Convuosi 2010 käynnistyi historiallisissa merkeissä, kun Cosplaygaala myi ensimmäisenä suomalaisena animetapahtumana ikinä ovelta eioota lippujen myydessä ennakkoon loppuun. Gaalan lippumäärä on tietysti paljon pienempi kuin isompien tapahtumien, mutta Gaalan esimerkistä on hyötyä muillekin maksullisille tapahtumille: se, että tapahtumista voi ihan oikeasti liput loppua saa kenties ihmiset muuttamaan ostokäytöstään ja ostamaan liput ennakkoon eikä vasta ovelta. Ja ennakkotuloilla voidaan tietysti etukäteen hankkia kaikkea jännää ja hauskaa conkävijöiden iloksi, toisin kuin vasta conipäivänä tulevilla rahoilla. Silti tuskin on kovin suurta hätää siitä, että vaikka Traconista tai Desuconista liput loppuisivat kesken vielä tänä vuonna – mutta ehkä 2011…

Juontajat, arvovaltainen tuomaristo ja kaksikko jaksuniksu, jolle suosittelen miessääntöihin tutustumista, niin läheistä järjestäjäkaksikon meno on

Itse Gaala oli paperilla hyvin samankaltainen kuin edellinenkin. Ensin FFFightia, sitten kisoja ja hiukan väliohjelmaa ennen palkintojenjakoa. Viimeksi suhtauduin Gaalaan vähän nihkeästi jonkinlaisena jämätapahtumana, eivätkä ennakko-odotukseni olleet millään kovin kosmisella tasolla herätessäni tänä aamuna klo 5:30 ja suunnatessani Helsingin junaan. Jotain oli kuitenkin selvästi muuttunut viime elokuusta. Järjestäjät Jaksu ja Niksu olivat tainneet ihan oikeasti kuunnella palautetta niin ikuiselta jäärältä (= minulta) kuin Ankaltakin (joka esitti palautteensa Toisaalla, videopeliblogiin kun se ei oikein tainnut sopia). Viimeksi minua ärsyttänyt epämääräinen sohellus ja epätietoisuus oli poissa tai ainakaan ei näkynyt kävijöille ja juontajien osuutta oli vähennetty antaen kisaajien loistaa. Jes! Lisäksi Ankan toiveiden mukaisesti conpaikkaa oli koristeltu sydämin, jotka sopivat lähestyvään ystävänpäivään. Jes x2!

Gaalaa auttoi tälla kertaa myös sen ajankohta talven ainoana conina ja convuoden aloittajana. Viimeksi elokuussa kaikki vuoden isoimmat conit olivat jo menneet eikä kukaan tuntunut panostavan ihan täysillä; nyt oli uusi vuosi ja uudet kujeet ja ihmisillä oli ollut monta kuukautta aikaa väsätä pukuja vain Gaalaa varten, ja se myös näkyi. Keskimääräinen taso kisoissa oli parhaita, mitä Suomessa on tähän mennessä nähty. Varsinkin ryhmäkisa oli erinomainen, parempi kuin yhdessäkään Animeconissa näkemäni – suurin osa esityksistä oli oikeasti hauskoja, koskettavia tai muuten hyviä. Ja kerrankin ryhmäskabassa oli myös asujen taso kohdallaan; usein ryhmäkisoissa asut ovat vähän jotain sinne päin ihmisten painottaessa esiintymistä ja hyvää fiilistä, mutta ei nyt. Yksilökisassakin oli monta hienoa pikku esitystä, minusta on todella hienoa katsoa, miten luontevasti kisoissa esiintyminen nykyään lähes kaikilta sujuu. Kaukana ovat ne ajat, kun peloissaan juostiin rastin päälle, posetettiin ehkä kolme sekuntia ja juostiin hädissään pois.

Yksilökisan voittoisa kolmikko (vasemmalta: kakkonen, ykkönen ja kolmonen)

Ei niin, että mikään olisi ikinä täydellistä. Gloriasta alkoi iltapäivästä happi loppua ja sisällä oli aika tukalaa. Eron huomasi erittäin hyvin, jos kävi hengittelemässä ulkona tai vaikka backstagen tupakkapaikan kohdilla. Toinen ”ongelmakohta” on täysin subjektiivinen. Iris Rönkön ja Arttu Sepin luennontapainen WCS:stä oli mielenkiintoinen eikä minua haittaisi yhtään nähdä Gaalassa jotain cosplaykeskeistä puheohjelmaakin, vaikka väliajoilla jotain 20-25 min juttuja, ei mitään hurjan raskasta. Tällainen wanha pieru kuin minä kun aina kaipaa jotain analyyttistä ja ajattelemisen arvoista puheohjelmaa. Tiedän kyllä, että Gaala erityisesti mainostaa itseään tapahtumana, jossa EI ole mitään puheohjelmaa, vain cosplayhommia, ja että olen mielipiteeni kanssa aika yksin. Muille gaalakävijöille nykyinen ohjelma varmasti riitti erittäin hyvin ja kenties cosplaypuheohjelmalla on sitten paikkansa muissa tapahtumissa.

Kaiken kaikkiaan Gaala oli hauska piristysruiske keskitalveen ja nyt jaksaa taas arkea Tampere Kupliita odotellessa. Gaalan kova taso asuissa ja kisoissa voisi antaa aihetta olettaa, että Suomen cosplayskene on menossa tällä hetkellä harppauksin eteenpäin ja jännityksellä odotan, miten kesän suuremmissa tapahtumissa voi cosplayn saralla vetää vielä paremmin ja kovemmin ja lävistää taivaat vielä isommalla poralla. Nyt on nimittäin asetettu aikamoinen taso Suomen kisoihin, ei enää mitään loimusamettia ja lakanakangasta ja vappuperuukkeja, luojan kiitos.

Ostin Bayonettan.

Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on Hideki Kamiyan ohjaama, Platinum Gamesin (Devil May Cry, Viewtiful Joe) uusin toimintaseikkailuräimiskely, jonka pääosassa on ~530-vuotias kuunoita Bayonetta. Bayonetta on hyvin hahmokeskeinen: juoni on sen verran ohut, että se ei yksinkertaisesti pidä teosta kasassa vaan on tasoa ”heräsin koomasta öö mitäköhän mun pitäis tehdä tapan jotain enkeleitä lolz OH GAWD MINUN PITÄÄ PELASTAA UNIVERSUMI PS LUKE OLEN ISÄSI” – siinä kaikki. Pelaajaa motivoikin lähinnä se, että seuraavaan paikkaan siirryttäessä vastaan tulee lisää enkeleitä joita pistää pataan. Bayonetta on tiukkaa tavaraa kaikin mahdollisin puolin: enkelinteurastusfestivaali toimii kuin märkä uni. Niistä puheenollen Bayonetta onnistuu tyydyttämään lähes jokaista ”kiinnostuksenkohdettani”, mutta ei siitä enempää (Bayonettan kiihottavuus on huomattu myös Pencilmindin puolella). Pelillisiä puutteita löytyy parista quicktime eventistä, joissa ainakin itse onnistuin kuolemaan useaan otteeseen ihan vain siksi, että tilanteesta ei käynyt ilmi mitä tulisi tehdä. Onneksi Bayo onkin tarkoitettu pelattavaksi useaan otteeseen ja seuraavilla pelikerroilla epäonnistumisesta ei voi syyttää kuin itseään.

Bayonetta onkin hardcore-pelaajan peli, jossa armoa ei anneta eikä tunneta. Pelaaminen vaatii sekunnin murto-osien hyödyntämistä – itseasiassa pelin bullet ti- anteeksi, witch time aktivoituu vain, jos väistää vihollisten iskut vasta viime hetkellä. Toisaalta, vaikka iskukomboja pelistä löytyy useita kymmeniä ja toiset ovat hyödyllisempiä kuin toiset, lähes mikä tahansa nappien hakkaaminen muuttuu näyttäväksi teurastusbaletiksi. Enkeleitä pistetetään pataan niin pistooleilla, haulikoilla, katanalla, ruoskalla kuin singoillakin. Tähän mennessä toimivin ase on kuitenkin ollut Durga – jonkinlainen raavintakäpälähärpäke. Useimmat aseista voi myös asentaa jalkoihin – korkokenkäfetissi nyt on aika peruskamaa, mutta entäs pistoolikorkkarit? Tai sinkokorkkarit? ;O~~ Mutta kuten sanottu, kontrollit toimivat: nuo pari INSTANT DEATH LOL -kohtaa lukuunottamatta peli on siinä mielessä reilu, että epäonnistumisista voi syyttää vain itseään.

Mutta se siitä; peliarvosteluja voi lukea muualtakin. Huomattavasti kiinnostavampi on itse Bayonetta hahmona – äärinaisellinen ja ääriseksuaalinen. Kamiya on parissakin haastattelussa ja blogikirjoituksessa todennut, että siinä missä Devil May Cryssa teemana oli väkivalta, Bayonettassa teema on seksikkyys: päähenkilön kävelyssä lantio keinuu puolelta toiselle noin puoli metriä per askel, tikkareita syödään ei-niin-viattomasti ja väännettäviä vipuja käytetään tankotanssilla. Sanomattakin on selvää, että aihe on kirvoittanut hyvinkin värikkäitä keskusteluja ja kirjoituksia (Esimerkiksi tämä Leigh Alexanderin artikkeli) siitä, onko Bayonetta aivan suoraan sortavan seksistinen ja paluu aikaan, jolloin naisten ainoa tehtävä peleissä oli olla tissejä ja perseitä. Niitä Bayonettassa kieltämättä esitellään; Bayonettan vaatteet muodostuvat nimittäin tämän hiuksista, joita tämä käyttää myös demonien esiinmanaamiseen – ja tällöin hiukset eivät tietystikään ole käytettävissä vaatetustarkoitukseen… alasti toki Bayonetta ei ole; Kamiya onkin todennut, että kahta asiaa Bayonetta ei riisu: silmälaseja ja alusvaatteitaan (hygienia-aspektia ei välttämättä kannata ajatella). Ei että ne alusvaatteet kauheasti peittäisivät, ne ovat lähinnä kaksi kultalankaa. Sanotaanko näin, että useimmat stringit peittävät alushousuina enemmän ”:-D”. Vieressä oleva kuva antaa osviittaa, joskin se on epävirallinen ja loppupeleissä vaatteita irtoaa… enemmän.

Vankkumattomana tasa-arvon kannattajana en kuitenkaan voi nähdä Bayonettaa kuin pelkästään positiivisena asiana. On totta, että Ioscus Muinaicilla Aioilla naisilla oli peleissä tasan kaksi merkitystä: tissit ja perse; roolina ehkä jopa damsell in distress. Lähivuosina peleissä on kuitenkin näkynyt yhä enemmän ja enemmän naishahmoja, jotka ovat olleet muutakin kuin pelkkiä statisteja tai seksiobjekteja – Half-Lifen Alyx Vance on varmaan yleisin esimerkki. Bayonetta on tästä taas yhden ”kehitystason” ylempänä: Bayonetta näyttää, että nainen pystyy varmasti ihan samaan kuin mihin miehetkin, ellei jopa enempään, ja tekee sen ollessaan äärimmäisen naisellinen. Tietystikään kaikki eivät tätä ymmärrä – useille feministeille nimittäin näyttää olevan aivan mahdoton ajatus, että nainen voisi olla uskottava ja tehokas mutta samaan aikaan seksikäs ja naisellinen. Pahempaa seksismiä saa hakea: tasa-arvo ei nimittäin ole sitä, että ollaan samanlaisia ja siksi samanarvoisia, vaan sitä, että erilaisuudesta huolimatta ollaan silti samanarvoisia.

Hämmentävää muuten, että useissa lähteissä on todettu että Bayonettan soundtrackina soiva ”J-poppi” hajottaa pään. Jännä sinänsä, sillä minä en löytänyt soundtrackilta yhtään J-pop-biisiä – musiikki on enemmänkin jazzahtavaa; taivaas- anteeksi, Paradisossa taas laulaa enkelikuoro. Toki mukana on myös kevyttä musiikkia, esimerkiksi useissa taisteluissa taustalla soiva Fly me to the moon -remiksaus, mutta tuosta on pitkä matka J-poppiin. Vähän tuntuu, että taustalla on lähinnä arvostelijan henk. koht. viha kaikkea japanilaista kohtaan. ;O

Osat 1, 2.

Viimeisen kahden Aoi Bungakun tarinan yhteinen nimittäjä on Ryunosuke Akutagawa. Tarinoista ensimmäinen, Spider’s Web, on Japanissa hyvinkin tunnettu satu. Koska kysymys on sadusta, on myös tarinan animeksi sovittava jakso Aoi Bungakun tähän mennessä suoraviivaisin ja helppotulkintaisin. Spider’s Web kertoo meille läpeensä pahan ihmisen tarinan, joka saa helvetissä viimeisen pelastumisen mahdollisuuden, ja mokaa senkin itsekkyydessään ja niin ollen on tuomittu ikuiseen kärsimykseen. Tarinan filosofia on tietysti enimmäkseen lähtöisin itämaisista uskonnoista (alkuperäisessä tarinassa nähdään Buddha, jota animeversio ei meille näytä), mutta yllättävää kyllä, tämä tarina voisi löytyä länsimaisestakin satuperinteestä – kadotuksen teema sopisi hyvin kristinuskoonkin. Miksiköhän tämä satu ei ole päätynyt länsimaisiinkin satukirjoihin näinä globalisaation aikoina?

Spider’s Web on visuaalisesti komea. Edelliset tarinat ovat kaikki sijoittuneet selkeästi Japaniin, mutta tämä ja sitä seuraava Hell Screen on sijoitettu fantasiamaailmaan. Kahta jaksoa varten luotu maailma on värikylläinen ja kaunis, jonkinlainen yhdistelmä Venetsian karnevaaleja, samuraijapania ja satulinnoja. Näkisin mielelläni tätä maailmaa enemmänkin kuin kahden jakson ajan! Toisaalta Spider’s Web oli ensimmäinen Aoi Bungakun tarina, jossa liikettä ei aina ole animoitu täydellisesti, vaan on sorruttu vauhtiviivojen käyttöön. Onneksi karkkivärit ja huikea visuaalisuus pelastavat. Myös musiikki tukee kokonaisuutta hyvin, vaikka muutama raita onkin kierrätetty aiemmista tarinoista.

Hell Screen sijoittuu samaan maailmaan ja Spider’s Webissä vilahtanut kuningas tekee nyt paluun päähenkilönä. Hell Screen kertoo taiteesta ja siitä, kuinka pitkälle taiteilija voi mennä tehdessään taidetta. Aihe on aina ajankohtainen, Suomessakin päästiin pohtimaan tätä filosofista kysymystä pari vuotta sitten, kun Kiasma otti kokoelmiinsa sen surullisenkuuluisan kissantapporunkkausvideon. Muistatte varmaan. Hell Screenissä taitelija saa tehtäväkseen kuvata kuningaskunnan sellaisena, kuin hän sen näkee. Tyrannimaisen kuninkaan valtakunta on toki päältäpäin kaunis, mutta taiteilija haluaa kuvata sen kaiken kärsimyksen, jota kuningas vallanhimossaan tuottaa. Pakkomielteessään taitelija etsii inspiraatiota katsomalla kauheuksia, mutta minkään julmuuden näkeminen ei tahdo riittää… en spoilaa loppuratkaisua, mutta tässä tarinassa ei ole hyviksiä tai oikeita ratkaisuja. Taas kerran on kyse osin omaelämänkerrallisesta teoksesta ja Ryunosuke Akutagawa teki itsemurhan painittuaan taiteentekemisen kanssa tarpeeksi kauan.

Aoi Bungaku on vain 12 jaksoa pitkä, mutta minusta tuntuu, kuin olisin katsonut kuusi pidempää sarjaa. Joka tarinan jälkeen piti pitää miettimistauko, eikä tämä sarja ole helposti omaksuttavaa tai viihteellistä sorttia. Silti suosittelen tätä ihan kaikille, jotka kaipaavat animeltaan muutakin kuin helppoa ajantappotapaa. Aoi Bungakun monipuolisuus takaa sen, että vaikka yksi tarina ei kovin paljoa iskisikään, tarinoiden joukosta löytyy takuulla joku itseä koskettava. Oma suosikkini tarinoista oli In the Forest, Under Cherries in Full Bloom, joka oli mestarillinen yhdistelmä komediaa, kauhua ja allegoriaa, toisena varmaan ihanan suurieleinen ja homoileva Run, Melos.

Aloittaessani katsomaan Aoi Bungakua olin aivan varma, että sarjasta ei tultaisi paljoa puhumaan ja saisin katsoa sen subittomana. Yllätyksekseni sarja on kerännyt melko paljon faneja, vaikka mistään jättisensaatiosta ei voikaan puhua, kaltaiseni ”kypsemmät” animenkatsojat ovat löytäneet sarjan. Toivottavasti tästä on innostunut Japanissakin joku ja saadaan jatkoa! Toisaalta, jonkinasteisesta sarjan keräämästä hypestä huolimatta, jos vaikka cossaisin kahden viimeisen jakson tyrannikuningasta (ihana hahmodesign!), en usko kenenkään tunnistavan hahmoani. Ne ihmiset, jotka ympäri maapalloa katsovat Aoi Bungakun kaltaisia sarjoja, ovat harvassa ja lisäksi yleensä hiljaisia eivätkä niinkään ota osaa coneihin, cossaamiseen ja muuhun fandomoheistoimintaan, joka minulle on hyvin rakasta.

Ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa ja ottavat osaa fandomiin, yleensä pitävät samoista sarjoista kuin fandom – niistä sarjoista, jotka ovat pinnalla. 90-luvulla kaikki puhuivat Evangelionista, Cowboy Bepopista ja muista, nyt skeneä pyörittävät Haruhi (joka on jo vähän passe), Umineko, K-On, kaikki Nisio Isinin kynäilemä ja tyttöjen suursuosikkina Hetalia ja Kuroshitsuji. Edellä mainituista sarjoista pidän vain Evangelionista ja Haruhista, ja niidenkin tapauksessa vain joistain elementeistä niissä. Yksikään suursuosittu sarja lukuun ottamatta Azumanga Daiouta ei ole koskaan ollut lähelläkään suosikkilistojani animen tai mangankaan saralla. En pidä sellaisista tarinoista, jotka iskevät moniin: minulla on kriitikon maku ja tiedostan sen itsekin. Olen käytännössä aina samaa mieltä joidenkin ANN:n kovasanaisimpien arvostelijoiden ja taidehomon maun omaavien animebloggarien kanssa. Tämä tekee ystävien ja tuttujen hankkimisesta vaikeaa, koska yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Makuni tekee fandomsuhteestani hyvin ongelmallisen – pysyäkseni mukana fandomissa ja jotta minulla olisi jotain puhuttavaa muiden animefanien kanssa, joudun katsomaan suosittuja sarjoja, joista en pidä ja joiden katsomisesta tulen yleensä lähinnä ärsyyntyneeksi. Mutta jos en katsoisi niitä edes vähän, minulla ei olisi yhtään mitään puhuttavaa, olisin hikikomori, oma saarekkeeni fandomissa, fiksu kriitikko, jolla ei olisi mitään yhteistä kenenkään kanssa. Monet kertovat cosplayharrastuksen tuoneen näille paljon uusia ystäviä, kun joku on tullut vetämään näitä hihasta ja pyytänyt photoshoottiin muiden samaa sarjaa pukuilevien kanssa. Minulle on käynyt näin vain kahdesti; cossasin ensimmäisellä kerralla Rozen Maidenista ja toisella Code Geassista. Kummaltakaan sarjalta ei kulttistatusta ja suosiota puutu. Kun cossaan jotain itselleni hyvin tärkeää sarjaa, sitä ei yleensä tunnista kukaan ja saan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Olen jonkinasteisessa pattitilanteessa. Haluan olla sosiaalinen ja jutella ihmisten kanssa animesta ja mangasta aina kun se suinkin on mahdollista, mutta marginaalinen makuni tekee sen hyvin vaikeaksi. Itsensä pakottaminen katsomaan ja lukemaan sellaista, josta en oikein pidä, tuntuu sekin väärältä ratkaisulta (eikö minun pitäisi mieluummin käyttää vapaa-aikani sellaiseen, josta todella nautin?).

Minusta olisi kivaa pohtia joitain suosikkisarjojani – gasp – kavereiden tai ystävien tai edes contuttujen tai animeseuran porukoiden kanssa, mutta se ei ole oikein koskaan onnistunut paria iloista poikkeusta lukuun ottamatta. Pari vuotta sitten altistin animeseurankin suosikeilleni vidisten muodossa, ja palaute oli melkoisen tyrmäävää. No, onneksi on edes tämä blogi fandomin henkireiäkseni, täällä voin pölistä niin paljon kuin ikinä haluan kaikenlaisista hämmentävistä sarjoista pelkäämättä sitä, että uuvutan kuulijani!

Tapahtui viime jaksossa: Bakacon julkisti kunniavieraansa. Tämä on Li ”PikminLink” Kovacs, ehkäpä maailman kuuluisin Link-cossaaja. Onnea Bakaconille PikminLinkistä (Ja PikminLinkille onnea Bakaconista)!

Hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa, että PikminLinkin coniin saamisen taustalla on myös henk. koht. suhteita. Tässä ei toki ole mitään pahaa – samaa taktiikkaa käytimme myös Desuconissa hyvällä menestyksellä, ja mikäli se coninjärjestämistä auttaa, tulee henk. koht. suhteita tietysti pyrkiä hyödyntämään aina kun vain mahdollista (tuppeensahatut lautakasat poislukien).

Siinä, että Bakaconin kunniavieraaksi kutsuttiin kuitenkin PikminLink – tyttö, joka tunnetaan parhaiten siitä, että osaa näyttää pojalta – on kuitenkin jotain hyvin perustavanlaatuista. Kieltämättä on totta, että useat miespuoliset animehahmot ovat sellaisia, että näiden cossaaminen on huomattavasti helpompaa tytölle kuin pojalle ja että tulos on näin myös parempi. Crossplayn suosio Suomessa on silti äärimmäisen hämmentävää. Jos IRC-galleriaan on luottaminen, Animeconin kävijöistä 85% on naispuolisia ja vähän vanhempaankin kansanosaan vetoavassa Desuconissa 79% – mutta cossaajia katsoessa ei siltä tunnu, sillä tyttöjen harjoittamaa crossplayta on niin paljon. Perusargumentti tähän on, että ”kivoja naishahmoja ei löydy” tai ”ruumiinrakenteeni ja kasvonpiirteeni sopivat paremmin poikien cossaamiseen” tai ihan suoraan ”en viihdy hameissa”. Ehh. Ei siinä sikäli mitään, mutta tuntuu, että näin vastaa noin kolme neljäsosaa tytöistä, joka ainakin minusta on järkyttävän suuri määrä. Järkyttävän suuri määrä tyttöjä, jotka samaistuvat ensisijaisesti mieshahmoihin ja vasta toissijaisesti naishahmoihin. Syitä crossauksen ylisuosioon on pohtinut myös mm. Konamin tässä kirjoituksessaan.

Tiedä sitten, onko kyse vain teini-iän epävarmuudesta – varmasti osittain sitäkin, mutta toisaalta väittäisin myös, että animeharrastajapiireissä on myös erittäin suuri määrä sukupuolestaan epävarmoja ihmisiä sekä ihmisiä, jotka ovat varmoja, että näiden sukupuoli on eri kuin mikä se biologisesti on. Transsukupuolisissa ihmisissä ei tietenkään ole mitään vikaa, kuten ei muissakaan seksuaalivähemmistöissä, mutta jotain tässä skenessä täytyy olla, kun pystyn noin viiden sekunnin miettimisajalla luettelemaan ainakin 10 tällaista henkilöä. Vertailun vuoksi en muista tavanneeni kuin pari transsukupuolista ihmistä koko muun elämäni aikana. Niitä, jotka ovat vain sukupuolestaan epävarmoja, on skenessä taas lukematon määrä.

Näillä perusteilla voisin väittää, että animeskenessä täytyy olla jotain sellaista, joka saa seksuaalivähemmistöt esiin kaapeistaan ja ihmiset kyseenalaistamaan sukupuolensa. Tähän vaikuttaa varmasti animeharrastajien erittäin suuri suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan, jolloin ne, jotka muuten pitäisivät seksuaalisuutensa piilossa, uskaltavat olla sitä mitä ovat, mikä on ihan hyvä asia. Osittain asiaan vaikuttaa varmasti myös animessa esiintyvä suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Asia on saanut osakseen myös akateemista mielenkiintoa esimerkiksi Katja Valaskiven Pokemonin perilliset”-tutkimuksessa sivuilla 15 ja 24. Sivulla 75 on kuitenkin varsinainen pointti:

”Japanilaisen populaarikulttuurin moninaisuus antaa tilaa monenlaisille variaatioille ja arjessa outoina pidetyille näkemyksille ja olemuksille. Harrastajille tärkeää onkin itsensä toteuttaminen ja tilaisuus leikitellä identiteeteillä. Conien keskusteluissa ja luennoilla seksuaalisuuteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät viittaukset ja huulenheitto ovat yleisiä, ja tuottavat yleisössä äänekkäitä reaktioita, mutta asialla on vakavampikin puolensa. Animen ja mangan androgyyniset hahmot laajentavat kahden sukupuolen jyrkkää jakoa loputtomien variaatioiden janaksi, jossa kysymykset seksuaalisuudesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta moninaistuvat ja kevenevä. Samalla syntyy tilaa sukupuolen kyseenalaistamiselle fiktion ulkopuolella. Tracon-tapahtumassa kyselyyn vastanneista yhdeksästäkymmenestä kuudesta yksi ilmoitti sukupuolta kysyttäessä ”selvityksen alla”, mikä lienee melko harvinainen vastaus missä tahansa kyselyssä. Nähdäkseni yllä kuvattu selittää, miksei vastauksen ilmaantuminen lomakkeeseen juuri conissa ole lainkaan sattumaa.”

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että animepiireihin ei ainoastaan valikoidu ihmisiä, jotka ovat transsukupuolisia tai sukupuolestaan epävarmoja, vaan animepiirit nimenomaan saavat tämän muutoksen aikaan. Mutta omasta mielestäni se, että 75% tytöistä olisikin poikia, jotka ovat vain jääneet tytön ruumiiseen vangiksi, on aika paksua. En suostu uskomaan tällaista. Varsinkin, kun 75% pojista animepiireissä ei tällaista mitä ilmeisimminkään tunne.

Lieneekö kyse sitten siitä, että kun naispuoliset animehahmot ovat oikein korostuneen feminiinisiä, seksuaalisuudestaan jo muutenkin epävarmat teinitytöt kokevat ulkonäköpaineita – varsinkin, kun nämä tytöt ovat 90% varmuudella niitä koulun hiljaisia villapaitatyttöhissukoita. Sehän ei ole mitenkään harvinaista, että animeharrastajat eivät ole koulun nokkimisjärjestyksessä sitä ihan ylintä kastia. Ja vaikka ei olisikaan joutunut koulun kanalauman koulukiusaamisen kohteeksi, saattaa tämä villapaitatyttö helposti yhdistää naisellisuuden ja/tai tyttömäisyyden tähän kanalaumaan, mikä sitten tuottaa vastenmielisyyttä huokuvan vastareaktion.

Suomen kansainvälisesti huomiota herättänyt sukupuoliriippumaton HOT HOT HOT COSPLAYERS -top 3 näyttää muuten jotakuinkin tältä (Ja lista on osittain myös todistettavissa: 1, 2):

…nnniiin. Kaikki Suomen kuuluisimmat ja nimenomaan ulkonäöllään positiivista huomiota herättäneet cossaajat ovat miespuolisia. Suomeen ei ainakaan vielä ole päässyt syntymään sellaista cosplay(puoli)julkkistyttöä, joka tunnettaisiin laajalti siitä, että tämä on 1) äärimmäisen kuuma, 2) äärimmäisen hyvä cossaaja ja 3) jonka cosplay-asut olisivat äärimmäisen naisellisia (lue: paljastavia). En sitten tiedä, johtuuko se vain yllä olevista syistä vai suomalaisesta ”no en viitti tehä kun mitä noi muutkin musta ajattelis”-mentaliteetista. Nättejä tyttöjä kun ovat conit pullollaan, eli siitä ei ainakaan pitäisi olla kyse.

Feminismin perusteoksessa ”Toinen sukupuoli” Simone de Beauvoir toteaa naiseuden olevan ”toiseutta”. Tällä Beauvoir tarkoittaa sitä, että ihmisistä puhuttaessa miessukupuoli on oletusarvo; naiseus on tästä poikkeus. Nykyfeministien mukaan tätä todistaa yhä nykyäänkin esim. sanomalehtien kuvatekstit: jos kyseessä on mies, kuvatekstissä saatetaan todeta ”Lääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”, mutta jos kyseessä on nainen, kuvateksti onkin ”Naislääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”! Naiseus on siis poikkeus säännöstä joka täytyy mainita erikseen. Ottamatta enempää kantaa sukupuolten tasa-arvoisuuteen yhteiskunnassa, ainakin Suomen animepiireissä on tätä nykyä selvä naisten ylivalta, mistä todisteena IRC-gallerian animeyhteisöjen sukupuolitilastot, jotka todellakin ovat 80% – 20% tyttöjen hyväksi.

Mutta jos tytöt omalla käytöksellään näyttävät, että he eivät arvosta sukupuoltaan vaan pukeutuvat aina pojiksi, miksi minunkaan pitäisi sitä arvostaa? Taidan hakea Audini ->.

Ensimmäinen osa täällä.

Natsume Sosekin kirjaan perutuva Kokoro on sarjan tähän mennessä kehnoin tarina. Huono se ei ole, mutta ei myöskään niin taidokas kuin kaksi edellistä tarinaa. Sovitus kärsii siitä, että kirjasta on animoitu vain sen viimeinen kolmannes. Nyt tarina on hieman irrallinen, vaikkakin kirjasta poiketen se kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, mikä tuo kerrontaan tiettyä syvyyttä, jota alkuperäisteoksessa ei ole, sillä kirjassa saamme vain Sensein näkökulman tapahtumista.

Kokoron hienovarainen kolmiodraama on herkästi kerrottu ilman mitään turhaa – ei turhia sivuhahmoja, ei turhia kohtauksia, ei turhaa musiikinkäyttöä, kaikki on kovin hiottua ja vähäeleistä. Ainoa silmiin häiritsevästi pistävä seikka on K:n ulkomuoto. Liian karikatyyrimäinen hahmodesign istuu huonosti Kokoron vähäeleiseen maailmaan.

Kahden eri näkökulman jippo on kuitenkin se, mitä kahden jakson mittaisesta Kokorosta jää viimeksi käteen. Tosin vaikkapa wuxiarainan Heron nähneelle Kokoron kikkailussa ei ole mitään uutta, vaikka talven ja kesän sekä intohimon punaisen ja seesteisen sinisen vuorottelu näkökulmasta riippuen ihan näppärästi toimiikin. Se, että tarina kerrotaan jipon ja kikan avulla, vie kuitenkin voimaa itse pääasialta eli tarinan sanomalta. En ole mikään kirjallisuudentutkija ja ainoa meriittini on äidinkielen laudatur, joten koen aina olevani vähän heikoilla vesillä lähtiessäni analysoimaan kertomusten teemoja ja vääntämään mahdollisia tulkintoja, varsinkin kun kyse on oikeasti merkittävistä teoksista tai ainakin niiden sovituksista. Minusta Kokorossa oli kuitenkin pohjimmiltaan kyse ihmisen yksinäisyydestä ja siitä, miten toisen sydäntä ja aivoituksia ei voi kukaan toinen täysin ymmärtää ja miten helposti eleet ja vähät sanotut sanat voi tulkita väärin. Kikkailu ja jippoilu auttaa tätä teemaa näyttämällä hyvinkin erilaiset tapahtumaketjut eri hahmojen näkökulmista – totuus on varmaan jotain tästä välistä. Ongelma on kuitenkin, että kikka on aina kikka ja sellaisena itsetietoinen kerrontaratkaisu sillä huonolla tavalla, joka jättää hiukan huonon maun: eikö pelkkä tarina muka itsessään olisi riittänyt ilman mitään pelleilyä?

Kokoron jälkeen vuorossa on toinen Osamu Dazai -pätkä, kahden jakson mittainen Run, Melos!. Tässäkin sovituksessa alkuperäistä tarinaa on laajennettu ja mukaan on tuotu Dazain uudelleenkertoman kreikkalaisen myytin lisäksi kehystarina. Ohjaaja on sama kuin eräässä suosikkianimessani Mouryou no Hakossa, ja Run, Melos on täynnä samaa hidasta tunnelmaa ja loistavaa dialogia. Ohjaaja Ryosuke Nakamura on fansubbaajien painajainen, sillä hänen teoksissaan puhutaan paljon ja vaikeilla sanoilla – Mouryou no Hakon subbaamisessa kesti pari vuotta ja nyt kun sarja on viimein käännetty kokonaan, voisin sen myös tänne arvostella jossain välissä…

Eksyn aiheesta. Run, Melos on Aoi Bungakun tarinoista se homoin, sillä hahmosuunnittelun on tehnyt Prince of Tennis -mangaka Takeshi Konomi ja tarinan teemanakin on miesten välinen ystävyys, joka, köhhöh, animepiireissä usein tulkitaan joksikin muuksi ainakin, jos katsoja on naispuolinen henkilö. Run, Melos on kuitenkin ihan objektiivisella silmälläkin kohtuullisen ghey ja fanipalvelu-melkeinpusukin löytyy. Tähän melkeinhomoiluun kuuluu onneksi myös hyvä tarina tai oikeastaan kaksi, joista kumpikaan ei sorru mihinkään helppoihin ratkaisuihin ja hommassa on ihan aitoja tunteitakin. Ihmeellistä kyllä, substanssia homoiluanimessa!

Run, Melos on kerrontatavaltaan teatraalinen ja kovin draamaileva silloinkin, kun ei kuvaa näyttelemistä tai näytelmää. Ohjaaja on ollut aiemmin mukana mm. Death Notea tekemässä ja näissäkin kahdessa jaksossa nähdään paljon dramaattista vihkoon kirjoittamista – tosin tällä kertaa ilman oopperamusiikkia ja maanista naurua. Teatteriin sijoittuva tarina kyllä saakin olla vähän teatraalinen: minua ei ainakaan kummastuta, että näytelmiä työkseen kirjoittavan tyypin sisäinen monologikin on kovin grandiöösiä ja pömpöösiä.

Animaatio on näissäkin jaksoissa täydellistä silmäkarkkia. Liike on kuvattu tavalla, josta tappeluanimet voisivat ottaa mallia ja henkilöiden ilmehtiessä ja puhuessa animaatiosäästöä ei ole näkyvissä missään. Hahmot ovat todella ilmeikkäitä ja silti realistisen näköisiä. Värit ovat tässäkin lähinnä ruskeita ja tummia sävyjä, paitsi muutamassa erityisesti kirkkautta ja värejä korostavassa kohdassa.

Melosin jälkeen on vuorossa vielä kaksi jaksoa, jotka ovat periaatteessa kumpainenkin oma tarinansa, mutta nivoutuvat kuitenkin yhteen. Tämäkin teksti kasvoi kuin nälkävuosi, joten viimeiset kaksi jaksoa arvostelen vielä erillisenä postauksenaan ja tarkoituksenani olisi silloin höpistä myös vähän tällaisten taidehomojen ja kriitikon maun omistavien pellejen kuin minun ongelmallisesta animesuhteesta. Syvällistä itsetutkiskelua ja moesarjojen haukkumista tiedossa, pysykää kanavalla!

Uudet Pokémon-pelit Grimdark ja Ragefest ovat täällä! No eivät – mutta kaverin luona käydessäni satuin huomaamaan tämän tyttöystävän japaninkielisen Heart Goldin ja muistin siinä, miten awesomeja Pokémon-pelit ovat. Kotiin palatessa olikin pakko kaivaa jo jokin aika sitten tilaamani Platinum muoveista esiin, iskeä DS:ään ja ruveta pelaamaan. Suomessahan Heart Goldia ja Soul Silveriä ei ole vielä nähty, vaan ne julkaistaan ilmeisesti maaliskuun lopulla (ainakin play.comin lupailee julkaisupäivämääräksi 26. maaliskuuta 2010).

Pelit ovat aina olleet minulle Pokémonin Se Juttu. Ei ole sattumaa, että Pokémonin GB-/Colosseumin SM-kisat v. 2000 pidettiin minun aloitteestani ja olin myös mukana järjestämässä niitä. Niihin aikoihin tuli myös pidettyä PokéOpisto-nimistä pokemonmatsaussivustoa, joka myös pääsi johonkin Lasten Maailma -lehteen, heh. Jutussa taidettiinkin todeta että ”PokéOpisto kuitenkin eroaa muista sivustoista siinä, että se ei ole mikään tavallinen fanisivu, vaan kovaa faktatietoa ja strategista osaamista sisältävä tietopankki”. PokéOpistoon idea oli tullut Azure Heights Pokémon Laboratorystä – sen foorumi oli aikoinaan kovinta kovaa, nykyään samaa virkaa taitaa hoitaa Smogon University.

Näin pelaajan näkökulmasta Pokémon on todella hämmentävä ilmiö, koska se ei tunnu tietävän mitä se tahtoisi olla. Pelit on suunniteltu kovaa strategista pelaamista varten – kovimmalla tasolla pelaaminen onkin tasapainoilua sen välillä, kuinka monta pistettä vastustaja on pistänyt tietyn pokémonin nopeuteen (ts. ”Saako vastustajan pokemon hyökkäysvuoron ennen minun pokemoniani?”) ja kuinka paljon sen hyökkäykseen (”koska vastustajan pokemon X oli nopeampi kuin pokemonini Y, sen hyökkäysvoima ei voi olla niin suuri että saisi tyrmättyä pokemonini Z kolmella iskulla vaan tarvitsee siihen ainakin 4″). Toisaalta vaikka sen pelimekaniikka kannustaa käyttämään kovimpia löytämiään pokemoneja ja valmentamaan näistä verenhimoisia tappokoneita, peli väittää ihan muuta. TV-sarjassahan on aina opetettu sitä, että ”pokemoneista pitää välittää” ja että pokemonit pitää ”kasvattaa rakkaudella”. Säälimättömänä juristina en ole koskaan ymmärtänyt tätä; peli ei nimittäin kannusta tuollaiseen käytökseen millään tasolla, paitsi yhdellä ”välittämislaskurilla”, smitä kuitenkin pystyy säätämään viemällä pokemoneja pelissä hierontaan ja muuta juttua. Mutta pelillisesti surullisinta on, että tuo pokemonin ”rakkausarvo” ei vaikuta kuin pariin hyökkäykseen, jotka eivät useinkaan ole edes mitenkään erityisen tarpeellisia… Ja nyt myös pelit ovat siirtyneet tähän höpönlöpön saarnaamiseen: Platinumissa tuli vastaan joku mimmi joka saarnasi että ”You shouldn’t judge a pokemon on if it’s weak or strong, because your love is what matters” tjsp. Ei helvetti.

Ongelma onkin siinä, että valitettavasti Pokemonia tehdään yhä lapsille, vaikka suuri osa niistä, jotka pelaavat sitä kilpailumielessä, ovat yleensä vähintään lukioikäisiä tai vielä vanhempia – mikä ei toisaalta yllätä, sillä Pokemon vaatii pelillisesti paljon alkuvalmisteluja (tiimin suunnittelua, oikeiden pokemonien pyydystämistä ja jalostamista, oikeiden liikkeiden opettamista, erityistä IV-treeniä…) ja pelissäkin pitää olla huomattavissa määrin strategista ja psykologista silmää (”Aikooko vastustaja vaihtaa pokemonia seuraavalla vuorolla? Jos, niin kannattaisiko minunkin vaihtaa? Vai hyökkäänkö toisella liikkeellä jonka oletan olevan erityisen tehokas seuraavaa pokemonia vastaan?”, ja niin edelleen). Harmi vain, että Rubyssä ja Sapphiressa mukaan tulleet pokemonien luonteet olivat lähinnä potku kilpailupelaajien nivusiin. Ei sikäli, etteivätkö ne toisi strategista syvyyttä, mutta kun pokemonien geenijalostus toimii vieläkin pitkälti arvalla, luonne lisää tähän vielä yhden kertoimen lisää – mikä siis käytännössä tarkoittaa, että käyttökelpoisia pokemoneja tulee harvemmin kuin ennen: vaikka geenit saisikin kohdalleen, väärä luonne voi tehdä pokemonista käyttökelvottoman vähentäessään esim. vähentäessään tämän fyysisestä voimasta 10%. Nintendo onkin seuraavissa peleissä tehnyt myönnytyksiä jalostamisen suhteen – mutta miksi pokemonien geenit eivät voisi periytyä Mendelin sääntöjen mukaan? Miksi luonteeseen ei ole mitään tapaa vaikuttaa? Toisaalta Nintendolla ei ole minkäänlaista insentiiviä ruveta kaavaa muuttamaankaan, koska se toimii eli rahaa virtaa kassaan. Saatanan saatana.

Onneksi Pokemonin fanikulttuuri kuitenkin kukoistaa ja piirtotaitoista porukkaa on vaikka kuinka. Internet-seikkailuiden lomassa on tullut kohdattua vaikka kuinka siistejä taideteoksia, joista ne kaikista synkimmät ja ”realistisimmat” – jos sellaista nyt pokemonin suhteen voi olla olemassakaan – ovat yleensä niitä hienoimpia. Enkä nyt tarkoita mitään Gardevoir-pornoa.

A wild GROUDON appeared! OH SHI-

Aijoo, Pokémonilla on Bubukuutille sikäli kohtuullisen suuri merkitys, että Kuuti ja Bubu ovat aikoinaan tavanneet erään Pokémon-foorumin miitissä…

Katsottuaan tarpeeksi animesarjoja jossain vaiheessa alkaa nyppiä se, miten ne kaikki ovat jotenkin … samanlaisia. Tylsiä. Tarkoitettu joko 12-15 -vuotiaille pojille (”musta tulee isona maailman paras leivänpaistaja/ninja/shamaani/go-pelaaja”) tai otakuille (”täs sarjassa ois söpöjä tyttöjä ja ne tekis jotain söpöö”).  Siksi katson mielelläni sarjoja, jotka jo kuvauksen perusteella kuulostavat ihan erilaisilta kuin mikään, mitä siihen mennessä on nähty, tai joilla on erikoinen visuaalinen ilme. Aoi Bungaku on hieman molempia. Tämä kunnianhimoinen 12-jaksoinen sarja sovittaa 6 Japanin kirjallisuuden merkkiteosta animemuotoon: joka tarinassa on eri ohjaaja, eri seiyuut, eri hahmosuunnittelija ja eri tyyli. 12 jaksossa saa siis oikeastaan 6 eri sarjaa, ei minusta ollenkaan huono kauppa. Lähdemateriaalissakaan ei ole valittamista,  taatusti hieman kypsempää settiä kuin ranobet tai manga.

Kirjoittaessani tätä postausta homma alkoi hiukan levitä kasaan ja kirjoituksen pituus saavutti kriittisiä mittoja, joten laitan tähän kommenttini vain kahdesta ensimmäisestä tarinasta, loput neljä seuraavat myöhemmin.

Sarjan ensimmäinen adaptaatio, Osamu Dazain kirjaan perustuva No Longer Human (Ningen Shikkaku) on myös pisin yksittäinen tarina neljällä jaksollaan. Kyseinen kirja on eräs Japanin arvostetuimmista ja luetuimmista kaunokirjallisista teoksista, ja sen teemat voi löytää myös muista sarjoista hieman kaivelemalla. Melkein voisi sanoa, että tämän tarinan katsominen tai lukeminen muodossa tai toisessa pitäisi kuulua otakun yleissivistykseen: tarinan tunteminen tuo ”ahaa”-elämyksiä vaikka Sayonara Zetsubou Sensein tai Neon Genesis Evangelionin katsomiseen.

No Longer Human kertoo miehestä, joka ei pysty elämään elämäänsä samalla lailla kuin muut ihmiset: hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi tavalla tai toisella, piiloutuu feikin (naisten)naurattajan rooliin, ei pysty näyttämään todellista minäänsä toisille ja aina saavuttaessaan jotain ”ihmismäistä”, säilyttämisen arvoista, kuvittelee itsensä liian huonoksi ja arvottomaksi pitämään siitä kiinni. Kyseessä on vahvasti aikuisten kertomus jos jotain; seksin, sodan, kuoleman ja hyväksikäytön teemat ovat vahvasti läsnä. Menemättä liikaa hölmöön kirjallisuusanalyysiin todettakoon vielä, että No Longer Human on myös vahvasti omaelämänkerrallinen kirja – kirjan julkaisun jälkeen kirjailija Osamu Dazai onnistui viimein viemään itseltään hengen.

Animeadaptaatiossa Madhousen animoima synkkä, ruskeasävyinen maailma ja Takeshi Obatan (Death Note) realistinen hahmosuunnittelu luovat tunnelman neljälle inhorealistiselle jaksolle. No Longer Human on tyylikkäästi ohjattu ja tarina on saatu mahtumaan hyvin vain neljään jaksoon, vaikka kirjasta olisi voinut tehdä hyvin ainakin 12-jaksoisen tarinan. Animeformaatin tarjoamaa visuaalisuutta on osattu käyttää hyvin hyödyksi – kolmosjakson lopun kohta, jossa lumessa makaavan päähenkilön luo ilmestyy tyttö punaisen sateenvarjon kanssa, jäi erityisesti mieleen. Joskus kuvakieli tosin lipsahtaa liikaa yrittämisen ja kliseisyyden tielle: pisaramotiivit (joihin kuuluu se kaikuva tippumisen ääni ja veteen leviävät renkaat, huoh), ”my hands are covered in blood” -tematiikka ja peilikuvan muuttuminen hirviöksi ovat kaikki melko kuluneita visuaalisia tapoja näyttää päähenkilön tunteita. Äänimaailma on minimalistinen, mutta hiottu, ja ääninäyttelijät ovat käytännössä kaikki tähtinimiä: Romi Paku, Mamiko Noto ja Aya Hisakawa näyttelevät päähenkilön eri naisia.

Psykologisen grimdark-tarinan jälkeen vuorossa on Under Cherries in Full Bloom (Sakura no Mori no Mankai no Shita), huomattavasti enemmän kieli poskessa huvitellen tehty yliluonnollinen satu. Kaksi jaksoa pitkässä tarinassa metsissä elävä maantierosvo Shigemaru kaappaa mukaansa naisen, josta haluaa tehdä vaimonsa. Vaimo ei kuitenkaan kenties ole aivan sitä, miltä näyttää.

Jos No Longer Human oli minulle jopa hiukan liian aikuinen ja synkkä – tunnistin kyllä sen laadun, mutta se ei varsinaisesti ikinä koskettanut – niin Under Cherries in Full Bloom räjäytti pankin. Ensimmäinen jakso näistä kahdesta on lähes täydellinen animejakso. Se on hienosti ohjattu, värikäs, täynnä hienoa animaatiota ja silmäkarkkitaustoja, hauska ja vielä kaupan päälle outo ja vähän pelottavakin. Tite Kubon (Bleach) hahmosuunnittelu sopii tähän satukauhuiloitteluun loistavasti. Madhouse näyttää absoluuttista parastaan animoinnissa ja Nana Mizuki loistaa vaimon roolissa: kerrankin Nana Mizukin laulutaidosta on otettu kaikki ilo irti!

Alkuperäinen tarina on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen ja näennäisestä keveydestä huolimatta Under Cherries in Full Bloom yrittää kertoa vakavista asioista allegorian kautta. Se, haluaako tarinan tulkita kertovan naisten ja miesten eroista ja lukkiutuneista sukupuolirooleista vai miehen vieraantumisena luonnosta, on varmaan maku- ja tulkintakysymys. Kumpikin tulkinta sopisi, kun miettii ajankohtaa,  jolta tarina on peräisin. Ja voihan kertomuksen tulkita vielä misogynistisestikin kertovan naisten viettelysvoimasta ja siitä, miten naiset ovat miehille aina turmioksi…

Olin Vili Lehdonvirran väitöstilaisuudessa kuukausi sitten. Vili väitteli kauppatieteen tohtoriksi, väitöskirjan nimi oli ”Virtual consumption”; aiheena oli siis virtuaalinen omaisuus (btw – sen lisäksi, että Vili väitteli alle 30-vuotiaana tohtoriksi, Vili on onnistunut myös siinä, missä moni satunnainen japaniharrastaja ei: Vilillä on japanilainen vaimo. Käyx kateex?). Yksi kantava teema tällaisessa aiheessa on, että materian omistaminen ei ole välttämätöntä, vaan esineen hyöty määräytyy sen käyttöhyödyn mukaan. Vaikka anime ja manga eivät olekaan ”virtuaaliomaisuutta” samassa mielessä kuin taikamiekat World of Warcraftissa tai valtaistuimet ja klubisohvat Habbo Hotelissa, voidaan väittää, että viihteenkin arvo on nimenomaan sen käytössä: mangaa luetaan ja animea katsotaan. Streamauspalvelut vähentävät tarvetta animen torrentoimiseen, sillä miksi kuluttaa omaa kovalevytilaa, kun saman jakson voi katsoa suoraan netistäkin? Tälle ajatuksellehan perustuu esimerkiksi Spotify: musiikki ei missään vaiheessa tallennu käyttäjän tietokoneelle, vaan soitetaan ”suoraan” internetistä streamaamalla (ks. myös kirjoitukseni ”Onko Spotifystä iloa otakulle?”).

On selvää, että ainakaan ihan kaikki eivät ole valmiita siirtymään käyttöhyötypohjaiseen ajatteluun ihan heti – omistaminen kun on käytännössä ollut vuosien saatossa lähes ainoa tapa nauttia, no, omaisuudestaan. Lainaaminen tai vuokraaminen eivät varsinkaan anime- ja mangaharrastajalle ole kovinkaan vakavastiotettavia vaihtoehtoja kirjastojen jne. varsin suppeiden valikoimien vuoksi. Varsinkin Weeaboon Niksu on korostanut omistamisen riemuja.

Omistamiseen vaan liittyy pienoisia ongelmia. Ensimmäinen ongelma liittyy omistamisen fyysisyyteen – siihen vaaditaan lähes poikkeuksetta jokin fyysinen kappale: DVD- tai BluRay-kiekko tai mangapokkari. Tähän fyysiseen materiaan liittyy aina valmistuskustannuksia; onkin sanottu, että ennen digitaalista jakelua kirjakustantajat myivät paperia, eivät sisältöä. Kirjojen hinnasta suuri osa muodostuu paperikustannuksista. DVD- ja BluRay-kiekot jne. ovat suhteessa halvempia valmistaa, mutta kyllä siihenkin rahaa kuluu. Ja materia ei myöskään siirry tänne peräpohjolaan ilmaiseksi, vaan hintaan leivotaan tietysti rahti- ja postikuluja ja niin päin pois. Toisin sanoen hinnassa on käytännön pakosta aika paljon muutakin kuin pelkkää sisällön hintaa. Toinen ongelma liittyy taas materian varastointiin: varastointi vie tilaa, ja merkitsee lähes poikkeuksetta tulonsiirtoa Lundialle tai muulle vastaavalle firmalle. Ja hyllyt sun muut taas vievät tietysti tilaa, jonka voisi muutoin käyttää johonkin muuhun, ja tunnettu tosiseikka on, että mitä isompi talo, sitä isompi vuokra / hinta. Ei ole sattumaa, että teollisuus pyörii nykyään ”Just In Time”-periaatteella, jossa tehdas pärähtää käyntiin sillä hetkellä kun tilauksia tulee eikä mitään säilytetä varastossa homehtumassa.

Toisaalta ei streamaus ja muu käyttöpohjainen ajattelukaan ongelmatonta ole: jos teoksista ei saa kopioita kiintolevylleen, sitten pyöritelläänkin peukaloita kun nettiyhteys katkeaa, tai jos palvelu lopettaa toimintansa. Tietysti oikeudenomistaja voi luvata, että tässä tapauksessa animut ja mangot voi ladata konelleen suoraan ilman DRM:ää – tälle lupauksellehan perustuu esim. Valve Softwaren Steam-pelialusta – mutta ongelmana on se, että esimerkiksi konkurssin yllättäessä oikeushenkilön velvollisuudet lakkaavat. Toisin sanoen oikeudenomistajalla ei ole enää mitään velvollisuutta toteuttaa lupaustaan, ja sinne menivät animut. Ja tietysti pitää ottaa huomioon, että ihmiset tahtovat yleensä ostaa ”ikuisen käyttöoikeuden” jonkin 3 katselukertaa sisältävän DRM-paskeen sijaan, vaikka ihmiset eivät katsoisikaan samaa animejaksoa kuin ehkä pari kertaa.

Mitä taas mangaan tulee, voi esittää vanhan argumentin siitä, että fyysinen pokkariformaatti on ylivertainen näytöltä lukemiseen verrattuna, vaikka nykyään on toki kilpaileviakin vaihtoehtoja – esimerkiksi Amazonin Kindle-lukulaite, jota Gurumarkkinointi-blogin Jari Parantainen ylistää kirjoituksessaan: ”Painetun paperin ylivoimaisuudesta paasaavat eivät ilmeisesti paremmasta tiedä. Luulen, että takinkääntäjät yleistyvät lähiaikoina rajusti.” Tosin ainakaan itselläni ei ole mitään hajua, onko mangaa ylipäätään saatavissa Kindlelle, ja ottaen huomioon, että Kindle maksaa parisataa euroa, ainakin alkukustannukset voivat olla perusharrastajalle melko suolaiset. Mutta Kindle ei tietenkään ole ainoa tie – Japanissa esimerkiksi kännykällä luettava manga on kova juttu. Eli ei nykyinen kiekko ja pokkari -formaatti ole mikään kiveen hakattu asia. Toisaalta, jos ei omista fyysistä kappaletta, on vähän paha mennä pyytämään idoliltaan siihen nimmaria ;<

Mutta mitä mieltä itse olet – onko omistaminen tarpeellista? Pitääkö kaikki animut ja mangot löytyä hyllystä, vai oletko jo luopunut omistamisesta ja siirtynyt käyttömaailman ihmiseksi?

Lukaise myös Otakunviran Tsubasan kirjoitus Hitaasti jauhavat pyörät, joka liittyy osittain samaan aiheeseen.

Melkein kahden vuoden aikana olen kehittänyt jonkinlaisen päänsisäisen ohjenuoran siitä, mitkä jutut  postaan tänne ja mitkä omaan päiväkirjaani livejournalin puolella; ihan blogin alussa mitään tällaisia linjauksia ei ollut. Jostain syystä homma vain lipsui siihen, etten postaa tänne naamaani tai mitään kovin henkilökohtaista, vaikka minkään anonyymin kaikesta irtaantuneen ja fiksun elitistin esittäminen ei varsinaisesti ole ollut tavoitelistani kärjessä. Koska linjaukseni on alkanut tuntua nykyisin lähinnä rajoittavalta, postaan kokeeksi vähän siistittyä ja paremmin muotoiltua Tiukkaa Analyysiä (lue: retardia fanityttöilyä ja itsetutkiskelua) päiväkirjani puolelta. Pahoittelen, että joukossa on myös höpinää länsimaisesta viihteestä. Seuraavalla kerralla palaan taas kliiniseen anime/manga-arvosteluun, lupaan!

Ooh, tuo maidon ja hunajan maa, tvtropes

TvTropes on ollut alustaan asti yksi suosikkisivujani, koska pidän sarjojen komponenttien analysoimisesta ja sen miettimisestä, mistä hyvät tarinat oikeastaan koostuvat. Eräänä päivänä TvTropesia selatessani törmäsin silloin vasta lisättyyn tropeeseen nimeltä Technical Pacifist, joka herätti sekä naurua että pientä nolouden tunnetta. Elämänarvoni ovat kierrätyksen ja myllytyksen kautta peräisin niistä teoksista, joita kulutin ollessani vastaanottavaisessa iässä joskus 7-13 -vuotiaana. TvTropes ja Technical Pacifist ovat hyviä demonstroimaan tätä. Olen pasifisti, henkeen ja vereen – jos olisin sattunut syntymään mieheksi, olisin mennyt armeijaan, mutta palvellut aseettoman palveluksen luultavasti lääkintämiehenä. Minussa ei ole kovin paljon kapinahenkeä kapinoinnin vuoksi eivätkä instituutiot itsessään ole minusta pahoja (ts. miksi en olisi totaalikieltäytyjä, armeija ei instituutiona ole minusta mitenkään demoninen), mutta elämänarvoni ovat minulle kuitenkin äärimmäisen tärkeitä, enkä tingi niistä.

MacGyver, lapsuuteni idoli, on takuulla vaikuttanut ajatteluuni enemmän kuin ihan vähän. MacGyverhan ei koskaan tapa ketään, vain tinttaa heidät tajuttomiksi tai kehittää jonkin hienon virityksen ilmastointiteipistä ja kengännauhoista, jolla pahikset hoidetaan pois kartalta.  Siinä vaiheessa kun pääsin käsiksi Rurouni Kenshiniin, ensimmäiseen animesarjaan johon todella koukutuin, olin jo niin vanha, että elämänarvoni ja ideologiani olivat suunnilleen muotoutuneet. Tuskin fäppisin Kenshiniä niin paljon, ellei Kenshin olisi pyhästi päättänyt olla enää tappamatta ketään. Samaistun heppuun vähän liiankin hyvin ja sydäntäni kuristaa aina, kun Kenshin mätsää jotain pahista vastaan. Sellainen minäkin haluaisin olla! Taistella mahdottomia esteitä vastaan apunani vain Korkea Moraali ja sakabatou… ei kun siis säädettävä mittapipetti. Kemianopinnoistanikin voi muuten syyttää MacGyveria, siina sarjassa kun oli aina hienoja kemikaaleja ja pommeja! (Kuuti valitsi alansa Keanu Reevesin inspiroimana: insipiksensä kullakin…)

Fiktiossa pidän yleensä sellaisista hahmoista, jotka ovat kuin minä, mutta toisaalta myös sellaisista hahmoista, jotka ovat ja eivät ole. Aika universaalia varmaan: toisaalta haluaa jotain, johon samaistua, mutta täysin itseen nähden identtinen hahmo on yleensä tylsä ja rasittavakin. Anime ei ole yhtään sen oudompaa kuin mikään muukaan fiktio, jota kulutan. Lempihahmoihini kuuluvat Toward the Terran Jomy ja Code Geassin Suzaku menevät molemmat tähän pasifistilaatikkoon – ainakin sarjojensa alussa ennen sitä kuuluisaa hahmonkehitystä. Koska japanilaiset diggaavat harmaasävyistä, Terran Jomyn on pakko myöhemmin tinkiä periaatteista ja lähteä avoimeen sotaan, jossa listitään porukkaa kummaltakin puolelta, käytetään lapsisotilaita ja massatuhoaseita ja muuta jännää ja erittäin moraalista. Toward the Terran viimeisen jakson EEPPISESSÄ kaksintaistelussa Jomy saa mahdollisuuden voittaa vastustajansa ja ainoan enää tiellään seisovan miehen suoralla voimankäytöllä. Keith käskee Jomyä suoraan turhautuneena tämän pasifismiin: ”Käytä nyt niitä supervoimiasi ja tapa minut niillä, kyllä se sinulta onnistuu!” (vapaa käännös by allekirjoittanut.)

… Kunnon pasifistit eivät tietenkään sorru sen kaltaisiin helppoihin ratkaisuihin kuin vastustajan sydämen pysäyttämiseen superkyvyillä. Jomylla on kuitenkin luonteenpiirteitä, joita minulla ei ole eikä koskaan tule olemaan, mikä ehkä selittää, miksi minulla on kyseiseen heppuun ja kyseiseen animesarjaan niin suuri fiksaatio. Jomy on nimittäin hyvä johtaja ja perinjuurin kiltti. Samassa tilanteessa kuin Jomy oli, minä olisin kylmästi tehnyt Hitlerit ja ryhtynyt toteuttamaan apartheidia. Jos psyykkisiä voimia omistava Mu-rotu kerran on ihmiskunnan seuraava kehitysaste, on ilmiselvää, että Mut on tarkoitettu hallitsijaroduksi ja tavalliset ihmiset… no, niin. :F Usein minulla on hyvät tarkoitukset, mutta itserakkaana ja itsepäisenä ihmisenä kuvittelen aina, että itse olen oikeassa. Minut on helppo kuvitella oman älykkyyteni huumassa intoutumaan jostain ideasta, sokeutuen omasta ihmeellisyydestäni ja unohtamaan kaikki moraaliset sääntöni. Kaikesta pasifismilätinästäni huolimatta: antakaa minulle diktatuurivaltio ja takuulla vetäisin homman paremmin kotiin kuin Hitler!

Nniin

Pasfismifäppimiseni lisäksi minulla on taipumus tykästyä sarjoissa niiden päähenkilöihin. Narutossa lempihahmoni on Naruto, vaikka minut tuntevat varmaan kuvailisivat persoonani olevan lähempänä Sasukea. Kirkasotsainen, yksinkertainen ”meen läpi vaikka harmaan kiven” -ajattelu on minusta ihaltava luonteenpiirre kaiken kyynisyyden keskellä. Syy, miksi pidän Naruton kaltaisista hölmöistä shounensankareista, löytyy kuitenkin muualta. Sasuken tapaiset omasta erinomaisuudestaan ja omasta agendastaan vakuuttuneet hahmot eivät ole koskaan nöyriä tai pyydä anteeksi. Sasukellehan on Narutossa vaikeaa ellei mahdotonta myöntää, että Naruto on jo tämän tasolla taidoissa tai että Naruto saataisi – gasp  – olla jossain oikeassa.

Nöyrä sankari on sellainen hahmotyyppi, johon lankean kerta toisensa jälkeen. Kenshin on tästä se tyyppiesimerkki! Anteeksi pyytäminen on erittäin vaikea taiteenlaji ja siksi sankarit, jotka muuttuvat vain vahvemmiksi pyytäessään anteeksi, ovat minulle fiktiossa aina jotain, jonka edessä muutun sulaksi löllöksi. Heittopussihahmot, jotka pyytävät anteeksi päästäkseen pakenemaan vaikeasta tilanteesta, ovat tietysti asia erikseen ja sellaisia väheksyn yleensä aina ja kaikkialla, mutta nöyrät sankarit saavat minut puristamaan pöydän reunaa ja tuntemaan kuristavaa tunnetta rinnassa. Ei ole ihan sattumaa, että juuri Kenshin koukutti minut lopullisesti animeen. Fiktiiviset hahmot idoleina on tietysti nörtteyden huippu, mutta en ole koskaan väittänytkään olevani muuta kuin nörtti, pahinta luokkaa!

Toinen melko tyypillinen, toistuva ihastukseni on hahmotyyppi, joka aloittaa kirkasotsaisena sankarina ja muuttuu joksikin muuksi. Jo edellä paljon mainostamani Jomy on oppikirjaesimerkki; viattomasta pojasta kasvaa  siviilien hengestä välittämätön johtaja, jolla kuitenkin on ylväät tavoitteet. Ehkä kyseessä on jonkinlainen aikuiseksi kasvamiseen liittyvä juttu. Vaikka itse pyrin absoluuttiseen tiukkaan moraalikoodiin, jossa tarkoitukset eivät pyhitä keinoja, osa minua myöntää, että maailma ei kuitenkaan toimi niin. Missä viiva menee?

Noloista noloin kama esiin eli Code Geass ja Suzaku. Tämän kirjoitettuani se, että jollain tasolla sekä samaistuin että ihastuin (… kuulostaapa häiriintyneeltä) heppuun on ilmiselvää. Ulkoapäin Suzaku on perinteinen moralfag, kaikki tehdään sääntöjen mukaan ja tarkoitus ei pyhitä keinoja, mutta sisältäpäin poika on melkoisen sekaisin. Suzaku peittelee omaa huonoa omaatuntoaan leikkimällä puhtoista sankaria ja etsiytymällä tilanteisiin, joissa voisi kuolla sankarillisesti. Kohtalon ironiaa ja Sunrisen taattua juonenkehittelyä on tietysti se, että Suzakun itsetuhoisuuden tekee tyhjäksi ”elä!”-geasskomento. Lopulta Suzaku komennon vankina räjäyttää FLEIJAn (vastaa ydinohjusta, katso Nuclear Weapons Taboo), tappaa n+1 siviiliä ja pääsee irti sankarisyndroomastaan. Milläköhän pääsisin itse irti omastani? Vai onko siitä edes tarpeellista päästää irti ja tulisiko minusta seuraava Light Yagami empatiakykyni puutteen* vuoksi, jos lopettaisin mustavalkoisen moraaliajattelun?

* Minusta sekä Brokeback Mountain että Tulikärpästen hauta (ja muutkin vastaavat nyyhkyleffat) olivat kuolettavan tylsiä ja niiden päähenkilöt tyhmiä pölkkypäitä. Monille tämä on riittänyt todisteeksi empatian puutteesta. :D

Lienee paikallaan, että minä postaan sen vähän analyyttisemmän ja fiksumman jutun Haruka Fukushimasta. Tämä onkin muuten blogin lähes kaksivuotisessa historiassa ensimmäinen kerta, kun arvostelen samoja teoksia kuin Kuuti! Minun piti kirjoittaa joskus oma näkemykseni Code Geassista, mutta sitten se vähän jäi sille tielleen. minulla oli liian kiire metsästää fanficcejä ja yaoidoukkareita Katson tai luen aika harvoin samoja sarjoja kuin Kuuti; makumme osuu yksiin vain hyvin harvoin. Yleensä mitä pellempi teos, sitä varmemmin meistä molemmista on hauskaa headdeskata sille.

Haruka Fukushiman mangoja en ole yhtäkään omilla rahoillani ostanut, mutta olen kuitenkin lukenut arvon rouvan sarjakuvia Kuutia enemmän: tuli nimittäin joskus netissä lueskeltua niitäkin sarjoja, joilla ei suomijulkaisua vielä ole. Näin jälkikäteen herääkin kysymys, että miksi ihmeessä niin tein: en voi edes syyttää olleeni kännissä, koska en juo… no, kenties olin utelias ja halusin uskoa, että Haruka Fukushima voi kehittyä. Ja mainostettiinhan Kedamono Damonoa yurisarjaksi, joten piti tutustua jo ihan sillä itselleni aina mielekkäällä tyttörakkauden verukkeella. Huijaukseksi paljastui: Kedamono Damonon tyttö on onkin poika, joka vain öisin muuttuu pojaksi. Minua on petetty!

Paras Hakura Fukushima on ehdottomasti hänen ensimmäinen teoksensa Otona ni natts/Instant teen/Pika-aikuinen. Se on myös Fukushiman pidemmistä sarjoista ainoa, jossa on mukana selkeitä taikatyttöelementtejä ja jotain yliluonnollista. Pika-aikuinenkaan ei ole mikään täydellinen shoujomanga: alkuperäisen konfliktin ratkettua jo sarjan alkutaipaleella sarjaa pidennetään vähän keinotekoisesti, eikä koko sarjan ideakaan ole mikään omaperäisyyden riemuvoitto. Sarjat, joiden päähenkilötyttö kasvaa nätimmäksi ja isommaksi, ovat olleet taikatyttögenren (varsinkin ns. idolisarjojen, Fancy Lala, Creamy Mami, jne) perushuttua kasarilta asti.

HYI IIK PERVO HYI hih hassua

Pika-aikuisella on kuitenkin kaksi hyvää puolta verrattuna muuhun Fukushimaan: 1) se on tädin ensimmäinen pitkä sarja, joten siinä Fukushimalle tyypilliset tropeet ja kliseet nähdään ensimmäistä kertaa, joten ne ovat vielä uusia 2) yliluonnolliset elementit yleensä tekevät tylsästä kolmiodraamasta vähän mielenkiintoisemman, kun koko juoni ei ole tasoa tykkää/eitykkää. Tietysti suomijulkaisujen järjestyksessä Fukushimaa lukevalle tilanne on erilainen mitä kohtaan 1) tulee, minä luin Pika-aikuisen englanniksi vuosia sitten. Yhden pokkarin mittainen Meikkikeiju on oikeastaan Pika-aikuinen tiivistettynä yhteen pokkariin, siinä on samankaltainen juoni – tyttö muuttuu yliluonnollisin keinoin nätiksi. Yhdessä pokkarissa on se erittäin hyvä puoli, niin lyhyessä ajassa Fukushimalle tyypilliseen tykkääeitykkääeipäsjuupas-juonenkehittelyyn ei ehdi kyllästyä.

Kun Haruka Fukushiman hahmot itkevät, he tekevät niin koko sivun mitalta kaikista ruumiinaukoista NÄETKÖ NYT OLEN SURULLINEN UWAAAH. Huomatkaa myös kissankokoiset doki doki (tyky tyky) -äänitehosteet. No, ainakin se osaa piirtää kun yrittää, joku hyvä puoli edes.

Loput Fukushimat ovatkin sitten taattua juustoa. Minulla ainakin menee autuaasti sekaisin kaikki Orange Planetin, Cherry Juicen, AAA:n ja muiden hahmot. En oikein osaa edes kirjoittaa näille romcom-sarjoille toisistaan eroavia juonenkuvauksia. Kaikissa on jonkinasteinen kolmiodraama, lapsuuden ystäviä, IIK PERVOJA ja paljon tykytykyä äänitehosteina. Kaikki juonielementit mielikuvitusystävistä (Orange Planet) oppilaskunnan puheenjohtajien (AAA) kautta sisarpuoliin (Cherry Juice) on jo nähty ja tehty taidokkaammin joskus ysärillä. Wataru Yoshizumi vastasi sisarpuolista Marmalade Boyssa, Kedamono Damononkin genderbender-teema on nähty vaikka Ranma ½:ssa ja koulukomedioita kuten AAA mahtuu tusinaan neljätoista.

Fukushiman teokset unohtaa heti kun ne laskee käsistään. Vessalukemista etsivälle tämä voi olla hyvä asia; rahalleen vastinetta etsivälle ei. Itseäni rassaa eniten sanoman puute. En pidä teoksista, joilla ei ole mitään syytä olla olemassa, ja Haruka Fukushiman teoksilla ei ole – ne ovat samaa keskivertoa kouluihmissuhdejyystöä, jota löytää jokaisesta Ribonin tai Nakayoshin numerosta pidemmänkin ripulireissun viihdykkeeksi. Siihen, MIKSI Haruka Fukushima halusi kertoa meille juuri nämä tarinat, ei saa vastausta, vaikka lukisi tädin koko tuotannon. Meikkikeijun ja Pika-aikuisen kohdalla varsinkin olisi erittäin hyvin voinut pohtia nyky-yhteiskunnan nuorille asettamia ulkonäköpaineita tai sitä, miten lapset tuntuvat kasvavan nykyään liian äkkiä aikuisiksi, mutta Fukushima sivuuttaa nämä aiheet täysin ja tarjoaa vain hattarankevyttä shoujounelmaa, eikä sitäkään kovin taidokkaasti.

TYKY TYKY suuria tunteita ja nyyhviil

Haluaisin uskoa, että syy, miksi Haruka Fukushiman tuotanto on olemassa, on joku muu kuin rahanahneus ja halu myydä lisää sarjakuvia ja jotenkin rääpiä elanto kasaan, mutta idealistisuuteni ei riitä siihen. Tuomio: keskinkertaista mössöä, jolla raapia rahat pois hyväuskoisilta hölmöiltä.