Mistä tietää yhteiskunnan tasa-arvon asteen? Naisten palkkauksesta suhteessa miesten palkkaukseen, kotityötuntien jakautumisesta vaiko töiden jakautumisesta ”miesten töihin” ja ”naisten töihin”?

Itse väittäisin, että parempi indikaattori on se, miten ja kuinka paljon nainen voi antaa miehelle pornoelokuvassa piiskaa. Jos tasa-arvotilanne on hyvä, piiskaa voi antaa paljon. Jos tilanne ei ole hyvä, piiskan antaminen miehelle ei ole suotavaa. Tämä on tavallista murrosvaiheen käytöstä: samoin kuin murrosiässä teini jättää vanhempien käskyjä tottelematta, ihan vain osoittaakseen, etteivät nämä voi häntä määräillä, tasa-arvoistuvassa yhteiskunnassa on tabu näyttää, että ennen altavastaajana oleva voisikin päästä hallitsevaan asemaan. Tasa-arvoisessa tilanteessa tätä ei koeta uhkaksi, kuten minäkään en koe astianpesukoneen tyhjentämistä vanhempien luona uhkaksi identiteetilleni.

Ihan sattumalta, koska isot pojat latas mun koneelle jne, olen nähnyt useita japanilaisia pornoleffoja, joissa lateksiin ja nahkaan puetut japsimimmit antavat piiskaa salarymaneille. Vaihtoehtoisesti myös nuori naisopettaja huonosti käyttäytyville miespuolisille oppilailleen, ja niin edelleen. Ymmärrätte varmaan. Useimmissa tällaisissa elokuvissa tapahtuu kuitenkin jossain vaiheessa ”roolivaihto”, jossa kiinni sidottu jäbä onnistuukin vapautumaan kahleistaan, sitoo dominan kiinni ja sen jälkeen paukuttaa tätä takaapäin niin että lätisee ja mimmi vinkuu kuin kumilelu. Heittäisin hatusta arvion, että domina pysyy leffan loppuun asti dominana ehkä noin 10%:ssa tapauksista.

Sama efekti on tietysti nähtävissä animessa ja mangassa: sarjan alussa itsenäisiksi luonnehditut naishahmot siirtyvät nopeasti cheerleaderin asemaan, kun pojat löytävät Todelliset Voimansa. Esimerkkejä löytyy niin paljon etten jaksa edes luetella kaikkia mieleen tulevia. Pahin on ehkä Samurai Deeper Kyon Yuya, joka sarjan alussa on kovaksikeitetty palkkionmetsästäjä. Tässä roolissa hän pysyy noin ensimmäisen pokkarin verran, minkä jälkeen Yuyan rooliin kuuluu olla lähinnä 1) tissit 2) perse 3) neito hädässä. Yuyaa onkin pelastettu nyt noin 30 osan verran, ja sarjassa taitaa olla 38 osaa… hyvältä näyttää. Toinen on Kaoru Kenshinistä – Kaorun kerrotaan olevan Japanin parhaimpia kendokoita, mutta animesarjassa (95 jaksoa) tämä voittaa muistaakseni jopa yhden ottelun – lopuissa Kaoru joko 1) ottaa turpaansa, 2) vetäytyy taustalle poikien hoitaessa homman tai 3) on neito hädässä. Mangassa Kaorun voitot taitavat nousta jopa kahteen. Ja sitten on tietysti Sakura Narutosta. Joo.

Onneksi itsenäisille ja voimakkaille naishahmoille syntyi Platinum Gamesin Hideki Kamiya -jumalan toimesta messias nimeltä Bayonetta (josta kirjoitin tässä postauksessa) – seksikäs, naisellinen ja äärimmäisen tehokas ja tappava. Pojat on vaan tiellä Bayonettan pistäessä toimeksi.

Tuskin olivat spermatahrat farkuista ehtineet kuivua, kun Platinum Gamesin blogissa tuli vastaan tämä:

Tuohon taas ei kyllä ole muuta sanottavaa kuin että ei jumalauta saatana – ei Bayonetta ole mikään helvetin vinku-uke! Bisnesnäkökulmastakin ihan käsittämätön ratkaisu, Bayonettasta kuitenkin tykkää vain sellaiset miehet jotka tykkää saada piiskaa. No, eipä tarvitse tuhlata varoja tuohon ;o

SAATANAN SAATANA

Tämän kirjoituksen ensimmäisessä osassa totesin, että suosituimmat sarjat ovat useimmiten keskinkertaisia eivätkä useinkaan vaadi ainakaan älyllistä panostusta, koska keskivertokatsoja ei haluakaan muuta kuin viihdettä – ja nimenomaan merkityksessä ”aivotonta viihdettä”. Aivojen käyttö on töitä tai sanaristikkoja varten, eikä niitä tule ainakaan vapaa-ajalla rassata!

Mutta jos kerran suositut sarjat ovat yleensä keskinkertaisia sarjoja, niin mistä sitten tuntee hyvän sarjan? Ja miksi joku olisi toista parempi sanomaan milloin sarja on hyvä? Kyse on kokemuksesta. Jos animeaiheisia foorumeita lukee vähänkään, on selvää, että aloittelijanyyppäharrastajat arvostavat jokaisen animesarjan taivaaseen asti: ”Olen katsonut Sailor Moonia ja lukenut Tokyo Mew Mewiä, ne on parhaat animesarjat ikinä koska ne on ainoot sarjat mitä oon kattonu tai lukenu!!!”. Samoin itse joskus hamassa nuoruudessani pidin Gundam Wingiä hyvänä animena. Pakkohan se oli, kun siinä oli isoja robotteja ja pew pew pew. Näin 10 vuotta jälkeenpäin useita animesarjoja – myös mechasarjoja – katsottuani voin todeta, että Gundam Wing on ehkä paskinta mecha-animea mitä on koskaan tuotettu…

Aloittelijalta puuttuu konteksti. Koska aloittelija ei ole tutustunut animen kirjoon laajemmalti, aloittelija ei voi verrata Gundam Wingiä muihin animeihin, muista mecha-animeista (tai BL-animeista…) puhumattakaan. Aloittelijoilla tilanne on sama kuin tarinassa sokeista miehistä, jotka kuvailevat toisilleen elefanttia: yhden mielestä elefantti on kuin käärme, koska tämä on koskenut elefantin kärsään. Toisen mielestä elefantti on kuin puunrunko, koska on koskenut tämän jalkaan. Kolmannen mielestä elefantti on kuin seiväs, koska on koskenut tämän syöksyhampaaseen. Ja niin edelleen. Aloittelijalta puuttuu kokonaiskuva, mikä taas kehittyneellä harrastajalla on.

Kehittynyt harrastaja ei tietenkään ole sama asia kuin ”useita sarjoja katsonut harrastaja”, vaikka nämä käsitteet usein kulkevatkin käsi kädessä. Erottaakseen hyvän animen huonosta harrastaja tarvitsee nimittäin paitsi kontekstia, myös kriittisyyttä ja analyyttisyyttä. Vaikka olisi kuinka katsonut satoja tai tuhansia animesarjoja, ei paljoa auta, jos niihin suhtautuu vain ”HURR DURR SPURDO SPÄRDE”-mentaliteetilla. Kriittisyyttä, analyyttisyyttä ja kontekstin tajua voi harjoittaa myös animea katsomatta, esimerkiksi tutustumalla muihin kerrontamuotoihin (ts. muuhun fiktioon, kirjallisuuteen, sarjakuviin, elokuviin, teatteriin, oopperaan…) tai vaikka lukemalla tvtropesia. Tarpeeksi pitkälle ehdittyään kehittyy luultavasti myös karkea kyky erottaa hyvä huonosta ilman suurempaa kontekstiakin: esimerkiksi Watchmen-arvostelussani totesin, etten ymmärrä miksi Watchmenia hehkutetaan niin paljon kuin sitä hehkutetaan, mutta toisaalta myönsin sen johtuvan puutteellisesta kontekstista: jos Watchmenista tahtoo saada kaiken irti, täytyy tuntea myös länsimaista sarjakuvaa ja varsinkin länsimaista supersankarisarjakuvaa, mitä taas en kovin hyvin tunne. Silti minulle oli selvää, että Watchmen on hyvä sarjakuva millä tahansa mittapuulla. Siis: kontekstin puutteen takia en saanut sarjakuvasta niin paljoa irti kuin olisin suuremmassa kontekstissa saanut, mutta koska kontekstia oli muualta (=mangasta, animesta ja muusta fiktiosta), pystyin toteamaan Watchmenin olevan silti hyvä sarjakuva.

Toisin sanoen kehittyneen harrastajan mielipide on parempi kuin aloittelijan mielipide, juuri siksi että kehittyneen harrastajan mielipide on kehittyneen harrastajan mielipide. Tämä taas ei johdu elitismistä, vaan kokemuksesta. Kokemus tuo ja luo auktoriteettia. Tietenkään ei ole niin, että 1001 animesarjaa katsonut olisi huomattavasti uskottavampi kuin 1000 animesarjaa katsonut. Kuten sanoin, asiaan vaikuttaa myös kriittisyys ja analyyttisyys. Vaikka voidaan sanoa, että 20-vuotiaan analyysi jostain aiheesta on luultavasti merkittävästi kypsempi, ”kontekstisempi”, ja siten parempi kuin 15-vuotiaan, olisi mieletöntä väittää, että 65-vuotiaan analyysi jostain asiasta olisi merkittävästi parempi kuin 60-vuotiaan. Mutta tässä tuleekin koukku: subjektiivisuuden suhde kontekstiin.

On hyvin mahdollista, että nyyppä tai keskinkertainen harrastaja saa enemmän irti – ja näin ollen pitää parempana – jotain keskinkertaista sarjaa nimenomaan siitä syystä, että niissä on asioita, jotka vetoavat tällaiseen Kalle Keskivertoon, kun taas paremmassa sarjassa tapahtuu ”outoja asioita” joita Kalle ei kykene ymmärtämään aloittelijuudesta johtuvan puuttuvan kontekstin vuoksi. Niinpä Kalle pitää parempaa sarjaa huonona ja keskivertoa sarjaa hyvänä, ellei suorastaan parhaana. Kalle ei yksinkertaisesti kykene saamaan paremmasta sarjasta irti niitä asioita, jotka tekevät sarjasta paremman. Siinä ei tietystikään ole mitään pahaa, että Kalle pitää keskivertoa sarjaa hyvänä, sillä kaikki aloittavat jostain ja nyypälle onkin usein parempi katsoa suuriin massoihin vetoavia mainstream-sarjoja. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö pidemmälle ehtineen harrastajan mielipide olisi parempi, koska pidemmälle ehtinyt harrastaja pystyy erottamaan jyvät akanoista ja todelliset helmet kaiken paskan joukosta.

Tavallaan kriittisen ajattelun kehittyminen edellyttää tietynlaista kasvamista: sen aloittelijoille ominaisen ajattelutavan, että ”kaikki anime on hyvää kamaa”, ylittämistä. Negatiivisesti ajateltuna kyse on toki kyynistymisestä ja on toki myönnettävä, että se on tuossa tilanteessa lähellä: voi vaikuttaa siltä, että kaikki anime on paskaa (olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin kirjoituksessani ”3 totuutta animesta”). Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta alkujärkytys on aina alkujärkytys. Tavallaan kyse on kasvukivuista, samaan tapaan kuin His Dark Materials -trilogian (Kultainen Kompassi) kirjoittanut opettaja – kirjailija Philip Pullman toteaa haastattelussaan (Youtube-linkki; kohta 3:20 – 5:47):

”Yes, [the idea of lost innocence is central to His Dark Materials], but also the necessity to lose the innocence. Innocence isn’t wise, innocence can’t be wise… Wisdom can’t be innocent. And if we are to become wise, which seems to me a good thing to aim for, you have to leave the innocence behind.”

Eikä tämäkään tarkoita, etteikö paskaa saisi katsoa ollenkaan. Asiasta on kirjoittanut mm. Hyvejohtajuus-blogin vieraskynässä (…kynänä? -kynällä?) Helsingin yliopiston ekumeniikan dosentti ja tutkijatohtori Olli-Pekka Vainio kirjoituksessaan ”Tiedon rakastamisesta”:

”Esimerkiksi Michael Bayn elokuvat (mm. Transformers, Bad Boys, Armageddon) eivät ole tunnettuja siitä, että niissä esitellään moraalisia ja tiedollisia hyveitä, vaan siitä, että niissä on paljon näyttäviä hidastuksia, pateettista musiikkia, helikoptereita ja suuria räjähdyksiä. Bayn suurin elokuvallinen ansio onkin yhdistää nämä kaikki yhteen kohtaukseen.

Käsikirjoituksellisesti elokuvat ovat ehtaa roskaa, mutta tämä ei tee niistä kokonaan arvottomia. Niillä voi olla sama funktio kuin Wittgensteinin suosimilla lännenelokuvilla silloin, kun ne suhteutetaan elämän kokonaisuuteen. Mikäli Transformers II muodostaa henkilön henkisen ja intellektuaalisen elämän huipun, jotain on niin pahasti pielessä, ettei edes Jack Bauer voi asialle mitään, vaikka hänelle annettaisiin aikaa 48 tuntia.

Mutta jos ihminen osaa suhteutua kyseiseen rainaan sellaisena, kuin se on—aivottomana viihteenä, joka tarjoaa mahdollisuuden pään nollaamiseen—niin silloin se toimii kuin junan vessa. Aivottoman roskan katsominen (silloin tällöin) parantaa ihmisen tiedollisia kykyjä, koska silloin muutoin aina aktiiviset mielenliikkeet taukoavat.”

Voiko tätä paremmin sanoa? Narutosta ei tee huonoa animea se, että se on paskaa, sillä paskallakin on käyttötarkoituksensa. Mutta mikäli Narutoa erehtyy pitämään animen huippukohtana, on henkilön maussa vikaa. Vika voi tietysti johtua yksinkertaisesti kokemattomuudesta, eikä kokemattomuudessa tietenkään ole mitään pahaa – mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, etteikö tällainen mielipide perustuisi vaillinnaiseen ymmärtämykseen.

”Elitistin” näkemys siitä, mikä on hyvää animea on siis aina perustellumpi ja siten oikeampi kuin nyypän. M.O.T.

Tsubasa kirjoitteli viime elokuussa mangan ja animen arvostamisesta. Koska me täällä Bubukuutin norsunluutornissa elitisteinä arvostamme Parempaa Animea ja Mangaa, on tietysti aiheellista kirjoittaa siitä, että populisti-Tsubasa on auttamattomasti väärässä.

Sinällään on tietysti kiintoisa kysymys, milloin kyseessä on hyvä anime ja miten sen voi tunnistaa – onhan kyse kuitenkin erittäin subjektiivisesta asiasta. Kysymystä ovat käsitelleet mm. Jussi Nikander ja Janne Kemppi legendaarisessa ”5% hyvää animea, 95% huonoa animea”-ohjelmanumerossaan Animecon 2006:ssa – harmi vain, että ohjelmanumero käsitteli lähinnä animen teknisen puolen onnistuneisuutta ja jätti siten huomiotta teosten sisällön, mitä voidaan kuidenkin pitää niiden ydinasiana. Parivaljakko oli kuitenkin oikeassa siinä, että vain murto-osa animesta on hyvää animea, mistä voidaan kiittää Sturgeonin lakia ja sen taustalla vaikuttavaa matemaatikkoa, Carl Friedrich Gaussia.

Konsensushakuinen ihminen lähtisi ehkä siitä, että vaikka hyvää animea onkin vain se 5% tai 10% – minkä osuuden nyt haluaakaan asettaa parhaimmuuden merkiksi – tämä prosenttiosuus asettuu eri tavalla katsojasta riippuen: toiselle se 10% on yaoi-sarjat (kaaviossa vaikkapa A), toiselle shounen-animet (kaaviossa vaikkapa C), kolmannelle taidehomoanimet (kaaviossa vaikkapa E), allaolevan diagrammin mukaisesti:

Mutta näin konsensushakuinen lähestymistapa olisi tietysti tylsä ja sitäpaitsi valheellinen: kaiken yaoi-, shounen- tai taidehomoanimen keskuudestakin voidaan erottaa ne paremmat tapaukset ja ne huonommat tapaukset. On hyvin mahdollista sanoa, että vain 10% yaoi-animesta on hyvää, että vain 10% shounen-animesta on hyvää ja että vain 10% taidehomoanimesta on hyvää. Tähän pakottaa Sturgeonin laki ja herra Gauss, kuten sanottu. Tämäkään ei kuitenkaan ole riittävä peruste sille, miksi toisten maku on parempi kuin toisten.

Kirjoituksessaan Tsubasa toteaa, että

”- – ajattelutapaa jonka mukaan voisi olla olemassa hyviä ja huonoja makuja tai absoluuttisen hyviä teoksia pidetään nykyään elitistisenä ja pystynokkaisena.

Nykyäänkin on kuitenkin olemassa ihmisryhmä joiden mielestä tällaisessa ajattelutavassa ei ole mitään pahaa, ja tämä ihmisryhmä on nörtit. Syitä tähän voi lukea täältä, mutta tiivistettynä ne ovat että nörtit ovat paitsi sekä kuluttajina teoksiin hyvin henkilökohtaisesti suhtautuvia että myös perusluonteeltaan taipuvaisia pitämään omaa älykkyyttään ja makuaan parempana kuin muiden. Juuri nörttien joukossa kulkiessa on todennäköisempää kuin missään muualla kuulla vähättelyä ‘ja miljoona kärpästä ei voi muka olla koskaan väärässä.’”

Mutta se, että jokin ajattelutapa olisi elitistinen ja pystynokkainen, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla totta. Tämän tietää jokainen, joka on väittänyt jotain julkisesta mielipiteestä poikkeavaa; kuuluisimpana varmaan Galileo Galilei. On tietysti myönnettävä, että teoksen ilmiömäinen suosio kertoo teoksesta ainakin jotain – kuten Stalinkin totesi, ”määrässä on oma laatunsa”. Jos jokin teos on ilmiömäisen suosittu, on lähestulkoon väistämätöntä, että sillä on skenen, toimintaympäristönsä ja jopa koko lajityyppinsä tulevaisuudelle huomattavasti suurempi merkitys kuin jollain täysin tuntemattomalla sarjalla. Miettikääpä vaikka, mitä esimerkiksi Naruto on tarkoittanut animen suosion, animetapahtumien ja shounen-toimintaseikkailujen kannalta. Samoin yhtä selvää on, että on idioottimaista kieltää sarjan merkitys vain sen suosion perusteella: Narutosta ei ole pakko pitää, mutta jos väittää, että se on sarjana merkityksetön, on pihalla.

Sarjan suosion ja ”hyvyyden” välistä väitettyä korrelaatiota on välillä yritetty perustella myös markkinatalouden mekanismeilla: ihmiset valikoivat suuresta määrästä tuotteita parhaat tuotteet. Tämä on helppo torpata: Toyota on vuodesta toiseen Suomen ostetuin auto, mutta olisi melko rankkaa väittää, että Toyotat olisivat parhaita tai arvostetuimpia autoja Suomessa. Populisti voi tietysti väittää vertauksen ontuvan, sillä autot ovat maksullisia hyödykkeitä, ja niinpä ihmiset joutuvat tinkimään laadusta parempien autojen korkeamman hinnan vuoksi. Kehittyneempi versio markkinatalousargumentista ottaakin huomioon animen de facto -ilmaisuuden: kun anime on ilmaista (kiitos BitTorrentin), ihmiset valitsevat tietysti sarjoja, jotka ovat parhaita.

Valitettavasti maksuttomuuden huomioonottava markkinatalousargumenttikin kaatuu siihen, että vaikka ihmisten ei täydy huolehtia rahallisten resurssien riittävyydestä, on myös muita resursseja, joita ihmisillä ei ole loppumattomasti. Yksi näistä on aika: nolife-hikikomero-kuvalautanyymit poislukien ei ihmisillä yksinkertaisesti ole aikaa katsoa kaikkia mahdollisia sarjoja. Olisi houkuttelevaa väittää tämän ainoastaan vahvistavan ajatusta siitä, että tällöin ihmiset valitsevat tietysti parhaat sarjat katsottavakseen. No takuulla he valitsevat parhaita sarjoja omalta kannaltaan, mikä taas useimmassa tapauksessa tarkoittaa mahdollisimman yksinkertaisia sarjoja – useimmat ihmiset eivät nimittäin tahdo rasittaa vapaa-ajalla aivojaan, ja koska vapaa-aika on rajallista, ihmiset valitsevat katsottavaksi yksinkertaista viihdettä, jota ei tarvitse laajemmalti pohtia. Ei olekaan ollenkaan harvinaista, että animearvostelussa todetaan ”en ymmärtänyt tätä animea, se on täyttä paskaa”.

Tämä taas tarkoittaa sitä, että suosituimmat sarjat ovat useimmissa tapauksissa sarjoja, jotka eivät juurikaan vaadi ajattelua tai älyllistä panostusta, tv:stä esimerkkinä Big Brother. Koska suosituimmat sarjat ovat niitä, joita katsovat suuret massat (ts. Gaussin käyrän keskivaiheilla olevat), voidaan vetää johtopäätös, että useimmissa tapauksissa suositut sarjat luultavasti eivät myöskään ole parhaita sarjoja, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö suositut sarjat voisi olla merkityksellisiä, kuten ylempänä sanoin. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, etteikö suosittu sarja voisi välillä olla oikeasti hyväkin. Tästä toimii esimerkkinä Neon Genesis Evangelion, jo omana aikanaan suosittu sarja, jonka merkitys ja hyvyys myönnetään yhä.

Ensi osassa paneudutaan hyvän sarjan tunnistamiseen ja siihen, miksi kehittyneemmän harrastajan mielipide on parempi ja arvokkaampi kuin nyypän mielipide ja miten osaamistaan ja makuaan voi kehittää (ja malttakaa mielenne, luultavasti ainakin joihinkin tämän kirjoituksen herättämiin kysymyksiin vastataan kakkososassa – se on kirjoitettu, mutta en postaa sitä heti tähän koska… no, tekstimuurit jne).

Convuosi 2010 käynnistyi historiallisissa merkeissä, kun Cosplaygaala myi ensimmäisenä suomalaisena animetapahtumana ikinä ovelta eioota lippujen myydessä ennakkoon loppuun. Gaalan lippumäärä on tietysti paljon pienempi kuin isompien tapahtumien, mutta Gaalan esimerkistä on hyötyä muillekin maksullisille tapahtumille: se, että tapahtumista voi ihan oikeasti liput loppua saa kenties ihmiset muuttamaan ostokäytöstään ja ostamaan liput ennakkoon eikä vasta ovelta. Ja ennakkotuloilla voidaan tietysti etukäteen hankkia kaikkea jännää ja hauskaa conkävijöiden iloksi, toisin kuin vasta conipäivänä tulevilla rahoilla. Silti tuskin on kovin suurta hätää siitä, että vaikka Traconista tai Desuconista liput loppuisivat kesken vielä tänä vuonna – mutta ehkä 2011…

Juontajat, arvovaltainen tuomaristo ja kaksikko jaksuniksu, jolle suosittelen miessääntöihin tutustumista, niin läheistä järjestäjäkaksikon meno on

Itse Gaala oli paperilla hyvin samankaltainen kuin edellinenkin. Ensin FFFightia, sitten kisoja ja hiukan väliohjelmaa ennen palkintojenjakoa. Viimeksi suhtauduin Gaalaan vähän nihkeästi jonkinlaisena jämätapahtumana, eivätkä ennakko-odotukseni olleet millään kovin kosmisella tasolla herätessäni tänä aamuna klo 5:30 ja suunnatessani Helsingin junaan. Jotain oli kuitenkin selvästi muuttunut viime elokuusta. Järjestäjät Jaksu ja Niksu olivat tainneet ihan oikeasti kuunnella palautetta niin ikuiselta jäärältä (= minulta) kuin Ankaltakin (joka esitti palautteensa Toisaalla, videopeliblogiin kun se ei oikein tainnut sopia). Viimeksi minua ärsyttänyt epämääräinen sohellus ja epätietoisuus oli poissa tai ainakaan ei näkynyt kävijöille ja juontajien osuutta oli vähennetty antaen kisaajien loistaa. Jes! Lisäksi Ankan toiveiden mukaisesti conpaikkaa oli koristeltu sydämin, jotka sopivat lähestyvään ystävänpäivään. Jes x2!

Gaalaa auttoi tälla kertaa myös sen ajankohta talven ainoana conina ja convuoden aloittajana. Viimeksi elokuussa kaikki vuoden isoimmat conit olivat jo menneet eikä kukaan tuntunut panostavan ihan täysillä; nyt oli uusi vuosi ja uudet kujeet ja ihmisillä oli ollut monta kuukautta aikaa väsätä pukuja vain Gaalaa varten, ja se myös näkyi. Keskimääräinen taso kisoissa oli parhaita, mitä Suomessa on tähän mennessä nähty. Varsinkin ryhmäkisa oli erinomainen, parempi kuin yhdessäkään Animeconissa näkemäni – suurin osa esityksistä oli oikeasti hauskoja, koskettavia tai muuten hyviä. Ja kerrankin ryhmäskabassa oli myös asujen taso kohdallaan; usein ryhmäkisoissa asut ovat vähän jotain sinne päin ihmisten painottaessa esiintymistä ja hyvää fiilistä, mutta ei nyt. Yksilökisassakin oli monta hienoa pikku esitystä, minusta on todella hienoa katsoa, miten luontevasti kisoissa esiintyminen nykyään lähes kaikilta sujuu. Kaukana ovat ne ajat, kun peloissaan juostiin rastin päälle, posetettiin ehkä kolme sekuntia ja juostiin hädissään pois.

Yksilökisan voittoisa kolmikko (vasemmalta: kakkonen, ykkönen ja kolmonen)

Ei niin, että mikään olisi ikinä täydellistä. Gloriasta alkoi iltapäivästä happi loppua ja sisällä oli aika tukalaa. Eron huomasi erittäin hyvin, jos kävi hengittelemässä ulkona tai vaikka backstagen tupakkapaikan kohdilla. Toinen ”ongelmakohta” on täysin subjektiivinen. Iris Rönkön ja Arttu Sepin luennontapainen WCS:stä oli mielenkiintoinen eikä minua haittaisi yhtään nähdä Gaalassa jotain cosplaykeskeistä puheohjelmaakin, vaikka väliajoilla jotain 20-25 min juttuja, ei mitään hurjan raskasta. Tällainen wanha pieru kuin minä kun aina kaipaa jotain analyyttistä ja ajattelemisen arvoista puheohjelmaa. Tiedän kyllä, että Gaala erityisesti mainostaa itseään tapahtumana, jossa EI ole mitään puheohjelmaa, vain cosplayhommia, ja että olen mielipiteeni kanssa aika yksin. Muille gaalakävijöille nykyinen ohjelma varmasti riitti erittäin hyvin ja kenties cosplaypuheohjelmalla on sitten paikkansa muissa tapahtumissa.

Kaiken kaikkiaan Gaala oli hauska piristysruiske keskitalveen ja nyt jaksaa taas arkea Tampere Kupliita odotellessa. Gaalan kova taso asuissa ja kisoissa voisi antaa aihetta olettaa, että Suomen cosplayskene on menossa tällä hetkellä harppauksin eteenpäin ja jännityksellä odotan, miten kesän suuremmissa tapahtumissa voi cosplayn saralla vetää vielä paremmin ja kovemmin ja lävistää taivaat vielä isommalla poralla. Nyt on nimittäin asetettu aikamoinen taso Suomen kisoihin, ei enää mitään loimusamettia ja lakanakangasta ja vappuperuukkeja, luojan kiitos.

Ostin Bayonettan.

Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on Hideki Kamiyan ohjaama, Platinum Gamesin (Devil May Cry, Viewtiful Joe) uusin toimintaseikkailuräimiskely, jonka pääosassa on ~530-vuotias kuunoita Bayonetta. Bayonetta on hyvin hahmokeskeinen: juoni on sen verran ohut, että se ei yksinkertaisesti pidä teosta kasassa vaan on tasoa ”heräsin koomasta öö mitäköhän mun pitäis tehdä tapan jotain enkeleitä lolz OH GAWD MINUN PITÄÄ PELASTAA UNIVERSUMI PS LUKE OLEN ISÄSI” – siinä kaikki. Pelaajaa motivoikin lähinnä se, että seuraavaan paikkaan siirryttäessä vastaan tulee lisää enkeleitä joita pistää pataan. Bayonetta on tiukkaa tavaraa kaikin mahdollisin puolin: enkelinteurastusfestivaali toimii kuin märkä uni. Niistä puheenollen Bayonetta onnistuu tyydyttämään lähes jokaista ”kiinnostuksenkohdettani”, mutta ei siitä enempää (Bayonettan kiihottavuus on huomattu myös Pencilmindin puolella). Pelillisiä puutteita löytyy parista quicktime eventistä, joissa ainakin itse onnistuin kuolemaan useaan otteeseen ihan vain siksi, että tilanteesta ei käynyt ilmi mitä tulisi tehdä. Onneksi Bayo onkin tarkoitettu pelattavaksi useaan otteeseen ja seuraavilla pelikerroilla epäonnistumisesta ei voi syyttää kuin itseään.

Bayonetta onkin hardcore-pelaajan peli, jossa armoa ei anneta eikä tunneta. Pelaaminen vaatii sekunnin murto-osien hyödyntämistä – itseasiassa pelin bullet ti- anteeksi, witch time aktivoituu vain, jos väistää vihollisten iskut vasta viime hetkellä. Toisaalta, vaikka iskukomboja pelistä löytyy useita kymmeniä ja toiset ovat hyödyllisempiä kuin toiset, lähes mikä tahansa nappien hakkaaminen muuttuu näyttäväksi teurastusbaletiksi. Enkeleitä pistetetään pataan niin pistooleilla, haulikoilla, katanalla, ruoskalla kuin singoillakin. Tähän mennessä toimivin ase on kuitenkin ollut Durga – jonkinlainen raavintakäpälähärpäke. Useimmat aseista voi myös asentaa jalkoihin – korkokenkäfetissi nyt on aika peruskamaa, mutta entäs pistoolikorkkarit? Tai sinkokorkkarit? ;O~~ Mutta kuten sanottu, kontrollit toimivat: nuo pari INSTANT DEATH LOL -kohtaa lukuunottamatta peli on siinä mielessä reilu, että epäonnistumisista voi syyttää vain itseään.

Mutta se siitä; peliarvosteluja voi lukea muualtakin. Huomattavasti kiinnostavampi on itse Bayonetta hahmona – äärinaisellinen ja ääriseksuaalinen. Kamiya on parissakin haastattelussa ja blogikirjoituksessa todennut, että siinä missä Devil May Cryssa teemana oli väkivalta, Bayonettassa teema on seksikkyys: päähenkilön kävelyssä lantio keinuu puolelta toiselle noin puoli metriä per askel, tikkareita syödään ei-niin-viattomasti ja väännettäviä vipuja käytetään tankotanssilla. Sanomattakin on selvää, että aihe on kirvoittanut hyvinkin värikkäitä keskusteluja ja kirjoituksia (Esimerkiksi tämä Leigh Alexanderin artikkeli) siitä, onko Bayonetta aivan suoraan sortavan seksistinen ja paluu aikaan, jolloin naisten ainoa tehtävä peleissä oli olla tissejä ja perseitä. Niitä Bayonettassa kieltämättä esitellään; Bayonettan vaatteet muodostuvat nimittäin tämän hiuksista, joita tämä käyttää myös demonien esiinmanaamiseen – ja tällöin hiukset eivät tietystikään ole käytettävissä vaatetustarkoitukseen… alasti toki Bayonetta ei ole; Kamiya onkin todennut, että kahta asiaa Bayonetta ei riisu: silmälaseja ja alusvaatteitaan (hygienia-aspektia ei välttämättä kannata ajatella). Ei että ne alusvaatteet kauheasti peittäisivät, ne ovat lähinnä kaksi kultalankaa. Sanotaanko näin, että useimmat stringit peittävät alushousuina enemmän ”:-D”. Vieressä oleva kuva antaa osviittaa, joskin se on epävirallinen ja loppupeleissä vaatteita irtoaa… enemmän.

Vankkumattomana tasa-arvon kannattajana en kuitenkaan voi nähdä Bayonettaa kuin pelkästään positiivisena asiana. On totta, että Ioscus Muinaicilla Aioilla naisilla oli peleissä tasan kaksi merkitystä: tissit ja perse; roolina ehkä jopa damsell in distress. Lähivuosina peleissä on kuitenkin näkynyt yhä enemmän ja enemmän naishahmoja, jotka ovat olleet muutakin kuin pelkkiä statisteja tai seksiobjekteja – Half-Lifen Alyx Vance on varmaan yleisin esimerkki. Bayonetta on tästä taas yhden ”kehitystason” ylempänä: Bayonetta näyttää, että nainen pystyy varmasti ihan samaan kuin mihin miehetkin, ellei jopa enempään, ja tekee sen ollessaan äärimmäisen naisellinen. Tietystikään kaikki eivät tätä ymmärrä – useille feministeille nimittäin näyttää olevan aivan mahdoton ajatus, että nainen voisi olla uskottava ja tehokas mutta samaan aikaan seksikäs ja naisellinen. Pahempaa seksismiä saa hakea: tasa-arvo ei nimittäin ole sitä, että ollaan samanlaisia ja siksi samanarvoisia, vaan sitä, että erilaisuudesta huolimatta ollaan silti samanarvoisia.

Hämmentävää muuten, että useissa lähteissä on todettu että Bayonettan soundtrackina soiva ”J-poppi” hajottaa pään. Jännä sinänsä, sillä minä en löytänyt soundtrackilta yhtään J-pop-biisiä – musiikki on enemmänkin jazzahtavaa; taivaas- anteeksi, Paradisossa taas laulaa enkelikuoro. Toki mukana on myös kevyttä musiikkia, esimerkiksi useissa taisteluissa taustalla soiva Fly me to the moon -remiksaus, mutta tuosta on pitkä matka J-poppiin. Vähän tuntuu, että taustalla on lähinnä arvostelijan henk. koht. viha kaikkea japanilaista kohtaan. ;O

Osat 1, 2.

Viimeisen kahden Aoi Bungakun tarinan yhteinen nimittäjä on Ryunosuke Akutagawa. Tarinoista ensimmäinen, Spider’s Web, on Japanissa hyvinkin tunnettu satu. Koska kysymys on sadusta, on myös tarinan animeksi sovittava jakso Aoi Bungakun tähän mennessä suoraviivaisin ja helppotulkintaisin. Spider’s Web kertoo meille läpeensä pahan ihmisen tarinan, joka saa helvetissä viimeisen pelastumisen mahdollisuuden, ja mokaa senkin itsekkyydessään ja niin ollen on tuomittu ikuiseen kärsimykseen. Tarinan filosofia on tietysti enimmäkseen lähtöisin itämaisista uskonnoista (alkuperäisessä tarinassa nähdään Buddha, jota animeversio ei meille näytä), mutta yllättävää kyllä, tämä tarina voisi löytyä länsimaisestakin satuperinteestä – kadotuksen teema sopisi hyvin kristinuskoonkin. Miksiköhän tämä satu ei ole päätynyt länsimaisiinkin satukirjoihin näinä globalisaation aikoina?

Spider’s Web on visuaalisesti komea. Edelliset tarinat ovat kaikki sijoittuneet selkeästi Japaniin, mutta tämä ja sitä seuraava Hell Screen on sijoitettu fantasiamaailmaan. Kahta jaksoa varten luotu maailma on värikylläinen ja kaunis, jonkinlainen yhdistelmä Venetsian karnevaaleja, samuraijapania ja satulinnoja. Näkisin mielelläni tätä maailmaa enemmänkin kuin kahden jakson ajan! Toisaalta Spider’s Web oli ensimmäinen Aoi Bungakun tarina, jossa liikettä ei aina ole animoitu täydellisesti, vaan on sorruttu vauhtiviivojen käyttöön. Onneksi karkkivärit ja huikea visuaalisuus pelastavat. Myös musiikki tukee kokonaisuutta hyvin, vaikka muutama raita onkin kierrätetty aiemmista tarinoista.

Hell Screen sijoittuu samaan maailmaan ja Spider’s Webissä vilahtanut kuningas tekee nyt paluun päähenkilönä. Hell Screen kertoo taiteesta ja siitä, kuinka pitkälle taiteilija voi mennä tehdessään taidetta. Aihe on aina ajankohtainen, Suomessakin päästiin pohtimaan tätä filosofista kysymystä pari vuotta sitten, kun Kiasma otti kokoelmiinsa sen surullisenkuuluisan kissantapporunkkausvideon. Muistatte varmaan. Hell Screenissä taitelija saa tehtäväkseen kuvata kuningaskunnan sellaisena, kuin hän sen näkee. Tyrannimaisen kuninkaan valtakunta on toki päältäpäin kaunis, mutta taiteilija haluaa kuvata sen kaiken kärsimyksen, jota kuningas vallanhimossaan tuottaa. Pakkomielteessään taitelija etsii inspiraatiota katsomalla kauheuksia, mutta minkään julmuuden näkeminen ei tahdo riittää… en spoilaa loppuratkaisua, mutta tässä tarinassa ei ole hyviksiä tai oikeita ratkaisuja. Taas kerran on kyse osin omaelämänkerrallisesta teoksesta ja Ryunosuke Akutagawa teki itsemurhan painittuaan taiteentekemisen kanssa tarpeeksi kauan.

Aoi Bungaku on vain 12 jaksoa pitkä, mutta minusta tuntuu, kuin olisin katsonut kuusi pidempää sarjaa. Joka tarinan jälkeen piti pitää miettimistauko, eikä tämä sarja ole helposti omaksuttavaa tai viihteellistä sorttia. Silti suosittelen tätä ihan kaikille, jotka kaipaavat animeltaan muutakin kuin helppoa ajantappotapaa. Aoi Bungakun monipuolisuus takaa sen, että vaikka yksi tarina ei kovin paljoa iskisikään, tarinoiden joukosta löytyy takuulla joku itseä koskettava. Oma suosikkini tarinoista oli In the Forest, Under Cherries in Full Bloom, joka oli mestarillinen yhdistelmä komediaa, kauhua ja allegoriaa, toisena varmaan ihanan suurieleinen ja homoileva Run, Melos.

Aloittaessani katsomaan Aoi Bungakua olin aivan varma, että sarjasta ei tultaisi paljoa puhumaan ja saisin katsoa sen subittomana. Yllätyksekseni sarja on kerännyt melko paljon faneja, vaikka mistään jättisensaatiosta ei voikaan puhua, kaltaiseni ”kypsemmät” animenkatsojat ovat löytäneet sarjan. Toivottavasti tästä on innostunut Japanissakin joku ja saadaan jatkoa! Toisaalta, jonkinasteisesta sarjan keräämästä hypestä huolimatta, jos vaikka cossaisin kahden viimeisen jakson tyrannikuningasta (ihana hahmodesign!), en usko kenenkään tunnistavan hahmoani. Ne ihmiset, jotka ympäri maapalloa katsovat Aoi Bungakun kaltaisia sarjoja, ovat harvassa ja lisäksi yleensä hiljaisia eivätkä niinkään ota osaa coneihin, cossaamiseen ja muuhun fandomoheistoimintaan, joka minulle on hyvin rakasta.

Ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa ja ottavat osaa fandomiin, yleensä pitävät samoista sarjoista kuin fandom – niistä sarjoista, jotka ovat pinnalla. 90-luvulla kaikki puhuivat Evangelionista, Cowboy Bepopista ja muista, nyt skeneä pyörittävät Haruhi (joka on jo vähän passe), Umineko, K-On, kaikki Nisio Isinin kynäilemä ja tyttöjen suursuosikkina Hetalia ja Kuroshitsuji. Edellä mainituista sarjoista pidän vain Evangelionista ja Haruhista, ja niidenkin tapauksessa vain joistain elementeistä niissä. Yksikään suursuosittu sarja lukuun ottamatta Azumanga Daiouta ei ole koskaan ollut lähelläkään suosikkilistojani animen tai mangankaan saralla. En pidä sellaisista tarinoista, jotka iskevät moniin: minulla on kriitikon maku ja tiedostan sen itsekin. Olen käytännössä aina samaa mieltä joidenkin ANN:n kovasanaisimpien arvostelijoiden ja taidehomon maun omaavien animebloggarien kanssa. Tämä tekee ystävien ja tuttujen hankkimisesta vaikeaa, koska yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Makuni tekee fandomsuhteestani hyvin ongelmallisen – pysyäkseni mukana fandomissa ja jotta minulla olisi jotain puhuttavaa muiden animefanien kanssa, joudun katsomaan suosittuja sarjoja, joista en pidä ja joiden katsomisesta tulen yleensä lähinnä ärsyyntyneeksi. Mutta jos en katsoisi niitä edes vähän, minulla ei olisi yhtään mitään puhuttavaa, olisin hikikomori, oma saarekkeeni fandomissa, fiksu kriitikko, jolla ei olisi mitään yhteistä kenenkään kanssa. Monet kertovat cosplayharrastuksen tuoneen näille paljon uusia ystäviä, kun joku on tullut vetämään näitä hihasta ja pyytänyt photoshoottiin muiden samaa sarjaa pukuilevien kanssa. Minulle on käynyt näin vain kahdesti; cossasin ensimmäisellä kerralla Rozen Maidenista ja toisella Code Geassista. Kummaltakaan sarjalta ei kulttistatusta ja suosiota puutu. Kun cossaan jotain itselleni hyvin tärkeää sarjaa, sitä ei yleensä tunnista kukaan ja saan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Olen jonkinasteisessa pattitilanteessa. Haluan olla sosiaalinen ja jutella ihmisten kanssa animesta ja mangasta aina kun se suinkin on mahdollista, mutta marginaalinen makuni tekee sen hyvin vaikeaksi. Itsensä pakottaminen katsomaan ja lukemaan sellaista, josta en oikein pidä, tuntuu sekin väärältä ratkaisulta (eikö minun pitäisi mieluummin käyttää vapaa-aikani sellaiseen, josta todella nautin?).

Minusta olisi kivaa pohtia joitain suosikkisarjojani – gasp – kavereiden tai ystävien tai edes contuttujen tai animeseuran porukoiden kanssa, mutta se ei ole oikein koskaan onnistunut paria iloista poikkeusta lukuun ottamatta. Pari vuotta sitten altistin animeseurankin suosikeilleni vidisten muodossa, ja palaute oli melkoisen tyrmäävää. No, onneksi on edes tämä blogi fandomin henkireiäkseni, täällä voin pölistä niin paljon kuin ikinä haluan kaikenlaisista hämmentävistä sarjoista pelkäämättä sitä, että uuvutan kuulijani!

Tapahtui viime jaksossa: Bakacon julkisti kunniavieraansa. Tämä on Li ”PikminLink” Kovacs, ehkäpä maailman kuuluisin Link-cossaaja. Onnea Bakaconille PikminLinkistä (Ja PikminLinkille onnea Bakaconista)!

Hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa, että PikminLinkin coniin saamisen taustalla on myös henk. koht. suhteita. Tässä ei toki ole mitään pahaa – samaa taktiikkaa käytimme myös Desuconissa hyvällä menestyksellä, ja mikäli se coninjärjestämistä auttaa, tulee henk. koht. suhteita tietysti pyrkiä hyödyntämään aina kun vain mahdollista (tuppeensahatut lautakasat poislukien).

Siinä, että Bakaconin kunniavieraaksi kutsuttiin kuitenkin PikminLink – tyttö, joka tunnetaan parhaiten siitä, että osaa näyttää pojalta – on kuitenkin jotain hyvin perustavanlaatuista. Kieltämättä on totta, että useat miespuoliset animehahmot ovat sellaisia, että näiden cossaaminen on huomattavasti helpompaa tytölle kuin pojalle ja että tulos on näin myös parempi. Crossplayn suosio Suomessa on silti äärimmäisen hämmentävää. Jos IRC-galleriaan on luottaminen, Animeconin kävijöistä 85% on naispuolisia ja vähän vanhempaankin kansanosaan vetoavassa Desuconissa 79% – mutta cossaajia katsoessa ei siltä tunnu, sillä tyttöjen harjoittamaa crossplayta on niin paljon. Perusargumentti tähän on, että ”kivoja naishahmoja ei löydy” tai ”ruumiinrakenteeni ja kasvonpiirteeni sopivat paremmin poikien cossaamiseen” tai ihan suoraan ”en viihdy hameissa”. Ehh. Ei siinä sikäli mitään, mutta tuntuu, että näin vastaa noin kolme neljäsosaa tytöistä, joka ainakin minusta on järkyttävän suuri määrä. Järkyttävän suuri määrä tyttöjä, jotka samaistuvat ensisijaisesti mieshahmoihin ja vasta toissijaisesti naishahmoihin. Syitä crossauksen ylisuosioon on pohtinut myös mm. Konamin tässä kirjoituksessaan.

Tiedä sitten, onko kyse vain teini-iän epävarmuudesta – varmasti osittain sitäkin, mutta toisaalta väittäisin myös, että animeharrastajapiireissä on myös erittäin suuri määrä sukupuolestaan epävarmoja ihmisiä sekä ihmisiä, jotka ovat varmoja, että näiden sukupuoli on eri kuin mikä se biologisesti on. Transsukupuolisissa ihmisissä ei tietenkään ole mitään vikaa, kuten ei muissakaan seksuaalivähemmistöissä, mutta jotain tässä skenessä täytyy olla, kun pystyn noin viiden sekunnin miettimisajalla luettelemaan ainakin 10 tällaista henkilöä. Vertailun vuoksi en muista tavanneeni kuin pari transsukupuolista ihmistä koko muun elämäni aikana. Niitä, jotka ovat vain sukupuolestaan epävarmoja, on skenessä taas lukematon määrä.

Näillä perusteilla voisin väittää, että animeskenessä täytyy olla jotain sellaista, joka saa seksuaalivähemmistöt esiin kaapeistaan ja ihmiset kyseenalaistamaan sukupuolensa. Tähän vaikuttaa varmasti animeharrastajien erittäin suuri suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan, jolloin ne, jotka muuten pitäisivät seksuaalisuutensa piilossa, uskaltavat olla sitä mitä ovat, mikä on ihan hyvä asia. Osittain asiaan vaikuttaa varmasti myös animessa esiintyvä suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Asia on saanut osakseen myös akateemista mielenkiintoa esimerkiksi Katja Valaskiven Pokemonin perilliset”-tutkimuksessa sivuilla 15 ja 24. Sivulla 75 on kuitenkin varsinainen pointti:

”Japanilaisen populaarikulttuurin moninaisuus antaa tilaa monenlaisille variaatioille ja arjessa outoina pidetyille näkemyksille ja olemuksille. Harrastajille tärkeää onkin itsensä toteuttaminen ja tilaisuus leikitellä identiteeteillä. Conien keskusteluissa ja luennoilla seksuaalisuuteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät viittaukset ja huulenheitto ovat yleisiä, ja tuottavat yleisössä äänekkäitä reaktioita, mutta asialla on vakavampikin puolensa. Animen ja mangan androgyyniset hahmot laajentavat kahden sukupuolen jyrkkää jakoa loputtomien variaatioiden janaksi, jossa kysymykset seksuaalisuudesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta moninaistuvat ja kevenevä. Samalla syntyy tilaa sukupuolen kyseenalaistamiselle fiktion ulkopuolella. Tracon-tapahtumassa kyselyyn vastanneista yhdeksästäkymmenestä kuudesta yksi ilmoitti sukupuolta kysyttäessä ”selvityksen alla”, mikä lienee melko harvinainen vastaus missä tahansa kyselyssä. Nähdäkseni yllä kuvattu selittää, miksei vastauksen ilmaantuminen lomakkeeseen juuri conissa ole lainkaan sattumaa.”

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että animepiireihin ei ainoastaan valikoidu ihmisiä, jotka ovat transsukupuolisia tai sukupuolestaan epävarmoja, vaan animepiirit nimenomaan saavat tämän muutoksen aikaan. Mutta omasta mielestäni se, että 75% tytöistä olisikin poikia, jotka ovat vain jääneet tytön ruumiiseen vangiksi, on aika paksua. En suostu uskomaan tällaista. Varsinkin, kun 75% pojista animepiireissä ei tällaista mitä ilmeisimminkään tunne.

Lieneekö kyse sitten siitä, että kun naispuoliset animehahmot ovat oikein korostuneen feminiinisiä, seksuaalisuudestaan jo muutenkin epävarmat teinitytöt kokevat ulkonäköpaineita – varsinkin, kun nämä tytöt ovat 90% varmuudella niitä koulun hiljaisia villapaitatyttöhissukoita. Sehän ei ole mitenkään harvinaista, että animeharrastajat eivät ole koulun nokkimisjärjestyksessä sitä ihan ylintä kastia. Ja vaikka ei olisikaan joutunut koulun kanalauman koulukiusaamisen kohteeksi, saattaa tämä villapaitatyttö helposti yhdistää naisellisuuden ja/tai tyttömäisyyden tähän kanalaumaan, mikä sitten tuottaa vastenmielisyyttä huokuvan vastareaktion.

Suomen kansainvälisesti huomiota herättänyt sukupuoliriippumaton HOT HOT HOT COSPLAYERS -top 3 näyttää muuten jotakuinkin tältä (Ja lista on osittain myös todistettavissa: 1, 2):

…nnniiin. Kaikki Suomen kuuluisimmat ja nimenomaan ulkonäöllään positiivista huomiota herättäneet cossaajat ovat miespuolisia. Suomeen ei ainakaan vielä ole päässyt syntymään sellaista cosplay(puoli)julkkistyttöä, joka tunnettaisiin laajalti siitä, että tämä on 1) äärimmäisen kuuma, 2) äärimmäisen hyvä cossaaja ja 3) jonka cosplay-asut olisivat äärimmäisen naisellisia (lue: paljastavia). En sitten tiedä, johtuuko se vain yllä olevista syistä vai suomalaisesta ”no en viitti tehä kun mitä noi muutkin musta ajattelis”-mentaliteetista. Nättejä tyttöjä kun ovat conit pullollaan, eli siitä ei ainakaan pitäisi olla kyse.

Feminismin perusteoksessa ”Toinen sukupuoli” Simone de Beauvoir toteaa naiseuden olevan ”toiseutta”. Tällä Beauvoir tarkoittaa sitä, että ihmisistä puhuttaessa miessukupuoli on oletusarvo; naiseus on tästä poikkeus. Nykyfeministien mukaan tätä todistaa yhä nykyäänkin esim. sanomalehtien kuvatekstit: jos kyseessä on mies, kuvatekstissä saatetaan todeta ”Lääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”, mutta jos kyseessä on nainen, kuvateksti onkin ”Naislääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”! Naiseus on siis poikkeus säännöstä joka täytyy mainita erikseen. Ottamatta enempää kantaa sukupuolten tasa-arvoisuuteen yhteiskunnassa, ainakin Suomen animepiireissä on tätä nykyä selvä naisten ylivalta, mistä todisteena IRC-gallerian animeyhteisöjen sukupuolitilastot, jotka todellakin ovat 80% – 20% tyttöjen hyväksi.

Mutta jos tytöt omalla käytöksellään näyttävät, että he eivät arvosta sukupuoltaan vaan pukeutuvat aina pojiksi, miksi minunkaan pitäisi sitä arvostaa? Taidan hakea Audini ->.

Ensimmäinen osa täällä.

Natsume Sosekin kirjaan perutuva Kokoro on sarjan tähän mennessä kehnoin tarina. Huono se ei ole, mutta ei myöskään niin taidokas kuin kaksi edellistä tarinaa. Sovitus kärsii siitä, että kirjasta on animoitu vain sen viimeinen kolmannes. Nyt tarina on hieman irrallinen, vaikkakin kirjasta poiketen se kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, mikä tuo kerrontaan tiettyä syvyyttä, jota alkuperäisteoksessa ei ole, sillä kirjassa saamme vain Sensein näkökulman tapahtumista.

Kokoron hienovarainen kolmiodraama on herkästi kerrottu ilman mitään turhaa – ei turhia sivuhahmoja, ei turhia kohtauksia, ei turhaa musiikinkäyttöä, kaikki on kovin hiottua ja vähäeleistä. Ainoa silmiin häiritsevästi pistävä seikka on K:n ulkomuoto. Liian karikatyyrimäinen hahmodesign istuu huonosti Kokoron vähäeleiseen maailmaan.

Kahden eri näkökulman jippo on kuitenkin se, mitä kahden jakson mittaisesta Kokorosta jää viimeksi käteen. Tosin vaikkapa wuxiarainan Heron nähneelle Kokoron kikkailussa ei ole mitään uutta, vaikka talven ja kesän sekä intohimon punaisen ja seesteisen sinisen vuorottelu näkökulmasta riippuen ihan näppärästi toimiikin. Se, että tarina kerrotaan jipon ja kikan avulla, vie kuitenkin voimaa itse pääasialta eli tarinan sanomalta. En ole mikään kirjallisuudentutkija ja ainoa meriittini on äidinkielen laudatur, joten koen aina olevani vähän heikoilla vesillä lähtiessäni analysoimaan kertomusten teemoja ja vääntämään mahdollisia tulkintoja, varsinkin kun kyse on oikeasti merkittävistä teoksista tai ainakin niiden sovituksista. Minusta Kokorossa oli kuitenkin pohjimmiltaan kyse ihmisen yksinäisyydestä ja siitä, miten toisen sydäntä ja aivoituksia ei voi kukaan toinen täysin ymmärtää ja miten helposti eleet ja vähät sanotut sanat voi tulkita väärin. Kikkailu ja jippoilu auttaa tätä teemaa näyttämällä hyvinkin erilaiset tapahtumaketjut eri hahmojen näkökulmista – totuus on varmaan jotain tästä välistä. Ongelma on kuitenkin, että kikka on aina kikka ja sellaisena itsetietoinen kerrontaratkaisu sillä huonolla tavalla, joka jättää hiukan huonon maun: eikö pelkkä tarina muka itsessään olisi riittänyt ilman mitään pelleilyä?

Kokoron jälkeen vuorossa on toinen Osamu Dazai -pätkä, kahden jakson mittainen Run, Melos!. Tässäkin sovituksessa alkuperäistä tarinaa on laajennettu ja mukaan on tuotu Dazain uudelleenkertoman kreikkalaisen myytin lisäksi kehystarina. Ohjaaja on sama kuin eräässä suosikkianimessani Mouryou no Hakossa, ja Run, Melos on täynnä samaa hidasta tunnelmaa ja loistavaa dialogia. Ohjaaja Ryosuke Nakamura on fansubbaajien painajainen, sillä hänen teoksissaan puhutaan paljon ja vaikeilla sanoilla – Mouryou no Hakon subbaamisessa kesti pari vuotta ja nyt kun sarja on viimein käännetty kokonaan, voisin sen myös tänne arvostella jossain välissä…

Eksyn aiheesta. Run, Melos on Aoi Bungakun tarinoista se homoin, sillä hahmosuunnittelun on tehnyt Prince of Tennis -mangaka Takeshi Konomi ja tarinan teemanakin on miesten välinen ystävyys, joka, köhhöh, animepiireissä usein tulkitaan joksikin muuksi ainakin, jos katsoja on naispuolinen henkilö. Run, Melos on kuitenkin ihan objektiivisella silmälläkin kohtuullisen ghey ja fanipalvelu-melkeinpusukin löytyy. Tähän melkeinhomoiluun kuuluu onneksi myös hyvä tarina tai oikeastaan kaksi, joista kumpikaan ei sorru mihinkään helppoihin ratkaisuihin ja hommassa on ihan aitoja tunteitakin. Ihmeellistä kyllä, substanssia homoiluanimessa!

Run, Melos on kerrontatavaltaan teatraalinen ja kovin draamaileva silloinkin, kun ei kuvaa näyttelemistä tai näytelmää. Ohjaaja on ollut aiemmin mukana mm. Death Notea tekemässä ja näissäkin kahdessa jaksossa nähdään paljon dramaattista vihkoon kirjoittamista – tosin tällä kertaa ilman oopperamusiikkia ja maanista naurua. Teatteriin sijoittuva tarina kyllä saakin olla vähän teatraalinen: minua ei ainakaan kummastuta, että näytelmiä työkseen kirjoittavan tyypin sisäinen monologikin on kovin grandiöösiä ja pömpöösiä.

Animaatio on näissäkin jaksoissa täydellistä silmäkarkkia. Liike on kuvattu tavalla, josta tappeluanimet voisivat ottaa mallia ja henkilöiden ilmehtiessä ja puhuessa animaatiosäästöä ei ole näkyvissä missään. Hahmot ovat todella ilmeikkäitä ja silti realistisen näköisiä. Värit ovat tässäkin lähinnä ruskeita ja tummia sävyjä, paitsi muutamassa erityisesti kirkkautta ja värejä korostavassa kohdassa.

Melosin jälkeen on vuorossa vielä kaksi jaksoa, jotka ovat periaatteessa kumpainenkin oma tarinansa, mutta nivoutuvat kuitenkin yhteen. Tämäkin teksti kasvoi kuin nälkävuosi, joten viimeiset kaksi jaksoa arvostelen vielä erillisenä postauksenaan ja tarkoituksenani olisi silloin höpistä myös vähän tällaisten taidehomojen ja kriitikon maun omistavien pellejen kuin minun ongelmallisesta animesuhteesta. Syvällistä itsetutkiskelua ja moesarjojen haukkumista tiedossa, pysykää kanavalla!

Uudet Pokémon-pelit Grimdark ja Ragefest ovat täällä! No eivät – mutta kaverin luona käydessäni satuin huomaamaan tämän tyttöystävän japaninkielisen Heart Goldin ja muistin siinä, miten awesomeja Pokémon-pelit ovat. Kotiin palatessa olikin pakko kaivaa jo jokin aika sitten tilaamani Platinum muoveista esiin, iskeä DS:ään ja ruveta pelaamaan. Suomessahan Heart Goldia ja Soul Silveriä ei ole vielä nähty, vaan ne julkaistaan ilmeisesti maaliskuun lopulla (ainakin play.comin lupailee julkaisupäivämääräksi 26. maaliskuuta 2010).

Pelit ovat aina olleet minulle Pokémonin Se Juttu. Ei ole sattumaa, että Pokémonin GB-/Colosseumin SM-kisat v. 2000 pidettiin minun aloitteestani ja olin myös mukana järjestämässä niitä. Niihin aikoihin tuli myös pidettyä PokéOpisto-nimistä pokemonmatsaussivustoa, joka myös pääsi johonkin Lasten Maailma -lehteen, heh. Jutussa taidettiinkin todeta että ”PokéOpisto kuitenkin eroaa muista sivustoista siinä, että se ei ole mikään tavallinen fanisivu, vaan kovaa faktatietoa ja strategista osaamista sisältävä tietopankki”. PokéOpistoon idea oli tullut Azure Heights Pokémon Laboratorystä – sen foorumi oli aikoinaan kovinta kovaa, nykyään samaa virkaa taitaa hoitaa Smogon University.

Näin pelaajan näkökulmasta Pokémon on todella hämmentävä ilmiö, koska se ei tunnu tietävän mitä se tahtoisi olla. Pelit on suunniteltu kovaa strategista pelaamista varten – kovimmalla tasolla pelaaminen onkin tasapainoilua sen välillä, kuinka monta pistettä vastustaja on pistänyt tietyn pokémonin nopeuteen (ts. ”Saako vastustajan pokemon hyökkäysvuoron ennen minun pokemoniani?”) ja kuinka paljon sen hyökkäykseen (”koska vastustajan pokemon X oli nopeampi kuin pokemonini Y, sen hyökkäysvoima ei voi olla niin suuri että saisi tyrmättyä pokemonini Z kolmella iskulla vaan tarvitsee siihen ainakin 4″). Toisaalta vaikka sen pelimekaniikka kannustaa käyttämään kovimpia löytämiään pokemoneja ja valmentamaan näistä verenhimoisia tappokoneita, peli väittää ihan muuta. TV-sarjassahan on aina opetettu sitä, että ”pokemoneista pitää välittää” ja että pokemonit pitää ”kasvattaa rakkaudella”. Säälimättömänä juristina en ole koskaan ymmärtänyt tätä; peli ei nimittäin kannusta tuollaiseen käytökseen millään tasolla, paitsi yhdellä ”välittämislaskurilla”, smitä kuitenkin pystyy säätämään viemällä pokemoneja pelissä hierontaan ja muuta juttua. Mutta pelillisesti surullisinta on, että tuo pokemonin ”rakkausarvo” ei vaikuta kuin pariin hyökkäykseen, jotka eivät useinkaan ole edes mitenkään erityisen tarpeellisia… Ja nyt myös pelit ovat siirtyneet tähän höpönlöpön saarnaamiseen: Platinumissa tuli vastaan joku mimmi joka saarnasi että ”You shouldn’t judge a pokemon on if it’s weak or strong, because your love is what matters” tjsp. Ei helvetti.

Ongelma onkin siinä, että valitettavasti Pokemonia tehdään yhä lapsille, vaikka suuri osa niistä, jotka pelaavat sitä kilpailumielessä, ovat yleensä vähintään lukioikäisiä tai vielä vanhempia – mikä ei toisaalta yllätä, sillä Pokemon vaatii pelillisesti paljon alkuvalmisteluja (tiimin suunnittelua, oikeiden pokemonien pyydystämistä ja jalostamista, oikeiden liikkeiden opettamista, erityistä IV-treeniä…) ja pelissäkin pitää olla huomattavissa määrin strategista ja psykologista silmää (”Aikooko vastustaja vaihtaa pokemonia seuraavalla vuorolla? Jos, niin kannattaisiko minunkin vaihtaa? Vai hyökkäänkö toisella liikkeellä jonka oletan olevan erityisen tehokas seuraavaa pokemonia vastaan?”, ja niin edelleen). Harmi vain, että Rubyssä ja Sapphiressa mukaan tulleet pokemonien luonteet olivat lähinnä potku kilpailupelaajien nivusiin. Ei sikäli, etteivätkö ne toisi strategista syvyyttä, mutta kun pokemonien geenijalostus toimii vieläkin pitkälti arvalla, luonne lisää tähän vielä yhden kertoimen lisää – mikä siis käytännössä tarkoittaa, että käyttökelpoisia pokemoneja tulee harvemmin kuin ennen: vaikka geenit saisikin kohdalleen, väärä luonne voi tehdä pokemonista käyttökelvottoman vähentäessään esim. vähentäessään tämän fyysisestä voimasta 10%. Nintendo onkin seuraavissa peleissä tehnyt myönnytyksiä jalostamisen suhteen – mutta miksi pokemonien geenit eivät voisi periytyä Mendelin sääntöjen mukaan? Miksi luonteeseen ei ole mitään tapaa vaikuttaa? Toisaalta Nintendolla ei ole minkäänlaista insentiiviä ruveta kaavaa muuttamaankaan, koska se toimii eli rahaa virtaa kassaan. Saatanan saatana.

Onneksi Pokemonin fanikulttuuri kuitenkin kukoistaa ja piirtotaitoista porukkaa on vaikka kuinka. Internet-seikkailuiden lomassa on tullut kohdattua vaikka kuinka siistejä taideteoksia, joista ne kaikista synkimmät ja ”realistisimmat” – jos sellaista nyt pokemonin suhteen voi olla olemassakaan – ovat yleensä niitä hienoimpia. Enkä nyt tarkoita mitään Gardevoir-pornoa.

A wild GROUDON appeared! OH SHI-

Aijoo, Pokémonilla on Bubukuutille sikäli kohtuullisen suuri merkitys, että Kuuti ja Bubu ovat aikoinaan tavanneet erään Pokémon-foorumin miitissä…

Katsottuaan tarpeeksi animesarjoja jossain vaiheessa alkaa nyppiä se, miten ne kaikki ovat jotenkin … samanlaisia. Tylsiä. Tarkoitettu joko 12-15 -vuotiaille pojille (”musta tulee isona maailman paras leivänpaistaja/ninja/shamaani/go-pelaaja”) tai otakuille (”täs sarjassa ois söpöjä tyttöjä ja ne tekis jotain söpöö”).  Siksi katson mielelläni sarjoja, jotka jo kuvauksen perusteella kuulostavat ihan erilaisilta kuin mikään, mitä siihen mennessä on nähty, tai joilla on erikoinen visuaalinen ilme. Aoi Bungaku on hieman molempia. Tämä kunnianhimoinen 12-jaksoinen sarja sovittaa 6 Japanin kirjallisuuden merkkiteosta animemuotoon: joka tarinassa on eri ohjaaja, eri seiyuut, eri hahmosuunnittelija ja eri tyyli. 12 jaksossa saa siis oikeastaan 6 eri sarjaa, ei minusta ollenkaan huono kauppa. Lähdemateriaalissakaan ei ole valittamista,  taatusti hieman kypsempää settiä kuin ranobet tai manga.

Kirjoittaessani tätä postausta homma alkoi hiukan levitä kasaan ja kirjoituksen pituus saavutti kriittisiä mittoja, joten laitan tähän kommenttini vain kahdesta ensimmäisestä tarinasta, loput neljä seuraavat myöhemmin.

Sarjan ensimmäinen adaptaatio, Osamu Dazain kirjaan perustuva No Longer Human (Ningen Shikkaku) on myös pisin yksittäinen tarina neljällä jaksollaan. Kyseinen kirja on eräs Japanin arvostetuimmista ja luetuimmista kaunokirjallisista teoksista, ja sen teemat voi löytää myös muista sarjoista hieman kaivelemalla. Melkein voisi sanoa, että tämän tarinan katsominen tai lukeminen muodossa tai toisessa pitäisi kuulua otakun yleissivistykseen: tarinan tunteminen tuo ”ahaa”-elämyksiä vaikka Sayonara Zetsubou Sensein tai Neon Genesis Evangelionin katsomiseen.

No Longer Human kertoo miehestä, joka ei pysty elämään elämäänsä samalla lailla kuin muut ihmiset: hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi tavalla tai toisella, piiloutuu feikin (naisten)naurattajan rooliin, ei pysty näyttämään todellista minäänsä toisille ja aina saavuttaessaan jotain ”ihmismäistä”, säilyttämisen arvoista, kuvittelee itsensä liian huonoksi ja arvottomaksi pitämään siitä kiinni. Kyseessä on vahvasti aikuisten kertomus jos jotain; seksin, sodan, kuoleman ja hyväksikäytön teemat ovat vahvasti läsnä. Menemättä liikaa hölmöön kirjallisuusanalyysiin todettakoon vielä, että No Longer Human on myös vahvasti omaelämänkerrallinen kirja – kirjan julkaisun jälkeen kirjailija Osamu Dazai onnistui viimein viemään itseltään hengen.

Animeadaptaatiossa Madhousen animoima synkkä, ruskeasävyinen maailma ja Takeshi Obatan (Death Note) realistinen hahmosuunnittelu luovat tunnelman neljälle inhorealistiselle jaksolle. No Longer Human on tyylikkäästi ohjattu ja tarina on saatu mahtumaan hyvin vain neljään jaksoon, vaikka kirjasta olisi voinut tehdä hyvin ainakin 12-jaksoisen tarinan. Animeformaatin tarjoamaa visuaalisuutta on osattu käyttää hyvin hyödyksi – kolmosjakson lopun kohta, jossa lumessa makaavan päähenkilön luo ilmestyy tyttö punaisen sateenvarjon kanssa, jäi erityisesti mieleen. Joskus kuvakieli tosin lipsahtaa liikaa yrittämisen ja kliseisyyden tielle: pisaramotiivit (joihin kuuluu se kaikuva tippumisen ääni ja veteen leviävät renkaat, huoh), ”my hands are covered in blood” -tematiikka ja peilikuvan muuttuminen hirviöksi ovat kaikki melko kuluneita visuaalisia tapoja näyttää päähenkilön tunteita. Äänimaailma on minimalistinen, mutta hiottu, ja ääninäyttelijät ovat käytännössä kaikki tähtinimiä: Romi Paku, Mamiko Noto ja Aya Hisakawa näyttelevät päähenkilön eri naisia.

Psykologisen grimdark-tarinan jälkeen vuorossa on Under Cherries in Full Bloom (Sakura no Mori no Mankai no Shita), huomattavasti enemmän kieli poskessa huvitellen tehty yliluonnollinen satu. Kaksi jaksoa pitkässä tarinassa metsissä elävä maantierosvo Shigemaru kaappaa mukaansa naisen, josta haluaa tehdä vaimonsa. Vaimo ei kuitenkaan kenties ole aivan sitä, miltä näyttää.

Jos No Longer Human oli minulle jopa hiukan liian aikuinen ja synkkä – tunnistin kyllä sen laadun, mutta se ei varsinaisesti ikinä koskettanut – niin Under Cherries in Full Bloom räjäytti pankin. Ensimmäinen jakso näistä kahdesta on lähes täydellinen animejakso. Se on hienosti ohjattu, värikäs, täynnä hienoa animaatiota ja silmäkarkkitaustoja, hauska ja vielä kaupan päälle outo ja vähän pelottavakin. Tite Kubon (Bleach) hahmosuunnittelu sopii tähän satukauhuiloitteluun loistavasti. Madhouse näyttää absoluuttista parastaan animoinnissa ja Nana Mizuki loistaa vaimon roolissa: kerrankin Nana Mizukin laulutaidosta on otettu kaikki ilo irti!

Alkuperäinen tarina on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen ja näennäisestä keveydestä huolimatta Under Cherries in Full Bloom yrittää kertoa vakavista asioista allegorian kautta. Se, haluaako tarinan tulkita kertovan naisten ja miesten eroista ja lukkiutuneista sukupuolirooleista vai miehen vieraantumisena luonnosta, on varmaan maku- ja tulkintakysymys. Kumpikin tulkinta sopisi, kun miettii ajankohtaa,  jolta tarina on peräisin. Ja voihan kertomuksen tulkita vielä misogynistisestikin kertovan naisten viettelysvoimasta ja siitä, miten naiset ovat miehille aina turmioksi…