Aina, kun minulle kasaantuu iso kasa silittämistä vaativaa pyykkiä, katson animea samalla. En silitä lakanoita, niin kodinhengetär en ole, mutta kauluspaidat, lolitahameet ja ihan vain t-paidatkin vaativat tarkkaa raudanheilutusta. Silittäminen on kuitenkin tylsää, joten tapanani on katsella jotain tarpeeksi kevyttä animea samalla. Silitysanimen pitää olla sen verran hömppää, että se ei vaadi kokoaikaista 100% tarkkaavaisuutta.

Tällä kertaa päädyin katselemaan yksiosaisia OVA-sarjoja ja pari muuta lyhäripätkää. En yhtään muista, miksi ihmeessä nämä aikanaan latasin, mutta en katsomista kadukaan. Yksiosaiset OVAt ovat enemmänkin mangasarjansa mainoksia kuin mitään kokonaisia teoksia, ja ne tulevat yleensä mangan kylkiäisenä. Sarjaa lukeneille ne ovat kiva bonus, ja lukemattomille ne käyvät pienimuotoisesta mainoksesta.

Hiyokoi

Hiyokoi on shoujomanga, joka kertoo tuskaisen ujosta Hiyorista. Hiyori on ollut onnettomuudessa, ja palaa kouluun pitkän sairaalajakson jälkeen entistäkin ujompana ja hermostuneena. Luokassa viereisessä pulpetissa istuu pojankomistus, joka on ensin aika kamala ja rääväsuinen. Lopulta poitsu paljastuu tietenkin unelmien prinssiksi, jolla on vain Hiyorin paras mielessä. Hiyori oppii 24-minuuttisen OVApätkän aikana vähän avautumaan muillekin ja ehkä vähän ihastuu! Lopun voinee varmaan sitten lukea sarjakuvasta.

Mitään uraauurtavaa shoujoa tämä ei ollut ja animaatiokin oli paikoittain jopa rumaa. Juoni oli yksinkertainen, mutta lyhyessä pätkässä oli aika hyvä ohjaus varsinkin tapahtumien ajoituksen puolesta. Kiireen tuntua ei ollut ja tarina loppui loogiseen kohtaan, joten tällaisenaankin ilman mangan lukemista OVA toimi. Suosittelen tätä vaikka Kimi ni Todoken nysväykseen hetkellisesti ahdistuneille sopivaksi välipalaksi.

Ame to shoujo to watashi no tegami

Yhden ihmisen tietokoneella väsäämäksi originaaliproggikseksi tämä kuusiminuuttinen oli yllättävän laadukas. Ei tämä nyt mitään Makoto Shinkaita ole ja hahmoanimaatio on ihan tosi rumaa, mutta taustat ja steampunkmainen miljöö riittävät jo syyksi kuluttaa elämästä muutama minuutti tämän pätkän katsomiseen.

Yksinkertaisen rakkaudentunnustuksen ympärillä pyörivä juoni saa lopussa vähän mielenkiintoisempia ja monimutkaisempia tasoja. Kunnianhimoisuudesta plussaa, ettei tarina sortunut pelkkään ”tyttö tykkää pojasta ja poika tytöstä”-latteuksiin.

Amatööriääninäyttely oli myös yksi pätkän hyvistä puolista, sillä monesti animenäyttelyn maneereja ei edes huomaa ja tunnista ennen kuin kuulee normaalisti ilman liioittelua ja mesoamista puhuttua japania animessa. Hienovaraisempi ilmaisu olisi kiva lisä ihan ammattimaiseenkin animeen.

Fumiko no kokuhaku

Lisää parin minuutin pätkiä, ja tämäkin pyörii rakkaudentunnustuksen ympärillä! Yhden vitsin varaan rakennettuna tämä on enemmänkin sketsi kuin oikeaa tarinallista ilmaisua yrittävä (toisin kuten vaikka tuo edellä mainittu). Animaatioteknisenä taidonnäytteenä ihan pätevä kaksiminuuttinen, joskin tässä on kumminta juoksuanimaatiota hetkeen.

Nagareboshi Lens

Tämäkin on shoujomangan kylkiäisenä tullut yksiosainen OVApätkä, jolla on pituutta vain vaivaiset 18 minuuttia. Animaatio on myöskin melkoisen rajoittunutta. Paljon pannauksia, takaa kuvattuja ihmisiä ja muuta kuvakirjamaisuutta riittää. Pätkässä on tosin hyvin kaunis piirrostyyli, joka voittaa vaikka Hiyokoin vastaavan noin 100-0. Erityisesti pidin OVAn törkeästi ylikäytettämästä kipinäsparkle-kirakira -efektistä, jota on noin joka toisessa kohtauksessa. Mutta koska shoujomanga noin yleensäkin on täynnä kirakiraa ja sparklerasteria, tehokeino sopi OVAankin kuin nenä päähän. A+ tästä.

Juoni tässä lyhärissä on todella yksinkertainen, jonka voi summata siihen, että tyttö ja poika alkavat seurustella. :D Jotenkin sekä tyttö että poika onnistuvat olemaan kuitenkin hurjan symppiksiä. Kumpikaan ei ole derppis eikä poikakaan ole millään tasolla rasittava, pelle tai mulkero pikkupahis (kuten shoujomangassa valitettavan usein!), vaan oikeasti kiva. Tämäkin OVA päättyy hyvin loogiseen kohtaan ja toimii yksinäänkin kertoen selkeän tarinankaaren. Olisin katsonut mielellään enemmänkin ;__;

Otome nadeshiko koi techou

Tämä kymmenminuuttinen pätkä oli ihan selkeästi oikeastaan vain ja ainoastaan samannimisen ranobesarjan mainos. Taisho-kaudelle sijoittuvaa romanssianimea pitäisi kyllä olla olemassa maailmassa enemmän. Erityisesti pidän sen aikaisista tyttöjen koulupuvuista kimono + hakama + saappaat -yhdistelmällä. Pitäisi kai katsoa joskus Taisho Yakyuu Musume!

Tarinassa tässä päästiin oikeastaan vain prologi. Kuka tahansa arvaa, miten tarina kirjoissa jatkuu, joten sikäli en jäänyt kaipaamaan lisää tai ei tullut fiiliksiä siitä, että APUA MITEN TÄÄ JATKUU???? koska se oli aika ilmiselvää. Yksittäisenä teoksena tämä oli kyllä heikoin esitys näistä silitysanimeista – tuskin kannattaa vaivautua, tein sen jo puolestanne. Animaationkin taso oli vähän herpderp.

Desutalks tuli kolmannen kerran ja pitihän sitä paikan päälle mennä. Päivä oli pyydetty hyvissä ajoin töistä vapaaksi ja olin itse asiassa liikkeellä melko kovin ennakko-odotuksin odottaen kivaa lauantaita animupölinän ja harvemmin nähtyjen ihmisten merkeissä. Oikeastaan kivuus alkoi jo perjantaina, kun itselleni aika harvinaiseen tapaan päädyin sosialisoimaan useamman porukan kanssa saman illan aikana. Kaikkea sitä, kun vanhaksi elää!

Ohjelma oli tänä vuonna teemoitettu. Olin ratkaisusta alkuun vähän skeptinen. En yleensä jaksa kuunnella kovin monta ohjelmaa samasta aiheesta putkeen ja muutenkin harrastaja-aihe vaikutti vähän metahölinältä – tykkään enemmän itse animeen ja mangaan keskittyvästä jutusta kuin harrastusskeneä pohtivasta. Lopulta oli kuitenkin kiva, että ohjelmassa oli selkeä teema. Puhujat viittasivat toisiinsa ja setistä jäi sellainen maku, että nyt oltiin ihan oikeassa seminaarissa.

Esityksistä mielenkiintoisimmat ja parhaat olivat Ilonan esitys cosplayharrastajista ja Chinorin opiskeluselitys. Ilona tarttui ehkä vähän tabuun aiheeseen ja sai oltua jotain mieltä kuitenkaan rölläämättä tai loukkaamatta, mikä on melkoinen saavutus. Chinor ensikertalaisena puhujana veti erittäin sujuvan ja positiivisen selvityksen, jonka perusteella saattaisin harkita uudelleen humanistiksi ryhtymistä. Ai että saisin opiskella mangajuttuja vapaasti kursseja valiten, tämä kaikki on vain unelmaa kärvistelevälle luonnontieteilijälle (no okei, oon mä kyllä lukenu opiskelulabrassa Narutoa, lasketaanks se?).

Madu-Tounis-Lmmz-setti jäi minulle kaikki vähän yhdeksi puuroksi, mistä oleellisena asiana mukaan tarttuivat palkit. MAL ei ole minulle ollut mikään juttu, koska kannatan animen laadullista katsomista määrällisen sijaan! Toisaalta en muista enää yhtään, mitä sarjoja olen mahtanut katsoa joskus vuosina 2004-2007 saatuani laajakaistan ja katsottuani suunnilleen kaikkea, mihin netissä törmäsin Rizelminen ja Girls Bravon kaltaisista mestariteoksista lähtien. Kerran yksi uneton yö lisäsin MALiin melkein systemaattisesti sarjoja, kunnes pääsin maagisen ja kinastellun 100 päivän yli ja jätin homman siihen. Pippelinvenytys sarjojen määrällä ei ole minulle se juttu, tärkeämpää on olla sarjoista jotain mieltä ja sanoa niistä fiksuja juttuja.

Myyn kertomus kunniavieraista oli samalla ihanan fanityttöilevä mutta silti asiallinen, vähän kuin Lohen siskot muutenkin. Pitäkää vaan muutakin puheohjelmaa kuin kunniavieras- ja seiyuujuttuja! Joskus pääsen vielä katsomaankin livenä conissa, eikä ole aina jotain muuta tiellä, toivottavasti.

Ruokatauko oli mitoitettu tunnin pituiseksi, ja ensimmäistä kertaa Talksissa jouduimme syömään muualla kuin paikan päällä. Marssimme lähistön Nepalilaiseen ravintolaan, missä ehti juuri ja juuri syödä sen tunnin aikana niin, että ehti takaisin ennen seuraavaa esitystä. Mieluummin olisin kyllä syönyt kaikessa rauhassa. Onkin ehkä pohdinnan paikka, riittääkö tunnin tauko silloin, kun ihmiset käyvät oikeasti ravintolassa eivätkä siinä kulman lähimäkkärissä syömässä. Olisi ollut ikävä missata Petterin pölinät siksi, että oli kiire mättää suuhunsa lisää raitaa ja naan-leipää.

Lopuksi kuultiin vielä ihkaoikeasta animetapahtuma-aiheisesta gradusta, joskin minulle jäi hyvin hämäräksi, mistä tutkimus oikestaan tehdään. Gradussa pitäisi kai olla joku ongelma tai kysymys, johon ns. ”vastataan”. En minä kyllä ihan näistä humanistihommista tiedä, mutta näin ovat sanoneet.

Annasta en aio sanoo muuta kuin että kivat sääret ja kengät, kyl täs kai asiaakin oli mut kaunis täti lavalla niin unohdin sen asian t: feministejä rölläävä bun

Mutta sitten siihen itse pihviin. Talksissa eniten odotin sitä, että pääsen ihan livenä juttelemaan animesta. Tämä on minulle oikeasti ihan tosi tärkeää, irkki ja Twitter ja tämä blogi ovat kivoja korvikkeita juu, mutta kyllä piirrettyjä pitää päästä analysoimaan livenä. On vain niin kaunista keskustella jonkun animen ohjausteknisistä ratkaisuista ja leikkauksista ja  animaatiosäästöstä ja muusta ihanasta asiantuntevassa seurassa. Tätä varten kai ne skifistit pitää niitä mafioita sitten.

MUTTA. Joka ikisessä Desutapahtumassa missä olen ollut, jatkot tai edes conin työntekijöille ainoastaan tarkoitetut kaatajaisbileet eivät ole mahdollistaneet tätä. Tiloissa raikaa aina musiikki alusta asti tuskaisen kovaa (en halua huutaa vierastoverilleni koko iltaa!) ja tämänkertainen paikka oli täydellinen rimanalitus, kun mihinkään ei päässyt edes istumaan. Olen itseasiassa enemmän tai vähemmän suljettujen ovien takana valittanut tästä koko sen ajan kun olen desutapahtumia ollut tekemässä. Miksi tälle nörtimmälle kansanosalle ei millään voida järjestää paikkaa, jossa voisi a) istua b) puhua ilman MÖKÄÄ MUSAA DUB STEP BLÖÖ BLÖÖ c) juoda limsaa.

Olen valittanut hiljaisen burger cornerin puutteesta niin kauan, että olen jo kyllästynyt. Valitukseni ei ole vaikuttanut mihinkään, vaan tilanne tuntuu muuttuvan tapahtuma tapahtumalta huonommaksi. Kritiikilläni olen onnistunut ainoastaan järjestämään itseni ikävän ihmisen maineeseen – lasken jo molempien käsien sormilla ne tilanteet, kun joku sanoo ”Ai mä luulin että sä oot pelottava/tosikko/tylsä kun kirjoitat aina sellasia juttuja ja bileissä istut jossain kaukaisessa nurkassa yksin, mut ethän sä ookaan yhtään sellanen ankee oikeesti”. Minua myös nolottaa tuoda Desujatkoille muita biletysbileitä karttelevia ihmisiä seuraksi, kun näillä onkin sitten tylsää ja kamalaa kun luvattua hiljaista limuburgeria ei olekaan – ja se on minun syyni ja vastuuni, tavallaan.

Ennen kuin Desuconia oli olemassa, tulevien desujärjestäjien kritiikki silloisia Suomen animetapahtumia kohtaan kaikui kuuroille korville. Vaihtoehtoja annettiin kaksi: tee itse parempi tai älä tuu meidän tapahtumiin ollenkaan jos ei kelpaa. Kilpailevia animetapahtumia, joissa iltabileissä tai jatkoilla voisi jopa puhua, en tässä elämäntilanteessa kykene järkkäämään. Siispä minulle jää vain vaihtoehto kaksi, eli äänestää jaloilla. Kiitti mulleriitti Talks ja Desujatkot ylipäätään, en tule enää hakemaan turhaan pahaa mieltä, bilettäkää bilettäjät rauhassa samalla kuin minä katson kotona piirretty’s.

Poikkeuksellisesti ei kuvia koska v-käyrä kaakossa. >:(

Ties kuinka monen vuoden odottelun jälkeen se tapahtui – Code Geassin OVA-sivutarinan Boukoku no Akiton ensimmäinen osa  julkaistiin vihdoinkin. En edes muista, milloin Boukoku no Akiton  piti alkuperäisten huhujen ja tietojen mukaan tulla, 2008? 2009? En tiedä, oliko alkuperäisenä tavoitteena pukata Akito ulos välittömästi R2:n päättymisen jälkeen. Ehkä oli, ehkä ei, mutta kyllä sitä saatiinkin odottaa. Ja nyt se on täällä ja katsottu.

Kyllä, tämä on selvästi Code Geassia. Mutta jotain on muuttunut. Alkuperäisissä Geasseissa ohjaajana toimi sarjan luoja Goro Taniguchi, mutta nyt ohjaajan pallilla istuukin Kazuki Akane. Taniguchin vahvuutena on dynaamiset ja adrenaliinintäyteiset taistelut sekä melodraama, kun taas Akanen ohjaamat tuotokset ovat vähän… ajattelevampia.

Akiton tapahtumapaikkana on kuitenkin Japanin sijaan Eurooppa, mikä japanilaisille tietysti tarkoittaa Neuschwansteinin kaltaisia satulinnoja sekä Bob Ross -tyylisiä havumetsiä. Sarjan sisältö ja teemat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Kuten alkuperäisessä Geassissa, Akitonkin tapahtumat pyörivät mechataisteluiden, poliittisen kähminnän ja ihmissuhdekuvioiden ympärillä. Geassista poiketen keskiössä ei kuitenkaan ole japanilainen vastarintaliike, vaan EU:n armeija. Tässä kohtaa tuleekin hauska jekku: kun Akito lopultakin on tehty nimenomaan japanilaiselle yleisölle, on EU:n armeijaan lykätty erikoisyksikkö W-0, jonka kaikki taistelijat ovat japanilaisia. Ovelaa, ovelaa.

EU käy sotaa Britanniaa vastaan nykyisen Itä-Euroopan tienoille sijoittuvalla itärajallaan ja pätkän ensimmäinen taistelu sijoittuukin hyvin lähelle Suomea, nykyisessä Virossa sijaitsevan Narvan metsiin. W-0 on lähetetty Pietariin, mutta Britannian armeija onnistuu yllättämään yksikön matkalla. Ja sitten taistellaan.

Taistelu on sinällään samaa adrenaliinihuuruista Code Geass -tasoa: näyttävää turpaanvetoa ja uskomattomia mechastuntteja. Taistelut ovat kuitenkin Akitossa hieman kaksiteräinen miekka, sillä niissä on hyvin pitkälti siirrytty alkuperäisestä Geassista poiketen CGI-mechoihin. Pimeässä, vain pelkkien palavien puiden valaisemassa metsässä renderöityjen mechojen liikkeet eivät vielä hirveästi häiritse, mutta kun metsästä siirrytään läheiselle lammelle, CGI-renderöinnin aiheuttama nykiminen alkaa häiritä. Toisaalta CGI:n ansiosta mechoista saadaan puristettua irti valtava määrä akrobatiaa. Varsinkin EU:n uusien Alexander-knightmarien heinäsirkkamainen pomppiminen on hyvin orgaanisen oloista ja toisaalta hyvällä tavalla epätodellisen vierasta, kuten heinäsirkkamaisten olentojen pitääkin olla.

Epätodellisuus näkyy myös OVAn värisuunnittelussa. Vaikka hahmot ovat edelleenkin CLAMPin suunnittelemia, erottuvia, kirkkailla väreillä kyllästettyjä nuudeli-ihmisiä, ympäristö on kuvattu usein murretuilla väreillä ja siihen on saatu jotenkin, noh, epätodellista tunnelmaa. Pariisissa on matalia kivitaloja (kuten oikeastikin), mutta myös geassmaisia, dystooppis-utopistisia pilvenpiirtäjiä ja niiden välissä risteileviä moottoriteitä, joilla ei kuitenkaan aja kuin rikkaat. Tämä tuo mieleen Pohjois-Korean seitsemänkaistaiset, tyhjyyttään ammottavat moottoritiet. Ehkä ihan tarkoituksella, sillä EU on geassversumissa diktatuuri. Herää tosin kysymys, onko geassversumissa muita valtiomuotoja ylipäänsä…

Vaikka kansalaisuuden ja rasismin teemat olivat läsnä alkuperäisessäkin Geassissa, tässä niitä käsitellään vähän syvemmälti. On kuitenkin turha odottaa, että Akito olisi mikään rasismiin keskittyvä väitöskirja, vaan yhteiskunnallinen rasismikommentaari pysyy silti animelle tyypillisissä puitteissa. Sen verran aihetta kuitenkin tuodaan esiin, että Britannian tyranniaa paenneet ja parempaa elämää Euroopasta etsimään tulleet japanilaiset on koottu siellä ghettoihin eikä heitä pidetä kansalaisina ollenkaan. Luonnollisesti myös pahikset ovat rasisteja, jotka myös odottavat kaikkien japanilaisten olevan taitavia teräaseiden käsittelijöitä.

Rasismi liittyy myös itse W-0 -yksikköön, joka on kokonaan japanilaisista koottu. Peruste sille on, että EU:n kansalaiset alkavat mellakoida, jos EU:n kansalaisia kuolee sotatoimissa , mutta jos kuolevat ovatkin muiden maiden kansalaisia, ei kaduntallaajaa lähtökohtaisesti kiinnosta. Niinpä tällaisia yksiköitä voidaan helposti käyttää vaarallisiin tehtäviin ja toisaalta vaarallisiin tehtäviin suostumalla näiden ei-kansalaisten perheet voivatkin saada kansalaisuuden.

Kansalaisuuden saaminen perheenjäsenille ei kuitenkaan ole päähenkilö Akito Hyugan kannalta minkäänlainen intressi, sillä tällä ei ole perheenjäseniä. OVA:ssa on yritystä saada Akitoa mielenkiintoiseksi hahmoksi ja tällä onkin kaksi eri puolta: taistelussa Akito on elävä tappokone, jonka silmät muuttuvat punaisiksi; taistelun ulkopuolella tämä on sarkastinen, maailman menoa ikäänkuin sivusta seuraava tarkkailija. Tästä huolimatta Akito jää jotenkin valjuksi, ehkä juuri siksi, ettei tämän haluista tai motivaattoreista kerrota juuri mitään, eikä myöskään sitä, mistä tämä on itseasiassa tullut. Pientä vihjailua esiintyy siinä mielessä, että taistelussa Akiton silmien reunat muuttuvat punaisiksi, mikä saattaa olla jonkinlaisen geassoinnin vaikutusta tai sitten ei. Luultavasti kyllä.

Kansalaisuuden merkitys näkyy myös Akito-OVAn toisessa päähenkilössä, W-0 -yksikön päällikössä Layla Malkalissa, joka on syntyjään britannialainen aatelinen, mutta adoptoitu vaikutusvaltaiseen, eurooppalaiseen Malkalin perheeseen. Kuulemma syynä oli se, että Malkalit tahtoivat nähdä miltä ”oikea aatelinen näyttää”. Layla on myös kihlattu nuorimmalle isoveljelleen Johannille, joka on lyhyen esiintymisensä perusteella ällöttävä, rasistinen limanuljaska. Vähemmän yllättäen Layla suhtautuu japanilaisiin tasa-arvoisina ihmisinä, vaikka ymmärtääkin poliittiset realiteetit.

Poliittiset realiteetit näkyvät myös siinä, että kaikki EU:n alueella elävät japanilaiset eivät suinkaan ole tyytyväisiä oloihinsa, vaan haluavat itselleen ”oman paikan” ja tekevät siksi citysissi-/terrori-iskuja EU:n alueella. Yhdeksi kohteista valikoituu kenraali Smilas, joka sattumoisin on matkalla Laylan kanssa ja jonka saattueeseen myös Akito kuuluu. Hyökkäys ei mene aivan keikakun mukaan, koska Malkal ja Akito pistävätkin japanilaisterroristeja turrrrpaan. Kun Malkal saa tietää, että nämä tahtovat ”paikan itselleen”, hän ehdottaa että he liittyvät W-0:aan. Kukapa olisi arvannut!

Mitä jäi käteen? Boukoku no Akito on selvästi ”Code Geassia, joka on kasvannut aikuiseksi”, vaimoa lainatakseni. Toisaalta sen tunnistaa selvästi Geassin jälkeläiseksi ja samaa meininkiä riittää. Toisaalta jos alkuperäinen Code Geass oli täynnä teini-ikäistä, melodramaattista paisuttelua, on Akito huomattavasti hillitympi ja no, aikuismaisempi. Jos alkuperäinen Geass kiinnosti, tämäkin kiinnostaa. Mutta jos alkuperäinen Geass vaikutti liian naurettavalta, tämä saattaa silti kiinnostaa. Alkuperäisiä hahmoja kaivanneille Akito ei vielä tarjonnut mitään, mutta ilmeisesti jo seuraavassa osassa (ilmestyy ~alkupuolella vuotta 2013) tulee mukaan tuttuja naamoja.

Akito on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

BTW: Olinko ainoa, jolle tuli tämä mieleen… hehän ovat kuin kaksi marjaa:

:D

Pari couria sitten alkoi kaksikin Reki Kawaharan kevytromaanisarjaan perustuvaa virtuaalimaailma-animea, Accel World ja Sword Art Online. SAO piti katsoa, mutta enpä ole saanut sitä edes aloitettua. Sen sijaan Accel World päätyi yhteiskatsottavien listallemme, kun Bubu oli sitä joskus mangona lukenut ja sanoi, että se on ihan OK. Ristiinvertailu SAO:n kanssa olisi kiihottava ajatus, mutta se ei nyt sattuneesta syystä ole valitettavasti mahdollista. Joten puhutaan sitten Accel Worldista.

Accel Worldin keskiössä on Accel World -niminen mystinen nettitoimintapeli, jota ei voi ladata mistään, vaan siihen pitää saada kutsu joltain pelissä jo olevalta. Accel World ei kuitenkaan ole mikään tavallinen nettimättö, vaan sen Burst Linkereiksi kutsutut pelaajat, saavat oikeaan maailmaan käyttöönsä erilaisia burst-kykyjä. Yksinkertaisimmalla tasollaan burst-kyvyllä voi hidastaa aikaa niin, että kykenee harkitsemaan nopeita tilanteita ajan kanssa. Kovemman tason burst-kyvyt mahdollistavat ajan hidastuessa myös hypernopean liikkumisen. Tai oikeastaan: aika ei hidastu, vaan henkilön oma tarkkaavaisuus ja reaktiokyky nopeutuvat, mistä tuleekin nimi accelerated world, eli Accel World.

AW:tä on syytetty nörttifantasiapanderoinnista, eikä sinällään syyttä. Päähenkilö Haruyuki ”Haru” Arita on nössö, lyhyenläntä, koulukiusattu läskipallero, jonka kaikki aika kuluu nettipelejä pelatessa. Harun elämä kuitenkin muuttuu, kun koulun kuumin misu kiinnostuu tästä Harun kovien nettipelitulosten ansiosta ja tutustuttaa tämän Accel Worldiin.

AW:ssa ko. misu (jonka oikeaa nimeä ei muuten kerrota) tunnetaan nimellä Black Lotus tai Kuroyukihime, joka on yksi legendaarisista kuninkaista, Accel Worldin kovimmista taistelijoista. Nörttipanderointisyytökset johtuvat siitä, että Kuroyukihimen kiinnostus Harua kohtaan ei ole ihan vain platonista… Toisaalta ”panderointi” on sinänsä paremmin perusteltu kuin useissa muissa teoksissa. Kun Kuroyukihime on itsekin melkoinen nettipelidatis, ei ole ihmekään, että tämä voisi ihailla todellista nettipelivirtuoosia.

Mutta takaisin Accel Worldiin. Kuten arvata saattaa, Harun Accel World -hahmo Silver Crow alkaa pienten alkukankeuksien jälkeen raivata tietään yhä ylemmäs ja ylemmäs, myös fyysisesti. Silver Crow on nimittäin koko Accel Worldin historiassa ensimmäinen lentotaidon oppiva hahmo. Tässä kohtaa oikean nettipelaajan suspension of disbelief on kyllä koetuksella, kun muut pelaajat ihastelevat Silver Crown lentotaitoa hämmästyksellä. Oikeastihan homma menisi näin:

Silver Crow *kasvattaa siivet*

Kaikki muut serverillä: FUCKING FAG CHEATER FUCKING GAY FAG GO FUCK YOUR SISTER FUCKING FAGGOT GAY CHEATER BAN HIM FUCKING ASSHOLE CHEATER FUCK

Mutta ehkä Japanissa ihmiset ovat nettipeleissäkin kohteliaampia.

Accel World ei kuitenkaan sijoitu kokonaan nettipelien maailmaan, toisin kuin Sword Art Online, vaan AW:ssä aikaa kulutetaan myös reaalimaailmassa. Se on hyvä, sillä Accel Worldin hahmodesign ei varsinkaan pelimaailman puolella ole kovin kummoista. Hahmoilla on yksi perusväri ja ehkä enintään vähän kontrastivärejä siellä täällä, mikä saa ne näyttämään geneerisiltä pelihahmoilta vähän liikaakin.

Sen sijaan reaalimaailman puolella, vaikka hahmot pukeutuvatkin useimmiten lähinnä koulupukuihin, jantterit ovat ihan ok:n näköisiä ja varsinkin tytöt ovat söpöjä. Harun designia voi tosin vähän moittia siltä kannalta, että tämän lyhyys ja ylipaino on vedetty pikkuisen överiksi, sillä nyt tämä vaikuttaa metrin mittaiselta pallolta.

Animen 24 jakson aikana ehditään käymään läpi ilmeisesti romaanin 3 ensimmäistä osaa. Rytmityksen puolesta homma toimii erinomaisesti. Kaikissa jaksoissa tapahtuu jonkinlaista edistymistä, on se sitten hahmojen ihmissuhteiden kehitystä reaalimaailmassa tai mielenkiintoisia asioita Accel Worldin puolella. Yksikään jakso ei tunnu turhalta filleriltä tai yhdentekevältä mössöltä, mutta toisaalta sarja ei myöskään ryöpsähtele hallitsemattomasti eteenpäin.

Toisaalta Accel Worldin ranobetausta näkyy ikävästi siinä, että sarjan loppupuolella tulee mukaan uusia hahmoja, joita ehditään nähdä ehkä pari kertaa ennen sarjan loppumista. Ja täällä Suomessa tarinan jatkaminen kirjamuodossa ei onnistu, koska kirjoja ei ole täällä myynnissä. Nettitilaamisen taas estävät japanintaidot :F. Tältä kannalta onkin vähän ikävää, että viime vuosina animesarjojen lähdemateriaali on siirtynyt nimenomaan kevytromaanipuolelle: jos anime ei myy tarpeeksi, tarina jää kesken.

Ehkä juuri ranobetaustasta johtuu, että hyvästä rytmityksestä huolimatta Accel Worldia vaivaa melkoinen infodumppailu. Käsitteiden selittämiselle ja kertomiselle kirja on nimittäin huomattavasti parempi media kuin anime, jossa pätee aina ”show, don’t tell” -sääntö. Nyt varsinkin alkujaksot ovat täynnä Kuroyukihimeä, joka selittää Harulle Accel Worldin toimintaa. Uusia käsitteitä plopsahtelee esiin melkein joka jaksossa.

Ongelma ei ole se, ettei käsitevyörytyksessä pysyisi perässä, sillä kuten sanoin, sarja on rytmitetty hyvin. Ongelma on siinä, että nyt melkein joka jaksossa tulee tilanne, jossa hyvältä vaikuttanut tilanne muuttuukin lähes katastrofaaliseksi jonkin entuudestaan tuntemattoman säännön takia. Esimerkiksi: Haru oppii, että vihollinen kannattaa lyödä päin sähkötolppaa, koska sähköshokki tekee viholliseen lisää vahinkoa. Seuraavassa jaksossa Haru lyökin vihollisen viimeisillä voimillaan sähkötolppaa päin. Mutta kappas kummaa, vihollinen nousee ylös entistä vahvempana! Ja sitten Harun kaverit kertovat tälle, että ”tuollaiset viholliset saavat sähköstä lisää energiaa, älä tee noin!” Kun kuvio toistetaan pariin kertaan, alkaa kaikkiin tilanteisiin suhtautua kyynisesti, sillä kohta joku uusi sääntöpaljastus kääntää tilanteen päälaelleen varmuudella.

Toisaalta ranobetaustasta on myös hyötyä, sillä vaikka Accel Worldissa taistellaankin paljon, aikaa vietetään myös reaalimaailmassa. Ja tässä taas kevytromaanitausta on vahvimmillaan. Hahmonkehitys ja hahmojenväliset näiden sosiaaliset suhteet ovatkin toimivampia kuin useissa muissa toiminta-animeissa. Varsinkin Harun ja Kuroyukihimen suhde on kutkuttava, sillä vaikka Haru onkin nössöhkö nördepoitsu, Kuroyukihime äityy välillä jopa aggressiiviseksi viettelijättäreksi. Onko nää nyt sit niitä vahvoja naishahmoja? Onneksi sarjan aikana Harukin alkaa kasvattaa itselleen kiveksiä ja oppii, että vastoinkäymisten kohdatessa on muitakin mahdollisuuksia kuin luovuttaa heti.

Erityismainintana täytyy huomioida animen loppupään pahisjätkä Seiji Nomi, joka on erittäin hyvin tehty ja varsinkin uskottava kusipää-koulukiusaaja-nettikiusaajahahmo. Harvoin animessa tulee vastaan hahmoja, jotka ovat pahiksina uskottavia: joko näiden ”pahuus” on päälleliimattua ja siksi epäuskottavaa, tai sitten kyse on jostain ~pahasta demonilordista~, joka on ylilyövän paha siksi että tämä on ~paha demonilordi~. Sen sijaan Seiji on kusipää, koska tämä on kusipää, juuri sillä tavalla kuin koulukiusaajilla on tapana olla. Toisin sanoen tämä on huomattavasti aidompi hahmo kuin monet muut pahikset.

Kokonaisuutena Accel World on jännä. Toisaalta sen pelihahmodesignit ovat mitäänsanomattomat, eikä se graafisesti muutenkaan ole mitenkään ihmeellinen. Vääristyneitä derppinaamoja ei sarjassa näy, mutta toisaalta animoinnissa ei juuri missään vaihessa päästä hedonistisen sakugamasturboinnin puolelle. Taustat ovat toimivat ja kertovat missä mennään, mutta toisaalta ne eivät ole mitään P.A. Works -tasoisia tajunnanräjäyttävän kauniita maisemia. Musiikit ovat enimmäkseen mitäänsanomattomat.

Toisaalta tämän keskinkertaisuuden vastapainoksi saa kivannäköisiä normihahmoja ja mielenkiintoista kähmintää nettipelin ja reaalimaailman puolella. Harun ja Kuroyukihimen suhteen kehittymistä on kiva seurata ja on hienoa nähdä, kuinka Haru alkaa saada itsetuntoaan kasaan ja kehittyy pelkästä ulisijasta eteenpäin, muuttumatta silti suoraan täydelliseksi sankariksi. Accel World kuitenkin kaipaa melko kipeästi toista kautta, koska nyt tarina jää ikävästi kesken. Juuri, kun homma saadaan kunnolla käyntiin, sarja loppuu. Noh, toivotaan että japsit ostavat tarpeeksi DVD:itä.

Kyllä minä viihdyin, ei harmita ollenkaan että katsoin. Ihana Kuroyukihime on ihana <3

Samaan aikaan kun koko muu internet tuijotti Nisemonogataria ja Minihameavaruuspiraatteja, täällä katsottiin Senki Zesshou Symphogearia. Ilmeisesti Symphogear oli samaan aikaan Avaruuspiraatteja vääntäneelle Satelightille ilmeisesti jonkinlainen B-puolen tuotos, mikä on sikäli kummallista, että Minihamepiraatit tylsistytti minut kolmessa jaksossa totaalisesti, kun taas Symphogearissa on meno päällä alusta asti.

Poppiduo Zwei Wingistä kertova Sinforatas on teoriassa musiikkianimea. Siis teoriassa. Käytännössä kyseessä on täysiverinen toiminta-anime, jossa salaiseen järjestöön kuuluvat taikatytöt taistelevat Noise-hirviöitä vastaan symphogearilla, ~laulun voimalla~ toimivalla haarniska/ase-hybridillä.  Genkityttö Hibiki (Aoi Yuuki) on menossa katsomaan Zwei Wingin konserttia bestis-lesborakastajansa Mikun (Yuka Iguchi) kanssa. Kun Miku kuitenkin juuttuu matkalla jonnekin, Hibiki päättää mennä keikalle yksin.

Keikka menee kuitenkin pahemmin vituiksi kuin Frostbite Metalfest, kun kohinamöröt ilmestyvät paikalle ja alkavat muuttaa ihmisiä tuhkaksi. Onneksi Zwei Wingin muodostavat Kanade (Minami Takayama) ja Tsubasa (Nana Mizuki) ovat paikalliset symphogear-soturit ja ryhtyvät pistämään örmöjä poikki ja pinoon. Massiivista ylivoimaa vastaan taistellessaan Kanaden Gungnir-keihäs menee kuitenkin tuhannen päreiksi ja muutama sirpale lävistää Hibikin, joka ottaakin osumaa kunnolla. Kiitos modernin lääketieteen, Hibiki jää henkiin vammoistaan huolimatta.

Hypätään pari vuotta eteenpäin. Lydian-musiikkiopistossa opiskelevasta Hibikistä on tullut hänet pelastaneen Zwei Wing -duon fani. Eräänä päivänä Hibiki lähtee ostamaan soolouran aloittaneen Tsubasan uutta CD:tä, mutta mystiset noiset hyökkäävät matkan aikana kaupunkiin. Hibiki pelastaa pikkutytön möröiltä, mutta päätyykin umpikujaan kohinoiden piirittämäksi. Peli ei kuitenkaan ole pelattu, sillä yllättäen Hibikin kehoon päätyneet Gungnirin sirpaleet aktivoituvatkin ja Hibiki saa omat symphogear-voimansa!

Hibiki pakkorekrytoidaan salaiseen symphogeareja koordinoivaan organisaatioon, mutta ah ja voi, Hibiki ei tietenkään voi kertoa tästä käänteestä bestis/lesborakastaja-yhdistelmälleen. Tunnetusti mikään ei riko parisuhdetta niin pahasti kuin salailu ja Hibikin ja Mikun välit rakoilevatkin dramaattisesti~ Tähän vielä lisäksi kansainvälisiä kähmintöjä ja kaksoisagentteja, mystisiä reliikkejä, pari salamurhaa ja Babelin torni, niin Symphogear onkin siinä. Mistä tulivat noiset? Mitä ovat salaiset reliikit? Miten koulutyttölesborakkauden käy?

Jos tämä kuulostaa sekavalta, niin sitä se onkin. Symphogear suunniteltiin alun perin kahden courin mittaiseksi, mutta huhujen mukaan viikkoa ennen tuotannon aloitusta tuli tieto, että coureja olisikin käytettävissä tasan yksi. Valitettavasti se näkyy, sillä Symphogearin juonenkuljetus on Arina Tanemura -tasoa: hypitään sinne tänne, juonenkäänteet revitään perseestä ja missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Varsinaisia juoniaukkoja ei sinällään ole, mutta rytmitys ontuu pahasti ja lopullinen juoni selviää vasta kolmen viimeisen jakson aikana. Samoin animaatiossa on välillä rajustikin parantamisen varaa, mikä johtunee Symphogearin asemasta B-puolen teoksena. Varsinkin jakson 3 kävelykohtaus on melko… mielenkiintoisesti animoitu.

Toisaalta vaikka ”arkianimaatiossa” on säästetty, on kaikki ylimääräinen pistetty taistelukohtauksiin, jotka ovat useimmiten ihan hyvin animoituja. Symphogear osaa myös tehdä animaatiosta näyttävää vähemmälläkin rahalla, mikä on meriitti sinänsä. Myös leikkaus ja ohjaus panostavat liikkeeseen ja vauhdikkaaseen toimintaan, mikä ei toisaalta ole ihme, kun ottaa huomioon, että ohjaaja Tatsufumi Itou on ennen Symphogearia ohjannut lähinnä musiikkivideoita. Erityisesti tämä näkyy 1. jakson konserttikohtauksessa, joka on juuri sellainen kuin musiikkivideolta voisi odottaa, mikä ei ole lainkaan paha asia.

Sinforatas on ihme pakkaus. Sen ykkösjakso on oikeasti kova pakkaus, mutta sen jälkeen homma tuntuu hajoavan – kaikki se meininki, dramatiikka ja kouriintuntuvuus, mitä ykkösjaksossa on, tuntuu lentävän ikkunasta ulos. Kaikista derpeintä on, että symphogear-taistelijoiden äärimmäinen hyökkäys, laulajansa tappava Joutsenlaulu,  muuttuu peruskauraksi josta joutuu enintään sairaalaan jos sitäkään. Hei nyt, näin ei rakenneta dramatiikkaa.

Musiikkianimeksi Symphogear on melko keskitasoinen. Vaikka Nana Mizukin ja Two-Mixissäkin laulaneen Minami Takayaman laulutaidot ovat Japanin parhaimmistoa mitä animeteollisuuteen tulee, mutta jostain syystä Aoi Yuukin laulu on korvia raastavaa. Se hämmentää, sillä todistetusti Yuuki on ihan ookoo-tasoinen laulaja, vaikkei Mizukin tai Takayaman tasolle yltäisikään. Eägh. Loput sarjan laulajat ovat keskitasoa, mikä ei musiikkianimessa kuitenkaan ole hyväksyttävä ratkaisu.

Huonoin puoli sarjassa on silti dialogi, joka on ehtaa derppiä. Varsinkin sarjan alkupuolella Hibikillä on raivostuttava tapa toistaa keskustelukumppaninsa viimeinen sana: ”Meidän täytyy mennä päämajaan!” ”Päämajaan?” ”Kyllä, meidän täytyy mennä sinne käskynjakoon!” ”Käskynjakoon?” Voi herp sentään… Tämän lisäksi hahmoilla on paha tapa puhua ilmeisesti todella syvälliseksi tarkoitettua ”JOS USKOT HÄVIÄVÄSI, OLET JO VALMIIKSI HÄVINNYT”-tasoista höpöhöpöfilosofointia. Parhaimmillaan dialogi onkin, kun hahmot kommentoivat tapahtumia tyyliin ”Varo! Pahis hyökkää!”, mikä kertonee kaiken tarvittavan dialogin tasosta.

Puutteistaan huolimatta Symphogear on kuitenkin ihan kivaa mättöä, sillä taistelukohtaukset enimmäkseen toimivat ja koulutyttöromanssia on kiva seurata. Mitään tajuntaa räjäyttävää Symphogearilta on turha odottaa, paitsi ehkä uskomattomien ylläripylläri-juonenkäänteiden lisäksi, mutta kokonaisuudessaan sanoisin, että 2/5 PARAS ANIME 7/5.

PS. Nana on paras :D Ja Mizuki :D