Kuten on jo käynyt ilmi, tuli tosiaan käväistyä Finnconissa pari viikonloppua sitten. Olen myös scifi- ja fantasianörtti, vaikka animesta onkin viime vuosina tullut minulle se ykkösjuttu. Silti melkein kaikki lukemani kirjat ovat yhä nuortenfantasiaa ja televisiostakin katson Survivorin lisäksi lähinnä scififantsuhömppää – joskin sitä tulee telkkarista nykyään harmittavan vähän, muistelen kaiholla Klaania, Xenaa, Star Trekiä ja muita… homostelut Walesissa ja vampyyrit syvässä etelässä kun eivät oikein nappaa.

Tämän vuoden Finnconissa minulla oli viimeinkin aikaa käydä kuuntelemassa myös ohjelmaa ja näin usemman kirjahyllystäni löytyvän kirjan kirjoittajan ihan livenä, hämmentävää. Silti kaikkein hämmentävintä Animeconittomassa Finnconissa oli kuitenkin conikansan ulkonäkö. Olen ennenkin maininnut, että minulle suuri osa conikokemusta on muiden conittajien puuhien ja erityisesti pukujen tarkkailu. Traconissakin vietin useamman tunnin vain kävellen pihalla ympyrää ja katsellen ihmisten touhuja ja asuja. Mutta Finnconissa ei ollut mitään katsottavaa! Kaikilla oli tylsät, tavalliset vaatteet ja nörttiyttään julkisesti juhli lähinnä vain muutama jedi. Pihalla oli keskipäivälläkin ihan kuollutta ja karnevaalitunnelma oli kaukana.

Olin jo valmis rankkaamaan scifi-ihmiset tylsiksi ihmisiksi, jotka eivät ymmärrä pukuilun viehätystä. Pääsalin naamiaiset muuttivat kuitenkin mielipiteeni, ja olinkin sitten yhtäkkiä puulla päähän lyöty. Scifipuoli kun näyttää käyttäytyvän täysin vastakkaisella tavalla animefandomiin nähden. Finnconin naamiaisissa oli aivan erilainen tunnelma kuin ”meidän” puolen cosplaykisoissa. Naamiaisten taso oli kirjava ja keskimäärin nykyisten cosplaykisojen tason alle (Farscapet ja lotrelffit pois lukien) ja järjestely vähän amatöörimäistä, mutta fiilis oli mahtava. Yleisö oli täysillä mukana ja aidosti innoissaan ihan jokaisesta kisaajasta ja asusta.

Animepuolella taas pukuilusta on tullut normi ja eräänlainen pakko, joka on myös johtanut ihmisten kyynistymiseen. Cosplaykisoissa yleisö taputtaa velvollisuudesta ja keskittyy liian usein vain ihmisten asujen ja esitysten virheiden etsimiseen – kaikkien meidän viereen on varmasti cossikisan yleisössä eksynyt porukka, joka kritisoi ihan jokaisen kisaajan asuja ollen ah niin elitistisiä ja cooleja. En ole itsekään mikään pyhimys, sillä minäkin istun usein kisayleisössä jo valmiiksi nyrpeällä naamalla ”kun se on kuitenkin sitä samaa paskaa ja samat naamat voittaa ja se on kuitenkin joku Trinity Blood joka voittaa ja sitten ne tyrnivitsit ja pakolliset yaoikortit, mä en kestä”.

Kaikki animefandomissa pukuilevat. Okei, ei oikeasti kaikki, mutta tarpeeksi moni, jotta cosplaysta on tullut tylsää. Ketään ei enää oikeasti kiinnosta mikään yksittäinen asu; ihmiset eivät enää ole aidosti innoissaan löytäessään conimassasta oman lempihahmonsa, päinvastoin: ”No olihan siel se yks Suzaku mut sil oli ruma peruukki ja se käveli lanteet heiluen kuin nainen, bläh!” Cosplay on animetapahtumien arkipäivää, ja se heijastuu siihen, miten me suhtaudumme pukuihin ja kisoihin. Finnconissa olet awesome jo sillä, että ylipäänsä viitsit pukeutua, koska se on harvinaista ja siistiä. Animetapahtumassa pukuilija on laumasielu, joka tekee samaa kuin kaikki muutkin, ja siis tylsä ja tyhmä. Ja sitten vielä tietysti se, että feimi pukuilija x teki tuonkin hahmon paremmin, ettäs tiedät, sinä siellä, ruma ja läski perunanaama! Vielä pahempi, jos kehtaa pukuilla jotain massasarjaa. Hyvä kun ei saa polttomerkkiä otsaan ja porttikieltoa, et ole tervetullut jos viitsit vielä pukuilla jotain yök Narutoa tai Kingdom Heartsia (Hetalia ei kelpaa, koska sitä pukuilevat skenefeimitkin, eli se ei ole noloa). Mihin jäi se reaktio, että omg tuolla on tosi siisti Sasuke, en oo nähny pre-timeskip Sasuke-asua pitkään aikaan, meenpä pyytämään kuvan?

Samaa ilmiötä voi lähestyä toiselta reunalta, kun menee selaamaan Anikin cosplayosiota. Suosituin ketju on se, jossa ihmiset pyytävät epätoivoisesti vinkkejä siihen, minkä asun he voisivat seuraavaksi tehdä. Samaan aikaan monet pukuilevat monimutkaisen ja hankalan näköisiä pelihahmoja pelaamatta itse peliä ollenkaan, tai katsovat jotain keskivertoa surkeampaa animesarjaa vain siksi, että siinä on joku hankalan ja haastavan näköinen asu. Ihan vielä en sentään ole törmännyt siihen, että pukuilija ei edes tiedä hahmonsa perusluonnetta tai nimeä (eli wikitys on jäänyt tekemättä), mutta olemme varmaan pian matkalla sinne. Jossain vaiheessa monet cossarit muuttuivat animeharrastajista pelkiksi cosplayharrastajiksi.

Periaatteessahan tässä ei pitäisi olla mitään pahaa. Harmittavasti pukujen sisäsaumoja tuijotellessa hc-cosplayharrastajilta näyttää unohtuvan nörttiytensä juhlistaminen ja hauskan pitäminen. Finnconissa pukuilu oli juuri tätä: hei mä tykkään sarjasta x ihan hurjasti, halusin tehdä siitä asun, tällanen tulos, tein niin hyvin kuin pystyin vaikken ookaan mikään superompelija. Tätä cosplay oli silloin animeskenessäkin, kun itse aloitin harrastuksen. Nyt hommasta on tullut kunnianhimoisempaa ja fokus on siirtynyt omista lempihahmoista ja lempisarjoista haastavien ja hankalien pukujen tekemiseen mahdollisimman hyvin. Ok, mutta mitä tekemistä cosplaylla on silloin enää animefandomin kanssa, kun mielenkiinto kohdistuu vain käsityöpuoleen ja siinä skillien parantamiseen? Eikö kyseessä silloin ole asuharrastus, eikä enää animeharrastus?

Pelottavin tulevaisuuden skenaario onkin, että joku päivä näen conissa tosi hyvin tehdyn lempihahmoni x, ja menen tälle riehumaan sarjan erinomaisuudesta ja mielenkiintoisesta juonenkäänteestä jaksossa 15, ja saan vastaukseksi ”Mitä? Mä vaan googletin tän kuvan, en mä tiedä mistä sä puhut…” Arkipäivää jenkeissä, mutta ei ihan vielä täällä.

Joku voisi sanoa, että olen ilkeä ja syrjin cosplayn harrastajia karsinoimalla nämä erikseen ”oikeista” animeharrastajista, joille puvut tulevat kakkosena ja anime/manga ensimmäisenä. Valitettavasti vain näen niin, että cosplayharrastuksen muuttuminen siihen suuntaan, että ihmiset eivät halua tehdä lempihahmojaan, koska näillä on tosi tylsät vaatteet daa, vie harrastuksesta hiukan sitä hauskanpitoa. Finnconissa kaikilla oli hauskaa, animetapahtumissa meillä on nyrpeää, kyräilyä ja elitistisyytöksiä riittää. Hauskanpito cosplayasussa tarkoittaa animepiireissä nykyään jotain nyyppämäistä hetaliariehuntaa ja pusupiirejä ja muuta yleistä huonoa käytöstä. Tämä ei varmaan ole mikään kovin ideaalinen tilanne; hauskanpidolla cosplayasussa on huono maine ja monet harrastajat korostavat touhun vakavuutta vähän naurettavastikin. Finncon muistutti minua siitä, että pukuillessa voi olla hauskaa olematta huonokäytöksinen teini. Eikä aina tarvitse tai pidä olla niin hirveän vakava miettien koko ajan, etteihän omat hiukset vain vilku niskasta peruukin takaa tai onhan sukat varmasti suorassa unohtaen iloita siitä, että tänään ja vain tänään saan kerrankin olla se siisti sankari siitä sarjasta, josta olen tykännyt viisivuotiaasta asti.

Cosplay oli tekemässä minustakin ilkeää kyynistä ihmistä, millainen en halua olla, joten näin parhaaksi vaihtoehdoksi ottaa joksikin aikaa etäisyyttä koko touhuun. Finncon valoi minuun hiukan uutta toivoa, sillä se näytti, että pukuilu voi yhä olla aidosti hauskaa nörttijuhlaa eikä tiukkapipoista pukuompelua, jossa kyräillään ja kytätään ja jauhetaan paskaa kaikista muista, jotka eivät satu kuulumaan omaan posseen.

Pidän tällä hetkellä cosplaytaukoa, joten kaikkien muiden tehdessä sauhu päästä nousten Traconin asujaan, minulla on jopa aikaa kirjoittaa. Cosplaysta olen valittanut yleisesti vaikka mitä, mutta nyt mieleni minun tekevi aivoni ajattelevi pölistä vähän yksityiskohtaisemmin ja henkilökohtaisemmin pukuilun eri osa-alueista.

Peruukit tuottavat jossain vaiheessa varmaan ihan kaikille pukuilijoille päänvaivaa – varsinkin ensimmäiset peruukkisäädöt ovat yleensä monen mutkan kautta valmiita. Monien muiden tavoin oma suosikkipaikkani peruukkien ostoon on Ebay, jonka valikoimaa ja hintoja on vaikea päihittää. Cosplay.comin sivupulju Cosworx varsinkin tuntuu ebay-retkien jälkeen kalliilta, eikä valikoimakaan ole aina kovin hääppöinen: liian moni väri näyttää siellä aina loppuunmyytyä, kun tarvitsisin jotain tiettyä. Suomen peruukkivalikoimaa parjataan usein, mutta Punanaamion XTPRO-peruukit ovat ihan ok peruukkeja (joskin säätöremmejä niskassa niissä ei ole), osassa on ihan skin topitkin. Muut Punanaamion peruukit ovatkin sitten kiiltäviä, takkuuntuvia vappuihmeitä. Tosin niilläkin saattaa olla käyttötarkoituksensa!

Punanaamio-ihmeen uusi elämä siipipäisenä CLAMPperuukkina. Ompelin tosin sekaan hopeanväristä lisäkuitua, jota jäi edellisestä projektista.

Ebay-retkilläni suosin ennemmin vähän sitä halpispäätä kuin monien hehkuttamia myyjiä. Halvempien kiina/hongkong-peruukkimyyjien (suurin osa ebay-peruukkimyyjistä sijaitsee fyysisesti näissä Aasian kolkissa) peruukeissa on ihan sama laadukas kuitu kuin kalliimpienkin, mutta peruukit ovat usein vähän ohuempia. Itselleni tämä on pelkkää bonusta, sillä omat hiukseni ovat vyötärömittaiset ja aika paksut. Jos tämän omasta takaa löytyvän karvakasan päälle vielä lätkäisee toisen samanmoisen, pääni näyttää valtavalta avaruusoliopäältä ja peruukki näyttää ”leijuvan”, kun hiuksia on liikaa oman tukan jo kasvattaessa massaa, olkoonkin, että se on peruukkimyssyn alla. Oma tukka pään ympäri kiestaistuna kasvattaa silti pääni kokoa ison miehen pään kokoiseksi. Näin ollen olen ollut erittäin tyytväinen mm. sellaisen ebay-myyjän kuin cog_marc peruukkeihin, ohuenpuoleisia, mutta nättiä, helposti käsiteltävää kuitua.

Jos voin valita, käytän kuitenkin peruukkien sijaan omia hiuksiani. Pidän cosplayssa realismista, ja oikeat hiukset näyttävät yleensä omaan silmääni paremmilta kuin muoviperuukit – toki omien hiusten pitää näyttää hahmon hiuksilta värin ja mallin puolesta! Vaikka peruukki olisi kuinka hyvälaatuinen, se ei kuitenkaan koskaan näytä aidolta hiukselta. Tiedän oman mielipiteeni olevan tässä asiassa vähemmistöä, mutta oma cosplaymakuni ja -ideologiani on sellainen, että yritän tehdä hahmon kuin hän oikean elämän ihmisenä olisi, enkä yritä tuoda mahdotonta animefysiikkaa sellaisenaan oikeaan maailmaan. Niinpä sanon jyrkän EIn mm. kirkkaankeltaisille peruukeille (luonnollinen blondi parempi, ellei jotenkin ole perusteltavissa, että hahmolla ihan oikeasti olisi kirkkaankeltainen tukka). Jos nyt kuitenkin joudun hankkimaan peruukin, eli valitsemallani hahmolla ei ole vaaleaa, tiskivesiblondia tai hailakan vaaleanruskeaa pitkää tukkaa, yritän hankkia mahdollisimman realistisen oloisen. En siis osta karkkiväristä, vaan hillitymmän, murretumman sävyisen peruukin, ja lisäksi yritän vielä löytää sellaisen, jossa olisi useamman väristä kuitua sekaisin. Eihän oikeassa elämässäkään kenenkään hiukset ole täysin tasaväriset! Onnistuin löytämään yhtä cossia varten kaukaa tummanpunaiselta näyttävän peruukin, jonka kuidut ovat itseasiassa kirkkaanpunaista, liilaa ja tummanpinkkiä sekaisin, ja olin tosi iloinen.

Jotta ei ihan päästäisi rähjäämisen hyvästä tavasta pois, realismiin liittyen minua on alkanut ärsyttää eräs cosplaymaailman tukkatrendi. Japanista (?) on näköjään rantautunut tapa käyttää saparollisen hahmon peruukkina polkkapituista peruukkia, jossa on kaksi clip on -ponnarilisäkettä sivuilla. Tämä on alkanut oikeasti ärsyttää minua luvattoman paljon, koska tällaiset hiukset näyttävät takaa härskin epäaidoilta. Alla hieno selvitys, miksi.

Trendi ei ehkä ärsyttäisi ollenkaan niin paljon, jollei se olisi minun näkökulmastani myös osoitus laiskuudesta. Tavallisen peruukin nostaminen realistisesti poninhännille nimittäin vie aikaa ja vaivaa. Tiedän, koska olen tehnyt sen muutaman kerran! Päinvastoin yleistä harhaluuloa se ei kuitenkaan ole erityisen vaikeaa tai vaadi lisäkuitua; olen onnistunut hommassa jopa ohuen ebay-peruukin kanssa olemalla fiksu ja käyttämällä käytössä olevan kuidun viisaasti. Yksi ongelma poninhäntien modaamisessa realistisen näköisesti nimittäin on: ilman liimaa tai silikonia ei hommasta selviä, sillä poninhännät eivät pysy peruukissa nätteinä ilman, että ne oikeasti liimataan paikoilleen. Tämä tietysti tekee peruukista yhden hahmon ja yhden asun peruukin, ellei keksi muita poninhännällisiä hahmoja!

Otsatukka kuvissa vielä tekemättä,  mutta tällaista jälkeä sain aikaan täysin ilman lisäkuitua!

Jos tätä sattuu lukemaan muita, joilla tukkaa löytyy omasta takaa ihan riittämiin, jaan pari vinkkiä, jotka itse olen joutunut kantapään kautta oppimaan. Yksi: aasiaperuukit eivät välttämättä sellaisenaan kerta kaikkiaan mahdu päähän. Olen joutunut mm. tekemään verkkoon huomaamattomia reikiä, katkomaan kuminauhat takaa ja silpomaan peruukkeja muilla härskeillä tavoilla, jotta saan peruukit mahtumaan päähäni. Toinen, hyödyllinen kikka on muokata peruukkipää oikean kokoiseksi. Oma peruukkipääni näyttää kuulemma aivosyöpäpotilaalta, sillä sen pään ympärillä on kerros sanomalehteä kuin iso side tai kipsi. Tämä siksi, että kerroksien kanssa peruukkipääni on oikeasti oman pääni kokoinen – helpottaa peruukkien stailaamista ja leikkelyä, kun sitä ei tarvitse tehdä omassa päässä. Lisäksi peruukkipääni päälle viritettynä hitusen liian pienet peruukit myös venyvät ajan kanssa niin, ettei niiden pitäminen enää aiheuta migreeniä, eikä minun tarvitse tuhota peruukkien jälleenmyyntiarvoa silpomalla niitä!

Ei ole salaisuus, että tavanomainen puoluepolitiikka ei kiinnosta nuorisoa. Tämä uutinen toistuu noin jokaisten vaalien alla. Toisaalta lähes koko ajan tulee uutisia siitä, miten nuorisoa kiinnostaa nykyään maailman tila, vihreät arvot, eettisesti tuotetut tavarat ja luomuelintarvikkeet ja niin päin pois. Vaikuttaa siltä, että kaikesta huolimatta nuorisoa kuitenkin kiinnostaa asiat, jotka ovat heitä lähellä. Yhteiset asiat kiinnostavat ja niihin ollaan valmiita vaikuttamaan.

Samaa ei voi sanoa cossaajista.

Cossaus on perimmiltään ennen kaikkea pinnallinen harrastus – pinnallinen siis siinä mielessä, että koko harrastuksessa on kyse siitä, miltä näyttää. Siinä ei sinällään ole mitään pahaa, mutta tuntuu siltä, että juuri tästä syystä useimpien cossaajien ajattelu pysähtyy yleensä omaan nenänpäähän, tai viimeistään cossauskaverinsa perseeseen. Sen sijaan cossaajille tuntuu olevan todella vaikeaa käsittää sitä, että siinä hänen ympärillään olisi joku isompi kuvio, kuten esimerkiksi joku coni. Useimpien cossaajien coniraportit ovatkin tätä luokkaa:

”Menin coniin Viljamin kanssa joka cossas Roxasia Kingdom Heartsista. Oli kivaa, vaikka Roxas-Viljami joutui jättämään sen kaksmetrisen Axel-pehmolelun narikkaan. Ja sit oli täyttä niin ihmiset törmäili mun siipiin ja mun proppimiekka katkes. Ja sit oli kans huono ku jouduin matkustamaan tässä asussa.”

Miksi cossaajat eivät vaadi, että heidät otetaan huomioon? Esimerkiksi: proppisääntöihin vaikuttaa se, kuinka ahdasta tapahtumassa on. Jos tilaa on enemmän, voidaan proppien mukana pitämiseen suhtautua iisimmin kuin tungoksessa – tungoksessa kun on oikeasti vaara siitä, että jonkun siipi on jonkun silmässä. Cossajien etu olisi siis vaatia tapahtumiin lisää tilaa joko isompien tilojen muodossa tai kävijämäärää alentamalla (esimerkiksi tapahtuman hintaa korottamalla tai yksinkertaisesti myymällä rajoitettua määrää lippuja). Proppien hajoaminen on kieltämättä ikävää, mutta siihenkin vaikuttaa kävijöiden määrä. Sen lisäksi, jos cossaaja olisi aktiivinen ja kiinnostunut muidenkin cossajien asioista kuin omistaan, tämä voisi esimerkiksi ehdottaa, että coneihin järjestettäisiin vaikkapa cosplayasujen korjaushuone. Asussa matkustamiseen taas auttaa cosplay-pukuhuoneet – useimmissa paikoissa on olemassa jonkinlaisia tiloja, jonne pukuhuoneen saa järjestettyä. Cosplay-pukuhuoneeseen on toki myös hyvä laittaa peili, silityslauta ja -rauta sekä muuta härpäkettä, mitä cossaaja voi tarvita (esimerkiksi hiuslakkaa, hakaneuloja, jesaria, erivärisiä lankoja sekä neuloja, ehkä kuumaliimapyssy ja jopa ompelukone, jos oikein villeiksi ryhdytään).

Ja jos joskus jotain on saavutettukin ja tapahtumassa on kuin onkin cosplay-pukuhuone, niin raportti on tasoa ”Joo cosplaypukuhuone oli”. Mutta jos se seuraavasta tapahtumasta puuttuu, niin ketään ei kiinnosta. ”Jaa tällä kertaa ei ollu cosplaypukuhuonetta mikä oli vähän huono juttu”. Cossaajat, ei jumalauta! Jos te ette vaadi oikeuksia itsellenne, niin ei kukaan niitä tule teille antamaankaan! Ja jos ette pidä saavutetuista eduista kiinni kynsin ja hampain, niin ne lähtevät teiltä pois! Varsinkin tapahtumissa, joissa valta on ihmisillä, jotka eivät joko a) ymmärrä cosplaysta mitään tai b) suhtautuvat siihen nuivasti, eivät varmasti ota cossaajien etuja huomioon, jos se vain voidaan välttää. Cossaajille annetut tilat ovat nimittäin lähes poikkeuksetta pois jostain muusta. Sen takia cossaajien olisi tärkeää pitää ääntä, jotta heidät otettaisiin huomioon.

Sen lisäksi, että ajattelu pysähtyy useimmiten omaan napaan, cossaajat ovat myös suurelta osin kaksinaamaisia. Kukaan ei uskalla arvostella cossaajia tai cosplay-skenen tilannetta Suomessa julkisesti, mutta annas olla kun 4chanin /cgl/:ään ilmestyy Suomi-ketju, niin eiköhän siellä olla heti nauramassa ties kenelle. Kun kentän ääni kertoi, että Suomi kaipaa anonyymiä cossauslautaa, ja sellainen ilmestyi, niin mitä ihmiset tekevät? Trippaavat kuin viimeistä päivää. Tämän lisäksi on lukemattomia kaksinaismoralismia vielä paremmin ilmentäviä draamoja, mutta valitettavasti läheskään kaikki niistä eivät koskaan nouse suuren kansan tietoisuuteen. Tietoa saa tuntemalla oikeita ihmisiä, seuraamalla /cgl/:ää, stalkkaamalla ihmisten LiveJournaleita ja yhdistelemällä langanpäitä yhteen – mutta kuten sanottu, useinkaan asiat eivät ole julkisia.

Tietenkään kaikki cossaajat eivät ole pinnallisia ja kaksinaamaisia, vaan poikkeuksiakin on – lähin esimerkki löytyy tuolta viereisestä huoneesta: Bubu taisi olla ensimmäinen henkilö, joka piti julkisesti esillä sitä, että kun cosplay-kisaajatkin kuvataan, niin eikö kuvauspalvelua voisi ulottaa myös muihin cossaajiin? Nykyään kuvauspalvelu onkin coneissa peruskauraa, mistä toki kiitos Kyuulle & Co:lle. Mutta mietinpä vain, olisiko tätä tapahtunut, jos Bubu ei olisi asiasta melua pitänyt? Olisiko joku muu ottanut asian julkisesti puheeksi ja vaatinut, että muutkin kuin kilpailevat cossaajat otetaan huomioon? Epäilen vahvasti.

On tietysti ymmärrettävää, että kun cossauksen perusideana on pukujen tekeminen, hyvältä näyttäminen sekä yleensäkin huomiohuoraaminen (missä ei tietenkään ole mitään vikaa), on tärkeää suunnitella sitä, mitä päälleen pistää WCS-karsintoihin, Eurocosplayhin tai milloin minkäkin conin cosplaykisaan, sekä tietysti saada asut valmiiksi. Ja on tietysti totta, että jonkun täytyy ne kisoissa yleisöä ilahduttavat komeat asut ja puvut tehdä, eli siinä mielessä cossaajat kyllä tekevät asioita, joista on iloa muillekin. Mutta missä ovat cossaajat, jotka yrittäisivät parantaa koko Suomen cossausskeneä ja tuottaa sillä tavalla iloa kaikille cossaajille? Sellaista iloa, joka kestäisi vähän kauemmin, kuin se maksimissaan 5 minuutin esitys lavalla?

Cossaajat, teidän on nyt syytä ottaa itseänne niskasta kiinni ja alkaa ajaa omia etujanne. Ihan oikeasti.

Team Bubukuuti lähti tänään aamulla jo neljännen kerran kohti Tampereen Kuplintaa. Jostain eriskummallisesta syystä minulla on kyseisessä tapahtumassa aina hauskaa, vaikkei tarjonta paikan päällä ihan kunnollista conia ikinä vastaakaan. Kenties kyse on siitä, että Siperian Wayne’s Coffee on vain niin täydellinen paikka juoda iso muki Earl Greytä ja katsella ohi kuljeksivaa ihmismassaa. Paras osa conejani on yleensä ihmisten tarkkailu ja jossain istuminen, eli tunnelmasta nauttiminen ja toisten hauskanpidon katselu, siitä tulee itsekin hyvälle tuulelle. Olen aika helppo conviihdytettävä; haluan istumapaikan jossa tarkkailla maailman menoa, jotain ostettavaa, mielenkiintoista puheohjelmaa ja cossiasuja töllisteltäväksi sekä ruodittavaksi.

Perinteinen cosplaykisajonohan se siinä

Saavuttuamme paikalle yhdentoista pintaan kiersimme ensin myyntisalin, jossa putsasin mukaani Sayonara Zetsubou Sensein osat 3-5 sekä Mermaid Melodyn ensimmäisen pokkarin. Kuuti osti Hirviöprinsessa Hime kympin ja uusimman Naruton. Jos olisin ollu fiksu, en olisi ostanut uusinta Emmaa ja Alice 19th:a kauppareissulla aiemmin tällä viikolla, sillä olisin saanut ne halvemmalla festareilta! Tyhmä mikä tyhmä. Tämänkertainen saalis on muuten suurin määrä ostoksia, minkä olen tehnyt missään tapahtumassa pitkään aikaan.

Ostoskierroksen jälkeen pitikin siirtyä cosplaykisajonoon. Ulkona oli KYLMÄ lämpimistä päällysvaatteista huolimatta ja olin erittäin tyytyväinen päästyämme vihdoin saliin. Itse kisa sitten taas oli taattua Kuplii-laatua, eli paljon aloittelijoita ja nuoria, joukossa muutama vanhempien harrastajien tekemä länsimaisista sarjoista peräisin oleva asu. Kisan keskimääräinen laatu jäi kuitenkin useamman kertaluvun alle Cosplaygaalan tason. Tampere Kupliin kisojen toinen perinne ovat maskottiasut – joku osallistuu aina sellaisella, pääsee finaaliin ja yleisö äänestää maskotin voittoon, ”kun se on niin söpö”. Katsotaan, pitääkö kaava paikkansa tälläkin kertaa. Oma ääneni taitaa kuitenkin mennä Sengoku Basaran suuntaan, oli sen verran miehistä menoa!

Kivoja asuja cossiskabasta, anteeksi että ovat miniatyyrejä – digipokkari ei pysty parempaan 4. ylimmältä riviltä.

Yleisön cosplayn taso ei sekään erityisesti vakuuttanut. Kisoihin osallistumattomista cossareista mieleeni jäivät lähinnä Utena-cossaajat, Vampire Knight-porukka, joitain Vocaloid-cossareita ja pari keskimääräistä paremmin tehtyä Hetaliaa vahvistettuna Code Geass -prinsessoilla. Tapahtuman asutaso on melkoisen alhaalla, jos voin luetella hyvin tehdyt ja mieleeni jääneet asut yhdessä lauseessa. Lisäksi sarjakirjo oli kapea-alainen kuin mikä. Varmaan yli puolet asuista oli Hetaliaa, ja lopustakin suurin osa Narutoa, Vocaloidia ja Touhouta. Hetaliacossareista olen tehnyt jännän huomion: verrattuna muihin massasarjaveljiinsä Narutoon ja Kingdom Heartsiin hetaliatyypit eivät tunge kisoihin. En muista äkkiseltään yhtään kertaa, että cosplaykisaan olisi Suomessa osallistuttu hetaliahahmolla. Mikäköhän lienee syy?

Puheohjelman puolesta ne kolme manga-aiheista juttua oli laitettu sunnuntaille, jonka vietämme kotona pesten pyykkiä ja tiskaten. Hopeanuoliruodinnan tai hetaliaohjelman houkutus ei ollut tarpeeksi suuri, jotta olisi viitsinyt jäädä Tampereelle vielä yhdeksi päiväksi. Animangaohjelman sijaan kävimmekin kuuntelemassa luennon oudoimmista supersankareista ja Otto Sinisalon avautumisen nettisarjakuvista. Molemmat olivat malliesimerkkejä hyvin tehdystä puheohjelmasta; ne olivat hauskoja, opin jotain uutta ja puhujat osasivat esiintyä. Kuutille varsinkin Otto Sinisalo oli päivän kohokohta. Kuuti väittää kivenkovaan mielenkiintonsa olevan tiukasti ammattimaista, mutta Kuutin sanoin (suora lainaus) Sinisalon ”iih larppaajapoikaälykkötikku iiih iiiiih iiih” ulkonäöllä saattaa olla jotain merkitystä Kuutin metroseksuaalisessa mielessä. Mene ja tiedä!

Kuutin fiilikset muusta kuin Otto Sinisalosta

Pari risua pitää tähän loppuun vielä listata. Yksi niistä on animangaohjelman laittaminen eri päivälle kuin cosplaykisa, hankalaa vieraspaikkakuntalaiselle joka haluaisi oikeastaan nähdä molemmat, muttei pääse kuin yhtenä päivänä. Toinen on myyntisalin pöytien sijoittelu – kaikki ihmismassaa eteensä keräävät animekrääsäkaupat oli laitettu salin kapeimpaan osaan, ja länsisarjakuvia myyvien pöytien edessä oli ruhtinaallisesti tilaa.  Kolmas ärsytys oli ohjelmalehtinen, josta puuttui olennaisia tietoja, kuten ohjelmakuvaukset ja esimerkiksi myyntisalin aukioloajat. Tai jos edellä mainitut siellä olivat, ne oli ainakin tehokkaasti piilotettu. Lisäksi käyttäjäystävällisyyttä lisää huomattavasti, jos ohjelmakartta on joko lehtisen takakannessa tai keskiaukeamalla, silloin se löytyy aina helposti selaamatta. Ohjelmalehtisen plärääminen on yllättävän ärsyttävää kiireessä ja ihmistungoksessa.

Siitä onkin vähän aikaa, kun olen viimeksi turinoinut cosplaysta – viimeisimmät avautumiset aiheesta on vääntänyt Kuuti, jonka pukuilukokemus on hiukan vähemmän kattava kuin minulla, vaikka en voikaan kehuskella kulkeneeni conissa opiskelijaruokalasta raidattu muovipurkki päässä. Allekirjoittaneen päässä näkyy lähinnä pesupalloja.

Olen parin vuoden blogaamisen aikana kirjoittanut useammankin aika provosoivan tekstin cossaamisesta, ja olen pari kertaa avannut sanaisen arkkuni aiheesta ihan julkisestikin coneissa, yhtä provosoivasti tietysti. Luennoidessa provosointi on hiukan käytännön pakko – en ole erityisen valovoimainen esiintyjä tai hah hah hauska, ja provoilla ihmiset pysyvät mukana eivätkä ainakaan tylsisty -  mikään ei ole niin kamalaa kuin hajuton ja mauton esitys, josta kuuntelija ei osaa sanoa muuta kuin ”ihan kiva”, ja sitä olen ainakin halunnut välttää.  Provosoimalla pystyy herättelemään keskustelua ja saahan sillä myös parit naurut ruudun tällä puolella ihmisten vetäessä palkokasveja nenään, mutta siinä on myös huonot puolensa: todellinen asia saattaa joskus hukkua lulzien ja railakkaiden sanankäänteiden sekaan.

Pitkään Suomen blogiskenessä cosplaysta kirjoittelivat vain minä ja Konamin. Molempien ote kirjoituksissa on vähemmän henkilökohtainen ja enemmän yleistä tilannetta ja ilmiöitä analysoiva, vaikka minä en blogaakaan anonyymisti. Okei okei, jotkut ovat luulleet tätä Bubu-handlea jonkinlaiseksi anomuumiuden muodoksi, mutta se on oikeasti lähinnä dorka hellittelynimi, joka jotenkin pesiytyi myös tänne blogiin, enkä piilottele kirjoittavani tätä blogia – linkkaan tänne forumiallekirjoituksissanikin ja lähes missä tahansa, jos luulen sillä saavani enemmän pageviewejä. Krhm.

Takaisin anomuumeihin. En tiedä onko kyse ollut suomalaisesta vaatimattomuudesta vai skenen käytännöistä, mutta itsensä ja työnsä esitteleminen ei ole ollut Suomen cosplayskenessä kovin suuressa huudossa, ainakaan galtsun ulkopuolella. Vain aniharvalla pukuilijalla on ollut jonkinlainen portfoliosivusto tai blogi, ja nekin harvat blogaajat (kuten minä) ovat lähinnä keskittyneet yleisen ilmapiirin ruotimiseen ja valitt kritisointiin, sen kuuluisan pahan poliisin leikkimiseen. Sellaisia blogeja, joissa vähän kevyemmin esiteltäisiin vaikka valmistusvaiheen kuvia tai hölpötettäisiin vähän vähemmän naljailevasti asioista, ei ole ollut.

Jossain kuitenkin naksahti pari viikkoa sitten  ja yhtäkkiä näitä blogeja on ilmestynyt kasapäin. Todellisuuspakoa ompeluhuoneessa, Serious Business, Ilona Cosplay, Töitä sekä mielelle että käsille,  La Masquerade Infernale ja Tales of the Shapeshifter ovat ainakin ilmestyneet eetteriin vasta äskettäin, vähän vanhempi tuttavuus on Casualty Cosplay. Siinähän sitä riittää uutta tavaraa feedeissä ja luettavaa hetkeksi eteenpäin.

Cosplayskenen kannalta tämä on tietysti erittäin positiivinen asia, ainakin olettaen, että kaikki jaksavat päivitellä vielä blogaamisen alkuhuuman kaikottuakin. Mitä enemmän ihmiset jaksavat avautua cosplayprobleemistaan kaveriporukoidensa ulkopuolella, sitä enemmän se nostaa me-henkeä ja luo verkostoitumisen mahdollisuuksia. Lisäksi ketään ei varmaan haittaa saada lisää mielenkintoisia tekstejä luettavaksi luppoajalla!

Toinen mielenkiintoinen uudehko ilmiö on Suomi-/cgl/. Lauta on harmillisen hidas ja melkein kuollut, mikä on aika sääli. Pisteet kuitenkin hyvästä ideasta, tosin anonyymiys Suomen piireissä toimii hieman huonosti, sillä kaikki tuntevat toisensa kuitenkin jotain kautta tai vähintään tietävät naaman. ”Oikeassa” 4chanin /cgl/:ssä nähdyn suomiketjun mainingeissa syntynyt suomenkielinen cosplaylauta on vielä hieman arvoitus, kuoleeko se täysin vai innostuvatko ihmiset postaamaan kevään ja kesän conkauden alun myötä.

Ensi viikkoa voi pitää conkauden varaslähtönä. Silloin on Tampere Kuplii, ja kirjoitankin tätä tekstiä odotellessani paperimassan kuivumista, jotta pääsen maalaamaan omaa proppiani. Tänä vuonna ohjelmassa on todella vähän animumangaohjelmaa sen pakollisen cosplaykisan lisäksi, eikä paikalla edes ole disneysarjakuvaedustusta. Kun en länkkärisupersankarisarjiksista oikein perusta, ohjelma vaikuttaa minun silmääni hiukan yksipuoliselta. Mutta katsellaan ja toivottavasti yllätytään iloisesti, perinteiseen tapaan tapahtumarantti ilmestynee tänne viimeistään sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Tiedän, että te kyttäätte niitä, senkin juoruhaukat (rakastettavat lukijani) – jostain kumman syystä Bubukuutin kävijätilastoissa on aina piikki tapahtumien jälkeen.

Convuosi 2010 käynnistyi historiallisissa merkeissä, kun Cosplaygaala myi ensimmäisenä suomalaisena animetapahtumana ikinä ovelta eioota lippujen myydessä ennakkoon loppuun. Gaalan lippumäärä on tietysti paljon pienempi kuin isompien tapahtumien, mutta Gaalan esimerkistä on hyötyä muillekin maksullisille tapahtumille: se, että tapahtumista voi ihan oikeasti liput loppua saa kenties ihmiset muuttamaan ostokäytöstään ja ostamaan liput ennakkoon eikä vasta ovelta. Ja ennakkotuloilla voidaan tietysti etukäteen hankkia kaikkea jännää ja hauskaa conkävijöiden iloksi, toisin kuin vasta conipäivänä tulevilla rahoilla. Silti tuskin on kovin suurta hätää siitä, että vaikka Traconista tai Desuconista liput loppuisivat kesken vielä tänä vuonna – mutta ehkä 2011…

Juontajat, arvovaltainen tuomaristo ja kaksikko jaksuniksu, jolle suosittelen miessääntöihin tutustumista, niin läheistä järjestäjäkaksikon meno on

Itse Gaala oli paperilla hyvin samankaltainen kuin edellinenkin. Ensin FFFightia, sitten kisoja ja hiukan väliohjelmaa ennen palkintojenjakoa. Viimeksi suhtauduin Gaalaan vähän nihkeästi jonkinlaisena jämätapahtumana, eivätkä ennakko-odotukseni olleet millään kovin kosmisella tasolla herätessäni tänä aamuna klo 5:30 ja suunnatessani Helsingin junaan. Jotain oli kuitenkin selvästi muuttunut viime elokuusta. Järjestäjät Jaksu ja Niksu olivat tainneet ihan oikeasti kuunnella palautetta niin ikuiselta jäärältä (= minulta) kuin Ankaltakin (joka esitti palautteensa Toisaalla, videopeliblogiin kun se ei oikein tainnut sopia). Viimeksi minua ärsyttänyt epämääräinen sohellus ja epätietoisuus oli poissa tai ainakaan ei näkynyt kävijöille ja juontajien osuutta oli vähennetty antaen kisaajien loistaa. Jes! Lisäksi Ankan toiveiden mukaisesti conpaikkaa oli koristeltu sydämin, jotka sopivat lähestyvään ystävänpäivään. Jes x2!

Gaalaa auttoi tälla kertaa myös sen ajankohta talven ainoana conina ja convuoden aloittajana. Viimeksi elokuussa kaikki vuoden isoimmat conit olivat jo menneet eikä kukaan tuntunut panostavan ihan täysillä; nyt oli uusi vuosi ja uudet kujeet ja ihmisillä oli ollut monta kuukautta aikaa väsätä pukuja vain Gaalaa varten, ja se myös näkyi. Keskimääräinen taso kisoissa oli parhaita, mitä Suomessa on tähän mennessä nähty. Varsinkin ryhmäkisa oli erinomainen, parempi kuin yhdessäkään Animeconissa näkemäni – suurin osa esityksistä oli oikeasti hauskoja, koskettavia tai muuten hyviä. Ja kerrankin ryhmäskabassa oli myös asujen taso kohdallaan; usein ryhmäkisoissa asut ovat vähän jotain sinne päin ihmisten painottaessa esiintymistä ja hyvää fiilistä, mutta ei nyt. Yksilökisassakin oli monta hienoa pikku esitystä, minusta on todella hienoa katsoa, miten luontevasti kisoissa esiintyminen nykyään lähes kaikilta sujuu. Kaukana ovat ne ajat, kun peloissaan juostiin rastin päälle, posetettiin ehkä kolme sekuntia ja juostiin hädissään pois.

Yksilökisan voittoisa kolmikko (vasemmalta: kakkonen, ykkönen ja kolmonen)

Ei niin, että mikään olisi ikinä täydellistä. Gloriasta alkoi iltapäivästä happi loppua ja sisällä oli aika tukalaa. Eron huomasi erittäin hyvin, jos kävi hengittelemässä ulkona tai vaikka backstagen tupakkapaikan kohdilla. Toinen ”ongelmakohta” on täysin subjektiivinen. Iris Rönkön ja Arttu Sepin luennontapainen WCS:stä oli mielenkiintoinen eikä minua haittaisi yhtään nähdä Gaalassa jotain cosplaykeskeistä puheohjelmaakin, vaikka väliajoilla jotain 20-25 min juttuja, ei mitään hurjan raskasta. Tällainen wanha pieru kuin minä kun aina kaipaa jotain analyyttistä ja ajattelemisen arvoista puheohjelmaa. Tiedän kyllä, että Gaala erityisesti mainostaa itseään tapahtumana, jossa EI ole mitään puheohjelmaa, vain cosplayhommia, ja että olen mielipiteeni kanssa aika yksin. Muille gaalakävijöille nykyinen ohjelma varmasti riitti erittäin hyvin ja kenties cosplaypuheohjelmalla on sitten paikkansa muissa tapahtumissa.

Kaiken kaikkiaan Gaala oli hauska piristysruiske keskitalveen ja nyt jaksaa taas arkea Tampere Kupliita odotellessa. Gaalan kova taso asuissa ja kisoissa voisi antaa aihetta olettaa, että Suomen cosplayskene on menossa tällä hetkellä harppauksin eteenpäin ja jännityksellä odotan, miten kesän suuremmissa tapahtumissa voi cosplayn saralla vetää vielä paremmin ja kovemmin ja lävistää taivaat vielä isommalla poralla. Nyt on nimittäin asetettu aikamoinen taso Suomen kisoihin, ei enää mitään loimusamettia ja lakanakangasta ja vappuperuukkeja, luojan kiitos.

Tapahtui viime jaksossa: Bakacon julkisti kunniavieraansa. Tämä on Li ”PikminLink” Kovacs, ehkäpä maailman kuuluisin Link-cossaaja. Onnea Bakaconille PikminLinkistä (Ja PikminLinkille onnea Bakaconista)!

Hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa, että PikminLinkin coniin saamisen taustalla on myös henk. koht. suhteita. Tässä ei toki ole mitään pahaa – samaa taktiikkaa käytimme myös Desuconissa hyvällä menestyksellä, ja mikäli se coninjärjestämistä auttaa, tulee henk. koht. suhteita tietysti pyrkiä hyödyntämään aina kun vain mahdollista (tuppeensahatut lautakasat poislukien).

Siinä, että Bakaconin kunniavieraaksi kutsuttiin kuitenkin PikminLink – tyttö, joka tunnetaan parhaiten siitä, että osaa näyttää pojalta – on kuitenkin jotain hyvin perustavanlaatuista. Kieltämättä on totta, että useat miespuoliset animehahmot ovat sellaisia, että näiden cossaaminen on huomattavasti helpompaa tytölle kuin pojalle ja että tulos on näin myös parempi. Crossplayn suosio Suomessa on silti äärimmäisen hämmentävää. Jos IRC-galleriaan on luottaminen, Animeconin kävijöistä 85% on naispuolisia ja vähän vanhempaankin kansanosaan vetoavassa Desuconissa 79% – mutta cossaajia katsoessa ei siltä tunnu, sillä tyttöjen harjoittamaa crossplayta on niin paljon. Perusargumentti tähän on, että ”kivoja naishahmoja ei löydy” tai ”ruumiinrakenteeni ja kasvonpiirteeni sopivat paremmin poikien cossaamiseen” tai ihan suoraan ”en viihdy hameissa”. Ehh. Ei siinä sikäli mitään, mutta tuntuu, että näin vastaa noin kolme neljäsosaa tytöistä, joka ainakin minusta on järkyttävän suuri määrä. Järkyttävän suuri määrä tyttöjä, jotka samaistuvat ensisijaisesti mieshahmoihin ja vasta toissijaisesti naishahmoihin. Syitä crossauksen ylisuosioon on pohtinut myös mm. Konamin tässä kirjoituksessaan.

Tiedä sitten, onko kyse vain teini-iän epävarmuudesta – varmasti osittain sitäkin, mutta toisaalta väittäisin myös, että animeharrastajapiireissä on myös erittäin suuri määrä sukupuolestaan epävarmoja ihmisiä sekä ihmisiä, jotka ovat varmoja, että näiden sukupuoli on eri kuin mikä se biologisesti on. Transsukupuolisissa ihmisissä ei tietenkään ole mitään vikaa, kuten ei muissakaan seksuaalivähemmistöissä, mutta jotain tässä skenessä täytyy olla, kun pystyn noin viiden sekunnin miettimisajalla luettelemaan ainakin 10 tällaista henkilöä. Vertailun vuoksi en muista tavanneeni kuin pari transsukupuolista ihmistä koko muun elämäni aikana. Niitä, jotka ovat vain sukupuolestaan epävarmoja, on skenessä taas lukematon määrä.

Näillä perusteilla voisin väittää, että animeskenessä täytyy olla jotain sellaista, joka saa seksuaalivähemmistöt esiin kaapeistaan ja ihmiset kyseenalaistamaan sukupuolensa. Tähän vaikuttaa varmasti animeharrastajien erittäin suuri suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan, jolloin ne, jotka muuten pitäisivät seksuaalisuutensa piilossa, uskaltavat olla sitä mitä ovat, mikä on ihan hyvä asia. Osittain asiaan vaikuttaa varmasti myös animessa esiintyvä suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Asia on saanut osakseen myös akateemista mielenkiintoa esimerkiksi Katja Valaskiven Pokemonin perilliset”-tutkimuksessa sivuilla 15 ja 24. Sivulla 75 on kuitenkin varsinainen pointti:

”Japanilaisen populaarikulttuurin moninaisuus antaa tilaa monenlaisille variaatioille ja arjessa outoina pidetyille näkemyksille ja olemuksille. Harrastajille tärkeää onkin itsensä toteuttaminen ja tilaisuus leikitellä identiteeteillä. Conien keskusteluissa ja luennoilla seksuaalisuuteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät viittaukset ja huulenheitto ovat yleisiä, ja tuottavat yleisössä äänekkäitä reaktioita, mutta asialla on vakavampikin puolensa. Animen ja mangan androgyyniset hahmot laajentavat kahden sukupuolen jyrkkää jakoa loputtomien variaatioiden janaksi, jossa kysymykset seksuaalisuudesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta moninaistuvat ja kevenevä. Samalla syntyy tilaa sukupuolen kyseenalaistamiselle fiktion ulkopuolella. Tracon-tapahtumassa kyselyyn vastanneista yhdeksästäkymmenestä kuudesta yksi ilmoitti sukupuolta kysyttäessä ”selvityksen alla”, mikä lienee melko harvinainen vastaus missä tahansa kyselyssä. Nähdäkseni yllä kuvattu selittää, miksei vastauksen ilmaantuminen lomakkeeseen juuri conissa ole lainkaan sattumaa.”

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että animepiireihin ei ainoastaan valikoidu ihmisiä, jotka ovat transsukupuolisia tai sukupuolestaan epävarmoja, vaan animepiirit nimenomaan saavat tämän muutoksen aikaan. Mutta omasta mielestäni se, että 75% tytöistä olisikin poikia, jotka ovat vain jääneet tytön ruumiiseen vangiksi, on aika paksua. En suostu uskomaan tällaista. Varsinkin, kun 75% pojista animepiireissä ei tällaista mitä ilmeisimminkään tunne.

Lieneekö kyse sitten siitä, että kun naispuoliset animehahmot ovat oikein korostuneen feminiinisiä, seksuaalisuudestaan jo muutenkin epävarmat teinitytöt kokevat ulkonäköpaineita – varsinkin, kun nämä tytöt ovat 90% varmuudella niitä koulun hiljaisia villapaitatyttöhissukoita. Sehän ei ole mitenkään harvinaista, että animeharrastajat eivät ole koulun nokkimisjärjestyksessä sitä ihan ylintä kastia. Ja vaikka ei olisikaan joutunut koulun kanalauman koulukiusaamisen kohteeksi, saattaa tämä villapaitatyttö helposti yhdistää naisellisuuden ja/tai tyttömäisyyden tähän kanalaumaan, mikä sitten tuottaa vastenmielisyyttä huokuvan vastareaktion.

Suomen kansainvälisesti huomiota herättänyt sukupuoliriippumaton HOT HOT HOT COSPLAYERS -top 3 näyttää muuten jotakuinkin tältä (Ja lista on osittain myös todistettavissa: 1, 2):

…nnniiin. Kaikki Suomen kuuluisimmat ja nimenomaan ulkonäöllään positiivista huomiota herättäneet cossaajat ovat miespuolisia. Suomeen ei ainakaan vielä ole päässyt syntymään sellaista cosplay(puoli)julkkistyttöä, joka tunnettaisiin laajalti siitä, että tämä on 1) äärimmäisen kuuma, 2) äärimmäisen hyvä cossaaja ja 3) jonka cosplay-asut olisivat äärimmäisen naisellisia (lue: paljastavia). En sitten tiedä, johtuuko se vain yllä olevista syistä vai suomalaisesta ”no en viitti tehä kun mitä noi muutkin musta ajattelis”-mentaliteetista. Nättejä tyttöjä kun ovat conit pullollaan, eli siitä ei ainakaan pitäisi olla kyse.

Feminismin perusteoksessa ”Toinen sukupuoli” Simone de Beauvoir toteaa naiseuden olevan ”toiseutta”. Tällä Beauvoir tarkoittaa sitä, että ihmisistä puhuttaessa miessukupuoli on oletusarvo; naiseus on tästä poikkeus. Nykyfeministien mukaan tätä todistaa yhä nykyäänkin esim. sanomalehtien kuvatekstit: jos kyseessä on mies, kuvatekstissä saatetaan todeta ”Lääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”, mutta jos kyseessä on nainen, kuvateksti onkin ”Naislääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”! Naiseus on siis poikkeus säännöstä joka täytyy mainita erikseen. Ottamatta enempää kantaa sukupuolten tasa-arvoisuuteen yhteiskunnassa, ainakin Suomen animepiireissä on tätä nykyä selvä naisten ylivalta, mistä todisteena IRC-gallerian animeyhteisöjen sukupuolitilastot, jotka todellakin ovat 80% – 20% tyttöjen hyväksi.

Mutta jos tytöt omalla käytöksellään näyttävät, että he eivät arvosta sukupuoltaan vaan pukeutuvat aina pojiksi, miksi minunkaan pitäisi sitä arvostaa? Taidan hakea Audini ->.

Jokohan Suomen animetapahtumien määrä alkaa riittää?

Tänä sunnuntaina oli vuorossa uusin tulokas tapahtumakartalle eli Cosplay Gaala, joka vaikutti olevan Desuconin järkkärien sivuprojekti. Lähdin tapahtumaan oikeastaan vain, koska kaipasin jonkinlaista taukoa työssäkäynnin rutiiniin enkä odottanut oikeastaan mitään. Ihan hyvä, sillä muuten olisin varmaan pettynyt. Koko tapahtumaa hallitsi lähinnä säätö ja vasurilla tekeminen, ja mieleen tuli, tarvittiinko tätä tapahtumaa loppujen lopuksi ollenkaan.

Saavuin paikalle siinä puoli kahdentoista aikaan katsomaan FFFightia. Kyseinen ohjelmanumero ei kuulu suosikkeihini enkä oikein ymmärrä sen viehätystä hyvinkään tehtynä, mutta tämä fight oli melkoisen laimea esitys. Osallistujat tekivät jotain heiluntaa/hyökkäyksiä lavalla ja Visual Gayn porukat hengasivat lavan nurkassa ja soittivat Naruton soundtrackia, koska eivät itse jaksaneet (?) soittaa kuin muutamassa fightissa. Kohottelin kulmia, sillä vaikka Desun fightiin verrattuna showmeininki oli kaukana – tässä ei paljon mieltä tai meininkiä ollut. Joo, Desussa kokeiltu ennakkoilmottautuminen fightiin näyttää olevan hyvä idea, silloin ainakin fightaajat miettivät etukäteen mitä tekevät eikä koko homma ole myötähäpeää aiheuttavaa.

Cosplay Gaalassa oltiin ihan Kujalla.

Cosplay ja cosplaykisat olivat kai tapahtuman pääpointti, mutta kummallakaan saralla ei erityisesti juhlittu. Ihmisiä ei muutenkaan ollut paikalla paljon eikä hienoja asuja senkään vertaa. Suurin osa tapahtumassa nähdystä cosplaysta oli vanhaa, jo Anime- tai Desuconissa nähtyä, ja uusia asuja oli paikalla vain kourallinen. Kisoissa käytetty WCS:n tuomarointimalli on hiukan kyseenalainen. Nyt, koska pisteytys painotti esiintymistä, yksilökisassa palkittiin useampi keskinkertainen asu ja usea hieno asu jäi palkinnoitta. Esiintymisen painottamisesta oli toki maininta tapahtuman nettisivuilla, mutta kannatan enemmän USA:n kisojen mallia, jossa palkitaan best in show erikseen (esiintyminen ja asu) ja sitten craftmanship-palkinnot niille, jotka eivät esiinny, mutta joilla on hieno asu. Cosplay kuitenkaan ei ole larppausta, jota esiintymistä ei saa liikaakaan painottaa – asut ovat se harrastuksen pääasia.

Animeconiin verrattuna Cosplaygaalan skitit olivat huomattavan erilaisia. Nämä skitit olivat eri tavalla mietittyjä ja mitään yaoikortteja tai vanhoihin suomidubbehin perustuvia yhden vitsin juttuja ei varsinaisesti ollut. Ihan virkistävää ja minusta oli erityisesti hienoa, että vakava skitti voitti ryhmäkisan pääpalkinnon. Vakavia skittejä tehdään liian vähän, huumori on toki hauskaa sekin, mutta kun Animeconissa on kaksi vakavaa skittiä kahdestakymmenestä, toivoisi näiden valtaavan enemmän alaa. Huumori on tietysti helpompaa sikäli, että siinä ei ainakaan ole riskiä tehdä itsestään tahattomasti pelleä ja skitistä vahingossa hauskaa, kuten vakaville skiteille voi joskus käydä. Toisaalta huumoriskitti, jolle kukaan ei naura, on sekin melko painajaismainen kokemus niin esiintyjille kuin yleisöllekin.

Cosplaykisojen juonnot olivat taas liian pitkät. Periaatteessa juontajat olivat hauskoja, in character ja ihan luonteviakin, mutta välijuonnot olivat kaikki aivan liian pitkiä ja alkoivat kyllästyttää päivän loppua kohden. Liian paljon mitä tahansa kun on liikaa. Eri kisoille olisi vaikka voinut hankkia eri juontajaparit. Samat läpät alkavat kyllästyttää, olivat ne sitten ”pointti!” tai tyrnimehuläpät. Varsinkaan ryhmäkisaajilta ei olisi välttämättä tarvinnut kysyä mitään, sillä random haastattelusessiot eivät olleet kovin mielenkiintoisia (”no miks valitsit tän hahmon” ”no se vaan kolahti” tason verbaaliakrobatiaa) ja katkaisivat kisan rytmin ikävästi.

Ryhmäskaban palkinnot menivät oikeisiin osoitteisiin.

Yleisestä säädöstä on pakko mainita sananen, vaikka taas(kin) tunnen suuren osan järjestäjistä eikä kavereita ole kiva kritisoida. Monesta hommasta kenelläkään ei ollut mitään tietoa ja järjestäjät joutuivat huutelemaan lavalle juontajille, tuomaristolle, kisaajille ja ties kenelle eikä informaatio tuntunut kulkevan. Näin pienessä tapahtumassa ei pitäisi olla mahdotonta saada kaikkia (20 henkeä? 30?) järjestämisessä mukana olevia tietoisiksi aikatauluista ja käytännöistä. Eri asia sitten jossain 15 000 hengen tapahtumassa, mutta 500 hengen pikkutapahtumassa ei oikein ole mitään tekosyytä yleiselle säädölle ja vähän sinne päin tekemiselle, joka välittyi kyllä yleisöönkin asti. Vielä, kun suurin osa järjestäjistä ei ole ensikertalaisia ja on mukana järjestämässä paljon isompiakin tapahtumia.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Suomen conskenen lakipiste on saavutettu. Kaikissa tapahtumissa on samat naamat, samat asut ja järjestäjätkin tekevät vain jotain sinne päin. Tällaisessa ilmapiirissä kannattaisi ehkä keskittyä tekemään vähemmän tapahtumia kunnolla kuin pikkutapahtumia ”vähän nyt vaan jotenkin räkäistään kasaan” kuukauden välein. En ole yhtään sen parempi, sillä minunkin naamani näkee lähes joka conissa ja päällä oli vanha cosplay vuoden takaa.

Tai ehkä olen vain vanha scifisti, jolla on ikävä puheohjelmaa ja baariin puimaan avaruusoopperaa ja fysiikan lakeja.

Harmi, että silloin kun olin teini-ikäinen, Suomessa ei oikeastaan ollut coneja siinä merkityksessä kuin niitä nykyisin on. Minulta jäi nimittäin kokematta eräs anime- ja cosplayharrastuksen oleellisimmista vaiheista, random hengailu, fffightit ja yleinen coniteiniys. Koska ikä on kuitenkin tunnestusti vain numero, päätin tänä vuonna ottaa nuoruuteni takaisin ja kokeilla sitä, mistä täällä aina valitan: conhengausta ja yleistä teineilyä. Mikäpä siihen olisi parempi tilaisuus kuin Animecon?

Minulla oli kunnianhimoisia suunnitelmia käydä katsomassa kaikenlaisia ohjelmia, mutta lauantaipäivänä kävin kuitenkin vain Dystopian luennolla. Kaapelitehtaan sokkeloiset, kuumat ja täynnä väkeä olevat tilat eivät erityisesti kutsuneet kuuntelemaan ohjelmaa, ja huomasin ikävästi hengitykseni kulkevan hiukan huonosti istuma-asennossa (ehkä liioittelin sen bindauksen kanssa, A-kupin kun ei ehkä tarvitsisi sitä muutenkaan harrastaa…) ja seuralaiseni silmät kuivuivat sisällä (kiitos, piilarit). Siispä kävelin koko päivän ympyrää Kaapelitehtaan edessä kuin paraskin 14-vuotias conittaja, enkä kadu mitään!

Tutustutan teidät kisakikirjaan eli irl-ranttivälineeseen nro 1: siihen on tapana rustata ohjelmissa hienoimmat lausahdukset ja suurimmat headdeskauksen aiheet.

Finnconin ohjelmatarjonta on toki aina viihdyttävää, opettavaista, korkeatasoista  ja aivan eri sfääreissä kuin Animeconin, ja jonkin sortin scifinörttinä – suurin rakkauteni on Star Trek – sieltä löytyy aina paljon jännää katsottavaa, mutta minua nolottaa mennä katsomaan Finnconin puolen ohjelmia cossiasussa. Olen saanut scifisteiltä sen verran ilkeitä katseita niskaan, että kynnys on kasvanut aika suureksi. Animeconin puolella on tyypillisesti vähemmän ohjelmaa, ja tänä vuonna moni ohjelma tuntui kuvauksen perusteella jo nähdyltä. Silti tunnustan avoimesti kaksoinaismoralismini – kukas se täällä on aina saarnannut siitä, että lisää puheohjelmaa coneihin? Mutta on minulla conhengaukselleni yksi tekosyy: se oli erinomainen empiirinen koe.

Nyt nimittäin ymmärrän ”vastapuolta” huomattavasti paremmin. Järkytyksekseni huomasin, ettei kuvattavana patsastelussa ja hengailussa olekaan mitään vikaa, eikä se ole lähtöarvoisesti täysin järkijättöistä toimintaa. Okei, onhan hieman hullua tulla johonkin tapahtumaan kahden tunnin ajomatkan päästä ottamatta osaa mihinkään järjestettyyn ohjelmaan, mutta jotenkin kuvittelin, että kaikki pihalla hengaavat ovat latvasta lahoja piripäitä, joilta on todellisuudentaju täysin hukassa. Eihän se ihan niin ollut; piha oli täynnä ystävällisiä ja ihan normaalin kaltaisia ihmisiä. Mitäs ihmettä? Luultavasti Animeconissa asiaan vaikuttaa sekin, että sisällä on lähes mahdotonta olla cosplayasussa, siellä on liian kuuma, liian pimeä ja LIIKAA IHMISIÄ, joten fiksutkin tyypit joutuvat olemaan pihalla. Desuconissa ulkona tuntuivat hengaavan lähinnä pahimmat hetalia-nyappyy-iiihiiihhhh-tyypit, kun sisälläkin mahtui olemaan.

Ainoa juttu, jonka conista ostin Hollow Fields 1+2:n lisäksi oli tuo avaimenperä. Eheheh.

Sunnuntai valkeni tavanomaisemmissa tunnelmissa. Saavuimme Kaapelitehtaalle hyvissä ajoin. Paikalla oli huomattavasti hiljaisempaa ja viileämpää kuin lauantaina, mutta jo puoli kymmeneltä pihalla kiemurteli jono yhdeltätoista alkavaan cosplayryhmäkilpailuun. Yksilökisan jätin lauantaina katsomatta, vaikka toki noteerasin sen jonon: piiiiiitkä jono oli ehkä suurimpia syitä, miksi en halunnut ohjelmaan osallistua. Eikö aikaisemmista coneista opita koskaan yhtään mitään? Paasitorni 2006 all over again, tällä kertaa jono vain oli pihalla, ei portaissa. Sain kuitenkin äkkinäisen älynväläyksen ja muistin, että blogaajana olen median edustaja – hain siis itselleni mediabadgen ja pääsin jonottamatta lähes katsomon eturiviin! Tässä siis vinkki kaikille: perustakaa blogi, pääsette jonottamatta suosituimpiin ohjelmanumeroihin, vaikka con olisikin hylännyt suhteellisen toimiviksi todetut lippusysteemit.

Ryhmäcosplaykilpailu on cosplayohjelmanumeroista se, joka kiinnostaa minua eniten. Cossipukuja nyt näkee ympäri tapahtumaa, mutta skitit kiinnostavat aina, niitä kun ei voi missään muualla nähdä. Minä en ole erityisen kuvuksellinen tai osaa kovin hyvin eläytyä hahmooni, joten siltäkin pohjalta on hauskaa nähdä, mitä muut minua paremmat ja innostuneemmat saavat aikaan. Tosin ryhmäkisojen taso ei ikinä ole ollut kovin päätä huimaava, viime vuonna suurin osa skiteistä oli huonoa yaoiläppää tai sitten äänistä ei tahtonut saada mitään selvää, tai jos sai, skitit olivat aivan liian pitkiä. Tämän vuotinen kisa oli selvästi korkeatasoisempi, naurahdin jopa oikeasti ääneen muutaman kerran enkä vain pyöritellyt silmiäni koko ajan.

Suurin osa ryhmistä oli fiksusti äänittänyt puheensa ennakkoon, mutta jossain skiteissä äänen laatu oli hyvin kehno. Muutama ryhmä luotti edelleen pelkkään omaan ääneensä ilman äänentoistoa, jolloin puhe ei takuulla kuulu takariviin asti. Hyvä, että itse kuulin.  Kuulemma myös juontajien puhe ei aina kuulunut takariviin asti; edessä sen kuuli hyvin.

Yaoisaabisusta ei valitettavasti ikinä päästä eroon.

Ongelmana monissa skiteissä oli koheesion puute. Juttua ei kannata rakentaa vain muutaman  irtovitsin ympärille, sillä vaikka sillä yleisöstä naurut saisikin, se ei kuitenkaan riitä – kolmessa minuutissakin pitäisi pyrkiä kertomaan jonkinlainen tarina. Lisäksi kisassa monien ryhmien asujen laatu oli varsin kyseenalainen. Ryhmäkisasssa asujen konstruktio ei ole pääosassa, mutta en silti haluaisi nähdä lavalla tissillisiä mieshahmoja tanssimassa tissit pomppien boing boing. Kokonaisuutena kisa oli oikein viihdyttavä ja kenties jopa sen jonottamisen arvoinen, ja päällimmäinen fiilis oli ihan positiivinen.

Ensi vuonna Animeconia ei ole, kuten monessa paikassa on jo mainittu. Tampere-talolla pidettävä Tracon on ensi vuoden tapahtumista se, joka luultavimmin ottaa Animeconin ernumiitin ristin kannettavakseen. Vielä ei kuitenkaan kannata miettiä ensi vuotta liikaa, sillä tänä vuonnakin on vielä luvassa vaikka mitä: on Cosplaygaalaa, Kirjamessuja ja WCS:ää, Mangapäivä ja Tsukiconkin. Palataan tapahtumaranttien pariin siis niiden jälkeen, seuraavaksi kirjoittelen taas itse aiheesta eli animesta ja mangasta.

Animeconiin, Suomen suurimpaan cosplaymiittiin, on alle viikko aikaa. Mikä olisi parempi hetki taas valittaa ja riehua cosplayharrastuksen tiimoilta? Tämähän on vakioaiheitani ylipäätään, mutta siitä on hetki, kun olen kirjoittanut aiheesta tänne – kanavoin suurimmat cosplayrageni Desuconin esitelmässä. Palautteen perusteella olen muuten helsinkiläinen elitisti narutocossaaja! Jos palaan esitelmääni pikkuisen, olen toki hiukan surullinen siitä, etten saanut pointtiani menemään selkeämmin perille ja tuli tuollaisia väärinkäsityksiä, joskin minulla olisi hiukset tehdä vaikka Deidara, ja Orochimaruun sopiva peruukkikin olisi!

Orochimarulla on tässä lähes sama ilme kun minulla, kun kohtaan narutocosplayta.

Takaisin asiaan. Animecon tuo  kaikki cosplayharrastuksen kummallisimmat puolet esille aina melkoisen rivolla tavalla. Alla on muutamia satunnaislainauksia Enfant Terriblen Animecon-ketjusta:

Aiheeseen Animecon: Tuonne luultavasti raahaan itseni suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että tuttuja on aina kiva nähdä. Pakottava tarve päästä myös cossaamaan vaikken vielä ole oikein edes hahmoa keksinyt.

Nuo pääsymaksut ovat ainakin minusta aika ikävät, mutta toisinaan tarpeelliset. :< KAukaa tulevana voin sanoa ettei bensan ja ruuan jälkeen liikene rahaa mihinkään muuhun. Cossit ovat itsessään nielleet niin paljon rahaa, ettei ole toivoakaan myyntipöytien stalkkeroinnista, mutta kyllä se siitä. –;

Viime vuonna tuli jätettyä conit väliin kokonaan, ja nytkään tuskin vaivautuisin, jos acon ei olisi Helsingissä. Ohjelmaa ei ole tullut vilkaistuakaan, tulee lähinnä mentyä vain hengailemaan niinkuin kaikkina aiempinakin vuosina, jos en harrastaisi cosplayta niin coneissa tuskin tulisi käytyä ollenkaan.

Itse olen tulossa pukeudun näillä näkymin ensimmäistä kertaa ganguro/manba miksi lieneekään joksikin sinne päin :D Paneelit ei sinänsä ole tällä kertaa kovin kiintoisia paitsi yaoi ^^ Eikö coniin pitänyt tulla FFFight?

Olen tulossa sinne. En ole nyt niin kamalan ahkera anime ja manga fani, mutta nyt kun Helsinkiin mennään, niin kai siellä pitää käydä. Päälläni tulee olemaan musta pupu-kigurumi.

Ääh.

Näiden hienouksien lisäksi viimeisenä niittinä rageni arkkuun Desucon-palautteista löytyi melkoinen aivopieru, jossa palautteen antaja pyytää siirtämään conin ajankohtaa, jotta hänelle jää aikaa tehdä cossipuku, muuten kyseinen henkilö ei ole tulossa ensi kesänä. Cosplayharrastukselle on kuvaavaa, että sitä harrastavat kuvittelevat olevansa jonkinlaisia maailman napoja – harrastus vaatii jo lähtökohtaisesti tiettyä uskallusta ja huomiohuoran luonnetta, mutta hei, rajansa kaikella. Ihan varmasti siirretään Desuconin ajankohtaa, koska joku yksi henkilö ei ehdi tehdä sinne cossipukua. Samaa sarjaa ovat nämä älyttömyydet ”tein 300 eurolla cossipuvun, ja nyt minulla ei ole varaa enää mennä pääsymaksulliseen coniin”. Hei haloo, jos pystyy säästämään 300 euroa yhden viikonlopun kertakäyttöistä asua varten, ihan varmasti pystyy säästämään myös 320 euroa yhtä viikonloppua varten, se 20 euroa siihen päälle ei liene mahdoton puristaa jostain. Kyse onkin vain siitä, että pääsymaksua ei ylipäätään haluta maksaa, ja sitten keksitään joku tekosyy: ”en voi tulla kun kaikki rahat meni cosplaypukuun ;___;”. Kukaan yksittäinen cossari ei ole millekään tapahtumalle niin tärkeä, että alettaisiin tehdä jotain myönnytyksiä yhden ihmisen tähden, ei vaikka olisit kuka. Jostain syystä cosplayssa kuvattavana patsasteleminen ja se, että FFFightissa cossarille kiljutaan ja kohdellaan kuin rokkistaraa, tuntuu välillä sumentavan ihmisten ajattelukykyä.

Yllä olevat sitaatit kertovat omaa kieltään myös siitä, miten cosplay on Animeconin ainoa valtti. Ihmiset tulevat sinne cossaamaan ja näkemään cossipukuja, eikä millään muualla ole väliä. Minunkin syyni mennä Animeconiin on sama kuin kaikilla muilla, tapaamaan ihmisiä ja cossaamaan. Jos saan valita, valitsen mieluummin ohjelmantäyteisen conin kuin Animeconin kaltaisen hengausconin, mutta mitä ilmeisimmin tällainen hengailutapahtuma on se suosituin conittamisen muoto. Eri asia ja oman kirjoituksensa aihe onkin sitten, kiinnostaako ketään järjestää hengaustapahtumia.

Kuva Sorsapuistosta Animeconista ‘08. Kuvasta on sensuroitu yaoipusupiirit.

Animeconin hengausluonteesta ja siitä, että sillä ei ole mitään muuta mielenkiintoista tarjottavaa kuin ihmismassat ja cosplay, juontuu myös liuta kaikenlaisia kummallisia harhaluuloja ja pakkomielteitä. ”Pakko tulla cosplayssa, vaikka en tiedä minkä puvun laittaisin” ja kigurumien ja manbojen massa-armeijat ovat näistä esimerkki. ANIMECONIIN ON PAKKO PUKEUTUA HASSUSTI KUN EI SIELLÄ MUUTAKAAN VOI TEHDÄ. Kigurumit nyt ovat joka tapauksessa syöpä ja söpöjä ehkä kahdella ihmisellä koko maailmassa, ja manban ja gyarun äkkinäinen suosio  j-piireissä naurattaa hiukan, lolitan kukoistuskauden hiivuttua. Nämä pakkopukeutujat ja jonkun kökön asun tai ruman kigurumin äkkiä kasaavat henkilöt ovat kuitenkin hakoteillä yhdessä asiassa.

Cosplay on huomiohuoraharrastus, siksi asuihin pukeudutaan coneihin, joissa asun näkee tuhansia ihmisiä, eikä vaikka siivotessa kotona omaa huonetta kun kukaan ei näe. Huomiota saa tekemällä hyvän ja näyttävän puvun suositusta sarjasta. Jos siis on pakko pukeutua hullusti ja erikoisesti coniin lähdettäessä, se kannattaa edes sitten tehdä hyvin, muuten hukkuu auttamatta massaan. Tämä ei koske vain cosplayta, vaan ehkä vieläkin enemmän jmuotia. Miksi kukaan haluaisi näyttää siltä, että pukeutui pimeässä, jos voi myös näyttää ihan hyvältä? Hyviä gyaruja coneissa ovat yleensä ne, jotka pukeutuvat muutenkin gyaruun, sama pätee myös lolitaan. Ei kannata syöksyä pukeutumaan johonkin tyyliin, josta ei tiedä tarpeeksi näyttääkseen siinä hyvältä. Kigurumit taasen ovat halpa massa-optio, jotka näyttävät harvoin hyviltä yhtään kenelläkään. Se, että Animeconin idea on nykyisin cosplay ja ernumiittaus, ei tarkoita, että coniin olisi jollain pakolla pukeuduttava rumasti, jos taidot eivät riitä muuhun – minä haluaisin nähdä coneissa mieluummin 200 hyvää ja vaivalla tehtyä cosplayta (tai mitä muuta tahansa asua) kuin 20 000 kigurumia, loimusametti-Kingdom Hearts-cossaajaa ja lakanakangasunivormuhetaliaa.

Ehkä liittyy, ehkä ei

Huoh, olen valittanut laatu vs. määrä -kysymyksestä aiemminkin, mutta toistoa näemmä tarvitaan joka asiassa. Ahdistuin nimittäin aika paljon kun kuulin, että tämän vuoden Animeconissa pukuhuoneet olisivat vain kisaajien käytössä – eikö tästäkin ole riehuttu jo aiemmin, että muutkin siellä conissa panostavat pukuunsa, useissa tapauksissa jopa enemmän kuin kisojen ensikertalaiset, ja kaipaavat pukkaria aivan yhtä paljon? Nyt sentään sivuille on ilmestynyt, että pukuhuoneita saavat käyttää halutessaan muutkin, mutta ”kisaajat ovat etusijalla”.

Cosplaysta on tullut conien arkea ja joillekin jopa pakko. Ehkä mielenkiintoisinta paisuneessa cossiskenessä ja cossarien yleisessä huomiohuorataipumuksessa HEI SIIRTÄKÄÄ CONIA ETTÄ MÄ PÄÄSEN / EN TUPUTTANUT NIMMARIA, JAOIN VAIN KOSKA PYYDETTIIN / KATTOKAA MUA OON TOSI TÄRKEE on se, että loppujen lopuksi ketään ei kuitenkaan kiinnosta. Jokaisessa conissa on niin paljon cosplayta, että suurinta osaa niistä ei noteraa oikein kukaan. Cosplay on huomiohuoraharrastus joo – miksi muuten ihmiset ottaisivat asuistaan kuvia ja osallistuisivat kisoihin – mutta loppujen lopuksi juttu on niin, että cosplaysta on tullut animetapahtumissa niin  itsestäänselvää, että kukaan ei enää ole OOH AHH VAUTSI VAU OOH yksittäisestä asusta, mikä on se reaktio, jota suurin osa cossareista varmaan haluaa. Joka conin asuista ehkä 5-10 kpl ovat niitä, joista oikeasti ja aidosti ollaan uuh aah ooh, ja muut hukkuvat massaan kenenkään kiinnostumatta, paljonko työtunteja ja rahaa paloi.

Ozy on aika kuuma, pisteet liilasta silmämeikistä!

Itsellenikin oli joskus tärkeää, paljonko minusta otettiin kuvia ja tunnistiko joku asun. Sitten kasvoin isoksi, hankin selkärangan ja huomasin, että tämä harrastus on mukavampi, jos sitä tekee vain itselleen ja siksi, että minusta on kivaa ommella ja leikkiä päivän verran jotain sarjakuvasankaria, ei siksi, että minusta otettaisiin paljon valokuvia tai että saisin kokea päivän olevani kaikkien ihailema tosi kuuma beibe. Teen asuni aina mahdollisimman hyvin, koska olen luonteeltani muutenkin perfektionisti ja haluan aina kehittyä harrastuksessani paremmaksi. Jotain samaa toivoisin myös koko skeneltä – sitä, että harrastus otettaisiin vakavasti muttei kuolemanvakavasti, ja että se huomiohuoraosuus ja conien pukupakko ei olisi harrastuksen ydin, vaan ihmiset pukuilisivat, koska se on hemmetin hauskaa. Terveisin joku, joka ghettocossasi yksissä bileissä Watchmenin Ozymandiasta kierien lattialla naurusta koko ajan (meillä oli ihan ryhmä, kuulkaas!).