”Marttyyri (kr. μαρτύρ, martyr, todistaja) on uskonsa tai jonkin muun aatteensa puolesta kuollut henkilö. – -

Usein sanaa käytetään myös jostakin muusta ’jalosta syystä’ kuolleesta henkilöstä, kuten isänmaallisesti kansansa kunnian puolesta esimerkiksi sodassa kuolleesta taistelijasta. 1900- ja 2000-luvulla sitä ovat käyttäneet itsestään muun muassa useat islaminuskoiset itsemurhapommittajat. Sanan viittausala on laajentunut niinkin paljon, että marttyyriksi voidaan sanoa ketä tahansa syyttömästi kärsivää tai sellaisena esiintyvää henkilöä, jolloin merkitys voi olla jopa ivallinen.”

Fiksuimmat ehkä arvaavat jo tässä vaiheessa, missä merkityksessä minä tässä sanaa käytän.

Viime viikonloppuna oli siis Finncon-Animecon, jossa osallistuin sunnuntaina ”Animeconin perilliset”-paneeliin Desuconin edustajana. Mielenkiintoisessa, mutta aivan liian lyhyeksi jääneessä paneelissa eri animetap japanilaisen populaarikultturin tapahtumien pääjärjestäjät valottivat coniensa ideologioita ja sitä, mistä ne ovat syntyneet ja niin edespäin.

Ja sieltä se jälleen tuli, heti paneelin aluksi: ”Kyllähän tässä täytyy olla vähän hullu kun tätä tekee, hirveän pitkiä päiviä tehdään ja sitten joku vielä valittaa siitä, että ei ollut hakaneuloja.”

Tämän mantran on loputtava, ihan oikeasti.

Ymmärrän kyllä, että ”uhhuhhuu, tehdään conia yötä myöten, tosi raskasta on” on olevinaan jonkinlainen vitsi, mutta se on ihan äärimmäisen huono sellainen.

Ensinnäkin tämä ulina kusee kaikkien conien muroihin, sillä se antaa kuvan coninjärjestämisestä äärimmäisen raskaana paskaduunina: conia joutuu tekemään itku kurkussa keskellä yötä, kun deadlinet paukkuvat, kumppani uhkaa erolla ja kouluun ja töihin pitäisi aamulla mennä ja taivaskin uhkaa tippua niskaan, Afrikan lapset kuolevat ja Hitler. Siellä nämä työn sankarit sitten uurastavat palkatta, jotta kiittämättömät kävijänretaleet tai kyyniset animeblogihuutelijat saisivat inistä siitä, että hakaneuloja ei ollut.

Erikoista on, että usein nämä samat ihmiset myös valittavat sitä, että uusia, vapaaehtoisia järjestäjiä conille on vaikea saada. Itse kukin voisi nyt hauskana älyllisenä harjoituksena miettiä, miten nämä kaksi asiaa voisivat mahdollisesti liittyä toisiinsa…

Toiseksi, jos joudut tekemään conia keskellä yötä tai jos se on muuten hirveän raskasta, se toimii indikaattorina siitä, että olet kussut jotain. Useimmiten tämä kuseminen liittyy coninjärjestäjän omiin aikatauluihin. En äkkiseltään nimittäin keksi yhtään asiaa coninteossa, joka vaatisi yli kuuden tunnin yhtäjaksoista työtä. Itse asiassa en keksi myöskään sellaisia asioita, jotka vaatisivat yli tunnin yhtäjaksoista työskentelyä. Käytännössä kaikki coninvalmisteluihin liittyvät asiat ovat sellaisia, että ne voi hoitaa sopivissa pätkissä viikkojen aikana.

Tietysti voi tulla tilanteita, joissa pitää saada äkkiä tehtyä järkyttävä määrä jonkinlaista dokumenttia tai muuta paperihommaa. Mutta harvoin nämä tulevat yllätyksenä – ja jos tulevat, se kertoo jälleen siitä että olet kussut asiat, koska et ole selvittänyt näitä deadlineja ennakkoon.

Kolmanneksi, varsinkin jos olet pääjärjestäjä, tämä kertoo siitä, että teet aivan liikaa, etkä ole delegoinut tarpeeksi. Vaikka pääjärjestäjä vastaa viime kädessä kaikesta, tämän tärkeimpien tehtävien pitäisi olla 1) käskyttää ja ohjeistaa muita, vetää suuria linjoja ja koordinoida vastaavien yhteistoimintaa, 2) valvoa sitä, että muut ovat hoitaneet hommansa asianmukaisesti, 3) motivoida ja kannustaa conin muita järjestäjiä ja valaa näihin uskoa siitä, että homma oikeasti toteutuu.

Jos pääjärjestäjänä tahdot ulottaa karvaiset kätesi kaikkeen, aikasi on pois asioista, joiden tulisi olla ykkösprioriteettisi. Se tarkoittaa, että hoidat hommaasi huonosti. Usein tämä myös tarkoittaa sitä, että et joko luota alaisiisi (joo, käytän ihan oikeasti ”alaiset”-termiä. Pääjärjestäjällä nimittäin tulee olla määräysvalta muihin conijärjestäjiin, tai tämä ei ole pääjärjestäjä lainkaan) tai pidät itseäsi korvaamattomana tai muuten liian tärkeänä. Ei näin. Pääjärjestäjällä on eliittitiimi, jota hänen tulee johtaa ja ohjata. Ei niin, että pääjärjestäjä tekee kaiken ja muut ihmettelevät, mitäköhän heidän pitäisi tehdä. Pääjärjestäjän tulee luottaa muihin järjestäjiin ja tämän luottamuksen hän osoittaa delegoimalla näille tehtäviä; muiden järjestäjien taas tulee luottaa pääjärjestäjään ja siihen, että tämä pitää kokonaisuuden kasassa.

Ongelma on myös se, että jos pääjärjestäjä haalii itselleen hirveän kasan muita vastuutehtäviä, tämä ajaa itsensä helposti piippuun, mikä sitten heijastuu muille vastaaville vittuiluna tai pahimmillaan loppuunpalamisena. Ja mikään ei ole muiden järjestäjien kannalta pahempaa kuin feidaava pääjärjestäjä, paitsi ehkä conipaikan tuhoutuminen tulipalossa conia edeltävänä päivänä. Pääjärjestäjän velvollisuutena on siis myös pitää itsensä toimintakykyisenä!

Neljänneksi, ”yhhyhyy tein ihan hirveästi duunia” on ällöttävää kiitosten kalastelua ja huomiohuorausta. Toki voin myöntää, että housuissa meinaa tulla ahdasta, kun joku kävijä tulee kiittämään miten coni oli paras juttu ikinä ja oli niin kivaa ja sai uusia kavereita ja että kaikki toimi kuin rasvattu ja oli PARASTA IKINÄ!!!!!. Mutta siinäpä se onkin: kävijät kyllä kiittävät, jos he tuntevat siihen olevan aihetta. Sitä ei tarvitse eikä pidä pyytää erikseen. Se tulee kävijöiltä automaattisesti, jos hommat on hoidettu kunnolla. Ja jos ei tule, niin sitten ei tule. Ei kävijöillä ole siihen velvollisuutta.

Lisäksi ”yhyhhyy, tein hirveästi duunia” kielii asenteesta, jonka mukaan järjestäjät ovat tärkeämpiä kuin kävijät. Näinhän asia ei tietenkään voi olla: vaikka tapahtumaa tehdessä onkin tärkeä tehdä sellaista tapahtumaa, jossa tahtoisi käydä itse, tapahtuman tärkein ihmisryhmä ovat kuitenkin kävijät: ilman kävijöitä ei koko tapahtumasta ole mitään iloa kenellekään! Kävijöitä taas ei lähtökohtaisesti kiinnosta, miten conin järjestäjät ovat tuloksiin päässeet. Sen sijaan kävijöitä kiinnostaa, että tapahtuma toimii. ”Yhyhyhyy tein niin paljon duunia”-ulinaan käytettävä energia kannattaa siis käyttää esimerkiksi palautteen lukemiseen, tapahtuman viilaamiseen ja toimintatapojen optimointiin, jotta tapahtumasta saadaan parempi. Aijoo, sanoinko jo, että tällainen ulina on samalla myös kävijöiden syyllistämistä siitä, että nämä eivät ole kumartaneet sinua tarpeeksi ja että se on aika ällöttävää huomiohuorausta?

Loppujen lopuksi: jos oikeasti olet sitä mieltä, että conintekeminen on hirveän raskasta duunia, jota ei voi tehdä ilman valitusvirsiä, niin lopeta conin järjestäminen, jos se on niin kamalaa. En ole kuullut, että ketään olisi aseella uhaten pakotettu tekemään conia. Se on ihan oikeasti täysin vapaaehtoista hommaa, eikä sitä ole pakko tehdä, ellei tahdo.

Desuconin pääjärjestäjänä kolme vuotta toimineena itselleni ei ole kertaakaan tullut vastaan tilannetta, että olisin minusta riippumattomista syistä joutunut säätämään coniasioita keskellä yötä. Kaikki kerrat, kun niin on tapahtunut, se on johtunut täysin omista mokailuistani, unohduksistani tai muista perseilyistäni (yksi kuvattuna ohessa), joista en voi syyttää kuin itseäni. Olisi äärimmäistä vastuun pakoilua syyttää niistä muita järjestäjiä, kävijöistä puhumattakaan.

Conin tekeminen on äärimmäisen mielenkiintoista hommaa ja tarjoaa loistavaa tapahtumanjärjestämiskokemusta, josta on hyötyä elämässä myöhemminkin. Oikein tehtynä siinä oppii myös ongelmanratkaisukykyä ja sosiaalisia taitoja. Sieltä saa myös kavereita, ystäviä ja elämänkumppaneita. Toki välillä tulee vastoinkäymisiä, mutta missäpä asiassa ei tulisi? Ikävyydet ovat kuitenkin äärimmäisen pieni osa conin järjestämistä – niin pieni, että niistä ei oikeasti tarvitse itkeä tai syyllistää niistä ketään.

Muista, että joka kerta, kun toistat ”coneja tehdään itku kurkussa keskellä yötä, hirveää ja epäkiitollista hommaa ja paskaa vain tulee niskaan”-meemiä, kuset niin omasi kuin kaikkien muidenkin conien muroihin.

PS. hakaneulat ovat muuten ihan perustavaraa conissa. Niitä kannattaa järjestää esimerkiksi cosplay-pukuhuoneeseen ja infoon, sillä cossaajat voivat fiksailla niillä hajoavia asujaan ja esimerkiksi ohjelmanpitäjien nimilaput saa niillä kätevästi kiinni myös. Varsinkin cossaajat ovat hakaneuloista kiitollisia. Kun hakaneulat maksavat muutaman euron per 100 kpl, parinkympin satsauksella saa äärimmäisen kiitollisia cossaajia, joiden conin onnistuminen saattaa oikeasti olla niistä parista hakaneulasta kiinni.

…ja näin. Viime kuukausi hurahti aika tehokkaasti ensinnäkin uuden työpaikan kanssa, toiseksi iltoja verotti Desuconin tekeminen eikä aikaa yksinkertaisesti jäänyt blogin päi- lol ei vaineskaan, Teerenpelissähän ne illat menivät ja jos eivät, niin sitten Terrariaa ja Duke Nukem Foreveriä hakatessa!

No joo. Desucon on nyt takana ja kuten Desuconin blogissa sanoin, tämä coni sai luvan jäädä minulle viimeiseksi Desuconiksi, jossa toimin pääjärjestäjänä. Syitä on useita:

1) Ihmisiä pitää kierrättää. Kun Desuconia järjestävän organisaation nimi on Kehittyvien conien Suomi ry, on vähän niinkuin pakollista, että myös organisaatio itse kehittyy ja uudistuu. Se tarkoittaa ihmisten vaihtumista ja vaihtamista. KcS ja varsinkin Desucon tarvitsee uusia lupaavia järjestäjiä, mutta koska conissa on vain tietty määrä tehtävää, uusia tekijöitä ei voida ottaa elleivät vanhat poistu. Ja jonkun täytyy näyttää esimerkkiä ;D.

2) En tahdo Desuconin olevan minusta riippuvainen, yllä olevaan liittyen. Jos sanon, että yhdessä vaiheessa minä olin ainoa asia, mikä sai Desuconin pysymään kasassa, en valehtele kovin paljoa. Nyt ajat ovat kuitenkin muuttuneet, eikä minun mukanaoloni ole enää välttämätöntä Desuconin olemassaololle – en halua sitä roolia itselleni, enkä halua sitä myöskään Desuconille. Desucon ei voi eikä saa olla riippuvainen yhdestä ihmisestä. Nyt on oikea aika näyttää, että se ei olekaan. Desucon ei ole niidelcon, vaikka ajatus kieltämättä kiihottaa minua enemmän kuin 10 öljyttyä bikinimallia hinkkaamassa itseään minua vasten.

3) Naamaan kyllästymisen ehkäiseminen :-D Valitettavasti ihmisluonto on sellainen, että samojen naamojen näkeminen samoissa tilaisuuksissa kyllästyttää. Pahimmillaan syntyy kuva siitä, että ko. henkilö manipuloi kaikkea kulisseista. Ihmisiä vaihtamalla Desucon pysyy freesinä myös ihmisten mielessä. Eli ei siis enää vain tämän tuijottamista:

4) Haluan tehdä välillä jotain muuta. Ei sillä, että Desucon veisi kaiken vapaa-aikani uli uli uli, koska se ei vie – mutta kieltämättä Desuconia tulee mietittyä aika paljon, koska sellaista tilannetta, jossa kenelläkään järjestäjäporukastamme ei olisi mitään tehtävää coniin liittyen (ja jonka pitäisi siis kiinnostaa myös minua), ei juuri ole ollut. Välillä on kiva olla ajattelematta Desuconia vähän pidempäänkään aikaan. Kun en ole järjestämässä Desuconia, voin myös satsata enemmän esimerkiksi ohjelman pitämiseen. Eli eihän minusta tietenkään eroon pääse; rooli vain muuttuu ;D.

Eli tämmöisiä syitä – sinällään kyllä Desuconin tekeminen napostelisi, mutta kannattaa lopettaa kun on voitolla ;>. Näiden kolmen vuoden aikana on tullut opittua yhtä sun toista tapahtumien järjestämisestä, ihmisluonnosta sekä johtamisesta. Ja toki draamasta: siitä jos mistä on tullut opittua ihan vitusti.

Ja niin, sitten on vielä toki viides syy…

5) Voin sanoa ääneen sellaisia asioita, joita en olisi voinut Desuconin pääjärjestäjänä koskaan sanoa, koska pee är katas trooffi ja Hitler (yllä). Kun en ole enää sidoksissa Desuconiin tai KcS:ään millään tavalla, pääsen vihdoinkin avaamaan kaikki chakraporttini ja poistamaan röllitykistäni kaikki ne varmistimet, jotka siinä on ollut viimeiset 3 vuotta.

Stay tuned.

Joskus teini-ikäisenä tuli puhuttua isän kanssa elämän tarkoituksesta ja sen sellaisesta. Isäni antoi elämänohjeen: ”Elä sillä tavalla, ettei tarvitse katua sitä, mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä”. Se on ihan hyvä elämänohje. Joskus tulee kuitenkin tehtyä asioita, joita jälkeenpäin sitten kuitenkin katuu.

Yksi näistä mokista on nimeltään Samurai Deeper Kyo.

Olen ostanut tätä Akimine Kamijyon ”samurai-mangaa” jostain lukioikäisestä asti, ja nyt, noin 8 vuotta lukion päättymisen jälkeen, sain viimeiset osat ostettua! Tokyopopiltahan lähti lisenssi alta 4 osaa ennen sarjan loppuun saamista, mutta Del Rey sai SDK:n lisenssin ja julkaisi 4 viimeistä osaa kahtena tuplapokkarina. Ja paskaahan se oli.

Samurai Deeper Kyo alkaa sinällään mielenkiintoisesti: palkkionmetsästäjä Yuya etsii legendaarista Demonisilmä-Kyoa, josta on luvattu huikaiseva palkkio. Matkallaan Yuya kuitenkin törmää Kyoshiro Mibu -nimiseen lääkekauppiaaseen, jonka kanssa hän lyöttäytyy yhteen. Kyoshiro ei kuitenkaan ole ihan tavallinen kaveri, sillä hänen kehossaan majailee myös murhanhimoisen Demonisilmä-Kyon sielu, joka välillä pukkaa pintaan ja pistää paikkoja matalaksi. Piristävästi Yuya vaikuttaa olevan ihan oikeasti itsenäiseen toimintaan kykenevä action girl, joka ei jää kakkoseksi poikien mittaillessa pippeleidensä pituuksia, vaan on suorastaan joukon johtaja. Hienoa! Alkuasetelma on siis kunnossa ja piirrosjälkikin on kaunista, vaikkei omaperäisyydellään ehkä loistakaan.

Ja sitten meneekin ihan vituiksi.

Miten näin hyvän alkuasetelman saa vedettyä vessanpöntöstä alas? Voi vitun vitun vittu saatana. Mistäköhän aloittaisi? No, lähdetään vaikka siitä, että Yuyaan iskee kirous, minkä vuoksi tämä siirtyy Shounen-mangan Standardoituun Naisten Paikkaan eli poikien selän taakse vinkumaan. Tämän jälkeen mukaan lyödään parikymmentä hahmoa, joihin ei yhteenkään ehditä tutustua kunnolla. Sitten harhaillaan ympäriinsä ja vedetään porukkaa pataan. Joo, kai siellä välillä opittiin jotain uusia hyökkäyksiä tai jotain, mutta ne ovat niin tylsiä, että kiviäkin kiinnostaa. SDK on myös korni. Se juoksuttaa sankariemme eteen toinen toistaan pahempia pahiksia, jotka tietysti kuuluvat aina johonkin tiettyyn pahisryhmään jolla on tosi pahismainen nimi. Tämä ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista shounenissa, mutta ei helvetti. Siinä vaiheessa, kun 12 shogunia (tai mitä lie) heräävät kuolleista uusintakierrosta varten, tekee mieli vetää ranteet auki.

Hyvät taistelut voivat pelastaa toimintashounenissa paljon, mutta Samurai Deeper Kyo epäonnistuu siinäkin. Vaikka Kamijyo osaa piirtää niin nättejä poikia kuin tyttöjäkin, liikkeen ja taisteluiden kuvaaminen ei ole tämän vahvinta alaa. Kamijyolla on nimittäin tapana täyttää ruudut vauhtiviivoilla ja muilla graafisilla efekteillä, sillä tuloksella, että taisteluista ei saa selvää. Ehkä tämän takia hahmot huutelevat tuon tuosta ”HE LIIKKUVAT NIIN NOPEASTI ETTEN EDES NÄE HEITÄ”. No se on kyllä totta, en minäkään näe mitä he tekevät tai ainakaan ymmärrä, mitä kuvissa pitäisi nähdä. Vieressä oleva kuva antaa vähän osviittaa.

Ehkä paras on kuitenkin osassa 25, kun mangaka itse toteaa, että ”oho, tää juoni ei oo edistynyt oikeastaan ollenkaan :OOOO”. No älä vitussa, kenenköhän syytä se voisi olla, häh?? Voi vittujen kevät!

Alla mangakan itsensä sanomana:

Kamijyo avautuu. Klikkaa suuremmaksi.

Kerrottakoon, että SDK:ssa oli 38 osaa (36 kirjassa) ja kokonaishinnaksi tuli 424 euroa. Vertailun vuoksi sillä saisi esim. vähän paremmantasoisen Radeon 5870:n tai Geforce GTX 470:n kunnon pelikoneeseen tai 24 kappaletta Desucon-lippuja. ”Hän liikkuu niin nopeasti etten näe häntä”-tyyppisten huudahdusten määrää en jaksanut edes laskea.

Jos Hitler olisi kohdannut Samurai Deeper Kyo -mangan, juutalaisten polttaminen olisi keskeytetty siksi ajaksi että SDK saadaan poltettua.

Kirjoitin Samurai Deeper Kyosta Anikiin joskus vuonna 2007 ja se, mitä silloin sanoin, pitää yhä paikkansa:

”Mitä Samurai Deeper Kyosta jää sitten käteen? Se ei loista millään tasolla, ei samurai- kuin toimintamanganakaan. Realistisesta samurai-kuvauksesta ei voi puhua, niin paljon siinä lentelee loitsuja ja zombisotureita. SDK:ssa ei myöskään ole elämää suurempia tunteita tai teemoja kuten kostonhimoa, synninpäästöä tai puhdasta soturihenkistä taistelun loppuunsaattamista, kuten esimerkiksi Kenshinissä. One Piecen tai Rave Masterin psykedeelisestä huumorista ollaan kaukana. Oikeasti vakavaa ja kypsää pohdintaa Kyossa ei ole. Henkilöhahmoista ei saada rakennettua persoonia, joista välittäisi tai jotka voisivat herättää edes jonkinlaisia tunteita, toisin kuin vaikkapa Fullmetal Alchemistissa. Samurai Deeper Kyo tarjoilee kaikki mahdolliset pojille suunnattujen toimintasarjojen kliseet väljähteenä sekoituksena. Sitä tekisi mieli sanoa kierrätystuotteeksi, mutta se antaisi kierrättämisestä huonon kuvan. Kaiken kaikkiaan Samurai Deeper Kyo on läpeensä tylsä, itseääntoistava samuraihenkinen toimintamanga, joka ei tarjoa mitään uutta.

En suosittele tätä mangaa kenellekään, ellei välttämättä kokoelmiin täydy saada kaikkia mahdollisia samurai-aiheisia mangoja. Itse olen kestänyt tätä 23 osaa vain siksi, että opiskelen oikeustiedettä, minkä johdosta kykenen lukemaan esimerkiksi useita satoja sivuja Euroopan Unionin ympäristödirektiivejä saamatta aivohalvausta.”

VITTU MITÄ PASKAA.

Kuten kaikki tietävät, tänä kesänä ei ole Animeconia. Sen sijaan kesän aloitti Desucon ja viime viikonloppuna oli talvesta kesään siirtynyt Tracon – joka taas päätti kesän conikauden animetapahtumien osalta. Etukäteen olin hyvin skeptinen Traconia kohtaan, sillä sen ohjelmatarjonta ei ihan vakuuttanut (joskin Bubu vei skeptisyydessä voiton kirkkaasti). Kun Tracon-iltaan oli kuitenkin sovittu Kehittyvien conien Suomi ry:n vuosikokous, oli Tampereelle kuitenkin vähän pakko lähteä ja Team Bubukuuti starttasikin KcS:n tilintarkastajalla ja Desuconin taittajalla vahvistettuna lauantai-aamuna kohti Mansesteria. Onneksi, sillä Tracon-reissua ei tarvinnut katua. Käteen jäi nimittäin roppakaupalla hyvää fiilistä ja mukavia muistoja – mutta kuinka suuri osa niistä on Traconin ansiota?

Lauantai-aamuun ei sijoittunut juuri mitään minua kiinnostavia ohjelmia, joten aika kului tiloihin tutustuessa sekä Sorsapuistossa hengatessa, sekä toki Desupöydällä. Tilat olivat tietysti parin vuoden takaisesta Tampereen Animeconista tutut, mutta nyt kyseessä olikin Tracon ja tilojen käyttö oli järjestetty eri tavalla. Ja tästä kyllä pisteet Traconille: siirtymä melko ankealta TTY:ltä konferenssikeskukseen oli ehdottomasti oikea liike, sillä Tampere-talo on suoraan sanottuna helvetin hieno. Tilojen käyttökin toimi ja varsinkin myyntipöytien sijoittaminen Sorsapuistosaliin oli 100% oikea tapa hoitaa homma. Juuri näin. Nurinaa tosin on kuulunut taidekujan asukeilta, jotka olivat syrjässä – itse asiassa niin syrjässä, että en itse käynyt taidekujalla kertaakaan, koska en hoksannut, että se oli kolmoskerroksessa. Kyltit olisivat varmaan auttaneet asiaa: taidekujahan on sellainen, missä useimmat käyvät, jos se sattuu kohdalle, mutta eivät välttämättä varta vasten lähde sitä etsimään. Joka tapauksessa Tampere-talo toimii coninjärkkäyksessä kuin kaasutus Auschwitzissä, eli aivan helvetin hyvin.

Lauantain ohjelmapuoli jäi tosiaan minun osaltani melko köyhäksi – tarkoitus oli mennä katsomaan Hoothootin & madun Tsundere: It’s all the same shit -luentoa, mutta myöhästyin sieltä aika tehokkaasti, kun jäin Novan kanssa katselemaan myyntipöytäsalia. Voi äh. Luento oli kuitenkin täyttä rautaa siltä osin kuin sen näin. Tsundere-ihmeen jälkeen kävin Bubun kanssa hakemassa safkaa ja siirryimme Sorsapuistohengauksen ihmeelliseen maailmaan. Ja siellä sitä sitten hengattiin. Mikäpä siinä cossaajia ja conimenoa katsellessa nättinä kesäpäivänä! Hengauksen jälkeen siirryin pariksi tunniksi päivystämään Desucon-pöydälle (kiitoksia kaikille vierailleille :3), jonka jälkeen kävin Coyotessa syömässä. Sitten olikin aika siirtyä Kehittyvien conien Suomi ry:n vuosikokoukseen, jossa valittiin uusi hallitus – mutta siitä enemmän KcS:n sivuilla lähitulevaisuudessa, jos jotakuta yhdistysbyrokratia oikeasti kiinnostaa. Onnea valituille, joka tapauksessa.

KcS:n kokouksen ja saunan jälkeen ilta oli kuitenkin vielä nuori, eli oli aika siirtyä jatkoille Ravintola Konttoriin – ja hupiahan riitti! Absinttikannu oli varsin voittoisa tuttavuus. Samalla tuli myös juhlistettua synttäreitä; kiitos kaikille laulaneille ja onnitelleille :-D

Sunnuntaiaamu alkoi jostain syystä hieman, hmm, kohmeisesti, mutta onnistuimme silti raahautumaan Tampere-talolle kymmeneksi zombiluentoa varten. Esitys oli ihan jees – ei mikään erityisen maatamullistava, mutta joka tapauksessa reilusti positiivisen puolella: slaidit olivat hyvät ja luennoitsija asiallinen ja esiintymiskykyinen. Juuri näin. Zombit ovat aina sydäntä lähellä. Zombien jälkeen oli taas aika syödä, mistä siirryin kannustamaan Team Desuconia Suurin Pätijä -tietovisaan. Tietovisa oli hauska ja toimi erittäin hyvin, siitä Lmmzille täydet pojot! Myös aikataulu piti – tällaisissa visailuissahan aikataulun venyminen on usein todellinen ongelma, mutta nyt pysyttiin aikataulussa hyvin. Ja, no, olihan sekin hienoa, että Desucon voitti taas ;D Koska ainoa Desucon-tiimiä parempi oli yleisö (josta huutelivat lähinnä Desuconin henkilöt :D), myös yleisö palkittiin – itse sain napattua mukaan Fallen Moon -mangan, joka lähtikin suoraan My Thoughts on Yaoin stargayn lainaan. Ehkä ihan hyvä, sillä en ole ollenkaan varma, tahdonko lukea sitä oikeasti. Mutta pakkohan se on ottaa, kun ilmaiseksi saa!

Tietovisan jälkeen lähdin rölläämään ”Kuinka piratismi tappoi roolipelit”-luentoa hyvinkin ex tempore -luonteisella päätöksellä (koska pitäähän nyt aina vähäsen Piraattipuolueen ohjelmissa röllätä). Bassossa olikin luennoitsijalla jännä tilanne, kun paikalla ei ollut tietokonetta, videotykkiä tai edes piirtoheitintä – ei mitään :D Sinällään tilanne ei yllättänyt, koska tilassa ei ollut koko tapahtuman aikana ollut muuta kuin furityöpaja, mutta joka tapauksessa tilanne oli hieman hämmentävä. Onneksi herrasmies yleisöstä lainasi luennoitsijalle tietokonetta, jotta tämä sai slaidinsa esiin. Luento oli ihan asiallinen ja mielenkiintoista keskusteluakin syntyi. Sen jälkeen raidasin myyntipöydät ja kävin vielä katsastamassa Janne Kempin Yakuza-luennon. Kemppi toimitti jälleen kerran taattua Kemppi-laatua: tiukkaa, laajaan taustamateriaaliin perustuvaa asiaa huumorilla höystettynä. Nyt kun Kemppi vielä oppisi askartelemaan vähän mielenkiintoisempia powerpointteja kuin mustaa tekstiä valkoisella pohjalla.

Hämmentävästi Tracon ei kasvanut merkittävästi viime vuodesta, olisiko sitten syynä ollut Traconin melko tuntuvasti noussut hinta, muuttunut ajankohta vai uudet tilat? Tämä oli toki kivaa siinä mielessä, että tilaa riitti, mutta toisaalta tapahtuman talousvastaava todennäköisesti itkee verisiä kyyneliä. Maku viikonlopusta on kyllä erittäin hyvä – kivaa oli ja tilat olivat helvetin hienot. Ne ohjelmat, jotka kävin katsomassa, olivat ihan jees, mutta silti tuntuu, että kaikki ei ollut hiottu ihan loppuun asti – varsinkin asiapitoista animeohjelmaa olisin nähnyt mieluusti enemmänkin. Tracon oli kyllä ihan jees, mutta suurin hupi tuli muusta kuin varsinaisesta Traconin annista.

Tracon on joka tapauksessa selkeästi on lähtenyt tekemään uutta avausta ja ainakin itse näkisin Traconin mieluusti tulevaisuudessakin nimenomaan Tampere-talolla. Nyt vaan lisää tiukkaa ohjelmaa ja mahdollisesti pari japsikunniavierasta, niin tässä alkaa olla jo ihan saatanan hyvä tapahtuma.

Ei, en nyt aio kirjoittaa perheväkivallasta, patriarkaatin hallitsemasta heteronormatiivisesta alistusmatriisiista tai edes Natsi-Saksasta ja Hitleristä. Kirjoitan nyt siitä vallasta, mikä Suomen animeskenessä koetaan kaikista kammottavimmaksi vallaksi. Ja se valta on rahan valta.

Mitä enemmän skenejuttuja lukee, sitä selvemmäksi käy, että rahan liikkuminen skenessä on ehdoton tabu. Vielä pari vuotta sitten ”For Fans, By Fans”-lausahduksen ymmärrettiin tarkoittavan, että esimerkiksi conin kävijöiltä ei saa pyytää minkäänlaista pääsymaksua, piste. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä esimerkiksi Desucon ja Tracon ovat maksullisia tapahtumia molemmat (Desuconin hinta 14 euroa etukäteen, 18 ovelta, Traconin ennakkohinta 9 euroa). Ensi viikonloppuna maksullisuusjengiin liittyy myös Bakacon (6 euroa etukäteen, 9 euroa ovelta). Tilanne on hauska, sillä vielä muutama vuosi sitten Anikissa heiteltiin kommentteja, että con ei voi koskaan olla maksullinen, sillä harrastajat boikotoisivat sellaista. Satunnaisia anonyymiröllisoraääniä lukuunottamatta boikotista ei kuitenkaan ole tietoakaan! Päinvastoin, kaikkiin tapahtumiin on riittänyt kävijöitä varsin hyvin. On tietysti totta, että kukaan ei näissä tapahtumissa saa ainakaan tiettävästi palkkaa töistään ja kaikilla näillä tapahtumilla on taustaorganisaationaan jokin yhdistys, joka ei siis jaa rahaa sen ulkopuolelle, joten tapahtumat ovat juridisessakin mielessä voittoa tavoittelemattomia.

Mutta entä sitten mangabisnes? Tiettävästi kaikki Suomessa toimivat mangakustantajat ovat firmoja: Egmont, Sangatsu (Tammi) ja Punainen Jättiläinen (joka sekin tosin on nykyään Tammea), Ivrea. Kaikki ovat yhtiöitä, jotka maksavat palkkaa työntekijöilleen ja osinkoja omistajilleen. Mutta eipä silti kukaan pidä Egmontin Janne Suomista, Sangatsun Antti Valkamaa tai Punaisen Jättiläisen Antti Grönlundia ”paskoina jätkinä”. Päinvastoin: niin Suomisen Janne kuin Valkaman & Grönlundin Antit ovat skenessä tuttuja nimiä ja yleisesti pidettyjä ”hyviä tyyppejä”. En ole kuullut kenenkään boikotoivan mangan ostamista sen vuoksi, että esimerkiksi nämä henkilöt saavat elantonsa Mirjami-Valtteri 15 veen mangapokkariostoksista. Tietysti tässä kohtaa voi sanoa, että tilanne eroaa conien järjestämisestä siten, että kukaan mangabisneksessä mukanaolevista ei ole ollut tunnettu henkilö harrastajaskenessä ennen bisneskuvioitaan, toisin kuin conijärjestäjät, jotka ovat useimmiten lähes kaikille tuttuja nimiä.

Ei sillä, etteikö ”fanista kaupalliseksi toimijaksi”-siirtojakin olisi nähty – vai unohditteko jo Anime-lehden? Sitä perustamassahan olivat mm. Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa ja Jari Lehtinen – Suomen animeskenen tunnetuimmat nimet! Eikä Anime-lehti suinkaan ole kuollut tilausten puutteeseen; itse asiassa se on nyt ollut olemassa jo viisi vuotta! Joidenkin bisneshämäryyksien takia alkuperäinen kopla lähti lätkimään H-Townin leivistä ja perusti oman lehden, Japan Popin, sekä Japan Popia kustantavan firman eli Mimiko Media Oy:n. Ja ihan kivasti tuntuisi myyvän. Tarkkoja lukuja en tiedä, mutta ei konkurssi ole näköjään vielä kohdannut! Olen kyllä kuullut huhuja ihmisistä, jotka eivät ”mokomaan Kyuu-läpyskään” koske, eivätkä suostu sitä tilaamaan, mutta tällöin kyseessä on vaikuttanut olevan enemmänkin vain se, ettei henkilö yksinkertaisesti pidä Kyuusta – ei se, että lehdestä maksaminen olisi ollut näille mitenkään ongelmallista, vaikka luultavasti ainakin osa rahoista menee Kyuun mersurahastoon.

Mutta silti – vaikka tässä on jo kolmella tasolla todettu, että rahan mukanaolo ei saa välittömästi aikaan täyttä boikottireaktiota, tuntuu silti olevan vallalla käsitys, että mikäli skenehommiin ympätään jonkinlaisia rahakuvioita, on tuloksena vähintään Sodoman ja Gomorran kohtalo – siitä huolimatta, että mikään ei tue tätä väitettä. Tai mitenkäs esimerkiksi Ippai/Urumi/muut vastaavat? Future Film? Fantasiapelit? Mirri Music? Doujinit ja taidekujat? Kaikissa näissä raha lähtee fanien taskusta ja päätyy henkilölle, joka joko kuuluu animeskeneen tai sitten ei. Ja kauppa käy.

Olin viime viikonloppuna Tampereella Conconissa, tapahtumanjärjestäjien yhteistyöseminaarissa. Tilaisuus oli sinällään ihan jees ja hyödyllinenkin (kiitokset järjestäjille :3). Hauska juttu oli kuitenkin se, että Assemblyjen tullessa puheeksi, joku otti esiin sen, että Assemblythän ovat itseasiassa osakeyhtiön järjestämät (ent. Scenera Oy, nyk. Assembly Organizing Oy) pippalot. Joku toinen taas esitti valistuneen arvauksen siitä, että puljun toimitusjohtaja nostaisi itseasiassa tehtävistään – oo äm gee – palkkaa! Kukaan ei ääneen tätä tuominnut, vaatinut herra toimitusjohtajan julistamista kirkonkiroukseen tai tämän siirtämistä helvetin alimmalle tasolle, mutta ainakin itse olin havaitsevinani pienimuotoista paheksuntaa tällaista pyhänhäväistystä kohtaan.

Kotimatkalla tätä kuviota miettiessäni mieleeni tuli seuraava kysymys: vaikka Assemblyjen ylin johto saisikin hommasta pätäkkää, niin entä sitten? Ei minua haittaa maksaa lähikaupassa ruoasta, parturilleni hiustenleikkuusta, ravintolassa käymisestä tai taksikuskille kyydistä. Useat maksavat myös esimerkiksi hieronnoista, manikyyreistä tai rokkifestareista. Kysyntä ja tarjonta – jos hiustenleikkuu on minusta parinkympin arvoinen, niin silloin menen parturiin ja maksan pari kymppiä siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi parturiin. Onko sillä silloin väliä, että rahat sujahtavat parturin taskuun? Tai sillä, että ravintolalaskustani vain osalla katetaan ruokatarvikkeiden hintaa, ja loput menevät itseasiassa tarjoilijan, kokin ja raflan omistajan taskuun? Kysyntä ja tarjonta – jos arvioin, että olisi kiva, että ruokani tekisi joku muu ja ruoka kuulostaa hyvältä, niin silloin menen ravintolaan ja maksan siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi ravintolaan. Entä onko sillä väliä, että conilipun hinnasta menisi siivu conia vuoden pusanneiden henkilöiden taskuun? Onko? Vai olisiko se täysin väärin ja moraalitonta ja sellaiseen coniin ei menisi kukaan?

”I, for one, welcome our new capitalist overlords.”