Oulun anime- ja mangayhdistys OMAKElla oli tammikuun puolessa välissä cosplay-tapaaminen, johon kuului olennaisena osana photoshootti. Tässähän ei toki ole mitään ihmeellistä sinänsä. Jännäksi meni siinä vaiheessa, kun eräälle kuvattavana olleelle ~18-vuotiaalle tytölle kävi kuukauden päästä ilmi, että tästä ja parista tämän kaverista oli otettu jokseenkin asiattomia kuvia, joita leviteltiin netissä Anikia myöten. Kuvalauta vain puuttui.

Siis ei mitään ”höhö tyhmä ilme ja räkä poskella”-kuvia, vaan ihan kunnolla portaissa salaa otettuja upskirt-kuvia.

Kyse ei sinällään ole lainvastaisesta toiminnasta. Suomen laki kieltää kyllä salakatselun (Rikoslaki 24 luku 6 §), mutta tämä edellyttää kuvien oikeudetonta ottoa kotirauhan suojaamassa paikkassa tai esimerkiksi vessassa, mistä ei siis ollut kyse. Ja minihameenalus nyt ei kuitenkaan taida olla kotirauhan suojaama. Suomen laissa ei myöskään ole minkäänlaista personality rights -pykälää, toisin kuin joissain muissa maissa – tällaisen pykälän perusteella henkilö voi esimerkiksi kieltää kuvansa julkaisun tai vaatia kuvansa poistoa, jos tämä on kuvasta tunnistettavissa tai jos kuva on muuten loukkaava. Suomen laki ei tällaista pykälää kuitenkaan tunne, joten tämänkaltainen kuvaaminen on lähinnä asiatonta käytöstä – ei rikollista toimintaa. Suomen laki siis lähtee siitä, että jos pistät vaatteet vapaaehtoisesti päällesi kun lähdet ihmisten ilmoille, otat samalla myös sen riskin, että sinua voidaan täysin laillisesti kuvata siinä. Protip: paksut sukkahousut ja toiset alushousut päälle.

Itse kukin voi sitten omassa päässään miettiä, kuinka asiallista tai hyvien tapojen mukaista on ottaa hameenaluskuvia portaissa salaa.

Varsinkin, jos kuvaaja on OMAKEn hallituksen jäsen.

Sinällään OMAKE toimi asian tiimoilta ihan oikein – epäasiallisesti toiminut henkilö sai hallituksesta kenkää hyvin nopeasti. Sen sijaan tapahtuman jälkihoito ei mennytkään ihan esimerkillisesti. Seuran puheenjohtaja oli kieltänyt kaikkia osapuolia puhumaan asiasta kenellekään, missään, koskaan. Myös kuvaajan uhriksi joutuneita vannotettiin, että nämä eivät missään tapauksessa saa kertoa asiasta eteenpäin, ”ettei vain sen tyypin maine menisi”.
Mitä vittua, OMAKE.

Final Fantasy Fight on käsite, joka tuskin kaipaa esittelyä. Vuoden 2005 Traconin pihalta lähteneestä extempore-ohjelmasta nopeasti tapahtumien yleisömagneetiksi kasvanut leikkitaistelu on kerännyt satoja, ellei jopa tuhansia osanottajia ainakin yleisön puolelle ja on ollut valokeilassa niin Suomen animelehdistössä kuin foorumeilla ja blogeissakin. Final Fantasy Fight on kirvoittanut mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin – toisten mielestä se on loistava osoitus nuorempaan harrastajapolveen iskevästä ohjelmasta, joka aktivoi näitä osallistumaan ja mahdollisesti myös kehittämään omaa ohjelmaa. Toisten mielestä taas Final Fantasy Fightit ovat olleet lähinnä huutoa ja riehumista sisältäviä härdellejä, jotka ovat verrattavissa lähinnä syöpään, joka tuhoaa laadukkaat conit.

Nyt tälle keskustelulle on ilmeisesti tulossa loppu, sillä oikiskontaktieni avulla sain tietooni, että oikeusministeriössä toiminut ns. Hattulan työryhmä (puheenjohtajana Kukka-Maaria Hattula) on luovuttanut mietintönsä oikeusministeriölle. Mietintö on karua luettavaa ainakin Final Fantasy Fightien ystäville. Noin satasivuinen muistio sisältää tietysti myös melko tylsää vatvomista, mutta olen nostanut tähän muutamia kovimpia kohtia:

”Japanilaisen populaarikulttuurin nuorisotapahtumissa on tätä nykyä muuttunut normaaliksi nk. Final Fantasy Fight, mikä tarkoittaa ’viimeistä taistelufantasiaa’. Kyseessä on vaarallinen extreme-laji, johon sisältyy myös rituaalisia ja jopa okkultistisia piirteitä. – - Faiteiksi kutsutuissa rituaaleissa pelaajiksi kutsutut uhrit pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan, kunnes jompikumpi häviää. Häviön rajana on pyörtyminen, mutta koska pelaajat ovat usein aseistettuja, kuolemantapauksiakin on sattunut. Faitit muistuttavat etäisesti antiikin Rooman gladiaattoritaisteluja.”

”- – Rituaalin johtajaa kutsutaan pelinjohtajaksi. Pelinjohtajalla on absoluuttinen määräysvalta pelaajiin, ja näiden tulee periaatteessa totella tämän jokaista käskyä. Tähän asti pelinjohtaja on käskenyt pelaajia vain taistelemaan, mutta sille, että tämä käskisi nämä esimerkiksi tekemään muita rikoksia, kuten pahoinpitelemään rituaaliin kuulumattomia, ei näyttäisi olevan mitään estettä – -. Pelinjohtajan käskyjen noudattamista valvoo nk. orkesteri, jonka tehtäviin kuuluu soittaa rituaalin aikana okkultistista musiikkia, jonka tarkoituksena on vaivuttaa pelaajat taisteluhurmioiseen transsiin. Orkesterin tehtävänä on myös varmistaa, että pelaajat tottelevat johtajan käskyjä. Orkesteriin kuuluvat voivatkin mm. pakottaa pelaajat jatkamaan taistelua, vaikka nämä tahtoisivat lopettaa.”

”Kyseessä on selvästi kasvava ilmiö. Vuonna 2005 muutamia kymmeniä ihmisiä villinnyt ilmiö on muutamassa vuodessa kasvanut tuhansia ihmisiä käsittäväksi, vaaralliseksi underground-liikkeeksi. Faitteihin osallistuneet ovat ehdollistuneet rituaaliin kuuluvalle musiikille, ja saattavat tätä musiikkia kuullessaan hyökätä kenen tahansa kimppuun julkisellakin paikalla. Tässä tilassa pelaajien itsesuojeluvaisto sammuu ja he saattavat toimia arvaamattomasti kuin huumeidenkäyttäjät.”

Muistion kieli kertoo siitä, että Kukka-Maarialla tai muulla työryhmällä ei ole kovinkaan selvää kuvaa sinällään harmittomasta harrastuksesta! Tämä ei toisaalta ole yllätys: milloin viimeksi olet kuullut, että jokin työryhmä olisi ehdottanut jotain järkevää? Ehdotuksista puheenollen, muistion kohta ”Suositeltavat toimet” on ehkä vieläkin karumpaa luettavaa:

”- – koska kyseessä on ilmeisen vaarallinen ja okkultistinen rituaali / underground-liike, työryhmä yksimielisesti ehdottaa, että:

-Taistelufantasiarituaalit luetaan kielletyksi sotilaalliseksi toiminnaksi;
-Taistelufantasiarituaaleihin osallistuneilta kielletään osallistuminen yleisötapahtumiin;
-Rikoslakia muutetaan siten, että taistelufantasiarituaaleihin osallistuminen luetaan törkeäksi pahoinpitelyksi tai sen yritykseksi (Rikoslaki 17 luku 12 §);
-Taistelufantasiarituaaleja järjestävät tahot tuomitaan joukkotappelun järjestämisestä (Rikoslaki 17 luku 15 a §)”

Itse tulkitsen tätä niin, että jos olet joskus osallistunut Final Fantasy Fightiin, et saa enää osallistua coneihin. Ja jos joku osallistuu Final Fantasy Fightiin näiden muutosten jälkeen, tämä tuomitaan törkeästä pahoinpitelystä tai sen yrityksestä + tältä kielletään coneihin osallistuminen. Tämän lisäksi Fightien järjestäminen muuttuu rangaistavaksi teoksi. Aika pahalta kuulostaa. En ole vielä tavoittanut Visual Gayn tyyppejä asiaan liittyen, mutta eipä sillä toisaalta ole väliäkään: he tuskin rupeavat riskeeraamaan koko tulevaisuuttaan Final Fantasy Fightien vuoksi, enkä usko, että he tahtovat julkisuudessa enää esiintyä.

Bubukuuti toivottaa joka tapauksessa Visual Gaylle ja kaikille Final Fantasy Fightaajille voimia – olen muuten valmistumassa pikkuhiljaa, joten jos ongelmia lain kanssa ilmenee, voin myös mahdollisesti tarjota oikeusapua. Maksutta tietysti, kun hyvällä asialla ollaan.

Että semmosta tällä kertaa ;DD

Olin Vili Lehdonvirran väitöstilaisuudessa kuukausi sitten. Vili väitteli kauppatieteen tohtoriksi, väitöskirjan nimi oli ”Virtual consumption”; aiheena oli siis virtuaalinen omaisuus (btw – sen lisäksi, että Vili väitteli alle 30-vuotiaana tohtoriksi, Vili on onnistunut myös siinä, missä moni satunnainen japaniharrastaja ei: Vilillä on japanilainen vaimo. Käyx kateex?). Yksi kantava teema tällaisessa aiheessa on, että materian omistaminen ei ole välttämätöntä, vaan esineen hyöty määräytyy sen käyttöhyödyn mukaan. Vaikka anime ja manga eivät olekaan ”virtuaaliomaisuutta” samassa mielessä kuin taikamiekat World of Warcraftissa tai valtaistuimet ja klubisohvat Habbo Hotelissa, voidaan väittää, että viihteenkin arvo on nimenomaan sen käytössä: mangaa luetaan ja animea katsotaan. Streamauspalvelut vähentävät tarvetta animen torrentoimiseen, sillä miksi kuluttaa omaa kovalevytilaa, kun saman jakson voi katsoa suoraan netistäkin? Tälle ajatuksellehan perustuu esimerkiksi Spotify: musiikki ei missään vaiheessa tallennu käyttäjän tietokoneelle, vaan soitetaan ”suoraan” internetistä streamaamalla (ks. myös kirjoitukseni ”Onko Spotifystä iloa otakulle?”).

On selvää, että ainakaan ihan kaikki eivät ole valmiita siirtymään käyttöhyötypohjaiseen ajatteluun ihan heti – omistaminen kun on käytännössä ollut vuosien saatossa lähes ainoa tapa nauttia, no, omaisuudestaan. Lainaaminen tai vuokraaminen eivät varsinkaan anime- ja mangaharrastajalle ole kovinkaan vakavastiotettavia vaihtoehtoja kirjastojen jne. varsin suppeiden valikoimien vuoksi. Varsinkin Weeaboon Niksu on korostanut omistamisen riemuja.

Omistamiseen vaan liittyy pienoisia ongelmia. Ensimmäinen ongelma liittyy omistamisen fyysisyyteen – siihen vaaditaan lähes poikkeuksetta jokin fyysinen kappale: DVD- tai BluRay-kiekko tai mangapokkari. Tähän fyysiseen materiaan liittyy aina valmistuskustannuksia; onkin sanottu, että ennen digitaalista jakelua kirjakustantajat myivät paperia, eivät sisältöä. Kirjojen hinnasta suuri osa muodostuu paperikustannuksista. DVD- ja BluRay-kiekot jne. ovat suhteessa halvempia valmistaa, mutta kyllä siihenkin rahaa kuluu. Ja materia ei myöskään siirry tänne peräpohjolaan ilmaiseksi, vaan hintaan leivotaan tietysti rahti- ja postikuluja ja niin päin pois. Toisin sanoen hinnassa on käytännön pakosta aika paljon muutakin kuin pelkkää sisällön hintaa. Toinen ongelma liittyy taas materian varastointiin: varastointi vie tilaa, ja merkitsee lähes poikkeuksetta tulonsiirtoa Lundialle tai muulle vastaavalle firmalle. Ja hyllyt sun muut taas vievät tietysti tilaa, jonka voisi muutoin käyttää johonkin muuhun, ja tunnettu tosiseikka on, että mitä isompi talo, sitä isompi vuokra / hinta. Ei ole sattumaa, että teollisuus pyörii nykyään ”Just In Time”-periaatteella, jossa tehdas pärähtää käyntiin sillä hetkellä kun tilauksia tulee eikä mitään säilytetä varastossa homehtumassa.

Toisaalta ei streamaus ja muu käyttöpohjainen ajattelukaan ongelmatonta ole: jos teoksista ei saa kopioita kiintolevylleen, sitten pyöritelläänkin peukaloita kun nettiyhteys katkeaa, tai jos palvelu lopettaa toimintansa. Tietysti oikeudenomistaja voi luvata, että tässä tapauksessa animut ja mangot voi ladata konelleen suoraan ilman DRM:ää – tälle lupauksellehan perustuu esim. Valve Softwaren Steam-pelialusta – mutta ongelmana on se, että esimerkiksi konkurssin yllättäessä oikeushenkilön velvollisuudet lakkaavat. Toisin sanoen oikeudenomistajalla ei ole enää mitään velvollisuutta toteuttaa lupaustaan, ja sinne menivät animut. Ja tietysti pitää ottaa huomioon, että ihmiset tahtovat yleensä ostaa ”ikuisen käyttöoikeuden” jonkin 3 katselukertaa sisältävän DRM-paskeen sijaan, vaikka ihmiset eivät katsoisikaan samaa animejaksoa kuin ehkä pari kertaa.

Mitä taas mangaan tulee, voi esittää vanhan argumentin siitä, että fyysinen pokkariformaatti on ylivertainen näytöltä lukemiseen verrattuna, vaikka nykyään on toki kilpaileviakin vaihtoehtoja – esimerkiksi Amazonin Kindle-lukulaite, jota Gurumarkkinointi-blogin Jari Parantainen ylistää kirjoituksessaan: ”Painetun paperin ylivoimaisuudesta paasaavat eivät ilmeisesti paremmasta tiedä. Luulen, että takinkääntäjät yleistyvät lähiaikoina rajusti.” Tosin ainakaan itselläni ei ole mitään hajua, onko mangaa ylipäätään saatavissa Kindlelle, ja ottaen huomioon, että Kindle maksaa parisataa euroa, ainakin alkukustannukset voivat olla perusharrastajalle melko suolaiset. Mutta Kindle ei tietenkään ole ainoa tie – Japanissa esimerkiksi kännykällä luettava manga on kova juttu. Eli ei nykyinen kiekko ja pokkari -formaatti ole mikään kiveen hakattu asia. Toisaalta, jos ei omista fyysistä kappaletta, on vähän paha mennä pyytämään idoliltaan siihen nimmaria ;<

Mutta mitä mieltä itse olet – onko omistaminen tarpeellista? Pitääkö kaikki animut ja mangot löytyä hyllystä, vai oletko jo luopunut omistamisesta ja siirtynyt käyttömaailman ihmiseksi?

Lukaise myös Otakunviran Tsubasan kirjoitus Hitaasti jauhavat pyörät, joka liittyy osittain samaan aiheeseen.

NYT SITÄ SAA!! MUSIIKKIA NETISTÄ!! ILMAISEKSI!! LAILLISESTI!!! Jos et ole jo kuullut Spotifystä, niin siinäpä tulivatkin tärkeimmät tiedot. Spotify siis tarjoaa käyttäjilleen laillisesti about kaiken musiikin mitä kuviteltavissa on, ilmaiseksi. Spotify on kuluttajien messias ja musiikkiteollisuuden pelastaja. Ulkoasultaan Spotify ei eroa esim. ITunesista hirveästi; ohjelmassa on Search-toiminto, jolla pystyy etsimään biisejä/artisteja/albumeja, joita tuplaklikkaamalla niitä pääsee kuuntelemaan. Musiikkia löytyy todella paljon ja se on ainakin omiin korviini tarpeeksi hyvälaatuista (Ehkä 192 kbps? En tiedä, en ole niin kultakorva). Biisejä voi myös askarrella omiksi soittolistoikseen.

Miten Spotify voi olla laillinen? Spotifyn ilmaisversio toimii mainosrahoitteisesti – ohjelman ulkoasuun kuuluu pari mainosbanneria ja välillä biisien väliin tulee muutaman sekunnin kestävä mainos. Vajaan kymmenen dollarin kuukausimaksulla saa käyttöönsä ”premium”-Spotifyn, jossa ei musiikkia ole yhtään enempää tarjolla koska kaikki on tarjolla ilmaisversiossakin, mutta mainoksista pääsee eroon. Hämmentävää on, että Spotifyn ansaintamalli (tai paremminkin tilitysmalli eli se, minkä perusteella artisteille tilitettävät tulot jaetaan) ei ole julkinen, tai ainakaan minä en ole siihen törmännyt missään, eikä ilmeisesti kukaan muukaan. Hannu Oskala (joka ilmoittaa ammatikseen ”freelance-muusikko”; ilmeisesti hänellä on siis kokemusta tekijänoikeusasioista muusikkopuolelta) on pohtinut Spotifyn ansaintamallia (tai siis tilitysmallia) blogissaan sinänsä osuvasti.

Oskalan kirjoitus on ymmärrettävästi hieman hapan, mutta siinä on asiaa, joka kiinnostaa – tai ainakin pitäisi kiinnostaa – myös animeharrastajaa:

”- – Mainosrahoitteisuus ja “loppukäyttäjälle ilmainen” musiikkipalvelu saattaa olla tulevaisuuden bisnesmalli, mutta näin se ei tule toimimaan. Tai sitten musiikkia ei tuoteta ammattimaisesti. Ainakaan pieneille markkinoille. Lue: Suomi.”

Siitä huolimatta, että isoimmat levy-yhtiöt ovat Spotifyssä mukana (syistä joita Oskala yrittää kirjoituksessaan arvata), mukanaolevat levy-yhtiöt ovat lähinnä vain niitä isoja levy-yhtiöitä. Ja nimenomaan länsimaisia levy-yhtiöitä. Animetunnareita ei Spotifystä löydy ja japsipoppia tai -rokkia on Spotifystä turha etsiä; edes mainstreameinta kärkeä edustavat Ayumi Hamasaki ja Utada Hikaru ovat Spotifylle täysin tuntemattomia. Nobuo Uematsua ei Spotifystä löydy, saati sitten Yoko Kann… eikun ei! Kannon tekeleitä löytyy; joku Toru Tanabe -niminen kaveri on laulanut näköjään useita animehittejä vuosien varrelta (Zankoku na tenshi no teze, Kiseki no Umi, Give A Reason…) ja levyttänyt… tosin saksaksi :F.

Mitään Chrono Symphonicin (Chrono Triggerin musiikkeja remiksattuna) tai Final Fantasy IV: Echoes of Betrayal, Light of Redemptionin (Yllättäen Final Fantasy IV:n musiikkeja remiksattuna) kaltaista meidän on Spotifyltä turha odottaa. Ne kun ovat harrastelijalähtöisiä projekteja, joissa vapaaehtoiset ovat miksanneet ko. pelien biisejä toimiviksi albumeiksi. Jotkut miksaukset ovat lähinnä paranneltuja versioita alkuperäisistä, ts. instrumentit kuulostavat oikeilta instrumenteilta eivätkä midi-piipitykseltä, jotkut taas täysin uudenlaisia versioita biiseistä. Esimerkiksi Voices of the Lifestream -albumilta löytyvä, One-Winged Angeliin pohjautuva Black Wing Metamorphosis on aaaaaaika lailla erilainen – mutta silti selvästi One-Winged Angelin muunnelma.

Vitsi on vain siinä, että nämä remiksatut kokoelmat perustuvat viime kädessä tekijänoikeuden alaisen materiaalin, tässä tapauksessa sävellyksen oikeudettomaan hyödyntämiseen, siis tekijänoikeuden loukkaamiseen. Voisi kysyä, kuka tässä menettää rahaa – jos kuuntelen moista ”piraattilevyä” jossa on ”varastettu” sävellykset, johtaako se siihen, että en osta itse peliä (jossa en edes voi kuunnella miksattua versiota biisistä!) – mutta en kysy; taidan jättää sen toiseen kirjoitukseen.

Oskala tekee mielestäni virheen kuvitellessaan musiikin kuuntelun olevan maantieteellisesti sidottu asia asia, mutta osuu osittain oikeaan siinä mitä tulee pienten markkinoiden musiikkiin: koska se ei ole taloudellisesti houkutteleva vaihtoehto, ei siihen viitsitä panostaa. Ainakaan tällä hetkellä Spotify ei auta otakua ollenkaan, ja suhtaudun skeptisesti siihen, auttaako se koskaan. Kaikki musiikki kun ei edes ole kaupallista, kuten Chrono Symphonic, FF IV: Blaa blaa, Voices of Lifestream ja muut OC Remixit demonstroivat. Spotify on askel oikeaan suuntaan eli siihen, että ihmisille tarjotaan laillinen tapa kuunnella musiikkia netistä lain harmaalle alueelle menevän lataamisen sijaan, mutta parempiin tuloksiin päästäisiin, jos saatavilla olisi muutakin kuin mainstream-kamaa.

Ehkä olisi minunkin korkea aika kirjoittaa viime viikonlopun Animeconista – Bubuhan kirjoitti tapahtuman hengailupuolesta viime postauksessa.

Itselläni coni kului enemmän ohjelman parissa. Itse asiassa kävin paikalla jo torstaina Desuconin kirstunvartijan, Antti ”Ana” ”lolcat” ”Aivan mahtava fiilis” Myyrän kanssa, spottailemassa Desuconille mehunjakopistettä. Kerrottakoon, että hyvämuistisena kaverina Antti onnistui jättämään sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle, minkä huomasimme käytyämme kauppakeskus Ruoholahdessa. Haettuamme sateenvarjon huomasimme puolimatkassa Ruoholahden metroasemalle, että Antti oli jättänyt sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle uudestaan…

Perjantai meni minulta conin osalta aika nopeasti, sillä perjantai oli normaali työpäivä. Ehdin kuitenkin Kaapelitehtaalle kuudeksi, jolloin alkoi Penetroivat Pelit ja Läpäisevät Leikit -paneeli, joka oli pakko nähdä. Paneeli siis käsitteli ns. pervasiivisia pelejä eli pelejä, jotka ovat ”läpitunkevia”. Panelistit totesivat tämän tarkoittavan heidän määritelmiensä mukaan peliä, jossa ei ole selvää

• Kuka pelaa
• Missä pelaa
• Milloin pelaa

Mielenkiintoinen pointti oli myös, että maailma on nykyään niin pelien läpäisemä, että joitain yhteiskunnan ja elämän osa-alueita on mahdoton ymmärtää, mikäli ei ymmärrä pelaamista. Tällainen järjestelmä on esimerkiksi pörssi – jos pörssijärjestelmää miettii minä tahansa muuna kuin pelinä, se on aivan järjetön. Sen sijaan pelinä pörssi muuttuu heti ymmärrettävämmäksi. No, se siitä. Kerrottakoon kuitenkin vielä, että The Sims ei ole peli, ja tämä on absoluuttinen totuus josta ei kiistellä, koska minä määrään niin.

Lauantaina pakenin majoituspaikastani nopeasti jotta ehdin pakoon Bubun ja Ankan yaoi-cosplayta Code Geass -cosplayta ja jottei kukaan yhdistäisi minua julkisissa liikennevälineissä moisiin sekopäihin. Minähän en koskaan tee mitään yhtä tyhmää, pois se minusta.

Paikalle päästyäni suuntasin katsomaan Janne ”Dystopia” Haimilahden Elämää Suurempi Anime -luentoa, jonka missasin Desuconissa koska olin hieman velvollisuuksissa kiinni. Luento oli varsin hauska, ainoa miinuspuoli oli, että äänissä oli jotain häikkää mikä aiheutti hra Haimilahden äänen kaikumista salissa ja puheesta oli todella vaikea saada selvää, kunnes joku tekniikan sankari keksi laittaa etukaiuttimet päälle. Sen jälkeen homma toimi. Kokonaisuudessaan luento jäi vahvasti plussan puolelle.

Elämä > Anime -luennon jälkeen kävin katsastamassa myyntipöytiä ja pystyttämässä Desumehupistettä, minkä jälkeen olikin aika siirtyä Aleksi Kuution pelit ja vehkeet -paneeliin, joka käsitteli – mitäpä muutakaan kuin pelaamista, tarkemmin sanottuna sen tulevaisuutta. Paikalla oli myös Jussi Ahlroth Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksesta, Frans Mäyrä (joka muuten blogasi nopeasti Finncon-Animeconista) Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitokselta sekä Pelit-lehden avustajana toimiva Olli Sinerma (myös Kuutio on Pelit-lehdessä avustajana). Paneeli käsitteli esim. pelien muuttumista pelkästä taistelutoiminnasta muunlaisten konfliktien (kuten esim. sosiaalisten konfliktien) suuntaan – luonnollisesti paneeli käsitteli myös liikkeentunnistukseen perustuvaa pelaamista, kuten esim. Wiitä ja Microsoftin tulevaa Project Natalia. Tähän allekirjoittaneen oli pakko kommentoida miten mielenkiintoista on, että siinä missä tekniikka kehittyy, pelit taantuvat. Wii Sportsin tennis on tästä hyvä esimerkki: sehän on pelillisesti oikeastaan tasan sama peli kuin esim. NESin tennis; ainoa ero on parempi grafiikka ja liikkeentunnistukseen perustuva ohjaus… mutta kaipa ne pelit siitä kehittyvät. Toivottavasti.

Pelien ja vehkeiden jälkeen oli tarkoitus mennä troll… katsomaan ”Sinut itsensä kanssa – fanfiction ja moraali”-paneelia, mutta koska joku fiksu henkilö oli laittanut sen ohjelmalehtiseen vain nimellä ”Sinut itsensä kanssa”, luulin sen olevan joku Kaari Utrion keskustelutilaisuus yhteiskunnan aiheuttamasta paineista naiskuvaan tjsp enkä sitten hoksannut että kyseessä oli nimenomaan se fanfiction-paneeli, joten se sitten jäi. Että sehän meni hyvin. Illalla oli tarkoitus mennä katsomaan myös Strike Witches -luentoa, mutta Kehittyvien conien Suomi ry:n kevätkokouksen vuoksi Iskunoidatkin jäivät väliin :/. Kokousrumban jälkeen siirryin Bubun kanssa em. Ankan luo majoittumaan ja punomaan juonia seuraavaa päivää varten.

Sunnuntaina driftasimme Kaapelitehtaan pihaan autolla ja… hengailimme. Bubu tosiaan kikkaili itsensä cosplay-ryhmäkisaan median edustajana (=tämän blogin toisena kirjoittajana, kannattaa siis perustaa blogi niin pääsee cosplay-kisaan jonon ohi, vink vink!), kuten tämän kaksi kaveriakin. Minä puolestani suuntasin kohti ”Sananvapaus ja tekijänoikeus”-paneelia (Osanottajina Varsinais-Suomen vihreiden pj Mari Saario, Jussi Ahlroth Helsingin Sanomista, Kaj Sotala Piraattipuolueesta sekä sarjakuvapiirtäjä-taiteilija Reima Mäkinen). Mäkinen oli kovin huolestunut siitä, että pahojen piraattien varastaessa leivän taiteilijan pöydästä ei taiteilijoilla ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä harrastelijoiksi tai keppikerjäläisiksi. Jep jep. Paneelin aikana joku taisi vielä heittää perinteisen ”tiedostojen kopiointi on kuin auton varastaisi!!”-vertauksen. Huoh, eikö näistä ole vieläkään päästy eroon? Todettakoon, että teoksen luoja on taiteilija tai ainakin tekijänoikeuksien omistaja. Tästä tuskin on kiistaa. Mutta siinä vaiheessa kun tämä henkilö tahtoo MYYDÄ teostaan (tai oikeastaan teoskappaleita), hänestä tulee liikemies. Liikemiehen tehtävänä on saada tuotteensa myydyksi – siinä ei auta hokea että ”ette saa tehdä noin, teidän pitäisi tehdä näin”, vaan koettaa keksiä uusia, innovatiivisia tapoja myydä tekijänoikeuksien alaista materiaalia (samasta asiastahan kirjoitin mm. tässä postauksessa). Olen varma, että se joka sen tavan keksii, rikastuu huikeasti.

Tekijänoikeuspaneelin jälkeen suuntasin ihan oikeasti varsinaisen Animeconin ohjelman puolelle eli kustantajien kyselytunnille, missä Antti Valkama (Sangatsu) ja Antti Grönlund (Punainen Jättiläinen) olivat edustamassa (Egmontin Janne Suominen koetti laistaa paikalta cosplay-kisan tuomaroinnin vuoksi) Jussi ”nixu” Nikanderin sekä yleisön korventaessa näitä piinaavilla kysymyksillään. Kuten esimerkiksi ”miksi Hopeanuoli-mangaa ei ole saatu Suomeen?” Vihdoinkin saatiin vastaus kysymykseen, joka on askarruttanut teinityttöjä ympäri Suomen: ilmeisesti syy on se, että kukaan Japanissa ei tiedä, kenelle sarjan tekijänoikeudet nykyään kuuluvat (valistuneet arvaukset johtavat Koreaan) , joten sarjaa ei voi lisensoida. Kyllä se on hyvä että meillä on tekijänoikeudet, jotka suojelevat kulttuuria ja turvaavat sen leviämistä! Eiku mites se meni? Eipä silti, sarjan painolaatatkin ovat kuulemma kadonneet jonnekin, eli lisensointi olisi siinäkin mielessä hieman hankalaa… Kerrottakoon myös, että Punaiselta Jättiläiseltä tulee BL-sarja. Eli Black Lagoon. Heh. Heh. Ehkä vähän kuiva vitsi.

Kyselytunnin jälkeen olisi ollut vielä muutama ohjelmanumero, joissa olisi ollut kiva käydä (kuten Sarjakuvakohujen lyhyt historia, Vakavaa keskustelua cosplaysta sekä Animen maahantulo), mutta valitettavasti aika ei antanut myöten – Bubun piti suunnata Turkuun töitä varten ja kun junatkin kuulemma lakkasivat kulkemasta kuuden jälkeen ratatöiden vuoksi, katsoin parhaaksi lähteä ajamaan kohti Turkua Bubun kanssa.

Kokonaisuudessaan olen yllättynyt siitä miten hyvin Kaapelitehdas toimi – vaikka tilaa ei ollut ihan yhtä paljoa kuin Desuconissa (;>), mahtui Merikaapelihallissakin kävelemään ilman että piti hirveästi raivata tietä massalla ja lihaksella. Sinällään conissa oli keksitty sinällään hyvä lounge-idea, eli että alueella on pari sohvilla varustettua ”hengailumestaa”, jossa voi hetken huoahtaa ja vain olla. Loungejako itse taas oli kyllä mielenkiintoinen – en nyt sitten tiedä, onko ”Animehengaus kielletty” paras tapa viestiä tietyn ryhmän toivottuudesta scifiloungessa. Ja olisi toisaalta kiva tietää, mikä on animehengausta – entä jos on animecosplaytakin harrastava scififani (joita ilmeisesti järjestäjien näkemyksen mukaan kuhisee pilvin pimein, koska Animecon ja Finncon järjestetään edelleen yhdessä – vaikka tilanne onkin onneksi muuttumassa), olisikohan silloin ollut tervetullut scifiloungeen? Tätä tiukkaa kysymystä on osittain tutkinut ainakin madu Aniki-foorumilla. Ilmeisesti soluttautuminen onnistui, sillä saamieni tietojen mukaan madu on yhä hengissä. Toisaalta madu olikin naamioitunut scifistiksi. Niinjoo. Animelounge oli viihtyisyydessään ihan ässäluokkaa, kuten vieressä olevasta kuvasta näkyy. Melkein tulee mieleen erään herran rakennelmat toisen maailmansodan aikaan.

Onneksi sää suosi Animeconia jälleen, sillä sateen yllättäessä ja ihmismassojen yrittäessä sisään… no, näky ei välttämättä olisi ollut kaunis. Loppujen lopuksi Animeconista sekä Finnconin ohjelmasta (siellähän sitä tuli suurimmaksi osaksi oltua) jäi kuitenkin ihan peruspositiivinen fiilis. ”Ihan jees”, loppujen lopuksi.