus, sarjakuva on kaunis. Nykyisin Cloverin länsipainos on ollut loppu jo vaikka kuinka kauan ja siitä saa maksaa melko mielenkiintoisia hintoja, jos haluaa saada sarjan hyllyynsä.

X:stä ja muista voisi tietysti puhua loputtomiin, mutta yritän rajata tämän jutun omiin suosikkeihini CLAMPin tuotannosta. Yksi niistä on Angelic Layer. Sarja on vain viiden kirjan pituinen, mutta tiivis ja saa siinä ajassa kerrotua sen, mitä halusikin. Lisäksi Angelic Layerista ei löydy niistä angstisia bishejä, joista minä en niin kovasti välitä, sarja on CLAMPin tekemäksi harvinaisen epäangstinen. Angelic Layer on hömppää, mutta hyvin tehtyä sellaista: Misakin matka taistelunukkepelin Japanin mestariksi ei ole mikään maailmanhistorian suurin mangan merkkiteos, mutta hauska reissu. Angelic layeria kritisoidaan usein rosoisesta piirrostyylistä, mutta se sopii tällaiseen ei-niin-vakavaan mangaan, josta suurin osa on kuitenkin mättöä - luonnosteleva tyyli luo illuusion oikeista, liikkuvista nopeista potkuista ja lyönneistä.

Chobits on taas saanut varsinkin nuoremmilta harrastajilta jonkinlaisen “tsih, pervomangaa”-leiman. Chobits on seinenmangaa ja sellaisena siinä on tietenkin oma osansa fanipalvelua ja tätä “pervoilua” - päähenkilö Hideki on terve nuori mies, enpä ole tähän ikään mennessä tavannut yhtäkään tämän ikäistä jannua, joka ei kuluttaisi pornoa missään muodossa! Chobits on alussa melko puhtaasti hölmöilyä ja jonkinsorttista pseudohaaremitavaraa, loppu tulee hieman puskan takaa ja lopetus on jossain määrin mauton, mutta Chobits on tällä erää ainoa CLAMPin manga, joka on selvästi miesyleisölle suunnattu ja sellaisenakin kuriositeettina mielenkiintoinen. Lisäksi Chobits on välillä oikeasti filosofinen pohtiessaan robottien ja ihmisten suhdetta. Päähenkilöitä Hidekiä ja Chiitä kiinnostavampia ovat oikeastaan sarjan sivuhahmot ja heidän tarinansa.

Chobits ja Angelic Layer sijoittuvat samaan universumiin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun CLAMP kierrättää hahmojaan ja maailmojaan: Tokyo Babylon ja X ovat myöskin kytköksissä toisiinsa. Varsinaisesti CLAMP päätti kuitenkin lypsää tällä kikalla viimeisetkin rahat faneilta aloittamalla Tsubasa Reservoir Chroniclen, jonka aluksi lähes ainoa tehtävä tuntui olevan vanhojen sarjojen ja hahmojen tuominen parrasvaloihin vielä kerran. Tsubasan päänehkilöt ovat - taas - Sakura ja Syaoran, tällä kertaa rinnakkaisuniversuminen versioina, ja nämä matkaavat halki ulottuvuuksien metsästämässä Sakuran sulkia ja tapaamassa muita CLAMPin hahmoja. Hoh hoijaa. Tsubasa Chronicle oli aluksi ihan mukiinmenevää seikkailua, mutta nyt sarjan lähestyessä loppuaan CLAMP on taas lähtenyt kunnon angstilinjalle, jossa juonenkäänteissä ei ole mitään järkeä ja porukkaa lakoaa ympäriltä koko ajan, kaikilla on traaginen menneisyys ja useampi klooni ympäri multiversumia.

Tsubasan kanssa samaan aikaan alkoi xxxHolic, joka on piirrostyylillisesti hiotuinta CLAMPia sitten Cloverin. Sarja on täysin harmaasävytön, kaikki on mustaa ja valkoista, dramaattista ja okkultistiseen teemaan sopivan dramaattista. Juonellisesti xxxHolic koostuu sekä yksittäistapauksista, että hitaammin etenevästä jatkuvasta juonesta. Toiveita toteuttavan noita Yuukon ja hänen vastentahtoisen apurinsa Watanukin tarina on erittäin tyylikäs, mutta myös ajatuksia herättävä. Lisäki Yuuko ja Watanuki ovat mielenkiintoisimpia CLAMPin tällä vuosikymmenellä luomia täysin uusia hahmoja. Tsubasa ja xxxHolic ovat juonellisesti tiiviisti kytköksissä, mutta suosittelen xxxHolicin ostamista hyllyyn ja Tsubasan tärkeimpien pointtien wikittämistä - Tsubasa kun on, hmh, melkoisen keksinkertaista menoa verrattuna synkempään sisarmangaansa.

Sekä Tsubasa että xxxHolic ovat viimeisessä juonikaaressaan ja CLAMP aloittaa uuden shoujomangan vuonna 2009. Oma toiveeni on, että ryhmä päättäisi ennen uuden sarjan aloittamista vanhat projektinsa, mutta kaikkea ei näemmä voi saada.

CLAMP on tehnyt niin paljon kaikenlaista, että on mahdotonta yrittää mainita kaikkea tallaisessa yhdessä blogipostauksessa. Tutustumisen arvoisia ovat jo mainittujen sarjojen lisäksi RPG-fantasia Magic Knight Rayearth, joka Card Captor Sakuran tavoin uudisti genreään aika tavalla, CLAMPin sarjoissa kukaan ei ole nimittäin sitä, miltä aluksi näyttää. Yhden osan pituinen Miyuki-chan in Wonderland on taas CLAMP-fanille pakollinen ostos, pikku hassuttelu kunnon yurifanservicellä. Omiin suosikkeihini kuuluu myös yhä jatkuva, Newtypessä ilmestyvä kobato., joka on satunnaisella vakavuudella höystettyä mannaa CLAMP-faneille kaikkine suosittujen hahmojen cameoineen, mutta selkeällä parodisella otteella. Kobatossa CLAMP naureskelee itselleen ja konventioilleen - päähenkilötyttö on vielä naiivimpi kuin Sakura, taikatyttömaskotti vielä enemmän badass kuin Yue ja piirrostyyli karkkia ja kukkia täynnä potenssiin n - paitsi taistelukohtauksissa, ne taas on piirretty… no, näette, jos luette, en viitsi pilata yllätystä.

Kuulemma joskus Bubun lukioaikoina tämän kaveri oli tullut tämän luokse välitunnilla, tunkenut naamansa noin kahden sentin päähän tämän naamasta ja kysynyt “Tykkäätkö sä uniformuista… sillä tavalla?” Bubu ei tykännyt, ja näin emme koskaan saa tietää, olisiko tällä kaverilla ollut joku uniformu valmiina, mikäli Bubu olisi vastannut myöntävästi. Yuriorgioita siis emme saaneet, mutta ainakin pointin tälle kirjoitukselle.

Animessa uniformuja on kaikkialla. Niitä käyttävät niin tarjoilijat kuin ninjatkin, ja esimerkiksi Fullmetal Alchemistista tuttu sininen uniformu on kaikille tuttu - eikä ole parempaa tapaa rakentaa jännitystä kuin se, että kouluun saapuu vieras henkilö, jolla on päällään Merkittävän Koulun uniformu, koska senhän on pakko olla merkki jostain! Usein uniformu on myös se, joka sankarin pelastaa (tietysti täysin huolimatta siitä, että uniformu olisi esimerkiksi jotain todella ohutta kangasta - mutta ei se mitään, ainahan kangas pari rynnäkkökiväärisarjaa tai energiasädettä kestää).

Suomessa taas ei uniformuja juuri ole, paitsi valtion virkamiehillä, ja niistä ei kannata puhua. Yksi suuntaa-antava esimerkki on eräs inttimuistoni: olimme reserviupseerikoulussa ja menossa Viipuriin tutustumaan Tali-Ihantalan taistelukenttiin. Venäjän rajavartiolaitoksen naispuolisten virkailijoiden uniformuun kuului “ihan hyvin istuva” minihame ja korolliset nahkasaappat. Suomen rajavartiolaitoksen uniformuun - naistenkin - kuului jokin pikeepaita, suorat housut ja kengät, jotka olivat tarpeeksi tylsät ettei niistä tarvitse muistaa yhtään mitään. Tämä varmaan kertonee kaiken oleellisen.

Virkamiehistön ulkopuolella uniformut loistavat poissaolollaan. Suurin panostus “uniformuihin” tuntuu olevan joissain kodinkoneliikkeissä, joissa liike sponsoroi jopa kaulus- tai pikeepaidan. Tai päivittäistavarakaupoissa jonkun päällysliivin, mutta useimmiten asiakaspalvelijalla on päällään T-paita. Ja tietysti T-paidat ovat aina kokoa XL, ettei minkäänlaisesta istuvuudesta voida puhua. On tietysti selvää, että tällainen tulee kaupalle halvemmaksi, kun T-paidat ovat halpoja ja niitä voidaan tilata kerralla iso kasa.

Kysymys sinänsä on myös se, haluaisivatko kaupat ja liikkeet edes uniformuja käyttää - niitähän ei perinteisesti ole Suomessa käytetty. Toisaalta tämä on varmaan odotettavaakin maalta, jonka sotilaillekin on jossain vaiheessa ollut varaa jakaa vain kokardi, vyö ja kivääri! Enemmän asiaan ehkä vaikuttaa kuitenkin Suomessa oleva herraviha. Kaveri totesi, että Suomen asiakaspalvelukulttuuri on tasoa “Ei voi pokkuroida kun ne pokkuroitavat ois noita TOLLASIA, eihän ne oo ees ihmisiä”. Itse näen homman menevän oikeastaan päinvastoin: “Ei voi pokkuroida, koska noihan on ihmisiä eikä mitään jumalia, minä olen tasa-arvoinen ja minähän en kenellekään pokkuroi!” Kenellekään ei pokkuroida, eikä varmasti näytetä, että joku olisi millään tavalla yhteiskunnassa ylempiarvoinen.

Sinälläänhän uniformujen ideana on aina tasapäistää ihmisiä. Tämän huomaa se Isänmaallisen Sinivalkoinen enemmistö suomalaisista Miehistä, jotka menevät täyttämään kansalaisvelvollisuutensa (enkä nyt tarkoita verojen maksamista). Ihmiset pakotetaan tiettyyn muottiin, jotta heidät saataisiin toimimaan tietyllä tavalla. Sama idea on myös koulupuvuissa. Singaporessa asunut tuttu kertoi, että muuten koulussa oli rauhallista, mutta pari kertaa vuodessa olevana “omissa kledjuissa kouluun” -päivänä meno oli huomattavankin villiä. Uniformuilla on toki muitakin tehtäviä - esim. kertoa muille ihmisille, että henkilö kuuluu johonkin tiettyyn organisaatioon ja samalla muistuttaa samasta asiasta tätä henkilöä itseäänkin - “ai niin, olen sotilas/koulupuvussa/meidoasussa ja edustan samalla myös armeijaa/koulua/X-firmaa, en voi käyttäytyä tuolla tavalla”.

Uniformut koetaan usein myös fetissivaatteiksi, kuten joissain tapauksissa tietysti onkin. Eri seksivälineliikkeiden perusvalikoimaahan ovat kaikenlaiset “rooliasut”, kuten minipituiset sisäkön asut ja niin edelleen - eri asia taas on, millaisia nämä uniformut oikeasti ovat - ei ole mitenkään harvinaista, että jos esimerkiksi nuori nainen toteaa olevansa sairaanhoitaja, porukassa olevien mieshenkilöiden reaktio on yleensä “:D~” tai “hmmmmmmm :)))” - siitä huolimatta, että Suomessa sairaanhoitajien työasut ovat harmaanvihreitä, lähes muodottomia pussi-/haalarimaisia housuja ja paitoja, eivätkäkä suinkaan mitään vaaleanpunaisia minimekkoja, mutta legenda elää, ja tämä legenda on jopa voimakkaampi kuin todellisuus, vaikka hoitsuasujen epäseksikkyyden Suomessa tietävät varmasti kaikki. Aika tylsää.

Mitä hyötyä tai iloa uniformuista sitten olisi? Luonnollisestikin oikein tehtynä uniformut voivat olla hyvinkin söpöjä :3! Samalla uniformu luo aivan omaa henkeään - oli se henki sitten millaista hyvänsä. Joka tapauksessa uniformun suunnittelulla voi vaikuttaa paikan tunnelmaan huomattavasti, oli kyseessä sitten koulu, kahvila tai erikoisjoukot. On selvää, että esimerkiksi kahvilassa jotkut meidohenkiset uniformut olisivat omiaan luomaan tunnelmaa aina karkkimaisesta asialliseen. Ruotsi muuten suunnitteli poliisin virkapuvun muuttamista “siviilimäisemmäksi” (suorat housut ja pikeepaita, vaaleampi väri), mutta poliisin suunnalta tullut vastustus oli niin suurta, ettei muutosta sitten tehtykään…

Uniformusta olisi nykymaailmassa hyötyä myös siinä mielessä, että kuten Jari Sarasvuo ja muut sanovat, elämme huomiotaloudessa. Ongelma markkinoinnissa ei ole enää siinä, että ihmiset eivät tietäisi, mitä on kaupan. Ongelma on siinä, että ihmiset eivät enää erota mediatulvasta, mistä heidän pitäisi olla kiinnostuneita (pitäisi olla kiinnostuneita siis firmojen kannalta ;>). Kun ihmisten antama huomio on rahanarvoista, olisi paras veto profiloitua - ja ehkä paras tapa siihen on uniformut. Sen tiesi jo Adolf Hitler, kuten esimerkiksi natsiuniformut osoittavat.

Mutta jos totta puhutaan, en ole yhtään varma siitä, että haluaisinko Suomen kouluihin mitään koulupukuja (vaikka sinänsähän asia ei minua enää koske), kun on aika varma, että homma ei onnistuisi, vaan kaatuisi viimeistään eduskunnassa. Ja vaikka jostain kummasta syystä onnenkantamoisen kautta (tai ehkä jos levyteollisuus lobbaisi lain) laki menisikin läpi, uniformuista tulisi luultavasti joko 1) tylsät 2) rumat tai 3) molemmat. Japanilaistyylisistä uniformuista voisi vain haaveilla, Suomen kouluihin voisin kuvitella tulevan enintään jotain tuulipukujen tyyppistä, jotta ei ole “liian ahdistavaa”. Puhumattakaan siitä, millainen haloo nousisi, jos naisille tarjottaisiin uniformun kanssa vain hametta käytettäväksi - KEKEKEKEKEKE FEMINISTIRUSH ^__^!!

Kuten intterwebissä sanottaisiin: tämän takia meillä ei voi olla kivoja asioita. Tai sitten voi - Desuconiin kun päätettiin järjestää meidokafee, aitoon Akihabaran tyyliin. Mikä oli tulos? Tuhansia ihmisiä itkemässä siitä, kuinka koetamme alistaa naisia palvelemaan vallassaolevaa patriarkaattia? Ei, vaan kymmenittäin vapaaehtoisia, jotka halusivat ehdottomasti päästä meidoiksi - vapaaehtoisia on itse asiassa niin paljon, ettemme voi ottaa kaikkia juuri meidokafeeseen, vaikka halua olisi. Jotain tämä kuitenkin kertoo Suomen nuorisosta - sillä on yhä toivoa! Ehkä joskus Suomeenkin saadaan kivoja uniformuja :3.

Kuuti kirjoittikin jo Nekocon-reissustamme suunnilleen kaiken oleellisen, joten minun tehtäväkseni jäänee tällainen yleisempiluontoinen hölinä Animeconia odotellessa. Olen jo muutaman vuoden ajan käynyt Kuutin kanssa lähes kaikissa Japanin popkulttuuria käsittelevissä tapahtumissa. Pari ystävääni heitti kuitenkin Nekoconin jälkeen ilmaan ajatuksen, joka jäi kytemään nuppini sisään. Niin, miksi oikeastaan näissä tapahtumissa käydään? Totuushan on, että kun on käynyt parissa conissa, ne eivät enää ole mitään uutta, ihmeellistä ja erityistä. Jokaisessa conissa on ne samat kissankorvat ja L-cossarit D-kupin tissien kera, jokaisessa conissa on samat Kempin ja Kekon esitelmät, joka conissa on cosplaykisa, jossa amatöörit yrittävät hiukan leikkiä jotain hahmoa viiden sekunnin posettamisen ajan… joka conissa on ne samat ihmiset.

Coneissa käydään, koska se rikkoo arkirutiinin. Conit antavat jotain, mitä odottaa normielämän soljuessa ohi. Ainakin minulle conit ovat typeryydestään ja itseääntoistavuudestaan huolimatta rentoutumismuoto, jolloin minun ei tarvitse miettiä oikeita ongelmia, vaan voin iloisesti suunnata kaiken energiani parhaan bindausmetodin pohtimiseen tai propin osan liimauksen paranteluun. Nyt kun olen muutamassa conissa jopa -gasp- esiintynyt arkivaatteissanikin, tiedän entistä paremmin, että ilman cosplayta conissa ei ole niin hauskaa. Cosplay on tietysti älyttömän typerä harrastus, joka ainakin minulle aiheuttaa tasaisella kierteellä mielialoja laidasta laitaan: ennen conia fiilistelen selaten Curea ja cosplay.comia “No katos vaan, ei tästä yhtään pöllömpi tullut, olen 89,5% todennäköisyydellä parempi kuin suuri osa muista, jotka tätä on yrittänyt”. Sitten kuluu yö, tulee conaamu, laitan jo vanhalla tottumuksella asun niskaan (olen katsokaas se päällä harjoitellut posettamista ennakkoon, tietenkin) ja headdeskaan koko ajan siitä, miten naurettavalta näytän. Conien jälkeen otettuja kuvia en pysty katsomaan ollenkaan, niissä kun on aina joku vialla. Ehkä on toisaalta ihan hyvä, että koska teen asuja epäsuosituista ja tuntemattomista sarjoista, minusta pyydetään aika harvoin kuvaa… Käsillä peitettyjen silmien takaa raosta kurkkien ja irvistellen saatan pistää sen parhaiten onnistuneen otoksen cosplay.comin tililleni. Voi miksi voi miksi en ole neljässä vuodessa vieläkään oppinut näyttämään valokuvissa hyvältä?

Entäs ohjelma sitten? Siitä on melkoisen kauan, kun joku con-ohjelmanumero olisi kertonut minulle mitään todella uutta aiheestaan, paitsi joistain todella niche-jutuista kertovat esitykset, tietysti. Kun on harrastanut tätä näinkin kauan, voin suuremmin liiottelematta sanoa, että tiedän aika paljon. Kuuti sanoo tätä yleensä nimien pudotteluksi, suuri osa keskusteluamme on sitä, että viittaan johonkin arvosteluun tai jonkun tietyn sarjan ohjanneen tyypin edellisiin töihin tai mihin milloinkin. Annan teille esimerkin, miten tieto lisää tuskaa: katsoin ensimmäisen jakson Birdy the Mighty Decodea (oli muuten hyvä!), ja tunnistin äksönkohtausten tyylin perusteella ohjaajan Kazuki Akaneksi lunttaamatta tietoa mistään. Eräällä tavalla minun on mahdoton katsoa animea tai lukea mangaa “tyhjältä pöydältä”, vertaamatta sitä mihinkään tai analysoimatta sitä. Conien ohjelma siis harvoin menee aiheessaan niin syvälle, että oppisin aidosti tukun uutta; conien luennot ovat lähinnä pintaraapaisuja. On niitä silti ihan mukava käydä katsomassa, joskin vain ajan kuluttamiseksi tai uteliaisuudesta. Joskus tosin toivoisin, että joku olisi niin kaheli, että käyttäisi tunnin analysoiden vain yhtä sarjaa tai tekijää tms. koko genren (mechaesitelmä, yaoiesitelmä, jne) sijaan, se olisi minun näkökulmastani mielenkiintoisempaa.

Monille con on nykyisin kuin iso miitti ja suurin osa menee coneihin ihmisten, ei ohjelman tai cosplaymahdollisuuden takia. Tunnustan, että en oikein osaa mennä juttelemaan tuntemattomille ihmisille. Olen lähtökohtaisesti ujo, kuten suurin osa meistä nörteistä varmaan on, vaikka olen puhelias ja aika itsevarma. Kyllä, molempia on täysin mahdollista olla samaan aikaan! Ujous näkyy niin, että en itse usein uskalla tehdä aloitetta käydä puhumassa mielenkiintoiselle tyypille, vaan odotan, että nämä tulisivat puhumaan minulle. Siispä Suomen animeskenessä on paljon ihmisiä, joiden puolisalaa toivoisin olevan kavereitani tai hyvänpäiväncontuttuja, mutta en ole koskaan uskaltanut mennä sanomaan moi. Mielessä on käynyt, että näillä tyypeillä on aika varmasti samanlaisia tuntemuksia koska nörttejä kaikki ollaan jipii, mikä tekee koko jutusta vieläkin hölmömmän. Olen kuitenkin onnistunut eri reittejä haalimaan itselleni sen verran kattavan piirin tuttuja, että joka conista löytyy melko varmasti joku, jonka kanssa voin oleskella ja tappaa aikaa. Yhteen ihmistyyppiin en kuitenkaan osaa suhtautua, ja se on pienet fanitytöt. Koska olen Suomen lolitapiirien virallinen päänaukoja ja kaikesta valittaja, ihmiset tunnistavat minut naamasta silloin kun en ole outoa kampausta tai peruukkia vaativassa cosplayasussa. Niinpä välillä conissa jostain pomppaa 12-vuotias tytteli röyhelömekossa ujosti kysymään “Hei Hui, saanko halin? Etkös olekin Terriblen Hui?” tai jotain vastaavaa, mikä on minusta aina vähän vaivaannuttavaa, mutta silti ihan kivaa. Pelkään kuitenkin aina olleeni kauhean tyly tai muuten epäkohtelias, en minä oikeasti ole pelottava, vaikka saatankin kirjoittaa kärjistetysti netissä! Niitä, jotka pyytävät halia koska olen pukeutunut heidän lempihahmokseen on ollut vuosien aikana tasan kolme, joten niissä tilanteissa olen vieläkin vaivautuneempi. :D “… siis hali? Siis mitä?”

Jos coneista ei siis ole mihinkään muuhun kuin rahanmenoon ja tuomaan jotain rutiinista poikkeavaa tekemistä viikonlopulle, miksi minulle iskee aina conista kotiuduttua sellainen mälsä olo? Osaksi syy on tietenkin cosplayn, kun on puoli vuottakin tehnyt jotain asua ja sitten h-hetki on mennyt ohi, ja jäljellä on vain asun peseminen ja viikkaaminen siististi kaappiin, totta kai sitä tuntee pientä haikeutta. Mikään ei ole tietysti lopullista ja saattaa saapua joku hiljaisemman conin sunnuntai, jolloin voi pistää jonkun vanhan asun päälle vielä kerran, mutta ei se ole tietenkään sama asia kuin silloin, kun puku oli uusi. Toisaalta conin päättyminen tuo haikeuden siksi, että on melko harvinaista olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, joista kaikki ymmärtävät heti, kun joku kiljaisee “Yuki ja Shuichi fanservicee yläkerrassa menkää kattomaan!”. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi työpaikalla en voi edes oikein mainita harrastuksistani mitään sen syvällisemmin kuin “Japanin populaarikulttuuri” tai “ompelu”. Jos harrastaisin vaikka lentopalloa, siitä olisi helpompi puhua maallikkojenkin kanssa, tällaisista nörttijutuista oikein ei. Animeharrastus on yksinäistä puuhaa conien ja Internetin ulkopuolella.

Usein sanotaan, että Turku on Suomen Turku. Tämä pitää varmasti paikkansa. Mutta entä jos Turkuja olisikin kaksi? Usealle tämä ajatus aiheuttaa varmasti painajaisia, mutta totta se on: kalakukkojen ja yksisuuntaisten katujen pyhä kaupunki eli Kuopio on nimittäin keskustansa designiltä niin samanlainen kuin Suomen alkuperäinen pääkaupunki, että turkulainen voi Kuopiossa navigoida kuin kotonaan. Vain Aurajoki puuttuu.

Viime viikonloppuna oli Nekocon Kuopiossa, “Suomen paras con, jossa et koskaan ollut”. Onneksi tällä kertaa paikalle oli vaivautunut enemmän ihmisiä kuin viime kerralla; viralliset arviot liikkuivat paikkeilla 2000 ihmistä ensimmäisenä päivänä ja 1000 toisena. Tapahtuma oli siis lähestulkoon henkilökohtainen.

Sinänsä matka Nekoconiin oli tapaus jo itsessään; Bubulla kun oli perjantai-iltana työvuoro, ja pääsimme liikkeelle vasta sen jälkeen, eli joskus puoli kymmenen maissa. Seurauksena tästä oli 5,5 tunnin ajomatka Turusta Kuopioon keskellä yötä. Mutta mikäpä sen parempaa kuin auton kaiuttimista raikaava eurobeat ja Animetalin tuotanto järvisuomalaisissa kansallismaisemissa? Eipä juuri mikään.

Yksi Nekoconin valteista on on ehdottomasti Kuopion Musiikkitalo. Yhtä hyviä tiloja tämänkokoisen conin pitämiselle ei ainakaan Suomessa tähän asti nähdyillä budjeteilla juuri ole. Musiikkitalo on tarpeeksi iso, jotta ihmisille jää hengitys- ja hengaustilaa, mutta tarpeeksi pieni, jotta tapahtumasta löytää helposti myös ystävät, toverit ja irkkitutut. Kokonaisuutena järjestelyt toimivat ja vesipisteissäkin oli kuulemma koko ajan vettä - itse en poikkeuksellisesti niitä hyödyntänyt, ehkä siitä johtuen, että myös Nekoconin lämpötilat pysyivät kohtuullisina eikä hiki virrannut. Nekoconin aikataulu on myös sen verran harva, että koko ajan ei ole kiire jonnekin.

Aikataululla on tietysti kääntöpuolensa. Kuten kaksi vuotta sitten, nytkään ohjelmaa ei ollut erityisen paljoa; conin animeaiheinen ohjelma kun koostui Kempin luennosta (Kempin luento conissa on tietysti yhtä yllättävä kuin kännissä oleva pissaliisa steissillä perjantai-iltana, ts. kuuluu käsitteeseen jo sisäänrakennettuna) aiheesta poikien sarjat. Animeen ja mangaan liittyviä ohjelmanumeroita oli pari: itse pidin conin parhaan ohjelmanumeron tekijänoikeuksista animefandomissa, jota kukaan ei nähnyt (pistän sen myös Interwebiin lähiaikoina) Ehkä joku ihmeen cosplay-kilpailu välittömästi ohjelmanumeroni jälkeen verotti osallistujia (eivät raukat tienneet, että Nekoconissa pääsaliin mahtuvat kaikki halukkaat, myös cosplay-kilpailuun… tai sitten oikeustiede ei vain ole coniseksikäs aihe) ja Tsubasa piti luennon omakustanteiden julkaisemisesta (tunnettu myös nimellä “Tsubasan Photoshop 101”). Animen ja mangan oheisilmiöihin liittyviä ohjelmanumeroita olivat mm. Cosplay - se kaunistelematon aloittelijan opas (vetämässä Suomen cosplay-kuningattaret Iiris “Tissit” Rönkkö ja Mira Harju) sekä Kekon idoliluento “Seifuku tekee murron”.

No, ehkä animeaiheiseksi ohjelmaksi voidaan laskea myös yksi coniohjelmistojen vetonauloista eli Kyyniset Sedät a la Tzibu ja sidekickit Furinji ja Acolyte (löytyy myös YouTubesta viidessä osassa, ensimmäinen osa tässä. Kolmannesta osasta on mahdollista bongata Kuuti kuulohavaintona). Viimeiseksi sedättelyksi jäävä Joutsenlaulu oli ehdottomasti paras ja toimivin sedätys joka pysyi tiivisti kasassa alusta loppuun eikä päässyt tylsistymään missään vaiheessa. Ikimuistoisia olivat myös fanityttöjen kauhunhuudot Tzibun pistäessä Narutoa, Bleachia ja perunalastunsyöntianimea kirveellä kappaleiksi (ilmeisesti savolainen perinne tjsp); ne saivat housujeni etumuksen kostumaan kuin Hitlerillä tämän seuratessa juutalaisleirin toimintaa.

Kivana oivalluksena conissa oli myös cosplay-tanssishow, joka varsinkin musiikkitalossa on erittäin vaikuttava, äänentoisto ja valaistus kun on sattuneesta syystä siellä ihan omaa luokkaansa. Valitettavasti pari ryhmää oli feidannut ja esiintymässä oli vain yksi ryhmä, joka oli onneksi katsomisen arvoinen sekin. Cosplay-tanssishow on ehdottomasti kehittämisen arvoinen idea.

Mitä cosplayaamiseen tulee, voisi mainita pari huomita: 1) pukuilijoiden suhteellinen määrä alkaa ainakin omien havaintojeni mukaan laskea. Kyllä cosplay-asuja tietysti oli conissa paljon, mutta tuntuu, että yhä useammalla on päällään ihan normaalit vaatteet, ehkä pienillä animevaikutteilla (Naruto-otsapanta tai hmm, vaikkapa kissankorvat). 2) Cosplayn taso oli tässä conissa kovempi kuin aiemmissa. Varsinkin cosplay-kisan osallistujista näki, että ihmiset alkavat vihdoin sisäistää sitä cosplayn kultaista sääntöä, että voittoon tarvitaan näköä ja kokoa. Lavalla nähtiin niin parimetrisiä siipiä (niin mekaanisina kuin orgaanisinakin), parimetrisiä hattuja, parimetrisiä panssarintorjuntakiväärejä kuin alle puolimetrisiä Kingdom Hearts -cossaajiakin. Jatkakaa samaan malliin, niin sitä pitää! Itsellenihän pukuilu tarkoittaa yleensä Armania ja silkkisolmioita.

Hedelmällisintä antia conissa olivat ehkä kuitenkin yölliset tapahtumat, eli Kuopion baarien tarjonta. Vinkki kaikille yli 18-vuotiaille: coniyönä kannattaa kiertää lähialueen baarit ja muut menomestat. Kun Janne Kemppi alkaa kertoa elämäntarinaansa ja VHS-kopioiden tilailemisesta Kanadasta (joskaan tarinasta ei käynyt ilmi, tapahtuiko tämä dinosaurusten kuolemaa ennen vai jälkeen) samalla, kun itse juo La Trappe Dubbelia,  eeppisyyden taso on yli 9000 (Kemppi on muuten havaintojeni mukaan lonkeromiehiä). Tässä lainaus:

“Mutta kyllä se on aika surullista, miten nykyfaneilta on tällaiset perinteiset kädentaidot kadonneet. Ennen nimittäin nää kymmeniä kertoja katsotut VHS-nauhat katkeilivat, mutta ei se ollut este: ruuvattiin kasetin kotelo ristipääruuvarilla auki ja kaivettiin katkennut kohta esiin. Sitten laitettiin Erikeeperiä katkenneen kohdan päiden väliin ja VAROVASTI työnnettiin päät yhteen. Sitten annettiin olla yön yli ja aamulla ruuvatiin kansi takaisin kiinni ja kasettihan oli ihan kuin uusi! Että joo, siis ei näitä kädentaitoja ole enää nykyfaneilla, että kyllä tän pohjalta voi sanoa että on tää kermaperseiseks mennyt!”

Kuten Internetissä sanotaan: I LOL’d. Näkemisen arvoista oli toki myös, miten Kekko siirtyi dynaamisesti pöydän alle nauramaan erään nimeltämainitsemattoman pöytäseurueeseen kuuluneen herrasmiehen kertoessaan retkestään jyväskyläläiseen kabareeseen ja kuinka hän oli keskustellut erään eroottisen tanssijattaren kanssa filosofeista ja kuinka hän oli huomannut, että kaikilla paikassa paikallaolleilla oli Mario-malliset tekoviikset. Illan aikana itselleni selvisi myös, ettei Pun_Cala ollutkaan noin 174-kiloinen, rasvalettinen, 4-leukainen hikikomori-otakusetä, vaan varsin miehekäs, lähestulkoon arjalainen ilmestys!

Ai niin. Luotettavien silminnäkijähavaintojen (tai oikeastaan korvinkuulijahavaintojen) mukaan Nekoconin naistenvessassa olisi harrastettu lisääntymisriittejä, kansankielisesti myös “pantu”. Mitäs minä sanoinkaan Suomen nuorisosta ja con-seksistä?

Pantiinko tässä vessassa? Emme ehkä koskaan saa tietää.

Kiitokset kaikille osallistuneille sekä fanitytöilleni (mm. Kiirikone, Willa + ne jotka puhuivat minusta luentoni jälkeen yläparvella. Kyllä, olin siinä teidän vieressänne ;>) että eritoten järjestäjille!

Btw - jotta olisin miehekäs, korotan panoksia. Desucon on tulossa (Lahdessa 15. - 16.11.). Käykääpä tutustumassa sivuihin, jos ette ole jo tutustuneet.

Hiljaisuus tällä rintamalla johtuu pääasiassa eeppisestä cosplayväännöstä ja töissä käymisestä - niin ne kesät menevät, ensin panikoidessa asuista ja sitten paikan päällä conissa miettiessä, miksi ihmeessä harrastaa jotain niin tyhmää ja epämukavaa. Uutisrintamalla ei kuitenkaan ole ollut hiljaista: anime- ja mangafirmoja kaatuilee yhä ja Inuyasha loppui. Siis, Inuyasha loppui, mitä ihmettä?!

En ole koskaan ollut Rumiko Takahashin fani, mutta Inuyashalla on aina ollut minulle tietty symboliarvo. Se on ensinnäkin ensimmäinen fansubattu anime, jota olen nähnyt, ja lisäksi se sarja, joka on aina ollut olemassa koko harrastuksen ajan. Muistan joskus aikoinaan joiniessani eräälle irkkikanavalle, miten sieltä hyppäsi pelottavia fanityttöjä niskaani: “Hei uusi ihminen, minä olen sejase, JA SESSHOUMARU ON MUN AVIOMIES!”. Inuyasha edustaa minulle sitä, mitä monille nykyään varmaan Naruto: sarjaa, joka ei lopu koskaan, jolla on käsittämätön määrä (sekopäisiä) faneja ja joka vain … on. Inuyashan loppuminen edustaa siis yhden aikakauden loppua ja sai minut tuntemaan itseni hyvin vanhaksi.

Syy, miksi en ole Rumiko Takahashin fani, liittyy juurikin hänen sarjojensa loppuihin - ne kun eivät lopu, mistä päästäänkin tämän pitkähkön metapölinän jälkeen varsinaiseen aiheeseen, eli sarjojen loppuihin. Minä en esimerkiksi koskaan arvostele tänne blogiin sarjaa, jota en ole nähnyt tai lukenut kokonaan, keskeneräiset pistän aina esikatselut-tagin alle. Se, miten jokin sarja loppuu, on minusta oikeastaan tärkeämpää kuin se, miten se alkaa tai etenee. Hyvä loppu voi pelastaa paljon, huono taas jättää pahan maun koko sarjaan, vaikka alku olisi ollut miten loistokas. Ja pahimpia kaikesta ovat ne sarjat, jotka junnaavat paikoillaan, toistavat itseään, vielä pari jaksoa/tankoubonia, jotta faneilta saadaan viimeisetkin rahat - eihän lypsävää lehmää voi lopettaa. Rumiko Takahashi on tästä varoittava esimerkki, suurin osa metrishounensarjoista kuuluu myös tähän kategoriaan - tuskin yllättää ketään, etten oikeastaan lue shounenia ollenkaan, koska ne sarjat eivät vaan ikinä lopu.

Lopuista kirjoittaminen on tietysti melkoisen räjähdysvaarallista toimintaa. Bubukuuti yrittää olla mahdollisimman spoilerivapaa, mutta tässä aiheessa on mahdoton välttää pienimuotoisia juonipaljastuksia. Pahimmat ensin pois alta:

• Aeris kuolee
• Naruto on neljännen Hokagen poika
• Darth Vader on Luken isä
• Shizuru on viimeinen HiME ja psykolesbo
• Taylor tappoi Darlan
• Faista tulee vampyyri

Toinen ongelma lopetuksissa ovat yhä jatkuvien mangasarjojen animeadaptaatiot. Ne loppuvat, mutta seinään TÖKS TÖKS. Manga on vielä kesken, mutta animea tehdään vain 12 tai 26 jaksoa - homma lopetetaan siis täysin kesken ja saadaan nätti nonend, tai keksitään joku ihan oma täysin käsittämätön hihasta vedetty loppuratkaisu. Esimerkkejä tästä ovat vaikkapa Claymore tai Rave Masterin animesovitus. Tästä syystä olen alkanut karttaa keskeneräisten mangojen pohjalta tehtyjä sarjoja. Jos alan katsoa jotain, haluan sen lopun animoituna myös, piru vie, enkä käskyä “jatka tästä eteenpäin mangan osasta 32″.

Kolmas ongelma on erilaiset peliadaptaatiot. Visual novelien tapauksessa voidaan valita useampikin “tie” animoitavaksi ja peleissähän on useita vaihtoehtoisia loppuja - minkä niistä animentekijät valitsevat? Kimi ga Nozomu Eienin tapauksessa minusta animentekijät valitsivat “oikein”, mutta osa sarjaa katsoneista oli tietenkin raivoissaan väärästä päätöksestä. School Daysista minun ei ehkä tarvitse puhua yhtään mitään. Joskus toki animessa animoidaan useampi tie ja saadaan vaihtoehtoisia “entäs jos”-tyylisiä juonenkaaria hieman Päiväni murmelina -tyylisesti. Higurashi no Naku Koro ni ainakin noudatti tätä ideaa.

Hyvä loppu on paljon vaikeampi määritellä kuin huono, ja lopun hyvyys on ehkä subjektiivisin juttu, joihin arvosteluissa törmää. Minä pidän Neon Genesis Evangelionin molemmista lopuista eikä kumpikaan ole minusta erityisen vaikeaselkoinen. My-HiME loppui minusta vähän hölmösti, mutta ennalta-arvattavasti ja tyylilleen uskollisena - tästä Kuuti on kanssani verisesti eri mieltä. Rurouni Kenshinin animeversion lopetusta en hyväksy, koska se ei ole mangan hengelle uskollinen. Yleisesti ottaen hyvä loppu on minusta sellainen, joka perustuu kaikkeen siihen, mitä sarjassa on aiemmin tapahtunut ja pysyy teoksen tyylille uskollisena, mutta syventää tapahtumia ja tekee niistä henkilökohtaisempia. Tästä syystä minusta Petite Princess Yucien surulliselta näyttävä, koskettava lopetus oli hieno, mutta aivan samasta syystä en pätkääkään pidä siitä, miten Tsubasa Chronicle on nyt loppumassa. Se mikä alkoi hauskana road tripinä läpi ulottuvuuksien loppuu jotain angstisena kloonivampyyrifestinä? Joo ei kiitos, en minä tätä tilannut!

No, on niitä hyviäkin loppuja. Azumanga Daioh loppuu juuri kuten sen pitäisi, ja luojan kiitos sarjalle ei ole tehty jatkoa. Haibane Renmein lopetus hipoo täydellisyyttä; Simounin loppu saa minulta myös täydet pisteet. Juuri nyt seuraan Itazura na Kissin animeversiota suurella mielenkiinnolla, sillä tekijän kuoltua vuosia sitten keskeneräiseksi jäänyt manga saa tietojen mukaan sen lopun, jonka mangaka sille alunperin tarkoitti, jäljelle jääneitä muistiinpanoja hyväksi käyttäen.

Bubu lähti ulkomaille pomppimaan, joten Kuutilla on kaikki vastuu blogista sillä aikaa. No, ei kai sitten muuta kuin lisää materiaalia kehiin. Koska cosplay = vakavaa liiketoimintaa (affaires serieuxes kuten Iris asian kommentissaan ilmaisi), kirjoitetaan sitten siitä.

Kaikki tietävät, että cosplayaajalla tulee olla nätti naama, timmi vartalo, naispuolisilla vähintään D-kupin tissit ja vyötärönympärys enintään 30 senttiä, koska cosplayssa koko idea on näyttää animehahmolta, ja siltä animehahmot näyttävät. Miehillä vastaaavasti tulee olla lihakset tai ei lihaksia (sarjasta riippuen) ja noin ladonoven levyiset hartiat ja vyötärö enintään 30 senttiä (ainakin jos kyseessä on CLAMP). Ja niin edelleen. On selvää, että yksikään cosplayaaja ei voi täysin näyttää cosplaynsa kohteelta, vaikka usein on melko helppoa ns. perstuntumalta sanoa, mikä on hyvä ja mikä huono cosplay. Usein miehillä on naispuolisten tekemiä cosplay-asuja arvioidessaan käytössä toinen, lähes samanlainen metodi, jota en tässä nyt rupea erittelemään, mutta jota voidaan kutsua ns. purskemetodiksi.

Mutta jos cosplayta miettii vähän enemmän, on selvää, ettei asia olekaan ihan niin yksinkertaista kuin miltä näyttää. Pitääkö animehahmolta näyttäminen viedä äärimmäisyyksiin ja vetää animukigurumi päälle jotta saa lautasen kokoiset silmät ja XBoxin kokoisen pään? Vai riittääkö se, että sokkona heittää kaapista jotain päälleen - “cossasin Narutoa, mulla oli kyllä vääränlainen peruukki ja se oli vihreä ja haalaritkin oli punaiset ja otsapanta puuttui”? Useimmiten jauhetaan ruumiinrakenteesta - kuinka pitkä pitää olla ja kuinka paljon saa painaa? Keskustelun sävy on itse asiassa juuri tämä; vertikaalinen poikkeama hahmosta ei useinkaan merkitse läheskään yhtä paljoa kuin horisontaalinen. Kuten mainittu, useimmilla hahmoilla on täysin epätodellinen vartalo, kuten esim. Code Geassissa.

Pituuden suhteen ei kuitenkaan yleensä olla yhtä tarkkoja, mikä on.. jännä. Joku voisi tästä varmaan vetää jotain johtopäätöksiä yhteiskunnan painoihanteista ja ulkonäköpaineista. Mutta oikeastaan asia ei ole näin yksinkertainen. Ainakin itselläni on lähtökohtana yleensä hahmon ns. tarkoitus - esimerkiksi Fullmetal Alchemistin Edward Elricciä en lähtisi 179-senttisenä cosplayaamaan; Dioa olen viitsinytkin - tämä on muistaakseni jotain 185 senttiä pitkä. Yhyy, oon pätkä. Ainakaan vielä ei kukaan kuitenkaan ole tullut avautumaan vertikaalirajoittuneisuudestani. Vitsi on siis siinä, että vaikka Dio onkin lähes millä tahansa mittapuulla pitkä, hahmon funktio ei ole olla pitkä. Sen sijaan Edward Elricin keskeisiin tuntomerkkeihin kuuluu, että Ed on lyhyt, samoin kuin Yotsuba&:n Jumbon (Tai Jambon ;>) täytyy olla pitkä. Mikäli ideana on ryhmä- tai paricosplay, kannattaa ryhmän keskinäiseen pituusjärjestykseen kiinnittää huomiota, esimerkiksi Fullmetal Alchemist -ryhmäcosplay, jossa Ed on 50 senttiä Alia pidempi, voi olla hieaman hämmentävä. Varsinkin YAOI_SHO… siis, yaoi-sarjoissa “pituudella on väliä”; pidempi on yleensä aina seme.

Sama soveltuu tietysti tisseihin - usein animu-cosplayssa on kyse siitä, että tissit eivät ole tarpeeksi isot, mutta esimerkiksi Mahoron cosplayaajalle maksimikuppikoko on A. Tai sitten bindataan. Pointti on kuitenkin se, että mikäli hahmon pituus - tai muukaan ominaisuus - ei ole erityisen silmiinpistävä, siitä voi helposti joustaa enemmän kuin jos puhutaan ääripäihin sijoittuvista ominaisuuksista. Osaltaan tämä varmaan ohjaa myös painokeskustelua: koska animehahmojen fysiikka nyt vaan sattuu olemaan ylioptimaalinen (ts. täysin epärealistinen), se katsotaan tavallaan kaikkien animehahmojen erityispiirteeksi, johon kaikkien pitää pyrkiä. Toivottavasti teillä tytöillä kuppikoko on 60D!

Kuinka lähellä vaatteiden tulee sitten olla oikeaa? Tästä tuskin on kovinkaan montaa näkemystä - “mitä enemmän muistuttaa oikeaa, sitä parempi”. Ihmiset saattavat kyllä lätkiä jotain pieniä yksityiskohtia “vähän sinne päin” vaikka esimerkiksi tarkkoja kuvia olisi saatavilla. Tällaista ei tosin yleensä pyritäkään oikeuttamaan millään; todetaan vaan, että “en jaksanut”. Toisaalta, jos yksityiskohtiin aikoo panostaa, miksi ei tekisi sitä kunnolla? Varsinkin, jos yksityiskohtien määrä on vähäinen, antaa siitä poikkeaminen ylimalkaisen kuvan: jos hahmon takin hihassa on kolme nauhaa, on tyhmää ommella kaksi tai neljä nauhaa, kun asun olisi samalla vaivalla voinut tehdä oikeinkin.

Asujen muunlainen muuntelu taas on eri asia - edellämainitusta anime-anatomiasta johtuen jotkin vaatteet eivät vain näytä mitenkään hyviltä oikean ihmisen päällä. On kaksi vaihtoehtoa - joko tekee asun täysin tarkasti (joka sitten näyttää tyhmältä) tai muokkaa asua niin, että se näyttää hyvältä oikean ihmisen päällä (ja tinkii siis tarkkuudesta). Itse lähtisin rohkeasti tavoittelemaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Vaikka harrastuksen nimi olisikin cosplay, väitös siitä, että tarkoituksena on tehdä pelkästään puku, on usein harha - kyseessä on enemmänkin charplay eli character play; pyritään näyttämään hahmolta eikä vain heitetä päälle jonkun hahmon vaatteita. Sinällään cosplayaamiseenhan ei tarvitsisi perukkiakaan, koska kyseessä on vain hahmon vaatteiden pitäminen. Näin ei usein kuitenkaan siis ole, ja joskus - kuten mainittu - asun leikkausta on pakko muuttaa, vaikka asun mittasuhteet sitten vähän muuttuisivatkin, jotta asu istuisi oikein.

Tästä on kuitenkin erotettava asun “siveellistäminen”, mikä sattuneesta syystä on usein enemmänkin tyttöjen kuin poikien harrastama asun muokkauksen muoto ja sen yleisin toimenpide on hameenhelman pidentäminen. EI NÄIN. Jos et tykkää, älä sitten tee. Vaikka muuten puvun modailu on minun mielestäni OK, tämmöinen ei ole, eikä vain siitä syystä, että minusta on kiva katsella niukasti vaatetettuja tyttöjä, vaan siksi, että jos et kehtaa, et luultavasti koe oloasi asussa kotoisaksi modailun jälkeenkään - ja toisaalta jokainen tällaista cosplayaajaa katsova ymmärtää heti, miksi asua on muokattu. Olo siveellistettyä pukua katsoessa on jokseenkin sama kuin väljähtyneen kokiksen juominen.

Entä naama sitten? Esimerkiksi tuo Bubu, vaikka onkin todellinen cosplay-natsi joka laskee hahmojen asuista nappien tarkan määrän, ei meikkaa koskaan (tai taisi sillä olla huulikiiltoa reserviupseerikoulun kurssijuhlilla, jotka ovat vain “valtakunnan kakkosjuhlat”), ei myöskään cosplayta varten, perusteena “jos hahmo olisi oikea, ei sillä olisi meikkiä”, mikä on perusteluna omasta mielestäni vähän siinä ja siinä. Tietysti kanta on perusteltu, mikäli tarkoitus on todella näyttää niin ihmismäiseltä versiolta animehahmosta kuin mahdollista - Aaerun luonne huomioon ottaen on ihan mahdollista, että tämä ei hirveästi naamaansa maalaile. Mutta jos tästä kannasta lähtee vähänkään joustamaan, on ainakin ripsari ehdoton (tai lol en minä meikkien nimiä tiedä :-D), koska animehahmojen - varsinkin naispuolisten - ripset ovat usein tuuheammat kuin David Hasselhoffin rintakarvat. Kovin aste tietysti on kigurumi, mutta ne ovat niin pelottavia, että niistä en suostu kirjoittamaan.

Arvatkaa muuten, kuka oli myös cosplay-natsi. Vihje alla.

Kesäkauden uusien animesarjojen listasta pomppasi esiin uusin tulokas Someday’s Dreamers (Mahou Tsukai ni Taisetsu na Koto) - universumiin. Uutta animesarjaa, Natsu no Soraa, odotellessa on hyvä hetki käydä läpi jo olemassa oleva, eli kaksi mangaa: alkuperäinen Someday’s Dreamers ja spinoff Someday’s Dreamers - Spellbound. Olemassa on myös 12 jaksoa pitkä animeadaptaatio alkuperäisestä mangasta, sekin kulkien nimellä Someday’s Dreamers.

Someday’s Dreamersin universumi muistuttaa omaamme muuten täysin, mutta osalla väestöstä on kyky taikoa. Taikominen ei ole mitään Harry Potterin tyylistä loitsimista taikasauvalla tai Nanohan tyylistä pseudotiedettä, vaan onnistunut taika syntyy ainoastaan, kun taikoja pistää hommaan koko sydämensä ja toivoo. Taikominen on realistiseen sävyyn tarkasti säädeltyä - tietyn iän jälkeen ei saa taikoa miten huvittaa, vaan taidosta pitää joko luopua tai ryhtyä ammattimaagiksi. Ammattimaagit työskentelevät erityisen viraston alla, jonne kuka tahansa taika-apua tarvitseva voi ottaa yhteyttä ja pyytää maagin palveluksia. Maagilta pyydetään tietysti sellaista, jota muuten ei ole mahdollisuutta saada, mikä jo lähtökohtana mahdollistaa herkullisen draaman kehittelyn.

Someday’s Dreamersin manga että sen anime-adaptaatio kertovat 18-vuotiaasta Yume Kikuchista, joka on kotoisin Japanin maaseudulta ja muuttaa kesäksi Tokioon maaginharjoitteluaan varten. Kiltti, hyväsydäminen Yume kohtaa tiellään kaikenlaisia ihmisiä ja erilaisia tarpeita taialle, eikä vähäisimpänä mysteerinä ole hänen opettajansa Oyamada, jonka menneisyys ja melankolinen magia vaativat vähän pengontaa. Yumen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin hänen oma suhtautumisensa taikomiseen: millainen taika on onnistunut ja hyvä, ja millainen maagi Yume haluaisi olla? Onko oikein toetuttaa kaikki ihmisten toivomat taiat?

Someday’s Dreamers on kaunis ja hiljainen tarina, slice-of-lifea ja mono no awarea tulvillaan. Manga on vain kaksi osaa pitkä, mutta siinäkin ajassa onnistuu olemaan herkkä, koskettava ja jotenkin perinjuurin realistinen ja aito kaikesta taikahölpötyksestä huolimatta. Suuren osan herkkää tunnelmaa luo Kumichi Yoshizukin upea kuvitus. Manga kannattaa oikeastaan ostaa jo taiteen vuoksi, sillä se on tyylikäs teos ja varsinkin värikuvat upeita kuin mitkä. Itse en ole kummoinenkaan piirtäjä, mutta jotenkin vaivihkaa olen huomannut, että tapani piirtää ihmisten kasvoja on aika pitkälti Someday’s Dreamersista peräisin, huppistakeikkaa. En kuitenkaan koe huonoa omatuntoa, sillä tästä mangasta kelpaa ottaa vähän mallia monellakin saralla.

Kun 2 osaa pitkä manga muutetaan 12-osaiseksi animeksi, muutoksia tietysti täytyy tehdä. Minusta tähän tuoteperheeseen tutustuvan kannattaa lukea ensin manga ja katsoa sitten anime, jos janoaa vielä lisää. Animeen on lisätty muutamia hahmoja ja syvennetty joitain mangan sivuhahmoja, mutta periaatteessa se seuraa täsmälleen saman tarinan kuin manga. Animen valttikortti on minusta ehdottomasti Yumen seiyuu Aoi Miyazaki, joka on oikeasti samalta alueelta (Iwatesta, btw) kotoisin kuin Yumekin. Hänen silloin tällöin pulpahtelevaa murrettaan on hauska kuunnella. Toisaalta harmiksi mangan kaunista taidetta on pitänyt yksinkertaistaa animea varten, eikä anime ole niin tyylikäs kuin manga. Animen visuaaliseenkin puoleen on toki panostettu, värimaailma on yhtenäisen hempeä ja Yumen kaikki kolme ahogea pomppivat kivasti, mutta mangalle se häviää, animeversio kun on jotenkin pliisu siinä missä manga on kaunis. Makuasia on, pitääkö taikomiseen liittyvistä CG-efekteistä, jotka animeen lisättiin: minusta Yumen joka jaksossa nähtävä delfiinimagiatunnus oli ihan hauska, mutta jotenkin irrallinen. Lisäksi vuonna 2003 CG-efektit nyt olivat mitä olivat, ja ehkä siihen uponneen rahan olisi voinut käyttää sulavampaan animaatioon…

Someday’s Dreamers ei ole toimintaa tai nopeita tapahtumia etsivien ihmisten sarja. Katsoin samana kesänä aikanaan Haibane Renmeitä, johon tämä sarja vertautuu hyvin tunnelman ja tapahtumatahdin perusteella; manga toki on nopeatahtisempi kuin anime. Yumen tarina ammattimaagiksi tuskin nousee kenenkään Parhaaksi Sarjaksi Ikinä, mutta se on vähäeleisyydessään hieno ja tutustumisen arvoinen, sellainen, johon tulee palattua uudestaankin.

Saatuaan alkuperäisen Someday’s Dreamersin mangan valmiiksi kirjoittaja Norie Yamada ja piirtäjä Kumichi Yoshizuki hoksasivat, että heidän luomaansa universumiin voisi upottaa vielä tarinan jos toisenkin. Ensin syntyi viisiosainen mangasarja Someday’s Dreamers - Spellbound, joka kertoo lukion viimeistä luokkaa käyvästä Nami Matsuosta ja tämän ihastuksesta, koulun pahasta pojasta Ryutaro Tominagasta. Nami osaa taikoa, mutta huonosti: yksikään hänen elämänsä aikana tekemänsä taika ei ole onnistunut ihan niin kuin oli tarkoitus. Namin elämään tuovat ongelmia on/off-suhde Ryutaroon ja uranvalinta: isä painostaa ammattimaagiksi, mutta onko Namista todella siihen?

Spellbound on genreltään selvästi lukioromanssihömppää ja taikominen on lähinnä sivuroolissa verrattuna aiempaan sarjaan. Asetelma on kovin kliseinen: pitääkö shoujoromansseissa aina olla kiltti, ujo tyttö ja moottoripyöräilyä harrastava pahispoika? (moi vaan esim. Mars!). Ensimmäiset neljä osaa mennään sellaista juupas-eipäs-leikkiä ja Ryutaron synkkää menneisyyttä keritään auki sopivan angstin kera. Yume itki sateessa kerran, Nami tekee sitä paljon useammin. Viimeinen osa tuo onneksi taikomisen takaisin kuvioon ja mangan taso nousee monta astetta: Spellboundilla on hieno lopetus opetuksineen päivineen ja pääseepä nyt jo aikuinen Yumekin pikku cameorooliin. Loppujen lopuksi Spellbound ei kuitenkaan ole tarinan puolesta kuin korkeintaan keskinkertainen esitys: Someday’s-fanin kannattaa tutustua, muiden ehkä ei. Taide on tietysti edelleen ihan yhtä upeaa kuin aiemmassakin mangasarjassa.

Nyt odotellaan tietysti Soran tarinaa alkavaksi. Luin jo muutaman luvun Natsu no Sora -mangaa, joka otti varaslähdön animeversioonsa nähden (tällä kertaa anime ei ole varsinaisesti adaptaatio vaan tarina on tehty sitä varten, käsikirjoitus on edelleen Norie Yamadan ja hahmosuunnittelu/kuvitus Kumichi Yoshizukin), ja ihan hyvältä näyttää. Tulossa on vielä oikeilla ihmisillä näytelty elokuvakin.