Mitä saadaan, kun yhdistetään Highschool of the Deadin ohjaaja Tetsuro Araki, Mai-Himen luoja Hiroyuki Yoshino ja Code Geassin käsikirjoittaja Ichiro Okouchi? Lisätään vielä redjuicen hahmodesignit ja Supercellin Ryon tunnarit + Hiroyuki Sawanon taustamusiikit. Tällaisilla aineksilla tulos ei voi olla muuta kuin mestariteos, eikö niin? Tällaisilla tekijöillä ei yksinkertaisesti voi mennä mikään pieleen!

Viime kaudella noitaminA-ohjelmapaikalla alkanut Guilty Crown on paljossa velkaa Code Geassille. Mitä ilmeisimmin Okouchilla ja Yoshinolla, joka tunnetaan myös Code Geassin apulaiskäsikirjoittajana, on ollut ideana tehdä jonkinlainen paranneltu Geassista. Sellainen, missä kaikki voidaan tehdä paremmin ilman R2:n junaonnettomuuden aiheuttanutta johtoportaan kähmintää.

Guilty Crownin alkuasetelma kuulostaakin varsin tutulta: Japani on miehitetty ja eristetty muusta maailmasta, tosin tällä kertaa syynä ei syynä ole Britannian imperiumi vaan kansainvälinen, hyvinkin sotilaallinen terveysjärjestö GHQ, joka on ottanut Japanin kontrolliinsa MAAILMANLOPPUVIRUKSEN vuoksi.

Maailmanloppuvirus aiheuttaa uhreissaan hitaasti leviäviä ja kivuliaita kristallikasvaimia, kunnes henkilö kristallisoituu ja kuolee kokonaan. GHQ on siis miehittänyt Japanin sen itsenäisyyden kustannuksella, nimellisesti parantaakseen japanilaiset. Kaikki eivät kuitenkaan ole valmiita hyväksymään GHQ:n ylivaltaa, vaan Haudankaivajat-niminen terroristijärjestö taistelee sitä vastaan. Mukana on myös Endlaveja, jotka ovat jonkinlaisen neurolinkin avulla kauko-ohjattuja mechoja.

Tuloksena on siis tiukkaa sissisotaa urbaanissa ympäristössä mechoilla käytynä, ylikansallista miehittäjää vastaan. Kuulostaako tutulta?

Päähenkilö Shuu on 17-vuotias lukiolaispoika (ihan kuten Lelouch :>), joka saa sattumalta Kuninkaan Voiman (ihan kuten Lelouch :>) mystiseltä tytöltä (ihan kuten C.C. :>) – tosin Guilty Crownissa mystinen tyttö on supersuositun Egoist-bändin laulajamisu Inori. Kuninkaan Voimakaan ei ole geassin kaltainen kyky komentaa toisia tekemään mitä vain, mutta Guilty Crownin versio Void Genome ei jää kovin kauaksi. Void Genome nimittäin antaa kyvyn vetää henkilön rinnasta Voidin, henkilön sielun konkreettisessa muodossa. Ne voivat olla mitä tahansa massiivisista säteitä ampuvista miekoista tai painovoimaa kontrolloivista pyssyistä jääkaappeihin. Sanomattakin on selvää, että tämä kyky kiinnittää niin Haudankaivajien kuin GHQ:nkin mielenkiinnon.

Lelouch ja Shuu ovat kuitenkin hieman eri puusta veistettyjä. Siinä missä Lelouch oli erittäin halukas toimimaan Britannian kukistamiseksi, Shuu on lähempänä perusmunatonta NGE:n Shinjiä. Tämä on pelokas, vastentahtoinen ja masenteluun taipuvainen ja kaikkea muuta kuin innokas toimimaan, varsinkin kun Kuninkaan Voimakin tuli vähän vahingossa. Shuuta ei siis todellakaan kiinnosta kuulua terroristiryhmään. Ketään tuskin kuitenkaan yllättää, jos kerron, että loppujen lopuksi Shuu liittyy kuin liittyykin Haudankaivajiin ja alkaa jopa kasvattaa kassejaankin.

Sarjan visuaalinen ilme on lyhyesti ilmaistuna loistelias. Guilty Crown on ehdottomasti yksi viime vuosien tyylikkäimmistä animeista. Vaikka se ei ole samanlaista graafista iloittelua kuin esimerkiksi Bake- tai Nisemonogatari, sen cyber-/biopunk-Tokio on kuitenkin äärimmäisen tyylikäs. Avaraikkunaiset, arkkitehtuuriltaan sisustuslehdistä pöllityn näköiset asuinalueet ovat kliinisen loisteliaita ja luovat oivaa kontrastia raunioituneille alueille, joissa on todellinen maailmanlopun tunnelma. Rauniot suorastaan kutsuvat urbaaniin tutkimusmatkailuun ja seikkailuihin. Nyt tulee spermaa!

Redjuicen hahmodesignit ovat toimivat. Haudankaivajien musta-punainen univormu on tyylikkään futuristinen, mutta silti käytännöllisen oloinen eikä mikään Nomura-tyylinen remmihelvetti. GHQ:lla taas on pitkiä, valkoisia takkeja, mitkä ovat aina hyvästä. Haudankaivajien mechapilottitähti Ayase on selvästi sukua NGE:n Asukalle ja Geassin Kallenille punaisine plugsuitteineen, paitsi että Ayase liikkuu rullatuolilla. Vaikka Ayase onkin vähän tsuntsun, asenne on hyvin perusteltu – tämä ei todellakaan kaipaa sääliä ainakaan rullatuolinsa suhteen.

Komentokeskuksessa toimiva Tsugumi taas käyttää vakiona mustanharmaata plugsuittia, minkä lisäksi tällä on kissankorvien muotoiset (kyllä, luit oikein), öö, vastaanottimet päässään. Ja ohjaa komentokeskusjärjestelmää myös perseellään. Hienoista fanservicenpoikasta voi ehkä olla havaittavissa, mutta designit ovat kokonaisuudessaan hauskat ja toimivat.

Hahmodesignit jäävät kuitenkin kakkoseksi Guilty Crownin erikoisefekteille, jotka ovat upeita. Varsinkin kohtaukset, joissa voideja vedetään ihmisten rinnasta ulos, ovat sellaista graafista iloittelua että huhhuh. Universumin rakenne muuttuu, kun siniset energiavirtanauhat halkovat näkymää ja massiiviset miekat materialisoituvat käteen, räjähtäen murentuvien kristallien alta. Käsittämättömän hienoa.

Jotkut ovat vihanneet Guilty Crownin alkutunnaria ja täytyy myöntää, ettei se todellakaan ole ryon parasta tuotantoa, mutta itse tykkäsin. Hiroyuki Sawanon luomat taustamusiikit sen sijaan ovat aivan mahtavat, enkä ollenkaan häpeile myöntää, että nimenomaan Sawano on parin viime vuoden aikana noussut animesarjojen musiikkien suosikkisäveltäjäkseni. Mm. Sengoku Basaraan ja Gundam Unicorniin musiikit säveltäneen Sawanon erityispiirteinä ovat tiukat kielisoitinkuviot ja varsinkin Hans Zimmeristä muistuttava tapa tykittää rummuilla äärimmäisen mahtipontisia kuvioita, jotka tuntuvat kiveksissä asti. Loistavaa.

Sawano myös hyödyntää biiseissään ilmeisen ei-japanilaisia vokalisteja (!) ja lauletut biisit tuovatkin ihan omaa fiilistään, vaikka Guilty Crownin soundtrackille onkin eksynyt pari Evanescenceä muistuttavaa, tahattoman huvittavaa kappaletta. Useimmat ovat kuitenkin kauniita ja/tai tyylikkäitä vetäisyjä.

Guilty Crowniin onkin kaadettu rahaa sangoittain ja se näkyy. Liikettä on runsaasti, mutta grafikka on silti tarkkaa. Design-puoli ja musiikki ovat siis kunnossa ja sarjan alkuasetelmakin on jo kertaalleen hyväksi todettu.

Guilty Crown kuitenkin pettää ohjauksen ja oikeastaan kaiken juonenkuljetuksen suhteen – hirveästi asioita tapahtuu, mutta juuri mitään ei selitetä. Eikä kyse ole sellaisesta “me ei kerrota, koska tämä on mysteeri”-tyylisestä kertomattomuudesta, kuten esimerkiksi Star Driverissa tai Mawaru Penguindrumissa, vaan siitä pahemmasta: siitä, ettei niitä asioita ole yksinkertaisesti jaksettu miettiä.

Juoni on niin täynnä aukkoja, että reikäjuusto jää helposti toiseksi. Voisiko kyse olla siitä, että johtokolmikolla on jo jonkin verran nimeä toimintasarjojen tekijänä, ja tästä syystä näille olisi annettu lähes vapaat kädet tehdä mitä tahtovat? En tiedä, mutta nyt sarja ei tunnu pysyvän täysin kasassa. GC:ssä tapahtuu koko ajan ihan helvetisti hienonnäköisiä asioita, mutta se, miten nämä liittyvät toisiinsa, ei käy katsojalle mitenkään selväksi. Konfliktin osapuolilla ei kummillakaan tunnu olevan mitään suunnitelmaa, vaan ympäriinsä ryntäillään ilman mitään pointtia ja sotilasoperaatioita nykäistään satunnaisiin kohteisiin hihasta. Pahimmillaan kohtaukset eivät tunnu liittyvän toisiinsa lainkaan,  ihan kuin sarja olisi 14-vuotiaan Arina Tanemuran ohjaama…

Toinen ongelma Guilty Crownilla tuntuu olevan, että se yrittää olla vakava ja dystooppinen toimintascifisarja, jossa sotilaalliset nerot ottavat yhteen ja taistelut ratkaistaan uskomattomilla taktisilla vedoilla sekä endlavejen, voidien ja superaseiden oikea-aikaisella käytöllä. Guilty Crown ei kuitenkaan yllä tähän, vaan jää käänteiseksi Code Geassiksi.

Geassia kritisoitiin siitä, että Lelouchin pahin vastustaja ei suinkaan ollut Britannia tai Suzaku, vaan Murphyn laki. Aina, kun Lelouch oli onnistumassa jossain, sattuma tarttui peliin ja veti homman päin ruskeaa reikää. Niin kävi Euphynatorin tapauksen kanssa ja niin kävi kun Lelouch oli hieromassa sovintoa Suzakun kanssa – Britannian joukot vain sattuivat saapumaan paikalle sopivasti. Guilty Crownissa asiat taas ratkeavat hyvän tuurin ansiosta: juuri, kun sankarimme ovat saamassa turpaansa, joku tulee endlavella seinän läpi aseet räiskyen tai joku Haudankaivajien tyyppi sattuu tulemaan nurkan takaa ja ampuu pahikset. Hommasta tulee sellainen kuva, että suunnitelmat menevät ihan päin persettä ja onnistuminen onkin lähinnä tuurista kiinni. Tämä nakertaa hahmoja ontoiksi, koska se herättää kysymyksen, miten Haudankaivajat ovat kykeneet toimimaan tähän saakka tuhoutumatta? Kuvaus Haudankaivajista siis ontuu.

Kolmanneksi Guilty Crown sortuu usein pahoihin Deus Ex Machinoihin – jos jotkut meinaavat jäädä sortuvaan pilvenpiirtäjään, sieltähän voi lentää pois taikakuplassa! Tai erikoisvoimat voivat muuttua juuri sopivaan aikaan ilman mitään selitystä, niin että voidien toiminta muuttuu, mikä ratkaisee taistelun!  Tai jos jotakuta ollaan pelastamassa, paikalle teleporttaakin (!) jäbä, joka nappaa pelastettavan ulottuvuusporttiin viime sekunnilla ja prinsessa on taas toisessa linnassa. Nyt hei oikeasti.

Onneksi viimeisimmissä jaksoissa Guilty Crown vaikuttaa muuttuneen edes hieman järkevämmäksi ja varsinkin Shuun pallienkasvatus on ollut hahmonkehityksenä nautinnollista seurattavaa. Toivoa sopii, että sarja muuttuu nyt myös vähän koherentimmaksi – Crown on nimittäin siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että muista noitaminA-sarjoista poiketen se sai käytettäväkseen 22 jaksoa, siis tuplamäärän tavalliseen noitaminA-sarjaan verrattuna. Sarjan ahtaminen 11 jaksoon ei ole ihan helppoa ja useat noitaminA-sarjat ovatkin kärsineet siitä, että ne ovat yrittäneet mahduttaa 11 jaksoon liian pitkää tarinaa. 22 jaksoon pitäisi kuitenkin kyetä rakentamaan oikeasti kasassa pysyvä sarja. Pidän peukkuja.

Vuosi 2011 meni ja uusi vuosi tuli. Ennen kuin “PASKIN KAUSI IKINÄ”-marina alkaa, voidaan toki miettiä sitä, oliko ennen kaikki paremmin. Useinhan varsinkin vanhemmat ja kyynistyneemmät harrastajat hokevat sitä, miten uudet harrastajat ovat ihan perseestä ja pullamössöä ja ennen oli kaikki muutenkin paremmin ja animeskenessä oli enemmän tekemisen meininkiä.

Paitsi että ei ollut. Jos nyt mietitään Suomenkin animeskeneä 10 vuotta sitten, niin… mitä animeskeneä? Katsoin tässä viikon aikana Gundam Seedin. Ihmetykseni oli suuri, kun aloitin katsomisen ja se olikin SD-kamaa 4:3-kuvasuhteella. Olin pudota tuolilta, kun huomasin, että Seed oli tullut 2002 – 10 vuotta sitten! Silloin olin ladannut sitä jollain DirectConnectilla tai WinMX:llä pari jaksoa, mutta siihen se jäi. Animeskenen kannalta merkittävämpää kuitenkin on, että silloin ei ollut mitään animeskeneä, paria animeseuraa lukuunottamatta.

Toki niihin aikoihin animeseuroille oli tilausta ja niiden mahti olikin huomattavasti suurempi kuin nykyään, sillä läheskään kaikilla ei ollut ADSL-yhteyksiä ja niilläkin lataaminen oli hidasta. Yleisimmät yhteysnopeudetkin olivat varmaan jotain 256 kbps tai 512 kbps. Animeseura sen sijaan vaati vain jäsenmaksun maksamista ja sitä, että videoiltaan meni paikalle.

Harrastaminen oli kuitenkin pienimuotoista. Suomessa ei julkaistu yhtään mangaa, Dragon Ball alkoi vasta 2003. Yhtään animeaiheista coniakaan ei ollut pidetty, sillä ensimmäinen Animeconkin pidettiin 2003, jos sitä voi edes omana coninaan pitää. Vuoden 1999 “Animeconia” ei oikein Animeconina edes voi pitää.

Oikeastaan kaikki merkittävä Suomen animeskenessä on tapahtunut viiden viime vuoden aikana. Uusia coneja on syntynyt kuin sieniä sateella, eivätkä nämä ole vain 50 ihmisen nuorisotalomiittejä, vaan suorastaan massiivisia produktioita, joissa käy tuhansia ihmisiä. Yliopistojen tiloista on siirrytty kongressikeskuksiin. Kunniavieraat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Nyt ongelmana on lähinnä, saadaanko Suomeen niitä isoimpia ja kuumimpia nimiä. Ja että mahtuvatko kävijät niihin kongressikeskuksiin.

Samalla on toisaalta selvää, että mukaan on tullut näitä kamalia KASUAALIHARRASTAJIA, jotka siis TUHOAVAT MEIDÄN ANIMESKENEN!!

Totta on, että alkuaikojen animeskene on ollut varsin erilainen kuin millainen se nykyään on. Enkä puhu nyt pelkästään keskimääräisen harrastajan muutoksesta 25-vuotiaasta parrakkaasta teekkarimiehestä 15-vuotiaaseen tyttöön, vaan siitä, että keskimääräisen animekeken harrastamisen intensiteetti on laskenut. Intensiteetillä tarkoitan tässä nyt sitä, kuinka aktiivisesti harrastaja harrastustaan harrastaa ja kuinka intohimoisesti tämä siihen suhtautuu, siis kuinka pitkälle hän on valmis menemään ja kuinka paljon hän on valmis tekemään harrastuksensa vuoksi. Olen aivan varma siitä, että keskimääräinen intensiteetti on laskenut, sillä sille ei yksinkertaisesti ole enää tarvetta.

Harrastuksen alkuvaihe vertautuu startup-yritykseen: jokaisen on pakko olla yhteisölle tuottava jäsen, sillä muuten homma ei pyöri ja toisaalta epätuottavat loiset savustetaan yhteisöistä ulos. Asiaan vaikuttaa myös se, että jos ei ollut valmis venymään harrastuksensa vuoksi, ei harrastaminen ollut yksinkertaisesti mahdollista. Joko olit mukana täysillä tai sitten et ollut mukana ollenkaan. Kasettien tilailu ulkomailta, NTSC- ja PAL-järjestelmien tunteminen ja niihin liittyvien ongelmien ratkaisu, animeseurat, DC++ ja WinMX, torrentit, YouTube, Crunchyroll – kaikki näistä ovat helpottaneet animenkatselua toinen toisensa jälkeen. Animen harrastamisen esteet ovat ajan myötä pienentyneet pienentymistään.

Samalla mukaan ovat tulleet kasuaaliharrastajat, jotka eivät tuota “skenelle” mitään muuta kuin itsensä. Ja arvatkaapa mitä? Sillä ei ole mitään merkitystä!

Skenen ytimen muodostavat tietysti aktiivit. Näiden määrä taas vaihtelee muutamista kymmenistä satoihin mittaustavoista ja mitattavista asioista riippuen, mutta pointti on se, että kasuaaliharrastajista ei ole kenellekään mitään haittaa. Tai no, nämä tietysti saattavat viedä coniliput ennen aktiiviharrastajaa, mutta tällöin herrarouva aktiiviharrastaja voi katsoa myös itseensä.

Jotakuta saattaa ärsyttää kasuaaliharrastajien kasuaali kasuaalimaku: “Miksi ne katsovat pelkkää Narutoa ja Bleachia?” Mutta jälleen on aiheellista kysyä “Entä sitten?” Sillä ei nimittäin ole mitään merkitystä! Se, että joku katsoo kasuaalisarjoja, ei lähtökohtaisesti vie aktiiviharrastajalta yhtään sarjaa pois. Voit katsoa Redlinen 15. kerran siitä huolimatta, että naapurin Meirami-Korianteri katsoo Narutoa. Eikö ole hienoa?

Loppujen lopuksi kasuaaliharrastajat ovat hyväksi myös aktiiviytimelle, sillä kasuaaliharrastajien valtava massa tekee animesta ja mangasta kaupallisille toimijoille houkuttelevamman. Se laskee hintoja ja tuo mangan ja animen helpommin saatavaksi ja oheistuotteet helpommin ostettaviksi. Aktiiviharrastajien ei tietenkään ole mikään pakko pitää kasuaaliharrastajista. Vitsi onkin siinä, että jos näiden kanssa ei tahdo viettää aikaa, ei se ole pakollista. Aktiiviharrastajat kyllä löytää netistä omista yhteisöistään.

Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, miten muihin harrastajiin kannattaa suhtautua, vaan myös siihen, miten itse animeen kannattaa suhtautua. Itse puhuin asiasta DesuTalksissa (“Katsot animea väärin”) ja ihanat madu ja Tounis jatkoivat linjalla viime Desuconissa ohjelmassaan “Animen rakastamisen teoria”. Tiivistettynä anime on mitä on ja siitä kannattaa tykätä juuri sellaisena, kaivaa esiin niitä hyviä puolia ja olla liikaa välittämättä huonoista puolista. Anime ei nimittäin maagisesti “parannu” sillä, että sen huonoihin puoliin kiinnittää ylenmäärin huomiota – ihan kuten parisuhdekumppaninkaan huonot puolet eivät katoa sillä, että niitä rupeaa vihaamaan eeppisesti.

Kannattaa siis rakastaa sitä mikä on rakastettavissa. Ja sitähän on, niin skenessä kuin animenkin saralla. Vuosi 2012 on rakkauden ja ihanuuden vuosi :3

Onkin muuten ihan tosi pitkä aika siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut cosplaysta. Minulla ei ole vain enää valitettavaa ja riehuttavaa siinä mittakaavassa kuin joskus aiemmin! Ehkä olen osin tylsistynyt, kyynistynyt vielä lisää tai turtunut kun en enää edes huomaa kaikkia minua joskus niin ärsyttäneitä asioita. Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että asiat ovat oikeasti muuttuneet suurelta osin paremmiksi. Coneissa on pukuhuoneet ja niissä yleensä on teippiä, peili ja hakaneuloja; cosplaykisat eivät enää ole pyhä lehmä ja muut cossarit B-luokkaa. Cosplaykisojen juonnot ja esitykset ovat menneet parempaan suuntaan.

Kehitys kehittyy ja niin näköjään myös tämä nuori harrastus. Jotkut asiat pysyvät kuitenkin samoina: aina on se pakollinen hittisarja. Mentiin Naruton ja Bleachin kautta Kingdom Heartsiin ja Hetaliaan, uusin villitys on ilmeisimmin Homestuck. Sen hahmoja en itse tunnista ollenkaan, joten en voi myöskään ärsyyntyä. :D

Pyörien pyöriessä aika kuluu ja joskus lyö vasten kasvoja vähän ikävällä tavalla. Verrattuna aloittamisvuoteeni 2005 en enää ole 18-vuotias vaan 25, ja tässä vaiheessa ikä alkaa vähän painaa. En toki ole Suomen vanhin cosplayer (en lähellekään!), mutta olen selvästi siellä vanhimmassa kymmenessä prosentissa. Olen pikku hiljaa alkanut miettiä sen faktan merkitystä harrastamiselle,  ensin pidettyäni cosplayompelulakkoa vähän yli vuoden ja sitten hidastettuani tahtia muuten vain.

En aio varsinaisesti lopettaa hörhöilyä koskaan. Omat vanhempani jatkoivat harrastuksiaan minun ilmestyttyäni maailmaan, enkä näe mitään syytä lopettaa itselle tärkeitä juttuja vain siksi, että siirtyy “aikuisten maailmaan” asuntolainan, farmarivolvon ja valmistumisen myötä. On vanhemmista hyötyäkin, taidot siirtyvät nuorempaan polveen: kiitos isän lennokkiharrastuksen tavarat ja tietotaito vacuumformingiin tai lasikuidun kanssa leikkimiseen olivat jo olemassa, kun olen pyörinyt pennusta asti ihmettelemässä isän projekteja.

Yksi ilmiselvä haittapuoli vuosien kulumisessa on. Omien kasvonpiirteiden muuttumista ei juuri huomaa, omaa naamaansa kun tuijottaa peilistä kuitenkin niin usein. Juttu menee silti niin, että ryppyvoiteista huolimatta naama vanhenee koko ajan. Pärstäni on (onneksi?) pyöreä pullanaama varustettuna kahdella pienellä tihrusilmällä. Vuosien kertyminen ei näy ihan tuskaisen radikaalisti, pyöreät kasvot kun ovat automaattisesti vähän lapselliset. En minä silti kuitenkaan enää näytä 15-vuotiaalta, vaikka baarissa joskus kysyvätkin paperit.

Suurin osa animesta tapahtuu lukiossa tai yläasteella tai jos sarja ei ole suoranaisesti koulusarja, sarjojen päähenkilöt ovat silti teini-ikäisiä. Minä en käy enää parhaalla tahdollanikaan 14-vuotiaasta; se 18 voi mennä hätätapauksessa. Kaikki vielä koulua käyvät hahmot ovat mielellään poissa laskuista, jotta en näyttäisi naurettavalta. On animessa ja mangassa toki niitä aikuisia hahmoja, mutta ne löytyvät yleensä realistissävytteisistä sarjoista, joissa myös vaatteet ovat realistisia jakkupukuja ja muita. TYLSÄÄ. En minä sellaisia halua cossata (ainakaan koko ajan).

Tänä vuonna teen ehkä vielä yhden 16-vuotiaan tytön asun, mutta sitäkin pitää jo harkita vakavasti. Pohjoisamerikkalaisissa cosplaypiireissä tässä vaiheessa siirrytään yleensä tekemään pukuja länsiviihteestä, jossa on enemmän hauskoja pukuja myös aikuisille. Minua taas ei nappaa yhtään tehdä pukuja, jotka ovat jo olemassa oikeassa elämässä – leffapuvut ja tv-sarjapuvut ei kiitos. Länsimaisista sarjakuvista en pidä, joten sekin tie on tukossa. Kamalan vaikeaa. D: Olen myös harkinnut vakavasti kirjan hahmon cossaamista ahdistuksissani.

Anime ja manga on siis se minulle tärkein ja omalta tuntuvin juttu, josta mieluiten pukuilen. Paras vaihtoehto tuntuu olevan valita sellaisia hahmoja, joiden ikä on mysteeri tai jotka ovat oikeasti ulkoista ikäänsä vanhempia. Myös se toimii, että muuten nuorison kansoittamassa sarjassa valitsee hahmoista sen vanhimman, sen isosiskotyypin – sillä ei ole niin väliä, että kaikkien muiden hahmojen ikä on 13 ja isosiskohahmon 17, oleellisempaa kuin täydellinen ikien mätsäävyys on se, että valitsee vaihtoehdoista sen parhaiten käyvän. En kehtaisi olla Tsubomi tai Erika, mutta Cure Moonlight voisi mennä. Tai en kehtaisi olla ensimmäisen animekauden Sailor Moon, mutta Prinsessa Kakyuu, Sailor Pluto tai Neo-Queen Serenity toimisi.

Vanhenemisessa on myös bonuksia. Käytettävissä oleva rahan määrä kasvaa (ainakin ennen sitä asuntolainaa) ja kamojaan voi levitellä vapaasti ympäri asuntoa (ainakin kunnes avomies suuttuu kaikkialla lojuvista peruukkikuidusta ja samettipurusta). Kukaan ei tule kieltämään conireissua “koska juuri sinä viikonloppuna pitää lähteä katsomaan Mirja-mummoa takahikiälle”. :P

Ilmiselvä etu on myös vanhojen pukujen kierrätys. Jos tulee kiire ennen tapahtumaa tai ylimääräistä rahaa on heikohkosti, voi aina tutkia cosplaykomeron syövereitä ja kiskoa esiin puvun, jota viimeksi piti vuonna 2007. Ei sitä enää kukaan muista kierrätyspuvuksi, ellei ole pahemmanlaatuinen cosplaystalkkeri. Vanhoihin pukuihin pitää tietysti tehdä korjailuja, jotta niitä kehtaa pitää – taidot kasvavat pukumäärän myötä ja viiden vuoden takaiset saumat ja luovat ratkaisut saattavat nykyään nolottaa. Olen kuitenkin huomannut, että vanhan korjailu sujuu yleensä nopeammin kuin täysin uuden tekeminen tyhjästä. Sekin auttaa, ettei koskaan heitä pois mitään ja ostaa kankaita aina liikaa. Niin voi tehdä uuden hihan vanhan omituisen muotoisen tilalle, kun kangasta on jäljellä juuri sopivasti yhteen hihakappaleeseen!

Vihamanifestikohu alkaa pikkuhiljaa laantua ja uudet tuulet puhaltaa. Mikä oli ehkä syytäkin, kun yli puolet manifestin sisällöstä paljastui höpöhöpöksi ja yli puolet allekirjoittajista keksityiksi. Manifestiadressiperseilyä selvitellessäni vastaan tuli kuitenkin erittäin jännä juttu. Eräs coneja järjestänyt taho nimittäin totesi minulle, ettei ymmärtänyt miksi Anime-lehden eräässä coniraportissa valitettiin sitä, ettei cosplay-pukuhuoneissa ollut hakaneuloja ja piti tätä Anime-lehden ilkeämielisenä pikkuasioista nillittämisenä.

Pitää myös ottaa huomioon, että viime FCAC:ssä yksi vastaavista avautui eräässä paneelissa siitä, ettei ymmärtänyt, miksi hakaneulojen puuttumisesta itkettiin. Taitaa siis olla niin, ettei läheskään kaikille coninjärjestäjille ole selvää, mikä hakaneulojen merkitys on ja mihin niitä coneissa tarvitaan ja miksi. Se taas paljastaa muutaman hyvin hälyttävän asian, joiden käsittelyä ennen voitaisiin todeta:

MITÄ VITTUA NYT TAAS.

Ensinnäkin hälyttävää on se, että nämä tahot eivät ilmeisesti ihan oikeasti tiedä, mihin niitä hakaneuloja tarvitaan. Toiseksi, koska hakaneulakysymystä on puitu Suomen animetapahtumia käsittelevissä blogeissa ties kuinka kauan, voidaan tästä myös päätellä, etteivät nämä coninjärjestäjät myöskään lue blogeja.

Mitä vittua nyt taas?

Minusta on jotenkin äärimmäisen kieroutunutta, että tahot, jotka järjestävät tapahtumia sadoille ja tuhansille ihmisille, eivät ole tutustuneet niihin kirjoituksiin, joissa on analysoitu, käsitelty ja pyöritelty Suomen animetapahtumia melkein kymmenen vuoden ajalta. Tämä ei toki olisi kovin merkittävää, jos conien järjestämisestä olisi tietoa muualla, mutta kun ei ole! Käytännössä kaikki tieto conienjärjestämisestä on nimenomaan blogeissa. Jonkin verran tietoa on toki muuallakin, kuten suullisena tietona animeseuroissa sekä myös Anikissa, mutta ehdottomasti paras tietolähde suomalaisista coneista ja niiden järjestämisestä ovat ne analyysit ja muut tekstit, mitä mm. Otakunvirassa, tässä blogissa sekä Mangotarhassa on ollut.

Tämän lisäksi on selvää, että tietoa conien järjestämisestä löytyy varmasti myös englanninkielisestä blogosfääristä; samoin on selvää, että conien järjestämisessä apuna voi käyttää esimerkiksi järjestämiskokemuksia festareilta, messuilta ja seminaareista. Jo vähän normaalia isompien (suku)juhlien järjestäminen muistuttaa coninjärjestämistä. Samoin apua voi hakea yleisistä bisnesoppaista sun muista.

Mutta kun paras tieto suomalaisten conien järjestämisestä löytyy suomalaisista blogeista – joita nämä ihmiset eivät lue – pidän hyvin epätodennäköisenä sitä, että nämä ihmiset olisivat lukeneet noita muitakaan lähteitä. Lähteethän voisi rankata relevanssijärjestykseen vaikkapa näin:

1. Blogikirjoitukset koskien coninjärjestämistä ja niistä käyty keskustelu; suomalaisia coneja koskevat coniraportit ja niistä käydyt keskustelut blogeissa
2. Festareita, messuja jne. koskevat kirjoitukset ja tällaisten järjestämisestä kertovat kirjoitukset
3. Bisneskirjallisuus

Kuten sanoin: jos coninjärjestäjä ei ole tutustunut noista parhaaseen lähteeseen, miksi tämä olisi tutustunut muihin? Ja jos coninjärjestäjä on sivuuttanut noista tärkeimmät lähteet tai ei ole lukenut yhtään mitään, miten tämä edes kuvittelee pystyvänsä järjestämään parhaan mahdollisen conin, jos hän ei ole edes tutustunut tavalliseen conikeskusteluun ja siihen kritiikkiin, mitä coneille on annettu? Minusta tällaisen keskustelun sivuuttaminen osoittaa äärimmäistä huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä conikävijöitä kohtaan. Conin järjestämiseen käytettävissä oleva aika tietysti vaihtelee henkilöittäin ja kaikki järjestäjät eivät tietenkään voi olla yhtä perehtyneitä coninjärjestämisen salatieteisiin, mutta kyllä ainakin pääjärjestäjien, ohjelmavastaavien jne. tulisi olla oikeasti kiinnostuneita siitä, mitä viiden viime vuoden aikana on piireissä puhuttu ja seurata sitä keskustelua.

Nähdäkseni tahot, jotka eivät lue blogikirjoituksia, coniraportteja ja niistä käytävää keskustelua, ovat joko 1) laiskoja tai 2) välinpitämättömiä kävijöitään kohtaan tai 3) näitä ei oikeasti kiinnosta tehdä parasta mahdollista conia. Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole kovin positiivinen kävijän kannalta. Toisaalta on täysin merkityksetöntä, miksi nämä tahot eivät ole blogeja lukeneet: oleellista on ainoastaan se fakta, että blogit ja keskustelut ovat yksinkertaisesti lukematta ja tiedot ovat sen takia jääneet puutteellisiksi. ”Minulla ei ole aikaa lukea blogeja” ei ole kelvollinen selitys, sillä conin järjestäjällä täytyy olla aikaa perehtyä siihen, mitä conien järjestämisestä on kirjoitettu.

Entäs ne hakaneulat sitten? Tässä nopea kertaus: sellaisessa harrastuksessa kuin cosplay voi käydä niin, että puvun osa esimerkiksi hajoaa tai jokin kiinnitys pettää. Usein tällaiset ongelmat voi korjata hakaneulalla. Vaikka sinällään onkin cossaajan vastuulla, että tämä tuo coniin hätäkorjaustarpeet mukanaan, eivät hakaneulat ole conilta kovinkaan suuri panostus. Niiden hinta esimerkiksi eBaysta hankittuna on noin 20 euroa per 1000 kpl, eli n. 2 senttiä per hakaneula (Edit: asiantuntijat kertovat, että Suomestakin saa 900 kpl / 10 eur, eli hinta on vielä pienempi). Se ei ole kovin paljoa, eikä parinkympin panostus tunnu conien kymmenien tuhansien eurojen budjeteissa juuri missään. Tällä äärimmäisen pienellä panostuksella voi kuitenkin pelastaa monen cossaajan päivän. Se on conin tarjoama palvelu, joka yksinkertaisesti parantaa kävijän kokemusta.

Kun hakaneulan tarjoaminen parantaa kävijäkokemusta ja on panostuksena mitätön, on tämmöisen palvelun puuttuminen – varsinkin jos coni on antanut ymmärtää olevansa cosplay-ystävällinen tai cosplay-puoleensa panostava – lähestulkoon tarkoituksellista kiusantekoa ja vittuilua cossaajia kohtaan tai vähintään törkeää cossaajien laiminlyöntiä.

Eivätkä hakaneulat ole enää pelkkiä hakaneuloja, vaan enemmänkin symboli, joka kertoo, ovatko cossaajat tapahtuman järjestäjille tärkeitä.

Siksi hakaneuloja kannattaa olla conissa tarjolla: ne parantavat cossaavan kävijän kokemusta ja tekevät tapahtumasta siten paremman ja ylipäätään kertovat, että cossaajat ovat tervetulleita ja tärkeitä. Tähän pitäisi kaikkien coninjärjestäjien pyrkiä.

Kysy coninjärjestäjältäsi, onko tämä lukenut blogeja. Jos ei ole, käske lukemaan. Ja kysy tältä, tietääkö tämä, mihin hakaneuloja tarvitaan. Jos ei, käske ottamaan selvää.

Pingviinirumpu loppui sitten loistavana joululahjana. Nyt on ainakin jotain, mitä miettiä ja burgeroida salaa pään sisällä samalla kun mukamas nyökyttelee sukulaistäti X:n jouluvalmistelujutuille. Lähiaikoina on eletty mielenkiintoisia aikoja sikäli, että ensin saatiin Utenan käsikirjoittajan uusi sarja (Star Driver, jonka vikan hahmoanalyysin voisin joskus siirtää muistilapuilta koneelle) ja sitten itse ohjaaja-Ikuhara ryhtyi animehommiin vuosien hiljaiselon jälkeen.

Utenan varjo häilyy molempien uusien sarjojen päällä, mutta hieman eri tavalla. Pingviinirumpu oli Utenaan ja Star Driveriin verrattuna huomattavasti vähemmän ritualistinen sarja. Selviytymisstrategia toistui alkujaksoissa sen pari kertaa, mutta sen jälkeen sarja lopetti kaavamaisuuden ja ryhtyi yksinkertaisesti jonkinlaiseksi psykologiseksi draamaksi. Pingviinirumpua on vielä vaikeampi tunkea mihinkään genre- tai kohderyhmälaatikkoon kuin Utenaa tai tähtikuskia. Se ei ole shoujo, shounen, seinen tai josei; se ei ole taikatyttöilyä, mechaa tai mitään muutakaan. Ja sellaisenaan se on äärimmäisen virkistävä tapaus nykyisessä animeteollisuuden ilmapiirissä, jossa sarjat brändätään tarkkaan johonkin kastiin ja määritelmään jo ennen alkamistaan. Madokahan leikki charapiirteillä ja genremääritelmillä alkuvuodesta hauskasti näyttämällä perussöpöltä leveänaamataikatyttöilyltä, loistavaa rölliä.

Olen kenties jäävi sanomaan, mutta Pingviinirumpu ei ole kovin vaikea sarja. Vaikeampitajuisia sarjoja on paljon, Paranoia Agent ja Mouryou no Hako esimerkiksi. Rummussa on toki symboleja ihan sikana, osa oleellisia osa ei. Symbolit hämäävät hiukan, mutta kaikista tärkeimmistä juonenkäänteistä saa kiinni myös ilman symbolimerkitysten tajuamista. Väitin jo alusta alkaen, että pingviineillä itsessään ei ole sarjassa muuta symboliarvoa kuin olla olemassa joka paikassa – ne eivät siis merkitse ilmaston lämpenemistä tai sydämen kylmyyttä tai mitään muutakaan, ne ovat vain visuaalinen motiivi jota spämmitään ympäriinsä Utenan ruusujen tai Star Driverin pelikorttien tapaan.

Omena sen sijaan on pingviinirummun “oikea” symboli, jolla on juonellista merkitystä. Omena tarkoittaa elämää, elämänvoimaa, kohtaloa ja rakkautta. Alussa vain Kanballa oli omena, jonka tämä sitten jakoi Shouman kanssa, minkä Shouma jakoi Himarin kanssa. Kenelläkään ei ollut kokonaista omenaa, minkä takia kolmikon elämät olivat vajaat ja toisiinsa sidotut. Lopussa molemmat veljekset antoivat omenan osansa Himarille, joka sai näin mahdollisuuden elää ja vapautui kirouksestaan olla epätoivottu lapsi.

Kohtaus, jossa Kanba muuttuu lasinsirpaleiksi aivan kuten Himarin ennalta määrätty kohtalo lapsigrillissä olisi ollut, oli yksi koko sarjan väkevimmistä. Ringo ja Shouma eivät kyllä jääneet paljon jälkeen. Ilman kohtalonsiirtotaikaa Himari olisi luultavasti kuollut silti, tai ainakaan sarjan kaikkien sivuhahmojen kohtalo ei olisi ollut niin onnellinen, kuin se lopussa on. Kohtalot voitiin siirtää uusille raiteille ja kaikki muuttui hyväksi, aww. Ringon kasvu itsekkäästä stalkkerieukosta Momokan kaltaiseksi maailmanparantajaksi oli Ikuharalta mestarillista työtä. Koskaan ennen ei sarjan tyhmimmästä hahmosta ole lopussa tullut ehdotonta suosikkihahmoani!

Onko elämä sitten vain pidennetty rangaistus, jossa jotkut ihmiset ovat toivottuja ja jotkut vain kerta kaikkiaan eivät? En ihan allekirjoita Ikuharan aika kyynistä sanomaa. Kanban ja Shouman lopullinen kohtalo on toki tarkoitettu onnelliseksi. Heille käy kuin Madokalle tai Utenalle (tästä voidaan kiistellä, Utena saattaa olla vain jossain Ohtorin ulkopuolella) ja siirtyvät jonkinlaisiksi metafyysisiksi olennoiksi normitodellisuuden ulkopuolelle. Henkilökohtaisesti en pidä tällaisista lopuista hahmoille sen takia, että uskon näkyvän maailman olevan ja paras ja tärkein, en usko mihinkään Nirvanaan tai valaistumiseen (tästä voi syyttää Universumien Tomua ja Philip Pullmania). Animea katsoessa näihin loppuihin saa kyllä tottua :F Tuntuu olevan yksi suosikkilopetuksista.

Musiikinkäyttöä pitää vielä kehua yhden kappaleen verran. Varsinkin viimeisessä jaksossa musiikin voima nousee ihan uusiin sfääreihin ja huomasin hyräileväni sarjan teemaa (ei siis openingia, hoksaatte ehkä) vielä pitkään katsomisen jälkeenkin. Loistavan soundtrackin ei näköjään tarvitse aina olla Yuki Kajiuran tai Taku Iwasakin kaltaista mahtipontista paisuttelua, vaan vähän hienovaraisempikin raita riittää oikein käytettynä.

/a/ on täynnä vihaketjuja, joissa väännetään vuoden 2011 parhaasta animesta – Madoka vai Pingviinirumpu. Oma mielipiteeni on, että rummussa riittää analysoitavaa pidemmäksi aikaa ja se kestää uudelleenkatsomista paremmin kuin lopulta aika yksinkertainen aikamatkustustarina Madoka. Madoka on näistä kahdesta enemmän jipposarja, jonka ainoa idea on taikatyttögenren kääntäminen päälaelleen. Voi tosin olla, että olen väärässäkin, ja tässä se ikävä deepfagiys sitten näkyy…