Final Fantasy Fight on käsite, joka tuskin kaipaa esittelyä. Vuoden 2005 Traconin pihalta lähteneestä extempore-ohjelmasta nopeasti tapahtumien yleisömagneetiksi kasvanut leikkitaistelu on kerännyt satoja, ellei jopa tuhansia osanottajia ainakin yleisön puolelle ja on ollut valokeilassa niin Suomen animelehdistössä kuin foorumeilla ja blogeissakin. Final Fantasy Fight on kirvoittanut mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin – toisten mielestä se on loistava osoitus nuorempaan harrastajapolveen iskevästä ohjelmasta, joka aktivoi näitä osallistumaan ja mahdollisesti myös kehittämään omaa ohjelmaa. Toisten mielestä taas Final Fantasy Fightit ovat olleet lähinnä huutoa ja riehumista sisältäviä härdellejä, jotka ovat verrattavissa lähinnä syöpään, joka tuhoaa laadukkaat conit.

Nyt tälle keskustelulle on ilmeisesti tulossa loppu, sillä oikiskontaktieni avulla sain tietooni, että oikeusministeriössä toiminut ns. Hattulan työryhmä (puheenjohtajana Kukka-Maaria Hattula) on luovuttanut mietintönsä oikeusministeriölle. Mietintö on karua luettavaa ainakin Final Fantasy Fightien ystäville. Noin satasivuinen muistio sisältää tietysti myös melko tylsää vatvomista, mutta olen nostanut tähän muutamia kovimpia kohtia:

”Japanilaisen populaarikulttuurin nuorisotapahtumissa on tätä nykyä muuttunut normaaliksi nk. Final Fantasy Fight, mikä tarkoittaa ‘viimeistä taistelufantasiaa’. Kyseessä on vaarallinen extreme-laji, johon sisältyy myös rituaalisia ja jopa okkultistisia piirteitä. – - Faiteiksi kutsutuissa rituaaleissa pelaajiksi kutsutut uhrit pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan, kunnes jompikumpi häviää. Häviön rajana on pyörtyminen, mutta koska pelaajat ovat usein aseistettuja, kuolemantapauksiakin on sattunut. Faitit muistuttavat etäisesti antiikin Rooman gladiaattoritaisteluja.”

”- – Rituaalin johtajaa kutsutaan pelinjohtajaksi. Pelinjohtajalla on absoluuttinen määräysvalta pelaajiin, ja näiden tulee periaatteessa totella tämän jokaista käskyä. Tähän asti pelinjohtaja on käskenyt pelaajia vain taistelemaan, mutta sille, että tämä käskisi nämä esimerkiksi tekemään muita rikoksia, kuten pahoinpitelemään rituaaliin kuulumattomia, ei näyttäisi olevan mitään estettä – -. Pelinjohtajan käskyjen noudattamista valvoo nk. orkesteri, jonka tehtäviin kuuluu soittaa rituaalin aikana okkultistista musiikkia, jonka tarkoituksena on vaivuttaa pelaajat taisteluhurmioiseen transsiin. Orkesterin tehtävänä on myös varmistaa, että pelaajat tottelevat johtajan käskyjä. Orkesteriin kuuluvat voivatkin mm. pakottaa pelaajat jatkamaan taistelua, vaikka nämä tahtoisivat lopettaa.”

”Kyseessä on selvästi kasvava ilmiö. Vuonna 2005 muutamia kymmeniä ihmisiä villinnyt ilmiö on muutamassa vuodessa kasvanut tuhansia ihmisiä käsittäväksi, vaaralliseksi underground-liikkeeksi. Faitteihin osallistuneet ovat ehdollistuneet rituaaliin kuuluvalle musiikille, ja saattavat tätä musiikkia kuullessaan hyökätä kenen tahansa kimppuun julkisellakin paikalla. Tässä tilassa pelaajien itsesuojeluvaisto sammuu ja he saattavat toimia arvaamattomasti kuin huumeidenkäyttäjät.”

Muistion kieli kertoo siitä, että Kukka-Maarialla tai muulla työryhmällä ei ole kovinkaan selvää kuvaa sinällään harmittomasta harrastuksesta! Tämä ei toisaalta ole yllätys: milloin viimeksi olet kuullut, että jokin työryhmä olisi ehdottanut jotain järkevää? Ehdotuksista puheenollen, muistion kohta ”Suositeltavat toimet” on ehkä vieläkin karumpaa luettavaa:

”- – koska kyseessä on ilmeisen vaarallinen ja okkultistinen rituaali / underground-liike, työryhmä yksimielisesti ehdottaa, että:

-Taistelufantasiarituaalit luetaan kielletyksi sotilaalliseksi toiminnaksi;
-Taistelufantasiarituaaleihin osallistuneilta kielletään osallistuminen yleisötapahtumiin;
-Rikoslakia muutetaan siten, että taistelufantasiarituaaleihin osallistuminen luetaan törkeäksi pahoinpitelyksi tai sen yritykseksi (Rikoslaki 17 luku 12 §);
-Taistelufantasiarituaaleja järjestävät tahot tuomitaan joukkotappelun järjestämisestä (Rikoslaki 17 luku 15 a §)”

Itse tulkitsen tätä niin, että jos olet joskus osallistunut Final Fantasy Fightiin, et saa enää osallistua coneihin. Ja jos joku osallistuu Final Fantasy Fightiin näiden muutosten jälkeen, tämä tuomitaan törkeästä pahoinpitelystä tai sen yrityksestä + tältä kielletään coneihin osallistuminen. Tämän lisäksi Fightien järjestäminen muuttuu rangaistavaksi teoksi. Aika pahalta kuulostaa. En ole vielä tavoittanut Visual Gayn tyyppejä asiaan liittyen, mutta eipä sillä toisaalta ole väliäkään: he tuskin rupeavat riskeeraamaan koko tulevaisuuttaan Final Fantasy Fightien vuoksi, enkä usko, että he tahtovat julkisuudessa enää esiintyä.

Bubukuuti toivottaa joka tapauksessa Visual Gaylle ja kaikille Final Fantasy Fightaajille voimia – olen muuten valmistumassa pikkuhiljaa, joten jos ongelmia lain kanssa ilmenee, voin myös mahdollisesti tarjota oikeusapua. Maksutta tietysti, kun hyvällä asialla ollaan.

Että semmosta tällä kertaa ;DD

Olin Vili Lehdonvirran väitöstilaisuudessa kuukausi sitten. Vili väitteli kauppatieteen tohtoriksi, väitöskirjan nimi oli ”Virtual consumption”; aiheena oli siis virtuaalinen omaisuus (btw – sen lisäksi, että Vili väitteli alle 30-vuotiaana tohtoriksi, Vili on onnistunut myös siinä, missä moni satunnainen japaniharrastaja ei: Vilillä on japanilainen vaimo. Käyx kateex?). Yksi kantava teema tällaisessa aiheessa on, että materian omistaminen ei ole välttämätöntä, vaan esineen hyöty määräytyy sen käyttöhyödyn mukaan. Vaikka anime ja manga eivät olekaan ”virtuaaliomaisuutta” samassa mielessä kuin taikamiekat World of Warcraftissa tai valtaistuimet ja klubisohvat Habbo Hotelissa, voidaan väittää, että viihteenkin arvo on nimenomaan sen käytössä: mangaa luetaan ja animea katsotaan. Streamauspalvelut vähentävät tarvetta animen torrentoimiseen, sillä miksi kuluttaa omaa kovalevytilaa, kun saman jakson voi katsoa suoraan netistäkin? Tälle ajatuksellehan perustuu esimerkiksi Spotify: musiikki ei missään vaiheessa tallennu käyttäjän tietokoneelle, vaan soitetaan ”suoraan” internetistä streamaamalla (ks. myös kirjoitukseni ”Onko Spotifystä iloa otakulle?”).

On selvää, että ainakaan ihan kaikki eivät ole valmiita siirtymään käyttöhyötypohjaiseen ajatteluun ihan heti – omistaminen kun on käytännössä ollut vuosien saatossa lähes ainoa tapa nauttia, no, omaisuudestaan. Lainaaminen tai vuokraaminen eivät varsinkaan anime- ja mangaharrastajalle ole kovinkaan vakavastiotettavia vaihtoehtoja kirjastojen jne. varsin suppeiden valikoimien vuoksi. Varsinkin Weeaboon Niksu on korostanut omistamisen riemuja.

Omistamiseen vaan liittyy pienoisia ongelmia. Ensimmäinen ongelma liittyy omistamisen fyysisyyteen – siihen vaaditaan lähes poikkeuksetta jokin fyysinen kappale: DVD- tai BluRay-kiekko tai mangapokkari. Tähän fyysiseen materiaan liittyy aina valmistuskustannuksia; onkin sanottu, että ennen digitaalista jakelua kirjakustantajat myivät paperia, eivät sisältöä. Kirjojen hinnasta suuri osa muodostuu paperikustannuksista. DVD- ja BluRay-kiekot jne. ovat suhteessa halvempia valmistaa, mutta kyllä siihenkin rahaa kuluu. Ja materia ei myöskään siirry tänne peräpohjolaan ilmaiseksi, vaan hintaan leivotaan tietysti rahti- ja postikuluja ja niin päin pois. Toisin sanoen hinnassa on käytännön pakosta aika paljon muutakin kuin pelkkää sisällön hintaa. Toinen ongelma liittyy taas materian varastointiin: varastointi vie tilaa, ja merkitsee lähes poikkeuksetta tulonsiirtoa Lundialle tai muulle vastaavalle firmalle. Ja hyllyt sun muut taas vievät tietysti tilaa, jonka voisi muutoin käyttää johonkin muuhun, ja tunnettu tosiseikka on, että mitä isompi talo, sitä isompi vuokra / hinta. Ei ole sattumaa, että teollisuus pyörii nykyään ”Just In Time”-periaatteella, jossa tehdas pärähtää käyntiin sillä hetkellä kun tilauksia tulee eikä mitään säilytetä varastossa homehtumassa.

Toisaalta ei streamaus ja muu käyttöpohjainen ajattelukaan ongelmatonta ole: jos teoksista ei saa kopioita kiintolevylleen, sitten pyöritelläänkin peukaloita kun nettiyhteys katkeaa, tai jos palvelu lopettaa toimintansa. Tietysti oikeudenomistaja voi luvata, että tässä tapauksessa animut ja mangot voi ladata konelleen suoraan ilman DRM:ää – tälle lupauksellehan perustuu esim. Valve Softwaren Steam-pelialusta – mutta ongelmana on se, että esimerkiksi konkurssin yllättäessä oikeushenkilön velvollisuudet lakkaavat. Toisin sanoen oikeudenomistajalla ei ole enää mitään velvollisuutta toteuttaa lupaustaan, ja sinne menivät animut. Ja tietysti pitää ottaa huomioon, että ihmiset tahtovat yleensä ostaa ”ikuisen käyttöoikeuden” jonkin 3 katselukertaa sisältävän DRM-paskeen sijaan, vaikka ihmiset eivät katsoisikaan samaa animejaksoa kuin ehkä pari kertaa.

Mitä taas mangaan tulee, voi esittää vanhan argumentin siitä, että fyysinen pokkariformaatti on ylivertainen näytöltä lukemiseen verrattuna, vaikka nykyään on toki kilpaileviakin vaihtoehtoja – esimerkiksi Amazonin Kindle-lukulaite, jota Gurumarkkinointi-blogin Jari Parantainen ylistää kirjoituksessaan: ”Painetun paperin ylivoimaisuudesta paasaavat eivät ilmeisesti paremmasta tiedä. Luulen, että takinkääntäjät yleistyvät lähiaikoina rajusti.” Tosin ainakaan itselläni ei ole mitään hajua, onko mangaa ylipäätään saatavissa Kindlelle, ja ottaen huomioon, että Kindle maksaa parisataa euroa, ainakin alkukustannukset voivat olla perusharrastajalle melko suolaiset. Mutta Kindle ei tietenkään ole ainoa tie – Japanissa esimerkiksi kännykällä luettava manga on kova juttu. Eli ei nykyinen kiekko ja pokkari -formaatti ole mikään kiveen hakattu asia. Toisaalta, jos ei omista fyysistä kappaletta, on vähän paha mennä pyytämään idoliltaan siihen nimmaria ;<

Mutta mitä mieltä itse olet – onko omistaminen tarpeellista? Pitääkö kaikki animut ja mangot löytyä hyllystä, vai oletko jo luopunut omistamisesta ja siirtynyt käyttömaailman ihmiseksi?

Lukaise myös Otakunviran Tsubasan kirjoitus Hitaasti jauhavat pyörät, joka liittyy osittain samaan aiheeseen.

NYT SITÄ SAA!! MUSIIKKIA NETISTÄ!! ILMAISEKSI!! LAILLISESTI!!! Jos et ole jo kuullut Spotifystä, niin siinäpä tulivatkin tärkeimmät tiedot. Spotify siis tarjoaa käyttäjilleen laillisesti about kaiken musiikin mitä kuviteltavissa on, ilmaiseksi. Spotify on kuluttajien messias ja musiikkiteollisuuden pelastaja. Ulkoasultaan Spotify ei eroa esim. ITunesista hirveästi; ohjelmassa on Search-toiminto, jolla pystyy etsimään biisejä/artisteja/albumeja, joita tuplaklikkaamalla niitä pääsee kuuntelemaan. Musiikkia löytyy todella paljon ja se on ainakin omiin korviini tarpeeksi hyvälaatuista (Ehkä 192 kbps? En tiedä, en ole niin kultakorva). Biisejä voi myös askarrella omiksi soittolistoikseen.

Miten Spotify voi olla laillinen? Spotifyn ilmaisversio toimii mainosrahoitteisesti – ohjelman ulkoasuun kuuluu pari mainosbanneria ja välillä biisien väliin tulee muutaman sekunnin kestävä mainos. Vajaan kymmenen dollarin kuukausimaksulla saa käyttöönsä ”premium”-Spotifyn, jossa ei musiikkia ole yhtään enempää tarjolla koska kaikki on tarjolla ilmaisversiossakin, mutta mainoksista pääsee eroon. Hämmentävää on, että Spotifyn ansaintamalli (tai paremminkin tilitysmalli eli se, minkä perusteella artisteille tilitettävät tulot jaetaan) ei ole julkinen, tai ainakaan minä en ole siihen törmännyt missään, eikä ilmeisesti kukaan muukaan. Hannu Oskala (joka ilmoittaa ammatikseen ”freelance-muusikko”; ilmeisesti hänellä on siis kokemusta tekijänoikeusasioista muusikkopuolelta) on pohtinut Spotifyn ansaintamallia (tai siis tilitysmallia) blogissaan sinänsä osuvasti.

Oskalan kirjoitus on ymmärrettävästi hieman hapan, mutta siinä on asiaa, joka kiinnostaa – tai ainakin pitäisi kiinnostaa – myös animeharrastajaa:

”- – Mainosrahoitteisuus ja “loppukäyttäjälle ilmainen” musiikkipalvelu saattaa olla tulevaisuuden bisnesmalli, mutta näin se ei tule toimimaan. Tai sitten musiikkia ei tuoteta ammattimaisesti. Ainakaan pieneille markkinoille. Lue: Suomi.”

Siitä huolimatta, että isoimmat levy-yhtiöt ovat Spotifyssä mukana (syistä joita Oskala yrittää kirjoituksessaan arvata), mukanaolevat levy-yhtiöt ovat lähinnä vain niitä isoja levy-yhtiöitä. Ja nimenomaan länsimaisia levy-yhtiöitä. Animetunnareita ei Spotifystä löydy ja japsipoppia tai -rokkia on Spotifystä turha etsiä; edes mainstreameinta kärkeä edustavat Ayumi Hamasaki ja Utada Hikaru ovat Spotifylle täysin tuntemattomia. Nobuo Uematsua ei Spotifystä löydy, saati sitten Yoko Kann… eikun ei! Kannon tekeleitä löytyy; joku Toru Tanabe -niminen kaveri on laulanut näköjään useita animehittejä vuosien varrelta (Zankoku na tenshi no teze, Kiseki no Umi, Give A Reason…) ja levyttänyt… tosin saksaksi :F.

Mitään Chrono Symphonicin (Chrono Triggerin musiikkeja remiksattuna) tai Final Fantasy IV: Echoes of Betrayal, Light of Redemptionin (Yllättäen Final Fantasy IV:n musiikkeja remiksattuna) kaltaista meidän on Spotifyltä turha odottaa. Ne kun ovat harrastelijalähtöisiä projekteja, joissa vapaaehtoiset ovat miksanneet ko. pelien biisejä toimiviksi albumeiksi. Jotkut miksaukset ovat lähinnä paranneltuja versioita alkuperäisistä, ts. instrumentit kuulostavat oikeilta instrumenteilta eivätkä midi-piipitykseltä, jotkut taas täysin uudenlaisia versioita biiseistä. Esimerkiksi Voices of the Lifestream -albumilta löytyvä, One-Winged Angeliin pohjautuva Black Wing Metamorphosis on aaaaaaika lailla erilainen – mutta silti selvästi One-Winged Angelin muunnelma.

Vitsi on vain siinä, että nämä remiksatut kokoelmat perustuvat viime kädessä tekijänoikeuden alaisen materiaalin, tässä tapauksessa sävellyksen oikeudettomaan hyödyntämiseen, siis tekijänoikeuden loukkaamiseen. Voisi kysyä, kuka tässä menettää rahaa – jos kuuntelen moista ”piraattilevyä” jossa on ”varastettu” sävellykset, johtaako se siihen, että en osta itse peliä (jossa en edes voi kuunnella miksattua versiota biisistä!) – mutta en kysy; taidan jättää sen toiseen kirjoitukseen.

Oskala tekee mielestäni virheen kuvitellessaan musiikin kuuntelun olevan maantieteellisesti sidottu asia asia, mutta osuu osittain oikeaan siinä mitä tulee pienten markkinoiden musiikkiin: koska se ei ole taloudellisesti houkutteleva vaihtoehto, ei siihen viitsitä panostaa. Ainakaan tällä hetkellä Spotify ei auta otakua ollenkaan, ja suhtaudun skeptisesti siihen, auttaako se koskaan. Kaikki musiikki kun ei edes ole kaupallista, kuten Chrono Symphonic, FF IV: Blaa blaa, Voices of Lifestream ja muut OC Remixit demonstroivat. Spotify on askel oikeaan suuntaan eli siihen, että ihmisille tarjotaan laillinen tapa kuunnella musiikkia netistä lain harmaalle alueelle menevän lataamisen sijaan, mutta parempiin tuloksiin päästäisiin, jos saatavilla olisi muutakin kuin mainstream-kamaa.

Ehkä olisi minunkin korkea aika kirjoittaa viime viikonlopun Animeconista – Bubuhan kirjoitti tapahtuman hengailupuolesta viime postauksessa.

Itselläni coni kului enemmän ohjelman parissa. Itse asiassa kävin paikalla jo torstaina Desuconin kirstunvartijan, Antti ”Ana” ”lolcat” ”Aivan mahtava fiilis” Myyrän kanssa, spottailemassa Desuconille mehunjakopistettä. Kerrottakoon, että hyvämuistisena kaverina Antti onnistui jättämään sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle, minkä huomasimme käytyämme kauppakeskus Ruoholahdessa. Haettuamme sateenvarjon huomasimme puolimatkassa Ruoholahden metroasemalle, että Antti oli jättänyt sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle uudestaan…

Perjantai meni minulta conin osalta aika nopeasti, sillä perjantai oli normaali työpäivä. Ehdin kuitenkin Kaapelitehtaalle kuudeksi, jolloin alkoi Penetroivat Pelit ja Läpäisevät Leikit -paneeli, joka oli pakko nähdä. Paneeli siis käsitteli ns. pervasiivisia pelejä eli pelejä, jotka ovat ”läpitunkevia”. Panelistit totesivat tämän tarkoittavan heidän määritelmiensä mukaan peliä, jossa ei ole selvää

• Kuka pelaa
• Missä pelaa
• Milloin pelaa

Mielenkiintoinen pointti oli myös, että maailma on nykyään niin pelien läpäisemä, että joitain yhteiskunnan ja elämän osa-alueita on mahdoton ymmärtää, mikäli ei ymmärrä pelaamista. Tällainen järjestelmä on esimerkiksi pörssi – jos pörssijärjestelmää miettii minä tahansa muuna kuin pelinä, se on aivan järjetön. Sen sijaan pelinä pörssi muuttuu heti ymmärrettävämmäksi. No, se siitä. Kerrottakoon kuitenkin vielä, että The Sims ei ole peli, ja tämä on absoluuttinen totuus josta ei kiistellä, koska minä määrään niin.

Lauantaina pakenin majoituspaikastani nopeasti jotta ehdin pakoon Bubun ja Ankan yaoi-cosplayta Code Geass -cosplayta ja jottei kukaan yhdistäisi minua julkisissa liikennevälineissä moisiin sekopäihin. Minähän en koskaan tee mitään yhtä tyhmää, pois se minusta.

Paikalle päästyäni suuntasin katsomaan Janne ”Dystopia” Haimilahden Elämää Suurempi Anime -luentoa, jonka missasin Desuconissa koska olin hieman velvollisuuksissa kiinni. Luento oli varsin hauska, ainoa miinuspuoli oli, että äänissä oli jotain häikkää mikä aiheutti hra Haimilahden äänen kaikumista salissa ja puheesta oli todella vaikea saada selvää, kunnes joku tekniikan sankari keksi laittaa etukaiuttimet päälle. Sen jälkeen homma toimi. Kokonaisuudessaan luento jäi vahvasti plussan puolelle.

Elämä > Anime -luennon jälkeen kävin katsastamassa myyntipöytiä ja pystyttämässä Desumehupistettä, minkä jälkeen olikin aika siirtyä Aleksi Kuution pelit ja vehkeet -paneeliin, joka käsitteli – mitäpä muutakaan kuin pelaamista, tarkemmin sanottuna sen tulevaisuutta. Paikalla oli myös Jussi Ahlroth Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksesta, Frans Mäyrä (joka muuten blogasi nopeasti Finncon-Animeconista) Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitokselta sekä Pelit-lehden avustajana toimiva Olli Sinerma (myös Kuutio on Pelit-lehdessä avustajana). Paneeli käsitteli esim. pelien muuttumista pelkästä taistelutoiminnasta muunlaisten konfliktien (kuten esim. sosiaalisten konfliktien) suuntaan – luonnollisesti paneeli käsitteli myös liikkeentunnistukseen perustuvaa pelaamista, kuten esim. Wiitä ja Microsoftin tulevaa Project Natalia. Tähän allekirjoittaneen oli pakko kommentoida miten mielenkiintoista on, että siinä missä tekniikka kehittyy, pelit taantuvat. Wii Sportsin tennis on tästä hyvä esimerkki: sehän on pelillisesti oikeastaan tasan sama peli kuin esim. NESin tennis; ainoa ero on parempi grafiikka ja liikkeentunnistukseen perustuva ohjaus… mutta kaipa ne pelit siitä kehittyvät. Toivottavasti.

Pelien ja vehkeiden jälkeen oli tarkoitus mennä troll… katsomaan ”Sinut itsensä kanssa – fanfiction ja moraali”-paneelia, mutta koska joku fiksu henkilö oli laittanut sen ohjelmalehtiseen vain nimellä ”Sinut itsensä kanssa”, luulin sen olevan joku Kaari Utrion keskustelutilaisuus yhteiskunnan aiheuttamasta paineista naiskuvaan tjsp enkä sitten hoksannut että kyseessä oli nimenomaan se fanfiction-paneeli, joten se sitten jäi. Että sehän meni hyvin. Illalla oli tarkoitus mennä katsomaan myös Strike Witches -luentoa, mutta Kehittyvien conien Suomi ry:n kevätkokouksen vuoksi Iskunoidatkin jäivät väliin :/. Kokousrumban jälkeen siirryin Bubun kanssa em. Ankan luo majoittumaan ja punomaan juonia seuraavaa päivää varten.

Sunnuntaina driftasimme Kaapelitehtaan pihaan autolla ja… hengailimme. Bubu tosiaan kikkaili itsensä cosplay-ryhmäkisaan median edustajana (=tämän blogin toisena kirjoittajana, kannattaa siis perustaa blogi niin pääsee cosplay-kisaan jonon ohi, vink vink!), kuten tämän kaksi kaveriakin. Minä puolestani suuntasin kohti ”Sananvapaus ja tekijänoikeus”-paneelia (Osanottajina Varsinais-Suomen vihreiden pj Mari Saario, Jussi Ahlroth Helsingin Sanomista, Kaj Sotala Piraattipuolueesta sekä sarjakuvapiirtäjä-taiteilija Reima Mäkinen). Mäkinen oli kovin huolestunut siitä, että pahojen piraattien varastaessa leivän taiteilijan pöydästä ei taiteilijoilla ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä harrastelijoiksi tai keppikerjäläisiksi. Jep jep. Paneelin aikana joku taisi vielä heittää perinteisen ”tiedostojen kopiointi on kuin auton varastaisi!!”-vertauksen. Huoh, eikö näistä ole vieläkään päästy eroon? Todettakoon, että teoksen luoja on taiteilija tai ainakin tekijänoikeuksien omistaja. Tästä tuskin on kiistaa. Mutta siinä vaiheessa kun tämä henkilö tahtoo MYYDÄ teostaan (tai oikeastaan teoskappaleita), hänestä tulee liikemies. Liikemiehen tehtävänä on saada tuotteensa myydyksi – siinä ei auta hokea että ”ette saa tehdä noin, teidän pitäisi tehdä näin”, vaan koettaa keksiä uusia, innovatiivisia tapoja myydä tekijänoikeuksien alaista materiaalia (samasta asiastahan kirjoitin mm. tässä postauksessa). Olen varma, että se joka sen tavan keksii, rikastuu huikeasti.

Tekijänoikeuspaneelin jälkeen suuntasin ihan oikeasti varsinaisen Animeconin ohjelman puolelle eli kustantajien kyselytunnille, missä Antti Valkama (Sangatsu) ja Antti Grönlund (Punainen Jättiläinen) olivat edustamassa (Egmontin Janne Suominen koetti laistaa paikalta cosplay-kisan tuomaroinnin vuoksi) Jussi ”nixu” Nikanderin sekä yleisön korventaessa näitä piinaavilla kysymyksillään. Kuten esimerkiksi ”miksi Hopeanuoli-mangaa ei ole saatu Suomeen?” Vihdoinkin saatiin vastaus kysymykseen, joka on askarruttanut teinityttöjä ympäri Suomen: ilmeisesti syy on se, että kukaan Japanissa ei tiedä, kenelle sarjan tekijänoikeudet nykyään kuuluvat (valistuneet arvaukset johtavat Koreaan) , joten sarjaa ei voi lisensoida. Kyllä se on hyvä että meillä on tekijänoikeudet, jotka suojelevat kulttuuria ja turvaavat sen leviämistä! Eiku mites se meni? Eipä silti, sarjan painolaatatkin ovat kuulemma kadonneet jonnekin, eli lisensointi olisi siinäkin mielessä hieman hankalaa… Kerrottakoon myös, että Punaiselta Jättiläiseltä tulee BL-sarja. Eli Black Lagoon. Heh. Heh. Ehkä vähän kuiva vitsi.

Kyselytunnin jälkeen olisi ollut vielä muutama ohjelmanumero, joissa olisi ollut kiva käydä (kuten Sarjakuvakohujen lyhyt historia, Vakavaa keskustelua cosplaysta sekä Animen maahantulo), mutta valitettavasti aika ei antanut myöten – Bubun piti suunnata Turkuun töitä varten ja kun junatkin kuulemma lakkasivat kulkemasta kuuden jälkeen ratatöiden vuoksi, katsoin parhaaksi lähteä ajamaan kohti Turkua Bubun kanssa.

Kokonaisuudessaan olen yllättynyt siitä miten hyvin Kaapelitehdas toimi – vaikka tilaa ei ollut ihan yhtä paljoa kuin Desuconissa (;>), mahtui Merikaapelihallissakin kävelemään ilman että piti hirveästi raivata tietä massalla ja lihaksella. Sinällään conissa oli keksitty sinällään hyvä lounge-idea, eli että alueella on pari sohvilla varustettua ”hengailumestaa”, jossa voi hetken huoahtaa ja vain olla. Loungejako itse taas oli kyllä mielenkiintoinen – en nyt sitten tiedä, onko ”Animehengaus kielletty” paras tapa viestiä tietyn ryhmän toivottuudesta scifiloungessa. Ja olisi toisaalta kiva tietää, mikä on animehengausta – entä jos on animecosplaytakin harrastava scififani (joita ilmeisesti järjestäjien näkemyksen mukaan kuhisee pilvin pimein, koska Animecon ja Finncon järjestetään edelleen yhdessä – vaikka tilanne onkin onneksi muuttumassa), olisikohan silloin ollut tervetullut scifiloungeen? Tätä tiukkaa kysymystä on osittain tutkinut ainakin madu Aniki-foorumilla. Ilmeisesti soluttautuminen onnistui, sillä saamieni tietojen mukaan madu on yhä hengissä. Toisaalta madu olikin naamioitunut scifistiksi. Niinjoo. Animelounge oli viihtyisyydessään ihan ässäluokkaa, kuten vieressä olevasta kuvasta näkyy. Melkein tulee mieleen erään herran rakennelmat toisen maailmansodan aikaan.

Onneksi sää suosi Animeconia jälleen, sillä sateen yllättäessä ja ihmismassojen yrittäessä sisään… no, näky ei välttämättä olisi ollut kaunis. Loppujen lopuksi Animeconista sekä Finnconin ohjelmasta (siellähän sitä tuli suurimmaksi osaksi oltua) jäi kuitenkin ihan peruspositiivinen fiilis. ”Ihan jees”, loppujen lopuksi.

Bubu valehtelee, en ole kuluttanut aikaani Empire: Total Waria pelaten. Okei, olen, mutta kävin myös Puolustusvoimien tarjoamalla vajaan viikon viihdematkalla, toisin sanoen kertausharjoituksissa, joissa tuli tehtyä kaikkea kivaa, kuten ammuttua rynnäkkökiväärillä ja käveltyä metsässä. Ja juotua aika paljon kahvia sotilaskodissa.

Mutta asiaan. Tapahtui viime jaksossa: Crunchyroll streamaa Naruto Shippuudenia luvan kanssa. TV Tokyo streamaa Naruto Shippuudenia japanilaisilla äänillä englanniksi tekstitettynä tunti Japanin-lähetyksen jälkeen maksaville asiakkaille, viikon päästä ilmaiseksi. Viz streamaa Naruto Shippuudenia sivuillaan. Ja Crunchyrollhan streamaa aika paljon muutakin. Uusimpana pelaajana kentälle on ilmaantunut KadoTV, Kadokawan ~kokeellinen~ sivusto, josta on nähtävillä Full Metal Panicia, Girls Bravoa, Goshuushou-sama Ninomiya-kunia ja vaikka mitä muuta.

Kuten bisnesmallikirjoituksestani varmaan on pääteltävissä, olen sataprosenttisesti tällaisten kokeilujen puolella. Tekisi jopa mieleni väittää, että viihdeteollisuuden – varsinkin subbausongelmasta kärsivän sellaisen – tulevaisuus on streamauksessa. Muutenkin olen sitä mieltä, että viihde tulisi julkaista ympäri maailmaa samanaikaisesti. Vaikka tämä saa minut varmasti kuulostamaan vasemmistohipiltä, voisin väittää, että globalisoituneessa maailmassa esimerkiksi elokuvien ja pelien julkaisu eri aikaan eri puolilla maailmaa on lähestulkoon ihmisten syrjintää. Useimmitenhan tämänkaltainen syrjintä kohdistuu nimenomaan eurooppalaisiin, kuten esimerkiksi Chrono Triggerin tapaus osoittaa: alkuperäinen peli julkaistiin Japanissa ja USA:ssa Super Nintendolle, mutta Euroopassa peliä ei julkaistu lainkaan. Nyt Chrono Trigger käännettiin Nintendo DS:lle ja sen virallinen Euroopan-julkaisu oli helmikuussa – noin 14 vuotta alkuperäisen pelin ilmestymisen jälkeen. Niin, ja japsit ja jenkithän pääsivät DS-versiota pelaamaan jo viime vuoden puolella. Oli kyseessä sitten virallisesti määriteltävä syrjintä tai ei, tämänkaltainen erilainen kohtelu joka tapauksessa ärsyttää ihmisiä ja osaltaan aiheuttaa warettamista. Warettamista, joka voitaisiin ehkäistä, jos nämä viihdetuotteet vain julkaistaisiin samaan aikaan joka puolella maailmaa. Samaa mieltä on muuten myös Valve Softwaren liiketoimintojen kehityspäällikkö / lakimies Jason Holtman, kuten tästä Law of the Gamen kirjoituksesta käy ilmi.

Streamaus on omalta osaltaan siis ainakin yksi tapa ehkäistä warettamisen aiheuttamia ongelmia. Toimiiko se? Ainakin osaltaan näyttäisi toimivan: Dattebayo lopettaa Naruto Shippuudenin subbaamisen. Tieto tuskin on ainakaan Naruto-faneille uusi, mutta joka tapauksessa erittäin merkittävä. Ennen fansubbaus oikeutettiin sillä, että subbaamalla tarjottiin ihmisille sarjoja, joita ei ”koskaan” tuotaisi länsimaisen yleisön saataville. Sen jälkeen se oikeutettiin sillä, että tarjottiin ihmisille sarjoja, joita ei vielä sillä hetkellä ollut länsimaisen yleisön saatavilla; sarjaa ei ollut lisensoitu alueelle. Viime aikoina fansubbaus on oikeutettu sillä, että virallisessa julkaisussa kestää ainakin vuosi.

Siitä huolimatta, että nämä syyt ja varsinkin tämä ”syyevoluutio” kuulostaa lähinnä lainvastaisen toiminnan apologeettiseltä puolustelulta, on siinä totuuden siemen: vaikka olisi sataprosenttisen varmaa, että sarja tulee länsimaihin, vuosi on loppujen lopuksi viihdealalla kohtuullisen pitkä aika. Jos tahtoisin vaikuttaa kunnon naavaparralta, toteaisin tässä nyt varmaan jotain itsekeskeisestä ”kaikki mulle heti nyt”-nuorisosta, jolle ei riitä edes kolme kalapuikkoa. Ja totta on, että internetissä ”kaikki mulle heti nyt”-asenne on vallitseva – mutta se asenne on tosiasia, johon markkinoiden tulee sopeutua. Internet on heittänyt vanhat roolit päälaelleen: nyt julkaisija on yleisön palvelija ja yleisö on yksinvaltias kuningas: jos yleisölle ei anna mitä se tahtoo, yleisö ottaa sen mitä se tahtoo – olkoot se sitten vaikka Naruto-jakso kaksi tuntia sen Japanin-lähetysajan jälkeen.

Streamaukseen voi tietysti suhtautua kahdella tavalla. Jotkut ovat kyselleet minulta, että eikö se, että virallinen julkaisija lähettää virallista matskua ilmaiseksi, ole avoin valtakirja sille, että sarjaa saa subata vapaasti. Voidaanko siis tästä teosta johtaa oikeutus toiselle teolle? Ei se mahdotonta ole: sopimushan voi syntyä pelkillä teoilla ilman minkäänlaisia allekirjoituksia (ns. konkludenttinen sopimus). Yksinkertaisin esimerkki tästä on ruokakauppa: maitopurkin kassan liukuhihnalle asettamalla ostajaehdokas ilmaisee halunsa ostaa ko. tuotteen. Myyjä sanoo hinnan, asiakas iskee rahat tiskiin. Kauppa on syntynyt. Tekijänoikeuden alalla tätä lähiten vastaava on käsite ”implied license”, joka välillä nousee pinnalle internetin tekijänoikeusongelmista puhuttaessa. Sinällään kyse on lisenssistä, joka voidaan ”johtaa” toisen teoista. Onko virallisen julkaisijan streamaus siis lupa subata? Tämä kanta on sinällään perusteltu: jos virallinen julkaisija (=taho, joka keräisi myynnistä voitot) levittää varsinaista myytävää artikkeliaan vapaasti, miksi muut eivät saisi sitä levittää?

Kieltävä kanta on kuitenkin paremmin perusteltu. Ensinnäkin implied license ei tarkoita, että yksittäisestä teosta voitaisiin johtaa yleinen sääntö, vaan implied license on lähinnä puolustusperuste: sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa oikeudenhaltija on ollut pitkään tietoinen jostain oikeudenloukkauksesta, mutta ei ole puuttunut asiaan millään tavalla. Tällöin joissain tapauksissa voidaan mahdollisesti katsoa, että oikeudenhaltija on hiljaisesti nämä teot hyväksymällä antanut tähän lisenssin. Nyt jos oikeudenhaltija yhtäkkiä tahtookin kieltää jotain tahoa tekemästä samaa kuin muut, voi tämä taho vedota siihen, että oikeudenhaltija on hyväksynyt heidän toimensa ”implied licensellä”.  Implied license on kuitenkin – useimmissa tapauksissa – varsin heikko puolustusperuste: siitä huolimatta, että esimerkiksi tavaramerkin voi ainakin joissain valtioissa menettää ellei sitä valvo ja tarvittaessa puolusta oikeusteitse, ei tekijänoikeuteen lähtökohtaisesti sisälly tämänkaltaisia ”menetysmahdollisuuksia” – tekijänoikeus on voimassa, kunnes se lakkaa (pääsääntöisesti) 70 vuoden kuluttua viimeisen tekijän kuolemasta. Oikeudenhaltijalla voi hyvinkin olla myös syy tämän ”syypään” erilaiseen kohteluun.

Toinen syy on, että tekijänoikeuden yksi ydintarkoituksista on antaa oikeudenhaltijalle oikeus päättää teoksen kappaleiden leviämisestä, piste. Oikeudenhaltijan ei siis ainakaan periaatteessa tarvitse mitenkään perustella sitä, miksi hän ei halua teoksensa leviävän tietyllä tavalla. Merkityksetöntä on myös, olisiko tästä leviämisestä jotain haittaa tekijälle: tekijä voi ihan hyvin kieltää myös hänelle hyödyllisen teoksen levittämisen, jos tätä sattuu huvittamaan. Luonnollisista syistä tätä ei varmaankaan hirveän usein tapahdu, mutta tämä oikeus oikeudenhaltijalla joka tapauksessa on.

Kolmas ja ehkä tärkein syy on kuitenkin on Tyhmä Yleisö, joka on oikeustieteellinen käsite, jonka olen kehittänyt itse päässäni. Käytännössä Tyhmä Yleisö tarkoittaa yleisön näkökulman yksinkertaisuutta; sitä, että yleisö on bisneskuviosta ulkopuolinen, tarkkailee sitä ”ulkopuolelta”. Tästä johtuen yleisön näkökanta on aina rajoittunut ja vaillinnainen. Janten lakia mukaillakseni Tyhmän Yleisön käsitteen perusajatus on tämä:

”Sinä et tiedä, miten meidän bisneksemme toimii.”

Koska yleisöön kuuluva on aina bisneskuvion ulkopuolinen, häneltä puuttuu tieto siitä, mihin firma päätöksillään pyrkii. Streamaus tietysti voi olla firman avoin valtakirja subbaajille, mutta aivan yhtä hyvin se voi myös olla subbauskielto – ”me laitetaan nää viralliset matskut jakoon niin nyt teidän ei tartte subata – ja itse asiassa me halutaan että te ette subbaa”. Yllä mainittua Dattebayon tiedotetta lainatakseni:

”I’ve often asked people I know in the anime industry why they think Viz never asked us to stop, and they say, ”Well, Viz isn’t really into the whole C&D thing, they just don’t do that.” That may be true to some extent, but I’ve always liked to think it was because we had a silent symbiotic relationship. We only did things that helped the popularity of their shows, and they turned a blind eye to us.” -Interactii, Dattebayon (ex-)karaokevastaava

Toisin sanoen se, että teollisuuden edustajilta ei ole tullut Cease & Desistiä ei ole merkki siitä, että toiminta olisi hyväksytty ajasta ikuisuuteen. Se saattoi olla merkki siitä, että Viziä ei kiinnostanut lähettää Dattebayolle ko. kieltokirjettä, se saattoi olla merkki siitä, että Viz katsoi oikeuksiensa peräämisen huonoksi PR:ksi, se saattoi olla merkki siitä, että Viz ei yksinkertaisesti tiennyt koko Dattebayon olemassaolosta! Okei, myönnettäköön että viimeisin tuskin on totta, mutta se voisi periaatteessa olla mahdollista. Tärkeintä on kuitenkin se, että Viz ei ole fansubbaajille toimistaan tili- tai perusteluvelvollinen. Sama koskee luonnollisesti muita oikeudenhaltijoita.

Streamauskuvion taustalla saattaa olla myös järjestelyitä, jotka eivät näy katsojalle. Suora maksu katsojalta ei nimittäin ole ainoa tapa siirtää rahaa. Virallisen, streamatun jakson seassa saattaa esimerkiksi olla mainoksia, jotka tuovat oikeudenhaltijalle rahaa. Ne saattavat olla etukäteen könttäsummalla maksettuja arvioidun katsojamäärän mukaan, maksu saattaa tulla jälkikäteen varmistetun katsojamäärän perusteella, ne saattavat määräytyä osittain kiinteästi ja osittain katsojamääräperusteisesti. Crunchyroll saattaa maksaa jotain Vizille, mahdollisesti katsojamäärien perusteella – tai Viz Crunchyrollille! Tai Viz saa osuuden Crunchyrollin mainostuloista. Streamaus voi hyvinkin olla pelkkä mainos viralliselle DVD-julkaisulle. Tai ihan mitä vain – pointti on se, että Tyhmä Yleisö on tästä kuviosta ulkopuolinen eikä tiedä siitä mitään. Se taas aiheuttaa sen, että omaa fansubin katsomista ei voi oikeuttaa sillä, että ”Viz ei menetä mitään jos katon fansubin kun ne ite striimaa Narutoo ilmaseks”, koska rahaliikenne saattaa toimia aivan toisella tavalla kuin katsojien maksamilla maksuilla.

Oma lähtökohtani on siis se, että streamaus ei yksinkertaisesti ole oikeutus fansubeille, vaan enemmänkin kannanotto fansubeja vastaan; ratkaisu fansubbauksen aiheuttamaan ongelmaan. Eri asia on taas se, että jos virallisten streamausjaksojen laatu on huono, voi tämä synnyttää backslashia faneilta. Näinhän on osittain nimenomaan Naruton kanssa käynyt; Dattebayon subeja katsoneet ovat lähettäneet Dattebayolle mailia siitä, että ”jatkakaa subbaamista plz, nää streamatut jaksot ovat huonolaatuisia”. Ja koska Dattebayo ei subbausta jatka, syntyi uusi subbausryhmä Naruto Shippuudenin subbaamiseen…

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että streamaus, on se sitten tullut jäädäkseen tai pelkkä ohimenevä buumi, on hyvä yritys kerrankin kokeilla muita ratkaisuja ”piratismiin” kuin pelkkä ”ETHÄN VARASTAISI AUTOA”-tyylinen mustamaalaus tai 13-vuotiaiden haastaminen oikeuteen. Kuten olen todennut, juristi voi sanoa että ”tuo on lainvastaista”, mutta bisnesmies ei, sillä bisnesmiehen tehtävänä on saada tuote myytyä. Asiakas kun on nimittäin aina oikeassa.

Kuten kaikki tietävät, Geneon meni konkkaan. Tai ainakin lopetti animubisnekset. Asiaan voi suhtautua monella tavalla ja syitä voi etsiä – yksi suosikkisyy, tuo sama joka kuulemma Amigankin tappoi, on piratismi. Tähän viittasivat jo Kyyniset Sedät Joutsenlaulu-ohjelmanumerossaan viime kesänä Nekoconissa.

En epäile yhtään, etteikö piratismista aiheutuisi viihdeteollisuudelle jopa miljoonien eurojen menetyksiä vuosittain. Asiaan tosin vaikuttaa huomattavasti se, miten menetykset lasketaan: jos katsotaan, että jokainen elokuvan nähnyt olisi käynyt katsomassa sen elokuvissa, vuokrannut DVD:n, tämän jälkeen vielä ostanut DVD:n ja vielä katsonut elokuvan mainos-TV:stä sen päälle, päästään laskuissa varmasti miljoonien menetyksiin. On eri asia, kuinka paikkansapitävä tällainen malli on ja ostaisivatko läheskään kaikki elokuvan ilmaiseksi ladanneet elokuvan DVD:tä vai tyytyisivätkö he katsomaan sen kerran kaverin synttäreillä.

Yllä oleva kuvaus leffajulkaisun bisnesmallista on joka tapauksessa todellinen: ensin elokuva teattereihin, sen jälkeen sen saa vuokraamalla, sen jälkeen ostamalla, sen jälkeen sen näkee TV:stä. Jokaisessa portaassa siirtyy fyysistä materiaalia: filmikeloja ja DVD:itä. TV:stä katsojalle ei kyllä välity fyysistä mediaa, mutta TV-yhtiölle kyllä. Bisnes pyörii fyysisen, taloustieteen lainalaisuuksia noudattavan median ympärillä.

Taloustiede taas on perinteisen määritelmänsä mukaisesti niukkuuden tiede: resurssit ovat niukkoja, rajallisia, mikä taas pakottaa tekemään ratkaisuja siitä, miten resurssit allokoidaan: mitä ostetaan ja mitä tuotetaan, tavoitteena tietysti paras mahdollinen kate ja sitä kautta suurin mahdollinen voitto. Kysynnän ja tarjonnan laki on armoton: jos kysyntä on kovaa mutta tarjonta pientä, hinta nousee: kulta on kallista, koska se on suhteellisen harvinaista, mutta haluttua ainetta. Paperi on myös tarpeellista, mutta koska lähestulkoon sananmukaisesti kasvaa puissa, se on halpaa.

Mutta jos resurssi onkin rajaton, tämä kuvio luhistuu. Ihmiset eivät lähtökohtaisesti osta ilmaa, koska sitä on hengitettäväksi lähestulkoon rajattomia määriä (poikkeuksena sukeltajat, mutta veden alla hengitettävää ilmaa onkin merkittävästi vähemmän). Ihmisille on mahdotonta myydä sellaista, minkä he saavat ilmaiseksi. Kysynnän ja tarjonnan laki ei toimi: vaikka kysyntä nousisi, hinta pysyy nollassa, koska tarjonta on rajaton. Näin on viihteen kanssa nykyisin: kun jakelu ei ole kiinni pelkistä fyysisistä kopioista, vaan tavaraa saa ladattua netistä, tarjonta on käytännössä rajatonta. Jos minä kopioin kaverille Naruto-jakson, en ole itse menettänyt mitään.

Tekijänoikeusjärjestöt ja viihdeteollisuus – pyrkivät tietysti mustamaalaamaan nettijakelukuviota ja vertaamaan kopiointia varastamiseen, koska tarjonnan rajattomuus tietysti tuhoaa heidän bisneksensä aika tehokkaasti: miksi ostaa levyä, kun saman saa ilmaiseksikin? Monien mielestä tekijänoikeuslainsäädäntö taas on vanhentunutta eikä vastaa nykypäivän tilannetta. Ja totta on, että se on aikanaan säädetty maailmassa, jossa minkäänlaisista intter neteistä ei ollut hajuakaan, puhumattakaan siitä, että elokuvat voisivat siirtyä toiselta puolen maapalloa toiselle muutamassa minuutissa (tai jopa sekunnissa).

Keskustelin tekijänoikeuslainsäädännön mahdollisesta vanhentumisesta ja fyysisen median välittämiseen perustuvasta bisnesmallista jokunen kuukausi sitten mm. Finreactor-keississä Electronic Artsin asiamiehenä toimineen asianajaja Martin von Willebrandin kanssa, joka totesi, että itse tekijänoikeus ei ole minkäänlainen ongelma, ainoastaan bisnesmallit, mutta jos joku tahtoo käyttää tiettyä bisnesmallia, se hänelle suotakoon.

Tämä on sinällään totta: tekijänoikeudesta ei SINÄLLÄÄN seuraa mitään huonoja vaikutuksia, se ainoastaan luo tekijöille oikeudet omiin teoksiinsa. Eri asia sitten taas on se, että tämän vanhentuneen bisnesmallin ja tekijänoikeuden puolustamisen nimissä, köyhien artistien puolustamisen tekosyytä hyväkseen käyttäen tekijänoikeusjärjestöt ja viihdeteollisuus lobbaavat läpi lakeja, jotka pyrkivät murtamaan sellaisia “pikkuseikkoja” kuten yksityisyyden suojaa (“Meidän pitää saada ujuttaa valvontaohjelmia ihmisten tietokoneisiin!”) tai välittäjän immuniteettia (“Operaattorit vastuullisiksi siitä mitä heidän yhteyksiensä kautta tapahtuu!”). Näistä yksityisyyden suoja on perusoikeutena ja ihmisoikeutena turvattu. Ja vaikka viihdeteollisuus ei näitä tavoitteitaan erityisen selkeästi ilmaisisi, niihin ne pyrkivät – koska mitään muuta mahdollista seurantatapaa ei yksinkertaisesti ole!

Bisnesmallien muutos on tosin näkyvissä. Onkin ihan hienoa, että muutoksen tarpeen ovat huomanneet kuluttajien lisäksi myös teollisuuden toimijat. Esimerkiksi jos animesarjan DVD ei mene kaupaksi kahden vuoden päästä siitä, kun se on japanissa tullut TV:stä (koska kaikki ovat sen jo fansubina nähneet), voinee olla hyvä ratkaisu pistää se Crunchyrolliin jakoon, kuten mm. Sutku kertoo viikon tai päivän päästä siitä, kun se on japanissa esitetty; englanninkielisillä teksteillä vieläpä.

Mielestäni on kummallista, kuinka moni huutaa sen perään ja ovat jopa valmiita uhraamaan perusoikeutensa sen puolesta, että taiteilijoilla on oikeus saada tuottoa tekemistään töistä. Kuinkakohan moni nousi puolustamaan jääkauppiaiden ammattikuntaa kun jääkaapit ja pakastimet tekivät tuloaan kansan koteihin? Firmat, kuten Geneon, voivat kyllä mennä konkurssiin. Se on osa tavallista liiketoimintariskiä: jos bisnes ei suju, se ei suju, niin toimii markkinatalous. Mutta en ole millään muulla liiketoiminnan alalla huomannut, että asiakasryhmää syyllistettäisiin siitä, että bisnes ei toimi. “Tämä on teidän syytänne että autoteollisuus kaatui!! Ette ole ostaneet tarpeeksi katumaastureita!! Teidän vikanne!!” Yleensä teollisuus voi syyttää sitä, että se koettaa myydä ihmisille jotain, mitä he eivät tahdo jostain syystä ostaa (kuten katumaastureita, bensan hinnan ja ekoajattelun yleistymisen vuoksi). On viihdeteollisuuden asia keksiä, miten se saa ihmisille kaupaksi tuotteita, joita ihmiset voivat hankkia ilmaiseksikin. Tekijänoikeusjuristi voi sanoa, että netistä lataaminen on lainvastaista ja hokea sitä maailman ääriin. Bisnesmies ei voi. Jos ihmiset eivät jotain tuotetta osta, bisnesmiehelle on aivan sama, miksi ihmiset eivät sitä osta, koska hänen tehtävänään on saada ihmiset ostamaan tuotetta.

Kannattaako animeteollisuuden (tai muunkaan viihdeteollisuuden) kaatumisesta olla huolissaan? Tuskinpa. Vaikka lienee selvää, että fyysisen median jakeluun perustuva bisnes elää viimeisiä vuosikymmeniään, ei viihdeteollisuus suinkaan ole kuollut: niin kauan kuin on kysyntää, syntyy varmasti myös tarjontaa. Ihmiset eivät jätä rikastumismahdollisuuksia käyttämättä.

Kuten kaikki valveutuneet kansalaiset varmasti tietävät, yksi kansainvälisen finanssikriisin keulakuvia on ollut Atlannin lohikäärmevaltio, Islanti. Maan valuutalla voi pyyhkiä persettään eivätkä islantilaiset yritykset ole kovinkaan houkuttelevia sijoituskohteita – paitsi ehkä ”no ostetaan nyt pois kun on halpaa”-mielessä. Toisin sanoen Islanti on aika kusessa. Asiaa ei helpota, että muutamilta suurlainanottajilta oli kaatuneista islantilaispankeista mitätöity lainoja vain päiviä ennen pankkien kaatumista – ja mikäpä siinä, kun kyseiset henkilöt sattuvat olemaan pankinjohtajien kavereita ja sukulaisia. Hauskaksi tilanteen tekee se, että Islanti on pieni maa – koko valtiossa on vain 300 000 asukasta. Kun vielä otetaan huomioon se seikka, että ihmiset usein pariutuvat samoista asioista kiinnostuneiden ja samalla koulutustasolla olevien kanssa, tuloksena on se, että käytännössä kaikki valtion nimeätekevät tuntevat toisensa tai ovat sukulaisia keskenään. Syntyy sellaisia sisäpiirikiemuroita, joita ei juuri voi mihinkään muuhun valtioon kuvitella. Nämä sisäpiirikuviot taas ovat todella hankalia lainsäädännön kannalta ja ongelmienratkaisuun vaadittaisiin usein ulkopuolista apua, kuten tästä Helsingin Sanomien kirjoituksesta käy ilmi.

Vaikka Suomen animepiirit eivät ehkä olekaan ihan yhtä vakavaa liiketoimintaa kuin kokonaisen valtion tulevaisuus, vähän samoista ongelmista on niissäkin kyse. Aktiivinen harrastajakunta on niin harvalukuista, että asioista mitään tietäviä on ehkä joitain kymmeniä, enimmillään satoja. On sinällään hyvä, että Suomen piireissä edes suurimmat kaupalliset toimijat (ts. mangakustantamot) ovat erillään muista toimijoista ja että piireissä liikkuvat rahat ovat lähtökohtaisesti määrältään melko pieniä (sisältäen myös conibudjetit) eikä minkäänlaisia pörssirakennelmia ole, vai mitä muuten pitäisi olla mieltä siitä, että ainakin jotkut maamme animelehdistön merkittävät nimet ovat myös esimerkiksi maamme suurimman animeaiheisen keskustelupalstan ylläpitäjiä? Edes allekirjoittanut ei ole täysin ulkopuolella tällaisista kytkennöistä ja esimerkiksi istuu ainakin kahden animeaiheisen järjestön puheenjohtajan pallilla tällä hetkellä.

Varsinaisia ongelmia tästä ei vielä ole aiheutunut; ainakin päättävässä asemassa olevat ihmiset ovat osanneet käyttäytyä kuten kuuluu. Ei myöskään ole mitään syytä olettaa, että ketään tällaista animeskenen Avainhenkilöä (TM) jaksaisi kiinnostaa järjestää mitään suurta vallankaappausta, koska loppujen lopuksi sellainen olisi melko turhaa. Ja kun kavallettavia rahavarojakaan ei useinkaan ole, ei sekään ole kovin hyvä suunnitelma. Mutta voi jeesus jos Suomen animeskene olisi valtio :-D

Täysin ongelmaton tilanne ei kuitenkaan ole. Oikeustieteessä vakiintuneen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössään kiteyttämän kannan mukaan tuomioistuinten toimintaa arvioitaessa ei riitä, että tuomioistuimen toiminta on puolueetonta, vaan sen on myös näytettävä siltä. Ja tällaisia ongelmiahan on: kun sama henkilö jälleen kerran voittaa cosplay-kisan, alkaa nillitys välittömästi: tuomaristossa oli voittajan tuttuja! Tuomaristo on puolueellinen! Äänestystulos on purettava! Siinä tilanteessa on paha mennä sanomaan, että tämän asu oli oikeasti hienompi kuin se 50. koulupuku + kissankorvat -yhdistelmä, jos ihmiset kokevat ratkaisun puolueellisena – riippumatta siitä, että voittajan asu olisi oikeastikin ollut hienoin.

Tästä tietysti voi sanoa, että ”lol cosplya kisa dramu”, mutta ottaen huomioon, että kyse on yhdestä Suomen animeskenen arvostetuimmista kisoista, se ei minun mielestäni ole täysin merkityksetöntä. Jos kilpailujen tuloksista tahdotaan sellaisia, että kenelläkään ei ole niistä nokankoputtamista (mikä tietysti voi olla mahdoton tehtävä, Suomen con-yleisön tietäen), tulisi jostain saada tuomareita, joilla ei olisi kytkentöjä kilpailijoihin – mutta Suomen skene taas huomioon ottaen, tämä voi hyvinkin olla mahdotonta. Yksi ratkaisu tietysti on käyttää skenen ulkopuolisia asiantuntijoita – ompelijoita, teatteriväkeä, jne – mutta tämäkin ratkaisu on vähän puolivillainen, sillä olisi Ihan Kiva (TM), että myös palkinnoista päättävät ovat skenen toiminnassa mukana.

Sisäpiiriin kuulumisesta on näissä piireissä toisaalta myös etua. Animeharrastajat ovat ainakin Suomessa melko sisäänpäinkääntynyttä sakkia, tarkoittaen tässä siis sitä, että ”oman porukan” sisältä tulevat toimijat koetaan ”meidän jengiksi”, kun taas ulkopuolelta tulevat toimijat koetaan kilpailijoiksi, jotka ovat rahan perässä tai tekevät animepiirien julkisuuskuvalle hallaa – miettikääpä esimerkiksi harrastajayhteisön asennoitumista Sangatsuun, Egmontiin ja Punaiseen Jättiläiseen (jotka kaikki kertovat toimistaan ja keskustelevat harrastajien kanssa Anikissa ja ovat coneissa tavattavissa) ja verratkaa sitä asennoitumiseen Ivreaa kohtaan (joka on ollut todella hiljaa tekemisistään eikä ole näkynyt coneissakaan). Tai entäs Subin Otaku, jonka Suvi ja Tessi eivät ainakaan entuudestaan olleet mitään skenejulkkiksia? Hieman sama ongelma on nykyisellä Anime-lehdellä verrattuna Japan Poppiin, jonka lähes kaikki tekijät ovat tuttuja nimiä myös Anikista.

Sisäpiirikytköksistä on näin pienissä piireissä haittaa ja synnyttävät eripuraa. Toisaalta niistä on myös selkeää etua, koska sisäänpäinlämpiävyydestä johtuen oman porukan kanssa on aina kivempi tehdä hommia kuin ”ulkopuolisten”. On varmaankin odotettavissa, että asiat helpottuvat tulevaisuudessa, kun harrastajamäärät kasvavat ja varsinkin kun nykyiset harrastajat kasvavat ja ottavat paikkansa Suomen animeskenen toimintaympäristössä \o/! Long live Suomen animupiirit!

Animeconin jälkeen intterwebbissä – tai ainakin scifi- ja animepuolen intterwebbissä – on väännetty siitä, mikä on Animecon-Finnconin (tai Finncon-Animeconin) tulevaisuus. Samalla on puhuttu conien maksullisuudesta tai maksuttomuudesta ja tekstissä ovat vilahdelleet niin käsitteet “vapaaehtoistyönä tehty”, “voittoa tuottamaton” ja “ilmainen”. Nämä vain tuntuvat menevän ihmisiltä hieman sekaisin.

Usein “vapaaehtoistyönä tehty” sekoitetaan ilmaiseen. Ensinäkemältä nämä voivatkin vaikuttaa lähes samoilta – paitsi että niillä on toistensa kanssa hyvin vähän tekemistä. Yhteistä niillä on vain se, että vapaaehtoistyöstä ei makseta palkkaa – mutta se ei kerro mitään itse tapahtuman maksuttomuudesta tai maksullisuudesta. Vapaaehtoistyönä tehty tarkoittaa vain sitä, että työvoima on ilmaista. Toisaalta se ei sulje palkallisen työvoiman käyttöä pois, esimerkiksi Animecon-Finnconiinhan on kaavailtu palkallista projektisihteeriä ja tällaista on jo käytettykin. Joka tapauksessa ainakin niin kauan kuin tapahtuman järjestäjistä suurin osa toimii vapaaehtoisina ja palkatta, voitaneen todeta, että tapahtuma on vapaaehtoistyönä järjestetty.

Vaikka tapahtuma järjestettäisiin vapaaehtoistyönä, tapahtuman ei kuitenkaan täydy olla ilmainen, sillä vaikka työvoima ei mitään maksaisikaan, tapahtuman järjestämisessä tulee paljon muita kuluja (esimerkiksi tilavuokrat), jotka pitää kattaa jollain tavalla – esimerkiksi pääsymaksuilla. Sen isomman rapakon takana USA:ssa vapaaehtoistyövoimalla järjestettävän Otakonin pääsymaksut ovat ovelta 65 dollaria eli 42 euroa. Pienemmän rapakon takana Ruotsissa Uppsalassa järjestettävän UppConin liput maksavat 400 kruunua eli 42 euroa nekin! Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että nämäkin tapahtumat ovat vapaaehtoistyönä tehtyjä!

Ehkä useimmiten ihmiset kuitenkin sekoittavat ilmaisuuden ja voittoa tuottamattomuuden. Usein conien pääsymaksuttomuutta perustellaan sillä, että pääsymaksu muuttaisi tapahtuman ”voittoa tuottavaksi”, mikä taas aiheuttaisi verovelvollisuuden ja vaikka mitä muuta. Vitsi on siinä, että pääsymaksu ei tee conista verotuksellisessa mielessä ”voittoa tuottavaa” eikä edes se, että coni oikeasti tuottaisi voittoa! Rautalangasta: vaikka järjestävä seura saisi conista voittoa, se ei silti olisi ”voittoa tuottavaa toimintaa”, jos voittoja ei jaeta esim. osinkoina kuten osakeyhtiössä (osakeyhtiöthän ovat “voittoa tuottavia” silloinkin kun ne käytännössä tuottavat tappiota, koska perusmuodossaan osakeyhtiön tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen…)

Sinällään verokarhun kiinnostumista ei voi sulkea pois; se on tietysti mahdollista. Nyrkkisääntönä veronalle innostuu kuitenkin vasta silloin, kun “voittoa tuottamaton” yhdistys käytännössä tuottaa voittoa useita tuhansia (tai kymmeniätuhansia) euroja vuodessa monta vuotta peräkkäin. Jos verottaja silti pelottaa, ei pitäisi olla kovin vaikea keksiä käyttökohteita conin voitoille: niillä voidaan maksaa esim. seuraavan vuoden conin tilavuokraa, lennättää kunniavieraita ja maksaa majoituksia, ostaa kilpailuihin palkintoja… käyttökohteita riittää kyllä. Pienenä kaneettina vielä huomautettakoon, että esimerkiksi kansainvälisen museoliiton ICOMin mukaan museo on ”pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon – - laitos” – siitä huolimatta, että useissa museoissa on pääsymaksut!

Ottaen huomioon Finncon – Animeconin kävijämäärät voidaan tietysti olettaa, että jos tapahtumasta ruvetaan perimään vaikkapa 10 euron maksu (joka sekin olisi varsin nimellinen, jos ulkomaisiin coneihin verrataan), kasvavat Finncon ry:n tulot vuositasolla jollain 80 000 eurolla (joista menojen jälkeen jää voittoa ehkä 20 000 – 30 000 euroa).

Tuolla tasolla puhutaan jo rahamääristä, jotka tietysti saattaisivat verottajaa kiinnostaa. Huolta on myös ollut siitä, että conien budjetit ovat jo paisuneet niin suuriksi, etteivät vapaaehtoistilintarkastajat yksinkertaisesti jaksa sellaista työmäärää – ja on totta että tuollaisia rahoja liikutellessa “harrastajatilintarkastajalla” on melko kova vastuu. Tässä on vain se vitsi, että tuollaisilla rahoilla palkkaa jo vaikka kaksi ammattilaistilintarkastajaa tilejä tarkastamaan ja juristin hoitamaan verosuunnittelua – ja rahaa jää vielä yli conin parantamiseen.

Mutta toisaalta voidaan pitää kiinni siitä, että ilmaiset conit ovat “suomalainen erikoisuus” – aivan kuten parisuhdeväkivalta, alkoholiongelmat ja itsemurhat. Sekä keskitysleirit, jo yli 20 vuotta ennen Hitlerin vastaavia!

Näyttää siltä, että Suomeen on kehittymässä kotimaista pseudomangateollisuutta (tai millä nimellä sitä sitten tahtookaan kutsua, vaikka pseudosutkuksi): Sangatsu on julkaissut Heikki Valkaman käsikirjoittaman ja Elli Puukankaan piirtämän Vartijat-sarjakuvan ja yhä useampi harrastelija julkaisee töitään omakustanteina, kuten Tsubasa äskettäin kertoi. En liene väärässä, jos arvaan, että useampaakin näistä kiinnostaisi kustannussopimus jonkin firman kanssa – kunhan vaan firmat saisivat tietää näistä kaikista lahjakkaista piirtäjistä, joita Suomessa on. Sarjakuvien levittämiseen liittyy kuitenkin eräitä lakikysymyksiä – näihin kuuluvat myös tekijänoikeuskysymykset.

Perinteisesti tekijänoikeus on nähty tekijänsä omistusoikeuteen liittyvänä ja siitä kumpuavana voimana; tämän ajatuksen juuret ovat valistusajan ajattelussa ja John Locken ajatuksissa. Locken mielestä omistusoikeus syntyi työllä: puupalikan ottamalla ja tästä airon veistämällä ihminen oli käyttänyt puuhun työtä ja näin hänelle syntyi airoon omistusoikeus. Sen jälkeen hän saattoi vaikka mennä myymään airon markkinoille. Ja nykyään: jos ihminen on luonut esimerkiksi taidetta, hänelle syntyy siihen tietty omistusoikeutta muistuttava suhde – tekijänoikeus.

Tekijänoikeuslain 2 §:n 1 momentin mukaan:

”Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen.”

Tässä tekijänoikeuden ydinajatus. Mikäli tekijä ei erityisesti anna siihen suostumustaan, kenelläkään muulla ei ole oikeutta luoda tästä teoksesta kappaleita eli kopioita. Teoksen muokkaaminen on kielletty, samoin esimerkiksi teoskappaleen valmistaminen ”toista tekotapaa käyttäen” – esimerkiksi kuvan tulostamisessa teoksesta syntyy kappale; tulostaminen on myös ”toinen tekotapa”. Tekijänoikeuslain 12 § kyllä antaa oikeuden valmistaa teoksesta kappaleita ”yksityistä käyttöä varten”, eli mikäli joku tahtoo printata fanittamansa piirtäjän taideteoksia netistä, tämä on sallittua.

Sen sijaan kukaan ei saa laittaa tällaisia teoksia esimerkiksi internet-sivuilleen, sillä tämä ei ole yksityistä käyttöä, vaan lähtökohtaisesti kiellettyä teoksen levittämistä yleisölle. Asiaa ei myöskään auta se, että useat tekijät pistävät sivuilleen ilmoituksia tyyliin ARRRRRR ET SAA VARASTAA TÖITÄNI KREEGAH TARZAN BUNDOLO, vaikka itse asiassa heille olisi luultavasti hyödyllisempää levittää teoksiaan mahdollisimman laajasti ja myös rohkaista muita levittämään heidän teoksiaan.

Ai miksikö? Vitsi piilee siinä, että lähes kenelläkään piirtäjäuransa alkuvaiheessa olevalla ei ole niin paljoa nimeä, että tämän teokset olisivat lähtökohtaisesti minkään arvoisia. Sen sijaan tällaisten henkilöiden olisi tärkeä saada mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon nimeä ja julkisuutta – ja näitä saa helpoimmin silloin, kun teos leviää vapaasti.

Eri asia tietysti on, jos joku väittää toisen luomaa teosta omakseen tai jopa myy toisen tekemiä teoksia – tällöin kyseessä on luonnollisesti tekijänoikeuden loukkaus.

Valitettavasti TTVK ja muu tekijänoikeusmafia on tehnyt parhaansa, jotta ihmiset suojelisivat teoksiaan mustasukkaisesti ja jotta he kieltäisivät muita levittämästä teoksiaan – ja näin ihmiset myös tekevät, silloinkin kun se ei ole heille edullista. TTVK on tämän kevään kuluessa lähettänyt alakouluille ”tekijänoikeuden tietopaketin”, joka sisältää varmasti Todella Neutraalia Tietoa tekijänoikeudesta. Harmi, että meille kasvaa ihmisiä, jotka haluavat käyttää tekijänoikeuden nojalla heille kuuluvaa oikeutta kieltää muita levittämästä teoksia, vaikka siitä olisikin teoksen luojalle hyötyä.

Kannattaa myös muistaa, että vaikka teosten antaa netissä levitä vapaasti, tämä ei tarkoita sitä, etteikö niistä voisi saada taloudellista hyötyä – monet ovat ostaneet esimerkiksi Tubbsin Nuuskismuumia conien taidekujalta, vaikka teoksen sinällään voisi printata netistä. Yllättäen alkuperäisyydellä – ja tekijän tapaamisella sekä nimikirjoituksella – on kuitenkin aika paljon väliä.

Itse kunkin aloittelevan piirtäjän kannattaa siis vähän miettiä, miten teoksiensa nettilevitykseen suhtautuu. Joskus ilmaiseksi antaminen voi tuottaa suuria tuloja, joskus teoksiensa mustasukkainen varjeleminen voi aiheuttaa sen, ettei saa mitään. Ja muistakaa; ”frendiltä on kivempi ostaa”, kuten blogissa aiemmin sanoin. Kannattaa siis suhtautua avomielisesti muihin.

Hupaisana loppukaneettina voisin mainita, että välillä pistää kyllä miettimään, että uskookohan tekijänoikeusmafia itsekään omaan asiaansa. Kävin alkuvuodesta silloisen työnantajani toimesta pari kertaa Tekijänoikeuden tietokeskuksessa (Joka siis ei ole sama kuin TTVK, mutta toimii Tekijänoikeusyhdistyksen alaisuudessa, joka tiettävästi saa rahoitusta TTVK:lta ja muilta tekijänoikeusjärjestöiltä ja toimii samassa rakennuksessa kuin Teosto) hankkimassa työnantajan muille juristeille tekijänoikeusaiheisia julkaisuja. Tekijänoikeuden tietokeskuksen kirjastossa on kopiokone. Kopiokone, jota saa käyttää vapaasti. Ilmaiseksi. Kuulostaa aikamoiselta kaksinaismoralismilta.

Vähän kuin vaatisi kaikkien juutalaisten tappamista, vaikka olisi itse osittain juutalainen.

Kuten useimmat varmaan tietävätkin, Seven Seas Entertainment perui päätöksensä kääntää ja julkaista Kaworu Watashiyan lolimanga Kodomo no Jikan eli Nymphet.

Jostain kumman syystä yleisin oikeustieteellinen kysymys, joka minulle esitetään, on ”kuinka vanhaa saa panna laillisesti”. Enkä nyt tarkoita panemisella oluen panemista. Vastaus on muuten, että 16-vuotiasta (ellei satu olemaan tämän opettaja tjsp, jolloin raja on 18). Tästä kysymyksestä ei ole kovin kaukana tuo Nymphetiinkin liittyvä oikeustieteellinen anime- ja manga-aiheinen kysymys, joka minulle esitetään: ”kuinka Suomen laki suhtautuu piirrettyyn lapsipornoon”. Ja ei, en ota kantaa siihen, mitä tämä kertoo kavereistani tai kertooko se mitään. Mutta katsotaanpa, mitä kivasta pokkarista nimeltään ”Suomen Laki” löytyy:

Rikoslaki 17 luku: Rikoksista yleistä järjestystä vastaan

18 §: Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen

”Joka valmistaa, pitää kaupan tai vuokrattavana, vie maasta, tuo maahan tai Suomen kautta muuhun maahan taikka muuten levittää kuvia tai kuvatallenteita, joissa sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasti esitetään – - lasta – - on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Mitä 17 §:n 2 momentissa säädetään, koskee myös tässä pykälässä tarkoitettua kuvaa tai kuvatallennetta.

Lapsena pidetään kahdeksaatoista vuotta nuorempaa henkilöä sekä henkilöä, jonka ikää ei voida selvittää mutta jonka on perusteltua syytä olettaa olevan kahdeksaatoista vuotta nuorempi.”

Toisin sanoen: mikäli henkilö levittää kuvia jotka esittävät ”lasta” eli henkilöä, joka on kahdeksaatoista vuotta nuorempi tai jonka voidaan perustellusta syystä olettaa olevan tätä nuorempi, voitaisiin henkilö tuomita sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä. Luonnollisesti pykälä edellyttää myös sitä, että näitä kuvia (tai kuvatallenteita, esim. videoita) on levitetty; esim. netissä jakeleminen on levittämistä. Sanamuodon mukaan tulkittuna loli ja shota menisivät suoraan tämän alle, onhan niissä esitetty henkilöitä, jotka ovat alle 18. Usein jopa alle 16. Tai alle 12…

Mutta jatketaan toisella pykälällä. Äskeisessähän oli kyse levittämisestä – mutta koska lapsiporno on Se Kaikista Suurin Paha, on pedofiilien iloksi säädetty vielä toinenkin pykälä:

19 §: Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito (ns. lapsipornon hallussapito -pykälä)

”Joka oikeudettomasti pitää hallussaan valokuvaa, videonauhaa, elokuvaa tai muuta todellisuudenmukaista kuvatallennetta, jossa esitetään 18 §:n 4 momentissa tarkoitettua lasta sukupuoliyhteydessä tai siihen rinnastettavassa seksuaalisessa kanssakäymisessä taikka muulla sukupuolisiveellisyyttä ilmeisen loukkaavalla tavalla, on tuomittava sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.”

Tämä pykälä on huomattavasti ankarampi kuin 18 §, koska nyt on kyse jo pelkästä hallussapidosta. Hallussapito on esim. sitä, että kuva on mukana vaikkapa takintaskussa tai laukussa – tai tietokoneella. Vastikäänhän eräälle suomalaismiehelle napsahti tuomio juuri tämän lainkohdan mukaan, kun tämä oli ladannut Torrentilla pari gigaa pornokuvia, joista sitten muutama olikin ollut lapsipornoa! Mies ei näistä kuvista ollut tietoinen (kun kuvia oli vissiin useampia kymmeniä tuhansia), mutta tuomioistuimen mukaan ”miehen oli tullut ymmärtää tämä mahdolliseksi”. Tärkeä huomio kohdistuu kuitenkin jo pykälän alkuun: ”valokuvaa, videonauhaa, elokuvaa tai muuta todellisuudenmukaista kuvatallennetta”. Tästä voidaan päätellä, että vain todellisuuteen pohjautuvien kuvien hallussapidosta voidaan rankaista. ”Todellisuudenmukainen” taas tarkoittaa fotorealismia – ts. kuvan pitää olla niin aidon näköinen, ettei sitä voi erottaa aidosta.

Eli ovatko loli ja shota laitonta kamaa? Eivät! Lapsipornon hallussapito koskee todellakin vain todellisuuteen pohjautuvia kuvia. Näin ollen kaikki, minkä tunnistaa piirretyksi tai selvästi tietokoneella luoduksi (esim. yksinkertaiset 3D-mallinnetut kuvat), ei kuulu pykälän alaan. 18 § on huomattavasti hankalampi, koska siinä puhutaan vain ”lapsesta” joka taas määritellään alle 18-vuotiaaksi henkilöksi. Avainsana tässä on kuitenkin henkilö, jota oikeustieteessä käytetään varsin tiukoin edellytyksin. Tässä se tarkoittaa luonnollista henkilöä – siis ihmistä. Jos ei ole ihmislasta, ei ole myöskään lapsipornoa. Lapsiporno viittaa siis aina oikeaan ihmiseen.

Mitä siis on tämä piirretty lapsiporno, josta nykyään niin kovin mielellään puhutaan? Tästähän mm. Päivi Räsänen (kd) puhui ehdottaessaan ”piirretyn lapsipornon” kieltämistä eduskunnassa vaatiessaan vuonna 2003 (käytti esimerkkinä Dragon Ballia, kuten hyvin tiedämme) – sekä Susanna Rahkonen (sd), joka ehdotti Dragon Ballin vetämistä markkinoilta. Eivät onnistuneet, mutta Dragon Ball sitten sensuroitiin… tervetuloa Valtioon! Mutta joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään, siirrytään takaisin kivempiin aiheisiin, eli siihen lapsipornoon.

Mitä on piirretty lapsiporno? Itse en ymmärrä käsitettä. Lapsiporno sinänsä on pornoa, jossa käytetään lapsia hyväksi. Lapsiporno on kielletty, kuten muiden ihmisten pahoinpiteleminen, raiskaaminen ja tappaminen, varsin perustellusta syystä: siinä vahingoitetaan muita. On selvää, ettei tällaista voida yhteiskunnassa hyväksyä, eikä pidäkään. Sitten voidaan esittää kysymys: ketä ”piirretty lapsiporno” vahingoittaa? Sitä nähdessään kokee jotain suurta henkistä tuskaa? Alkaa ahdistaa? Näiden mahdollisten reaktioiden lisäksi ”piirretty lapsiporno” ei vahingoita ketään. No children were harmed during the making of this loli manga.

Joskus käy ilmi se, että piirretty lapsiporno vahingoittaa moraalia!!11 Epäilemättä tämä on totta – samoin kuten rock- ja punk-musiikki voivat johdattaa saatananpalvojaksi (ja vahingoittavat moraalia) tai esim. Hannu Salaman Juhannustanssit tai herranjestas sentään, väkivaltapelit, jotka voivat tehdä täysin terveistä lapsista ja nuorista verenhimoisia, kylmiä tappajia! Tai sitten eivät. Moraali on myös ihailtavan liukuva käsite – jonkun toisen moraaliin jokin asia voi sopia ja jokin toinen ei. Toisin sanoen jos asioita alettaisiin kieltämään sen perusteella, että se rapauttaa moraalia, olisi kiellettäviä asioita aikamoinen lista… Suomen nykyisin kumotut lait elokuvien tarkastuksesta sekä video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta sanoivat, että elokuvan levittäminen voidaan kieltää, jos se on epäsiveellinen (ts. loukkaa moraalia) – näiden lakien perusteellahan esim. Teksasin Moottorisahamurhaajaa (Texas Chainsaw Massacre) ei saanut suomessa levittää. Lakia uudistettaessa erityistä huomiota kiinnitettiin siihen, että ”epäsiveellisyys” tulee poistaa kieltoperusteiden joukosta. Niin – ja mainittakoon vielä, että useat ihmisoikeuksia polkevat valtiot, joissa sananvapautta rajoitetaan, käyttävät kieltoperusteina esim. sitä, että tietyt asiat ja ajatukset voivat olla kansalaisille ”epäsiveellisiä” tai ”moraalittomia” – esimerkiksi demokratiahan on todella epäsiveellistä ja moraalitonta näin niinkuin Kiinassa! Mitä luultavimmin myös juutalaisuus oli epäsiveellistä ja moraalitonta.

Toisin sanoen loli ja shota ovat siis täysin laillista kamaa Suomessa, ainakin vielä. Maailmaltahan on kuulunut jo merkkejä siitä, että asiaan aletaan suhtautua yhä ankarammin – esimerkiksi Kanadassahan lakia tulkitaan niin, että ei ole väliä sillä, onko kyseessä oikea ihminen vai piirretty ihminen, ja tämä on todettu ihan Kanadan korkeimmassa oikeudessakin. Samanlaista lainsäädäntöä löytyy niinkin läheltä kuin Ruotsista, joskaan asiaa ei ole vielä oikeudessa käsitelty. Mutta jos sattuu jotain lolimangaa mukaan kun lähtee risteilylle Tukholmaan, kannattanee varoa…

Ei muuta kuin lolia vaan Torrentilla kaistan täydeltä, niin pidetään Suomi oikeusvaltiona!