Kuten kaikki tietävät, tänä kesänä ei ole Animeconia. Sen sijaan kesän aloitti Desucon ja viime viikonloppuna oli talvesta kesään siirtynyt Tracon – joka taas päätti kesän conikauden animetapahtumien osalta. Etukäteen olin hyvin skeptinen Traconia kohtaan, sillä sen ohjelmatarjonta ei ihan vakuuttanut (joskin Bubu vei skeptisyydessä voiton kirkkaasti). Kun Tracon-iltaan oli kuitenkin sovittu Kehittyvien conien Suomi ry:n vuosikokous, oli Tampereelle kuitenkin vähän pakko lähteä ja Team Bubukuuti starttasikin KcS:n tilintarkastajalla ja Desuconin taittajalla vahvistettuna lauantai-aamuna kohti Mansesteria. Onneksi, sillä Tracon-reissua ei tarvinnut katua. Käteen jäi nimittäin roppakaupalla hyvää fiilistä ja mukavia muistoja – mutta kuinka suuri osa niistä on Traconin ansiota?

Lauantai-aamuun ei sijoittunut juuri mitään minua kiinnostavia ohjelmia, joten aika kului tiloihin tutustuessa sekä Sorsapuistossa hengatessa, sekä toki Desupöydällä. Tilat olivat tietysti parin vuoden takaisesta Tampereen Animeconista tutut, mutta nyt kyseessä olikin Tracon ja tilojen käyttö oli järjestetty eri tavalla. Ja tästä kyllä pisteet Traconille: siirtymä melko ankealta TTY:ltä konferenssikeskukseen oli ehdottomasti oikea liike, sillä Tampere-talo on suoraan sanottuna helvetin hieno. Tilojen käyttökin toimi ja varsinkin myyntipöytien sijoittaminen Sorsapuistosaliin oli 100% oikea tapa hoitaa homma. Juuri näin. Nurinaa tosin on kuulunut taidekujan asukeilta, jotka olivat syrjässä – itse asiassa niin syrjässä, että en itse käynyt taidekujalla kertaakaan, koska en hoksannut, että se oli kolmoskerroksessa. Kyltit olisivat varmaan auttaneet asiaa: taidekujahan on sellainen, missä useimmat käyvät, jos se sattuu kohdalle, mutta eivät välttämättä varta vasten lähde sitä etsimään. Joka tapauksessa Tampere-talo toimii coninjärkkäyksessä kuin kaasutus Auschwitzissä, eli aivan helvetin hyvin.

Lauantain ohjelmapuoli jäi tosiaan minun osaltani melko köyhäksi – tarkoitus oli mennä katsomaan Hoothootin & madun Tsundere: It’s all the same shit -luentoa, mutta myöhästyin sieltä aika tehokkaasti, kun jäin Novan kanssa katselemaan myyntipöytäsalia. Voi äh. Luento oli kuitenkin täyttä rautaa siltä osin kuin sen näin. Tsundere-ihmeen jälkeen kävin Bubun kanssa hakemassa safkaa ja siirryimme Sorsapuistohengauksen ihmeelliseen maailmaan. Ja siellä sitä sitten hengattiin. Mikäpä siinä cossaajia ja conimenoa katsellessa nättinä kesäpäivänä! Hengauksen jälkeen siirryin pariksi tunniksi päivystämään Desucon-pöydälle (kiitoksia kaikille vierailleille :3), jonka jälkeen kävin Coyotessa syömässä. Sitten olikin aika siirtyä Kehittyvien conien Suomi ry:n vuosikokoukseen, jossa valittiin uusi hallitus – mutta siitä enemmän KcS:n sivuilla lähitulevaisuudessa, jos jotakuta yhdistysbyrokratia oikeasti kiinnostaa. Onnea valituille, joka tapauksessa.

KcS:n kokouksen ja saunan jälkeen ilta oli kuitenkin vielä nuori, eli oli aika siirtyä jatkoille Ravintola Konttoriin – ja hupiahan riitti! Absinttikannu oli varsin voittoisa tuttavuus. Samalla tuli myös juhlistettua synttäreitä; kiitos kaikille laulaneille ja onnitelleille :-D

Sunnuntaiaamu alkoi jostain syystä hieman, hmm, kohmeisesti, mutta onnistuimme silti raahautumaan Tampere-talolle kymmeneksi zombiluentoa varten. Esitys oli ihan jees – ei mikään erityisen maatamullistava, mutta joka tapauksessa reilusti positiivisen puolella: slaidit olivat hyvät ja luennoitsija asiallinen ja esiintymiskykyinen. Juuri näin. Zombit ovat aina sydäntä lähellä. Zombien jälkeen oli taas aika syödä, mistä siirryin kannustamaan Team Desuconia Suurin Pätijä -tietovisaan. Tietovisa oli hauska ja toimi erittäin hyvin, siitä Lmmzille täydet pojot! Myös aikataulu piti – tällaisissa visailuissahan aikataulun venyminen on usein todellinen ongelma, mutta nyt pysyttiin aikataulussa hyvin. Ja, no, olihan sekin hienoa, että Desucon voitti taas ;D Koska ainoa Desucon-tiimiä parempi oli yleisö (josta huutelivat lähinnä Desuconin henkilöt :D), myös yleisö palkittiin – itse sain napattua mukaan Fallen Moon -mangan, joka lähtikin suoraan My Thoughts on Yaoin stargayn lainaan. Ehkä ihan hyvä, sillä en ole ollenkaan varma, tahdonko lukea sitä oikeasti. Mutta pakkohan se on ottaa, kun ilmaiseksi saa!

Tietovisan jälkeen lähdin rölläämään ”Kuinka piratismi tappoi roolipelit”-luentoa hyvinkin ex tempore -luonteisella päätöksellä (koska pitäähän nyt aina vähäsen Piraattipuolueen ohjelmissa röllätä). Bassossa olikin luennoitsijalla jännä tilanne, kun paikalla ei ollut tietokonetta, videotykkiä tai edes piirtoheitintä – ei mitään :D Sinällään tilanne ei yllättänyt, koska tilassa ei ollut koko tapahtuman aikana ollut muuta kuin furityöpaja, mutta joka tapauksessa tilanne oli hieman hämmentävä. Onneksi herrasmies yleisöstä lainasi luennoitsijalle tietokonetta, jotta tämä sai slaidinsa esiin. Luento oli ihan asiallinen ja mielenkiintoista keskusteluakin syntyi. Sen jälkeen raidasin myyntipöydät ja kävin vielä katsastamassa Janne Kempin Yakuza-luennon. Kemppi toimitti jälleen kerran taattua Kemppi-laatua: tiukkaa, laajaan taustamateriaaliin perustuvaa asiaa huumorilla höystettynä. Nyt kun Kemppi vielä oppisi askartelemaan vähän mielenkiintoisempia powerpointteja kuin mustaa tekstiä valkoisella pohjalla.

Hämmentävästi Tracon ei kasvanut merkittävästi viime vuodesta, olisiko sitten syynä ollut Traconin melko tuntuvasti noussut hinta, muuttunut ajankohta vai uudet tilat? Tämä oli toki kivaa siinä mielessä, että tilaa riitti, mutta toisaalta tapahtuman talousvastaava todennäköisesti itkee verisiä kyyneliä. Maku viikonlopusta on kyllä erittäin hyvä – kivaa oli ja tilat olivat helvetin hienot. Ne ohjelmat, jotka kävin katsomassa, olivat ihan jees, mutta silti tuntuu, että kaikki ei ollut hiottu ihan loppuun asti – varsinkin asiapitoista animeohjelmaa olisin nähnyt mieluusti enemmänkin. Tracon oli kyllä ihan jees, mutta suurin hupi tuli muusta kuin varsinaisesta Traconin annista.

Tracon on joka tapauksessa selkeästi on lähtenyt tekemään uutta avausta ja ainakin itse näkisin Traconin mieluusti tulevaisuudessakin nimenomaan Tampere-talolla. Nyt vaan lisää tiukkaa ohjelmaa ja mahdollisesti pari japsikunniavierasta, niin tässä alkaa olla jo ihan saatanan hyvä tapahtuma.

Ei, en nyt aio kirjoittaa perheväkivallasta, patriarkaatin hallitsemasta heteronormatiivisesta alistusmatriisiista tai edes Natsi-Saksasta ja Hitleristä. Kirjoitan nyt siitä vallasta, mikä Suomen animeskenessä koetaan kaikista kammottavimmaksi vallaksi. Ja se valta on rahan valta.

Mitä enemmän skenejuttuja lukee, sitä selvemmäksi käy, että rahan liikkuminen skenessä on ehdoton tabu. Vielä pari vuotta sitten ”For Fans, By Fans”-lausahduksen ymmärrettiin tarkoittavan, että esimerkiksi conin kävijöiltä ei saa pyytää minkäänlaista pääsymaksua, piste. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä esimerkiksi Desucon ja Tracon ovat maksullisia tapahtumia molemmat (Desuconin hinta 14 euroa etukäteen, 18 ovelta, Traconin ennakkohinta 9 euroa). Ensi viikonloppuna maksullisuusjengiin liittyy myös Bakacon (6 euroa etukäteen, 9 euroa ovelta). Tilanne on hauska, sillä vielä muutama vuosi sitten Anikissa heiteltiin kommentteja, että con ei voi koskaan olla maksullinen, sillä harrastajat boikotoisivat sellaista. Satunnaisia anonyymiröllisoraääniä lukuunottamatta boikotista ei kuitenkaan ole tietoakaan! Päinvastoin, kaikkiin tapahtumiin on riittänyt kävijöitä varsin hyvin. On tietysti totta, että kukaan ei näissä tapahtumissa saa ainakaan tiettävästi palkkaa töistään ja kaikilla näillä tapahtumilla on taustaorganisaationaan jokin yhdistys, joka ei siis jaa rahaa sen ulkopuolelle, joten tapahtumat ovat juridisessakin mielessä voittoa tavoittelemattomia.

Mutta entä sitten mangabisnes? Tiettävästi kaikki Suomessa toimivat mangakustantajat ovat firmoja: Egmont, Sangatsu (Tammi) ja Punainen Jättiläinen (joka sekin tosin on nykyään Tammea), Ivrea. Kaikki ovat yhtiöitä, jotka maksavat palkkaa työntekijöilleen ja osinkoja omistajilleen. Mutta eipä silti kukaan pidä Egmontin Janne Suomista, Sangatsun Antti Valkamaa tai Punaisen Jättiläisen Antti Grönlundia ”paskoina jätkinä”. Päinvastoin: niin Suomisen Janne kuin Valkaman & Grönlundin Antit ovat skenessä tuttuja nimiä ja yleisesti pidettyjä ”hyviä tyyppejä”. En ole kuullut kenenkään boikotoivan mangan ostamista sen vuoksi, että esimerkiksi nämä henkilöt saavat elantonsa Mirjami-Valtteri 15 veen mangapokkariostoksista. Tietysti tässä kohtaa voi sanoa, että tilanne eroaa conien järjestämisestä siten, että kukaan mangabisneksessä mukanaolevista ei ole ollut tunnettu henkilö harrastajaskenessä ennen bisneskuvioitaan, toisin kuin conijärjestäjät, jotka ovat useimmiten lähes kaikille tuttuja nimiä.

Ei sillä, etteikö ”fanista kaupalliseksi toimijaksi”-siirtojakin olisi nähty – vai unohditteko jo Anime-lehden? Sitä perustamassahan olivat mm. Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa ja Jari Lehtinen – Suomen animeskenen tunnetuimmat nimet! Eikä Anime-lehti suinkaan ole kuollut tilausten puutteeseen; itse asiassa se on nyt ollut olemassa jo viisi vuotta! Joidenkin bisneshämäryyksien takia alkuperäinen kopla lähti lätkimään H-Townin leivistä ja perusti oman lehden, Japan Popin, sekä Japan Popia kustantavan firman eli Mimiko Media Oy:n. Ja ihan kivasti tuntuisi myyvän. Tarkkoja lukuja en tiedä, mutta ei konkurssi ole näköjään vielä kohdannut! Olen kyllä kuullut huhuja ihmisistä, jotka eivät ”mokomaan Kyuu-läpyskään” koske, eivätkä suostu sitä tilaamaan, mutta tällöin kyseessä on vaikuttanut olevan enemmänkin vain se, ettei henkilö yksinkertaisesti pidä Kyuusta – ei se, että lehdestä maksaminen olisi ollut näille mitenkään ongelmallista, vaikka luultavasti ainakin osa rahoista menee Kyuun mersurahastoon.

Mutta silti – vaikka tässä on jo kolmella tasolla todettu, että rahan mukanaolo ei saa välittömästi aikaan täyttä boikottireaktiota, tuntuu silti olevan vallalla käsitys, että mikäli skenehommiin ympätään jonkinlaisia rahakuvioita, on tuloksena vähintään Sodoman ja Gomorran kohtalo – siitä huolimatta, että mikään ei tue tätä väitettä. Tai mitenkäs esimerkiksi Ippai/Urumi/muut vastaavat? Future Film? Fantasiapelit? Mirri Music? Doujinit ja taidekujat? Kaikissa näissä raha lähtee fanien taskusta ja päätyy henkilölle, joka joko kuuluu animeskeneen tai sitten ei. Ja kauppa käy.

Olin viime viikonloppuna Tampereella Conconissa, tapahtumanjärjestäjien yhteistyöseminaarissa. Tilaisuus oli sinällään ihan jees ja hyödyllinenkin (kiitokset järjestäjille :3). Hauska juttu oli kuitenkin se, että Assemblyjen tullessa puheeksi, joku otti esiin sen, että Assemblythän ovat itseasiassa osakeyhtiön järjestämät (ent. Scenera Oy, nyk. Assembly Organizing Oy) pippalot. Joku toinen taas esitti valistuneen arvauksen siitä, että puljun toimitusjohtaja nostaisi itseasiassa tehtävistään – oo äm gee – palkkaa! Kukaan ei ääneen tätä tuominnut, vaatinut herra toimitusjohtajan julistamista kirkonkiroukseen tai tämän siirtämistä helvetin alimmalle tasolle, mutta ainakin itse olin havaitsevinani pienimuotoista paheksuntaa tällaista pyhänhäväistystä kohtaan.

Kotimatkalla tätä kuviota miettiessäni mieleeni tuli seuraava kysymys: vaikka Assemblyjen ylin johto saisikin hommasta pätäkkää, niin entä sitten? Ei minua haittaa maksaa lähikaupassa ruoasta, parturilleni hiustenleikkuusta, ravintolassa käymisestä tai taksikuskille kyydistä. Useat maksavat myös esimerkiksi hieronnoista, manikyyreistä tai rokkifestareista. Kysyntä ja tarjonta – jos hiustenleikkuu on minusta parinkympin arvoinen, niin silloin menen parturiin ja maksan pari kymppiä siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi parturiin. Onko sillä silloin väliä, että rahat sujahtavat parturin taskuun? Tai sillä, että ravintolalaskustani vain osalla katetaan ruokatarvikkeiden hintaa, ja loput menevät itseasiassa tarjoilijan, kokin ja raflan omistajan taskuun? Kysyntä ja tarjonta – jos arvioin, että olisi kiva, että ruokani tekisi joku muu ja ruoka kuulostaa hyvältä, niin silloin menen ravintolaan ja maksan siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi ravintolaan. Entä onko sillä väliä, että conilipun hinnasta menisi siivu conia vuoden pusanneiden henkilöiden taskuun? Onko? Vai olisiko se täysin väärin ja moraalitonta ja sellaiseen coniin ei menisi kukaan?

”I, for one, welcome our new capitalist overlords.”

Melkein kahden vuoden aikana olen kehittänyt jonkinlaisen päänsisäisen ohjenuoran siitä, mitkä jutut  postaan tänne ja mitkä omaan päiväkirjaani livejournalin puolella; ihan blogin alussa mitään tällaisia linjauksia ei ollut. Jostain syystä homma vain lipsui siihen, etten postaa tänne naamaani tai mitään kovin henkilökohtaista, vaikka minkään anonyymin kaikesta irtaantuneen ja fiksun elitistin esittäminen ei varsinaisesti ole ollut tavoitelistani kärjessä. Koska linjaukseni on alkanut tuntua nykyisin lähinnä rajoittavalta, postaan kokeeksi vähän siistittyä ja paremmin muotoiltua Tiukkaa Analyysiä (lue: retardia fanityttöilyä ja itsetutkiskelua) päiväkirjani puolelta. Pahoittelen, että joukossa on myös höpinää länsimaisesta viihteestä. Seuraavalla kerralla palaan taas kliiniseen anime/manga-arvosteluun, lupaan!

Ooh, tuo maidon ja hunajan maa, tvtropes

TvTropes on ollut alustaan asti yksi suosikkisivujani, koska pidän sarjojen komponenttien analysoimisesta ja sen miettimisestä, mistä hyvät tarinat oikeastaan koostuvat. Eräänä päivänä TvTropesia selatessani törmäsin silloin vasta lisättyyn tropeeseen nimeltä Technical Pacifist, joka herätti sekä naurua että pientä nolouden tunnetta. Elämänarvoni ovat kierrätyksen ja myllytyksen kautta peräisin niistä teoksista, joita kulutin ollessani vastaanottavaisessa iässä joskus 7-13 -vuotiaana. TvTropes ja Technical Pacifist ovat hyviä demonstroimaan tätä. Olen pasifisti, henkeen ja vereen – jos olisin sattunut syntymään mieheksi, olisin mennyt armeijaan, mutta palvellut aseettoman palveluksen luultavasti lääkintämiehenä. Minussa ei ole kovin paljon kapinahenkeä kapinoinnin vuoksi eivätkä instituutiot itsessään ole minusta pahoja (ts. miksi en olisi totaalikieltäytyjä, armeija ei instituutiona ole minusta mitenkään demoninen), mutta elämänarvoni ovat minulle kuitenkin äärimmäisen tärkeitä, enkä tingi niistä.

MacGyver, lapsuuteni idoli, on takuulla vaikuttanut ajatteluuni enemmän kuin ihan vähän. MacGyverhan ei koskaan tapa ketään, vain tinttaa heidät tajuttomiksi tai kehittää jonkin hienon virityksen ilmastointiteipistä ja kengännauhoista, jolla pahikset hoidetaan pois kartalta.  Siinä vaiheessa kun pääsin käsiksi Rurouni Kenshiniin, ensimmäiseen animesarjaan johon todella koukutuin, olin jo niin vanha, että elämänarvoni ja ideologiani olivat suunnilleen muotoutuneet. Tuskin fäppisin Kenshiniä niin paljon, ellei Kenshin olisi pyhästi päättänyt olla enää tappamatta ketään. Samaistun heppuun vähän liiankin hyvin ja sydäntäni kuristaa aina, kun Kenshin mätsää jotain pahista vastaan. Sellainen minäkin haluaisin olla! Taistella mahdottomia esteitä vastaan apunani vain Korkea Moraali ja sakabatou… ei kun siis säädettävä mittapipetti. Kemianopinnoistanikin voi muuten syyttää MacGyveria, siina sarjassa kun oli aina hienoja kemikaaleja ja pommeja! (Kuuti valitsi alansa Keanu Reevesin inspiroimana: insipiksensä kullakin…)

Fiktiossa pidän yleensä sellaisista hahmoista, jotka ovat kuin minä, mutta toisaalta myös sellaisista hahmoista, jotka ovat ja eivät ole. Aika universaalia varmaan: toisaalta haluaa jotain, johon samaistua, mutta täysin itseen nähden identtinen hahmo on yleensä tylsä ja rasittavakin. Anime ei ole yhtään sen oudompaa kuin mikään muukaan fiktio, jota kulutan. Lempihahmoihini kuuluvat Toward the Terran Jomy ja Code Geassin Suzaku menevät molemmat tähän pasifistilaatikkoon – ainakin sarjojensa alussa ennen sitä kuuluisaa hahmonkehitystä. Koska japanilaiset diggaavat harmaasävyistä, Terran Jomyn on pakko myöhemmin tinkiä periaatteista ja lähteä avoimeen sotaan, jossa listitään porukkaa kummaltakin puolelta, käytetään lapsisotilaita ja massatuhoaseita ja muuta jännää ja erittäin moraalista. Toward the Terran viimeisen jakson EEPPISESSÄ kaksintaistelussa Jomy saa mahdollisuuden voittaa vastustajansa ja ainoan enää tiellään seisovan miehen suoralla voimankäytöllä. Keith käskee Jomyä suoraan turhautuneena tämän pasifismiin: ”Käytä nyt niitä supervoimiasi ja tapa minut niillä, kyllä se sinulta onnistuu!” (vapaa käännös by allekirjoittanut.)

… Kunnon pasifistit eivät tietenkään sorru sen kaltaisiin helppoihin ratkaisuihin kuin vastustajan sydämen pysäyttämiseen superkyvyillä. Jomylla on kuitenkin luonteenpiirteitä, joita minulla ei ole eikä koskaan tule olemaan, mikä ehkä selittää, miksi minulla on kyseiseen heppuun ja kyseiseen animesarjaan niin suuri fiksaatio. Jomy on nimittäin hyvä johtaja ja perinjuurin kiltti. Samassa tilanteessa kuin Jomy oli, minä olisin kylmästi tehnyt Hitlerit ja ryhtynyt toteuttamaan apartheidia. Jos psyykkisiä voimia omistava Mu-rotu kerran on ihmiskunnan seuraava kehitysaste, on ilmiselvää, että Mut on tarkoitettu hallitsijaroduksi ja tavalliset ihmiset… no, niin. :F Usein minulla on hyvät tarkoitukset, mutta itserakkaana ja itsepäisenä ihmisenä kuvittelen aina, että itse olen oikeassa. Minut on helppo kuvitella oman älykkyyteni huumassa intoutumaan jostain ideasta, sokeutuen omasta ihmeellisyydestäni ja unohtamaan kaikki moraaliset sääntöni. Kaikesta pasifismilätinästäni huolimatta: antakaa minulle diktatuurivaltio ja takuulla vetäisin homman paremmin kotiin kuin Hitler!

Nniin

Pasfismifäppimiseni lisäksi minulla on taipumus tykästyä sarjoissa niiden päähenkilöihin. Narutossa lempihahmoni on Naruto, vaikka minut tuntevat varmaan kuvailisivat persoonani olevan lähempänä Sasukea. Kirkasotsainen, yksinkertainen ”meen läpi vaikka harmaan kiven” -ajattelu on minusta ihaltava luonteenpiirre kaiken kyynisyyden keskellä. Syy, miksi pidän Naruton kaltaisista hölmöistä shounensankareista, löytyy kuitenkin muualta. Sasuken tapaiset omasta erinomaisuudestaan ja omasta agendastaan vakuuttuneet hahmot eivät ole koskaan nöyriä tai pyydä anteeksi. Sasukellehan on Narutossa vaikeaa ellei mahdotonta myöntää, että Naruto on jo tämän tasolla taidoissa tai että Naruto saataisi – gasp  – olla jossain oikeassa.

Nöyrä sankari on sellainen hahmotyyppi, johon lankean kerta toisensa jälkeen. Kenshin on tästä se tyyppiesimerkki! Anteeksi pyytäminen on erittäin vaikea taiteenlaji ja siksi sankarit, jotka muuttuvat vain vahvemmiksi pyytäessään anteeksi, ovat minulle fiktiossa aina jotain, jonka edessä muutun sulaksi löllöksi. Heittopussihahmot, jotka pyytävät anteeksi päästäkseen pakenemaan vaikeasta tilanteesta, ovat tietysti asia erikseen ja sellaisia väheksyn yleensä aina ja kaikkialla, mutta nöyrät sankarit saavat minut puristamaan pöydän reunaa ja tuntemaan kuristavaa tunnetta rinnassa. Ei ole ihan sattumaa, että juuri Kenshin koukutti minut lopullisesti animeen. Fiktiiviset hahmot idoleina on tietysti nörtteyden huippu, mutta en ole koskaan väittänytkään olevani muuta kuin nörtti, pahinta luokkaa!

Toinen melko tyypillinen, toistuva ihastukseni on hahmotyyppi, joka aloittaa kirkasotsaisena sankarina ja muuttuu joksikin muuksi. Jo edellä paljon mainostamani Jomy on oppikirjaesimerkki; viattomasta pojasta kasvaa  siviilien hengestä välittämätön johtaja, jolla kuitenkin on ylväät tavoitteet. Ehkä kyseessä on jonkinlainen aikuiseksi kasvamiseen liittyvä juttu. Vaikka itse pyrin absoluuttiseen tiukkaan moraalikoodiin, jossa tarkoitukset eivät pyhitä keinoja, osa minua myöntää, että maailma ei kuitenkaan toimi niin. Missä viiva menee?

Noloista noloin kama esiin eli Code Geass ja Suzaku. Tämän kirjoitettuani se, että jollain tasolla sekä samaistuin että ihastuin (… kuulostaapa häiriintyneeltä) heppuun on ilmiselvää. Ulkoapäin Suzaku on perinteinen moralfag, kaikki tehdään sääntöjen mukaan ja tarkoitus ei pyhitä keinoja, mutta sisältäpäin poika on melkoisen sekaisin. Suzaku peittelee omaa huonoa omaatuntoaan leikkimällä puhtoista sankaria ja etsiytymällä tilanteisiin, joissa voisi kuolla sankarillisesti. Kohtalon ironiaa ja Sunrisen taattua juonenkehittelyä on tietysti se, että Suzakun itsetuhoisuuden tekee tyhjäksi ”elä!”-geasskomento. Lopulta Suzaku komennon vankina räjäyttää FLEIJAn (vastaa ydinohjusta, katso Nuclear Weapons Taboo), tappaa n+1 siviiliä ja pääsee irti sankarisyndroomastaan. Milläköhän pääsisin itse irti omastani? Vai onko siitä edes tarpeellista päästää irti ja tulisiko minusta seuraava Light Yagami empatiakykyni puutteen* vuoksi, jos lopettaisin mustavalkoisen moraaliajattelun?

* Minusta sekä Brokeback Mountain että Tulikärpästen hauta (ja muutkin vastaavat nyyhkyleffat) olivat kuolettavan tylsiä ja niiden päähenkilöt tyhmiä pölkkypäitä. Monille tämä on riittänyt todisteeksi empatian puutteesta. :D

Ehkä olisi minunkin korkea aika kirjoittaa viime viikonlopun Animeconista – Bubuhan kirjoitti tapahtuman hengailupuolesta viime postauksessa.

Itselläni coni kului enemmän ohjelman parissa. Itse asiassa kävin paikalla jo torstaina Desuconin kirstunvartijan, Antti ”Ana” ”lolcat” ”Aivan mahtava fiilis” Myyrän kanssa, spottailemassa Desuconille mehunjakopistettä. Kerrottakoon, että hyvämuistisena kaverina Antti onnistui jättämään sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle, minkä huomasimme käytyämme kauppakeskus Ruoholahdessa. Haettuamme sateenvarjon huomasimme puolimatkassa Ruoholahden metroasemalle, että Antti oli jättänyt sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle uudestaan…

Perjantai meni minulta conin osalta aika nopeasti, sillä perjantai oli normaali työpäivä. Ehdin kuitenkin Kaapelitehtaalle kuudeksi, jolloin alkoi Penetroivat Pelit ja Läpäisevät Leikit -paneeli, joka oli pakko nähdä. Paneeli siis käsitteli ns. pervasiivisia pelejä eli pelejä, jotka ovat ”läpitunkevia”. Panelistit totesivat tämän tarkoittavan heidän määritelmiensä mukaan peliä, jossa ei ole selvää

• Kuka pelaa
• Missä pelaa
• Milloin pelaa

Mielenkiintoinen pointti oli myös, että maailma on nykyään niin pelien läpäisemä, että joitain yhteiskunnan ja elämän osa-alueita on mahdoton ymmärtää, mikäli ei ymmärrä pelaamista. Tällainen järjestelmä on esimerkiksi pörssi – jos pörssijärjestelmää miettii minä tahansa muuna kuin pelinä, se on aivan järjetön. Sen sijaan pelinä pörssi muuttuu heti ymmärrettävämmäksi. No, se siitä. Kerrottakoon kuitenkin vielä, että The Sims ei ole peli, ja tämä on absoluuttinen totuus josta ei kiistellä, koska minä määrään niin.

Lauantaina pakenin majoituspaikastani nopeasti jotta ehdin pakoon Bubun ja Ankan yaoi-cosplayta Code Geass -cosplayta ja jottei kukaan yhdistäisi minua julkisissa liikennevälineissä moisiin sekopäihin. Minähän en koskaan tee mitään yhtä tyhmää, pois se minusta.

Paikalle päästyäni suuntasin katsomaan Janne ”Dystopia” Haimilahden Elämää Suurempi Anime -luentoa, jonka missasin Desuconissa koska olin hieman velvollisuuksissa kiinni. Luento oli varsin hauska, ainoa miinuspuoli oli, että äänissä oli jotain häikkää mikä aiheutti hra Haimilahden äänen kaikumista salissa ja puheesta oli todella vaikea saada selvää, kunnes joku tekniikan sankari keksi laittaa etukaiuttimet päälle. Sen jälkeen homma toimi. Kokonaisuudessaan luento jäi vahvasti plussan puolelle.

Elämä > Anime -luennon jälkeen kävin katsastamassa myyntipöytiä ja pystyttämässä Desumehupistettä, minkä jälkeen olikin aika siirtyä Aleksi Kuution pelit ja vehkeet -paneeliin, joka käsitteli – mitäpä muutakaan kuin pelaamista, tarkemmin sanottuna sen tulevaisuutta. Paikalla oli myös Jussi Ahlroth Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksesta, Frans Mäyrä (joka muuten blogasi nopeasti Finncon-Animeconista) Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitokselta sekä Pelit-lehden avustajana toimiva Olli Sinerma (myös Kuutio on Pelit-lehdessä avustajana). Paneeli käsitteli esim. pelien muuttumista pelkästä taistelutoiminnasta muunlaisten konfliktien (kuten esim. sosiaalisten konfliktien) suuntaan – luonnollisesti paneeli käsitteli myös liikkeentunnistukseen perustuvaa pelaamista, kuten esim. Wiitä ja Microsoftin tulevaa Project Natalia. Tähän allekirjoittaneen oli pakko kommentoida miten mielenkiintoista on, että siinä missä tekniikka kehittyy, pelit taantuvat. Wii Sportsin tennis on tästä hyvä esimerkki: sehän on pelillisesti oikeastaan tasan sama peli kuin esim. NESin tennis; ainoa ero on parempi grafiikka ja liikkeentunnistukseen perustuva ohjaus… mutta kaipa ne pelit siitä kehittyvät. Toivottavasti.

Pelien ja vehkeiden jälkeen oli tarkoitus mennä troll… katsomaan ”Sinut itsensä kanssa – fanfiction ja moraali”-paneelia, mutta koska joku fiksu henkilö oli laittanut sen ohjelmalehtiseen vain nimellä ”Sinut itsensä kanssa”, luulin sen olevan joku Kaari Utrion keskustelutilaisuus yhteiskunnan aiheuttamasta paineista naiskuvaan tjsp enkä sitten hoksannut että kyseessä oli nimenomaan se fanfiction-paneeli, joten se sitten jäi. Että sehän meni hyvin. Illalla oli tarkoitus mennä katsomaan myös Strike Witches -luentoa, mutta Kehittyvien conien Suomi ry:n kevätkokouksen vuoksi Iskunoidatkin jäivät väliin :/. Kokousrumban jälkeen siirryin Bubun kanssa em. Ankan luo majoittumaan ja punomaan juonia seuraavaa päivää varten.

Sunnuntaina driftasimme Kaapelitehtaan pihaan autolla ja… hengailimme. Bubu tosiaan kikkaili itsensä cosplay-ryhmäkisaan median edustajana (=tämän blogin toisena kirjoittajana, kannattaa siis perustaa blogi niin pääsee cosplay-kisaan jonon ohi, vink vink!), kuten tämän kaksi kaveriakin. Minä puolestani suuntasin kohti ”Sananvapaus ja tekijänoikeus”-paneelia (Osanottajina Varsinais-Suomen vihreiden pj Mari Saario, Jussi Ahlroth Helsingin Sanomista, Kaj Sotala Piraattipuolueesta sekä sarjakuvapiirtäjä-taiteilija Reima Mäkinen). Mäkinen oli kovin huolestunut siitä, että pahojen piraattien varastaessa leivän taiteilijan pöydästä ei taiteilijoilla ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä harrastelijoiksi tai keppikerjäläisiksi. Jep jep. Paneelin aikana joku taisi vielä heittää perinteisen ”tiedostojen kopiointi on kuin auton varastaisi!!”-vertauksen. Huoh, eikö näistä ole vieläkään päästy eroon? Todettakoon, että teoksen luoja on taiteilija tai ainakin tekijänoikeuksien omistaja. Tästä tuskin on kiistaa. Mutta siinä vaiheessa kun tämä henkilö tahtoo MYYDÄ teostaan (tai oikeastaan teoskappaleita), hänestä tulee liikemies. Liikemiehen tehtävänä on saada tuotteensa myydyksi – siinä ei auta hokea että ”ette saa tehdä noin, teidän pitäisi tehdä näin”, vaan koettaa keksiä uusia, innovatiivisia tapoja myydä tekijänoikeuksien alaista materiaalia (samasta asiastahan kirjoitin mm. tässä postauksessa). Olen varma, että se joka sen tavan keksii, rikastuu huikeasti.

Tekijänoikeuspaneelin jälkeen suuntasin ihan oikeasti varsinaisen Animeconin ohjelman puolelle eli kustantajien kyselytunnille, missä Antti Valkama (Sangatsu) ja Antti Grönlund (Punainen Jättiläinen) olivat edustamassa (Egmontin Janne Suominen koetti laistaa paikalta cosplay-kisan tuomaroinnin vuoksi) Jussi ”nixu” Nikanderin sekä yleisön korventaessa näitä piinaavilla kysymyksillään. Kuten esimerkiksi ”miksi Hopeanuoli-mangaa ei ole saatu Suomeen?” Vihdoinkin saatiin vastaus kysymykseen, joka on askarruttanut teinityttöjä ympäri Suomen: ilmeisesti syy on se, että kukaan Japanissa ei tiedä, kenelle sarjan tekijänoikeudet nykyään kuuluvat (valistuneet arvaukset johtavat Koreaan) , joten sarjaa ei voi lisensoida. Kyllä se on hyvä että meillä on tekijänoikeudet, jotka suojelevat kulttuuria ja turvaavat sen leviämistä! Eiku mites se meni? Eipä silti, sarjan painolaatatkin ovat kuulemma kadonneet jonnekin, eli lisensointi olisi siinäkin mielessä hieman hankalaa… Kerrottakoon myös, että Punaiselta Jättiläiseltä tulee BL-sarja. Eli Black Lagoon. Heh. Heh. Ehkä vähän kuiva vitsi.

Kyselytunnin jälkeen olisi ollut vielä muutama ohjelmanumero, joissa olisi ollut kiva käydä (kuten Sarjakuvakohujen lyhyt historia, Vakavaa keskustelua cosplaysta sekä Animen maahantulo), mutta valitettavasti aika ei antanut myöten – Bubun piti suunnata Turkuun töitä varten ja kun junatkin kuulemma lakkasivat kulkemasta kuuden jälkeen ratatöiden vuoksi, katsoin parhaaksi lähteä ajamaan kohti Turkua Bubun kanssa.

Kokonaisuudessaan olen yllättynyt siitä miten hyvin Kaapelitehdas toimi – vaikka tilaa ei ollut ihan yhtä paljoa kuin Desuconissa (;>), mahtui Merikaapelihallissakin kävelemään ilman että piti hirveästi raivata tietä massalla ja lihaksella. Sinällään conissa oli keksitty sinällään hyvä lounge-idea, eli että alueella on pari sohvilla varustettua ”hengailumestaa”, jossa voi hetken huoahtaa ja vain olla. Loungejako itse taas oli kyllä mielenkiintoinen – en nyt sitten tiedä, onko ”Animehengaus kielletty” paras tapa viestiä tietyn ryhmän toivottuudesta scifiloungessa. Ja olisi toisaalta kiva tietää, mikä on animehengausta – entä jos on animecosplaytakin harrastava scififani (joita ilmeisesti järjestäjien näkemyksen mukaan kuhisee pilvin pimein, koska Animecon ja Finncon järjestetään edelleen yhdessä – vaikka tilanne onkin onneksi muuttumassa), olisikohan silloin ollut tervetullut scifiloungeen? Tätä tiukkaa kysymystä on osittain tutkinut ainakin madu Aniki-foorumilla. Ilmeisesti soluttautuminen onnistui, sillä saamieni tietojen mukaan madu on yhä hengissä. Toisaalta madu olikin naamioitunut scifistiksi. Niinjoo. Animelounge oli viihtyisyydessään ihan ässäluokkaa, kuten vieressä olevasta kuvasta näkyy. Melkein tulee mieleen erään herran rakennelmat toisen maailmansodan aikaan.

Onneksi sää suosi Animeconia jälleen, sillä sateen yllättäessä ja ihmismassojen yrittäessä sisään… no, näky ei välttämättä olisi ollut kaunis. Loppujen lopuksi Animeconista sekä Finnconin ohjelmasta (siellähän sitä tuli suurimmaksi osaksi oltua) jäi kuitenkin ihan peruspositiivinen fiilis. ”Ihan jees”, loppujen lopuksi.

ON SE NYT JUMALAUTA

Tampereen Kuplimisen jälkeen keskustelu on pyörinyt enimmäkseen pusurinkien ympärillä ja toivottovasti myös piireissä itsessäänkin. Kyseessähän on siis lähinnä yläaste- ja lukioikäisten tyttöjen (myös poikien, mutta enimmäkseen nimenomaan tyttöjen) seksuaali-identiteetin etsinnästä. Ja sehän se on oikein, sillä mikäpä olisi näin keväällä kauniimpaa kuin kaksi tyttöä ilmaisemassa ikuista rakkautta toisiaan kohtaan? Eipä juuri mikään!

Muutenkin on käsittämätöntä, millaisella noitavainomentaliteetilla tähän vapaaseen rakkauteen on suhtauduttu. Olisiko muka parempi että kaikki ne lisääntymisharjoituksia tekevät ihmiset limanvaihdonsijasta vaihtaisivat puukoniskuja ja luotisarjoja pihalla? Tuskinpa. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että on paljon parempi että ihmiset yrittävät mielummin lisääntyä keskellä conia kuin että ovat Pekka-Ericeinä heilumassa jossain tuolla kouluissa. Näin saadaan myös turvattua tulevat conikävijät, kun saamme kokea maan ensimmäiset coniraskaudet. Tähän tietysti auttaisi poikien aktiivisuus lisääntymisleikkien osapuolina – pojathan ovat näissä panoringeissä jääneet lähinnä käsipuolen asemaan.

Yleisesti ottaen coneissa on muutenkin aivan liian vähän nuoleskeluaiheista ohjelmaa. Minun on todella vaikea ymmärtää mistä tämä johtuu, sillä tästä jos jostain aiheesta olisi helppo keksiä ohjelmaa. Virikettä voi hakea esim. Canal+:lta öisin, yleensä siinä klo 01 – 04 välisenä aikana. Mikäli hakusessa olisi kevyemmäntasoinen ohjelma, voitaisiin coneissa käsitellä esimerkiksi suutelutekniikoita ja muita kielen käytön salaisuuksia. Samoin conivälipalaksi tulisi tarjoilla lähinnä banaaneita ja porkkanoita. Ne ovat terveellisiä ja auttavat muutenkin conein pääteeman, eli seksuaalisuuden, käsittelyssä.

Conin pääohjelmanumeroksi cosplay-kisan tilalle tulisi tietysti panoshow, jossa cossaajat yrittävät olla mahdollisimman kiihottavia / eroottisia / limaisia, ihan miten vain. Tämän järjestämiseksi pitäisi itse kunkin tietysti tuoda paikalle nahkastringinsä, piiskansa ja kettinkinsä, ihan kuten cossaajat nykyään tuovat proppinsa. Kyllä siinä kelpaisi kun 15-vuotias Axel (oikealta nimeltään Anniina) piiskaisi kahleissa roikkuvaa Roxasia (oikea nimi Riina) perseelle.

Halikylttejä pitäisi myös saada lisää. Nyt ne vain ovat aivan liian sekavia – itse kunkin pitäisi niissä tarkalleen ilmoittaa, minkälaista ja minkätasoista toimintaa kyltin kantaja kaipaa. Näin parinmuodostus olisi mahdollisimman tehokasta eikä kukaan joutuisi pettymään kun partneri ei suostunutkaan anaalipenetraatioon keskellä Tampereen keskustaa. Kaikki voittavat – varsinkin suomen conittajat! Conithan ovat rakkauden juhlia – tarkoittaahan ”con man” luotettavaa henkilöä, jonka kanssa voi rakastella vaikka kahden minuutin tutustumisen jälkeen.

Paras paikka rakasteluun conissa on tietysti juuri se paikka missä sillä hetkellä satut partnerisi kanssa olemaan, sillä rakkaus on aina kaunista ja paikallaan juuri siellä missä sinäkin. Mikäli kuitenkin kiimaltanne ehditte, koettakaa katsoa hellyydenosoituksillenne – varsinkin niille fyysisimmille – joku mahdollisimman keskeinen paikka, esimerkiksi con-alueen kapein käytävä tai portaikko. Mikäli tällaisia keskeisiä kulkuväyliä ei ole vapaana, valitse esimerkiksi con-alueen keskiaula tms. jossa on mahdollisimman paljon ihmisiä. Näin pääset levittämään rakkauden ilosanomaa mahdollisimman monelle! Muista – jokainen rakastava ja rakasteleva harrastaja (mitä kiihkeämpää rakastelua, sen parempi, tietysti) on poissa potentiaalisista tappajista, koulumurhaajista ja muista sekopäistä! On esitetty teorioita, että Suomen koulusurmien taustalla oli liian vähäinen rakkaus. Tulokset näkyvät kuolintilastoista. Viha voi synnyttää vain lisää vihaa, mutta rakkaus voi synnyttää vain lisää rakkautta!

Tässäpä siis teille kalkkeutuneille fundamentalistikonservatistifasisteille mietittävää: joka kerta kun fasismia ja totalitarismia edustavat gestapomiehet eli JV:t hajottavat panoringin, yksi suomalainen nuori kuolee kouluampumisen seurauksena. Ja tässä vielä kotitehtävä: kumman itse haluaisit otsaasi – 15-kesäisen tytön pusun vai 9-millisen pistoolin laukauksen?

Jo Hitler tiesi rakkauden merkityksen ja järjesti monia rakkauden tapahtumia joista suurin oli Birkenaucon – siellä ei pelkkä pusurinki riittänyt, vaan siellä pusuttelijoita oli suorastaan kasoittain ja kuopattavaksi asti! Peace, love and Pokemon! RAKASTAKAA TOISIANNE!!

Ja takaisin Tampesteristä, tuosta Turun saatanallisesta vastinkappaleesta. Kyllä se niin on, että Turku on Suomen Turku ja Tampere onkin sitten jotain ihan muuta. Näin kostoksi kirjoitan jo toista kertaa putkeen kun Bubukin. Pistetään tilit tasan ja niin päin pois (yleensä vuorotellaan sängyssäkin). Otetaan tähän ensi alkuun pieni, tunnelmia tiivistävä kuva:

Ei ihan paras suoritus.

No, ihan hyviäkin puolia oli. Mutta asiaan. Työt pidättelivät minua Helsingissä perjantaihin, joten emme päässeet Bubun kanssa Kuplimaan tällöin (emmekä siis päässeet katsomaan Koichi Iwabuchin esitystä Undoing cool Japanista, mikä oli perjantain ohjelman kiinnostavinta antia), vaan tulimme paikalle vasta lauantaina joskus yhdentoista maissa. Kahvit juotuamme suuntasimme cosplay-kilpailuun, ja… eh. Pukujen taso ei ollut aivan kamala, mutta ei mikään erityisen loistavakaan, paria poikkeusta lukuunottamatta. Suurempi ongelma oli sen sijaan tämä:

Onko tämä Doom 3???

…okei, kuva on kännykän kameralla otettu ja sen vuoksi epätarkka, mutta se ei ole pointti. Valoisuus sen sijaan on. Oli ihan kiva, että cosplaykisaa katsomaan mahtuivat ainakin lähes kaikki halukkaat (en muista oliko paikalla tyhjiä penkkejä, ehkä oli, ehkä ei), mutta en tiedä mitä hyötyä tästä oli, kun osallistujista ei valon puutteen takia erottanut kuin ehkä juuri ja juuri puvun värin ja muodon. Minkäänlaista tarkempaa kuvaa puvuista oli mahdoton muodostaa ainakaan yleisössä, toivottavasti tuomaristo sentään pääsi tutustumaan pukuihin lähemmin ja paremmassa valossa. Hyvääkin kyllä löytyi, elokuvatrailerit kisan väliajalla olivat hyvä tapa kuluttaa tuomariston kannanmuodostukseen ja ääntenlaskentaan kuluvat tuskalliset minuutit. Elokuvateatteri kisan pitopaikkana epäilemättä auttaa tässä suhteessa ;). Cosplayn yleinen taso taas oli sitä mitä se on yleensä Tampere Kupliissa ollut: sitä ei ole erityisen paljoa (kuten ei ihmisiäkään), eikä sen taso ole mitenkään päätähuimaava, muutamia poikkeuksia tosiaan lukuunottamatta.

Cosplay-kisan jälkeen siirryimme JANNE KEMPIN AKATEEMISELLE YAOI-LUENNOLLE. Olin varma, että se on conin timantinkovinta antia ja olin oikeassa. Voinkin ylpeänä kertoa olleeni ko. ohjelmanumeroon ensimmäisenä jonossa!!!1yks , enkä kadu. Itse esitelmäosuus siitä, mitä yaoi on ja miksi sen pitäisi erityisesti kiinnostaa, ei tarjonnut erityistä uutta, poislukien mielenkiintoiset tilastot siitä, että japanissa yaoin lukijakunta on 85% naisia ja 15% miehiä, kun taas länsimaissa suhde on 75% – 25%, mikä on kovin jännää sinällään, mutta kun Kemppi-setä pääsi suunnittelemansa Protoyaoin eli kaiken yaoin tiivistelmän kimppuun, huomasi, että nyt asia on tiukempaa kuin ukepojan peppureikä ennen ensimmäistä persraiskausta. Tässä parhaita paloja mitä kirjoittelin esityksen aikana ylös:

”Uke on ylitöissä, seme tulee paikalle ja aloittaa keskustelun. Seme puolittain varovasti/vahingossa kourii ukea. Uke punastuu ja häpeilee, koska nauttii siitä, mutta kirkuu vastaan näennäisesti. Seme Susi sanoo “No means yes” ja ahdistelee lisää, koska oikeasti rakastaa tätä.” jne jne :-D (Ps. äskeisestä oli vähän kirjoitusvirheitä korjattu. Muutenkin Kempin yaoi-luennon powerpoint-esityksessä oli ”muutama” kirjoitusvrihe, mikä hieman pisti miettimään oliko se kenties kyhätty kasaan edeltävänä iltana muutaman neuvoa-antavan jälkeen…)

Yaoi-setittelyn jälkeen porukkamme lähti MENEE ja suuntasi syömään. Tuli muuten syötyä jossain Stockan lähellä olevassa kebulassa elämäni paskin kebab, mutta niinhän kaikki Tampereen kebabit ovat, koska ne ovat Tampereella. Turussa sijaitseva Kuningas Kebab sen sijaan on herkkua, kaikista yhdys sanoistaan huolimatta. Kuva Kuningas Kebabin kassatiskistä vasemmalla. Mutta niin.

Orivedellä vietetyn yön jälkeen heräsimme tunnin myöhempään kuin piti, koska kukaan ei ollut muistanut sellaista pientä seikkaa kuin kesäajan alkaminen, ja kännykätkään eivät olleet tätä noteeranneet. Onneksi aikaa oli sen verran, että se riittäisi siihen että myöhästymme kahdeltatoista alkavista ohjelmista vain hieman. Sen sijaan kulkuvälineenä toimivan Renaultin sytytystulpan posahtaminen noin 500 metrin päässä yöpymispaikasta aiheutti hieman enemmän vitutusta ja säätöä, ja loppupeleissä olimme paikalla joskus puoli yksi – välistä jäi siis ”mangankustantamisen ensiaskeleet Suomessa”, mikä oli harmillista, mutta toisaalta onneksi vain yksi ohjelmanumero. Ja Pertti Jarlan signeeraussessio ja ”Animen ja mangan kliseet”-ohjelma alkoi vasta yhdeltä, eli kaikki oli hyvin.

Menin paikalle muutaman minuutin myöhässä haettuani signeerauksen Fingerpori 2 -albumiini, mutta ilmeisesti en ollut menettänyt mitään erityisen tärkeää, sillä paneelinpitäjä oli feidannut jonnekin ja edessä oli porukka sekalaista, ilmeisesti pääosin Hidoin aktiiveista (=valistunut arvaus joka ei pohjaa mihinkään) koostuva koalitio, joukossa mm. Kyuu Eturautti. Mitenköhän tämän nyt ilmaisisi diplomaattisesti? Hyvä yritys eikä varmaan johdu teistä, että paneelinpitäjä feidasi, mutta… ei. Tällaisenaan ohjelmanumero oli nyt lähinnä opetus siitä, miten ohjelmanumeroa ei tule järjestää. Siitä puuttui koheesio ja se olikin lähinnä satunnaista jutustelua – mikä on tietysti sinällään ymmärrettävää kun mitään suunnitelmaa ei ollut! Nyt vaan jäi lähes kokonaan käsittelemättä kliseen ja ominaispiirteen väliset tärkeät erot.Esityksen tasoa kuvaa hyvin erään esittäjän kommentti ”Tää on aika paha klisee tää että useat sarjat sijoittuvat kouluun” – no yllätys, kun kohderyhmä ovat (japanilais)nuoret ja mikäpä (japanilais)nuorten elämässä olisi merkityksellisempi asia kuin koulu? Hoh hoijaa. Kyse ei ole kliseestä vaan ominaispiirteestä. Paneelin aikana yleisöstä tullut lappu, jonka sisältö taisi olla ”http://tvtropes.org” tiivisti koko paneelin ja teki sen merkityksettömäksi – tällaisissa tropeekliseejne-paneeleissa tulisi lähtökohtana olla se, että jos se ei tuo mitään lisäarvoa tvtropes.orgiin, se kannattaa ihan suosiolla jättää pitämättä. Niin olisi tullut menetellä tässäkin tapauksessa.

Seuraavana meillä oli vuorossa Tiina Uusi-Rasin ”Shounen, poikien mangaa(ko)?”, jota kohtaan minulla oli suhteellisen korkeat odotukset Uusi-Rasin edeltävien, ihan mallikkaiden suoritusten (Nekoconin paneelien puheenjohtajana toimiminen) pohjalta. Harmillisesti puheenjohtajakokemus ei suoraan korreloinut sisällöntuottamisen taidon kanssa. Nyt ohjelmanumero koostui lähinnä ”shoujossa on isoja ja pyöreitä silmiä, shounenissa kapeampia ja kulmikkaampia silmiä ja muutenkin shounenissa piirrostyyli on yleensä kulmikkaampi” -tasoisista itsestäänselvyyksistä. Ei etteikö asia useimmiten näin olisi, mutta luento olisi ehkä kaivannut jotain muutakin, varsinkin kun mitään oheismateriaalia ei fläppitaulun lisäksi ollut. Luennosta jäikin vähän väljähtynyt olo, ihan kuin ohjelmanumeron pitäjä olisi tehnyt homman mahdollisimman puolihuolimattomasti. Voi äh :(

Shounen-ohjelmasta paettuamme suuntasimme vielä raidaamaan myyntipöytiä Hirviöprinsessa Hime 5:n toivossa, koska olin lykännyt sen ostamisen sunnuntaille. Tietysti kaikki ne oli jo ostettu, eli perkele. Miehisyyttäni korostaakseni ostin kuitenkin Frank Millerin SPARTAAAAAAAAAAAA-aiheisen sarjakuvan 300. Himen ehtii ostaa myöhemminkin; ostan sitten rautatieasemalta kun menen huomenna töihin; ehtii sitä myöhemminkin.

Niin ja se Fingerporin signeeraus?

:-D

Nyt, kun Bubukuutikin on ollut olemassa jo yli vuoden päivät, voisi olla aika luoda pienimuotoinen katsaus Suomen animeblogosfääriin. Sinälläänhän suomalaisten ylläpitämissä animeblogeissa tuskin on mitään outoa ja esim. NovaJinxin ylläpitämä englanninkielinen Jinx! on ollut olemassa jo ainakin kesästä 2007. Suomenkielisiä tai edes suomen skeneen liittyviä blogeja ei kuitenkaan ole ollut liikaa. Ilmeisesti Bubukuuti oli ensimmäinen jossain suuressa joukossa; tuntuu nimittäin, että Bubukuutin perustamisen jälkeen Suomeen on syntynyt animeblogeja kuin sieniä sateella. Tähän vertailuun olen ottanut täysin mielivaltaisesti blogeja, jotka ovat joko suomenkielisiä tai joita ylläpitävät suomalaiset – ja valikoinut sieltä ne, jotka minä koen jotenkin tärkeiksi, turhiksi tai muuten vammaisiksi (ajattelin siis aloittaa tässä blogisodan). Lista ei ole missään erityisessä järjestyksessä.

Jonkinlaisena suunnannäyttäjänä on toiminut Petteri ”Tsubasa” Uusitalon puolisentoista vuotta ylläpitämä Otakunvirka, joka useimmiten pureutuu Tärkeisiin Ajankohtaisiin Aiheisiin varsinkin Suomen animeskenessä, mutta välittää myös uutisia ulkomailta. Postausnopeus on ehkä hieman tasaisempi kuin Bubukuutissa – kuulemma Otakunvirassa oli aiemmin ”kolmen päivän sääntö” – uusi postaus vähintään joka kolmas päivä, mutta ylläpitäjä kyllästyi tähän tahtiin itsekin ja päätteli, että mielummin kirjoittaa vähän harvemmin laatumatskua kuin postaa joka kolmas päivä jotain ”hassuja” Youtube-videoita. Joka tapauksessa Otakunvirka on useimmiten tiukkaa asiaa tai tiukkaa asiattomuutta, mutta joka tapauksessa tiukkaa kuin 12-vuotias japanilaistyttö.

Uusimpana tulokkaana kentällä on Desuconinkin graafikkona toimivan Maaria ”Amph” Laurisen Pencilmind, jossa ko. neiti kertoo tuotoksistaan, niiden synnystä ja muutenkin graafisen suunnittelun ihmeistä. Lyhyestä iästään huolimatta Pencilmindin postaukset keräävät useimmiten useita kommentteja, joista tällainen Suomen skenessä Veteraaniblogaaja voi vain unelmoida ;// Joka tapauksessa Kynämieli tuntuu ainakin vielä päivittyvän kerran – pari viikossa, eli hyvältä vaikuttaa.

Meidoista pitäville tarjoilla on Meidojen Vapautusrintama. Tämä poliittisesti aktiivinen blogi, jonka tarkoituksena on ”vapauttaa jokaisen naisen sisällä asuva meido”, kommentoi lähinnä ja erityisesti Suomen orastavan meidokafee-kulttuurin (tai sen puutteen) kehittymistä, yleensä hyvinkin kriittiseen sävyyn. Syytä toisaalta varmaan onkin, sillä on yleisesti tiedetty totuus, että tähän mennessä Suomen animetapahtumissa nähdyt meidokahvilat eivät ole ihan sillä tasolla millä ne Japanissa ovat. Siihen on hyvä pyrkiä. Blogi päivittyy melko harvoin, mutta toisaalta sen päivittyminen on melko varmaa aina sen jälkeen, kun jonkinlaista organisoitua meidoihin liittyvää tapahtumaa on – eli yleensä conien jälkeen. Meidojen Vapautusrintaman sisältöön ei sinällään olekaan mitään kommentoitavaa – mutta ihmetyttää, miksi nämä ovat päätyneet japaninkieliseen bloggausalustaan. Se tuskin helpottaa lukijoiden saamista tai löytämistä. Toisaalta Meidojen Vapautusrintama ei ilmeisesti tähtääkään mihinkään massiivisiin lukijamääriin, vaan saamaan viestin perille Suomen meidokoulutuksesta vastaaville.

Vähemmän erikoistunutta linjaa edustaa Anikistakin tutun alkimohapon (”alkimohap”) ylläpitämä 2d-dorka. Sen sisältö on sekalaista välillä miespuoliset Mikurut ja välillä katsauksia vähän… harvinaisempien artistien tuotoksiin, kuten lentäviä kakkaloleja piirtävään Shintaro Kagoon. 2D-dorka on pitänyt jo yhden talviunikauden, mikä on yleensä varma merkki blogin kuolemasta, mitä ehdin jo pelätä. Ilmeisesti 2D-dorka kuitenkin elää jälleen.

Sutku, eli Sutaistut Kuvat on Kupolissakin skeneuraa tehneen Vehin ja nykyään myös tämän vaimokkeen Elinan blogi, joka on keskittynyt erityisesti Suomen skeneen. Nyt tosin Sutkun lupaava alku tuntuu melko tehokkaasti hiljenneen – toivottavasti yhdessäolo ei tappanut blogaamisen himoa. Meillä Bubukuutin puolellahan yhteiseloamme sävyttää vastarakastuneiden ”KIRJOTA BLOGIIN SAATANA”-lepertely.

Naawapartain Perinneyhdistystä edustaa Mangotarha, jota ylläpitävät yhdessä Vanhan Liiton Miehet – Jussi ”nixu” ”Bad Boy” Nikander, Kyuu ”kyuu” Eturautti sekä myös Pekka ”sandi” Wallendahl. Vaikka allekirjoittanutkin myöntää joskus lukeneensa ko. blogia hieman skeptisillä mielin eikä aina täysin vakuuttuneena kirjoittajien tarkoitusperistä, on teksti joka tapauksessa hyvin kulkevaa ja sisältää asiaa. Valitettavasti muut haasteet – ilmeisesti legendaarinen Real Life, tosielämä – ovat vieneet Mangotarhan kirjoittajien ajan ja Mangotarha onkin nyt lomalla ”toistaiseksi”, eli tautitilassa, joka harmillisen monen blogin kohdalla koituu kuolemaksi. Stop press, Mangotarha on päivittynyt 20. helmikuuta (mistä voi hieman päätellä kuinka kauan olen tätäkin kirjoitusta kirjoittanut) – toivottavasti tämä merkitsee Mangotarhan paluuta aktiiviseen blogaamiseen.

Naawapartaosastoa edustaa myös, ainakin kirjoittajan iästä tietämäni perusteella, Veli Holopaisen ylläpitämä Futoi Yatsu, joka on itse asiassa osa Kaleva-lehden sivustoa. Kirjoittaja, joka on töissä ko. lehden tietojärjestelmätuessa, kertoo bloginsa keskittyvän ”useimmiten mangaan ja animeen, toisinaan taas muuten vain Japanin kulttuuriin ja kieleen”, mikä onkin totta. Kirjoitukset ovat asiallisia ja valaisevia. Futoi Yatsun ongelmana – minkä itse lasken melko pahaksi puutteeksi – on kuitenkin se, ettei siitä ole saatavilla RSS-syötettä. Tai on, mutta tämä tuo mukanaan koko muun Kalevan RSS-syötteen, mikä on hieman ikävä homma, ja minkä takia ko. blogi tippui ainakin omalta feedilistaltani :/. RSS-syötteet kuntoon ja johan pelittää ;).

Nidekon taas edustaa ”perinteisempää” suomalaisen animeblogiskenen linjaa. Postaukset ovat sinällään ihan kelvollista kamaa, vaikkakaan eivät mitään maailmaa räjäyttäviä. Touhou-fanien iloksi Nidekonin ylläpitäjä, Darkon, tuntuu hänkin olevan jonkinasteinen Touhou-fani – tai ainakin Touhou tuntuu olevan yksi blogin vakioaiheista. Valitettavaa on vain se, että Nidekon päivittyy todella epätasaisesti – välillä postausten välillä on pari päivää, mutta tälläkin hetkellä viimeisin postaus on päivätty 18. syyskuuta 2008…

Merrylin ylläpitämä Animanga on mielenkiintoinen tapaus blogosfäärissä, sillä se ei oikeastaan ole blogi lainkaan… tai blogiksi se päivittyy ERITTÄIN harvoin, ehkä kerran kuussa. Toisaalta postaukset ovatkin sitten useita sivuja pitkiä, todella kattavia analyysejä milloin mistäkin sarjasta. Tällä hetkellä postauksia on jopa hurjat kolme (Claymore, Death Note ja Berserk), eli siltä pohjalta. Mutta kuten sanottu, postauksista näkee että niihin on todellakin upotettu aikaa ja vaivaa.

Samaa ei valitettevasti voi sanoa Para Daikazokusta – se on kyllä perustettu, mutta tällä hetkellä sen sisältö tuntuu olevan lähinnä itkeminen Comic Sansin vaaroista. Myönnettäköön, että Comic Sans MS on ebolan ja AIDSin ohella pahimpia vitsauksia maailmassa, mutta valitettavasti näillä avuilla Paran kannattaisi keskittyä siihen minkä tämä paremmin osaa, eli teinityttöjen pikkupöksyjen kostuttamiseen coneissa, eikä tällaisten puolivillaisten ”animeblogien” ylläpitämiseen. Saatana.

Hitlerkin on sitä mieltä, että Para voisi keskittyä lähinnä teinityttöjen pikkupöksyjen kostuttamiseen.

Pitkäkisun ylläpitämä Häivähdys Mustetta osoitti varsin vahvaa ja kriittistä alkua, mutta valitettavasti blogi tuntuu jääneen pelkäksi aluksi. Tähän mennessä postauksia on perinteisen ”Moi tää blogi on olemassa”-postauksen lisäksi huimat kaksi. Blogin varhainen kuolema on sääli, sillä tiedän blogin ylläpitäjän olevan hyvinkin kirjoitustaitoinen ihminen. Sitäpaitsi harvoilla animeblogaajilla on yhtä himottavat sääret kuin Pitkäkisulla, kuten vierestä näkyy. Lisää kontenttia plz!

Hyi, taas mangaa -blogi aloitti mielestäni varsin mielenkiintoisesti; sen ”oma alue” tuntui olevan kirjoittaminen siitä, miten eri tavoilla ihmiset suhtautuvat mangaan. Suosikkipostaukseni oli kuitenkin ”Suomi ei ole pelkkää metsää ja Kalevalaa”, mikä on opetus, mikä jokaisen Suomesta mangosarjakuvaa piirtävän kannattaisi muistaa. Valitettavasti tämän jälkeen postauksia oli vain yksi, ”Tyylillä on väliä”, mikä on kirjoitettu 22. kesäkuuta 2008. Tällä hetkellä Hyimangasta ei ole juuri muuta sanottavaa kuin ”He’s dead, Jim”.

Kokonaisuudessaan suomalaisessa animeblogiskenessä olisi parannettavaa. Itse lasken blogiskenen kärjeksi Otakunviran sekä täysin itserakkaasti tämän blogin. Mangotarha on skenen kannalta hyvä ja se toimii varsinkin ”menneisyyden sanansaattajana”. Asialinjalla Futoi Yatsu on tiukkaa tavaraa. Pencilmind on omassa kategoriassaan ehdotonta kärkeä – tosin osittain johtuen kilpailun puutteesta. Poliittisena sanansaattajana Meidojen Vapautusrintama toimii.

Suomalaisten blogien lyhyessä historiassa niiden vahvuus – toisin kuin englanninkielisessä animeblogiskenessä – ei ole ollut uusimpien animejaksojen sisällön kommentointi (ehkä Suomen animeskenen ”pintatasolla” vallitsevasta fansub-pelosta johtuen?), mutta mielestäni sen ei sitä tarvitsekaan olla, vaikka Nova toista mieltä olisikin. Sen sijaan suomalaiset blogit ovat enemmänkin Hitaan Blogaamisen koulukuntaan kuuluvia, ja se on minusta hyvä. Ihmiset, panostakaa blogeihinne ja niiden sisältöön.

On se mukavaa, että meillä täällä Suomessa cosplay on niin hyvin edustettuna manga- ja animeharrastajien keskuudessa! Tarkkaa osuutta lienee vaikea sanoa, mutta ainakin coniväestä yli puolella tuntuu olevan cosplay-asu päällään. Otos on toki vinoutunut, koska conit luonnollisesti houkuttelevat etupäässä tietynlaista väkeä; nykyisellään paino tuntuisi olevan yläaste- ja lukioikäisissä harrastajissa, jotka huomattavasti luultavammin harrastavat cossausta kuin 20 – 30 -vuotiaiden miesten ikäryhmä, joka tyytyy katselemaan Nanohaa omassa rauhassaan olutpullon ja talouspaperirullan kanssa. Siitä voidaan varmaan kinastella, kumpia on enemmän, cossaajia vai ei-cossaajia, mutta joka tapauksessa coneissa todella suuri määrä cossaa – cosplay onkin monille jopa tärkein syy tulla coniin. Tätä taustaa vasten onkin helppo uskoa, että conien järjestämisessä cosplay-väen edut otetaan huomioon mahdollisimman pitkälti.

Tai sitten ei:”- – Hyvä Traconiin tulija, olethan huomannut, että tänä vuonna järjestyssääntömme kieltävät kaikenlaisten aseitten tai niitä muistuttavien esineitten tuomisen tapahtumaan. Tällaisiä esineitä ovat muunmuassa airsoft-aseet, muut asereplikat, koristemiekat, kaikenlaiset teräaseet, sekä kaikki muut aseeksi tulkittavat tai sellaista erehdyttävästi muistuttavat esineet. Sääntömuutoksen taustalla on Tampereen Poliisin linjaus kyseisiin esineisiin sekä yhteiskunnassamme viime aikoina sattuneet tapahtumat. Päätös nojaa järjestyslain 10. pykälään, joka kieltää aseet tai niitä muistuttavat esineet julkisilla paikoilla. Lisäksi haluamme järjestää turvallisen tapahtuman kaikille. – -”

Toisin sanoen siis kaikki ”aseiksi tulkittavat tai sellaista erehdyttävästi muistuttavat” esineet on kielletty ja jopa poliisi on ne järjestyslakiin vedoten kieltänyt. On toisaalta hieman kyseenalaista, että mitä Tampereen poliisi itseasiassa on kieltänyt, koska järjestyslain 10 § kieltää tuollaiset esineet joka tapauksessa – ei siis ole mitään mieltä kieltää niitä uudestaan. Kyseenalaista on myös, kuinka ”erehdyttävä” täysin lelupyssyn näköinen ase on – useimmissa tapauksissa on ensisilmäyksellä selvää, että ase ei ole oikea. Samoin esimerkiksi vanerista tai muoviputkesta rakennetun miekan tappotehoa voidaan hyvinkin perustellusti epäillä – mutta kun otetaan huomioon, että edellisvuosien linjaa on kiristetty, on luultavaa, että nyt kaikki yli 10 senttiä pidemmät pitkulaiset esineet on kielletty. Lol penikset ei oo sallittuja :P hihi pipeli

Onneksi tästä linjasta on poikkeus! ”- – Esityksissä, jotka ovat Traconin virallista ohjelmaa on sallittu isojen proppien ja aseiksi luokiteltujen esineiden kantaminen. Huomioittehan että tämä poikkeus koskee siis ainoastaan kyseisiä virallisia ohjelmanumeroita ja kyseisissä esityksissä esiintyviä ihmisiä. Cosplay-kisassa kilpailija saa kantaa ja esitellä asuunsa kuuluvaa asetta. Sellaisissa näytöksissä missä aseilla taistellaan sallittuja ovat ainoastaan niinkutsutut pehmoaseet eli latex-aseet ja bofferit. – - Näytöksissä käytetyt aseet tulee toimittaa takaisin asenarikkaan välittömästi näytöksen päätyttyä.”

Tää on ihan saleen oikea ase. Varokaa Wekapipon Reggyä.

Hienoa, virallisen ohjelman esityksissä isot propit ja aseiksi luokitellut esineet ovat siis sallittuja ja ongelma on ratk- paitsi että ei ole! Isot propit ja aseet on tietysti sallittu vain näissä ohjelmanumeroissa, niissä esiintyville ihmisille. Ja jos pehmoaseet on sallittu ainoastaan näytöksissä, tästä voidaan johtaa, että muulloin ne ovat kiellettyjä. En ole larppaaja, mutta olen kyllä bofferin joskus askarrellut ja myös lukenut bofferien tekemisestä: ”…pehmoaseen koko idea on siinä, että sitä voi käyttää aiheuttamatta vastustajalle vahinkoa” – minäkin olin tässä luulossa, että boffereita tehdään juuri siksi, että niillä voi lyödä toista ilman huolta siitä, että toinen vammautuu, vaikka vahingossa löisi vähän liian kovaakin – mutta nyt myös bofferit on kielletty siksi, että jos niillä lyö toista, tämä voisi vammautua. Siis ”aseella”, joka on suunniteltu sellaiseksi, että sillä ei voi toista vammauttaa? Olenko ainoa, jonka mielestä tässä kuviossa ei ole järkeä?

Sinällään on tietysti ymmärrettävää, että esimerkiksi ladattuja airsoft-aseita ei saa pitää mukana, koska sellaisella saa helposti toiselta silmät puhki. Sen sijaan selvien cosplay-proppien mukanapitämisen kieltäminen on mielestäni liioittelua, kun kaikki tietävät, ettei kukaan sellaisella voi alkaa ampua. Metallisten miekkojen – teroittamattomienkin – mukanapito lienee järkevää kieltää, koska tällaisillakin saa helposti vahinkoa aikaan: teroittamattomallakin miekalla pystyy kyllä murtamaan luita ja huhut kertovat, että joku olisi saanut sellaisella itseltään kämmenen auki iaido-harjoituksissa. Sen sijaan muovisten tai vaneristen mukanapitokielto on järjetön; ei kukaan sellaisella saa toista tapettua.

Tapahtumissa, joissa cosplay on tärkeässä osassa – naamiaistapahtumissa – järjestäjien tulisi tulkita lakia ainakin cosplayn osalta lievimmän mahdollisen tulkinnan mukaan. Ja jos joku aikoo tulla johonkin tapahtumaan ammuskelemaan Sig-Sauerilla, niin tuskinpa hän alkaa asettaan naamioimaan cosplay-aseeksi, kun niin paljon kätevämpiäkin piilopaikkoja aseiden salakuljettamiseen on. Tähän voi tietysti sanoa, että ”Emme me voi coninjärjestäjinä asettua poliisia vastaan, poliisia täytyy totella”, mikä pitää epäilemättä paikkansa: kukaanhan ei esimerkiksi varmaan ole koskaan kävellyt punaisia päin tai tehnyt muuta yhtä laitonta, esimerkiksi matkustanut pummilla julkisissa tai – omg – ladannut musiikkia LAITTOMASTI – kovimmat kriminaalit ovat ehkä jopa JAKANEET musiikkia laittomasti. Vastoin yleistä harhaluuloa, myös poliisi käyttää tervettä järkeä eikä puutu jokaiseen asiaan, joka voisi – natsimaisimman mahdollisen tulkinnan mukaan – ollakin lain kirjainta vastaan.

Eli näin. Siitä huolimatta, että cosplay-porukkaa on coneissa ties kuinka suuri osuus, siitä huolimatta, että cosplay on monelle tärkeä osa conia, siitä huolimatta, että cosplay on jopa se syy, miksi coniin tullaan, tämän väen edut jätetään toistuvasti huomiotta. Valitettavan usein asenne on tämä:

16:26 < Lmmz> ei kenenkään conielämys voi olla siitä kiinni, että saako sitä pyssyä heilutella vai ei

…tai sitten suurin osa cosplayn harrastajista tietää, että cosplayn ja conelämyksen onnistuminen voi olla kiinni juuri siitä pyssystä. Kuka tahansa cosplay-harrastaja tietää, että cosplay-asua lähdetään tekemään tavoitellen 100%:n samankaltaisuutta – vaikka se onkin mahdotonta, se on ideaali, jota kohti pyritään. Jopa ne lakanakankaasta asunsa tekevät pukuilijat, joiden perukki on väärän värinen, vyönsolki vääränmuotoinen ja kengistäkin puuttui siihen kuuluvat yksityiskohdat, lähtevät tekemään asuaan tavoitellen täydellisyyttä. Propit ovat osa asua ja niiden kieltäminen on koko cosplayn keskeistä ideaa – mahdollisimman autenttisen asun toteuttamista – vastaan. Jos lakien tai muiden säädösten vuoksi tästä täydellisyyden tavoittelusta täytyy nipistää, tulisi tulkinnan aina olla tätä ideaalia vähiten rajoittava. Ilmeisesti cosplay-puolue ei ole edustettuna, tai ainakaan sen ääni ei kuulu.

Nyt valittu linja on nimittäin tiukin mahdollinen linjaus – joku voisi sanoa jopa natsilinjaukseksi.

Edit: Tulee vielä huomata se pikkuseikka, että kun kyseessä on Tracon, cosplay-proppikiellon (sitähän se käytännössä merkitsee – suurin osa propeista kun tehdään juuri siksi, että 1) ne ovat aseita tai 2) ne ovat Isoja ja Näyttäviä) vaikutukset ovat huomattavasti kovemmat kuin esim. Animeconissa, sillä Tracon on talviconi. Kukaan ei ainakaan mene hengaamaan ulos, ihan siitä syystä, että siellä on kylmä. Kaksi valokuvaa ulkona voi ottaa, mutta siihen se jää. Tulos siis on, että 99% pukuilijoista joutuu käyttämään epätäydellistä pukua.

Koska olen itseäni täynnä oleva elitistipaska, hankin itselleni Parempaa Luettavaa ja tartuin länsimaiseen sarjakuvaan. Kuten kaikki varmasti ovat kuulleet, länsimainen sarjakuva on huomattavasti taiteellisempaa, syvällisempää ja älykkäämpää kuin kaukoidässä liukuhihnatuotettu harmaa viihdemassa, jota myös mangaksi kutsutaan. Toisin sanoen lainasin siis kaverilta rannekellomiessarjakuvan eli Watchmenin, Alan Mooren ja Dave Gibbonsin vaatimattomasti “maailman parhaaksi sarjakuvaksi” tituleerattu teos.

Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että kyseessä on pintapuolisesti katsottuna tavallinen supersankarisarjakuva. Tällä ei tietenkään pitkälle pötkitä, koska maailmassa on niin paljon muitakin supersankarisarjakuvia. Mikä sitten tekee Watchmenistä niin ihmeellisen, että se on “maailman paras”? Vitsi on siinä, että Watchmenin maailmassa “supersankarit” ovat itse asiassa (yhtä lukuunottamatta) tavallisia ihmisiä, jotka ovat supersankarisarjakuvia lukemalla saaneet idean puolustaa Laillista Yhteiskuntajärjestystä pahiksia vastaan. Yksi heistä murhataan, ja jäljelläolevien on tietysti saatava tietää, kuka oli kaiken takana, koska ketään muuta ei kiinnosta. Kullakin “sankarilla” on omat ongelmansa, jopa siihen pisteeseen asti, että kyseessä on lähinnä superantisankarisarjakuva. Asiaan tietysti sotkeutuu vielä salaliitto ja ydinsodan uhka.

En ole varsinaisesti koskaan harrastanut länsimaista sarjakuvaa, jos Aku Ankan ja Korkeajännityksien (sekä serkkupojan satunnaisia Hämähäkkimiehiä) lukemista joskus ala-asteikäisenä ei lasketa. Tätä taustaa vasten Watchmenin lukeminen oli mielenkiintoinen kokemus. Länsimainen sarjakuva on tunnetusti käsikirjoittajavetoista, manga piirtäjävetoista ja Watchmenia lukiessa tämän huomaa – siinä, missä mangan lukeminen on suureksi osaksi kuvien katsomista tekstin tukemana, Watchmen on tekstin lukemista. Kuvat ovat useimmiten “turhia” eikä niihin kiinnitä juurikaan huomiota, poislukien ne muutamat kohdat, joissa kukaan ei puhu mitään.

Länsimaiseen sarjakuvaan vihkiytymättömänä ja em. tekstipainotteisuuden huomioonottaen minua otti päähän tapa boldata noin joka toinen sana (joka ilmeisesti on länsimaisissa sarjakuvissa melko yleinen). Kun sitä on hetken lukenut, se alkaa ärsyttää. Ilmeisesti jokainen sana, jolle tulee ollenkaan painoa, on nähty tarpeelliseksi korostaa ja tästä johtuen hahmot tuntuvat huutavan tai puhuvan todella painokkaasti koko ajan. Onneksi siihenkin tottuu.

Mangan lukijaa hämmentää myös ruutujaon staattisuus. Siinä, missä mangassa käytetään sivun vaihtoa tehokkaasti esimerkiksi shokkiefektinä tai ruutujen epätasaisuutta rytmittämään tapahtumia, Watchmenissä tuntuu olevan noin 3 erilaista ruutujakoa – joko koko sivun kuva (kappaleen alussa), kaksi riviä, joilla molemmilla 3 samankokoista kuvaa ja sivun alareunan viimeinen rivi kokonaisena kuvana, tai kolme kertaa kolme kuvaa per sivu. Kaikki saman kokoisia. Mangaharrastajaa hämää, kun joidenkin rivien kuvat kuuluvat selvästi samaan kuvaan – miksi piirtäjä ei sitten ole piirtänyt kuvaa yhtenäiseksi vaan pilkkonut kuvan kolmeen osaan ruutujaoilla? Tämä tosin on Watchmenin kohdalla ilmeisesti ihan tietoinen ratkaisu, mutta hämmentää silti.

Tunnetusti manga sopii hyvin kauniiden ihmisten piirtämiseen paremmin kuin hyvin – jopa niin hyvin, että jopa ihmiset, joita ei ole tarkoitettu erityisen kauniiksi, näyttävät sellaisilta joka tapauksessa. Tätä taustaa vasten Watchmen, vaikka onkin sangen tyylikkäästi piirretty, on rumaa sarjakuvaa. Jopa sarjakuvan uuhbeibeiksi tarkoitetut naishahmot näyttävät koko ajan siltä kuin purskahtaisivat itkuun hetkellä millä hyvänsä tai niin happamilta, että sitruunan maun lähestulkoon tuntee suussaan.

Aaaaaaaa nuo boldaukset. Huomatkaa myös susiruma eukko vasemassa yläkulmassa. Sen pitäisi olla kuuma.

Watchmenin tituleeraaminen maailman parhaaksi sarjakuvaksi on [länsimaisen sarjakuvan 40-vuotiaaseen harrastajaan verrattuna] nuoren mangamangaharrastajan näkökulmasta hieman liikaa. On toisaalta selvää, että Watchmen ei näytä mangaharrastajalle yhtä hienolta kuin länsimaista supersankarisarjakuvaa (ja varmaan muutakin kuin supersankarisarjakuvaa) lukeneelle, koska Watchmen on selkeästi supersankarisarjakuvan antiteesi: supersankarit eivät olekaan supersankareita, vaan tavallisia ihmisiä, joilla heilläkin on omat ongelmansa, eikä kellään (mainittua poikkeusta lukuunottamatta) ole supervoimia. Myös Watchmenin tapa suhtautua seksiin ja seksuaalisuuteen aiheuttaa suupielien vääntymistä virneeseen: on ihan okei näyttää koiran auki hakattua päätä, mutta paljasta pintaa ei. Comics code, ah. Watchmenin yksi valttikortti on myös sen synkkyys ja tietynlainen inhorealismi – mutta ajan hammas on armoton, ja aikoinaan mullistavilta tuntuneet dystooppiset visiot eivät enää olekaan mitään ihmeellistä, koska niitä on nähty niin monessa sarjassa.

Watchmen on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tarinan kuljetus on siinä nimittäin aivan eri tasolla kuin mangassa yleensä ja useat henkilöt vaikuttavat jopa siltä, että heillä on luonne – mangassa kun hahmot ovat – hahmokeskeisyydestään huolimatta – hyvin usein yhteen luonteenpiirteen karikatyyrejä. Watchmenissä myös uskalletaan käsitellä asioita vähän syvällisemmin kuin I MUST PROTECT MY NAKAMA (Translator’s note: nakama is Japanese and means friends) -tason latteuksilla, mihin manga usein jää.

Lopuksi voisi siteerata Janne Kemppiä: “Manga on ihan jees, mutta ei kannata rajoittaa itseään vain siihen, vaan lukea kaikenlaista sarjakuvaa”.

Disclaimer: tämän tekstin kirjoittaja ei ole lukenut länsimaista sarjakuvaa lähestulkoon ollenkaan. Tästä johtuen kaikki havainnot ovat vaillinnaisia siinä mielessä, että antiteesiksi tarkoitettua teosta on puolittain mahdoton tulkita, ellei tunne sitä materiaalia, mikä on ko. vastareaktion aiheuttanut.

Aijoo. Watchmenissa mainitaan eräs tuttu kaveri pariinkin otteeseen. Kaverista kuva alla. :3

Animeconin jälkeen intterwebbissä – tai ainakin scifi- ja animepuolen intterwebbissä – on väännetty siitä, mikä on Animecon-Finnconin (tai Finncon-Animeconin) tulevaisuus. Samalla on puhuttu conien maksullisuudesta tai maksuttomuudesta ja tekstissä ovat vilahdelleet niin käsitteet “vapaaehtoistyönä tehty”, “voittoa tuottamaton” ja “ilmainen”. Nämä vain tuntuvat menevän ihmisiltä hieman sekaisin.

Usein “vapaaehtoistyönä tehty” sekoitetaan ilmaiseen. Ensinäkemältä nämä voivatkin vaikuttaa lähes samoilta – paitsi että niillä on toistensa kanssa hyvin vähän tekemistä. Yhteistä niillä on vain se, että vapaaehtoistyöstä ei makseta palkkaa – mutta se ei kerro mitään itse tapahtuman maksuttomuudesta tai maksullisuudesta. Vapaaehtoistyönä tehty tarkoittaa vain sitä, että työvoima on ilmaista. Toisaalta se ei sulje palkallisen työvoiman käyttöä pois, esimerkiksi Animecon-Finnconiinhan on kaavailtu palkallista projektisihteeriä ja tällaista on jo käytettykin. Joka tapauksessa ainakin niin kauan kuin tapahtuman järjestäjistä suurin osa toimii vapaaehtoisina ja palkatta, voitaneen todeta, että tapahtuma on vapaaehtoistyönä järjestetty.

Vaikka tapahtuma järjestettäisiin vapaaehtoistyönä, tapahtuman ei kuitenkaan täydy olla ilmainen, sillä vaikka työvoima ei mitään maksaisikaan, tapahtuman järjestämisessä tulee paljon muita kuluja (esimerkiksi tilavuokrat), jotka pitää kattaa jollain tavalla – esimerkiksi pääsymaksuilla. Sen isomman rapakon takana USA:ssa vapaaehtoistyövoimalla järjestettävän Otakonin pääsymaksut ovat ovelta 65 dollaria eli 42 euroa. Pienemmän rapakon takana Ruotsissa Uppsalassa järjestettävän UppConin liput maksavat 400 kruunua eli 42 euroa nekin! Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että nämäkin tapahtumat ovat vapaaehtoistyönä tehtyjä!

Ehkä useimmiten ihmiset kuitenkin sekoittavat ilmaisuuden ja voittoa tuottamattomuuden. Usein conien pääsymaksuttomuutta perustellaan sillä, että pääsymaksu muuttaisi tapahtuman ”voittoa tuottavaksi”, mikä taas aiheuttaisi verovelvollisuuden ja vaikka mitä muuta. Vitsi on siinä, että pääsymaksu ei tee conista verotuksellisessa mielessä ”voittoa tuottavaa” eikä edes se, että coni oikeasti tuottaisi voittoa! Rautalangasta: vaikka järjestävä seura saisi conista voittoa, se ei silti olisi ”voittoa tuottavaa toimintaa”, jos voittoja ei jaeta esim. osinkoina kuten osakeyhtiössä (osakeyhtiöthän ovat “voittoa tuottavia” silloinkin kun ne käytännössä tuottavat tappiota, koska perusmuodossaan osakeyhtiön tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen…)

Sinällään verokarhun kiinnostumista ei voi sulkea pois; se on tietysti mahdollista. Nyrkkisääntönä veronalle innostuu kuitenkin vasta silloin, kun “voittoa tuottamaton” yhdistys käytännössä tuottaa voittoa useita tuhansia (tai kymmeniätuhansia) euroja vuodessa monta vuotta peräkkäin. Jos verottaja silti pelottaa, ei pitäisi olla kovin vaikea keksiä käyttökohteita conin voitoille: niillä voidaan maksaa esim. seuraavan vuoden conin tilavuokraa, lennättää kunniavieraita ja maksaa majoituksia, ostaa kilpailuihin palkintoja… käyttökohteita riittää kyllä. Pienenä kaneettina vielä huomautettakoon, että esimerkiksi kansainvälisen museoliiton ICOMin mukaan museo on ”pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon – - laitos” – siitä huolimatta, että useissa museoissa on pääsymaksut!

Ottaen huomioon Finncon – Animeconin kävijämäärät voidaan tietysti olettaa, että jos tapahtumasta ruvetaan perimään vaikkapa 10 euron maksu (joka sekin olisi varsin nimellinen, jos ulkomaisiin coneihin verrataan), kasvavat Finncon ry:n tulot vuositasolla jollain 80 000 eurolla (joista menojen jälkeen jää voittoa ehkä 20 000 – 30 000 euroa).

Tuolla tasolla puhutaan jo rahamääristä, jotka tietysti saattaisivat verottajaa kiinnostaa. Huolta on myös ollut siitä, että conien budjetit ovat jo paisuneet niin suuriksi, etteivät vapaaehtoistilintarkastajat yksinkertaisesti jaksa sellaista työmäärää – ja on totta että tuollaisia rahoja liikutellessa “harrastajatilintarkastajalla” on melko kova vastuu. Tässä on vain se vitsi, että tuollaisilla rahoilla palkkaa jo vaikka kaksi ammattilaistilintarkastajaa tilejä tarkastamaan ja juristin hoitamaan verosuunnittelua – ja rahaa jää vielä yli conin parantamiseen.

Mutta toisaalta voidaan pitää kiinni siitä, että ilmaiset conit ovat “suomalainen erikoisuus” – aivan kuten parisuhdeväkivalta, alkoholiongelmat ja itsemurhat. Sekä keskitysleirit, jo yli 20 vuotta ennen Hitlerin vastaavia!