Yksi tämän kauden suosituimmista sarjoista tuntuu olevan Highschool of the Dead. Kuolleiden Lukio on oikea anime pour homme: tissejä, perseitä, aseita, verta ja suolenpätkiä sekä toki eläviä kuolleita. Highschool of the Dead on niin miehekäs, että sen toinen nimi voisi oikeastaan olla Oodi Testosteronille. Erityisen hienostunut anime HoTD ei toki ole – suoraviivaisempia keinoja mieskatsojien miellyttämiseksi tuskin voisi keksiä. Väitän kuitenkin, että Highschool of the Dead on osittain kliseisistä lähtökohdistaan huolimatta parasta, mitä zombiviihdegenrelle on vähään aikaan tapahtunut.

Sinälläänhän kaikki zombiviihde on samanlaista: otetaan sekalainen joukko ihmisiä, jotka ovat selviytyneet zombiepidemian kaoottisesta alusta, laitetaan nämä yhteen ja katsotaan, kuinka nämä selviytyvät. Zombit koettavat syödä nämä ihmiset, jotka taas koettavat panna kampoihin. Viimeisimpiä innovaatioita zombigenressä ovat juoksevat zombit (28 Days Later jne). Tietysti joku lore-autisti nyt itkee miten 28 Days Laterin möllit eivät ole zombeja vaan saastuneita, sillä ne eivät ole kuolleita vaan oikeammin sairaita ihmisiä. No byhyy, aivan sama: ne kuitenkin käyttäytyvät kuten zombit zombielokuvissa – ovat aivottomia, käyvät päälle suurena joukkona ja levittävät zombitartuntaa. Zombin määrittävä tekijä tarinan kontekstissa ei ole zombin “synnyintapa”, vaan sen käytös ja toiminta.

Zombimaisuuden kontekstiriippuvaisuudeasta aiheutuu se ongelma, että zombielokuvat menevät pakostakin samaan, yllä kuvattuun muottiin. Zombien yhtenä määrittävänä tekijänä toimiva aivottomuus tekee niistä nimittäin lopultakin melko passiivisen tarinaelementin: zombit vain ovat ja käyvät päälle, mutta siinä se. Esimerkiksi vampyyrit ovat ihan toista luokkaa: vampyyrit kuvataan lähes poikkeuksetta ovelina juonittelijoina, jotka vetelevät naruista varjoissa ja niin edelleen. Ne ovat aktiivinen tarinaelementti; ne voivat itse vaikuttaa tarinaan ja sen kulkuun punomalla juoniaan, valehtelemalla ihmisille tai pelottelemalla näitä ja niin edelleen. Zombit sen sijaan ovat vain zombeja: niillä ei yksinkertaisesti ole aivokapasiteettia minkäänlaiseen juonitteluun. Eikä toisaalta pitäisikään, sillä juonia punovat zombit olisivat hyvin epäzombimaisia. Osittain samasta syystä zombielokuvissa ei voi oikeastaan koskaan olla ideana zombiepidemian ”voittaminen” tai ”zombitaudin” parantaminen. Vaikka zombien voittamisesta tai zombitaudin parantamisesta saatetaan ehkä elokuvassa puhua, ne ovat kuitenkin asioita, joita elokuvaan ei voida laittaa: zombiepidemiassa ei ole kyse ongelmasta, jonka voi jotenkin ratkaista, vaan siitä, että maailma on käytännössä muuttunut peruuttamattomasti ja ainoa mahdollisuus on pyrkiä sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Zombielokuvat ovat poikkeuksetta olleet elokuvia epätoivoisesta selviytymistaistelusta.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhtään pitkää, moniosaista zombitarinaa ei ole (tai ainakaan minä en sellaista tiedä): zombijutut ovat aina yksittäisiä seikkailuja; yksittäisiä elokuvia tai muita pläjäyksiä, joissa on useimmiten tietty seikkaileva hahmojoukko, joka pakenee zombeja aikansa ja sitten tulee pelastetuksi armeijan tms. toimesta (lähimmäksi pitkää zombitarinaa pääsee varmaan Max Brooksin World War Z). Missä ovat moniosaiset eepokset tai TV-sarjat, jotka seuraavat selviytyjäjoukon edesottamuksia zombien valtaamassa rappioituvassa maailmassa? Missä ovat tarinat yksinäisistä sankareista, jotka vaeltavat kävelevien ruumiiden keskellä etsimässä ruokaa tai varusteita, viedäkseen tai kaupatakseen niitä pienille selviytyjien yhdyskunnille? Missä ovat tarinat sotilaista, jotka yrittävät pelastaa henkiinjääneitä? Vaikka zombit siis ovatkin passiivinen elementti, mahdollisuuksia erilaisille zombitarinoille kyllä on.

Tässä mielessä Highschool of the Dead onkin – ainakin toivottavasti – virkistävä poikkeus. Vaikka sen alkuasetelma ei juuri tavallisesta zombiviihteestä poikkeakaan kuin siten, että selviytyjäjoukko koostuu animesarjojen stereotyypeistä (kuten DarkMirage totesi), se on ainakin pitkällinen tarina, jolla ainakin vaikuttaa olevan useampia kortteja pelattavanaan kuin mitä se on vielä paljastanut edes mangassa. Siinä mielessä odotan siltä suhteellisen paljon – en pelkästään tissien, perseiden ja aseiden vuoksi, vaan jo siksi, että sillä on mahdollisuus olla koko zombiviihdegenreä uudistava teos.

Melkein kahden vuoden aikana olen kehittänyt jonkinlaisen päänsisäisen ohjenuoran siitä, mitkä jutut  postaan tänne ja mitkä omaan päiväkirjaani livejournalin puolella; ihan blogin alussa mitään tällaisia linjauksia ei ollut. Jostain syystä homma vain lipsui siihen, etten postaa tänne naamaani tai mitään kovin henkilökohtaista, vaikka minkään anonyymin kaikesta irtaantuneen ja fiksun elitistin esittäminen ei varsinaisesti ole ollut tavoitelistani kärjessä. Koska linjaukseni on alkanut tuntua nykyisin lähinnä rajoittavalta, postaan kokeeksi vähän siistittyä ja paremmin muotoiltua Tiukkaa Analyysiä (lue: retardia fanityttöilyä ja itsetutkiskelua) päiväkirjani puolelta. Pahoittelen, että joukossa on myös höpinää länsimaisesta viihteestä. Seuraavalla kerralla palaan taas kliiniseen anime/manga-arvosteluun, lupaan!

Ooh, tuo maidon ja hunajan maa, tvtropes

TvTropes on ollut alustaan asti yksi suosikkisivujani, koska pidän sarjojen komponenttien analysoimisesta ja sen miettimisestä, mistä hyvät tarinat oikeastaan koostuvat. Eräänä päivänä TvTropesia selatessani törmäsin silloin vasta lisättyyn tropeeseen nimeltä Technical Pacifist, joka herätti sekä naurua että pientä nolouden tunnetta. Elämänarvoni ovat kierrätyksen ja myllytyksen kautta peräisin niistä teoksista, joita kulutin ollessani vastaanottavaisessa iässä joskus 7-13 -vuotiaana. TvTropes ja Technical Pacifist ovat hyviä demonstroimaan tätä. Olen pasifisti, henkeen ja vereen – jos olisin sattunut syntymään mieheksi, olisin mennyt armeijaan, mutta palvellut aseettoman palveluksen luultavasti lääkintämiehenä. Minussa ei ole kovin paljon kapinahenkeä kapinoinnin vuoksi eivätkä instituutiot itsessään ole minusta pahoja (ts. miksi en olisi totaalikieltäytyjä, armeija ei instituutiona ole minusta mitenkään demoninen), mutta elämänarvoni ovat minulle kuitenkin äärimmäisen tärkeitä, enkä tingi niistä.

MacGyver, lapsuuteni idoli, on takuulla vaikuttanut ajatteluuni enemmän kuin ihan vähän. MacGyverhan ei koskaan tapa ketään, vain tinttaa heidät tajuttomiksi tai kehittää jonkin hienon virityksen ilmastointiteipistä ja kengännauhoista, jolla pahikset hoidetaan pois kartalta.  Siinä vaiheessa kun pääsin käsiksi Rurouni Kenshiniin, ensimmäiseen animesarjaan johon todella koukutuin, olin jo niin vanha, että elämänarvoni ja ideologiani olivat suunnilleen muotoutuneet. Tuskin fäppisin Kenshiniä niin paljon, ellei Kenshin olisi pyhästi päättänyt olla enää tappamatta ketään. Samaistun heppuun vähän liiankin hyvin ja sydäntäni kuristaa aina, kun Kenshin mätsää jotain pahista vastaan. Sellainen minäkin haluaisin olla! Taistella mahdottomia esteitä vastaan apunani vain Korkea Moraali ja sakabatou… ei kun siis säädettävä mittapipetti. Kemianopinnoistanikin voi muuten syyttää MacGyveria, siina sarjassa kun oli aina hienoja kemikaaleja ja pommeja! (Kuuti valitsi alansa Keanu Reevesin inspiroimana: insipiksensä kullakin…)

Fiktiossa pidän yleensä sellaisista hahmoista, jotka ovat kuin minä, mutta toisaalta myös sellaisista hahmoista, jotka ovat ja eivät ole. Aika universaalia varmaan: toisaalta haluaa jotain, johon samaistua, mutta täysin itseen nähden identtinen hahmo on yleensä tylsä ja rasittavakin. Anime ei ole yhtään sen oudompaa kuin mikään muukaan fiktio, jota kulutan. Lempihahmoihini kuuluvat Toward the Terran Jomy ja Code Geassin Suzaku menevät molemmat tähän pasifistilaatikkoon – ainakin sarjojensa alussa ennen sitä kuuluisaa hahmonkehitystä. Koska japanilaiset diggaavat harmaasävyistä, Terran Jomyn on pakko myöhemmin tinkiä periaatteista ja lähteä avoimeen sotaan, jossa listitään porukkaa kummaltakin puolelta, käytetään lapsisotilaita ja massatuhoaseita ja muuta jännää ja erittäin moraalista. Toward the Terran viimeisen jakson EEPPISESSÄ kaksintaistelussa Jomy saa mahdollisuuden voittaa vastustajansa ja ainoan enää tiellään seisovan miehen suoralla voimankäytöllä. Keith käskee Jomyä suoraan turhautuneena tämän pasifismiin: ”Käytä nyt niitä supervoimiasi ja tapa minut niillä, kyllä se sinulta onnistuu!” (vapaa käännös by allekirjoittanut.)

… Kunnon pasifistit eivät tietenkään sorru sen kaltaisiin helppoihin ratkaisuihin kuin vastustajan sydämen pysäyttämiseen superkyvyillä. Jomylla on kuitenkin luonteenpiirteitä, joita minulla ei ole eikä koskaan tule olemaan, mikä ehkä selittää, miksi minulla on kyseiseen heppuun ja kyseiseen animesarjaan niin suuri fiksaatio. Jomy on nimittäin hyvä johtaja ja perinjuurin kiltti. Samassa tilanteessa kuin Jomy oli, minä olisin kylmästi tehnyt Hitlerit ja ryhtynyt toteuttamaan apartheidia. Jos psyykkisiä voimia omistava Mu-rotu kerran on ihmiskunnan seuraava kehitysaste, on ilmiselvää, että Mut on tarkoitettu hallitsijaroduksi ja tavalliset ihmiset… no, niin. :F Usein minulla on hyvät tarkoitukset, mutta itserakkaana ja itsepäisenä ihmisenä kuvittelen aina, että itse olen oikeassa. Minut on helppo kuvitella oman älykkyyteni huumassa intoutumaan jostain ideasta, sokeutuen omasta ihmeellisyydestäni ja unohtamaan kaikki moraaliset sääntöni. Kaikesta pasifismilätinästäni huolimatta: antakaa minulle diktatuurivaltio ja takuulla vetäisin homman paremmin kotiin kuin Hitler!

Nniin

Pasfismifäppimiseni lisäksi minulla on taipumus tykästyä sarjoissa niiden päähenkilöihin. Narutossa lempihahmoni on Naruto, vaikka minut tuntevat varmaan kuvailisivat persoonani olevan lähempänä Sasukea. Kirkasotsainen, yksinkertainen ”meen läpi vaikka harmaan kiven” -ajattelu on minusta ihaltava luonteenpiirre kaiken kyynisyyden keskellä. Syy, miksi pidän Naruton kaltaisista hölmöistä shounensankareista, löytyy kuitenkin muualta. Sasuken tapaiset omasta erinomaisuudestaan ja omasta agendastaan vakuuttuneet hahmot eivät ole koskaan nöyriä tai pyydä anteeksi. Sasukellehan on Narutossa vaikeaa ellei mahdotonta myöntää, että Naruto on jo tämän tasolla taidoissa tai että Naruto saataisi – gasp  – olla jossain oikeassa.

Nöyrä sankari on sellainen hahmotyyppi, johon lankean kerta toisensa jälkeen. Kenshin on tästä se tyyppiesimerkki! Anteeksi pyytäminen on erittäin vaikea taiteenlaji ja siksi sankarit, jotka muuttuvat vain vahvemmiksi pyytäessään anteeksi, ovat minulle fiktiossa aina jotain, jonka edessä muutun sulaksi löllöksi. Heittopussihahmot, jotka pyytävät anteeksi päästäkseen pakenemaan vaikeasta tilanteesta, ovat tietysti asia erikseen ja sellaisia väheksyn yleensä aina ja kaikkialla, mutta nöyrät sankarit saavat minut puristamaan pöydän reunaa ja tuntemaan kuristavaa tunnetta rinnassa. Ei ole ihan sattumaa, että juuri Kenshin koukutti minut lopullisesti animeen. Fiktiiviset hahmot idoleina on tietysti nörtteyden huippu, mutta en ole koskaan väittänytkään olevani muuta kuin nörtti, pahinta luokkaa!

Toinen melko tyypillinen, toistuva ihastukseni on hahmotyyppi, joka aloittaa kirkasotsaisena sankarina ja muuttuu joksikin muuksi. Jo edellä paljon mainostamani Jomy on oppikirjaesimerkki; viattomasta pojasta kasvaa  siviilien hengestä välittämätön johtaja, jolla kuitenkin on ylväät tavoitteet. Ehkä kyseessä on jonkinlainen aikuiseksi kasvamiseen liittyvä juttu. Vaikka itse pyrin absoluuttiseen tiukkaan moraalikoodiin, jossa tarkoitukset eivät pyhitä keinoja, osa minua myöntää, että maailma ei kuitenkaan toimi niin. Missä viiva menee?

Noloista noloin kama esiin eli Code Geass ja Suzaku. Tämän kirjoitettuani se, että jollain tasolla sekä samaistuin että ihastuin (… kuulostaapa häiriintyneeltä) heppuun on ilmiselvää. Ulkoapäin Suzaku on perinteinen moralfag, kaikki tehdään sääntöjen mukaan ja tarkoitus ei pyhitä keinoja, mutta sisältäpäin poika on melkoisen sekaisin. Suzaku peittelee omaa huonoa omaatuntoaan leikkimällä puhtoista sankaria ja etsiytymällä tilanteisiin, joissa voisi kuolla sankarillisesti. Kohtalon ironiaa ja Sunrisen taattua juonenkehittelyä on tietysti se, että Suzakun itsetuhoisuuden tekee tyhjäksi ”elä!”-geasskomento. Lopulta Suzaku komennon vankina räjäyttää FLEIJAn (vastaa ydinohjusta, katso Nuclear Weapons Taboo), tappaa n+1 siviiliä ja pääsee irti sankarisyndroomastaan. Milläköhän pääsisin itse irti omastani? Vai onko siitä edes tarpeellista päästää irti ja tulisiko minusta seuraava Light Yagami empatiakykyni puutteen* vuoksi, jos lopettaisin mustavalkoisen moraaliajattelun?

* Minusta sekä Brokeback Mountain että Tulikärpästen hauta (ja muutkin vastaavat nyyhkyleffat) olivat kuolettavan tylsiä ja niiden päähenkilöt tyhmiä pölkkypäitä. Monille tämä on riittänyt todisteeksi empatian puutteesta. :D

Otakunviran Tsubasa heitti tässä joku päivä irkissä linkin Fuzakenna-animeblogiin, jossa oli kirjoitus Sengoku Basaran ja Strike Witchesin sisältämistä HOMOVIBOISTA. Pointtina siis on, että ne molemmat ovat tietyssä mielessä hyvin samanlaisia sarjoja: molemmat nimittäin pelaavat fanipalvelumielessä homoseksuaalisuudella. Sengoku Basaran osalta saman on Suomen animeblogipiireissä noteerannut ainakin Arana: ”Ainoa valituksenaihe, jonka tähän hätään löydän on se, että sarjan ainokainen naishahmo on rakastunut homoimpaan sotaherraan, joka on kuunaan Basaran taistelukenttiä tallannut (mikä on aika paljon sanottu ottaen huomioon, että sarjan keskeisin kaksikko liitelee ilmassa toisiinsa kietoutuvina värikkäinä valopalloina)”. Homoa havaittavissa!

Itse väittäisin, että Strike Witchesin ja Sengoku Basaran välillä on yksi hyvin suuri ero: Strike Witchesin lesboilut ovat canonia – tissien lääppimiset ovat sarjan virallista materiaalia, joka näytetään ruudulla. Sengoku Basarassa homovibat sen sijaan ovat enintään fanonia, fanien itse ”päättelemiä” asioita. Ilmassa toisiinsa kiertyneet valopallot ovat nimittäin ilmassa toisiinsa kiertyneitä valopalloja, eivät karkkitanko suklaadonitsissa. Ei etteikö Sengoku Basara vääntäisi yaoi-aimai-nuppia kaakkoon ja pelaisi homokortilla: ”I HAVE NEVER FELT THIS WAY ON THE BATTLEFIELD BEFORE, MY CHEST IS POUNDING WHEN I LOOK AT HIM” -kommentit sunmuut eivät jätä paljoa arvailujen varaan, jos asian vain niin haluaa nähdä.

Vuonna 2008 järjestetyssä Imaginary Japan -konferenssissa puhunut vanha tuttuni Tuuli Bollmann totesi minulle cawan cawan sitten, että ”mangakat lisäävät jopa toimintaseikkailushounensarjoihinsa yaoi-vihjeitä ihan tarkoituksella, tehdäkseen sarjasta naislukijoihin vetoavamman – varsinkin kun tytöt ovat ne, jotka oheistuotteita ostavat eniten”. Lausahdus pitää epäilemättä paikkansa – mutta tarkoittaako se suoraan, että sarjan hahmot sitten muuttuisivat virallisesti homoiksi? Väittäisin, että ei – kuorrutus on kuorrutusta eikä mitään muuta. BL-vihjeet ovat tarkoituksella pikkutuhmia kaksimielisyyksiä, jotka on laitettu sarjaan nimenomaan BL-viboja etsivien fujoshien houkuttamiseksi. Ne ovat toisin sanoen pelkkiä syöttejä.

A cat is fine too

Code Geass on hyvä esimerkki ”kenen kaa”-ongelmasta. Olen lähimenneisyydessä joutunut käsittelemään melko paljon Code Geassin ihmissuhdekuvioita eräiden henkilöiden kanssa keskustellessani. Ei että ne mitenkään hirvittävän vaikeita olisivat; kyse ei kuitenkaan ole mistään Hatsukoi Limitedin ihmissuhdekartan tapaisesta hyperulottuvuushäkkyrästä. Kyse on enemmänkin vain siitä, että kuka esitetään sarjan aikana Lelouchin ”virallisena” romanttis-seksuaalisena parina? Naiskilpailijoita on ainakin 3: Shirley, Kallen ja CC. Miespuolisia taas Suzaku ja Rolo.

Ongelman tekee hankalammaksi se, että Code Geass ei ole sarja, jonka hahmojen seksuaalinen suuntaus olisi pakko lukita heteronormatiiviseen muottiin esim. lehden lukijakunnan (”10 – 13 -vuotiaat pojat”) vuoksi – toisin kuin vaikka Narutossa. Varsinkin, kun kyseessä on CLAMPin hahmodesignit, sillä CLAMP jos joku on tunnettu ~vapaasta ja rajoja rikkovasta rakkaudesta~. Tällöin ”homoilun poissuljenta” on täysin mahdotonta. Ja joo joo, uskon kyllä, että joissain shounen-kohderyhmän sarjoissa voi olla homohahmoja – näin lonkalta voisi heittää vaikka Gurren-Lagannin Leeronin – mutta 99% tapauksista näin ei ole.

Väittäisin, että Code Geassissa ei Lelouchilla yksinkertaisesti OLE paria romanttis-seksuaalisessa mielessä, vaikka semmoista kyllä pedataankin moneen suuntaan: Rolo on ilmiselvä ja päälleliimattu plot device (johtuen esitysajan muutoksesta, minkä takia R2 olikin suureksi osaksi paskaa) ja nimenomaan BL-kuorrute. CC toki heiluttelee persettään Lulun naaman edessä, mutta näiden suhde on ennemminkin liikesuhde kuin mikään romanttinen suhde. Kallen kyllä kiimailee Lelouchia, mutta Lelouchille Kallen on lähinnä alainen, ei romanttinen partneri. Näin ollen jäljelle jää Shirley ja Suzaku. Shirley on naisista ainoa, jota kohtaan Lulu on tuntenut yhtään mitään, kävipä jopa treffeillä – mutta on sitten vaikea sanoa, onko kyseessä kuitenkaan mikään ”parinvalinta” vaiko ainostaan for the lulz kaverin kanssa treffeille -juttu. Tai sitten puhtaan laskelmoiva alibinhankinta? Jotain syvempiäkin tuntoja voisi ehkä johtaa siitä, että Lelouchille on aika kova paikka pyyhkiä Shirleyn muisti – no, toisaalta, tämän parituksen mahdollisuus tapetaan kakkoskaudella aika definitiivisesti joka tapauksessa. Suzakun suhteen Lelouchilla on vaikka kuinka paljon foe yaytä, mutta… väittäisin, että se on siinä. Kyse on kuitenkin lapsuudenystävistä jotka ~traagisesti~ joutuvat eri puolille sotaa eivätkä voi enää kiipeillä puissa kuten silloin ennen – aika harva kuitenkaan tahtoo porata lapsuudenystäviään kakkoseen lihaporalla. Eikä romanttista vetoa hahmojen välille yksinkertaisesti rakenneta, foe yayn lisäksi. Mutta tämä on tietysti vain oma tulkintani ja vaikka kuinka polkisin jalkaa, joku muu voi sopivasti ”todisteensa” valitsemalla varmasti päätyä johonkin muuhun lopputulokseen…

Jos vielä haetaan esimerkkiä esimerkiksi länsimaisista elokuvista, niin miten olisi perinteinen kohtaus, jossa pari, joilla on ”vipinää”, saapuvat toisen kotiin ja siirtyvät istumaan sängylle. Pari riisuuntuu ja siirtyy peiton alle. Seuraavassa kohtauksessa herätyskello soi ja pari nousee sängystä. Onko pari harrastanut seksiä keskenään? Yleensä oikea tulkinta varmaan on, että kyllä, pari on harrastanut seksiä – mutta näinhän ei tietenkään aina ole. Joissain tapauksissa tällä elementillä oikein herkutellaan ja vielä parempi, jos jompikumpi parista toteaa että ”we slept together” – kunnes jakson lopussa paljastuukin, että pari ei itseasiassa olekaan harrastanut seksiä, vaan ainoastaan nukkunut yhdessä ja hilarity/drama/angst/muumikä ensues!

Niin – missä vaiheessa voi olettaa, että paritus on ”oikea” tai ”todellinen”? Ei sillä, että se fanityttöjä tietenkään haittaisi – esimerkiksi Death Notesta Matt x Melloa on vaikka kuinka paljon, siitä huolimatta, että Matt näkyy koko sarjassa jopa huikaisevassa KAHDEKSASSA paneelissa…

Bubukuuti on taas palannut Suomen pääkaupunkiin eli Turkuun Helsingin sarjisfestareiden kemppipäivästä mangopäivästä. Mitä jäi käteen?

Itse olin sekaantunut asiaan sikäli, että mangapäivän tapahtumankoordinaattori Mr. G oli pyytänyt minua kyselemään, olisiko ohjelmanpidosta kiinnostuneita – ja olihan niitä, esimerkiksi Bubu ja (taas vaihteeksi hiljaiseloa viettävän) Häivähdys Mustetta -blogin ylläpitäjä, Desuconin tiedotusvastaava Anna Rantasila. Itse lupauduin varaohjelmanpitäjäksi jos vaikka jollekulle sattuisi tulemaan este. Mangotarhaan kirjoittelevan Jussi Nikanderin sairastuttua minut otettiinkin pitämään ohjelmaa; puhuin samasta asiasta kuin Desuconissa – siis tekijänoikeuksista ja fansubeista. Muutoin mangapäivän ohjelma oli kovin Janne Kemppi -pitoista, joskin mukaan mahtui niin cosplay-kisa, J-Rakun pitämä tietovisa kuin kunniavieraiden Stan Sakain ja Ken Niimuran haastattelutkin. Kemppiä en valitettavasti ehtinyt seuraamaan, mutta ilmeisesti tarjonta oli pesunkestävää Kemppiä: ne jotka tykkäävät, tykkäävät, ne jotka eivät, eivät. Kotiin päin vetääkseni voin sanoa, että niin Bubun kuin Rantasilankin ohjelmat olivat asiapitoisia ja hyvin esitettyjä ;o

Harmillisesti mangapäivästä jäi muutoin vähän puolituinen fiilis – itse mangapäivän pointti jäi nimittäin vähän hämäräksi. Itse manga ei erityisemmin ollut esillä eikä Cosplay-kisakaan käsittääkseni ollut tapahtuman pointtina. Kunniavieraat Ken Niimura ja Stan Sakai ovat toki molemmat japaninsukuisia, kuuluisia, pitkän linjan sarjakuvapiirtäjiä ja sopivat ehdottoman hyvin sarjakuvafestareiden teemaan – mutta manga-artisteja he eivät kuitenkaan ole. Joten… wat. Hengailuun toki tapahtuma sopi, ja jos tämä oli pointtinakin, tapahtuma toki täytti tarkoituksensa. Kuvia ei muuten tullut otettua, joten laitoin tuohon täytekuvaksi Mametan Kupu~ Mamegomasta.

Lainatakseni erästä henkilöä: ”Kyllä toi tapahtuma musta sinällään palveli tarkoitustaan sarjisfestarien oheistouhuna, mutta mun mielestä tota konseptia kannattais kehittää ‘perinteisestä’ conista joksikin ihan muuksi. Sarjisfestarit on ollut hauska tapahtuma just siks että se on ilmainen ja keskellä kaupunkia niin että siellä voi piipahtaa, tsekata myyntipöydät ja mahdollisesti jotain ohjelmaa/kunniavieraita ja sitten häipyä. Eihän tollasta olis kovin mielekästä lähteä toisesta kaupungista asti katsomaan, mutta kuten jo tällä kertaa veikkailtiin niin varmaan aika harva nytkään oli tullut muualta. Eniten mua ehkä ärsyttää se että jengi yrittää väkisin järjestää jokaisen tapahtuman (kirjamessut katson teitä) yhteyteen taas yhtä conia vanhalla kaavalla cosplaykisoineen päivineen, sen sijaan että tehtäisiin jotain vähän erityyppisiä manga-aiheisia tapahtumia erilaisilla painotuksilla ja teemoilla.”

M.O.T.

Sarjakuvafestivaalien yhteydessä Glorialla järjestettiin ”pienlehtitaivas”, jossa oli myynnissä suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden (omakustanne)sarjakuvia ja pienlehtiä. Myös Pencilmindin Maaria Laurinen oli myymässä juuri painosta tullutta omakustannettaan, Phantomlandia, jonka kävin nappaamassa mukaan 8 euron hintaan. Kun kerran lupasin teoksen haukkua arvostella, niin arvostellaanpa:

Phantomland sijoittuu fiktiiviseen Santa Luisonin kaupunkiin, joka voisi kapeiden kujiensa ja katukahviloidensa perusteella sijaita jossain Etelä-Euroopassa. Katukahvilasta tarina alkaakin: päähenkilöt Kova Jätkä Jon ja hieman tyhjäpäiseltä vaikuttava päähenkilötyttö, kokelas Chie, istuskelevat katukahvilassa odottamassa kohdettaan, joka vaikuttaa jonkinlaiselta mafiaryhmältä. Jon nappaa mafiahepuilta salkun ja heittää sen Chielle, jonka tehtävä on kuljettaa salkku turvaan. Chien paetessa paikalta salkun kanssa Jon vetää mafiaheppuja pataan, mutta Chie eksyy ja jää kiinni, mistä johtuen myös Jon jää vangiksi. Pahikset kuulustelevat Jonia pesismailalla. Jon on kuitenkin niin kova jätkä, että vapautuu siteistään ja vetää pahiksia pataan, minkä jälkeen Jon ja Chie pääsevät palaamaan Cypressin tukikohtaan/päämajaan, missä näiden seikkailu herättää hilpeyttä. Jon tylyttää Chieä tämän ammattitaidon puutteesta ja päämajan Elias tylyttää Jonia, koska Jon tylytti Chieä. Tähän päättyy ensimmäinen osa.

Maarian Phantomlandiin laittamat alkutekstit kertoo: ”I wanted to start a new project to keep myself busy. The aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it; I guess that pretty much sums things up for now”, plus että Maaria ilmoittaa statuksekseen ”graphic design student” (mikä epäilemättä graafisen suunnittelun opiskelijalle pitää paikkansa). Ehkä hieman huvittavasti nämä kaksi lainausta tiivistävät Phantomlandin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Aloitetaan vaikka niistä hyvistä.

Phantomland on etukannesta takakanteen tyylikäs. Etukannen Chie näyttää ilman ääriviivoja vektoroidulta, mistä ainakin itse tykkään. Alareunassa on Phantomlandin logo Cypress-järjestön logon kanssa. Pelkistetyn tyylikästä. Sisäsivuilla käytetty piirtotyyli on perinteisen toimivaa; Maarian viiva kulkee paksuna kun sille on tarve ja ohuena silloin kun niin pitääkin olla ja hahmot näyttävät ”itseiltään”. Selkeys on ehkä se sana, mikä kuvaa Maarian tyyliä parhaiten – tyyli ei ole odamaisen tai mashimamaisen pelkistettyä; toisaalta mitään CLAMPin tai Tanemuran kaltaisia ~hulmuavia hiuksia~ tai ~kirsikankukkia~ on turha odottaa. Selkeys pätee myös taustoihin: niitä käytetään, kun se on tarinan kannalta oleellista. Myös taustat ovat erittäin selkeitä: ne kertovat sen ympäristön missä ollaan, eivät juuri muuta. Taustoiltakaan on turha odottaa minkäänlaisia pikkupiperryksiä – ne kertovat sen ympäristön, missä ollaan. Kertakaikkisen selkeää ja toimivaa.

Kerronta on – niin kuten monet muutkin asiat Phantomlandissa – selkeää, paria pientä poikkeusta lukuunottamatta. Lukija tuskin putoaa kärryiltä missään vaiheessa (toisin kuin esimerkiksi vaikka Tanemuraa lukiessa :F). Parissa kohdassa tosin on vähän epäselvää kuka puhuu tai missä järjestyksessä ruudut tulisi lukea, mutta näitä kohtia sarjakuvassa on noin 2, mikä on hyvinkin siedettävä määrä. Kerrontaa ja juonen kuljetusta helpottavat myös hahmojen ilmeet ja eleet; ne kertovat paljon hahmojen sielunelämästä. Ilmeet ovatkin Maarian ehdottomasti vahvinta aluetta. Ilmeikkyys on edukseen myös huumorikohdissa, jotka olivat jopa ihan oikeasti hauskoja. Kerronta toimii myös taistelu- ja toimintakohtauksissa. Se onkin ensiarvoisen tärkeää, sillä taistelua ja toimintaa on mahdutettu Phantomlandin 60 sivuun suhteellisen paljon. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tyylikkäästi toteutettuja: vauhtia riittää ja läskin tummumisen voi lähes tuntea, selkeyden silti kärsimättä. Maarian kyky piirtää ilmeikkäitä ihmisiä pääsee oikeuksiinsa erityisesti taistelukohtauksissa, kun Jon ensin hämää pahiksia teeskentelemällä heikkoa, sitten toteaa, että ”FWA HA HA tämä oli vasta lämmittelyä” ja alkaa vetää pahiksia pataan. Ja läski tummuu. Pahisten ja Jonin ilmeet ovat todellakin näkemisen arvoiset.

Se pieni moka. Vasemmasta reunasta toisiksi ylimmän kuvan alareunan nostaminen hieman ylöspäin olisi auttanut oikean lukusuunnan löytämisessä.

Hyvät puolet tiivistäen: Phantomlandin graafinen ilme on selkeä, toimiva ja tyylikäs eikä sen tarvitse häpeillä edes kansainvälisellä tasolla. Kerronta toimii erittäin hyvin ja johdonmukaisesti, paria mitätöntä pikkumokaa lukuunottamatta. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja näyttäviä ja taistelun hektisyys välittyy myös lukijalle, kerronnan selkeyden kuitenkaan kärsimättä. Jon on vitun kova jätkä.

Ja sitten ne huonot puolet. Kuten sanoin, Phantomland on graafisen suunnittelijan tekemä alusta loppuun. Se on siinä mielessä huono asia, että vaikka sarjakuvan graafinen ilme, hahmodesignit ja jopa juonenkuljetus toimii, itse juoni jättää vähän kylmäksi. Se, että Jonin ja Chien taustoja ei juurikaan avata, on varmasti tietoinen päätös, mutta ei erityisen toimiva varsinkaan Chien kohdalla. Jonia kannattelee hahmona se, että tämä on IHAN VITUN KOVA JÄTKÄ ja veteraani Cypressissä; Jon on osittain jopa lähes myyttisen Kova Jätkä jota kaikki pelkäävät. Chiellä ei kuitenkaan ole tällaista asemaa tukenaan, ja Chien hahmo onkin todella ohut. Ainoa mitä Chiestä Phantomlandin kautta välittyy, on että 1) tämä juoksee IHAN VITUN KOVAA 2) onnistuu lähinnä mokaamaan asioita ja hankkiutumaan ongelmiin. Itse mietin, miksi Cypress on Chien ylipäätään riveihinsä ottanut, tai ainakin että miksi tämä on pistetty kenttätehtäviin, kun tämä on selkeästi tollo.

Ongelmallinen on myös itse Cypress-organisaatio. Tyylikkäästä logostaan huolimatta Cypresskin jää vähän ohueksi – ilmeisesti kyseessä on jokin puolisotilaallinen, yksityinen poliisimainen organisaatio (tähän viittaa myös Cypressin koko nimi, ”Cypress Law Enforcement”), jonka maine on kiirinyt kauas ja jota pelätään. Tarinasta käy myös ilmi, että Cypressiin liittyminen ei ilmeisestikään ole vapaaehtoista, vaan tiettyjen edellytysten täyttyessä siihen on käytännössä pakko liittyä: Cypressin kaikilla jäsenillä on nimittäin mystinen VIIRUS, joka on tarttuva, ja ilmeisesti hoitamattomana myös tappava. Cypressin asemaa ei kuitenkaan selitetä mitenkään muuten ja se jääkin vähän ontoksi, samalla tavalla kuin Chie.

Artistin itsensä tekemä, harmillisen osuva tiivistelmä Phantomlandin hahmoista.

Juonen kannalta suurin ongelma on ehkä kuitenkin se, että laajempaa juonta homman taustalla ei valoteta. Tämä – kuten muukin taustojen kertomattomuus – on varmasti tietoinen ratkaisu, mutta mielestäni ei kovin toimiva sellainen. Nyt lukijalle jää epäselväksi, miksi näiden hahmojen seikkailuista pitäisi olla kiinnostuneempi yhtään laajemmalla aikavälillä kuin yhden omakustannepokkarin lukemiseen kuluvalla ajalla. Informaatiota kyllä tihkuu, mutta sitä tihkuu niin vähän, että se ei herätä halua kiinnostua Chien taustasta tai siitä, mikä Cypress oikeastaan on ja miksi sillä on niin kovan organisaation maine ja miten mainittu mystinen virus siihen liittyy.

Huonot puolet tiivistäen: Phantomlandista huokuvan tyylikkyyden ja huolittelun vastapainoksi siitä tulee vähän turhan kliininen olo – väittäisin, että tällä on osittain tekemistä myös Maarian perfektionismin kanssa: sen hyvä puoli näkyy tyylinä, mutta kääntöpuolena se tekee sarjasta kliinisen. Tuntuu, ettei Phantomlandin takana ole kantavaa tarinaa tai että Phantomlandilla ei ole mitään sanottavaa lukijalle. Kuten Maaria alkuteksteissä sanookin: ”the aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it”; ei suinkaan ”I had the burning urge to tell you a magnificent and touching story with lots of thrilling, fast-paced action”. Ja kuten minä sanoin – tuo lause tiivistää graphic design studentin kanssa Phantomlandin niin hyvässä kuin pahassakin.

Mitä siis jäi käteen? Tyylikäs ja selkeä perinteinen toimintaseikkailu, jonka päähenkilöjäbä on Ihan Vitun Kova. Toiminta on adrenaliinipitoista ja nopeatempoista. Kerronta pelaa hyvin ja lukijan on helppo seurata tarinaa. Heikkoina kohtina ovat teosta kalvava kliinisyys ja hieman itsetarkoituksellinen ”mystisyys” varsinkin Cypressin kohdalla; tämän lisäksi toinen päähenkilö Chie jää vielä hyvin ohueksi hahmoksi. Mainittakoon muuten vielä, että Phantomland on kotimaisuudestaan huolimatta englanninkielinen; englanti on mitä ilmeisimmin valittu kansainvälisen yleisön saavuttamiseksi. Kielestä ei ole ihmeellisempää sanottavaa; englanti toimii enkä ainakaan itse siinä virheitä huomannut. Toisaalta en olekaan natiivi, eli sillä varauksella.

Siinä mielessä Maaria pääsi kyllä Phantomlandilla yllättämään, että oletin sen olevan melkoinen Deconstructor Fleet täynnä ovelia koukkuja ja niksejä, mutta ainakin ensimmäisen osan perusteella Phantomland on jopa tavanomaista toimintaseikkailua. Mitä Maariasta tiedän, Phantomlandin taustalla kyllä varmasti ON jokin laajempi juoni ja ovelia koukkuja on varmaan odotettavissa, mutta arvostelua on paha mennä kirjoittamaan sillä perusteella, mitä artistista itsestään tietää tai olettaa. Phantomland olisi ehkä kaivannut muutaman sivun lisää, joissa olisi kerrottu vähän siitä, miten Chie päätyi Cypressiin ja mikä Cypress on – ylipäätään sitä, miksi näiden hahmojen tarinasta pitäisi kiinnostua. Toisaalta kyseessä on esikoisteos, joten siinä mielessä on odotettavissakin, ettei ihan kaikki ole vielä täydellistä. Tekninen toteutus Phantomlandissa on kuitenkin puhdasta A-luokkaa, eikä sen todellakaan tarvitse hävetä edes kansainvälisessä vertailussa.

Ps. skannaamani kuvat Phantomlandista muuten valehtelevat vähän. Oikeasti harmaa on tasaisen harmaata ja musta ihan oikeasti mustaa eikä rastereita vaivaa pikselitauti. Kuvien virheet johtuvat skanneristani ;o

Ja takaisin Tampesteristä, tuosta Turun saatanallisesta vastinkappaleesta. Kyllä se niin on, että Turku on Suomen Turku ja Tampere onkin sitten jotain ihan muuta. Näin kostoksi kirjoitan jo toista kertaa putkeen kun Bubukin. Pistetään tilit tasan ja niin päin pois (yleensä vuorotellaan sängyssäkin). Otetaan tähän ensi alkuun pieni, tunnelmia tiivistävä kuva:

Ei ihan paras suoritus.

No, ihan hyviäkin puolia oli. Mutta asiaan. Työt pidättelivät minua Helsingissä perjantaihin, joten emme päässeet Bubun kanssa Kuplimaan tällöin (emmekä siis päässeet katsomaan Koichi Iwabuchin esitystä Undoing cool Japanista, mikä oli perjantain ohjelman kiinnostavinta antia), vaan tulimme paikalle vasta lauantaina joskus yhdentoista maissa. Kahvit juotuamme suuntasimme cosplay-kilpailuun, ja… eh. Pukujen taso ei ollut aivan kamala, mutta ei mikään erityisen loistavakaan, paria poikkeusta lukuunottamatta. Suurempi ongelma oli sen sijaan tämä:

Onko tämä Doom 3???

…okei, kuva on kännykän kameralla otettu ja sen vuoksi epätarkka, mutta se ei ole pointti. Valoisuus sen sijaan on. Oli ihan kiva, että cosplaykisaa katsomaan mahtuivat ainakin lähes kaikki halukkaat (en muista oliko paikalla tyhjiä penkkejä, ehkä oli, ehkä ei), mutta en tiedä mitä hyötyä tästä oli, kun osallistujista ei valon puutteen takia erottanut kuin ehkä juuri ja juuri puvun värin ja muodon. Minkäänlaista tarkempaa kuvaa puvuista oli mahdoton muodostaa ainakaan yleisössä, toivottavasti tuomaristo sentään pääsi tutustumaan pukuihin lähemmin ja paremmassa valossa. Hyvääkin kyllä löytyi, elokuvatrailerit kisan väliajalla olivat hyvä tapa kuluttaa tuomariston kannanmuodostukseen ja ääntenlaskentaan kuluvat tuskalliset minuutit. Elokuvateatteri kisan pitopaikkana epäilemättä auttaa tässä suhteessa ;). Cosplayn yleinen taso taas oli sitä mitä se on yleensä Tampere Kupliissa ollut: sitä ei ole erityisen paljoa (kuten ei ihmisiäkään), eikä sen taso ole mitenkään päätähuimaava, muutamia poikkeuksia tosiaan lukuunottamatta.

Cosplay-kisan jälkeen siirryimme JANNE KEMPIN AKATEEMISELLE YAOI-LUENNOLLE. Olin varma, että se on conin timantinkovinta antia ja olin oikeassa. Voinkin ylpeänä kertoa olleeni ko. ohjelmanumeroon ensimmäisenä jonossa!!!1yks , enkä kadu. Itse esitelmäosuus siitä, mitä yaoi on ja miksi sen pitäisi erityisesti kiinnostaa, ei tarjonnut erityistä uutta, poislukien mielenkiintoiset tilastot siitä, että japanissa yaoin lukijakunta on 85% naisia ja 15% miehiä, kun taas länsimaissa suhde on 75% – 25%, mikä on kovin jännää sinällään, mutta kun Kemppi-setä pääsi suunnittelemansa Protoyaoin eli kaiken yaoin tiivistelmän kimppuun, huomasi, että nyt asia on tiukempaa kuin ukepojan peppureikä ennen ensimmäistä persraiskausta. Tässä parhaita paloja mitä kirjoittelin esityksen aikana ylös:

”Uke on ylitöissä, seme tulee paikalle ja aloittaa keskustelun. Seme puolittain varovasti/vahingossa kourii ukea. Uke punastuu ja häpeilee, koska nauttii siitä, mutta kirkuu vastaan näennäisesti. Seme Susi sanoo “No means yes” ja ahdistelee lisää, koska oikeasti rakastaa tätä.” jne jne :-D (Ps. äskeisestä oli vähän kirjoitusvirheitä korjattu. Muutenkin Kempin yaoi-luennon powerpoint-esityksessä oli ”muutama” kirjoitusvrihe, mikä hieman pisti miettimään oliko se kenties kyhätty kasaan edeltävänä iltana muutaman neuvoa-antavan jälkeen…)

Yaoi-setittelyn jälkeen porukkamme lähti MENEE ja suuntasi syömään. Tuli muuten syötyä jossain Stockan lähellä olevassa kebulassa elämäni paskin kebab, mutta niinhän kaikki Tampereen kebabit ovat, koska ne ovat Tampereella. Turussa sijaitseva Kuningas Kebab sen sijaan on herkkua, kaikista yhdys sanoistaan huolimatta. Kuva Kuningas Kebabin kassatiskistä vasemmalla. Mutta niin.

Orivedellä vietetyn yön jälkeen heräsimme tunnin myöhempään kuin piti, koska kukaan ei ollut muistanut sellaista pientä seikkaa kuin kesäajan alkaminen, ja kännykätkään eivät olleet tätä noteeranneet. Onneksi aikaa oli sen verran, että se riittäisi siihen että myöhästymme kahdeltatoista alkavista ohjelmista vain hieman. Sen sijaan kulkuvälineenä toimivan Renaultin sytytystulpan posahtaminen noin 500 metrin päässä yöpymispaikasta aiheutti hieman enemmän vitutusta ja säätöä, ja loppupeleissä olimme paikalla joskus puoli yksi – välistä jäi siis ”mangankustantamisen ensiaskeleet Suomessa”, mikä oli harmillista, mutta toisaalta onneksi vain yksi ohjelmanumero. Ja Pertti Jarlan signeeraussessio ja ”Animen ja mangan kliseet”-ohjelma alkoi vasta yhdeltä, eli kaikki oli hyvin.

Menin paikalle muutaman minuutin myöhässä haettuani signeerauksen Fingerpori 2 -albumiini, mutta ilmeisesti en ollut menettänyt mitään erityisen tärkeää, sillä paneelinpitäjä oli feidannut jonnekin ja edessä oli porukka sekalaista, ilmeisesti pääosin Hidoin aktiiveista (=valistunut arvaus joka ei pohjaa mihinkään) koostuva koalitio, joukossa mm. Kyuu Eturautti. Mitenköhän tämän nyt ilmaisisi diplomaattisesti? Hyvä yritys eikä varmaan johdu teistä, että paneelinpitäjä feidasi, mutta… ei. Tällaisenaan ohjelmanumero oli nyt lähinnä opetus siitä, miten ohjelmanumeroa ei tule järjestää. Siitä puuttui koheesio ja se olikin lähinnä satunnaista jutustelua – mikä on tietysti sinällään ymmärrettävää kun mitään suunnitelmaa ei ollut! Nyt vaan jäi lähes kokonaan käsittelemättä kliseen ja ominaispiirteen väliset tärkeät erot.Esityksen tasoa kuvaa hyvin erään esittäjän kommentti ”Tää on aika paha klisee tää että useat sarjat sijoittuvat kouluun” – no yllätys, kun kohderyhmä ovat (japanilais)nuoret ja mikäpä (japanilais)nuorten elämässä olisi merkityksellisempi asia kuin koulu? Hoh hoijaa. Kyse ei ole kliseestä vaan ominaispiirteestä. Paneelin aikana yleisöstä tullut lappu, jonka sisältö taisi olla ”http://tvtropes.org” tiivisti koko paneelin ja teki sen merkityksettömäksi – tällaisissa tropeekliseejne-paneeleissa tulisi lähtökohtana olla se, että jos se ei tuo mitään lisäarvoa tvtropes.orgiin, se kannattaa ihan suosiolla jättää pitämättä. Niin olisi tullut menetellä tässäkin tapauksessa.

Seuraavana meillä oli vuorossa Tiina Uusi-Rasin ”Shounen, poikien mangaa(ko)?”, jota kohtaan minulla oli suhteellisen korkeat odotukset Uusi-Rasin edeltävien, ihan mallikkaiden suoritusten (Nekoconin paneelien puheenjohtajana toimiminen) pohjalta. Harmillisesti puheenjohtajakokemus ei suoraan korreloinut sisällöntuottamisen taidon kanssa. Nyt ohjelmanumero koostui lähinnä ”shoujossa on isoja ja pyöreitä silmiä, shounenissa kapeampia ja kulmikkaampia silmiä ja muutenkin shounenissa piirrostyyli on yleensä kulmikkaampi” -tasoisista itsestäänselvyyksistä. Ei etteikö asia useimmiten näin olisi, mutta luento olisi ehkä kaivannut jotain muutakin, varsinkin kun mitään oheismateriaalia ei fläppitaulun lisäksi ollut. Luennosta jäikin vähän väljähtynyt olo, ihan kuin ohjelmanumeron pitäjä olisi tehnyt homman mahdollisimman puolihuolimattomasti. Voi äh :(

Shounen-ohjelmasta paettuamme suuntasimme vielä raidaamaan myyntipöytiä Hirviöprinsessa Hime 5:n toivossa, koska olin lykännyt sen ostamisen sunnuntaille. Tietysti kaikki ne oli jo ostettu, eli perkele. Miehisyyttäni korostaakseni ostin kuitenkin Frank Millerin SPARTAAAAAAAAAAAA-aiheisen sarjakuvan 300. Himen ehtii ostaa myöhemminkin; ostan sitten rautatieasemalta kun menen huomenna töihin; ehtii sitä myöhemminkin.

Niin ja se Fingerporin signeeraus?

:-D

Koska olen itseäni täynnä oleva elitistipaska, hankin itselleni Parempaa Luettavaa ja tartuin länsimaiseen sarjakuvaan. Kuten kaikki varmasti ovat kuulleet, länsimainen sarjakuva on huomattavasti taiteellisempaa, syvällisempää ja älykkäämpää kuin kaukoidässä liukuhihnatuotettu harmaa viihdemassa, jota myös mangaksi kutsutaan. Toisin sanoen lainasin siis kaverilta rannekellomiessarjakuvan eli Watchmenin, Alan Mooren ja Dave Gibbonsin vaatimattomasti “maailman parhaaksi sarjakuvaksi” tituleerattu teos.

Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että kyseessä on pintapuolisesti katsottuna tavallinen supersankarisarjakuva. Tällä ei tietenkään pitkälle pötkitä, koska maailmassa on niin paljon muitakin supersankarisarjakuvia. Mikä sitten tekee Watchmenistä niin ihmeellisen, että se on “maailman paras”? Vitsi on siinä, että Watchmenin maailmassa “supersankarit” ovat itse asiassa (yhtä lukuunottamatta) tavallisia ihmisiä, jotka ovat supersankarisarjakuvia lukemalla saaneet idean puolustaa Laillista Yhteiskuntajärjestystä pahiksia vastaan. Yksi heistä murhataan, ja jäljelläolevien on tietysti saatava tietää, kuka oli kaiken takana, koska ketään muuta ei kiinnosta. Kullakin “sankarilla” on omat ongelmansa, jopa siihen pisteeseen asti, että kyseessä on lähinnä superantisankarisarjakuva. Asiaan tietysti sotkeutuu vielä salaliitto ja ydinsodan uhka.

En ole varsinaisesti koskaan harrastanut länsimaista sarjakuvaa, jos Aku Ankan ja Korkeajännityksien (sekä serkkupojan satunnaisia Hämähäkkimiehiä) lukemista joskus ala-asteikäisenä ei lasketa. Tätä taustaa vasten Watchmenin lukeminen oli mielenkiintoinen kokemus. Länsimainen sarjakuva on tunnetusti käsikirjoittajavetoista, manga piirtäjävetoista ja Watchmenia lukiessa tämän huomaa – siinä, missä mangan lukeminen on suureksi osaksi kuvien katsomista tekstin tukemana, Watchmen on tekstin lukemista. Kuvat ovat useimmiten “turhia” eikä niihin kiinnitä juurikaan huomiota, poislukien ne muutamat kohdat, joissa kukaan ei puhu mitään.

Länsimaiseen sarjakuvaan vihkiytymättömänä ja em. tekstipainotteisuuden huomioonottaen minua otti päähän tapa boldata noin joka toinen sana (joka ilmeisesti on länsimaisissa sarjakuvissa melko yleinen). Kun sitä on hetken lukenut, se alkaa ärsyttää. Ilmeisesti jokainen sana, jolle tulee ollenkaan painoa, on nähty tarpeelliseksi korostaa ja tästä johtuen hahmot tuntuvat huutavan tai puhuvan todella painokkaasti koko ajan. Onneksi siihenkin tottuu.

Mangan lukijaa hämmentää myös ruutujaon staattisuus. Siinä, missä mangassa käytetään sivun vaihtoa tehokkaasti esimerkiksi shokkiefektinä tai ruutujen epätasaisuutta rytmittämään tapahtumia, Watchmenissä tuntuu olevan noin 3 erilaista ruutujakoa – joko koko sivun kuva (kappaleen alussa), kaksi riviä, joilla molemmilla 3 samankokoista kuvaa ja sivun alareunan viimeinen rivi kokonaisena kuvana, tai kolme kertaa kolme kuvaa per sivu. Kaikki saman kokoisia. Mangaharrastajaa hämää, kun joidenkin rivien kuvat kuuluvat selvästi samaan kuvaan – miksi piirtäjä ei sitten ole piirtänyt kuvaa yhtenäiseksi vaan pilkkonut kuvan kolmeen osaan ruutujaoilla? Tämä tosin on Watchmenin kohdalla ilmeisesti ihan tietoinen ratkaisu, mutta hämmentää silti.

Tunnetusti manga sopii hyvin kauniiden ihmisten piirtämiseen paremmin kuin hyvin – jopa niin hyvin, että jopa ihmiset, joita ei ole tarkoitettu erityisen kauniiksi, näyttävät sellaisilta joka tapauksessa. Tätä taustaa vasten Watchmen, vaikka onkin sangen tyylikkäästi piirretty, on rumaa sarjakuvaa. Jopa sarjakuvan uuhbeibeiksi tarkoitetut naishahmot näyttävät koko ajan siltä kuin purskahtaisivat itkuun hetkellä millä hyvänsä tai niin happamilta, että sitruunan maun lähestulkoon tuntee suussaan.

Aaaaaaaa nuo boldaukset. Huomatkaa myös susiruma eukko vasemassa yläkulmassa. Sen pitäisi olla kuuma.

Watchmenin tituleeraaminen maailman parhaaksi sarjakuvaksi on [länsimaisen sarjakuvan 40-vuotiaaseen harrastajaan verrattuna] nuoren mangamangaharrastajan näkökulmasta hieman liikaa. On toisaalta selvää, että Watchmen ei näytä mangaharrastajalle yhtä hienolta kuin länsimaista supersankarisarjakuvaa (ja varmaan muutakin kuin supersankarisarjakuvaa) lukeneelle, koska Watchmen on selkeästi supersankarisarjakuvan antiteesi: supersankarit eivät olekaan supersankareita, vaan tavallisia ihmisiä, joilla heilläkin on omat ongelmansa, eikä kellään (mainittua poikkeusta lukuunottamatta) ole supervoimia. Myös Watchmenin tapa suhtautua seksiin ja seksuaalisuuteen aiheuttaa suupielien vääntymistä virneeseen: on ihan okei näyttää koiran auki hakattua päätä, mutta paljasta pintaa ei. Comics code, ah. Watchmenin yksi valttikortti on myös sen synkkyys ja tietynlainen inhorealismi – mutta ajan hammas on armoton, ja aikoinaan mullistavilta tuntuneet dystooppiset visiot eivät enää olekaan mitään ihmeellistä, koska niitä on nähty niin monessa sarjassa.

Watchmen on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tarinan kuljetus on siinä nimittäin aivan eri tasolla kuin mangassa yleensä ja useat henkilöt vaikuttavat jopa siltä, että heillä on luonne – mangassa kun hahmot ovat – hahmokeskeisyydestään huolimatta – hyvin usein yhteen luonteenpiirteen karikatyyrejä. Watchmenissä myös uskalletaan käsitellä asioita vähän syvällisemmin kuin I MUST PROTECT MY NAKAMA (Translator’s note: nakama is Japanese and means friends) -tason latteuksilla, mihin manga usein jää.

Lopuksi voisi siteerata Janne Kemppiä: “Manga on ihan jees, mutta ei kannata rajoittaa itseään vain siihen, vaan lukea kaikenlaista sarjakuvaa”.

Disclaimer: tämän tekstin kirjoittaja ei ole lukenut länsimaista sarjakuvaa lähestulkoon ollenkaan. Tästä johtuen kaikki havainnot ovat vaillinnaisia siinä mielessä, että antiteesiksi tarkoitettua teosta on puolittain mahdoton tulkita, ellei tunne sitä materiaalia, mikä on ko. vastareaktion aiheuttanut.

Aijoo. Watchmenissa mainitaan eräs tuttu kaveri pariinkin otteeseen. Kaverista kuva alla. :3