Tänä kesänä animefandom kuohui, kun mattimyöhäisetkin ymmärsivät, ettei Animeconia olisi tulossa – ainoastaan sen emotapahtuma Finncon. Edes Desucon ja entistä ehompi Tracon eivät pystyneet kuivaamaan kaikkia katkeruuden kyyneliä ja tuskanhuudot kaikuivat kesäyössä kuin kuikan huuto järvellä. Mutta runollisuus sikseen, scifitapahtuma Finncon pidettiin viime viikonloppuna Jyväskylän yliopistolla.

Etukäteen Finncon oli vakuuttanut ainakin minut sen periarjalaisella, puhdasrotuisuutta vaalivalla “vain übermenscheille, juutalaiset pysyköön poissa” -tyylisellä markkinoinnillaan, jonka yleisestä sopivuudesta voidaan toki olla montaa mieltä. Mutta karu totuus on, että Finncon ja varsinkin sen kävijät ovat jo pitkään kärsineet siitä, että heidän kirjallisuustapahtumansa on hautautunut animekarnevaaleille saapuneiden tuhansien cosplay-harrastajien alle. Joten kuinka kävi nyt, kun SS-upseerit saivat järjestää ihan omat kekkerinsä ilman juutalaisia?

Ainakin minä lähden tapahtumaan aina ensisijaisesti katsomaan ohjelmaa – kavereiden kanssa hengaaminen on sille aina toissijainen, vaikkakin joskus lähes pakollinen korvike ohjelman laaduttomuuden vuoksi. Tältä osalta täytyy sanoa, että Finncon jatkoi perinteisesti korkeatasoista linjaansa, jota ei voi juuri kuin kehua: akateemiseen tutkimukseen perustuvaa tiukkaa analyysia Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvien scifi- ja fantasiapiirteistä ja siitä, miten Ankkalinna limittyy reaalimaailman ja fantasiamaailman väliin? Mielenkiintoisten ja esiintymiskykyisten paneelikeskustelijoiden väittelyä siitä, ovatko The Fountain ja Avatar tekotaiteellista paskaa vai laatuelokuvia? Kansainvälisellä kokoonpanolla järjestetty “Millainen on unelmaconisi” -paneelikeskustelu? Kyllä kiitos, tätä lisää. Kokonaisuutena ohjelmapuoli oli vähintäänkin tasoa hyvä tai parempi, pieniä notkahduksia lukuunottamatta. Ei ole ihan sattumaa, että Desucon on ottanut ohjelmapuolella esikuvakseen juuri Finnconin.

Ohjelmapuoli oli siis sisältönsä puolesta pääosin kunnossa. Harmi, etteivät tilat olleet ihan yhtä hyvät. En tiedä, onko kyse vain siitä, että Tracon ja Desucon ovat totuttaneet minut luksusmeininkiin, mutta jotenkin Traconin ja Desuconin tarjoamien konferenssikeskusten jälkeen paluu Jyväskylän yliopiston tiloihin tuntui ankealta: useassa salissa ei ollut äänentoistoa ja esimerkiksi Bimbopaneelissa keskustelijat hädintuskin mahtuivat salin etuosaan, koska valkokangas peitti kapean luentosalin leveydestä yli kolme neljäsosaa (ja puhe puuroutui äänentoiston puuttumisen vuoksi). Penkit olivat epämukavia, ja varsinkin C5-salin penkkien kolina (PANK-PANK-PANKPANK) oli vuvuzela-orkesteriakin raivostuttavampi ääniefekti. Hauskana puolena tosin mainittakoon, että kun Animeconia ei ollut, pusupiireistä ja karnevaalimeiningistä aikoinaan täyttynyt piha näytti nyt tältä:

…vain aavikkokäkkärä puuttuu. Joko ihmiset olivat katsomassa ohjelmaa niin tiivisti tai sitten scifistit pelkäävät ulkoilmaa, mutta pihalla ei todellakaan ollut hirveästi tätä enempää väkeä edes ruuhka-aikoina! Ulkoilmapelko tosin tuskin on totta, sen verran täyttä Sohwin terassilla näytti olevan. Ei siinä mitään väärää tietysti ole, mutta näin animeskenen menoon tottuneena Finncon vaikutti välillä jopa autiolta – tämä tosin johtunee enemmän kirkasväristen cosplay-asujen puuttumisesta kuin ihmisten vähyydestä. Cosplaysta puheenollen tuntui hassulta, ettei juuri kenelläkään ollut minkäänlaista asua päällään tapahtumassa, paria trekkiunivormua sekä naamiaisia lukuunottamatta. Jotenkin vain tuntuu hölmöltä, että asuja pidetään päällä vain se minuutti siinä lavalla – tuskinpa ne naamiaisasut ihan itsestään ovat syntyneet. Tällaisenaan on aikamoista tuhlausta vääntää asua ties kuinka kauan ja sitten pitää sitä päällä vain pari minuuttia kisassa. ”Mutta mikäpä minä olen tuomitsemaan”, kuten sana kuuluu.

Varsinkin tämä naamiaisten voittaja-asu oli sen verran vakuuttava ilmestys, että olisi sitä mieluusti ihmetellyt enemmänkin.

Joka tapauksessa Jyväskylä oli kiva kesäkaupunki ja säät suosivat; tyttöjen (+Novaspörden) kanssa oli kiva käydä uimarannalla ottamassa kontaktia Jyväskylän vesistöihin, Vihreä Haltiatar tarjosi illalla laadukasta olutta kuten aina ennenkin ja niin päin pois.

Kokonaisuudessaan Finncon oli juuri sitä, mitä sen minun nähdäkseni pitäisikin olla: pieni, jopa intiimi kirjallisuustapahtuma scifin ystäville, jossa nämä voivat käydä katsomassa laadukasta ohjelmaa ja/tai istua baarissa oluttuopin äärellä turisemassa muiden scifistien kanssa pulssitykkien kehityksestä ja Asimovin robotiikan lakien rikkomisesta. Animeharrastajalle Finncon ei tarjoa juuri mitään, mutta ei tarvitsekaan: kyseessähän on nimenomaan scifitapahtuma. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tapahtuman tavoitteena tulee olla ensisijaisesti sen kohderyhmän palveleminen ja siinä tämänvuotinen Finncon onnistuu noin niinkuin täydellisesti. Jos tämä Finncon opetti mitään, niin sen, että kirkko ja valtio ensinnäkin voidaan erottaa vielä nykyäänkin, ja toiseksi, että se tulee tehdä mahdollisimman nopeasti.

Hyvät meiningit oli, toivottavasti näemme Finnconin itsenäisenä tapahtumana tulevinakin vuosina!

Konamin kirjoitteli vastikään suomalaisten cossikisojen tasosta ja tasottomuudesta (ks. postaus ”Onko cosplaykisa mitään ilman musisointia?”). Kirjoitus on täyttä asiaa – varsinkin jokaisen cossaajan ja cossikisan järjestäjän tulisi lukea se – mutta erityisesti yksi kohta kiinnitti huomioni:

”Kuluneen parin vuoden aikana Konamin on oppinut inhoamaan – - sanontaa harrastajilta harrastajille. Olisikin asia näin, mutta kun se henkilö, joka näyttää vastaavan suurimmasta osasta Suomen kisoja, ei laskeudu enää harrastajien joukkoon.”

Harrastajilta harrastajille. Tämä on sanonta, jota käytetään yleensä kertomaan siitä, että nyt ovat asialla oikeasti saman alan harrastajat, eivätkä jotkut kasvottomat korporaatiopaskiaiset, jotka ovat vain tekemässä muchos dinero, Kemppiä lainatakseni. Sanontaa voidaan käyttää myös tarkoittamaan sitä, että koska asialla ovat harrastajat, he tietävät, mitä muut harrastajat tahtovat, toisin kuin kasvoton suunnittelukomitea (esimerkiksi pelihiiriä jne. valmistava Razer käyttää slogania ”For Gamers, by Gamers”). Voisi siis sanoa, että ”harrastajilta harrastajille” on jonkinlainen abstrakti brofist, jonka merkityssisältö on suurin piirtein ”me ollaan samaa jengiä”.

Viime vuonna Tsubasa kirjoitti Desuconin blogiin postauksen Animeconin asiakkaat, joka kuvaa sitä ongelmaa, mikä syntyy päinvastaisesta tilanteesta – siitä, kun mennään täysin asiakkuusajattelun puolelle. Mikäli kävijät pitävät itseään pelkkinä asiakkaina, eivätkä usko vaikutusmahdollisuuksinsa, se johtaa kävijöiden passivoitumiseen. Passivoituminen taas johtaa ennen pitkää tapahtuman kuolemaan, koska kävijöillä ei ole tällöin halua osallistua tapahtuman järjestelyihin. ”Harrastajilta harrastajille” on kuitenkin tapahtumanjärjestäjälle erittäin vaarallinen asenne – mielestäni jopa vaarallisempi kuin asiakkuusajattelu. Tämä siksi, että ”harrastajilta harrastajille” -lausahdus oikeuttaa alitajuisesti puolivillaiset tulokset, koska ”harrastajiahan tässä vain ollaan”. Ei kai nyt cosplaypukuhuoneeseen tarvitse jeesusteippiä, ompelutarvikkeita tai hakaneuloja hankkia, koska ”harrastajat saa kyllä ne itse tuoda, ei tämä ole mikään täyden palvelun hotelli” – ja niin edespäin. Jos itseään ajattelee vain harrastajana, tuloksetkin ovat harrastelijamaisia.

Sun Tzu sanoo: ”Voittoisa kenraali voittaa ensin ja menee vasta sitten sotaan. Häviävä kenraali menee ensin sotaan ja yrittää sitten voittaa.” Yksi tapa ymmärtää tämä on se, että voittoisa kenraali järjestää asiat ensin hyvin ja hyökkää vasta sitten: hän varustaa joukkonsa ensiluokkaisesti, kouluttaa näistä tehokkaan ja toimintakykyisen armeijan, varmistaa, että huolto toimii ja että miehet ovat kunnossa ja että olosuhteet ovat oikeat, ennen kuin hän hyökkää. Jos lähtee soitellen sotaan, saattaa matkan varrella huomata, että puuttuu sitä ja tätä, miehiä ei ole koulutettu kunnolla ja varusteidenkin kanssa on vähän niin ja näin. ”Harrastajilta harrastajille” on juuri tätä ensin sotaan lähtemistä ja voiton yrittämistä sen jälkeen – ja tulokset puhuvat puolestaan. Tieto ei kulje, 40 cossaajaa istuu (tai seisoo, koska tuoleja ei ole tarpeeksi) pienessä huoneessa ilman juotavaa tunteja, cossikisaan jonotetaan tunteja, kun paikkojen ennakkovarauksista luovutaan, jne. Ja väliajalla katsotaan hyvinkin vaivaannuttavaa ukulelen soittoa, koska väliaikaohjelmaa ei ole järjestetty – jota ei tosin edes tarvittaisi, jos tuomarointi järjestettäisiin paremmin.

Conijärjestäjä on tiukassa paikassa. Toisaalta coninjärjestämiseen tulisi suhtautua asiakkuusajattelun kautta (varsinkin, jos tapahtumaan on pääsymaksu): maksavalla asiakkaalla on oikeus odottaa ja saada laatua, toisaalta harrastajilta harrastajille -ajattelun kautta: jatkuvuuden turvaamiseksi kävijöitä tulee kannustaa eri tavoin osallistumaan tapahtuman järjestämiseen, joko sitten vänkäreinä, ohjelmanjärjestäjinä tai muuten.

En tarkoita, että tapahtumanjärjestäjien pitäisi olla ammattilaisia – mutta näiden tulisi ainakin pyrkiä ammattimaisuuteen. Harrastelun voi sitten jättää omaan autotalliin.

Kuten varmaan on jo käynyt selväksi, viikonloppuna biletettiin Tampereella Traconin merkeissä. Olin alun perin täysin nollafiiliksillä ko. conin suhteen: conifiilikseni oli pakkasen puolella, cosplay vitutti (ja vituttaa), tiedossa ei ollut mitään hauskaa vaan tylsää ja joskus draamaherkkääkin KcS-kokoustamista, ja ohjelmakarttakin näytti tyhjältä, kun ei ropetus kiinnosta. Blääh, blääh, ja blääh! Pakko oli kuitenkin lähteä, juurikin sen yhdistyskokoustamisen takia.

Lauantai-aamuna paikalle tultuamme toisin kuin Kuuti minä ehdin tsundereluennolle ajoissa. Luento oli asiapitoinen ja viihdyttävä, joskin huomasin moesarjanyyppäyteni: liian moni esimerkkihahmo oli minulle täysin outo! Plussaa annan erityisesti Kyonin käsittelemisestä miespuolisena tsunderena, minun on joskus pitänyt kirjoittaa tänne pohdiskeleva hömpänpömppä-analyysi Kyonista, mutta jäi tekemättä, kun uhkasi mennä liian henkilökohtaiseksi… Niin juu, ja Hootin ei kyllä tarvitse esittää tsunderea, tavallisena itsenään oleminen olisi riittänyt varsin mainiosti :D Jotkut kun ovat tsundereita tosiaan luonnostaan… (mitään en myönnä, mutta olenkin kuudere!)

Lauantaina en muita ohjelmanumeroita ehtinytkään seuraamaan. Myyntipöydät kävin tosin tutkimassa, ja mukaan tarttui Kitchen Princess 1 kuudella eurolla sekä leivos kaupanpäällisinä. Aivan ihana markkinointitemppu ja leivoskin tuli mussutettua tyytyväisenä kierrellessäni Sorsapuistossa. Arvostelun kyseisestä teoksesta saatte senkin aikanaan.

Sunnuntai alkoi hieman kohmeisissa tunnelmissa, omakin pääni tuntui kumman raskaalta, vaikken absinttikannuihin koskenutkaan. Ehdin kuitenkin peruukkiluennolle taktiset 10 minuuttia myöhässä. Luento oli asiapitoinen, joskaan ei opettanut minulle enää kovin paljon uutta. No, sitä muumisuihketta voinen kokeilla, itse olen selvitellyt ja de-sähköistänyt peruukkejani pyykinhuuhteluaineella (toimii muuten myös). Isot miinukset tosin niiden HELVETIN CLIP-ON PONNARIPERUUKKIEN SUOSITTELEMISESTA. Heti kun jaksan, väsään tänne tutoriaalin, miten tehdään valtavat Miku Hatsune -tason hiusmassaa olevat ponnarit peruukkiin ilman mitään epärealistisia polkkatukkaperuukki + ponnarilisäkkeet – ratkaisuja. Se ON mahdollista, toisin kuin luennolla väitettiin.

Tämän jälkeen piti käydä avaamassa sanaista arkkuaan Suurin Pätijä -tietovisassa. Toivottavasti  katsojilla oli ajoittaisesta perseilystä huolimatta hauskaa! Yllätin myös itseni tunnistaessani sarjoja, joista en oikeastaan välitä tai joita en ole edes katsonut. :D Jakoavaimen sarjatietous oli tosin aivan omaa luokkaansa!

Melkein heti perään minut raahattiin fanfiction-paneeliin. Paneeli oli aika tylsä, sillä suurimmaksi osaksi se keskittyi ilmiölle nauramiseen ja sille päivittelyyn, kun olisin kaivannut analysoivaa ja syväluotaavaa otetta. Otto Sinisalo ja yleisö pelastivat tosin kommenteillaan paljon, ilman niitä olisi jäänyt tuskin mitään käteen.

Muita kuvia ette saa, koska kameran johto jäi Turkuun, vaikka kamera on täällä. Hups.

Sitten olikin jäljellä enää loppuhuipennus eli cosplay-ryhmäkilpailu. Hyvät asiat ensin: sarjakirjo oli loistava, paljon tuntematonta kamaa! Yaoikorttia ei käytetty yhdessäkään esityksessä ja esityksissä oli monta, joista tykkäsin tosi paljon, Kuroshitsuji- ja Sound Horizon -ryhmät tekivät erityisesti vaikutuksen. Huonot asiat sitten taas… juonnot, juonnot ja juonnot. Minulla ei ole mitään Rimppua vastaan ja huhu kertoo, että juontonakki olisi tullut tälle viime tipassa lähes yhtä yllätyksenä kuin faksi Annelille, muttahei hei ei näin ei näin EI EI EI EI. Vitsit eivät olleet hauskoja millään tasolla, viikset lähinnä nukuttivat vaikka varmaan ihan laadukkaat olivatkin, ja juonnot olivat ihan älyttömän pitkiä. Ryhmien välillä taisi olla minuutin vaihtoaika, mutta katsomon puolella se tuntui ainakin kymmenen kertaa niin pitkältä ajalta. Äiti antoi minulle joskus neuvon ”jos ei ole mitään järkevää sanottavaa, on parempi olla hiljaa”, se päti erittäin hyvin skaban juontoihin.

Viimeisenä niittinä ahdistusarkkuuni olivat ne ihmeen improlauluesitykset. Jos ei osaa laulaa, sitä ei kannata tehdä Tampere-talon lavalla tuhatpäisen yleisön edessä, ihan vain tällainen pieni ammattilaiskärki. Minun oli pakko paeta salista esitysten jälkeen lauluhoilotuksen alkaessa, jotten olisi ryhtynyt väkivaltaiseksi.

Vietin viikonlopun arkivaatteissani eli lolitamuotia edustaen, koska cosplay sai tältä vuodelta jäädä. Lolitamuotinäytökseen en livenä ehtinyt, mutta näin sen myöhemmin kaverin videoimana. Olipa aika ankeaa settiä. Pystyn itse ompelemaan aivan samantasoisia mekkoja ja nätimpiäkin, mutta en pyydä niistä 100+ euroa hintaa. Lisäksi vaatteiden mielikuvituksellisuus oli aika hukassa ja muutenkin tyylillisesti näytös oli vanhanaikainen, lolimuotia v. 2006, ei 2010.

Kaikesta valituksesta huolimatta minulla oli conissa kuitenkin hurjan hauskaa. Tällä kertaa kiitos siitä menee kuitenkin hienolle ilmalle, hienolle ilmaisleivokselle, hienoille tiloille, hienoille ihmisille ja hienolle Suurin Pätijä -tietovisalle ja tsundereluennolle. Ilman niitä viikonlopun saldo näyttäisi nimittäin negatiivista ainakin ohjelman puolesta.

Kuten kaikki tietävät, tänä kesänä ei ole Animeconia. Sen sijaan kesän aloitti Desucon ja viime viikonloppuna oli talvesta kesään siirtynyt Tracon – joka taas päätti kesän conikauden animetapahtumien osalta. Etukäteen olin hyvin skeptinen Traconia kohtaan, sillä sen ohjelmatarjonta ei ihan vakuuttanut (joskin Bubu vei skeptisyydessä voiton kirkkaasti). Kun Tracon-iltaan oli kuitenkin sovittu Kehittyvien conien Suomi ry:n vuosikokous, oli Tampereelle kuitenkin vähän pakko lähteä ja Team Bubukuuti starttasikin KcS:n tilintarkastajalla ja Desuconin taittajalla vahvistettuna lauantai-aamuna kohti Mansesteria. Onneksi, sillä Tracon-reissua ei tarvinnut katua. Käteen jäi nimittäin roppakaupalla hyvää fiilistä ja mukavia muistoja – mutta kuinka suuri osa niistä on Traconin ansiota?

Lauantai-aamuun ei sijoittunut juuri mitään minua kiinnostavia ohjelmia, joten aika kului tiloihin tutustuessa sekä Sorsapuistossa hengatessa, sekä toki Desupöydällä. Tilat olivat tietysti parin vuoden takaisesta Tampereen Animeconista tutut, mutta nyt kyseessä olikin Tracon ja tilojen käyttö oli järjestetty eri tavalla. Ja tästä kyllä pisteet Traconille: siirtymä melko ankealta TTY:ltä konferenssikeskukseen oli ehdottomasti oikea liike, sillä Tampere-talo on suoraan sanottuna helvetin hieno. Tilojen käyttökin toimi ja varsinkin myyntipöytien sijoittaminen Sorsapuistosaliin oli 100% oikea tapa hoitaa homma. Juuri näin. Nurinaa tosin on kuulunut taidekujan asukeilta, jotka olivat syrjässä – itse asiassa niin syrjässä, että en itse käynyt taidekujalla kertaakaan, koska en hoksannut, että se oli kolmoskerroksessa. Kyltit olisivat varmaan auttaneet asiaa: taidekujahan on sellainen, missä useimmat käyvät, jos se sattuu kohdalle, mutta eivät välttämättä varta vasten lähde sitä etsimään. Joka tapauksessa Tampere-talo toimii coninjärkkäyksessä kuin kaasutus Auschwitzissä, eli aivan helvetin hyvin.

Lauantain ohjelmapuoli jäi tosiaan minun osaltani melko köyhäksi – tarkoitus oli mennä katsomaan Hoothootin & madun Tsundere: It’s all the same shit -luentoa, mutta myöhästyin sieltä aika tehokkaasti, kun jäin Novan kanssa katselemaan myyntipöytäsalia. Voi äh. Luento oli kuitenkin täyttä rautaa siltä osin kuin sen näin. Tsundere-ihmeen jälkeen kävin Bubun kanssa hakemassa safkaa ja siirryimme Sorsapuistohengauksen ihmeelliseen maailmaan. Ja siellä sitä sitten hengattiin. Mikäpä siinä cossaajia ja conimenoa katsellessa nättinä kesäpäivänä! Hengauksen jälkeen siirryin pariksi tunniksi päivystämään Desucon-pöydälle (kiitoksia kaikille vierailleille :3), jonka jälkeen kävin Coyotessa syömässä. Sitten olikin aika siirtyä Kehittyvien conien Suomi ry:n vuosikokoukseen, jossa valittiin uusi hallitus – mutta siitä enemmän KcS:n sivuilla lähitulevaisuudessa, jos jotakuta yhdistysbyrokratia oikeasti kiinnostaa. Onnea valituille, joka tapauksessa.

KcS:n kokouksen ja saunan jälkeen ilta oli kuitenkin vielä nuori, eli oli aika siirtyä jatkoille Ravintola Konttoriin – ja hupiahan riitti! Absinttikannu oli varsin voittoisa tuttavuus. Samalla tuli myös juhlistettua synttäreitä; kiitos kaikille laulaneille ja onnitelleille :-D

Sunnuntaiaamu alkoi jostain syystä hieman, hmm, kohmeisesti, mutta onnistuimme silti raahautumaan Tampere-talolle kymmeneksi zombiluentoa varten. Esitys oli ihan jees – ei mikään erityisen maatamullistava, mutta joka tapauksessa reilusti positiivisen puolella: slaidit olivat hyvät ja luennoitsija asiallinen ja esiintymiskykyinen. Juuri näin. Zombit ovat aina sydäntä lähellä. Zombien jälkeen oli taas aika syödä, mistä siirryin kannustamaan Team Desuconia Suurin Pätijä -tietovisaan. Tietovisa oli hauska ja toimi erittäin hyvin, siitä Lmmzille täydet pojot! Myös aikataulu piti – tällaisissa visailuissahan aikataulun venyminen on usein todellinen ongelma, mutta nyt pysyttiin aikataulussa hyvin. Ja, no, olihan sekin hienoa, että Desucon voitti taas ;D Koska ainoa Desucon-tiimiä parempi oli yleisö (josta huutelivat lähinnä Desuconin henkilöt :D), myös yleisö palkittiin – itse sain napattua mukaan Fallen Moon -mangan, joka lähtikin suoraan My Thoughts on Yaoin stargayn lainaan. Ehkä ihan hyvä, sillä en ole ollenkaan varma, tahdonko lukea sitä oikeasti. Mutta pakkohan se on ottaa, kun ilmaiseksi saa!

Tietovisan jälkeen lähdin rölläämään ”Kuinka piratismi tappoi roolipelit”-luentoa hyvinkin ex tempore -luonteisella päätöksellä (koska pitäähän nyt aina vähäsen Piraattipuolueen ohjelmissa röllätä). Bassossa olikin luennoitsijalla jännä tilanne, kun paikalla ei ollut tietokonetta, videotykkiä tai edes piirtoheitintä – ei mitään :D Sinällään tilanne ei yllättänyt, koska tilassa ei ollut koko tapahtuman aikana ollut muuta kuin furityöpaja, mutta joka tapauksessa tilanne oli hieman hämmentävä. Onneksi herrasmies yleisöstä lainasi luennoitsijalle tietokonetta, jotta tämä sai slaidinsa esiin. Luento oli ihan asiallinen ja mielenkiintoista keskusteluakin syntyi. Sen jälkeen raidasin myyntipöydät ja kävin vielä katsastamassa Janne Kempin Yakuza-luennon. Kemppi toimitti jälleen kerran taattua Kemppi-laatua: tiukkaa, laajaan taustamateriaaliin perustuvaa asiaa huumorilla höystettynä. Nyt kun Kemppi vielä oppisi askartelemaan vähän mielenkiintoisempia powerpointteja kuin mustaa tekstiä valkoisella pohjalla.

Hämmentävästi Tracon ei kasvanut merkittävästi viime vuodesta, olisiko sitten syynä ollut Traconin melko tuntuvasti noussut hinta, muuttunut ajankohta vai uudet tilat? Tämä oli toki kivaa siinä mielessä, että tilaa riitti, mutta toisaalta tapahtuman talousvastaava todennäköisesti itkee verisiä kyyneliä. Maku viikonlopusta on kyllä erittäin hyvä – kivaa oli ja tilat olivat helvetin hienot. Ne ohjelmat, jotka kävin katsomassa, olivat ihan jees, mutta silti tuntuu, että kaikki ei ollut hiottu ihan loppuun asti – varsinkin asiapitoista animeohjelmaa olisin nähnyt mieluusti enemmänkin. Tracon oli kyllä ihan jees, mutta suurin hupi tuli muusta kuin varsinaisesta Traconin annista.

Tracon on joka tapauksessa selkeästi on lähtenyt tekemään uutta avausta ja ainakin itse näkisin Traconin mieluusti tulevaisuudessakin nimenomaan Tampere-talolla. Nyt vaan lisää tiukkaa ohjelmaa ja mahdollisesti pari japsikunniavierasta, niin tässä alkaa olla jo ihan saatanan hyvä tapahtuma.

Sain viikonloppuna kuulla mielenkiintoisen huhun, että Ropeconin sisäpiiriin kuuluva henkilö olisi ilmoittanut vihaavansa minua eeppisesti, koska yritän kuulemma lyödä kiilaa kaikkien Suomen conijärjestäjien välille ja täten tuhota Suomen conit. Mielenkiintoista. No, huhut huhuina: ainakaan minulla ei ole mitään Ropeconia tai sen järjestäjiä vastaan (muista Suomen coneista puhumattakaan), joten asia on ainakin minun osaltani sillä selvä. Sinällään en epäile, etteikö joku olisi voinut vähän hermostuakin kirjoitteluistani Desuconin blogiin, mutta totuus on, että satunnaisia röllikirjoitteluja lukuunottamatta Desucon tai sen vastaavat eivät ainakaan minun tietääkseni ole iskeneet minkäänlaista kiilaa suomalaisten conijärjestäjien väliin tai koettaneet sabotoida muita Suomen coneja, niin animeaiheisia coneja kuin muitakaan.

Eroja conintekoasenteissa tietystikin on, eikä ole salaisuus, että Desucon pyrkii tekemään joitakin asioita eri tavalla kuin muut Suomen conit. Teoissa sinällään ei kuitenkaan ole juuri eroa – Desuconhan ei perusrakenteensa osalta juurikaan eroa muista coneista, minkä on myöntänyt jopa Desuconin yhtenä pääsäätäjänä toiminut Petteri ”Tsubasa” Uusitalo:

”Con on con, kuten sanottua. Silloin aikoinaan kun idea tapahtumasta syntyi en ajatellutkaan että olemassaoleva tapahtumakonsepti pitäisi jotenkin romuttaa, jotta sen raunioille pääsisi rakentamaan jotain uutta: enemmänkin halusin pitää vain kunnollisen conin.”

(Ks. Otakunviran postaus Desuconin jälkeen, ”Edes isäni ei heittänyt löylyä näin kovaa”).

Ero Desuconin ja muiden suomalaisten conien välillä onkin etupäässä asenteellinen, tai paremminkin poliittinen. Se näkyy esim. tavassa tehdä asioita, tapahtuman kohderyhmittämisessä kuin retoriikassakin. Se näkyy tapahtumien järjestäjien puheenvuoroissa joskus näkyvästi; joskus asenne täytyy kaivaa rivien välistä. Lähtökohtaisesti kyse on nähdäkseni kuitenkin siitä, että Suomessa on kapitalistisia (Desucon) ja kommunistisia tapahtumia (lähestulkoon kaikki muut, joillain poikkeuksilla). Nämä määritelmät juontuvat löyhästi ko. sanojen sanakirjamääritelmistä (Wikipedia: kapitalismi, kommunismi) ja siitä, mitä niihin yleensä yhdistetään.

Kapitalistisille tapahtumille – tai siis tapahtumalle – on ominaista mm. hyvin tiukka erikoistuminen kohderyhmän tarpeisiin, kilpailun tai muihin tapahtumiin vertaamisen korostaminen kehityksen välineenä ja mahdollistajana sekä toisaalta tapahtuman järjestäjien yhdessä toimimisen näkeminen välineenä tapahtuman rakentamiselle. Kohderyhmäajattelu ei tarkoita sitä, etteikö ”kapitalistiseen” tapahtumaan saisi tulla kohderyhmään kuulumattomiakin ihmisiä, mutta kohdentamisen vuoksi kohderyhmän ulkopuoliset eivät välttämättä löydä tapahtumasta itseään kiinnostavaa ohjelmaa. Kilpailu ja/tai muihin tapahtumiin vertaaminen ei ole itseisarvo, mutta se nähdään tehokkaaksi tavaksi kehittää tapahtumaa eteenpäin, koska vertailukohtia on enemmän – vertaillaan ”meitä” ja ”muita”. Tapahtuman järjestäjäporukan yhdessäolo, toisiin tutustuminen ja näiden tunteminen on tärkeää tietysti itsessäänkin, mutta ensisijaisesti se on keino saada tapahtuma rakennettua ja välttää epämukavia yllätyksiä (esimerkiksi sitä, että jollakulla on puhelinpelko, ei välttämättä saa tietoonsa tuntematta ihmistä – mutta jos asia on tiedossa, tämä voidaan ottaa suunnittelussa huomioon).

Kommunistinen conijärjestelmä lähestyy asiaa toisin: siellä järjestäjäporukan yhdessäolo on tavoite, jota palvellaan conia järjestämällä (kuten eräs henkilö #conconilla muistaakseni tokaisi: ”Ihmiset haluavat olla toistensa kanssa ja se taas tapahtuu coneja järjestämällä ja kokoustamalla”). Tämä taas tarkoittaa fyysisiä kokouksia ja useimmiten myös vaatimusta siitä, että järjestäjien tulee olla tietyltä maantieteelliseltä alueelta tai ainakin päästä conitean fyysisiin kokouksiin. Kilpailua karsastetaan, sillä sen nähdään tuottavan vain kyräilyä ja pahaa verta conien välille – mitä taas ei tahdota, sillä conit nähdään toisistaan riippuvaisiksi, mitä ne kommunistisessa mallissa ovatkin. Näin siksi, että tässä mallissa conien järjestäjät ovat lomittuneet keskenään siten, että järjestäjäporukat ovat conien välillä suureksi osaksi samoja; vain rooli vaihtelee. On täysin mahdollista ja luultavaakin, että toisen conin turvallisuusvastaava on toisessa conissa ohjelmavastaavana ja niin poispäin. Tällöin kilpailua ei ainoastaan pidetä järjettömänä vaan se myös on sitä: miten conit, joilla on suurelta osin samat järjestäjät, edes voisivat kilpailla keskenään? Erikoistumista taas ei koeta tarpeelliseksi tai sitä ei yksinkertaisesti haluta, sillä tapahtumia tehdään ”kaikille”: samaan tapahtumaan mahtuu niin ropeltajaa kuin animeharrastajaakin, niin scifistiä kuin cossaajaa, ja kaikkien nörttien yhteyttä korostetaan.

Kommunistisen ja kapitalistisen con-järjestelmän eräitä eroja – klikkaa suuremmaksi

On ehkä syytä tähdentää, että kyse ei ole sinällään arvottavista termeistä: vaikka kapitalistinen järjestelmä on ehkä se, joka suurelta osin nykyään maailmassa porskuttaa kommunististen valtioiden romahdettua, on olemassa myös järjestelmiä, joissa kommunismi toimii. Hyvä esimerkki ovat esimerkiksi Open Source ja vapaan lähdekoodin ohjelmistot, jotka toimivat sinällään ”kommunistisesti” – siis yhteisöllisesti: Joku antaa jonkun osan, toinen huomaa virheen, korjaa sen ja laittaa koodinpätkän kaikkien saataville nettiin, joku muu parantelee koodista toista osaa ja laittaa koodinpätkän taas muiden saataville nettiin, ja niin edespäin. Termit eivät myöskään sinällään kerro mitään tapahtumien laadusta: vaikka esimerkiksi Finncon ja Ropecon ovat tämän mallin mukaisia ”kommunistitapahtumia”, ne ovat pitkään olleet laadullisesti Suomen conien kärkipäätä.

Järjestäjien jakautuminen kommunistisessa ja kapitalistisessa mallissa – klikkaa suuremmaksi

Ongelma onkin siinä, että jos muut vannovat YYA-hengen ja sosialistisen unelman nimeen rakentaessaan uutta, uljasta sosialistista maailmaa, jossa yhden etu on kaikkien etu ja kaikkien etu on yhden etu, sopii se huonosti yhteen kapitalistisen järjestelmän kanssa, jossa edut nähdään eriytyneinä ja yhden edun nähdään olevan lähtökohtaisesti vain tämän etu. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nämä erot eivät ole mitenkään ylitsepääsemättömiä: vaikka eroja todellakin on, suurimmat erot ovat periaatetasolla. Käytännön tasolla – tekojen tasolla – erot suurelta osin tasoittuvat. Järkevälle yhteistyölle löytyy siis varmasti tilaa ja mahdollisuuksia, vaikka nämä järjestelmät siihen ehkä lähtökohtaisesti eri tavalla suhtautuvatkin. Jos vihaajat haluavat tästä huolimatta vihata, en voi heitä estää.

Peace and love ja silleen.

Jostain kumman syystä on vähän tyhjä olo, kun on vuoden vääntänyt Desuconia – ja yhtäkkiä se on ohi. Enää ei tarvitse kysellä vastaavilta, onko hommat kondiksessa (ikäänkuin olisin sitä joskus tehnyt), ratkoa ihmisten kinasteluja siitä, tuleeko blogiin kuvateksti kuvan ylle vai alle (kirjoittaja itse päättää) tai soitella Sibeliustalolle (”Eiku laittakaa sittenkin se Puusepän Verstas sivuttain eikä pitkittäin”). Nyt on vuorossa se vaihe, kun järkkäriporukka lukee palautteita, taputtelee toisiaan selkään ja runkkaa ringissä, näin kauniisti ilmaistuna.

Ei kai siinä. Desuconin blogiin heitinkin jo kiitospostauksen – henk. koht. fiilikset conin onnistumisesta tänä vuonna olivat jonkin verran draamaisasta alusta huolimatta erittäin hyvät ja varsinkin järjestäjäporukan sisäinen draamaus loisti lähestulkoon totaalisella poissaolollaan. Kunnon vastuualueet ja se, etteivät muut mene sotkemaan toisten tonteille, auttoivat huomattavasti. Porukkaa oli myös mukana enemmän, mikä jakoi vastuuta ja näin kevensi ihmisten työtaakkaa. Kokonaan ilman draamaa ei toki selvitty; itse onnistuin keikuttamaan venettä eräällä postauksellani ihan vitusti(TM) – enkä itse asiassa vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten hernettä pystyttiin vetämään nenään niin kovaa kuin vedettiin. No, eipä siinä. Hetken paskottiin tiiliä, sitten todettiin että vihaajat vihaa ja hoidettiin homma.

Henk. koht. tasolla kyllä tykkäsin conista, vaikken ohjelmissa hirveästi (=ollenkaan) ehtinytkään käydä, poislukien omat presentaationi – Halkon keikalle menin katselemaan vähän puolenvälin jälkeen, mistä bongasinkin Ilonan, jonka kanssa meillä oli kovat valotikkubileet takarivissä (ja joka sittemmin siirtyi baarissa kainalooni alle 45 sekunnissa siitä, kun kävelin baariin sisään – Ilona, oot vähän helppo ;) ) Samoin conin aikana tuli törmättyä Novaan, joka onkin jo ansioitunut tietyissä postauksissa… Novan Desucon-reportaasit täällä ja täällä. Aranaankin tuli törmättyä, samoin Voronaan – plus toki aika moneen muuhun ihmiseen, kiitoksia kaikille jotka tulivat moikkailemaan :-D.

Ideoita ensi vuodeksi on jo heitelty ja käsitelty – ja mikäli kaikki menee just as keikaku, ensi vuoden Desucon on vielä parempi kuin tänä vuonna ja paremmin kohdennettu. Anikissa asian perään onkin jo kyselty, ja kyllä, kohderyhmäkohdennusta tulee vieläkin enemmän. Omana perversionani olen miettinyt, että toisenkin conin järkkääminen vuoden sisään olisi ihan jepa juttu – miltä kuulostaisi Desucon Winter (Desucon Frostbite?)

Joka tapauksessa vielä tähän kiitokset kaikille jotka olivat mukana rakentamassa Desua joko ohjelmanpitäjinä, järkkäreinä, vänkäreinä, järjestyksenvalvojina, Sibeliustalon henkilökuntana sekä varsinkin niille, jotka olivat Desuconissa mukana kävijänä! Sekä kaikille jotka olivat kaatajaisissa ja lahjoivat minua ;D

PS. ”Näin animefani saa naista”-luentoni on katsottavissa Desuconin Bambuser-kanavalta täältä. Nauhoitus on tässä vaiheessa vain nopea DesuTV-streamaus, mutta ohjelmat tulevat parempilaatuisena torrenttina myöhemmin noin kuukauden sisällä.

Viime viikonloppuna pidettiin Turussa Klassikon koululla Kikucon III. Kun matka coniin kestää täältä kävellen noin 10 minuuttia, olihan siellä sitten pakko käydä. Säät suosivat ja hellerajatkin kai poksahtelivat. Jos ei tapahtumasta kävijälle muuta jäänyt, niin ainakin rusketusrajat.

Kikucon sanoo rehellisesti olevansa ”japanilaisen populaarikulttuurin tapahtuma” eikä väitäkään olevansa animetapahtuma. Tällä kertaa teemaksi oli valikoitunut japanilaiset pelit, mikä positiivisesti näkyi myös ohjelmakartassa.

Olen useaan otteeseen käynyt coneissa ohjelmanumeroissa, jotka ovat jääneet mieleen huonolla tavalla: ohjelmanpitäjällä ei ole ollut asia hallussa, tietoa ohjelman pitämiseen ei ole ollut tarpeeksi tai aiheeseen ei ole ohjelmassa syvennytty kunnolla. Ilokseni voin sanoa, että ainakaan niiden ohjelmien osalta, mitä Kikuconissa kävin katsomassa, tämä ei ollut ongelma: tällä kertaa ohjelmanpitäjillä oli kyllä tietoa ja asia hallussa.

Sen sijaan ohjelmat vetivät yli siltä toiselta puolelta. Jos tietoa on paljon, ohjelmanpitäjän rooli tiedon valikoijana korostuu: ”tietomassasta” tulee poimia ne oikeat, yleisöä kiinnostavat asiat ja ylipäänsä keskittyä olennaisuuksiin.

”Summonit ja Esperit Final Fantasy -peleissä” -luento vaikutti etukäteen erittäin mielenkiintoiselta. Kun puhuja aloitti luentonsa noin 7 minuutin metapuheella (”luentoni käsittelee Final Fantasy -summon-olentojen perimmäistä olemusta ja vertailee niitä espereihin; ottaen huomioon että samoja olentoja on eri peleissä eri nimillä ja tästä johtuen X, sen lisäksi aion myös tarkastella olentoja suhteessa suomalaiseen mytologiaan ja…”), tuli hyvinkin selväksi, että puhujalla oli akateemista taustaa. Akateeminen tausta ei todellakaan ole pahaksi, mutta metapuhe on helvetin tylsää. Sen lisäksi seuraavat puoli tuntia käsiteltiin ~jokaista summonia ja esperiä yksitellen – mutta pintapuolisesti. Kyllä, Shivalla on yhteyksiä hindulaisuuteen ja Shivan elementti on jää. Final Fantasy XII:n Cuchulainnilla on yhteytensä irlantilaiseen mytologiaan ja ainakin pelissä se on sidottu skorpionin horoskooppimerkkiin.

Mutta mitä väliä näillä asioilla edes on? Kun tällaisia yhdentekeviä yksityiskohtia selostetaan noin kolmestakymmenestä hahmosta, kyllästyminen iskee. Yhdentekevyyden yksityiskohtarallia taas seurasi ”asiaosuus”, jossa sitten olisikin pitänyt olla käytynä vähintään folkloristiikan ja uskontotieteen peruskurssit. Onhan se kiva että summoneiden ja espereiden olemassaolo vaatii peliltä tietynlaista animistista ja dynamistista maailmankuvaa, mutta olisi voinut yleisöllekin avata näitä käsitteitä. Ja niin edelleen. Pian tämän jälkeen minun piti valitettavasti poistua luennolta muiden asioiden pariin, mutta toisaalta näkemäni perusteella se ei kyllä harmittanut.

Sama ongelma vaivasi ”Legenda Gensokyosta” -Touhou-luentoa. Oli sinällään tietysti kiva, että jokainen virallinen Touhou-peli käytiin läpi ja kuuntelijoille kerrottiin, miten jokainen peli erottuu edeltäjistään yksityiskohtien osalta, mutta oliko se oikeasti tarpeellista? Tai että mikä hahmo tulee mukaan missäkin pelisarjan osassa? Se tuli selväksi, että Touhou-hahmoja löytyy ihmisistä youkaihin ja vampyyreihin, mutta mitään ei kerrottu siitä, onko tällä jotain pelillistä merkitystä vai ovatko erot ainoastaan kosmeettisia (jos sitäkään – esimerkiksi miten youkain erottaa ihmisestä? Ei mitenkään?). Ajasta käytettiin 100% (1 h 30 min) yksityiskohtawänkkiin ja ylimenevällä ajalla käsiteltiin Touhoun fanikulttuuria noin 5 min. Yhyy, ei näin. Wikipediaa osannee yleisö lukea itsekin. Esittäjäpari ei myöskään ollut ilmeisesti harkinnut esityksenaikaista työnjakoaan ollenkaan, sillä sen kanssa tuntui olevan Säätöä. Positiivisena puolena tosin mainittakoon, että naispuolinen luennoitsija oli varsin paijattavan näköinen ja oloinen <3.

Onneksi tapahtumassa oli myös toimivaa ohjelmaa, sillä Johannes Kosken luento pelien kääntämisestä ja lokalisoinnista oli kovaa kamaa. Esitystekniikasta voisin ehkä nillittää, mutta kyseessä olivat enintään pikkuviat, joihin muut kuin kaltaiseni esiintymisnatsit tuskin kiinnittävät huomiota. Tärkein eli asia oli kuitenkin kunnossa ja esityksen tasapainottelu huumorin ja asiapitoisuuden välillä toimi kuten pitääkin. GG Johannes! Voisin myös vetää kotiinpäin ja todeta, että ”Lolita-muoti animessa ja mangassa” oli myös ihan toimiva luento – edes sitä näkemättä. Luentoa kun oli pitämässä toinen tämän blogin pitäjistä kaverinsa kanssa ja luento oli päivitetty toisinto Traconissa pidetystä luennosta ;o

Tapahtuman ongelmat tuntuivat muutoinkin keskittyvän ohjelmapuoleen. Tilat olivat mikittömiä, joten jos ohjelmanpitäjä EI KÄYTTÄNYT TARPEEKSI ÄÄNIHUULIAAN, kuuluvuus oli vähän niin ja näin – tämä esimerkiksi ”Vampyyrit ja ihmissudet”-luennolla. Ohjelmanpitäjien infomailit eivät myöskään olleet kuulemma pitäneet paikkaansa, sillä ohjelmanpitäjät olisivat kuin olisivatkin tarvinneet oman tietokoneen, kun luokan tietokonetta ei saatukaan kiinni videotykkiin – asian olisi varmaan voinut tarkistaa etukäteen.

Kokonaistuomio Kikuconista on ”muuten ihan kiva, ohjelman kanssa vaan oli pientä kusemista” – harmi vain, että ohjelma on tapahtuman sielu. Kikucon on muutenkin conina vähän hämmentävä. Toisaalta se ei ole ensimmäisen järjestyskertansa (2005) jälkeen ollut eikä yrittänytkään olla iso tapahtuma, vaan kesän isoja tapahtumia tukeva starttitapahtuma. Tai ainakin sellainen fiilis minulle on tullut – en tiedä mihin Kikucon pyrkii. Jos tavoite on sama kuin muilla tapahtumilla eli tapahtuman kasvattaminen, tekee Kikucon jotain väärin, sillä sen kävijämäärä tuntuu pienenevän joka kerralla. En tiedä, oliko tapahtumassa nyt tuhattakaan kävijää. Cosplayskenen kerma loistaa tapahtumassa poissaolollaan ja näin muitakaan ei tule paikalle. Eri asia sitten, jos Kikucon nimenomaan PYRKII olemaan pientapahtuma – tällöinhän se tietysti on onnistunut siinä, mitä se hakee.

Sinällään tapahtumaviikonlopusta jäi kyllä ihan positiiviset fiilikset – tosin tästä on enemmälti kiittäminen keliä ja pussikalja-/terassiseuraa.

Ei, en nyt aio kirjoittaa perheväkivallasta, patriarkaatin hallitsemasta heteronormatiivisesta alistusmatriisiista tai edes Natsi-Saksasta ja Hitleristä. Kirjoitan nyt siitä vallasta, mikä Suomen animeskenessä koetaan kaikista kammottavimmaksi vallaksi. Ja se valta on rahan valta.

Mitä enemmän skenejuttuja lukee, sitä selvemmäksi käy, että rahan liikkuminen skenessä on ehdoton tabu. Vielä pari vuotta sitten ”For Fans, By Fans”-lausahduksen ymmärrettiin tarkoittavan, että esimerkiksi conin kävijöiltä ei saa pyytää minkäänlaista pääsymaksua, piste. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä esimerkiksi Desucon ja Tracon ovat maksullisia tapahtumia molemmat (Desuconin hinta 14 euroa etukäteen, 18 ovelta, Traconin ennakkohinta 9 euroa). Ensi viikonloppuna maksullisuusjengiin liittyy myös Bakacon (6 euroa etukäteen, 9 euroa ovelta). Tilanne on hauska, sillä vielä muutama vuosi sitten Anikissa heiteltiin kommentteja, että con ei voi koskaan olla maksullinen, sillä harrastajat boikotoisivat sellaista. Satunnaisia anonyymiröllisoraääniä lukuunottamatta boikotista ei kuitenkaan ole tietoakaan! Päinvastoin, kaikkiin tapahtumiin on riittänyt kävijöitä varsin hyvin. On tietysti totta, että kukaan ei näissä tapahtumissa saa ainakaan tiettävästi palkkaa töistään ja kaikilla näillä tapahtumilla on taustaorganisaationaan jokin yhdistys, joka ei siis jaa rahaa sen ulkopuolelle, joten tapahtumat ovat juridisessakin mielessä voittoa tavoittelemattomia.

Mutta entä sitten mangabisnes? Tiettävästi kaikki Suomessa toimivat mangakustantajat ovat firmoja: Egmont, Sangatsu (Tammi) ja Punainen Jättiläinen (joka sekin tosin on nykyään Tammea), Ivrea. Kaikki ovat yhtiöitä, jotka maksavat palkkaa työntekijöilleen ja osinkoja omistajilleen. Mutta eipä silti kukaan pidä Egmontin Janne Suomista, Sangatsun Antti Valkamaa tai Punaisen Jättiläisen Antti Grönlundia ”paskoina jätkinä”. Päinvastoin: niin Suomisen Janne kuin Valkaman & Grönlundin Antit ovat skenessä tuttuja nimiä ja yleisesti pidettyjä ”hyviä tyyppejä”. En ole kuullut kenenkään boikotoivan mangan ostamista sen vuoksi, että esimerkiksi nämä henkilöt saavat elantonsa Mirjami-Valtteri 15 veen mangapokkariostoksista. Tietysti tässä kohtaa voi sanoa, että tilanne eroaa conien järjestämisestä siten, että kukaan mangabisneksessä mukanaolevista ei ole ollut tunnettu henkilö harrastajaskenessä ennen bisneskuvioitaan, toisin kuin conijärjestäjät, jotka ovat useimmiten lähes kaikille tuttuja nimiä.

Ei sillä, etteikö ”fanista kaupalliseksi toimijaksi”-siirtojakin olisi nähty – vai unohditteko jo Anime-lehden? Sitä perustamassahan olivat mm. Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa ja Jari Lehtinen – Suomen animeskenen tunnetuimmat nimet! Eikä Anime-lehti suinkaan ole kuollut tilausten puutteeseen; itse asiassa se on nyt ollut olemassa jo viisi vuotta! Joidenkin bisneshämäryyksien takia alkuperäinen kopla lähti lätkimään H-Townin leivistä ja perusti oman lehden, Japan Popin, sekä Japan Popia kustantavan firman eli Mimiko Media Oy:n. Ja ihan kivasti tuntuisi myyvän. Tarkkoja lukuja en tiedä, mutta ei konkurssi ole näköjään vielä kohdannut! Olen kyllä kuullut huhuja ihmisistä, jotka eivät ”mokomaan Kyuu-läpyskään” koske, eivätkä suostu sitä tilaamaan, mutta tällöin kyseessä on vaikuttanut olevan enemmänkin vain se, ettei henkilö yksinkertaisesti pidä Kyuusta – ei se, että lehdestä maksaminen olisi ollut näille mitenkään ongelmallista, vaikka luultavasti ainakin osa rahoista menee Kyuun mersurahastoon.

Mutta silti – vaikka tässä on jo kolmella tasolla todettu, että rahan mukanaolo ei saa välittömästi aikaan täyttä boikottireaktiota, tuntuu silti olevan vallalla käsitys, että mikäli skenehommiin ympätään jonkinlaisia rahakuvioita, on tuloksena vähintään Sodoman ja Gomorran kohtalo – siitä huolimatta, että mikään ei tue tätä väitettä. Tai mitenkäs esimerkiksi Ippai/Urumi/muut vastaavat? Future Film? Fantasiapelit? Mirri Music? Doujinit ja taidekujat? Kaikissa näissä raha lähtee fanien taskusta ja päätyy henkilölle, joka joko kuuluu animeskeneen tai sitten ei. Ja kauppa käy.

Olin viime viikonloppuna Tampereella Conconissa, tapahtumanjärjestäjien yhteistyöseminaarissa. Tilaisuus oli sinällään ihan jees ja hyödyllinenkin (kiitokset järjestäjille :3). Hauska juttu oli kuitenkin se, että Assemblyjen tullessa puheeksi, joku otti esiin sen, että Assemblythän ovat itseasiassa osakeyhtiön järjestämät (ent. Scenera Oy, nyk. Assembly Organizing Oy) pippalot. Joku toinen taas esitti valistuneen arvauksen siitä, että puljun toimitusjohtaja nostaisi itseasiassa tehtävistään – oo äm gee – palkkaa! Kukaan ei ääneen tätä tuominnut, vaatinut herra toimitusjohtajan julistamista kirkonkiroukseen tai tämän siirtämistä helvetin alimmalle tasolle, mutta ainakin itse olin havaitsevinani pienimuotoista paheksuntaa tällaista pyhänhäväistystä kohtaan.

Kotimatkalla tätä kuviota miettiessäni mieleeni tuli seuraava kysymys: vaikka Assemblyjen ylin johto saisikin hommasta pätäkkää, niin entä sitten? Ei minua haittaa maksaa lähikaupassa ruoasta, parturilleni hiustenleikkuusta, ravintolassa käymisestä tai taksikuskille kyydistä. Useat maksavat myös esimerkiksi hieronnoista, manikyyreistä tai rokkifestareista. Kysyntä ja tarjonta – jos hiustenleikkuu on minusta parinkympin arvoinen, niin silloin menen parturiin ja maksan pari kymppiä siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi parturiin. Onko sillä silloin väliä, että rahat sujahtavat parturin taskuun? Tai sillä, että ravintolalaskustani vain osalla katetaan ruokatarvikkeiden hintaa, ja loput menevät itseasiassa tarjoilijan, kokin ja raflan omistajan taskuun? Kysyntä ja tarjonta – jos arvioin, että olisi kiva, että ruokani tekisi joku muu ja ruoka kuulostaa hyvältä, niin silloin menen ravintolaan ja maksan siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi ravintolaan. Entä onko sillä väliä, että conilipun hinnasta menisi siivu conia vuoden pusanneiden henkilöiden taskuun? Onko? Vai olisiko se täysin väärin ja moraalitonta ja sellaiseen coniin ei menisi kukaan?

”I, for one, welcome our new capitalist overlords.”

Final Fantasy Fight on käsite, joka tuskin kaipaa esittelyä. Vuoden 2005 Traconin pihalta lähteneestä extempore-ohjelmasta nopeasti tapahtumien yleisömagneetiksi kasvanut leikkitaistelu on kerännyt satoja, ellei jopa tuhansia osanottajia ainakin yleisön puolelle ja on ollut valokeilassa niin Suomen animelehdistössä kuin foorumeilla ja blogeissakin. Final Fantasy Fight on kirvoittanut mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin – toisten mielestä se on loistava osoitus nuorempaan harrastajapolveen iskevästä ohjelmasta, joka aktivoi näitä osallistumaan ja mahdollisesti myös kehittämään omaa ohjelmaa. Toisten mielestä taas Final Fantasy Fightit ovat olleet lähinnä huutoa ja riehumista sisältäviä härdellejä, jotka ovat verrattavissa lähinnä syöpään, joka tuhoaa laadukkaat conit.

Nyt tälle keskustelulle on ilmeisesti tulossa loppu, sillä oikiskontaktieni avulla sain tietooni, että oikeusministeriössä toiminut ns. Hattulan työryhmä (puheenjohtajana Kukka-Maaria Hattula) on luovuttanut mietintönsä oikeusministeriölle. Mietintö on karua luettavaa ainakin Final Fantasy Fightien ystäville. Noin satasivuinen muistio sisältää tietysti myös melko tylsää vatvomista, mutta olen nostanut tähän muutamia kovimpia kohtia:

”Japanilaisen populaarikulttuurin nuorisotapahtumissa on tätä nykyä muuttunut normaaliksi nk. Final Fantasy Fight, mikä tarkoittaa ‘viimeistä taistelufantasiaa’. Kyseessä on vaarallinen extreme-laji, johon sisältyy myös rituaalisia ja jopa okkultistisia piirteitä. – - Faiteiksi kutsutuissa rituaaleissa pelaajiksi kutsutut uhrit pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan, kunnes jompikumpi häviää. Häviön rajana on pyörtyminen, mutta koska pelaajat ovat usein aseistettuja, kuolemantapauksiakin on sattunut. Faitit muistuttavat etäisesti antiikin Rooman gladiaattoritaisteluja.”

”- – Rituaalin johtajaa kutsutaan pelinjohtajaksi. Pelinjohtajalla on absoluuttinen määräysvalta pelaajiin, ja näiden tulee periaatteessa totella tämän jokaista käskyä. Tähän asti pelinjohtaja on käskenyt pelaajia vain taistelemaan, mutta sille, että tämä käskisi nämä esimerkiksi tekemään muita rikoksia, kuten pahoinpitelemään rituaaliin kuulumattomia, ei näyttäisi olevan mitään estettä – -. Pelinjohtajan käskyjen noudattamista valvoo nk. orkesteri, jonka tehtäviin kuuluu soittaa rituaalin aikana okkultistista musiikkia, jonka tarkoituksena on vaivuttaa pelaajat taisteluhurmioiseen transsiin. Orkesterin tehtävänä on myös varmistaa, että pelaajat tottelevat johtajan käskyjä. Orkesteriin kuuluvat voivatkin mm. pakottaa pelaajat jatkamaan taistelua, vaikka nämä tahtoisivat lopettaa.”

”Kyseessä on selvästi kasvava ilmiö. Vuonna 2005 muutamia kymmeniä ihmisiä villinnyt ilmiö on muutamassa vuodessa kasvanut tuhansia ihmisiä käsittäväksi, vaaralliseksi underground-liikkeeksi. Faitteihin osallistuneet ovat ehdollistuneet rituaaliin kuuluvalle musiikille, ja saattavat tätä musiikkia kuullessaan hyökätä kenen tahansa kimppuun julkisellakin paikalla. Tässä tilassa pelaajien itsesuojeluvaisto sammuu ja he saattavat toimia arvaamattomasti kuin huumeidenkäyttäjät.”

Muistion kieli kertoo siitä, että Kukka-Maarialla tai muulla työryhmällä ei ole kovinkaan selvää kuvaa sinällään harmittomasta harrastuksesta! Tämä ei toisaalta ole yllätys: milloin viimeksi olet kuullut, että jokin työryhmä olisi ehdottanut jotain järkevää? Ehdotuksista puheenollen, muistion kohta ”Suositeltavat toimet” on ehkä vieläkin karumpaa luettavaa:

”- – koska kyseessä on ilmeisen vaarallinen ja okkultistinen rituaali / underground-liike, työryhmä yksimielisesti ehdottaa, että:

-Taistelufantasiarituaalit luetaan kielletyksi sotilaalliseksi toiminnaksi;
-Taistelufantasiarituaaleihin osallistuneilta kielletään osallistuminen yleisötapahtumiin;
-Rikoslakia muutetaan siten, että taistelufantasiarituaaleihin osallistuminen luetaan törkeäksi pahoinpitelyksi tai sen yritykseksi (Rikoslaki 17 luku 12 §);
-Taistelufantasiarituaaleja järjestävät tahot tuomitaan joukkotappelun järjestämisestä (Rikoslaki 17 luku 15 a §)”

Itse tulkitsen tätä niin, että jos olet joskus osallistunut Final Fantasy Fightiin, et saa enää osallistua coneihin. Ja jos joku osallistuu Final Fantasy Fightiin näiden muutosten jälkeen, tämä tuomitaan törkeästä pahoinpitelystä tai sen yrityksestä + tältä kielletään coneihin osallistuminen. Tämän lisäksi Fightien järjestäminen muuttuu rangaistavaksi teoksi. Aika pahalta kuulostaa. En ole vielä tavoittanut Visual Gayn tyyppejä asiaan liittyen, mutta eipä sillä toisaalta ole väliäkään: he tuskin rupeavat riskeeraamaan koko tulevaisuuttaan Final Fantasy Fightien vuoksi, enkä usko, että he tahtovat julkisuudessa enää esiintyä.

Bubukuuti toivottaa joka tapauksessa Visual Gaylle ja kaikille Final Fantasy Fightaajille voimia – olen muuten valmistumassa pikkuhiljaa, joten jos ongelmia lain kanssa ilmenee, voin myös mahdollisesti tarjota oikeusapua. Maksutta tietysti, kun hyvällä asialla ollaan.

Että semmosta tällä kertaa ;DD

Team Bubukuuti lähti tänään aamulla jo neljännen kerran kohti Tampereen Kuplintaa. Jostain eriskummallisesta syystä minulla on kyseisessä tapahtumassa aina hauskaa, vaikkei tarjonta paikan päällä ihan kunnollista conia ikinä vastaakaan. Kenties kyse on siitä, että Siperian Wayne’s Coffee on vain niin täydellinen paikka juoda iso muki Earl Greytä ja katsella ohi kuljeksivaa ihmismassaa. Paras osa conejani on yleensä ihmisten tarkkailu ja jossain istuminen, eli tunnelmasta nauttiminen ja toisten hauskanpidon katselu, siitä tulee itsekin hyvälle tuulelle. Olen aika helppo conviihdytettävä; haluan istumapaikan jossa tarkkailla maailman menoa, jotain ostettavaa, mielenkiintoista puheohjelmaa ja cossiasuja töllisteltäväksi sekä ruodittavaksi.

Perinteinen cosplaykisajonohan se siinä

Saavuttuamme paikalle yhdentoista pintaan kiersimme ensin myyntisalin, jossa putsasin mukaani Sayonara Zetsubou Sensein osat 3-5 sekä Mermaid Melodyn ensimmäisen pokkarin. Kuuti osti Hirviöprinsessa Hime kympin ja uusimman Naruton. Jos olisin ollu fiksu, en olisi ostanut uusinta Emmaa ja Alice 19th:a kauppareissulla aiemmin tällä viikolla, sillä olisin saanut ne halvemmalla festareilta! Tyhmä mikä tyhmä. Tämänkertainen saalis on muuten suurin määrä ostoksia, minkä olen tehnyt missään tapahtumassa pitkään aikaan.

Ostoskierroksen jälkeen pitikin siirtyä cosplaykisajonoon. Ulkona oli KYLMÄ lämpimistä päällysvaatteista huolimatta ja olin erittäin tyytyväinen päästyämme vihdoin saliin. Itse kisa sitten taas oli taattua Kuplii-laatua, eli paljon aloittelijoita ja nuoria, joukossa muutama vanhempien harrastajien tekemä länsimaisista sarjoista peräisin oleva asu. Kisan keskimääräinen laatu jäi kuitenkin useamman kertaluvun alle Cosplaygaalan tason. Tampere Kupliin kisojen toinen perinne ovat maskottiasut – joku osallistuu aina sellaisella, pääsee finaaliin ja yleisö äänestää maskotin voittoon, ”kun se on niin söpö”. Katsotaan, pitääkö kaava paikkansa tälläkin kertaa. Oma ääneni taitaa kuitenkin mennä Sengoku Basaran suuntaan, oli sen verran miehistä menoa!

Kivoja asuja cossiskabasta, anteeksi että ovat miniatyyrejä – digipokkari ei pysty parempaan 4. ylimmältä riviltä.

Yleisön cosplayn taso ei sekään erityisesti vakuuttanut. Kisoihin osallistumattomista cossareista mieleeni jäivät lähinnä Utena-cossaajat, Vampire Knight-porukka, joitain Vocaloid-cossareita ja pari keskimääräistä paremmin tehtyä Hetaliaa vahvistettuna Code Geass -prinsessoilla. Tapahtuman asutaso on melkoisen alhaalla, jos voin luetella hyvin tehdyt ja mieleeni jääneet asut yhdessä lauseessa. Lisäksi sarjakirjo oli kapea-alainen kuin mikä. Varmaan yli puolet asuista oli Hetaliaa, ja lopustakin suurin osa Narutoa, Vocaloidia ja Touhouta. Hetaliacossareista olen tehnyt jännän huomion: verrattuna muihin massasarjaveljiinsä Narutoon ja Kingdom Heartsiin hetaliatyypit eivät tunge kisoihin. En muista äkkiseltään yhtään kertaa, että cosplaykisaan olisi Suomessa osallistuttu hetaliahahmolla. Mikäköhän lienee syy?

Puheohjelman puolesta ne kolme manga-aiheista juttua oli laitettu sunnuntaille, jonka vietämme kotona pesten pyykkiä ja tiskaten. Hopeanuoliruodinnan tai hetaliaohjelman houkutus ei ollut tarpeeksi suuri, jotta olisi viitsinyt jäädä Tampereelle vielä yhdeksi päiväksi. Animangaohjelman sijaan kävimmekin kuuntelemassa luennon oudoimmista supersankareista ja Otto Sinisalon avautumisen nettisarjakuvista. Molemmat olivat malliesimerkkejä hyvin tehdystä puheohjelmasta; ne olivat hauskoja, opin jotain uutta ja puhujat osasivat esiintyä. Kuutille varsinkin Otto Sinisalo oli päivän kohokohta. Kuuti väittää kivenkovaan mielenkiintonsa olevan tiukasti ammattimaista, mutta Kuutin sanoin (suora lainaus) Sinisalon ”iih larppaajapoikaälykkötikku iiih iiiiih iiih” ulkonäöllä saattaa olla jotain merkitystä Kuutin metroseksuaalisessa mielessä. Mene ja tiedä!

Kuutin fiilikset muusta kuin Otto Sinisalosta

Pari risua pitää tähän loppuun vielä listata. Yksi niistä on animangaohjelman laittaminen eri päivälle kuin cosplaykisa, hankalaa vieraspaikkakuntalaiselle joka haluaisi oikeastaan nähdä molemmat, muttei pääse kuin yhtenä päivänä. Toinen on myyntisalin pöytien sijoittelu – kaikki ihmismassaa eteensä keräävät animekrääsäkaupat oli laitettu salin kapeimpaan osaan, ja länsisarjakuvia myyvien pöytien edessä oli ruhtinaallisesti tilaa.  Kolmas ärsytys oli ohjelmalehtinen, josta puuttui olennaisia tietoja, kuten ohjelmakuvaukset ja esimerkiksi myyntisalin aukioloajat. Tai jos edellä mainitut siellä olivat, ne oli ainakin tehokkaasti piilotettu. Lisäksi käyttäjäystävällisyyttä lisää huomattavasti, jos ohjelmakartta on joko lehtisen takakannessa tai keskiaukeamalla, silloin se löytyy aina helposti selaamatta. Ohjelmalehtisen plärääminen on yllättävän ärsyttävää kiireessä ja ihmistungoksessa.