Bubukuuti

Nyt kun Desucon on ohi (mm. Bubun postaus asiaan liittyen täällä, Tsubasan postaus Otakunvirassa ja Extended_Felinen setit täällä ja täällä, Reggyn jutut Wekapipossa. Ja niin edelleen), päätin tehdä jotain mitä minun on pitänyt tehdä jo kauan, eli ostin Nintendo DS Liten.

Miksi ostin Liten, kun ostettavissa olisi ollut myös uusi DSi? No, en oikeasti kokenut että (heikkolaatuisesta) kamerasta olisi kauheasti iloa, siitä huolimatta, että jotkut pelit (kuten Ghostwire) sitä tulevaisuudessa varmasti käyttävätkin eivätkä siis toimi pelkässä Litessä. Huonolaatuisuuden lisäksi kameraan pohjautuvat pelit kuulostavat minusta melkoisilta gimmick-peleiltä… SD-muistikorttipaikka olisi varmaan ollut ihan käytännöllinen, samoin kuin netistä ladattavat pelit, mutta DS Litestä löytyvä GBA-korttipaikka vei silti voiton (ei tarvitse pitää GBA:ta mukana jos tahtoo pelata GBA-peliä ja helpottaa POKEMANSien siirtämistä :F). DS Liten akku myös kestää muutaman tunnin pidempään yhdellä latauksella.

Itse asiassa minulla on jo Läski & Ruma DS (siis se originaali-DS), mutta se on… läski ja ruma. Sitäpaitsi se siirtyy Bubun käyttöön Pokemonin pelaamista varten kun itse otan DS Liten käyttöön (…Pokemonin pelaamista varten, tietystikin). Toinen, tärkeämpi syy DS Liten ostamista varten oli design - se on yksinkertaisesti tyylikäs laite. Sen designistä tulee mieleen…

nnnniiiiiiiiiiiiin.

DS on siitäkin hyvä laite, että sille on paljon animepelejä, esim. lähes kaikki vanhemmat Final Fantasyt (plus Tactics A2 sekä Crystal Chronicles -sarja), Phoenix Wrightit sekä nyt myös CHRONO TRIGGER PARAS KONSOLI-RPG IKINÄ. DS:lle on myös Henry Hatsworth in the Puzzling Adventure, josta on kirjoitettu mm. 8bit ankassa. 4chanin /v/idyan setätätipedobearit ovat olleet itse asiassa niin kivoja, että ovat kasanneet kokonaisen DS:N KOVAT PELIT -LISTAN, joka löytyy täältä. Samasta Wikistä löytyy pelisuosituksia myös muille koneille, jos kiinnostaa.

DS:stä on hyötyä myös coneissa käydessä - sen lisäksi, että DS:n ääressä voi viihtyä mikäli coni käy tylsäksi, se myös mahdollistaa esitysten kommentoinnin jo niiden aikana; eräänlainen lyhyen matkan Twitter siis. Lyhyestä virsi kaunis: DS aina coniin mukaan ja Pictochat auki ohjelmien aikana, kuten tämä Anime News Nina -strippi kertoo. DS:ää voi conialueella käyttää tietysti myös uusien kaverien etsimiseen.

rumaDS on ruma, ehkäpä rumin pelikonsoli ikinä…

Jos Tower Defense -pelit kiinnostavat, niin suosittelen muuten tutustumaan Lock’s Questiin - se on varsin pätevä esitys aiheesta; itselleni se maksoi 19,90 e Kampin GameStopista. Lock itse on varsin cossattavan näköinen, kuten alla oleva hahmodesign antaa ilmi. Siksi onkin hassua, että itse pelissä Lock näyttää… Narutolta.

Vasemmalla Lock, oikealla Narut… Lock.

Ei muuta kuin cossaamaan Narut… Lockia! Bonuksena Lockia cossatessa pääsee heiluttelemaan isoa jakoavainta!

PS. Suomen animeblogosfäärissä on uusi tulokas, joku ihmeen Varjoelitistin blogi. Vaikutti asiatekstiltä, käykää katsomassa sielläkin :o

Tällä hetkellä on melko omituinen fiilis, Desucon on ohitse eikä minun enää tarvitse laskea päiviä mihinkään. Viimeisen vuoden ajan puheenaiheet ja suunnittelu on pyörinyt Bubukuutiin huushollissa melko lahjakkaasti kyseisen conin ympärillä, vaikka itse herra Pääjärjestäjä jossain vaiheessa pitikin enemmän zombien tappamisesta, historiallisen armeijan komentamisesta ja zerg rusheista. Vaikka olenkin seurannut coninjärjestämistä melko läheltä ja tarjonnut omia näkökulmia aiheeseen kuin aiheeseen, olin kuitenkin Desuconissa pääasiassa ihan kävijänä, eikä minulla ollut satunnaisia nakkeja lukuun ottamatta mitään erityistä vastuuta mistään muusta, kuin omista ohjelmanumeroistani. Kuten toisessa niistä, eli blogipaneelissa, kävi ilmi, ihmiset tykkäävät lukea conraportteja ja conrantteja, joten tässä minun!

Päädyin paikalle Sibeliustaloon jo perjantaina, sillä tarkoitus oli järjestellä jo silloin erinäisiä asioita. Itse kuitenkin lähinnä hengasin backstagella enkä tehnyt mitään erityisen hyödyllistä. Vasta lauantai-aamuna hotellilta conpaikalle kävellessä alkoi todenteolla jännittää. Mitä, jos siellä ei ole ketään, koska sataa? Rauhotuin kuitenkin huomattavasti nähdessäni ulkona piiiiitkän jonon. Jonotus olisi varmasti voinut mennä vieläkin nopeammin - toisaalta se lippu oli mahdollista ostaa ennakkoon ja paikan päällä ostajia varoiteltiin jonoista etukäteen. Olisi helppoa älähtää “oma vika kun ette ostaneet lippua etukäteen”, mutta toisaalta ei kenenkään tulisi jonottaa tunteja, vaikka ostaakin lipun vasta paikan päältä.

It is a con

Muualla onkin jo mainittu, että Sibeliustalon tilat ovat conin pitämiseen erinomaiset ja conissa ei kongressisiiven käytävää lukuun ottamatta päässyt muodostumaan ruuhkaa. Ensi vuonna karaokehuone kannattanee sijoittaa jonnekin muualle ja interaktiviiset paneelit eivät toimi pääsalissa kovin hyvin (sali on liian suuri yleisön random huuteluun, koska yleisökysymykset eivät kuulu, ja lavalta näkee yleisön valojen takia hyvin huonosti), mutta pääasiassa contilat toimivat erittäin hyvin. Toisaalta, jos conkävijöinä olisi ollut ihmisiä, jotka jäävät seisoskelemaan kulkuteiden eteen ja muodostavat hengailurinkejä, tilat olisivat toimineet huomattavasti huonommin. Pitää siis olla tyytyväinen fiksuista kävijöistä - liekö pääsymaksu toiminut halutulla tavalla, eli karsinut pahimmat pellet?

Desuconia tehtiin alusta asti tapahtumana, jollaisessa conin järjestäjät itse haluaisivat käydä. Tämä hieno mantra tarkoitti käytännössä runsaasti ohjelmaa ja kunniavieraita sekä ympärivuorokautista conia. Conin järjestäjät itse nakittautuivat tai nakittivat kavereitaan hyvin varhaisessa järjestelyvaiheessa järjestämään eri ohjelmanumeroita, mikä loppujen lopuksi oli ohjelman suurin ongelma. On nimittäin täysin eri asia tietää jostain aiheesta paljon ja kyetä pitämään aiheesta mielenkiintoinen ohjelma. Minulla oli epäilyksiäni joidenkin ihmisen esiintymistaidoista jo etukäteen, ja joissain tapauksissa epäilykseni osoittautuivat todeksi, mutta pääsin onneksi myös yllättymään iloisesti.

Näkymä Sibeliustalosta ulos oli juuri sopivan kansallisromanttinen.

Ensimmäisenä menin katsomaan cosplaynäytöstä. Näytös oli hyvin järjestetty musiikkeineen ja välispiikkeineen, mutta joissain tapauksissa laahaava ja liian pitkä. Varsinkin vänkärien esittelyä edeltänyt jutustelu oli aika pitkäpiimäinen pätkä eikä takuulla avautunut ihmisille, jotka eivät ole pelanneet Persona-pelejä. Idea siis erittäin hyvä, mutta toteutus olisi kaivannut hiukan hiomista ja säätöä, jotta tulos olisi ollut täydellinen. Cosplay ja seksi -paneelikeskustelu oli varmaan conin heikointa antia. Sen pitäjä ei ollut näemmä miettinyt mitään etukäteen ja lopuksi jauhettiin aiheen vierestä ympäripyöreää juttua ja riehuttiin taas niistä pusupiireistä. Ei näin, ei näin. Kun Pokémon tuli Suomeen -luennosta taas kuulin luotettavalta taholta, että sitä taas oli vaivannut ööh, niinku, öö -tauti. Siis, ihan kiva, että on ohjelmaa, mutta sen pitäisi olla sitten varmaan laadukastakin.

Tosiaan, niitä positiivisia yllätyksiäkin oli. Suhtauduin moe vs. gar -luentoon kauhunsekaisin tuntein etukäteen, mutta se olikin erittäin viihdyttävä ja hyvä pläjäys. Hieno homma! Myöhään ilalla pidetty yaoipaneelikin oli, teknisestä säädöstä huolimatta, kriittisin ja analyyttisin yaoipaneeli koskaan. Yaoipaneeli tosin kärsi hiukan sekin ympäripyöreästä jaarittelusta, mutta pääasiassa puhuttiin asiaa eikä vain ihkutettu lempiparituksia, vaan yritettiin myös etsiä syitä ilmiön takana, jee. Elitistipaskojen valitsemat sarjat kelpuutin minäkin, ja videonäytteet luennolla ovat aina plussaa. FFFightin suosiota en ymmärrä vieläkään, mutta kiljumisesta päätellen hyvä fight oli. Iron ganguro oli hauska piristys, jota seurata kavereiden kanssa juttelun lomassa, ja selostus varsinkin oli kultaa: siis joo, totta kai mullakin on aina peruukki mukana siltä varalta, jos omat hiukset lähtee päästä!

Pääjärjestäjä saunoo kunniavieraiden kanssa - tietysti Pikachupyyhkeen kanssa. Huomatkaa rintalihakset.

Conin paras anti minulle oli kuitenkin Tooru Furuya. Olen ääninäyttelynörtti ja seiyuut kiinnostavat minua aina, ja Furuya on tällä saralla melkoinen legenda. Näkee kyllä, että Furuya on esiintynyt ja ollut suosittu kymmeniä vuosia - rokkistaran elkeet, lavakarisma ja yleisön ottaminen olivat miehellä aivan eri tasolla kuin jollain hikisellä animunörtillä paneelissa. Furuyan paneeli oli conin kovinta settiä ja olin hieman katkera, että vetämäni blogipaneeli oli laitettu sen kanssa päällekkäin. Onneksi pääsin kuulemaan Furuyan laulua jo perjantaina, olisi muuten jäänyt aika rankasti ärsyttämään.

Ja nyt sellaista materiaalia, jonka yleensä kirjoitan livejournaliini, koska haluan vaikuttaa täällä fiksulta ja analyyttiseltä, enkä sekopäiseltä ihkuttajalta. Tällä kertaa teen poikkeuksen. Fanityttö minussa saa vallan, 3 - 2 -1:

Olisin periaatteesa päässyt vaikka illastamaan herra Furuyan kanssa, mutta jänistin useammastakin syystä (epäsopivat vaatteet - huono japanintaito - APUA EN MÄ USKALLA). Jos Suomeen tulisi joskus joku seiyuu, jonka tositositosifani olen, en varmaan pystyisi edes seisomaan näiden kanssa samassa tilassa, vaan punastelisin ja juoksisin pakoon. Loppujen lopuksi homma kääntyi kuitenkin enemmän kuin hyvin, sillä yöllä saunomisen jälkeen Furuya oli saanut kuulla, että päivemmällä cossasin Lunaa Casshern Sinsistä. Casshernin rooli sarjan päähenkilönä on tosiaan Furuyan näyttelemä ja tämän uusimpia rooleja. Olin tässä vaiheessa jo vaihtanut cossin pois enkä se päällä missään vaiheessa törmännyt Furuyaan, mutta Furuya halusi nähdä minut (!)  siitä huolimatta ja oli aivan innoissaan siitä, että cossasin juuri Casshern Sinsiä. Kämäisellä japanillani sitten selittelin, että minulla on Lunan kypärä täällä staffihuoneessa ja jos voisin mitenkään saada siihen nimikirjoituksen…

!!!

Leijuin sitten nimmarista, Furuyan tapaamisesta ja halista koko loppuillan ja kuuntelin kavereideni naureskelua ja kuittailua autuaasta ilmeestäni, mutta hei, oli se sen arvoista.

Loppujen lopuksi en tiedä, kuinka erilainen con Desucon sitten onnistui olemaan. Toki toteutettiin kaikenlaista, mitä ennen ei ole nähty - cosplaynäytös, animenkatseluhuone, useampi kunniavieras, ympärivuorokautinen con - mutta loppujen lopuksi conit ovat aina aika samankaltaisia. Desuconissa oli mielestäni kuitenkin erittäin hyvä ilmapiiri koko ajan, ihmiset olivat kohteliaita ja mukavia ja todella tunsi kuuluvansa samaan jengiin.

Samaa kuin joka conissa vai jotain ihan muuta? Infotiski nyt ainakin on samanlainen kaikkialla.

Itse pitämistäni ohjelmanumeroista vielä sananen. Blogipaneelin yleisöä rokotti samaan aikaan paneloitseva Furuya, mutta onnistuimme kuitenkin olemaan ainakin näin juontajan näkökulmasta viihdyttäviä ja sopivan kärjistettyjä. Tarkoitus ei ollut antaa mitään informatiivista pikaohjetta bloggaamiseen, vaan lyhyehkön asiaosuuden jälkeen halusin käsitellä viihdyttävämpiä ja enemmän skeneä koskevia kysymyksiä. Toivottavasti kukaan panelisteista ei vetänyt hernettä nenään naljailuistani! Pääsalissa pitämäni cosplayluento ei kenties ollut ihan niin hyvä - tiedostan, että meni ehkä liikaa valittamiseksi ja rageksi informatiivisuuden sijaan - mutta toivon, että ainakin sitten esiintymistaitoni (?) ja tarjoamani sääriporno auttoivat asiaa. Palautetta saa ja pitää antaa, jotta osaan ensi kerralla luennoida ja paneloida vieläkin paremmin.

“It’s official: you suck!” kuten asia Lontoon murteella todettaisiin. Niin, te animefanit, te olette yksinkertaisesti perseestä. Ainoa peruste olemassaolollenne on se, että on ihmisryhmiä, jotka ovat teitäkin paskempia, nimittäin epäharrastajia. Heti animefanien yläpuolella ovat metaharrastajat. Kaikkien näiden yläpuolella on animeharrastaja, mutta tällaisia ei Suomessa liiemmälti tunnu olevan.

Asiahan on nyt niin, että Suomessa tuntuu olevan kolmenlaisia “animeharrastajia”:

1) epäharrastajia,
2) faneja ja
3) metaharrastajia.

Epäharrastajat ovat niitä, jotka tulevat coneihin lähinnä hengaamaan ja caramelldansaamaan; niitä, jotka kuluttavat aikansa j-rockin, paraparan tai japanilaisen katumuodin parissa (tai ainakin sen parissa, minkä he kokevat j-rockiksi/paraparaksi/japanilaiseksi katumuodiksi; yleensähän tulokset ovat melko karuja). Nämä henkilöt ovat epäharrastajia, koska anime ja manga - ne, mistä tässä harrastuksessa on kyse - eivät tunnu kiinnostavan lainkaan. Kaikki muu niiden ympärillä kyllä kiinnostaa, mutta asia itse ei. Huomautettakoon, että näiden oheisilmiöiden harrastamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Siinä sen sijaan on jotain vikaa, että henkilö nimittää itseään animeharrastajaksi, mutta ei silti harrasta animea.

Sitten on faneja. Fanit ovat niitä, jotka ahmivat kaiken asiaan liittyvän tiedon. Tavallaan fanit ovat epäharrastajien vastakohta: faneilla harrastamisen ydinalue on suorastaan ylikorostunut. Animea ja mangaa kulutetaan sarja per päivä -tahtia ja uusin mangapokkari on pakko saada juuri sinä päivänä kuin se ilmestyy. Faniuden luonnehdinta teoilla tavoittaa faniudesta kuitenkin vain pintapuolen; fanius on pikemminkin mielentila tai sitäkin enemmän: fanius on mielenhäiriö, jossa kiinnostus kohdistuu liiallisesti johonkin yksittäiseen asiaan. Fanit ovat epärationaalisia ja suurimmaksi osaksi pelkkien tunnekuohujen liikuteltavissa. Ikävin puoli faneissa on kuitenkin näiden täysi kritiikittömyys ja kyvyttömyys nähdä minkäänlaisia puutteita fanituksen kohteessaan. Anime ja manga ovat fanien mielestä Täydellistä Viihdettä ja erityisesti ne ovat Taidetta. Jonkun mielestä fanittaminen saattaa olla terveempi tapa harrastaa (jos fanin siis laskee harrastajaksi, sen sijaan että laskisi fanin avohoitopotilaaksi) kuin wanhojen naawapartasetien kyyninen kritiikkiklubi, jossa 95% animesta ja mangasta on täyttä paskaa vain siksi, koska ne ovat animea ja mangaa - mutta se ei silti muuta sitä asiaa, että fanin kanssa keskustelu on mahdotonta, koska fani ei näe eikä kykene näkemään fanituksensa kohteessa mitään muuta kuin täydellisyyttä!

Erityisen “hienoksi” ilmiöksi fanit muuttuvat silloin, kun nämä vakuuttuvat täysin jostain asiasta väärin perustein - kerrankin väittelin erään Naruto shounen-ai -fanin kanssa siitä, onko Naruto shounen-ai -manga - kuten kaikki tietävät, sen yhdessä jaksossa Naruto ja Sasuke pussaavat puolivahingossa. Fanityttö piti tätä vedenpitävänä todisteena siitä, että Naruto on shounen-ai -sarja. Tarkoituksellinen ja laskelmoiva veto Kishimotolta naispuolisten fanien kosiskelemiseksi? Taatusti. Ja juuri sen takia kyseessä ei ole mikään poikarakkaussarja; kyseessä on vain päälleliimattu konsti saada lisää naislukijoita! Tämä on tietysti vain yksi esimerkki, mutta havainnollistaa hyvin sitä, miten helposti fanit joutuvat hakoteille.

Animeseuroihin kuuluvat ihmiset voivat törmätä kolmenteen “harrastajatyyppiin” eli nk. metaharrastajiin. Metaharrastajat ovat kyllä asioihin rationaalisesti ja kriittisesti suhtautuvia ja siinä mielessä Parempia Ihmisiä kuin fanit tai epäfanit ja heillä on aina enemmän tietotaitoa kuin aloittelijoilla, mutta heidän toiminnassaan on se vika, että he toimivat nimenomaan metatasolla. Metaharrastaja on katsonut animea ehkä joskus viime vuosituhannen puolella, mutta rakastaa kokoustamista ja byrokratian pyörien pyörittämistä tai ainakin byrokratien pyörien öljyämistä “rakastan byrokratiaa” -mentaliteetilla, sen sijaan että käyttäisi yhdistyksiä harrastamisensa välineenä. Jos metaharrastaja katsoo jonkin animesarjan, sarja valitaan sillä perusteella, että se on animeskenessä iso juttu - ei esimerkiksi sen takia että sarja olisi hyvä tai kiinnostava. Luonnollisesti metaharrastajia ovat myös ne, jotka käyttävät aikansa conien järjestämiseen varsinaisen harrastamisen sijaan. Metaharrastajat ovatkin toisaalta hyödyllisiä siinä mielessä, että jos joku haluaa harrastamisensa tueksi kuulua johonkin seuraan tai käydä seuran aktiviteeteissa, on ainakin joku joka pyörittää seuraa ja järjestää aktiviteetteja.

Jostain syystä varsinaiseksi harrastajaksi tuntuu olevan todella vaikea kasvaa. Harrastajalla tarkoitan tässä nyt henkilöä, joka on kiinnostunut harrastuksensa kohteesta ja sen sisäisestä toiminnallisuudesta; animen kohdalla esimerkiksi siitä miten hahmonkuvaus toimii, miten juonta kuljetetaan, miten sarjaan luodaan tunnelmaa ja vaikutelmia todellisuudesta (ja erityisesti uskottavia illuusioita epätodellisuudesta!).

Tällä hetkellä harrastajien kehityskulku tuntuu nimittäin olevan:

Täysi aloittelija -> epäharrastaja -> epäfani (”kasvoin ulos animesta” - tämä siitä huolimatta, että tämä ei oikeastaan koskaan ole animea harrastanutkaan!) tai Täysi aloittelija -> fani -> epäfani (”kasvoin ulos animesta”) - ilman että varsinaista harrastajavaihetta missään vaiheessa tulee. Vähän parempi on kehityskulku Täysi aloittelija -> fani -> metaharrastaja, mutta eipä siinäkään vahvoilla olla.

Kyse ei ole siitä, etteikö muistakin asioista kuin pelkästä animenkatsomisesta ja manganlukemisesta saisi olla kiinnostunut - päinvastoin, kiinnostus harrastustaan kohtaan yleisemmällä tasolla on hyväksi ja animestakin saa paljon enemmän irti, kun tuntee hieman esimerkiksi lolita-tyylin taustaa ja siihen liittyviä stereotypioita, tai tietää mihin j-idoleihin sarjoissa viitataan. Mutta missä ovat kaikki Suomen animeharrastajat, ne henkilöt, jotka katsovat animea ja osaavat keskustella siitä järkevästi ja kriittisesti, ottaen huomioon sen yhteydet ympäröivään todellisuuteen ja muihin ilmiöihin, luisumatta silti kyynisyyden suohon?

Aina joskus törmää animeen, joka ei ole erityisen hyvä millään osa-alueella - en voi kehua nättiä animaatiota, hienoa musiikkia tai ovelaa dialogia - mutta joka on kertakaikkisen koukuttava ja saa silti roikkumaan tuolin reunalla kynsiä purren. 22 jaksoa pitkä Shion no Ou on juuri tällainen sarja. Shôginpeluu ei kenties ensimmäisenä herätä mielikuvia eeppisyydestä ja liikuttavuudesta, ja minäkin tartuin sarjaan erittäin skeptisenä. Tällaisten turnaussarjojen kliseet lätkittynä perä perään heti ensimmäisessä jaksossa eivät ainakaan auttaneet hälventämään skeptisyyttäni.

Pelit ovat toki hyvä ja useampaan kertaan kokeiltu teema animelle, Hikaru no Go (go) ja Akagi (mahjong) ovat menestyneet länsimaistenkin fanien keskuudessa, ja Japanissahan mahjong-teemaisille mangoille on ihan omia lehtiäkin. Shion no Ou on ehkä tuntemattomin näistä sarjoista, joissa nappuloiden lyöminen laudalle on elämää suurempi asia. Sääli, sillä Shion no Ou on erinomainen esimerkki siitä, että tällaisten turnaussarjojen kliseet voivat yhä toimia, kun toteutuksessa on sydäntä ja ajatusta. Aina ei tarvitse olla postmoderni. Shion no Ou on itse asiassa katsojaystävällisempi sarja kuin muut vastaavat, sillä sen seuraamiseen ei tarvitse osata shôgin säännöt kuin vain auttavasti, ja koska shôgi muistuttaa länsimaista shakkia melko paljon, pelkkä shakin sääntöjen tunteminen riittää aluksi; animen aikana oppii kyllä shôgin erityispiirteet.

Shion no Ou kertoo 13-vuotiaasta Shionista, jonka vanhemmat murhattiin raa’asti tämän ollessa leikki-ikäinen. Shion näki kaiken, mutta traumatisoitui niin, että menetti puheäänensä ja kaikki muistikuvat kyseisestä illasta. Shion muistaa vain sen, että murhaaja jätti uhrien päälle shôginappulan kuningas - “ou”. Naapurissa asuva pariskunta adoptoi Shionin, ja Shion alkaa ottoisänsä, ammattishôgipelaajan (”kishi”), opastuksella itsekin pelata shôgia. Sarjan alkaessa Shion on pyrkimässä itsekin ammattilaispelaajaksi.

Shion itse on hurmaava tapaus. Traaginen loli on tietysti sinänsä helppo hahmostereotypia ja keino lypsää sympatiaa yleisöltä, mutta Shion on aidosti koskettava hahmo kaikessa täydellisyydessäänkin. Shion on samalla sekä toisaalta ulospäin vahva että helposti haavoittuva, shôgimatsissa häntä ei saa helposti hätkäytettyä, mutta öisin painajaiset palaavat. Mykkä Shion kommunikoi muiden kanssa kirjoittamalla viestinsä muistilehtiöön, joten Shionin seiyuulle Ayako Kawasumille jäävät lähinnä Shionin sisäiset monologit.

Shion kohtaa useita vastustajia ja muita shôginpelaajia sarjan aikana. Shion no Ou välttää kuitenkin yhden kuopan - vastustajat eivät jää yksiulotteisiksi vain yhdessä jaksossa esiintyviksi fillerihahmoiksi, vaan suurin osa pelaajista tavataan myös myöhemmin uudelleen sekä matseissa että muuten vain shôgiyhdistyksen tiloissa. Näin sivuhahmotkin muodostuvat ehjiksi ja mielenkiintoisiksi persooniksi jo itsessään, eivätkä ole mukana edistämässä vain Shionin omaa tarinaa ja kasvua. Shionin ystävät ja heidän ongelmansa ja syynsä pelata shôgia ovat sarjalle aivan yhtä tärkeitä kuin Shion itse on; fanisuosikiksi taisi nousta resident trapin Ayumin kohtalo. Jopa Shionin ottovanhemmat ovat itsessään ehjiä hahmoja, eivätkä vain toteuta funktiota päähahmon vanhempina, kuten animessa niin usein. Shionin ottoisä on oma henkilönsä, jolla on omat shôgiottelunsa ja omat heikkoutensa.

Studio DEENin luoma visuaalinen ilme sarjalle on jossain määrin keskinkertainen. Animaatio ei ole huonoa, mutta ei erityisen mieleenpainuvaakaan. Hahmosuunnittelu on tehty hyvin, ja hahmot ovat helposti toisistaan erotettavissa, mutta suunnittelu on jotenkin geneerisen oloista. Lisäksi osassa jaksoista animointityyli ja hahmojen ulkonäkö muuttuu häiritsevänkin paljon. Musiikki sekin toimii sarjan kontekstissa, mutta yksinään sarjan OSTia ei juuri jaksaisi kuunnella.

Sarjan valtti onkin sen käsikirjoitus ja sopivalla tahdilla eteenpäin puskeva juoni. Käsikirjoitus luo jännitettä sekä hienosti mietittyihin matseihin että tapahtumiin sen ulkopuolelle; sarjassa ei ole mitään turhaa eikä varsinaisia suvantokohtiakaan juuri nähdä. Lähes joka jaksossa esiintyvä shôginpeluu kuljettaa yleensä juonta, ja shôgimatsien ulkopuoliset tapahtumat vieläkin enemmän. Jokainen jakso jättää katsojalle halun katsoa seuraava heti perään; minä maratoonaan sarjoja hyvin harvoin, mutta Shion no Oun katsoin 24 tunnin sisään. Suurin yksittäinen juonilanka on tieytysti Shionin vanhempien murhaajan henkilöllisyys. Jo alusta asti on selvää, että kyseessä on toinen shôginpelaaja, ja niin katsoja miettii jatkuvasti, kuka Shionin kohtaamista muista pelaajista saattaisi olla veriteon takana. Lopullinen murhaajan henkilöllisyys ja varsinkin motiivi on kenties hieman nieleskelyä vaativa, mutta sopinee maailmaan, jossa shôgi on SRS BSNS ja elämää suurempi asia.

RRRrrrrrrrrrrrraaaaAAAAAAAAHHHH

Aikaa on mennyt töissä ja Turun ja Helsingin väliä reissatessa plus härvätessä sitä sun toista, kuten Desuconia, mutta erityisesti One Pieceä lukiessa. Tammi/Sangatsu Manga kun aloitti Helsingin Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa liikkeessään “manga-maanantait” (”Joka kuukauden ensimmäinen maanantai on manga-maanantai!”), jolloin jotain sarjaa saa ko. liikkeestä puoli-ilmaiseksi. Itse päätin kuukausi sitten ostaa One Piecen, ja niinpä ostin sen muutaman viikon aikana, jokaisen osan joka Suomessa on ilmestynyt (1 - 44), siis. Eikä harmita, One Piece oli ihan mukiinmenevää mättöä.

Monet ovat huomanneet, että One Piecellä ja Ravella (Jap. Groove Adventure Rave, eng. Rave Master) on paljon yhteistä - molemmat ovat osittain sekopäisiä seikkailushouneneita; molempien piirrostyyli on samankaltainen ja molempia julkaistaan Suomessa - Egmont julkaisee Ravea, Sangatsu One Pieceä. Kuten aikojen alusta asti vallinnut Babylon 5 - Deep Space 9 -kiista osoittaa, vain toisesta voi pitää ja toinen on ehdottomasti PELKKÄÄ PASKAA. Joten ratkaistaan homma NYT.

Rave Master on Hiro Mashiman ensimmäinen varsinainen manga, mikä valitettavasti näkyy varsinkin sarjan alussa piirtojäljestä. Rave kertoo Garage Islandilla elelevästä Haru Glory -nimisestä nuoresta miehestä, joka saa kuulla olevansa RAVE MASTER, maagisten Rave-kivien jonkinlainen suojelija, jonka tulee tietysti kerätä kaikki Rave-kivet. Tämä on ihan sikke tärkeetä hei, koska MUUTOIN MAAILMA TUHOUTUU. Niin kävi osittain 15 vuotta ennen tarinan alkamista, kun edellinen Rave Master otti yhteen Darkbringien (jotka ovat yllättäen “pahoja Rave-kiviä”) haltijan kanssa, mikä aiheutti ilmiön nimeltä Overdrive, joka tuhosi puolet maailmasta. Tai kymmenesosan. Tai jotain. Joka tapauksessa nyt Darkbringien kerääjät ovat taas kasaamassa kiviä, joten Haru on ainoa joka voi pelastaa maailman. Avuksi Harulle tulee Plue-niminen koira, joka muistuttaa lumiukkoa jonka nenänä on pora o_O. Seuraan liittyy myös jengin beibe Elie, myöhemmin myös Musica-niminen hopeanmuokkaaja. Jengissä roikkuu mukana myös yhtä sun toista outoa örvelöä ja kaveria. Tämä ei kuitenkaan ole tärkeää.

Ravessa seikkaillaan pitkin maailmaa, metsästäen Rave-kiviä - ja samalla tietysti pistetään pahiksia kuonoon. Nämä ovat yleensä jonkin rikollisjärjestön tyyppejä; tarinan taustalla on paljon “politiikkaa”. Politiikka lainausmerkeissä siksi, että siinä lähinnä heitellään järjestöjen nimiä; mitään erityisiä poliittisia näkemyksiä näillä ei ole - pahikset vain haluavat Darkbringejä ja siinäpä se. Tärkeämpää tuntuu olevan Elien mystisen menneisyyden selvittäminen, kaverien suojeleminen ja… niin, pahisten turpaan mättäminen. Oikealla esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun Harun kavereita loukkaa ;/

Näillä eväillä ei tietenkään pitkälle pötkittäisi. Rave Masterin suolana toimiikin huumori, jota on paljon. Jo pelkkä Pluen olemus on vitsi sinällään ja jos sarjassa ei taistella, läppä lentää ja ihmeellisiä tapahtumia riittää. Toisaalta silloin kun sarjassa taistellaan, siinä myös taistellaan kunnolla - Rave Master on joko todella eeppinen tai sitten “LULZ LULZ IHAN SEKOO :—–D”-tason meininkiä.

One Piece taas on merirosvomanga, joka kertoo Monkey D. Luffy -nimisestä pojasta, joka tahtoo hokageksi merirosvokuninkaaksi. Tätä varten hänen tulee löytää legendaarisen Gold Rogerin (Gol D. Roger, kummaa että Luffy on Monkey D. Luffy ja legendaarinen merirosvokuningas Gol D. Roger ;OOO) jälkeensä jättämä One Piece -aarre, joka sijaitsee Grand Linellä, merialueista vaarallisimmalla.

Onneksi Luffy ei olekaan mikä tahansa jätkä, vaan hän on syönyt gumigumi-pirunmarjan, joka tehnyt hänestä kumimiehen - hän pystyy siis venymään miten vain tahtoo. Ilmeisesti gumigumi-marja antoi hänelle myös supervoimat, sillä Luffy tuntuu kestävän uskomattoman paljon kurmotusta ja lyömään ja potkimaan käsittämättömän kovaa. Ketään tuskin yllättää, jos sanon, että aikaa myöten vastaan tulee vihollisia, jotka ovat myös syöneet pirunmarjoja itsekin, saaden milloin minkäkinlaisia voimia. Onneksi Luffyn ei täydy kohdata näitä kaikkia yksin.

Luffyn merirosvojengiin kuuluu varkaasta navigaattoriksi siirtynyt Nami, pitkänenäinen pelkuri/tarkka-ampuja Usopp, ex-palkkionmetsästäjä Zoro Roronoa (Oikeasti siis l’Ollonois - mutta fanikäännöksiin virheellisesti translitteroituun nimeen Roronoa tottuneina fanit olivat lähettäneet Sangatsun toimitukseen kovaa palautetta siitä, että Zoron nimeä ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA saa kirjoittaa l’Ollonois, vaan sen tulee EHDOTTOMASTI olla Roronoa…) ja sininenäinen lääkäriporo Tony Tony Chopper, kokki Sanji sekä arkeologi Nico Robin. Ilmeisesti seikkailun jatkuessa mukaan tulee myös lisää hahmoja. Positiivisena yllätyksenä kaikkien taustoja valotetaan kunnolla eikä One Pieceä voi ainakaan syyttää liiallisesta päähahmoon keskittymisestä. Luffy ei myöskään ole ainoa, jonka erikoistekniikoita sarjassa esitellään, vaan myös muut oppivat uusia tekniikoita ja kehittyvät muutenkin.

One Piece on siis merirosvomanga - nimellisesti. Tosiasiahan on, että One Piecellä on merirosvouksen kanssa suurin piirtein yhtä paljon tekemistä kuin Pirate Baylla piratismin. Joo, päähenkilöitä sanotaan merirosvoiksi. Joo, One Piecessä purjehditaan paljon, vieläpä laivalla, jonka lippu on pääkallolippu. Joo, rosvouksesta puhutaan - mutta siinä se. One Piecessä ainakaan päähenkilöt eivät kertaakaan ole ryöstäneet yhtään laivaa ja merirosvoiksi nämä viettävät todella paljon aikaa kuivalla maalla. Välillä sentään vetävät turpaan jotain korruptoituneita merivoimien upseereita. “Tai jotain.” Kuten Rave Masterissa, One Piecessäkin tärkeämpää tuntuvat olevan YSTÄVÄÄÄÄÄTTTTH. Korkeammille voimille kiitos siitä, että One Piecen suomennoksessa nakama on käännetty tilanteesta riippuen tovereiksi tai ystäviksi, eikä jätetty sillensä, kuten fanikäännöksissä. Joka tapauksessa One Piecessä ollaan jopa valmiit julistamaan sota maailmanhallitukselle, vain siksi, että se on loukannut Luffyn porukan YSTÄVIÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH.

One Piece. Hih hih osu kikkeliin :DDD Varmaan pitäisi naurattaa… kai.

Kuten Rave Masterissa, myös One Piecessä on huumoria. Mutta toisin kuin Rave Masterissa, One Piecen huumoria on joka paikassa, ympäriinsä, siellä sun täällä. Tämä on varmaan se syy, miksi jotkut pitävät One Piecestä enemmän kuin Rave Masterista, mutta se on juuri se syy, miksi itse pidän Rave Masterista tämän aspektin osalta enemmän kuin One Piecestä: One Piecessä on koko ajan pieni virne päällä kun Luffy heittää GUMI GUMI GIGGELIÄ, mutta suurempaa naurunremakkaa ei One Piece juurikaan ole onnistunut aiheuttamaan, toisin kuin Rave, joka vetää huumorinsa aivan yli, kuitenkin siinä onnistuen.

Niin Rave kuin One Piece ovat molemmat ovat ihan kivoja ja humoristisia mangoja. Molempien piirrostyylissä on myös samaa - ensinnäkin ne ovat samannäköisiä (ei tosin sillä, etteikö niitä erottaisi). Tämän lisäksi niin Mashimalla kuin Odallakin on tapana piirtää todella yksityiskohtaisia taustoja ja piilottaa niihin jotain pientä ekstraa jonka tarkkaavainen lukija voi huomata - One Piecessä on joukkokohdissa mukana mystinen Pandamies, Ravessa taas on mukana numeroäijät. Kokonaisuudessaan Rave on lyhyempi kuin One Piece: Ravessa on kokonaisuudessaan 35 osaa, One Pieceä taas on Suomessa ilmestynyt 44 osaa, Japanissa 53 osaa - ja sarja jatkuu, osoittamatta pienintäkään merkkiä päättymisestä.

Jos minulta kysytään, tämä on ehkä One Piecen suurin ongelma: Oda voi keksiä aina uusia ja uusia saaria ja uusia seikkailuja, niin kauan kuin sarja myy, ja sitten kun myyntiluvut alkavat laskea, onkin aika pistää pillit nopeasti pussiin. Rave Masterissa taas on kuvio melko selvä alusta alkaen. Tietysti siihenkin mahtuu vaikka kuinka monta powerupattua vihollista jne, mutta sinällään sooloilun varaa on huomattavasti vähemmän. Voi tietysti olla, että tämä on vain illuusio: ties kuinka kompaktiksi Ravenkin olisi saanut, jos olisi viitsinyt.

Vielä tärkeä juttu: Rave Masterissa on huomattavasti enemmän fanserviceä kuin One Piecessä. One Piecessä ensimmäiset palveluhtavat kuvat tulevat vasta jossain osassa 10, mutta ensimmäiset kunnon servicet tulevat vasta jossain osan 40 tienoilla. Tosin silloin sitä sitten tuleekin. One Piecen Kalifa oikealla.

Joka tapauksessa - niin mahdotonta kuin se onkin - molemmat sarjat ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin jos One Pieceä irtoaa vielä Tammelta 2,5 euron pokkarihintaan.

Viimekesäisen Romance of the Three Kingdoms -maniani pysyvin jälkiseuraamus oli, että nykyisin pyrin katsomaan kahta teemoiltaan jotenkin samankaltaista sarjaa rinnakkain ja vertailemaan niitä, koska Koihime Musoun ja Koutetsu Sangokushin katsominen rinnakkain osoittautui sen verran hauskaksi kokemukseksi. Viimeisinpänä villityksenä kierrokseen pääsivät sellaiset animesarjat kuin Mononoke ja Genji Monogatari Sennenki, jotka molemmat ovat Japanin historiaan sijoittuvia hyvin visuaalisia animesarjoja - ja molempien sarjojen päähenkilöä ääninäyttelee Sakurai Takahiro.

Mononoke on näistä kahdesta vanhempi, sarja on vuodelta 2007, mutta oikeammin sarjassa esiintyvän haltiakorvaisen lääkemyyjän seikkailuiden alkupiste löytyy vuodelta 2006 sarjasta Ayakashi - Samurai horror tales (ei saa sekoittaa siihen toiseen Ayakashiin). Yhdessä tarinanpätkässä esiintynyt Mr. Medicine Seller tai wapanesella kusuriuri osoittautui sen verran toimivaksi konseptiksi, että herra sai oman 12-jaksoisen animaationsa. Sarja sijoittuu jonnekin Edo-kaudelle lukuun ottamatta viimeistä tarinankaarta, jonka voi ajoittaa 1900-luvun alkuun.

Mononoken visuaalista ilmettä on hehkutettu siinä määrin, että minun ei välttämättä tarvitse enää liittyä kuoroon. Kyllä, Mononoke on silmiä hivelevän kaunis, täynnä kaikkea ja ihanan kitsch. Tietokoneella renderöidyt portaikot, talot, junat ja käytävät ja niihin lätkäistyt tekstuurit luovat melkoisen psykedeelisen maailman, joka sopii erittäin hyvin sarjaan, jonka pitäisi hämmentää, kuvottaa ja pelottaa.

Mononoke on silti loppujen lopuksi hyvin kaavamainen sarja, vaikka sen ulkoinen ilme onkin omaperäinen. Jokaisessa tarinankaaressa voi luottaa siihen, että outojen tapahtumien ja viikottaisen mononoke-hirviön ilmaantuessa kaikki paikalla olevat ihmishahmot valehtelevat, kunnes uhkaava yliluonnollinen olio ja kusuriuri yhdessä saavat puristettua heistä tarinan oikean version. Kusuriuri tarvitsee nimittäin mononoken karkoittamiseen kolme asiaa: sen Totuuden, Katumuksen ja Muodon. Ihmisillä on aina oma lehmä ojassa ja kenties näppinsä pelissä siihen, miksi mononokesta tuli mononoke, eivätkä he halua paljastaa itselleen epämieluisia asioita. Mononoke on oikeastaan yhdistelmä vanhan ajan suljetun tilan murhamysteeriä ja kevyttä yliluonnollista fantasiaa. Sarjan genreksi merkitään usein kauhu, mutta se sarjasta jää kyllä puuttumaan. Mononoken ennalta-arvattava kaava - lopussa kusuriuri karkottaa mononoken - saa katsojan luottavaisena odottamaan, että ihan hyvin kaikki päättyy, ja jos ei pääty, no, kusuriuri itse ainakin selviää koko rytäkästä muuttumattomana. Mononoke on välillä häiritsevä ja ällöttävä, mutta pelottava se ei ole koskaan.

Harmittavasti arvosteluissa usein tartutaan hieman liikaakin Mononoken erikoiseen animointityyliin ja jätetään äänimaailma täysin huomiotta. Sääli, sillä Takahiro Sakurai tekee takuuvarmasti elämänsä roolin kusuriurina. Varma esitys kuljettaa koko sarjaa ja kusuriuri varastaa jokaisen millisekunnin, jonka aikana tämä on äänessä. Ainoastaan Norio Wakamoto sammakkohirviönä yhdessä tarinankaaressa pääsi lähelle samanlaista äänitaituruutta. Takahiron viipyilevä, dramaattinen ja … eittämättä myös makuuhuoneeseen kuuluva puhetyyli on saanut naispuolisten jalat veteläksi ja livejournal-yhteisössä fandomsecrets on näkynyt salaisuuksia “I fapped to his voice” kusuriurin kuvan kera. Enää en hämmästele miksi…

Genji Monogatari Sennenki on NoitaminA-ohjelmapaikan sarja kuten Mononokekin. Tämä anime pohjaa tietysti kuuluisaan, tuhat vuotta vanhaan hovinainen Murasaki Shikibun kirjoittamaan tarinaan ja maailman ensimmäiseen harlekiiniromaaniin. Tiivistettynä Genji Monogatari kertoo keisarin poika Hikaru Genjistä, joka tykkää iskeä naisia. Paljon. Mukana on runoutta, luonnon ihailua ja muuta perijapanilaista, mutta pääasiassa Genji pokaa naisia - ja joskus poikiakin, jos näiden sisko on nihkeä eikä anna.

Kirjana Genji Monogatari on pitkä, monipolvinen, sisältää tuhottoman määrän henkilöitä ja eikä kerro mitään varsinaista juonta. Tämän tiivistäminen 11 animejaksoon kuulostaa lähes mahdottomalta. Genji Monogatari Sennenki yksinkertaistaakin melko paljon, jättää joitain henkilöitä pois, ja yksinkertaistaa hahmojen nimeämiskäytäntöjä. Heian-kaudella ketään hovissa ei saanut kutsua suoraan nimellä, joten kirja käyttää kiertoilmaisuja: Sininen Korkea Rouva, Kuudennen Kadun Rouva - ja nämä lempinimet vaihtuvat tietysti aina, jos hahmon asema/asuinpaikka/jne vaihtuu. Animessa käytetään yleisimmin käytössä olevia hahmojen lempinimiä kuin ne olisivat hahmojen oikeat nimet, mikä helpottaa suuren hahmokaartin mukana pysymistä.

Genji Monogatari Sennenki keskittyy Genjin elämän alkupuoliskoon. Pelkäsin aloittaessani sarjaa sen lopetusta jo valmiiksi, sillä kirjassa ei ole mitään selkeää loppua - Genjin kuolemaa ei kuvata, se vain mainitaan. Animeversio päättyy yllättävänkin luontevasti kohtaan, jossa Genji lähtee erään skandaalin seurauksena maaseudulle pakoon. Viimeisessä jaksossa on yksi täysin turha ja sarjan tyylin rikkova taistelukohtaus, mutta muuten lopetus on onnistunut. Genjin muutto Sumaan on hyvä lopetuskohta, sillä anime muuttaa tapahtumien järjestystä siten, että samalla Genji päätyy viimein yhteen aikuiseksi kasvaneen, kenties tärkeimmän naisensa ja toisen vaimonsa Murasaki no uen kanssa. Murasaki on myös animen kertojanääni, mikä toimii hyvin: “tässä kerron, mitä Genji teki ennen kuin hän ja minä päädyimme yhteen” on kätevä ratkaisu ja lisäksi luo vielä katseet alkuperäisen kirjailijan suuntaan. Murasaki Shikibu nimittäin otti kirjailijanimensä romaanihahmoltaan (Shikibu viittaa tämän isän asemaan hovissa), koska Murasaki no uesta tuli niin suosittu hahmo aikalaisten lukiessa tarinaa.

Genji Monogatari Sennenki on hyvin symbolinen ja unenomainen. Ymmärrän hyvin, mikä efektejä ja filttereitä ja symboleja ylikäyttävä tyyli ei nappaa, minä kuitenkin pidin kuin hullu puurosta. Monesti sellaiset henkilöt ja esineet, jotka ovat Genjille tärkeitä, loistavat outoa valoa. Kimonoiden kuviot voivat lähteä ilmaan leijumaan, kuu tai joku muu sopiva symboli ilmestyä hahmojen taustalle ja rakkaudesta (”koi”) puhuttaessa voidaan näyttää karppeja (myös “koi”) keisarillisen puutarhan lammessa. Luonto ja vuodenajat on kuvattu hienosti, ensimmäisen jakson lentävät kurjet ovat huimaa katsottavaa. Symbolismi ja unenomaisuus tekevät sarjasta hiukan hankalan seurattavan, sillä muistelu- ja unikohtauksia ei mitenkään erityisesti selvennetä, vaan katsojan täytyy itse osata päätellä, mikä on totta, mikä visuaalista symbolismia, mikä unta ja mikä (seksi)fantasiaa.

Seksistä puheen ollen, sitä on tässä sarjassa paljon. Genjin traaginen lapsuudenihastus saa hänet tavoittelemaan aina ja aina uusia naisia korvaamaan sitä yhtä, jota hän ei voi koskaan saada, joten seksiä on joka jaksossa. Rakastelukohtaukset ovat hyvin aistillisia ja visuaalisesti upeita, niillä ei ole paljoakaan tekemistä minkään tissifanservicen kanssa.

Hahmodesign on hyvin 70-80 -luvun shoujoa räpsyripsineen, mikä saattaa vaatia totuttelua. Kaikilla naisilla on miljoona kimonoa päällekkäin, pitkät tummat hiukset ja vaaleat silmät, joten Genjin rakastajien ja vaimojen erottaminen voi olla aluksi hiukan hankalaa. Sakurai Takahiro Genjinä ei varasta showta aivan samalla tavalla kuin kusuriurina, sillä naishahmojen ääninäyttelijät vievät tällä kertaa voiton tästä ikonisesta playboyhahmosta. Varsinkin Ami Koshimizun Yuugao ja Sakiko Tamagawan Fujitsubou ovat loistavia, herkkiä ja dramaattisia. Sänkypuuhia kuitenkin riittää, joten Sakurai Takahiron pornoääni tulee tutuksi tässäkin sarjassa.

ON SE NYT JUMALAUTA

Tampereen Kuplimisen jälkeen keskustelu on pyörinyt enimmäkseen pusurinkien ympärillä ja toivottovasti myös piireissä itsessäänkin. Kyseessähän on siis lähinnä yläaste- ja lukioikäisten tyttöjen (myös poikien, mutta enimmäkseen nimenomaan tyttöjen) seksuaali-identiteetin etsinnästä. Ja sehän se on oikein, sillä mikäpä olisi näin keväällä kauniimpaa kuin kaksi tyttöä ilmaisemassa ikuista rakkautta toisiaan kohtaan? Eipä juuri mikään!

Muutenkin on käsittämätöntä, millaisella noitavainomentaliteetilla tähän vapaaseen rakkauteen on suhtauduttu. Olisiko muka parempi että kaikki ne lisääntymisharjoituksia tekevät ihmiset limanvaihdonsijasta vaihtaisivat puukoniskuja ja luotisarjoja pihalla? Tuskinpa. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että on paljon parempi että ihmiset yrittävät mielummin lisääntyä keskellä conia kuin että ovat Pekka-Ericeinä heilumassa jossain tuolla kouluissa. Näin saadaan myös turvattua tulevat conikävijät, kun saamme kokea maan ensimmäiset coniraskaudet. Tähän tietysti auttaisi poikien aktiivisuus lisääntymisleikkien osapuolina - pojathan ovat näissä panoringeissä jääneet lähinnä käsipuolen asemaan.

Yleisesti ottaen coneissa on muutenkin aivan liian vähän nuoleskeluaiheista ohjelmaa. Minun on todella vaikea ymmärtää mistä tämä johtuu, sillä tästä jos jostain aiheesta olisi helppo keksiä ohjelmaa. Virikettä voi hakea esim. Canal+:lta öisin, yleensä siinä klo 01 - 04 välisenä aikana. Mikäli hakusessa olisi kevyemmäntasoinen ohjelma, voitaisiin coneissa käsitellä esimerkiksi suutelutekniikoita ja muita kielen käytön salaisuuksia. Samoin conivälipalaksi tulisi tarjoilla lähinnä banaaneita ja porkkanoita. Ne ovat terveellisiä ja auttavat muutenkin conein pääteeman, eli seksuaalisuuden, käsittelyssä.

Conin pääohjelmanumeroksi cosplay-kisan tilalle tulisi tietysti panoshow, jossa cossaajat yrittävät olla mahdollisimman kiihottavia / eroottisia / limaisia, ihan miten vain. Tämän järjestämiseksi pitäisi itse kunkin tietysti tuoda paikalle nahkastringinsä, piiskansa ja kettinkinsä, ihan kuten cossaajat nykyään tuovat proppinsa. Kyllä siinä kelpaisi kun 15-vuotias Axel (oikealta nimeltään Anniina) piiskaisi kahleissa roikkuvaa Roxasia (oikea nimi Riina) perseelle.

Halikylttejä pitäisi myös saada lisää. Nyt ne vain ovat aivan liian sekavia - itse kunkin pitäisi niissä tarkalleen ilmoittaa, minkälaista ja minkätasoista toimintaa kyltin kantaja kaipaa. Näin parinmuodostus olisi mahdollisimman tehokasta eikä kukaan joutuisi pettymään kun partneri ei suostunutkaan anaalipenetraatioon keskellä Tampereen keskustaa. Kaikki voittavat - varsinkin suomen conittajat! Conithan ovat rakkauden juhlia - tarkoittaahan “con man” luotettavaa henkilöä, jonka kanssa voi rakastella vaikka kahden minuutin tutustumisen jälkeen.

Paras paikka rakasteluun conissa on tietysti juuri se paikka missä sillä hetkellä satut partnerisi kanssa olemaan, sillä rakkaus on aina kaunista ja paikallaan juuri siellä missä sinäkin. Mikäli kuitenkin kiimaltanne ehditte, koettakaa katsoa hellyydenosoituksillenne - varsinkin niille fyysisimmille - joku mahdollisimman keskeinen paikka, esimerkiksi con-alueen kapein käytävä tai portaikko. Mikäli tällaisia keskeisiä kulkuväyliä ei ole vapaana, valitse esimerkiksi con-alueen keskiaula tms. jossa on mahdollisimman paljon ihmisiä. Näin pääset levittämään rakkauden ilosanomaa mahdollisimman monelle! Muista - jokainen rakastava ja rakasteleva harrastaja (mitä kiihkeämpää rakastelua, sen parempi, tietysti) on poissa potentiaalisista tappajista, koulumurhaajista ja muista sekopäistä! On esitetty teorioita, että Suomen koulusurmien taustalla oli liian vähäinen rakkaus. Tulokset näkyvät kuolintilastoista. Viha voi synnyttää vain lisää vihaa, mutta rakkaus voi synnyttää vain lisää rakkautta!

Tässäpä siis teille kalkkeutuneille fundamentalistikonservatistifasisteille mietittävää: joka kerta kun fasismia ja totalitarismia edustavat gestapomiehet eli JV:t hajottavat panoringin, yksi suomalainen nuori kuolee kouluampumisen seurauksena. Ja tässä vielä kotitehtävä: kumman itse haluaisit otsaasi - 15-kesäisen tytön pusun vai 9-millisen pistoolin laukauksen?

Jo Hitler tiesi rakkauden merkityksen ja järjesti monia rakkauden tapahtumia joista suurin oli Birkenaucon - siellä ei pelkkä pusurinki riittänyt, vaan siellä pusuttelijoita oli suorastaan kasoittain ja kuopattavaksi asti! Peace, love and Pokemon! RAKASTAKAA TOISIANNE!!

Ja takaisin Tampesteristä, tuosta Turun saatanallisesta vastinkappaleesta. Kyllä se niin on, että Turku on Suomen Turku ja Tampere onkin sitten jotain ihan muuta. Näin kostoksi kirjoitan jo toista kertaa putkeen kun Bubukin. Pistetään tilit tasan ja niin päin pois (yleensä vuorotellaan sängyssäkin). Otetaan tähän ensi alkuun pieni, tunnelmia tiivistävä kuva:

Ei ihan paras suoritus.

No, ihan hyviäkin puolia oli. Mutta asiaan. Työt pidättelivät minua Helsingissä perjantaihin, joten emme päässeet Bubun kanssa Kuplimaan tällöin (emmekä siis päässeet katsomaan Koichi Iwabuchin esitystä Undoing cool Japanista, mikä oli perjantain ohjelman kiinnostavinta antia), vaan tulimme paikalle vasta lauantaina joskus yhdentoista maissa. Kahvit juotuamme suuntasimme cosplay-kilpailuun, ja… eh. Pukujen taso ei ollut aivan kamala, mutta ei mikään erityisen loistavakaan, paria poikkeusta lukuunottamatta. Suurempi ongelma oli sen sijaan tämä:

Onko tämä Doom 3???

…okei, kuva on kännykän kameralla otettu ja sen vuoksi epätarkka, mutta se ei ole pointti. Valoisuus sen sijaan on. Oli ihan kiva, että cosplaykisaa katsomaan mahtuivat ainakin lähes kaikki halukkaat (en muista oliko paikalla tyhjiä penkkejä, ehkä oli, ehkä ei), mutta en tiedä mitä hyötyä tästä oli, kun osallistujista ei valon puutteen takia erottanut kuin ehkä juuri ja juuri puvun värin ja muodon. Minkäänlaista tarkempaa kuvaa puvuista oli mahdoton muodostaa ainakaan yleisössä, toivottavasti tuomaristo sentään pääsi tutustumaan pukuihin lähemmin ja paremmassa valossa. Hyvääkin kyllä löytyi, elokuvatrailerit kisan väliajalla olivat hyvä tapa kuluttaa tuomariston kannanmuodostukseen ja ääntenlaskentaan kuluvat tuskalliset minuutit. Elokuvateatteri kisan pitopaikkana epäilemättä auttaa tässä suhteessa ;). Cosplayn yleinen taso taas oli sitä mitä se on yleensä Tampere Kupliissa ollut: sitä ei ole erityisen paljoa (kuten ei ihmisiäkään), eikä sen taso ole mitenkään päätähuimaava, muutamia poikkeuksia tosiaan lukuunottamatta.

Cosplay-kisan jälkeen siirryimme JANNE KEMPIN AKATEEMISELLE YAOI-LUENNOLLE. Olin varma, että se on conin timantinkovinta antia ja olin oikeassa. Voinkin ylpeänä kertoa olleeni ko. ohjelmanumeroon ensimmäisenä jonossa!!!1yks , enkä kadu. Itse esitelmäosuus siitä, mitä yaoi on ja miksi sen pitäisi erityisesti kiinnostaa, ei tarjonnut erityistä uutta, poislukien mielenkiintoiset tilastot siitä, että japanissa yaoin lukijakunta on 85% naisia ja 15% miehiä, kun taas länsimaissa suhde on 75% - 25%, mikä on kovin jännää sinällään, mutta kun Kemppi-setä pääsi suunnittelemansa Protoyaoin eli kaiken yaoin tiivistelmän kimppuun, huomasi, että nyt asia on tiukempaa kuin ukepojan peppureikä ennen ensimmäistä persraiskausta. Tässä parhaita paloja mitä kirjoittelin esityksen aikana ylös:

“Uke on ylitöissä, seme tulee paikalle ja aloittaa keskustelun. Seme puolittain varovasti/vahingossa kourii ukea. Uke punastuu ja häpeilee, koska nauttii siitä, mutta kirkuu vastaan näennäisesti. Seme Susi sanoo “No means yes” ja ahdistelee lisää, koska oikeasti rakastaa tätä.” jne jne :-D (Ps. äskeisestä oli vähän kirjoitusvirheitä korjattu. Muutenkin Kempin yaoi-luennon powerpoint-esityksessä oli “muutama” kirjoitusvrihe, mikä hieman pisti miettimään oliko se kenties kyhätty kasaan edeltävänä iltana muutaman neuvoa-antavan jälkeen…)

Yaoi-setittelyn jälkeen porukkamme lähti MENEE ja suuntasi syömään. Tuli muuten syötyä jossain Stockan lähellä olevassa kebulassa elämäni paskin kebab, mutta niinhän kaikki Tampereen kebabit ovat, koska ne ovat Tampereella. Turussa sijaitseva Kuningas Kebab sen sijaan on herkkua, kaikista yhdys sanoistaan huolimatta. Kuva Kuningas Kebabin kassatiskistä vasemmalla. Mutta niin.

Orivedellä vietetyn yön jälkeen heräsimme tunnin myöhempään kuin piti, koska kukaan ei ollut muistanut sellaista pientä seikkaa kuin kesäajan alkaminen, ja kännykätkään eivät olleet tätä noteeranneet. Onneksi aikaa oli sen verran, että se riittäisi siihen että myöhästymme kahdeltatoista alkavista ohjelmista vain hieman. Sen sijaan kulkuvälineenä toimivan Renaultin sytytystulpan posahtaminen noin 500 metrin päässä yöpymispaikasta aiheutti hieman enemmän vitutusta ja säätöä, ja loppupeleissä olimme paikalla joskus puoli yksi - välistä jäi siis “mangankustantamisen ensiaskeleet Suomessa”, mikä oli harmillista, mutta toisaalta onneksi vain yksi ohjelmanumero. Ja Pertti Jarlan signeeraussessio ja “Animen ja mangan kliseet”-ohjelma alkoi vasta yhdeltä, eli kaikki oli hyvin.

Menin paikalle muutaman minuutin myöhässä haettuani signeerauksen Fingerpori 2 -albumiini, mutta ilmeisesti en ollut menettänyt mitään erityisen tärkeää, sillä paneelinpitäjä oli feidannut jonnekin ja edessä oli porukka sekalaista, ilmeisesti pääosin Hidoin aktiiveista (=valistunut arvaus joka ei pohjaa mihinkään) koostuva koalitio, joukossa mm. Kyuu Eturautti. Mitenköhän tämän nyt ilmaisisi diplomaattisesti? Hyvä yritys eikä varmaan johdu teistä, että paneelinpitäjä feidasi, mutta… ei. Tällaisenaan ohjelmanumero oli nyt lähinnä opetus siitä, miten ohjelmanumeroa ei tule järjestää. Siitä puuttui koheesio ja se olikin lähinnä satunnaista jutustelua - mikä on tietysti sinällään ymmärrettävää kun mitään suunnitelmaa ei ollut! Nyt vaan jäi lähes kokonaan käsittelemättä kliseen ja ominaispiirteen väliset tärkeät erot.Esityksen tasoa kuvaa hyvin erään esittäjän kommentti “Tää on aika paha klisee tää että useat sarjat sijoittuvat kouluun” - no yllätys, kun kohderyhmä ovat (japanilais)nuoret ja mikäpä (japanilais)nuorten elämässä olisi merkityksellisempi asia kuin koulu? Hoh hoijaa. Kyse ei ole kliseestä vaan ominaispiirteestä. Paneelin aikana yleisöstä tullut lappu, jonka sisältö taisi olla “http://tvtropes.org” tiivisti koko paneelin ja teki sen merkityksettömäksi - tällaisissa tropeekliseejne-paneeleissa tulisi lähtökohtana olla se, että jos se ei tuo mitään lisäarvoa tvtropes.orgiin, se kannattaa ihan suosiolla jättää pitämättä. Niin olisi tullut menetellä tässäkin tapauksessa.

Seuraavana meillä oli vuorossa Tiina Uusi-Rasin “Shounen, poikien mangaa(ko)?”, jota kohtaan minulla oli suhteellisen korkeat odotukset Uusi-Rasin edeltävien, ihan mallikkaiden suoritusten (Nekoconin paneelien puheenjohtajana toimiminen) pohjalta. Harmillisesti puheenjohtajakokemus ei suoraan korreloinut sisällöntuottamisen taidon kanssa. Nyt ohjelmanumero koostui lähinnä “shoujossa on isoja ja pyöreitä silmiä, shounenissa kapeampia ja kulmikkaampia silmiä ja muutenkin shounenissa piirrostyyli on yleensä kulmikkaampi” -tasoisista itsestäänselvyyksistä. Ei etteikö asia useimmiten näin olisi, mutta luento olisi ehkä kaivannut jotain muutakin, varsinkin kun mitään oheismateriaalia ei fläppitaulun lisäksi ollut. Luennosta jäikin vähän väljähtynyt olo, ihan kuin ohjelmanumeron pitäjä olisi tehnyt homman mahdollisimman puolihuolimattomasti. Voi äh :(

Shounen-ohjelmasta paettuamme suuntasimme vielä raidaamaan myyntipöytiä Hirviöprinsessa Hime 5:n toivossa, koska olin lykännyt sen ostamisen sunnuntaille. Tietysti kaikki ne oli jo ostettu, eli perkele. Miehisyyttäni korostaakseni ostin kuitenkin Frank Millerin SPARTAAAAAAAAAAAA-aiheisen sarjakuvan 300. Himen ehtii ostaa myöhemminkin; ostan sitten rautatieasemalta kun menen huomenna töihin; ehtii sitä myöhemminkin.

Niin ja se Fingerporin signeeraus?

:-D

Bubu valehtelee, en ole kuluttanut aikaani Empire: Total Waria pelaten. Okei, olen, mutta kävin myös Puolustusvoimien tarjoamalla vajaan viikon viihdematkalla, toisin sanoen kertausharjoituksissa, joissa tuli tehtyä kaikkea kivaa, kuten ammuttua rynnäkkökiväärillä ja käveltyä metsässä. Ja juotua aika paljon kahvia sotilaskodissa.

Mutta asiaan. Tapahtui viime jaksossa: Crunchyroll streamaa Naruto Shippuudenia luvan kanssa. TV Tokyo streamaa Naruto Shippuudenia japanilaisilla äänillä englanniksi tekstitettynä tunti Japanin-lähetyksen jälkeen maksaville asiakkaille, viikon päästä ilmaiseksi. Viz streamaa Naruto Shippuudenia sivuillaan. Ja Crunchyrollhan streamaa aika paljon muutakin. Uusimpana pelaajana kentälle on ilmaantunut KadoTV, Kadokawan ~kokeellinen~ sivusto, josta on nähtävillä Full Metal Panicia, Girls Bravoa, Goshuushou-sama Ninomiya-kunia ja vaikka mitä muuta.

Kuten bisnesmallikirjoituksestani varmaan on pääteltävissä, olen sataprosenttisesti tällaisten kokeilujen puolella. Tekisi jopa mieleni väittää, että viihdeteollisuuden - varsinkin subbausongelmasta kärsivän sellaisen - tulevaisuus on streamauksessa. Muutenkin olen sitä mieltä, että viihde tulisi julkaista ympäri maailmaa samanaikaisesti. Vaikka tämä saa minut varmasti kuulostamaan vasemmistohipiltä, voisin väittää, että globalisoituneessa maailmassa esimerkiksi elokuvien ja pelien julkaisu eri aikaan eri puolilla maailmaa on lähestulkoon ihmisten syrjintää. Useimmitenhan tämänkaltainen syrjintä kohdistuu nimenomaan eurooppalaisiin, kuten esimerkiksi Chrono Triggerin tapaus osoittaa: alkuperäinen peli julkaistiin Japanissa ja USA:ssa Super Nintendolle, mutta Euroopassa peliä ei julkaistu lainkaan. Nyt Chrono Trigger käännettiin Nintendo DS:lle ja sen virallinen Euroopan-julkaisu oli helmikuussa - noin 14 vuotta alkuperäisen pelin ilmestymisen jälkeen. Niin, ja japsit ja jenkithän pääsivät DS-versiota pelaamaan jo viime vuoden puolella. Oli kyseessä sitten virallisesti määriteltävä syrjintä tai ei, tämänkaltainen erilainen kohtelu joka tapauksessa ärsyttää ihmisiä ja osaltaan aiheuttaa warettamista. Warettamista, joka voitaisiin ehkäistä, jos nämä viihdetuotteet vain julkaistaisiin samaan aikaan joka puolella maailmaa. Samaa mieltä on muuten myös Valve Softwaren liiketoimintojen kehityspäällikkö / lakimies Jason Holtman, kuten tästä Law of the Gamen kirjoituksesta käy ilmi.

Streamaus on omalta osaltaan siis ainakin yksi tapa ehkäistä warettamisen aiheuttamia ongelmia. Toimiiko se? Ainakin osaltaan näyttäisi toimivan: Dattebayo lopettaa Naruto Shippuudenin subbaamisen. Tieto tuskin on ainakaan Naruto-faneille uusi, mutta joka tapauksessa erittäin merkittävä. Ennen fansubbaus oikeutettiin sillä, että subbaamalla tarjottiin ihmisille sarjoja, joita ei “koskaan” tuotaisi länsimaisen yleisön saataville. Sen jälkeen se oikeutettiin sillä, että tarjottiin ihmisille sarjoja, joita ei vielä sillä hetkellä ollut länsimaisen yleisön saatavilla; sarjaa ei ollut lisensoitu alueelle. Viime aikoina fansubbaus on oikeutettu sillä, että virallisessa julkaisussa kestää ainakin vuosi.

Siitä huolimatta, että nämä syyt ja varsinkin tämä “syyevoluutio” kuulostaa lähinnä lainvastaisen toiminnan apologeettiseltä puolustelulta, on siinä totuuden siemen: vaikka olisi sataprosenttisen varmaa, että sarja tulee länsimaihin, vuosi on loppujen lopuksi viihdealalla kohtuullisen pitkä aika. Jos tahtoisin vaikuttaa kunnon naavaparralta, toteaisin tässä nyt varmaan jotain itsekeskeisestä “kaikki mulle heti nyt”-nuorisosta, jolle ei riitä edes kolme kalapuikkoa. Ja totta on, että internetissä “kaikki mulle heti nyt”-asenne on vallitseva - mutta se asenne on tosiasia, johon markkinoiden tulee sopeutua. Internet on heittänyt vanhat roolit päälaelleen: nyt julkaisija on yleisön palvelija ja yleisö on yksinvaltias kuningas: jos yleisölle ei anna mitä se tahtoo, yleisö ottaa sen mitä se tahtoo - olkoot se sitten vaikka Naruto-jakso kaksi tuntia sen Japanin-lähetysajan jälkeen.

Streamaukseen voi tietysti suhtautua kahdella tavalla. Jotkut ovat kyselleet minulta, että eikö se, että virallinen julkaisija lähettää virallista matskua ilmaiseksi, ole avoin valtakirja sille, että sarjaa saa subata vapaasti. Voidaanko siis tästä teosta johtaa oikeutus toiselle teolle? Ei se mahdotonta ole: sopimushan voi syntyä pelkillä teoilla ilman minkäänlaisia allekirjoituksia (ns. konkludenttinen sopimus). Yksinkertaisin esimerkki tästä on ruokakauppa: maitopurkin kassan liukuhihnalle asettamalla ostajaehdokas ilmaisee halunsa ostaa ko. tuotteen. Myyjä sanoo hinnan, asiakas iskee rahat tiskiin. Kauppa on syntynyt. Tekijänoikeuden alalla tätä lähiten vastaava on käsite “implied license”, joka välillä nousee pinnalle internetin tekijänoikeusongelmista puhuttaessa. Sinällään kyse on lisenssistä, joka voidaan “johtaa” toisen teoista. Onko virallisen julkaisijan streamaus siis lupa subata? Tämä kanta on sinällään perusteltu: jos virallinen julkaisija (=taho, joka keräisi myynnistä voitot) levittää varsinaista myytävää artikkeliaan vapaasti, miksi muut eivät saisi sitä levittää?

Kieltävä kanta on kuitenkin paremmin perusteltu. Ensinnäkin implied license ei tarkoita, että yksittäisestä teosta voitaisiin johtaa yleinen sääntö, vaan implied license on lähinnä puolustusperuste: sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa oikeudenhaltija on ollut pitkään tietoinen jostain oikeudenloukkauksesta, mutta ei ole puuttunut asiaan millään tavalla. Tällöin joissain tapauksissa voidaan mahdollisesti katsoa, että oikeudenhaltija on hiljaisesti nämä teot hyväksymällä antanut tähän lisenssin. Nyt jos oikeudenhaltija yhtäkkiä tahtookin kieltää jotain tahoa tekemästä samaa kuin muut, voi tämä taho vedota siihen, että oikeudenhaltija on hyväksynyt heidän toimensa “implied licensellä”.  Implied license on kuitenkin - useimmissa tapauksissa - varsin heikko puolustusperuste: siitä huolimatta, että esimerkiksi tavaramerkin voi ainakin joissain valtioissa menettää ellei sitä valvo ja tarvittaessa puolusta oikeusteitse, ei tekijänoikeuteen lähtökohtaisesti sisälly tämänkaltaisia “menetysmahdollisuuksia” - tekijänoikeus on voimassa, kunnes se lakkaa (pääsääntöisesti) 70 vuoden kuluttua viimeisen tekijän kuolemasta. Oikeudenhaltijalla voi hyvinkin olla myös syy tämän “syypään” erilaiseen kohteluun.

Toinen syy on, että tekijänoikeuden yksi ydintarkoituksista on antaa oikeudenhaltijalle oikeus päättää teoksen kappaleiden leviämisestä, piste. Oikeudenhaltijan ei siis ainakaan periaatteessa tarvitse mitenkään perustella sitä, miksi hän ei halua teoksensa leviävän tietyllä tavalla. Merkityksetöntä on myös, olisiko tästä leviämisestä jotain haittaa tekijälle: tekijä voi ihan hyvin kieltää myös hänelle hyödyllisen teoksen levittämisen, jos tätä sattuu huvittamaan. Luonnollisista syistä tätä ei varmaankaan hirveän usein tapahdu, mutta tämä oikeus oikeudenhaltijalla joka tapauksessa on.

Kolmas ja ehkä tärkein syy on kuitenkin on Tyhmä Yleisö, joka on oikeustieteellinen käsite, jonka olen kehittänyt itse päässäni. Käytännössä Tyhmä Yleisö tarkoittaa yleisön näkökulman yksinkertaisuutta; sitä, että yleisö on bisneskuviosta ulkopuolinen, tarkkailee sitä “ulkopuolelta”. Tästä johtuen yleisön näkökanta on aina rajoittunut ja vaillinnainen. Janten lakia mukaillakseni Tyhmän Yleisön käsitteen perusajatus on tämä:

“Sinä et tiedä, miten meidän bisneksemme toimii.”

Koska yleisöön kuuluva on aina bisneskuvion ulkopuolinen, häneltä puuttuu tieto siitä, mihin firma päätöksillään pyrkii. Streamaus tietysti voi olla firman avoin valtakirja subbaajille, mutta aivan yhtä hyvin se voi myös olla subbauskielto - “me laitetaan nää viralliset matskut jakoon niin nyt teidän ei tartte subata - ja itse asiassa me halutaan että te ette subbaa”. Yllä mainittua Dattebayon tiedotetta lainatakseni:

“I’ve often asked people I know in the anime industry why they think Viz never asked us to stop, and they say, “Well, Viz isn’t really into the whole C&D thing, they just don’t do that.” That may be true to some extent, but I’ve always liked to think it was because we had a silent symbiotic relationship. We only did things that helped the popularity of their shows, and they turned a blind eye to us.” -Interactii, Dattebayon (ex-)karaokevastaava

Toisin sanoen se, että teollisuuden edustajilta ei ole tullut Cease & Desistiä ei ole merkki siitä, että toiminta olisi hyväksytty ajasta ikuisuuteen. Se saattoi olla merkki siitä, että Viziä ei kiinnostanut lähettää Dattebayolle ko. kieltokirjettä, se saattoi olla merkki siitä, että Viz katsoi oikeuksiensa peräämisen huonoksi PR:ksi, se saattoi olla merkki siitä, että Viz ei yksinkertaisesti tiennyt koko Dattebayon olemassaolosta! Okei, myönnettäköön että viimeisin tuskin on totta, mutta se voisi periaatteessa olla mahdollista. Tärkeintä on kuitenkin se, että Viz ei ole fansubbaajille toimistaan tili- tai perusteluvelvollinen. Sama koskee luonnollisesti muita oikeudenhaltijoita.

Streamauskuvion taustalla saattaa olla myös järjestelyitä, jotka eivät näy katsojalle. Suora maksu katsojalta ei nimittäin ole ainoa tapa siirtää rahaa. Virallisen, streamatun jakson seassa saattaa esimerkiksi olla mainoksia, jotka tuovat oikeudenhaltijalle rahaa. Ne saattavat olla etukäteen könttäsummalla maksettuja arvioidun katsojamäärän mukaan, maksu saattaa tulla jälkikäteen varmistetun katsojamäärän perusteella, ne saattavat määräytyä osittain kiinteästi ja osittain katsojamääräperusteisesti. Crunchyroll saattaa maksaa jotain Vizille, mahdollisesti katsojamäärien perusteella - tai Viz Crunchyrollille! Tai Viz saa osuuden Crunchyrollin mainostuloista. Streamaus voi hyvinkin olla pelkkä mainos viralliselle DVD-julkaisulle. Tai ihan mitä vain - pointti on se, että Tyhmä Yleisö on tästä kuviosta ulkopuolinen eikä tiedä siitä mitään. Se taas aiheuttaa sen, että omaa fansubin katsomista ei voi oikeuttaa sillä, että “Viz ei menetä mitään jos katon fansubin kun ne ite striimaa Narutoo ilmaseks”, koska rahaliikenne saattaa toimia aivan toisella tavalla kuin katsojien maksamilla maksuilla.

Oma lähtökohtani on siis se, että streamaus ei yksinkertaisesti ole oikeutus fansubeille, vaan enemmänkin kannanotto fansubeja vastaan; ratkaisu fansubbauksen aiheuttamaan ongelmaan. Eri asia on taas se, että jos virallisten streamausjaksojen laatu on huono, voi tämä synnyttää backslashia faneilta. Näinhän on osittain nimenomaan Naruton kanssa käynyt; Dattebayon subeja katsoneet ovat lähettäneet Dattebayolle mailia siitä, että “jatkakaa subbaamista plz, nää streamatut jaksot ovat huonolaatuisia”. Ja koska Dattebayo ei subbausta jatka, syntyi uusi subbausryhmä Naruto Shippuudenin subbaamiseen…

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että streamaus, on se sitten tullut jäädäkseen tai pelkkä ohimenevä buumi, on hyvä yritys kerrankin kokeilla muita ratkaisuja “piratismiin” kuin pelkkä “ETHÄN VARASTAISI AUTOA”-tyylinen mustamaalaus tai 13-vuotiaiden haastaminen oikeuteen. Kuten olen todennut, juristi voi sanoa että “tuo on lainvastaista”, mutta bisnesmies ei, sillä bisnesmiehen tehtävänä on saada tuote myytyä. Asiakas kun on nimittäin aina oikeassa.

Moi. Nyt olisi oikeastaan Kuutin vuoro, mutta herralla on “kiire” Empire Total Warin ja muiden äärimmäisten tärkeiden asioiden kanssa ja minulla postauksia jonoksi asti, joten rikon kaavan. GASP

Psgelsiä lainaten on olemassa erinomaisia animesarjoja, jotka onnistuvat jokaisella osa-alueella, ja sitten on olemassa hyviä animesarjoja, jotka onnistuvat jossakin toteutuksen osa-alueella erinomaisesti, mutta koko paketti ei pysy kasassa. Casshern Sins kuuluu jälkimmäiseen luokkaan. Casshern Sins on kevyesti parempi kuin 90% animesta, jopa silloin kun sarjan taso notkahtaa alas, mutta parhaalla tahdollanikaan en voi laskea sitä henkilökohtaiseen Hall of Fameeni. Mitä meni mönkään?

Casshern Sins luotiin Casshern-tuoteperheen uudelleenlämmittelyksi; se on tarkoituksella Darker and Edgier- versio 70-luvun hömppärobottipiirretystä. Retrolähtökohdat on otettu hienosti huomioon sarjan visuaalista ilmettä luodessa, rakastamani retroanimepiikkitukat pöllyävät ja robotit ovat ihanan 60-70-luvun scifin oloisia ja näköisiä. Seiyuuvalinnoissakin on luotettu lähinnä vanhoihin, hyviin veteraaniseiyuihin - hypetetty ja Desuconiin saapuva Tohru Furuya näyttelee päähenkilön Casshernin roolin.

Monilla animenkatsojilla on joku lempianimointistudio - omani on Madhouse (Gonzo ja Sunrise taas tuottavat kakomisreaktion enkä koske ko. studioiden tuotoksiin pitkällä tikullakaan, mutta tästä joskus myöhemmin lisää). Casshern Sins on vaivatta eräs Madhousen upeimmista aikaansaannoksista visuaalisesti. Lähes joka jaksossa nähdyt taistelukohtaukset ovat sulavia, voimakkaita ja upeita katsella, mutta silmäkarkki ei pääty siihen. Casshern Sinsissä visuaaliseen ilmeeseen on todella panostettu, se on jopa osa tarinankerrontaa. Monesti kohtauksen visuaalinen ilme kertoo jotain oleellista myös tarinasta; helpoin esimerkki lienee, miten joissain tärkeissä kohtauksissa päävärein väritetyt hahmot seisovat taustan päällä, joka taas on väritetty välivärein. Ne hahmot, joiden vaatteet taas eivät ole kirkkain päävärein väritetty, eivät kenties pelaa aivan puhtailla jauhoilla. Hahmodesign yksinään on jo syy katsoa Casshern Sins!

Ja ne taustat, upeampia en ole vähään aikaan nähnyt. Varsinkin ensimmäinen puolisko sarjaa on välillä ihan puhdasta maisema- ja animointipornoa, “kattokaa miten hienosti me osataan animoida”, sillä juoni lähtee käyntiin varsinaisesti vasta sarjan toisella puoliskolla.

Ensimmäinen puolisko Casshern Sinsiä on viipyilevä, melankolinen, episodiluonteinen sarja. Casshern vaeltaa dystooppisessa, Tuhon (Ruin subeissa, Horobi wapaneseksi) kohdanneessa maailmassa, jossa ennen kuolemattomina pidetyt robotit ruostuvat ja kuolevat, eikä vähillä jäljellä olevilla ihmisilläkään ei mene paljon paremmin. Casshern tapaa henkilön per jakso, ja jokaisella on oma tapansa elää maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta. Nämä ihmis- ja robottikohtalot ovat Casshernin parasta antia, ne on kerrottu herkästi ja dialogi toimii erittäin hyvin; sitä on vähän, mutta se on aina merkityksellistä ja jotenkin runollista. Lisäksi vaihtuvat maisevat antavat mahdollisuuden vyöryttää ruutuun käsittämättömän upeita maisemia jaksosta toiseen. Vieläkin olen ihmeissäni, kuinka hienosti Casshern Sins onnistuu luomaan vaikutelman maailmasta, joka saattaa olla kuolemassa hetkenä minä hyvänsä, mutta joka on yhä kaunis - juurikin koska se on kuolemassa.

Onhan sarjassa sentään juonikin. Casshern on ilmeisesti joskus menneisyydessä tappanut kuolemattoman Lunan, Kuuksi kutsutun Auringon (Tsuki to yuu na Taiyou, termien kääntäminen on kivaa), ja tästä johtuu se, että maailma on tuhoutumassa ja se, että Casshern ainoana robottina ei ruostu ja on kuolematon. Casshern lähtee matkaan selvittääkseen, mitä todella tapahtui: kuvioon liittyy myös naispuolinen robotti Lyuze, jonka sisko oli Lunan henkivartija, lapsirobotti Ringo, joka kenties ei ole aivan niin robotti kuin miltä näyttää, sekä Casshernin kanssa samaan tarkoitukseen luodut supertappajarobotit Leda ja Dio, joista jälkimmäinen tosin on lähinnä superemorobotti Ledan hoitaessa pakollisen tissiosuuden sarjassa.

Juonessakaan ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta juonen tultua mukaan kuvioon sarja ei enää muutu paremmaksi. Yleensä animesarjoissa ensin tulee jaksoja, jotka ovat “ihan kivoja” ja vasta lopussa siirrytään “OMG TÄÄ ON PARASTA SITTEN VIIPALOIDUN LEIVÄN” -tasolle. Casshern Sins on alusta asti erittäin hyvä, mutta se ei ikinä varsinaisesti muutu paremmaksi, mikä on tarinan kaaren kannalta ongelmallista. Toki toisella puoliskollakin on hetkensä - Lyuzen unijakso on hieno - mutta se ei nouse sille tasolle, kuin ensimmäisen puoliskon perusteella olettaisi. Lisäksi liika juoni muuttaa sarjan vähemmän ilmavaksi. Kun ensimmäisellä puoliskolla puhuttiin vähän mutta merkityksellisiä, ja joka tapahtumalle ja sanalle annettiin aikaa ja ilmaa vaikka kuvaamalla hetken upeaa taustaa tai tuulessa lentäviä ruostehiukkasia, toisella puoliskolla sille ei enää näytä olevan aikaa. Tässä sarjassa se on ehdottomasti huono asia: herkkyys kärsii eikä mikään tärkeä lause tai sananvaihto enää tunnu tihkuvan merkitystä kuten ensimmäisellä puoliskolla, vaikka kyseessä olisikin joku todella tärkeä paljastus.

Toisaalta hahmot saavat toisella puoliskolla hurjasti lisää syvyyttä ja yksiulotteisenkin tuntuiset tyypit saavat lihaa luiden ympärille, joten ihan kaikki siinä ei mene mönkään. Harmittavasti sarja olisi kaivannut kaksi jaksoa lisää - viimeinen jakso on aivan liian täynnä kaikkea. 24 jaksoa ei vain riittänyt saman ilmavuuden ylläpitämiseen loppuun asti, ja viimeisessä jaksossa tapahtuu niin paljon, ettei edellistä isoa tapahtumaa ehdi kunnolla edes tajuta, kun taas jo mennään. Aika kaukana siitä Casshern Sinsistä, josta opin nauttimaan ja joka voi kuluttaa kokonaisen jakson yhden henkilön pään sisäiseen tutkiskeluun ja tekee sen vielä hyvin vaikuttamalta filleriseltä.

Eräs asia on vielä mainitsematta: Kaoru Wadan musiikki. Se on tyylikästä ja hienon animaation kanssa yhdistettynä luo ilmeen Casshern Sinsin maailmalle erittäin hyvin, surumielistä ja melankolista mutta uskomattoman kaunista, kuten sarjan kuoleva maailma. Casshern Sins kannattaa katsoa, jos silmäkarkki ja retroscifi uppoavat millään tasolla.