Yksi tämän kauden suosituimmista sarjoista tuntuu olevan Highschool of the Dead. Kuolleiden Lukio on oikea anime pour homme: tissejä, perseitä, aseita, verta ja suolenpätkiä sekä toki eläviä kuolleita. Highschool of the Dead on niin miehekäs, että sen toinen nimi voisi oikeastaan olla Oodi Testosteronille. Erityisen hienostunut anime HoTD ei toki ole – suoraviivaisempia keinoja mieskatsojien miellyttämiseksi tuskin voisi keksiä. Väitän kuitenkin, että Highschool of the Dead on osittain kliseisistä lähtökohdistaan huolimatta parasta, mitä zombiviihdegenrelle on vähään aikaan tapahtunut.

Sinälläänhän kaikki zombiviihde on samanlaista: otetaan sekalainen joukko ihmisiä, jotka ovat selviytyneet zombiepidemian kaoottisesta alusta, laitetaan nämä yhteen ja katsotaan, kuinka nämä selviytyvät. Zombit koettavat syödä nämä ihmiset, jotka taas koettavat panna kampoihin. Viimeisimpiä innovaatioita zombigenressä ovat juoksevat zombit (28 Days Later jne). Tietysti joku lore-autisti nyt itkee miten 28 Days Laterin möllit eivät ole zombeja vaan saastuneita, sillä ne eivät ole kuolleita vaan oikeammin sairaita ihmisiä. No byhyy, aivan sama: ne kuitenkin käyttäytyvät kuten zombit zombielokuvissa – ovat aivottomia, käyvät päälle suurena joukkona ja levittävät zombitartuntaa. Zombin määrittävä tekijä tarinan kontekstissa ei ole zombin “synnyintapa”, vaan sen käytös ja toiminta.

Zombimaisuuden kontekstiriippuvaisuudeasta aiheutuu se ongelma, että zombielokuvat menevät pakostakin samaan, yllä kuvattuun muottiin. Zombien yhtenä määrittävänä tekijänä toimiva aivottomuus tekee niistä nimittäin lopultakin melko passiivisen tarinaelementin: zombit vain ovat ja käyvät päälle, mutta siinä se. Esimerkiksi vampyyrit ovat ihan toista luokkaa: vampyyrit kuvataan lähes poikkeuksetta ovelina juonittelijoina, jotka vetelevät naruista varjoissa ja niin edelleen. Ne ovat aktiivinen tarinaelementti; ne voivat itse vaikuttaa tarinaan ja sen kulkuun punomalla juoniaan, valehtelemalla ihmisille tai pelottelemalla näitä ja niin edelleen. Zombit sen sijaan ovat vain zombeja: niillä ei yksinkertaisesti ole aivokapasiteettia minkäänlaiseen juonitteluun. Eikä toisaalta pitäisikään, sillä juonia punovat zombit olisivat hyvin epäzombimaisia. Osittain samasta syystä zombielokuvissa ei voi oikeastaan koskaan olla ideana zombiepidemian ”voittaminen” tai ”zombitaudin” parantaminen. Vaikka zombien voittamisesta tai zombitaudin parantamisesta saatetaan ehkä elokuvassa puhua, ne ovat kuitenkin asioita, joita elokuvaan ei voida laittaa: zombiepidemiassa ei ole kyse ongelmasta, jonka voi jotenkin ratkaista, vaan siitä, että maailma on käytännössä muuttunut peruuttamattomasti ja ainoa mahdollisuus on pyrkiä sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Zombielokuvat ovat poikkeuksetta olleet elokuvia epätoivoisesta selviytymistaistelusta.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhtään pitkää, moniosaista zombitarinaa ei ole (tai ainakaan minä en sellaista tiedä): zombijutut ovat aina yksittäisiä seikkailuja; yksittäisiä elokuvia tai muita pläjäyksiä, joissa on useimmiten tietty seikkaileva hahmojoukko, joka pakenee zombeja aikansa ja sitten tulee pelastetuksi armeijan tms. toimesta (lähimmäksi pitkää zombitarinaa pääsee varmaan Max Brooksin World War Z). Missä ovat moniosaiset eepokset tai TV-sarjat, jotka seuraavat selviytyjäjoukon edesottamuksia zombien valtaamassa rappioituvassa maailmassa? Missä ovat tarinat yksinäisistä sankareista, jotka vaeltavat kävelevien ruumiiden keskellä etsimässä ruokaa tai varusteita, viedäkseen tai kaupatakseen niitä pienille selviytyjien yhdyskunnille? Missä ovat tarinat sotilaista, jotka yrittävät pelastaa henkiinjääneitä? Vaikka zombit siis ovatkin passiivinen elementti, mahdollisuuksia erilaisille zombitarinoille kyllä on.

Tässä mielessä Highschool of the Dead onkin – ainakin toivottavasti – virkistävä poikkeus. Vaikka sen alkuasetelma ei juuri tavallisesta zombiviihteestä poikkeakaan kuin siten, että selviytyjäjoukko koostuu animesarjojen stereotyypeistä (kuten DarkMirage totesi), se on ainakin pitkällinen tarina, jolla ainakin vaikuttaa olevan useampia kortteja pelattavanaan kuin mitä se on vielä paljastanut edes mangassa. Siinä mielessä odotan siltä suhteellisen paljon – en pelkästään tissien, perseiden ja aseiden vuoksi, vaan jo siksi, että sillä on mahdollisuus olla koko zombiviihdegenreä uudistava teos.

En ole mikään Yuu Watasen suurin fani. Luin kyllä Fushigi Yuugia kaverilta lainattuna muutaman osan verran joskus aikojen alussa ollessani yläasteella, mutta sen jälkeen en ole tämän shoujokuningattaren teoksiin koskenut. Kuten olen aiemmin maininnut, lähikauppamanga on minulle kuitenkin lähes vastustamaton houkutus ja niin päädyin ostamaan sekä Alice 19th:a että Imadokia lähiärrältä ja –salesta. Toinen yläasteaikainen animuhirmukaverini sanoi silloin Alice 19th:a paremmaksi kuin Fushigi Yuugi on, joten pitihän väitteen paikkansapitävyys tarkistaa.

Mutta voi ähky, se painolaatu. Egmontin mangat maksavat lähes kahdeksan euroa – ero importmangojen 11-13 euroon ei ole suuren suuri – ja tällä rahalla saan mitä? Rasterisotkua ja vähän lisää suttuista rasterisotkua. NOT IMPRESS. En jaksa uskoa, että kyseessä olisi se, että Japanista saatu materiaali on jo valmiiksi näin huonoa, koska välillä mangasta on vaikea edes saada selvää. Jatkossa pitää näköjään harkita, siirtyisinkö takaisin englanninkielisen mangan ostamiseen. Painolaadusta ei kuvaa, koska en pääse skannerilliselle koneelle kuin vasta kahden viikon päästä. Uskokaa kuitenkin sanaani: painolaatu haisee. Olen töissä paperitehtaassa, joten selkeästi tiedän.

Alice 19th, luettu osat 1-5

Taikatyttösarjat ovat tunnetusti lähellä sydäntäni ja Alice 19th:ssa on monia kivoja omaperäisiä oivalluksia. Taikatyttösarjan päähenkilötyttö on harvoin se luokan ujoin – päinvastoin, tyypillinen sankaritar näissä sarjoissa on avoin, iloinen, puhelias ja tekee ennen kuin ajattelee. Alice on ujo ja hiljainen, joka on mukavaa vaihtelua ja varmasti uppoaa kuin häkä kaikkiin 10-vuotiaisiin ujompiin tyttöihin, jotka etsivät samaistumisen kohteita.

Sarjan kantava teema, sisaruskateus, ei sekään ole kovin yleinen motiivi karkkia ja leivoksia pursuvassa shoujomaailmassa. Lisäpisteitä sarja saa vielä sanojen käytöstä taikomisen teemana ja voimana. Sanoissa kun on voimaa, minkä Alice saa kirjaimellisesti todeta. Sarja antaa jopa hiukan ajattelemisen aihetta, kun ujo Alice yrittää opetella lotis-taikasanoja. Ei ole helppoa päästä eroon ujoudesta ja sanoa se, mitä oikeasti haluaa sanoa. Siinähän paljastaa itsensä ja asettaa ajatuksensa ja itsensä muille alttiiksi – mitä jos ihmiset nauravat omille ajatuksille, kun ne sanoo ääneen? Toisaalta niissä ihan oikeissa tärkeissä sanoissa on huomattavasti enemmän voimaa kuin vain sään päivittelyssä!

Ihan hienosti Alice 19th alkaa. Alkuun kuuluu tietysti kaikki perinteinen, voimien löytäminen, konfliktin esittely, voimien käytön harjoittelu ja söpön komistuksen tapaaminen. Vähän epätyypillisempien teemojensa varassa sarja rullaa ihan kivasti. Sitten jossain osan neljä nurkilla meno alkaa puutua. Tarina alkaa urautua samoihin latuihin, eivätkä uudet henkilöhahmotkaan varsinaisesti tuo muuta kuin irtovitsejä mukaan sarjaan. Katsotaan, saako sarja hyvän lopun, vai jatkuuko puolivälin tyhjäkäynti sinnekin asti.

Kaltaistani vaatefriikkiä tosin vähän nakertaa, ettei Alice saa hienoa taikatyttökostyymiä kuin vasta myöhään sarjassa, eikä siitäkään ole kunnollisia taidekuvia ihasteltavaksi! Onneksi se pakollinen söpö maskottieläin on kani (jänikset ovat lempieläimiäni), Nyozeka on aika mahtava.

Imadoki, luettu osa 1

Imadoki ei ole taikatyttöilyä, vaan perus ihmissuhdehömppää. Päähenkilö Tanpopo muuttaa Tokioon kouluun, jossa kaikki ovat ilkeitä ja snobeja, paitsi ehkä yksi kiva poika, joka tosin käyttäytyy myös snobisti silloin, kun muut ovat katsomassa.

Jjjoo. Juoneltaan samankaltaisia tarinoita on tuhottomasti, ja päällimmäisinä muistissa ovat Haruka Fukushiman vastaavat sarjat, mikä ei taida olla hyvä juttu ollenkaan. Tanpopo hahmona on aika tylsä – samanlainen yltiöpirteä tyttö, kuin kaikkien vastaavien sarjojen päähenkilöt ovat. Onneksi Tanpopo ei sentään ole orpo, silloin mentäisiin kliseissä jo aika pitkälle (terveisiä muuten Tanemuralle ja Fukushimalle, jotka rakastavat orpoja pirteitä päähenkilötyttöjään!). Myös hänen miespuolinen vastaparinsa on samanlainen coolin tylsä komistus kuin aina. Huoh.

Sarjassa on kuitenkin ainesta johonkin. Ensimmäisessä osassa puidaan pintapuolisesti sitä, miten rikkaiden snobien ihmissuhteet ovat pintapuolisia ja olemassa vain, jotta suhteista ja tärkeiden ihmisten tuntemisesta voi saada jotain hyötyä elämässä. Tämän vastapainona on Tanpopo, jolla riittää ystäviä kotona Hokkaidossa – ihan oikeita ystäviä. Jos sarja keskittyy seuraavissa osissa enemmän tähän kuin tylsään ”ollaanko vai eikö olla”-romcomhömppään, peukku ylös. Jos ei, no… kirjahyllyssä on Fukushiman vieressä tilaa.

Suomessa julkaistaan nykysin niin paljon hyviä tai vähintään mukiinmeneviä mangasarjoja, että olen siirtynyt lähes täysin suosimaan suomalaista ja jättänyt importmangojen oston niille, joiden mielestä suomen kieli ei krääh yäk hyi sovi mangaan niinku. Lienee sopiva väli tehdä jonkinlaista välitilinpäätöstä mangahyllyn alati kasvaessa suomenkielisillä nimikkeillä…

Hirviöprinsessa Hime, osat 2-10

Arvostelin ykkösosan aikoinaan ja meno tässä sarjassa ei ole siitä juurikaan muuttunut: kauhua, moottorisahoja, välillä fanipalvelua ja lisää moottorisahoja. Himessä on aina silloin tällöin jotain jatkuvaa juonentynkää, mutta yleisesti ottaen sarja on edelleen episodipohjaista splätterkauhupelleilyä. Himen ja kumppanien seikkailut eivät kymmenessäkään osassa tarjoa mitään eeppistä juonta, liikuttavia kohtauksia tai suuremmin hahmonkehitystäkään.

Jos antaisin arvosanoja, tämä manga olisi hyvin vaikea arvottaa. Toisaalta sarja on hyvin yhdentekevä; se ei anna minulle ajattelemisen aihetta tai kerro järisyttäviä ihmiskohtaloita. Okei, Hiro kasvaa sarjan edetessä hiukan ja lukijalle selviää joitain yksityiskohtia siitä, minkä tai kenen prinsessa Hime oikeastaan on, mutta mistään jatkuvasta juonesta ei voi vielä osan 10 kohdallakaan puhua. Taide on ihan nättiä, ei mitenkään erityistä, mutta ajaa asiansa (vaikkakin osassa 10 oli kummallisia nuudeli-ihmisiä ja muita anatomiafaileja, toivottavasti se ei jatku!). Kaikki on keskinkertaista, mutta armottoman viihdyttävää. Jos haluan nollata aivojani 20 minuuttia ja rehellisesti pitää hauskaa mangan parissa, tartun uusimpaan himepokkariin katsoakseni, mitkä örkkimörkit saavat tällä kertaa turpaan Himeltä, Rizalta, Reiri-neidiltä ja Hirolta!

Black Lagoon, osat 1-3

Kasvoin aikoinaan Bondien, Die Hardien, Terminaattoreiden ja muiden äksönleffojen parissa (äitini suosikkielokuvia), enkä ole vieläkään oppinut täysin sivistyneeksi niin, että lukisin vain taidehomomangaa ja muuta fiksuilua. Hirviöprinsessa Hime on kenties sitä juusto-osastoa suomenkielisestä äksönseinenmangasta, mutta Black Lagoon onkin sitten täyttä rautaa. Sarjaa on hehkutettu niin lehdistössä kuin forumikeskusteluissakin, eikä turhaan: täyttää toimintaa ilman suvantoja ja KOVAA MENOA!!!!!! riittää. Sarja siis seuraa salakuljetus/kuriiri/palkkasoturiryhmän törmäilyjä Kaakkois-Aasian vesillä: on torpedoja, mafiaa ja kiinalaisia eukkoja, maustettuna psykoottisilla loleilla. Mikäs sen parempaa.

Sen lisäksi, että Black Lagoonissa on asenne ja räimistely kohdillaan, sarjassa on pari seikkaa, jotka saavat juuri minut pitämään siitä vieläkin enemmän. Minusta on mukavaa vaihteeksi lukea mangaa, joka ei sijoitu Japaniin ja jonka kaikki päähenkilöt eivät ole japanilaisia. Toinen seikka on sarjan päähenkilö Rock, joka siis ajautuu ensimmäisessä luvussa salarymanin arjesta mukaan sekalaiseen lain kouran ulottumattomissa pyörivään kuriirijengiin. Rock ei ole kasvanut pyssynheilutusympäristössä koko ikäänsä ja on helppo kuitata jonkinlaiseksi nössöpäähenkilöksi, mutta siitä ei ole kyse. Rock edustaa taas sitä minun niin kovasti ihkuttamaani hahmotyyppiä, nimittäin sankaria, joka ei tartu aseeseen vaan voittaa neuvottelemalla, ja on silti ihan helvetin kova jätkä!

Ja pitää sekin vielä mainita, vaikka muut ovat ehtineet hehkuttamaan tätäkin ennen minua: suomennos on ihan huippu. Suomen kielestä eivät kirosanat ja alatyylisydet ihan heti lopu, ja luovuutta on käytetty käännöksessä yllin kyllin. Kahta samaa soimausta ei yhden pokkarin sivuilta löydä.

Pitchi Pitchi Pitch, osa 1

Ja sitten spektrin aivan toiselle laidalle! Olen taikatyttömaanikko ja oli sarja sitten kuinka tuubaa tahansa, siihen on tutustuttava, jos siinä on henshineitä ja esimurrosikäisiä tyttöjä. Mermaid Melody Pitchi Pitchi Pitch ei ole mikään poikkeus, katsoin mangan pohjalta tehtyä animesarjaa jonkun verran, kunnes luovutin sen sisältämän aivan kamalan musiikin edessä. Pro tip: jos taikatytöt voittavat pahikset laulamalla, kannattaa 1) palkata seiyuita, jotka osaavat laulaa 2) säveltää mukiinmenevät biisit. Kumpikaan pointti ei ollut tullut kyseisen animen tekijöille mieleen.

Anime oli siis kuraa, mutta suhtauduin melko avarakatseisesti mangaversioon – siinä ei sentään ole ääntä. Manga olikin huomattavsti neutraalimpi tapaus. Ensimmäinen osa meni juonen puolesta taikatyttösarjojen peruslatua pitkin, joten siitä ei vielä osaa sanoa oikein mitään: monet erinomaisetkin taikatyttösarjat kulkevat paljon tallattuja polkuja muutaman ensimmäisen osan verran. Taide oli kuitenkin erittäin nättiä, selkeää ja sopivan suurisilmäistä, eikä kukaan hahmoistakaan ollut äärirasittava, tosin ei kyllä erityisen mieleenpainuvakaan. Pokkarin painolaadussakaan ei ollut moittimista, toisin kuin vaikka saman kustantamon Alice 19thin laadussa (ihan kamalaa rasterisotkua, tästä myöhemmin lisää!)… joten enköhän osta toisenkin osan. Pitchi Pitch laibu sutaato!

Olin Vili Lehdonvirran väitöstilaisuudessa kuukausi sitten. Vili väitteli kauppatieteen tohtoriksi, väitöskirjan nimi oli ”Virtual consumption”; aiheena oli siis virtuaalinen omaisuus (btw – sen lisäksi, että Vili väitteli alle 30-vuotiaana tohtoriksi, Vili on onnistunut myös siinä, missä moni satunnainen japaniharrastaja ei: Vilillä on japanilainen vaimo. Käyx kateex?). Yksi kantava teema tällaisessa aiheessa on, että materian omistaminen ei ole välttämätöntä, vaan esineen hyöty määräytyy sen käyttöhyödyn mukaan. Vaikka anime ja manga eivät olekaan ”virtuaaliomaisuutta” samassa mielessä kuin taikamiekat World of Warcraftissa tai valtaistuimet ja klubisohvat Habbo Hotelissa, voidaan väittää, että viihteenkin arvo on nimenomaan sen käytössä: mangaa luetaan ja animea katsotaan. Streamauspalvelut vähentävät tarvetta animen torrentoimiseen, sillä miksi kuluttaa omaa kovalevytilaa, kun saman jakson voi katsoa suoraan netistäkin? Tälle ajatuksellehan perustuu esimerkiksi Spotify: musiikki ei missään vaiheessa tallennu käyttäjän tietokoneelle, vaan soitetaan ”suoraan” internetistä streamaamalla (ks. myös kirjoitukseni ”Onko Spotifystä iloa otakulle?”).

On selvää, että ainakaan ihan kaikki eivät ole valmiita siirtymään käyttöhyötypohjaiseen ajatteluun ihan heti – omistaminen kun on käytännössä ollut vuosien saatossa lähes ainoa tapa nauttia, no, omaisuudestaan. Lainaaminen tai vuokraaminen eivät varsinkaan anime- ja mangaharrastajalle ole kovinkaan vakavastiotettavia vaihtoehtoja kirjastojen jne. varsin suppeiden valikoimien vuoksi. Varsinkin Weeaboon Niksu on korostanut omistamisen riemuja.

Omistamiseen vaan liittyy pienoisia ongelmia. Ensimmäinen ongelma liittyy omistamisen fyysisyyteen – siihen vaaditaan lähes poikkeuksetta jokin fyysinen kappale: DVD- tai BluRay-kiekko tai mangapokkari. Tähän fyysiseen materiaan liittyy aina valmistuskustannuksia; onkin sanottu, että ennen digitaalista jakelua kirjakustantajat myivät paperia, eivät sisältöä. Kirjojen hinnasta suuri osa muodostuu paperikustannuksista. DVD- ja BluRay-kiekot jne. ovat suhteessa halvempia valmistaa, mutta kyllä siihenkin rahaa kuluu. Ja materia ei myöskään siirry tänne peräpohjolaan ilmaiseksi, vaan hintaan leivotaan tietysti rahti- ja postikuluja ja niin päin pois. Toisin sanoen hinnassa on käytännön pakosta aika paljon muutakin kuin pelkkää sisällön hintaa. Toinen ongelma liittyy taas materian varastointiin: varastointi vie tilaa, ja merkitsee lähes poikkeuksetta tulonsiirtoa Lundialle tai muulle vastaavalle firmalle. Ja hyllyt sun muut taas vievät tietysti tilaa, jonka voisi muutoin käyttää johonkin muuhun, ja tunnettu tosiseikka on, että mitä isompi talo, sitä isompi vuokra / hinta. Ei ole sattumaa, että teollisuus pyörii nykyään ”Just In Time”-periaatteella, jossa tehdas pärähtää käyntiin sillä hetkellä kun tilauksia tulee eikä mitään säilytetä varastossa homehtumassa.

Toisaalta ei streamaus ja muu käyttöpohjainen ajattelukaan ongelmatonta ole: jos teoksista ei saa kopioita kiintolevylleen, sitten pyöritelläänkin peukaloita kun nettiyhteys katkeaa, tai jos palvelu lopettaa toimintansa. Tietysti oikeudenomistaja voi luvata, että tässä tapauksessa animut ja mangot voi ladata konelleen suoraan ilman DRM:ää – tälle lupauksellehan perustuu esim. Valve Softwaren Steam-pelialusta – mutta ongelmana on se, että esimerkiksi konkurssin yllättäessä oikeushenkilön velvollisuudet lakkaavat. Toisin sanoen oikeudenomistajalla ei ole enää mitään velvollisuutta toteuttaa lupaustaan, ja sinne menivät animut. Ja tietysti pitää ottaa huomioon, että ihmiset tahtovat yleensä ostaa ”ikuisen käyttöoikeuden” jonkin 3 katselukertaa sisältävän DRM-paskeen sijaan, vaikka ihmiset eivät katsoisikaan samaa animejaksoa kuin ehkä pari kertaa.

Mitä taas mangaan tulee, voi esittää vanhan argumentin siitä, että fyysinen pokkariformaatti on ylivertainen näytöltä lukemiseen verrattuna, vaikka nykyään on toki kilpaileviakin vaihtoehtoja – esimerkiksi Amazonin Kindle-lukulaite, jota Gurumarkkinointi-blogin Jari Parantainen ylistää kirjoituksessaan: ”Painetun paperin ylivoimaisuudesta paasaavat eivät ilmeisesti paremmasta tiedä. Luulen, että takinkääntäjät yleistyvät lähiaikoina rajusti.” Tosin ainakaan itselläni ei ole mitään hajua, onko mangaa ylipäätään saatavissa Kindlelle, ja ottaen huomioon, että Kindle maksaa parisataa euroa, ainakin alkukustannukset voivat olla perusharrastajalle melko suolaiset. Mutta Kindle ei tietenkään ole ainoa tie – Japanissa esimerkiksi kännykällä luettava manga on kova juttu. Eli ei nykyinen kiekko ja pokkari -formaatti ole mikään kiveen hakattu asia. Toisaalta, jos ei omista fyysistä kappaletta, on vähän paha mennä pyytämään idoliltaan siihen nimmaria ;<

Mutta mitä mieltä itse olet – onko omistaminen tarpeellista? Pitääkö kaikki animut ja mangot löytyä hyllystä, vai oletko jo luopunut omistamisesta ja siirtynyt käyttömaailman ihmiseksi?

Lukaise myös Otakunviran Tsubasan kirjoitus Hitaasti jauhavat pyörät, joka liittyy osittain samaan aiheeseen.

Lienee paikallaan, että minä postaan sen vähän analyyttisemmän ja fiksumman jutun Haruka Fukushimasta. Tämä onkin muuten blogin lähes kaksivuotisessa historiassa ensimmäinen kerta, kun arvostelen samoja teoksia kuin Kuuti! Minun piti kirjoittaa joskus oma näkemykseni Code Geassista, mutta sitten se vähän jäi sille tielleen. minulla oli liian kiire metsästää fanficcejä ja yaoidoukkareita Katson tai luen aika harvoin samoja sarjoja kuin Kuuti; makumme osuu yksiin vain hyvin harvoin. Yleensä mitä pellempi teos, sitä varmemmin meistä molemmista on hauskaa headdeskata sille.

Haruka Fukushiman mangoja en ole yhtäkään omilla rahoillani ostanut, mutta olen kuitenkin lukenut arvon rouvan sarjakuvia Kuutia enemmän: tuli nimittäin joskus netissä lueskeltua niitäkin sarjoja, joilla ei suomijulkaisua vielä ole. Näin jälkikäteen herääkin kysymys, että miksi ihmeessä niin tein: en voi edes syyttää olleeni kännissä, koska en juo… no, kenties olin utelias ja halusin uskoa, että Haruka Fukushima voi kehittyä. Ja mainostettiinhan Kedamono Damonoa yurisarjaksi, joten piti tutustua jo ihan sillä itselleni aina mielekkäällä tyttörakkauden verukkeella. Huijaukseksi paljastui: Kedamono Damonon tyttö on onkin poika, joka vain öisin muuttuu pojaksi. Minua on petetty!

Paras Hakura Fukushima on ehdottomasti hänen ensimmäinen teoksensa Otona ni natts/Instant teen/Pika-aikuinen. Se on myös Fukushiman pidemmistä sarjoista ainoa, jossa on mukana selkeitä taikatyttöelementtejä ja jotain yliluonnollista. Pika-aikuinenkaan ei ole mikään täydellinen shoujomanga: alkuperäisen konfliktin ratkettua jo sarjan alkutaipaleella sarjaa pidennetään vähän keinotekoisesti, eikä koko sarjan ideakaan ole mikään omaperäisyyden riemuvoitto. Sarjat, joiden päähenkilötyttö kasvaa nätimmäksi ja isommaksi, ovat olleet taikatyttögenren (varsinkin ns. idolisarjojen, Fancy Lala, Creamy Mami, jne) perushuttua kasarilta asti.

HYI IIK PERVO HYI hih hassua

Pika-aikuisella on kuitenkin kaksi hyvää puolta verrattuna muuhun Fukushimaan: 1) se on tädin ensimmäinen pitkä sarja, joten siinä Fukushimalle tyypilliset tropeet ja kliseet nähdään ensimmäistä kertaa, joten ne ovat vielä uusia 2) yliluonnolliset elementit yleensä tekevät tylsästä kolmiodraamasta vähän mielenkiintoisemman, kun koko juoni ei ole tasoa tykkää/eitykkää. Tietysti suomijulkaisujen järjestyksessä Fukushimaa lukevalle tilanne on erilainen mitä kohtaan 1) tulee, minä luin Pika-aikuisen englanniksi vuosia sitten. Yhden pokkarin mittainen Meikkikeiju on oikeastaan Pika-aikuinen tiivistettynä yhteen pokkariin, siinä on samankaltainen juoni – tyttö muuttuu yliluonnollisin keinoin nätiksi. Yhdessä pokkarissa on se erittäin hyvä puoli, niin lyhyessä ajassa Fukushimalle tyypilliseen tykkääeitykkääeipäsjuupas-juonenkehittelyyn ei ehdi kyllästyä.

Kun Haruka Fukushiman hahmot itkevät, he tekevät niin koko sivun mitalta kaikista ruumiinaukoista NÄETKÖ NYT OLEN SURULLINEN UWAAAH. Huomatkaa myös kissankokoiset doki doki (tyky tyky) -äänitehosteet. No, ainakin se osaa piirtää kun yrittää, joku hyvä puoli edes.

Loput Fukushimat ovatkin sitten taattua juustoa. Minulla ainakin menee autuaasti sekaisin kaikki Orange Planetin, Cherry Juicen, AAA:n ja muiden hahmot. En oikein osaa edes kirjoittaa näille romcom-sarjoille toisistaan eroavia juonenkuvauksia. Kaikissa on jonkinasteinen kolmiodraama, lapsuuden ystäviä, IIK PERVOJA ja paljon tykytykyä äänitehosteina. Kaikki juonielementit mielikuvitusystävistä (Orange Planet) oppilaskunnan puheenjohtajien (AAA) kautta sisarpuoliin (Cherry Juice) on jo nähty ja tehty taidokkaammin joskus ysärillä. Wataru Yoshizumi vastasi sisarpuolista Marmalade Boyssa, Kedamono Damononkin genderbender-teema on nähty vaikka Ranma ½:ssa ja koulukomedioita kuten AAA mahtuu tusinaan neljätoista.

Fukushiman teokset unohtaa heti kun ne laskee käsistään. Vessalukemista etsivälle tämä voi olla hyvä asia; rahalleen vastinetta etsivälle ei. Itseäni rassaa eniten sanoman puute. En pidä teoksista, joilla ei ole mitään syytä olla olemassa, ja Haruka Fukushiman teoksilla ei ole – ne ovat samaa keskivertoa kouluihmissuhdejyystöä, jota löytää jokaisesta Ribonin tai Nakayoshin numerosta pidemmänkin ripulireissun viihdykkeeksi. Siihen, MIKSI Haruka Fukushima halusi kertoa meille juuri nämä tarinat, ei saa vastausta, vaikka lukisi tädin koko tuotannon. Meikkikeijun ja Pika-aikuisen kohdalla varsinkin olisi erittäin hyvin voinut pohtia nyky-yhteiskunnan nuorille asettamia ulkonäköpaineita tai sitä, miten lapset tuntuvat kasvavan nykyään liian äkkiä aikuisiksi, mutta Fukushima sivuuttaa nämä aiheet täysin ja tarjoaa vain hattarankevyttä shoujounelmaa, eikä sitäkään kovin taidokkaasti.

TYKY TYKY suuria tunteita ja nyyhviil

Haluaisin uskoa, että syy, miksi Haruka Fukushiman tuotanto on olemassa, on joku muu kuin rahanahneus ja halu myydä lisää sarjakuvia ja jotenkin rääpiä elanto kasaan, mutta idealistisuuteni ei riitä siihen. Tuomio: keskinkertaista mössöä, jolla raapia rahat pois hyväuskoisilta hölmöiltä.

Kun kuukautiseni alkoivat 11-vuotiaana, juoksin lähikauppaan ostamaan kuukautissiteitä. Samalla mukaan tarttui Haruka Fukushiman Orange Planetin viides eli viimeinen osa. Millainen kokemus Orange Planet sitten oli?

Sanonpa vaan, että ei helvetti. Mutta sitä ennen – miksi tein sen?

Minulla on taipumus ostaa pikkutytöille suunnattua ihmissuhdehöttömangaa kaiken ihmisten räjäyttämisen, silpomisen ja muuten vaan turpiinvedon (Vagabond, Naruto, Nep Ece, Hirviöprinsessa Hime, englanninkieliseltä puolelta vielä aika paljon muuta) vastapainoksi. Hyllyyn on tullut hankittua niin Tokio Moumout, Instant Teenit (suom. Pika-aikuinen) kuin Full Moonitkin. Uskottelen itselleni, että makuni kehittyy monisyisemmäksi myös tällaiseen ~toisenlaiseen~ tavaraan tutustumalla kuin mitä se olisi ilman sitä. Joskus se tuottaa ihan hyviä tuloksia, esimerkiksi Full Moon on ihan jees shoujomanga millä tahansa mittapuulla, Sugar Sugar Runesta puhumattakaan. Sen lisäksi shoujomangassa käytettävät piirrostyylit ovat yleensä kivan pikkutarkkoja – esimerkiksi Arina Tanemuran tyyli eroaa Eiichiro Odan tyylistä kuin Haruko Momoi Norio Wakamotosta.

…kuten sanottu.

Ja sitten aina välillä tulee vastaan Orange Planetteja. Kuten Bubun pitämä esitelmä Helsingin mangapäivässä kertoi, Orange Planetin juonesta on vaikea sanoa mitään, koska sitä ei oikeastaan ole.

Tiivistän sen tässä:

Rui tykkää Eisukestä, mutta Rui tykkää myös Tarousta. Tarou on Ruin lapsuudenystävä, mutta Eisuke on – ehkä – Ruin ensi-ihastus ajalta kun Rui oli ~7-vuotias. Ainakin Eisuke näyttää pikkasen tältä!! Kummasta Rui tykkääkään ihan aikuisten oikeesti?????????? Siis niin aikuisten oikeesti kuin joku yläaste-/lukioikäinen tyttö voi aikuisten oikeesti jostakusta tykätä.

Insert 5 osaa TYKY TYKY NYYH TYKKÄÄNKÖ TOSTA KYLLÄ TYKKÄÄN ENPÄS TYKKÄÄKÄÄN EIPÄS JUUPAS TYKY TYKY NYYH VIIL.

Jooh.

Edit:

19:29 <kekimmo> kuuti: ”Rui tykkää Eisukestä, mutta Rui tykkää myös Eisukesta”
19:29 <kekimmo> mikäs tuossa on ideana? :P
19:33 <KUUTI> oho fffff
19:33 <KUUTI> oli niin mindfuck et kun korjasin toisen kohdan niin failasin toisen
19:33 <KUUTI> ei noita fukushiman hahmoja muutenkaan erota toisistaan

Otakunviran Tsubasa heitti tässä joku päivä irkissä linkin Fuzakenna-animeblogiin, jossa oli kirjoitus Sengoku Basaran ja Strike Witchesin sisältämistä HOMOVIBOISTA. Pointtina siis on, että ne molemmat ovat tietyssä mielessä hyvin samanlaisia sarjoja: molemmat nimittäin pelaavat fanipalvelumielessä homoseksuaalisuudella. Sengoku Basaran osalta saman on Suomen animeblogipiireissä noteerannut ainakin Arana: ”Ainoa valituksenaihe, jonka tähän hätään löydän on se, että sarjan ainokainen naishahmo on rakastunut homoimpaan sotaherraan, joka on kuunaan Basaran taistelukenttiä tallannut (mikä on aika paljon sanottu ottaen huomioon, että sarjan keskeisin kaksikko liitelee ilmassa toisiinsa kietoutuvina värikkäinä valopalloina)”. Homoa havaittavissa!

Itse väittäisin, että Strike Witchesin ja Sengoku Basaran välillä on yksi hyvin suuri ero: Strike Witchesin lesboilut ovat canonia – tissien lääppimiset ovat sarjan virallista materiaalia, joka näytetään ruudulla. Sengoku Basarassa homovibat sen sijaan ovat enintään fanonia, fanien itse ”päättelemiä” asioita. Ilmassa toisiinsa kiertyneet valopallot ovat nimittäin ilmassa toisiinsa kiertyneitä valopalloja, eivät karkkitanko suklaadonitsissa. Ei etteikö Sengoku Basara vääntäisi yaoi-aimai-nuppia kaakkoon ja pelaisi homokortilla: ”I HAVE NEVER FELT THIS WAY ON THE BATTLEFIELD BEFORE, MY CHEST IS POUNDING WHEN I LOOK AT HIM” -kommentit sunmuut eivät jätä paljoa arvailujen varaan, jos asian vain niin haluaa nähdä.

Vuonna 2008 järjestetyssä Imaginary Japan -konferenssissa puhunut vanha tuttuni Tuuli Bollmann totesi minulle cawan cawan sitten, että ”mangakat lisäävät jopa toimintaseikkailushounensarjoihinsa yaoi-vihjeitä ihan tarkoituksella, tehdäkseen sarjasta naislukijoihin vetoavamman – varsinkin kun tytöt ovat ne, jotka oheistuotteita ostavat eniten”. Lausahdus pitää epäilemättä paikkansa – mutta tarkoittaako se suoraan, että sarjan hahmot sitten muuttuisivat virallisesti homoiksi? Väittäisin, että ei – kuorrutus on kuorrutusta eikä mitään muuta. BL-vihjeet ovat tarkoituksella pikkutuhmia kaksimielisyyksiä, jotka on laitettu sarjaan nimenomaan BL-viboja etsivien fujoshien houkuttamiseksi. Ne ovat toisin sanoen pelkkiä syöttejä.

A cat is fine too

Code Geass on hyvä esimerkki ”kenen kaa”-ongelmasta. Olen lähimenneisyydessä joutunut käsittelemään melko paljon Code Geassin ihmissuhdekuvioita eräiden henkilöiden kanssa keskustellessani. Ei että ne mitenkään hirvittävän vaikeita olisivat; kyse ei kuitenkaan ole mistään Hatsukoi Limitedin ihmissuhdekartan tapaisesta hyperulottuvuushäkkyrästä. Kyse on enemmänkin vain siitä, että kuka esitetään sarjan aikana Lelouchin ”virallisena” romanttis-seksuaalisena parina? Naiskilpailijoita on ainakin 3: Shirley, Kallen ja CC. Miespuolisia taas Suzaku ja Rolo.

Ongelman tekee hankalammaksi se, että Code Geass ei ole sarja, jonka hahmojen seksuaalinen suuntaus olisi pakko lukita heteronormatiiviseen muottiin esim. lehden lukijakunnan (”10 – 13 -vuotiaat pojat”) vuoksi – toisin kuin vaikka Narutossa. Varsinkin, kun kyseessä on CLAMPin hahmodesignit, sillä CLAMP jos joku on tunnettu ~vapaasta ja rajoja rikkovasta rakkaudesta~. Tällöin ”homoilun poissuljenta” on täysin mahdotonta. Ja joo joo, uskon kyllä, että joissain shounen-kohderyhmän sarjoissa voi olla homohahmoja – näin lonkalta voisi heittää vaikka Gurren-Lagannin Leeronin – mutta 99% tapauksista näin ei ole.

Väittäisin, että Code Geassissa ei Lelouchilla yksinkertaisesti OLE paria romanttis-seksuaalisessa mielessä, vaikka semmoista kyllä pedataankin moneen suuntaan: Rolo on ilmiselvä ja päälleliimattu plot device (johtuen esitysajan muutoksesta, minkä takia R2 olikin suureksi osaksi paskaa) ja nimenomaan BL-kuorrute. CC toki heiluttelee persettään Lulun naaman edessä, mutta näiden suhde on ennemminkin liikesuhde kuin mikään romanttinen suhde. Kallen kyllä kiimailee Lelouchia, mutta Lelouchille Kallen on lähinnä alainen, ei romanttinen partneri. Näin ollen jäljelle jää Shirley ja Suzaku. Shirley on naisista ainoa, jota kohtaan Lulu on tuntenut yhtään mitään, kävipä jopa treffeillä – mutta on sitten vaikea sanoa, onko kyseessä kuitenkaan mikään ”parinvalinta” vaiko ainostaan for the lulz kaverin kanssa treffeille -juttu. Tai sitten puhtaan laskelmoiva alibinhankinta? Jotain syvempiäkin tuntoja voisi ehkä johtaa siitä, että Lelouchille on aika kova paikka pyyhkiä Shirleyn muisti – no, toisaalta, tämän parituksen mahdollisuus tapetaan kakkoskaudella aika definitiivisesti joka tapauksessa. Suzakun suhteen Lelouchilla on vaikka kuinka paljon foe yaytä, mutta… väittäisin, että se on siinä. Kyse on kuitenkin lapsuudenystävistä jotka ~traagisesti~ joutuvat eri puolille sotaa eivätkä voi enää kiipeillä puissa kuten silloin ennen – aika harva kuitenkaan tahtoo porata lapsuudenystäviään kakkoseen lihaporalla. Eikä romanttista vetoa hahmojen välille yksinkertaisesti rakenneta, foe yayn lisäksi. Mutta tämä on tietysti vain oma tulkintani ja vaikka kuinka polkisin jalkaa, joku muu voi sopivasti ”todisteensa” valitsemalla varmasti päätyä johonkin muuhun lopputulokseen…

Jos vielä haetaan esimerkkiä esimerkiksi länsimaisista elokuvista, niin miten olisi perinteinen kohtaus, jossa pari, joilla on ”vipinää”, saapuvat toisen kotiin ja siirtyvät istumaan sängylle. Pari riisuuntuu ja siirtyy peiton alle. Seuraavassa kohtauksessa herätyskello soi ja pari nousee sängystä. Onko pari harrastanut seksiä keskenään? Yleensä oikea tulkinta varmaan on, että kyllä, pari on harrastanut seksiä – mutta näinhän ei tietenkään aina ole. Joissain tapauksissa tällä elementillä oikein herkutellaan ja vielä parempi, jos jompikumpi parista toteaa että ”we slept together” – kunnes jakson lopussa paljastuukin, että pari ei itseasiassa olekaan harrastanut seksiä, vaan ainoastaan nukkunut yhdessä ja hilarity/drama/angst/muumikä ensues!

Niin – missä vaiheessa voi olettaa, että paritus on ”oikea” tai ”todellinen”? Ei sillä, että se fanityttöjä tietenkään haittaisi – esimerkiksi Death Notesta Matt x Melloa on vaikka kuinka paljon, siitä huolimatta, että Matt näkyy koko sarjassa jopa huikaisevassa KAHDEKSASSA paneelissa…

Bubukuuti on taas palannut Suomen pääkaupunkiin eli Turkuun Helsingin sarjisfestareiden kemppipäivästä mangopäivästä. Mitä jäi käteen?

Itse olin sekaantunut asiaan sikäli, että mangapäivän tapahtumankoordinaattori Mr. G oli pyytänyt minua kyselemään, olisiko ohjelmanpidosta kiinnostuneita – ja olihan niitä, esimerkiksi Bubu ja (taas vaihteeksi hiljaiseloa viettävän) Häivähdys Mustetta -blogin ylläpitäjä, Desuconin tiedotusvastaava Anna Rantasila. Itse lupauduin varaohjelmanpitäjäksi jos vaikka jollekulle sattuisi tulemaan este. Mangotarhaan kirjoittelevan Jussi Nikanderin sairastuttua minut otettiinkin pitämään ohjelmaa; puhuin samasta asiasta kuin Desuconissa – siis tekijänoikeuksista ja fansubeista. Muutoin mangapäivän ohjelma oli kovin Janne Kemppi -pitoista, joskin mukaan mahtui niin cosplay-kisa, J-Rakun pitämä tietovisa kuin kunniavieraiden Stan Sakain ja Ken Niimuran haastattelutkin. Kemppiä en valitettavasti ehtinyt seuraamaan, mutta ilmeisesti tarjonta oli pesunkestävää Kemppiä: ne jotka tykkäävät, tykkäävät, ne jotka eivät, eivät. Kotiin päin vetääkseni voin sanoa, että niin Bubun kuin Rantasilankin ohjelmat olivat asiapitoisia ja hyvin esitettyjä ;o

Harmillisesti mangapäivästä jäi muutoin vähän puolituinen fiilis – itse mangapäivän pointti jäi nimittäin vähän hämäräksi. Itse manga ei erityisemmin ollut esillä eikä Cosplay-kisakaan käsittääkseni ollut tapahtuman pointtina. Kunniavieraat Ken Niimura ja Stan Sakai ovat toki molemmat japaninsukuisia, kuuluisia, pitkän linjan sarjakuvapiirtäjiä ja sopivat ehdottoman hyvin sarjakuvafestareiden teemaan – mutta manga-artisteja he eivät kuitenkaan ole. Joten… wat. Hengailuun toki tapahtuma sopi, ja jos tämä oli pointtinakin, tapahtuma toki täytti tarkoituksensa. Kuvia ei muuten tullut otettua, joten laitoin tuohon täytekuvaksi Mametan Kupu~ Mamegomasta.

Lainatakseni erästä henkilöä: ”Kyllä toi tapahtuma musta sinällään palveli tarkoitustaan sarjisfestarien oheistouhuna, mutta mun mielestä tota konseptia kannattais kehittää ‘perinteisestä’ conista joksikin ihan muuksi. Sarjisfestarit on ollut hauska tapahtuma just siks että se on ilmainen ja keskellä kaupunkia niin että siellä voi piipahtaa, tsekata myyntipöydät ja mahdollisesti jotain ohjelmaa/kunniavieraita ja sitten häipyä. Eihän tollasta olis kovin mielekästä lähteä toisesta kaupungista asti katsomaan, mutta kuten jo tällä kertaa veikkailtiin niin varmaan aika harva nytkään oli tullut muualta. Eniten mua ehkä ärsyttää se että jengi yrittää väkisin järjestää jokaisen tapahtuman (kirjamessut katson teitä) yhteyteen taas yhtä conia vanhalla kaavalla cosplaykisoineen päivineen, sen sijaan että tehtäisiin jotain vähän erityyppisiä manga-aiheisia tapahtumia erilaisilla painotuksilla ja teemoilla.”

M.O.T.

Sarjakuvafestivaalien yhteydessä Glorialla järjestettiin ”pienlehtitaivas”, jossa oli myynnissä suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden (omakustanne)sarjakuvia ja pienlehtiä. Myös Pencilmindin Maaria Laurinen oli myymässä juuri painosta tullutta omakustannettaan, Phantomlandia, jonka kävin nappaamassa mukaan 8 euron hintaan. Kun kerran lupasin teoksen haukkua arvostella, niin arvostellaanpa:

Phantomland sijoittuu fiktiiviseen Santa Luisonin kaupunkiin, joka voisi kapeiden kujiensa ja katukahviloidensa perusteella sijaita jossain Etelä-Euroopassa. Katukahvilasta tarina alkaakin: päähenkilöt Kova Jätkä Jon ja hieman tyhjäpäiseltä vaikuttava päähenkilötyttö, kokelas Chie, istuskelevat katukahvilassa odottamassa kohdettaan, joka vaikuttaa jonkinlaiselta mafiaryhmältä. Jon nappaa mafiahepuilta salkun ja heittää sen Chielle, jonka tehtävä on kuljettaa salkku turvaan. Chien paetessa paikalta salkun kanssa Jon vetää mafiaheppuja pataan, mutta Chie eksyy ja jää kiinni, mistä johtuen myös Jon jää vangiksi. Pahikset kuulustelevat Jonia pesismailalla. Jon on kuitenkin niin kova jätkä, että vapautuu siteistään ja vetää pahiksia pataan, minkä jälkeen Jon ja Chie pääsevät palaamaan Cypressin tukikohtaan/päämajaan, missä näiden seikkailu herättää hilpeyttä. Jon tylyttää Chieä tämän ammattitaidon puutteesta ja päämajan Elias tylyttää Jonia, koska Jon tylytti Chieä. Tähän päättyy ensimmäinen osa.

Maarian Phantomlandiin laittamat alkutekstit kertoo: ”I wanted to start a new project to keep myself busy. The aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it; I guess that pretty much sums things up for now”, plus että Maaria ilmoittaa statuksekseen ”graphic design student” (mikä epäilemättä graafisen suunnittelun opiskelijalle pitää paikkansa). Ehkä hieman huvittavasti nämä kaksi lainausta tiivistävät Phantomlandin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Aloitetaan vaikka niistä hyvistä.

Phantomland on etukannesta takakanteen tyylikäs. Etukannen Chie näyttää ilman ääriviivoja vektoroidulta, mistä ainakin itse tykkään. Alareunassa on Phantomlandin logo Cypress-järjestön logon kanssa. Pelkistetyn tyylikästä. Sisäsivuilla käytetty piirtotyyli on perinteisen toimivaa; Maarian viiva kulkee paksuna kun sille on tarve ja ohuena silloin kun niin pitääkin olla ja hahmot näyttävät ”itseiltään”. Selkeys on ehkä se sana, mikä kuvaa Maarian tyyliä parhaiten – tyyli ei ole odamaisen tai mashimamaisen pelkistettyä; toisaalta mitään CLAMPin tai Tanemuran kaltaisia ~hulmuavia hiuksia~ tai ~kirsikankukkia~ on turha odottaa. Selkeys pätee myös taustoihin: niitä käytetään, kun se on tarinan kannalta oleellista. Myös taustat ovat erittäin selkeitä: ne kertovat sen ympäristön missä ollaan, eivät juuri muuta. Taustoiltakaan on turha odottaa minkäänlaisia pikkupiperryksiä – ne kertovat sen ympäristön, missä ollaan. Kertakaikkisen selkeää ja toimivaa.

Kerronta on – niin kuten monet muutkin asiat Phantomlandissa – selkeää, paria pientä poikkeusta lukuunottamatta. Lukija tuskin putoaa kärryiltä missään vaiheessa (toisin kuin esimerkiksi vaikka Tanemuraa lukiessa :F). Parissa kohdassa tosin on vähän epäselvää kuka puhuu tai missä järjestyksessä ruudut tulisi lukea, mutta näitä kohtia sarjakuvassa on noin 2, mikä on hyvinkin siedettävä määrä. Kerrontaa ja juonen kuljetusta helpottavat myös hahmojen ilmeet ja eleet; ne kertovat paljon hahmojen sielunelämästä. Ilmeet ovatkin Maarian ehdottomasti vahvinta aluetta. Ilmeikkyys on edukseen myös huumorikohdissa, jotka olivat jopa ihan oikeasti hauskoja. Kerronta toimii myös taistelu- ja toimintakohtauksissa. Se onkin ensiarvoisen tärkeää, sillä taistelua ja toimintaa on mahdutettu Phantomlandin 60 sivuun suhteellisen paljon. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tyylikkäästi toteutettuja: vauhtia riittää ja läskin tummumisen voi lähes tuntea, selkeyden silti kärsimättä. Maarian kyky piirtää ilmeikkäitä ihmisiä pääsee oikeuksiinsa erityisesti taistelukohtauksissa, kun Jon ensin hämää pahiksia teeskentelemällä heikkoa, sitten toteaa, että ”FWA HA HA tämä oli vasta lämmittelyä” ja alkaa vetää pahiksia pataan. Ja läski tummuu. Pahisten ja Jonin ilmeet ovat todellakin näkemisen arvoiset.

Se pieni moka. Vasemmasta reunasta toisiksi ylimmän kuvan alareunan nostaminen hieman ylöspäin olisi auttanut oikean lukusuunnan löytämisessä.

Hyvät puolet tiivistäen: Phantomlandin graafinen ilme on selkeä, toimiva ja tyylikäs eikä sen tarvitse häpeillä edes kansainvälisellä tasolla. Kerronta toimii erittäin hyvin ja johdonmukaisesti, paria mitätöntä pikkumokaa lukuunottamatta. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja näyttäviä ja taistelun hektisyys välittyy myös lukijalle, kerronnan selkeyden kuitenkaan kärsimättä. Jon on vitun kova jätkä.

Ja sitten ne huonot puolet. Kuten sanoin, Phantomland on graafisen suunnittelijan tekemä alusta loppuun. Se on siinä mielessä huono asia, että vaikka sarjakuvan graafinen ilme, hahmodesignit ja jopa juonenkuljetus toimii, itse juoni jättää vähän kylmäksi. Se, että Jonin ja Chien taustoja ei juurikaan avata, on varmasti tietoinen päätös, mutta ei erityisen toimiva varsinkaan Chien kohdalla. Jonia kannattelee hahmona se, että tämä on IHAN VITUN KOVA JÄTKÄ ja veteraani Cypressissä; Jon on osittain jopa lähes myyttisen Kova Jätkä jota kaikki pelkäävät. Chiellä ei kuitenkaan ole tällaista asemaa tukenaan, ja Chien hahmo onkin todella ohut. Ainoa mitä Chiestä Phantomlandin kautta välittyy, on että 1) tämä juoksee IHAN VITUN KOVAA 2) onnistuu lähinnä mokaamaan asioita ja hankkiutumaan ongelmiin. Itse mietin, miksi Cypress on Chien ylipäätään riveihinsä ottanut, tai ainakin että miksi tämä on pistetty kenttätehtäviin, kun tämä on selkeästi tollo.

Ongelmallinen on myös itse Cypress-organisaatio. Tyylikkäästä logostaan huolimatta Cypresskin jää vähän ohueksi – ilmeisesti kyseessä on jokin puolisotilaallinen, yksityinen poliisimainen organisaatio (tähän viittaa myös Cypressin koko nimi, ”Cypress Law Enforcement”), jonka maine on kiirinyt kauas ja jota pelätään. Tarinasta käy myös ilmi, että Cypressiin liittyminen ei ilmeisestikään ole vapaaehtoista, vaan tiettyjen edellytysten täyttyessä siihen on käytännössä pakko liittyä: Cypressin kaikilla jäsenillä on nimittäin mystinen VIIRUS, joka on tarttuva, ja ilmeisesti hoitamattomana myös tappava. Cypressin asemaa ei kuitenkaan selitetä mitenkään muuten ja se jääkin vähän ontoksi, samalla tavalla kuin Chie.

Artistin itsensä tekemä, harmillisen osuva tiivistelmä Phantomlandin hahmoista.

Juonen kannalta suurin ongelma on ehkä kuitenkin se, että laajempaa juonta homman taustalla ei valoteta. Tämä – kuten muukin taustojen kertomattomuus – on varmasti tietoinen ratkaisu, mutta mielestäni ei kovin toimiva sellainen. Nyt lukijalle jää epäselväksi, miksi näiden hahmojen seikkailuista pitäisi olla kiinnostuneempi yhtään laajemmalla aikavälillä kuin yhden omakustannepokkarin lukemiseen kuluvalla ajalla. Informaatiota kyllä tihkuu, mutta sitä tihkuu niin vähän, että se ei herätä halua kiinnostua Chien taustasta tai siitä, mikä Cypress oikeastaan on ja miksi sillä on niin kovan organisaation maine ja miten mainittu mystinen virus siihen liittyy.

Huonot puolet tiivistäen: Phantomlandista huokuvan tyylikkyyden ja huolittelun vastapainoksi siitä tulee vähän turhan kliininen olo – väittäisin, että tällä on osittain tekemistä myös Maarian perfektionismin kanssa: sen hyvä puoli näkyy tyylinä, mutta kääntöpuolena se tekee sarjasta kliinisen. Tuntuu, ettei Phantomlandin takana ole kantavaa tarinaa tai että Phantomlandilla ei ole mitään sanottavaa lukijalle. Kuten Maaria alkuteksteissä sanookin: ”the aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it”; ei suinkaan ”I had the burning urge to tell you a magnificent and touching story with lots of thrilling, fast-paced action”. Ja kuten minä sanoin – tuo lause tiivistää graphic design studentin kanssa Phantomlandin niin hyvässä kuin pahassakin.

Mitä siis jäi käteen? Tyylikäs ja selkeä perinteinen toimintaseikkailu, jonka päähenkilöjäbä on Ihan Vitun Kova. Toiminta on adrenaliinipitoista ja nopeatempoista. Kerronta pelaa hyvin ja lukijan on helppo seurata tarinaa. Heikkoina kohtina ovat teosta kalvava kliinisyys ja hieman itsetarkoituksellinen ”mystisyys” varsinkin Cypressin kohdalla; tämän lisäksi toinen päähenkilö Chie jää vielä hyvin ohueksi hahmoksi. Mainittakoon muuten vielä, että Phantomland on kotimaisuudestaan huolimatta englanninkielinen; englanti on mitä ilmeisimmin valittu kansainvälisen yleisön saavuttamiseksi. Kielestä ei ole ihmeellisempää sanottavaa; englanti toimii enkä ainakaan itse siinä virheitä huomannut. Toisaalta en olekaan natiivi, eli sillä varauksella.

Siinä mielessä Maaria pääsi kyllä Phantomlandilla yllättämään, että oletin sen olevan melkoinen Deconstructor Fleet täynnä ovelia koukkuja ja niksejä, mutta ainakin ensimmäisen osan perusteella Phantomland on jopa tavanomaista toimintaseikkailua. Mitä Maariasta tiedän, Phantomlandin taustalla kyllä varmasti ON jokin laajempi juoni ja ovelia koukkuja on varmaan odotettavissa, mutta arvostelua on paha mennä kirjoittamaan sillä perusteella, mitä artistista itsestään tietää tai olettaa. Phantomland olisi ehkä kaivannut muutaman sivun lisää, joissa olisi kerrottu vähän siitä, miten Chie päätyi Cypressiin ja mikä Cypress on – ylipäätään sitä, miksi näiden hahmojen tarinasta pitäisi kiinnostua. Toisaalta kyseessä on esikoisteos, joten siinä mielessä on odotettavissakin, ettei ihan kaikki ole vielä täydellistä. Tekninen toteutus Phantomlandissa on kuitenkin puhdasta A-luokkaa, eikä sen todellakaan tarvitse hävetä edes kansainvälisessä vertailussa.

Ps. skannaamani kuvat Phantomlandista muuten valehtelevat vähän. Oikeasti harmaa on tasaisen harmaata ja musta ihan oikeasti mustaa eikä rastereita vaivaa pikselitauti. Kuvien virheet johtuvat skanneristani ;o

Kesän aikana lukuisilla junamatkoilla ja aikaa tappaessa on tullut lueskeltua taas jos jonkinlaista mangaa. Mitään yhtenäistä teemaa en näille sarjoille edes yritä keksiä, mutta tungen arvosteluni silti samaan postaukseen noin niinkuin kätevyyden vuoksi vaikka.

Sayonara Zetsubou Sensei, luettu osat 1-2 (engl.)

Olen ollut Kohji Kumetan fani jo usemman vuoden, jäin nimittäin koukkuun tämän edelliseen mangaan Katte ni Kaizou. Jokin äijän mustaakin mustemmassa huumorissa iskee minuun ja saa minut naureskelemaan jopa ääneen lukiessani, mikä on hyvin harvinaista. Pidän myös Kumetan piirrostyylistä: se on selkeä, hyvin yksinkertainen ja pelkistetty, mutta silti kaikki hahmot on tunnistettavissa erikseen ja ilmaisussa on tyyliä.

Sayonara Zetsubou Sensei on hieman kuin Don Rosan ankkatarinat: täynnä pientäkin pienempää piperrystä, puhuvia päitä ja sisältää noin miljoona sivuvitsiä ja pikkuläppää piilotettuna paneeleihin. Se tekee mangasta melko raskaslukuisen erityisesti, koska Sayonara Zetsubou Sensei perustuu hyvin pitkälti dialogiin; se ei ole erityisen visuaalinen manga. Vielä kun ottaa huomioon, miten monet vitsit tarvitsevat selityksen (löytyy takaosan monisivuisesta liitteestä), jos ei ole todella perehtynyt Japanin kulttuuriin, huumori ei avaudu kovin helposti. SZS ei sovellu niille, jotka etsivät jotain helppolukuista huumorimangaa.

Unohdin kertoa juonesta tai alkuasetelmasta mitään. Tarinan pitäisi olla kaikille otakuille jo melko tuttu, onhan SZS:n animeveriosta spawnannut useampi makrokin, mutta kertauksen vuoksi: Itoshiki Nozomu on opettaja, joka näkee kaiken mahdollisimman negatiivisessa valossa. Hän saa opetettavakseen luokan täynnä sekopäistäkin sekopäisempiä oppilaita, joiden joukossa on mm. maailman positiivisin tyttö. Mitään jatkuvaa juonta mangassa ei ole, vaan jokainen kappale ottaa käsiteltäväkseen jonkin yhteiskunnan kummallisuuden ja pohtii ja vääntää ja kääntää sitä absurdiuteen asti. Nasevaa ja mustaa sosiaalista satiiria siis.

Meikkikeiju (luettu se ainokainen osa 1)

Yllättävää kyllä, tämä on suosikkiteokseni Haruka Fukushimalta. Fukushima ei minusta edusta mitään shoujomangan terävintä kärkeä. Kyllähän hänen ihmissuhdesekoilujaan nyt lukee, mutta Orange Planet ja Cherry Juice tuntuivat vähän meh-kamalta ja jo nähdyn toistolta varsinkin, koska ennen niitä luin jo Pika-aikuisen englanniksi. Meikkikeiju ei edes yritä olla mitään hienoa tai kertoa mitään syvällistä sanomaa, mutta sen lyhyys on myös sen valtti. Rasittavaa ”tykkäänentykkää” soutaahuopaamista ei tarvitse katsella useampaa osaa ja tässä hahmot jopa erottaa toisistaan heti ensimmäisestä sivusta alkaen, toisin kuin muissa Fukushiman tarinoissa. Piirrostyyli on edelleen nättiä ja suurisilmäistä ja varsinkin itse meikkikeiju Ailla on kiva hahmodesign. Tuskin tätä uudestaan tulee luettua, mutta junalukemistona ihan jees.

Naruto, luettu osat 2-18

Olen auttamatta myöhässä tästä  junasta. En juurikaan lue shounensarjoja, mutta Kuuti ostelee niitä mangahyllyymme ja päätin sitten tutustua tähän shounenin merkkipaaluun ja cosplayskenen syöpään useita vuosia muuta skeneä myöhässä. Ensimmäisestä osasta puhuin jo joskus aikoja sitten, mutta varsinaisesti mangahan tietenkin pääsee vauhtiin vasta useita osia myöhemmin. Chuunin exam arc oli puiseva ja uskomattoman tylsä ja olin jo heittämässä kirjat jorpakkoon odotellessani tylsien taisteluiden loppumista. Taistelut kun eivät minusta ole mielenkiintoisia ellei niissä ole jotain muutakin takana kuin taistelua taistelun vuoksi, ja tällaiset tournament arcit yleensä eivät ole kovin mieltäylentävää seurattavaa – laaja juoni puuttuu. Mukana on liuta uusia hahmoja, joihin ei ole vielä mitään sidettä, ja siksi heidän kohtalonsa eivät kiinnosta: ei minua mitkään vastaesitellyt Hyuugat kiinnosta, Narutoahan minä tässä olen monta osaa seurannut!!! Lisää keltatukkaista ninjaa plox!!!!

Mutta sitten yhtäkkiä tästä mangasta tuli kuin tulikin jotain, useiden tylsien taisteluiden jälkeen. Pakko se on myöntää hampaita kiristellen ja elitistileiman menettämisen uhallakin, minä pidän Narutosta. Lähes itkeä tirauttelin Sarutobin heittäessä veivinsä ja Naruton tapellessa Gaaran kanssa, niin noloa kuin se onkin myöntää.

Naruto on varmaan saanut niin suuren suosion siksi, että se on hyvin helppolukuinen ja selkeä manga, joka kuitenkin onnistuu koskettamaan ja herättämään tunteita. Taistelut on selkeästi piirretty, hahmot erottaa toisistaan ja vaikka hahmosuunnittelu tai ruutujen asettelu eivät olekaan kovin mielikuvituksellisia, ne ovat toimivia. Luen yhden narutopokkarin vartissa; yhteen osaan SZS:aa minulla menee suunnilleen tunnin verran. On selkeää, että tällainen helpohko viihteellinen manga saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön kuin jokin ”fiksu” vaikealukuinen satiiri, nyt kun vertailemaan aloitettiin. Narutolla on ehkä nykyään liiankin huono maine sen järkyttävän ison ja pellen fandomin takia, mutta ei se alkuperäisteoksen meriittejä vähennä.

RRRrrrrrrrrrrrraaaaAAAAAAAAHHHH

Aikaa on mennyt töissä ja Turun ja Helsingin väliä reissatessa plus härvätessä sitä sun toista, kuten Desuconia, mutta erityisesti One Pieceä lukiessa. Tammi/Sangatsu Manga kun aloitti Helsingin Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa liikkeessään ”manga-maanantait” (”Joka kuukauden ensimmäinen maanantai on manga-maanantai!”), jolloin jotain sarjaa saa ko. liikkeestä puoli-ilmaiseksi. Itse päätin kuukausi sitten ostaa One Piecen, ja niinpä ostin sen muutaman viikon aikana, jokaisen osan joka Suomessa on ilmestynyt (1 – 44), siis. Eikä harmita, One Piece oli ihan mukiinmenevää mättöä.

Monet ovat huomanneet, että One Piecellä ja Ravella (Jap. Groove Adventure Rave, eng. Rave Master) on paljon yhteistä – molemmat ovat osittain sekopäisiä seikkailushouneneita; molempien piirrostyyli on samankaltainen ja molempia julkaistaan Suomessa – Egmont julkaisee Ravea, Sangatsu One Pieceä. Kuten aikojen alusta asti vallinnut Babylon 5 – Deep Space 9 -kiista osoittaa, vain toisesta voi pitää ja toinen on ehdottomasti PELKKÄÄ PASKAA. Joten ratkaistaan homma NYT.

Rave Master on Hiro Mashiman ensimmäinen varsinainen manga, mikä valitettavasti näkyy varsinkin sarjan alussa piirtojäljestä. Rave kertoo Garage Islandilla elelevästä Haru Glory -nimisestä nuoresta miehestä, joka saa kuulla olevansa RAVE MASTER, maagisten Rave-kivien jonkinlainen suojelija, jonka tulee tietysti kerätä kaikki Rave-kivet. Tämä on ihan sikke tärkeetä hei, koska MUUTOIN MAAILMA TUHOUTUU. Niin kävi osittain 15 vuotta ennen tarinan alkamista, kun edellinen Rave Master otti yhteen Darkbringien (jotka ovat yllättäen ”pahoja Rave-kiviä”) haltijan kanssa, mikä aiheutti ilmiön nimeltä Overdrive, joka tuhosi puolet maailmasta. Tai kymmenesosan. Tai jotain. Joka tapauksessa nyt Darkbringien kerääjät ovat taas kasaamassa kiviä, joten Haru on ainoa joka voi pelastaa maailman. Avuksi Harulle tulee Plue-niminen koira, joka muistuttaa lumiukkoa jonka nenänä on pora o_O. Seuraan liittyy myös jengin beibe Elie, myöhemmin myös Musica-niminen hopeanmuokkaaja. Jengissä roikkuu mukana myös yhtä sun toista outoa örvelöä ja kaveria. Tämä ei kuitenkaan ole tärkeää.

Ravessa seikkaillaan pitkin maailmaa, metsästäen Rave-kiviä – ja samalla tietysti pistetään pahiksia kuonoon. Nämä ovat yleensä jonkin rikollisjärjestön tyyppejä; tarinan taustalla on paljon ”politiikkaa”. Politiikka lainausmerkeissä siksi, että siinä lähinnä heitellään järjestöjen nimiä; mitään erityisiä poliittisia näkemyksiä näillä ei ole – pahikset vain haluavat Darkbringejä ja siinäpä se. Tärkeämpää tuntuu olevan Elien mystisen menneisyyden selvittäminen, kaverien suojeleminen ja… niin, pahisten turpaan mättäminen. Oikealla esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun Harun kavereita loukkaa ;/

Näillä eväillä ei tietenkään pitkälle pötkittäisi. Rave Masterin suolana toimiikin huumori, jota on paljon. Jo pelkkä Pluen olemus on vitsi sinällään ja jos sarjassa ei taistella, läppä lentää ja ihmeellisiä tapahtumia riittää. Toisaalta silloin kun sarjassa taistellaan, siinä myös taistellaan kunnolla – Rave Master on joko todella eeppinen tai sitten ”LULZ LULZ IHAN SEKOO :—–D”-tason meininkiä.

One Piece taas on merirosvomanga, joka kertoo Monkey D. Luffy -nimisestä pojasta, joka tahtoo hokageksi merirosvokuninkaaksi. Tätä varten hänen tulee löytää legendaarisen Gold Rogerin (Gol D. Roger, kummaa että Luffy on Monkey D. Luffy ja legendaarinen merirosvokuningas Gol D. Roger ;OOO) jälkeensä jättämä One Piece -aarre, joka sijaitsee Grand Linellä, merialueista vaarallisimmalla.

Onneksi Luffy ei olekaan mikä tahansa jätkä, vaan hän on syönyt gumigumi-pirunmarjan, joka tehnyt hänestä kumimiehen – hän pystyy siis venymään miten vain tahtoo. Ilmeisesti gumigumi-marja antoi hänelle myös supervoimat, sillä Luffy tuntuu kestävän uskomattoman paljon kurmotusta ja lyömään ja potkimaan käsittämättömän kovaa. Ketään tuskin yllättää, jos sanon, että aikaa myöten vastaan tulee vihollisia, jotka ovat myös syöneet pirunmarjoja itsekin, saaden milloin minkäkinlaisia voimia. Onneksi Luffyn ei täydy kohdata näitä kaikkia yksin.

Luffyn merirosvojengiin kuuluu varkaasta navigaattoriksi siirtynyt Nami, pitkänenäinen pelkuri/tarkka-ampuja Usopp, ex-palkkionmetsästäjä Zoro Roronoa (Oikeasti siis l’Ollonois – mutta fanikäännöksiin virheellisesti translitteroituun nimeen Roronoa tottuneina fanit olivat lähettäneet Sangatsun toimitukseen kovaa palautetta siitä, että Zoron nimeä ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA saa kirjoittaa l’Ollonois, vaan sen tulee EHDOTTOMASTI olla Roronoa…) ja sininenäinen lääkäriporo Tony Tony Chopper, kokki Sanji sekä arkeologi Nico Robin. Ilmeisesti seikkailun jatkuessa mukaan tulee myös lisää hahmoja. Positiivisena yllätyksenä kaikkien taustoja valotetaan kunnolla eikä One Pieceä voi ainakaan syyttää liiallisesta päähahmoon keskittymisestä. Luffy ei myöskään ole ainoa, jonka erikoistekniikoita sarjassa esitellään, vaan myös muut oppivat uusia tekniikoita ja kehittyvät muutenkin.

One Piece on siis merirosvomanga – nimellisesti. Tosiasiahan on, että One Piecellä on merirosvouksen kanssa suurin piirtein yhtä paljon tekemistä kuin Pirate Baylla piratismin. Joo, päähenkilöitä sanotaan merirosvoiksi. Joo, One Piecessä purjehditaan paljon, vieläpä laivalla, jonka lippu on pääkallolippu. Joo, rosvouksesta puhutaan – mutta siinä se. One Piecessä ainakaan päähenkilöt eivät kertaakaan ole ryöstäneet yhtään laivaa ja merirosvoiksi nämä viettävät todella paljon aikaa kuivalla maalla. Välillä sentään vetävät turpaan jotain korruptoituneita merivoimien upseereita. ”Tai jotain.” Kuten Rave Masterissa, One Piecessäkin tärkeämpää tuntuvat olevan YSTÄVÄÄÄÄÄTTTTH. Korkeammille voimille kiitos siitä, että One Piecen suomennoksessa nakama on käännetty tilanteesta riippuen tovereiksi tai ystäviksi, eikä jätetty sillensä, kuten fanikäännöksissä. Joka tapauksessa One Piecessä ollaan jopa valmiit julistamaan sota maailmanhallitukselle, vain siksi, että se on loukannut Luffyn porukan YSTÄVIÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH.

One Piece. Hih hih osu kikkeliin :DDD Varmaan pitäisi naurattaa… kai.

Kuten Rave Masterissa, myös One Piecessä on huumoria. Mutta toisin kuin Rave Masterissa, One Piecen huumoria on joka paikassa, ympäriinsä, siellä sun täällä. Tämä on varmaan se syy, miksi jotkut pitävät One Piecestä enemmän kuin Rave Masterista, mutta se on juuri se syy, miksi itse pidän Rave Masterista tämän aspektin osalta enemmän kuin One Piecestä: One Piecessä on koko ajan pieni virne päällä kun Luffy heittää GUMI GUMI GIGGELIÄ, mutta suurempaa naurunremakkaa ei One Piece juurikaan ole onnistunut aiheuttamaan, toisin kuin Rave, joka vetää huumorinsa aivan yli, kuitenkin siinä onnistuen.

Niin Rave kuin One Piece ovat molemmat ovat ihan kivoja ja humoristisia mangoja. Molempien piirrostyylissä on myös samaa – ensinnäkin ne ovat samannäköisiä (ei tosin sillä, etteikö niitä erottaisi). Tämän lisäksi niin Mashimalla kuin Odallakin on tapana piirtää todella yksityiskohtaisia taustoja ja piilottaa niihin jotain pientä ekstraa jonka tarkkaavainen lukija voi huomata – One Piecessä on joukkokohdissa mukana mystinen Pandamies, Ravessa taas on mukana numeroäijät. Kokonaisuudessaan Rave on lyhyempi kuin One Piece: Ravessa on kokonaisuudessaan 35 osaa, One Pieceä taas on Suomessa ilmestynyt 44 osaa, Japanissa 53 osaa – ja sarja jatkuu, osoittamatta pienintäkään merkkiä päättymisestä.

Jos minulta kysytään, tämä on ehkä One Piecen suurin ongelma: Oda voi keksiä aina uusia ja uusia saaria ja uusia seikkailuja, niin kauan kuin sarja myy, ja sitten kun myyntiluvut alkavat laskea, onkin aika pistää pillit nopeasti pussiin. Rave Masterissa taas on kuvio melko selvä alusta alkaen. Tietysti siihenkin mahtuu vaikka kuinka monta powerupattua vihollista jne, mutta sinällään sooloilun varaa on huomattavasti vähemmän. Voi tietysti olla, että tämä on vain illuusio: ties kuinka kompaktiksi Ravenkin olisi saanut, jos olisi viitsinyt.

Vielä tärkeä juttu: Rave Masterissa on huomattavasti enemmän fanserviceä kuin One Piecessä. One Piecessä ensimmäiset palveluhtavat kuvat tulevat vasta jossain osassa 10, mutta ensimmäiset kunnon servicet tulevat vasta jossain osan 40 tienoilla. Tosin silloin sitä sitten tuleekin. One Piecen Kalifa oikealla.

Joka tapauksessa – niin mahdotonta kuin se onkin – molemmat sarjat ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin jos One Pieceä irtoaa vielä Tammelta 2,5 euron pokkarihintaan.