Avaruusmaniani jatkuu, ja selatessani MyAnimeListiä osuin siellä sellaiseen sarjaan kuin Starship Operators. Tämä jo useamman vuoden vanha sarja oli jotenkin mennyt minulta ilmestyessään täysin ohi. Käsittämätöntä ottaen huomioon, että juonisynopsis suorastaan kirkui tämän olevan kuin pelkästään minua varten tehty sarja – avaruustaisteluita ja tositv:tä samassa paketissa!

Kibi-planeetan uusi lippulaiva Amaterasu palaa harjoitusmatkalta kyydissään upseereiksi pian valmistuvia kadetteja. Amaterasun ollessa muilla mailla paikallinen supervalta Henrietta Alliance on tuhonnut toisen Kibin avaruuslaivan, Maizurun, ja julistanut ottavansa planeetan hallintaansa. Kibin hallitus antautuu ja käskee Amaterasun miehistöä poistumaan aluksesta. Kouluttajina toiminut upseeristo tottelee käskyä mukisematta. Viimeisinä alukseen jääville kadeteille rauhaomainen antautuminen ei sovi, vaan kadetit päättävät nuoruuden innolla jatkaa taistelua ylimielistä Henriettaa vastaan. Yhden aluksen yksityinen sota vaatii rahaa ja tarvikkeita, jotka saadaan mediayhtiö Galactic Networkilta kaiken aluksella tapahtuvan televisiointioikeuksia vastaan. Syntyy Starship Channel ja Amaterasuun asennetaan kameroita pitkin poikin.

Miljuuna hahmoa

Sarjan idea tuntuu vähän pikkunäppärältä, mutta Starship Operators on yllättävän fiksu sarja. Tositv-ilmiötä käsitellään herkullisen realistisesti. Tuotantoyhtiö lisää avaruustaisteluihin ääniefektit yleisöä varten, mikä risoo Amaterasun miehistöä aika tavalla. Tuotantoyhtiön vaatimuksesta myös Amaterasun kolme komentosiltaa (komento, asekontrolli ja navigaatio) miehitetään pääasiassa näteillä tyttökadeteilla, sillä kun saadaan paremmat katsojaluvut. Myöhemmin sarjassa Amaterasun miehistön ilmeet ovat näkemisen arvoiset, kun nämä löytävät itsensä galaktisesta ostos-tv:stä kaupittelemassa kuntolaitteita – avaruusalusten aikakaudella kuvankäsittelykin on kehittynyt niin, että shoopaamalla saadaan tietokoneella tehtyyn malliin liitettyä oikean tyypin naama ja ääni saadaan sekin kätevästi syntetisoitua.

Sarjan yllättävä realismi ei rajoitu vain töllöjuttujen käsittelyyn. Avaruustaistelut Henrietta Alliancen ja Amaterasun välillä onnistuvat välttämään käytännössä kaikki scifitaisteluiden kliseet ja sudenkuopat. Tietenkin mukana on se pakollinen FTL-systeemi, joka rikkoo fysiikan lait, mutta avaruusoopperaa on puolimahdoton tehdä ilman valoa nopeampaa matkustamista, joten en puutu Amaterasun warp driveen sen enempää. Mutta sarjassa laseraseita ei voi väistää, vaan ne osuvat käytännössä samalla hetkellä, kun ne on ammuttu. Taisteluita ei todellakaan käydä lähekkäin alusten raapiessa toistensa maalipintaa, vaan alukset ovat jopa satojen tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Miehistön saama informaatio tulee aivan muita reittejä kuin näköhavainnolla, eikä komentosilloilla edes ole ikkunoita. Ilman infrapuna- yms. sensoreitaan Amaterasu onkin taistelukyvytön. Avaruusaluksilla ei ole maksiminopeutta, vaan pelkästään maksimikiihtyvyys. Ja mikä hienointa: Amaterasulla ei ole keinotekoista painovoimaa kuin pyörivässä aluksen keskiosassa ja joissain huoneissa (mm. suihkussa), joten komentosiltojen tuoleissa on turvavyöt. Live action -scifissä aluksilla ei yleensä koskaan olla painottomassa tilassa ja keinotekoinen painovoima ei edes koskaan mene rikki, tietenkin sellaisen tilanteen astronomisten kuvauskustannusten takia. Animaatiossa painottomuuden kulut ovat nolla, mutta jostain syystä animessakaan painottomuutta ei nähdä juuri koskaan alusten sisällä, ilmeisesti koska asiaa ei osata edes ajatella. Amaterasu on muutenkin realistinen purkki – se on vain kolmisensataa metriä pitkä eikä todellakaan turhan tilava 46 hengen miehistölleen, jopa komentosilloilla istutaan kuin sillit suolassa. Liian usein avaruusalukset ovat naurettavan tilavia. Miksi kukaan rakentaisi oikeasti aluksiin tyhjää tilaa viemään kallisarvoista happea, lämpöä ja polttoainetta?

Avaruustaisteluiden lisäksi Starship Operators tarjoilee myös kohtuullisen realistista politiikkaa, jossa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Kähmintää riittää erityisesti sarjan loppupuoliskolla, ja sarjan loppu on erittäin herkullinen. Harvoin sarjoissa on näin toimivia loppuratkaisuja, jotka sekä pohjaavat kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen että sarjan kantaviin teemoihin ja vielä onnistuvat yllättämään katsojan täysin.

Jos tässä olisi kaikki, mitä minulla on sanottavaa Starship Operatorsista, sarja olisi takuulla pompannut suoraan suosikkilistalleni. Valitettavasti mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä ja Starship Operatorsissa on sössitty joitain aika tähdellisiä osa-alueita.

Sarja on vain 13 jaksoa pitkä. Juoni on hieman liian pitkä näin lyhyeen sarjaan ja varsinkin ensimmäinen jakso on aivan liian täyteen ahdettu. Sarjassa ei ole tyhjää tilaa tai kohtauksia, joiden aikana katsoja voisi hengähtää tai käsitellä juuri näkemäänsä, vaan koko ajan tapahtuu. Tämä tekee joistain koskettaviksi tarkoitetuista kohdista jopa vähän koomisia, kun mitään ei ehditä käsitellä kunnolla: ”oho jaa, sekin kuoli”. Hahmoja on valtavasti näin lyhyeen sarjaan: Starship Operatorsissa on parisenkymmentä tärkeää nimettyä hahmoa. On aika selvää, että monien ”hahmonkehitys” on summattu muutamalla parin minuutin kohtauksella – jos sitäkään. Liian moni hahmo on pelkkä statisti tai tarinankerronnan funktio. Nekin hahmot, joissa on yritystä, lätsähtävät liian nopeaan juonenkehitykseen, kun romansseja ilmestyy lähes tyhjästä ja hahmojen taustat summataan parilla lauseella. Ainoa todellinen ja mielenkiintoinen henkilö sarjassa on sen päähenkilö ja Amaterasun ensimmäinen operaattori Sinon Kouzuki, jonka epävarmuuksia ja mietteitä kuvataan ilman kiirettä ja uskottavasti.

Budjetilla ei myöskään ole juhlittu. Animaatio on usein vähän kökönpuoleista ja varsinkin painottomassa tilassa koostuu usein taustaa vasten leijuvista hahmo-paperinukeista, joissa liikkuu ehkä suu jos sekään. Avaruustaisteluiden CG on vähän mitäänsanomatonta. Taustat ovat tylsähköjä, onneksi sentään hahmosuunnittelu on tehty kunnolla ja hahmot ovat mielenkiintoisen näköisiä ja helposti erotettavissa toisistaan. Varsinainen rimanalitus on alkutunnarin animaatio, animaatio on tylsä, efekteiltään amatöörimäinen ja koostuu lähinnä kierrätetyistä kuvista itse sarjasta. Onneksi biisin sentään on väkertänyt KOTOKO, jotain hyvää edes.

Enemmän kuin animaation puutteet minua kuitenkin nakertaa mielikuvitukseton ohjaus. Starship Operatorsia kökömmällä budjetilla on tehty vaikka mitä mielenkiintoista kamaa animaatiosäästön kultaisella ajalla ysärillä, kaikki ovat varmaan nyt ainakin NGE:n ja Utenan nähneet. Starship Operatorsin ohjausratkaisut ovat tylsiä. Kuvakulmat noudattavat samaa puisevaa linjaa, ja jopa avaruustaisteluista on saatu harvinaisen tylsiä käyttämällä aina samoja kuvakulmia ja otoksia. Ongelma liittyy myös yllä mainitsemiini hahmoihin – kun ohjausratkaisuissa tunnutaan etenevän kaikkein helpoimmin ja ilmiselvimmin ratkaisuin, hahmojen tärkeät kohtauksetkaan eivät saa sitä fiilistä, mikä pitäisi tulla. ”Tähän voitais laittaa se kattomassa kaihoisasti avaruusaluksen ikkunasta keskellä yötä, pannataan ylhäältä jaloista ylös kasvoihin. Sit kasvokuvaa ja näytetään kun se alkaa itkeä, ja oisko hei tosi hyvä tätsi laittaa siihen soimaan sarjan tunnari pianoversiona ja sit kans näytetään painottomana leijuvia kyyneleitä”. Tuli vähän hölmö fiilis, kun minäkin osaisin vääntää mielikuvituksekkaammat storyboardit… Eivätkä musiikitkaan auta kohottamaan tunnelmaa. Erilaisia biisejä OSTilla on ehkä neljä, eikä se eeppisinkään niistä ole likimainkaan tarpeeksi eeppinen. Seiyuilla sentään on nimeä, sarjassa pyörii muutamankin repliikin rooleissa sellaisia nimiä kuin Ayako Kawasumi, Mamiko Noto ja Miyu Irino, muutaman mainitakseni.

Starship Operatorsia suosittelen, jos politiikka ja hc-avaruusscifi kolahtavat. Realistista hahmodraamaa tai upeaa animatiota etsivien kannattaa suunnata muualle. Sarjan tiiviyden takia en suosittele maratoonaamaan sarjaa, sillä pitämällä vähän tuumaustaukoa jaksojen välissä sarja toimii huomattavan paljon paremmin. Ja skipatkaa se kamala alkuanimaatio!

Yksi tämän kauden suosituimmista sarjoista tuntuu olevan Highschool of the Dead. Kuolleiden Lukio on oikea anime pour homme: tissejä, perseitä, aseita, verta ja suolenpätkiä sekä toki eläviä kuolleita. Highschool of the Dead on niin miehekäs, että sen toinen nimi voisi oikeastaan olla Oodi Testosteronille. Erityisen hienostunut anime HoTD ei toki ole – suoraviivaisempia keinoja mieskatsojien miellyttämiseksi tuskin voisi keksiä. Väitän kuitenkin, että Highschool of the Dead on osittain kliseisistä lähtökohdistaan huolimatta parasta, mitä zombiviihdegenrelle on vähään aikaan tapahtunut.

Sinälläänhän kaikki zombiviihde on samanlaista: otetaan sekalainen joukko ihmisiä, jotka ovat selviytyneet zombiepidemian kaoottisesta alusta, laitetaan nämä yhteen ja katsotaan, kuinka nämä selviytyvät. Zombit koettavat syödä nämä ihmiset, jotka taas koettavat panna kampoihin. Viimeisimpiä innovaatioita zombigenressä ovat juoksevat zombit (28 Days Later jne). Tietysti joku lore-autisti nyt itkee miten 28 Days Laterin möllit eivät ole zombeja vaan saastuneita, sillä ne eivät ole kuolleita vaan oikeammin sairaita ihmisiä. No byhyy, aivan sama: ne kuitenkin käyttäytyvät kuten zombit zombielokuvissa – ovat aivottomia, käyvät päälle suurena joukkona ja levittävät zombitartuntaa. Zombin määrittävä tekijä tarinan kontekstissa ei ole zombin “synnyintapa”, vaan sen käytös ja toiminta.

Zombimaisuuden kontekstiriippuvaisuudeasta aiheutuu se ongelma, että zombielokuvat menevät pakostakin samaan, yllä kuvattuun muottiin. Zombien yhtenä määrittävänä tekijänä toimiva aivottomuus tekee niistä nimittäin lopultakin melko passiivisen tarinaelementin: zombit vain ovat ja käyvät päälle, mutta siinä se. Esimerkiksi vampyyrit ovat ihan toista luokkaa: vampyyrit kuvataan lähes poikkeuksetta ovelina juonittelijoina, jotka vetelevät naruista varjoissa ja niin edelleen. Ne ovat aktiivinen tarinaelementti; ne voivat itse vaikuttaa tarinaan ja sen kulkuun punomalla juoniaan, valehtelemalla ihmisille tai pelottelemalla näitä ja niin edelleen. Zombit sen sijaan ovat vain zombeja: niillä ei yksinkertaisesti ole aivokapasiteettia minkäänlaiseen juonitteluun. Eikä toisaalta pitäisikään, sillä juonia punovat zombit olisivat hyvin epäzombimaisia. Osittain samasta syystä zombielokuvissa ei voi oikeastaan koskaan olla ideana zombiepidemian ”voittaminen” tai ”zombitaudin” parantaminen. Vaikka zombien voittamisesta tai zombitaudin parantamisesta saatetaan ehkä elokuvassa puhua, ne ovat kuitenkin asioita, joita elokuvaan ei voida laittaa: zombiepidemiassa ei ole kyse ongelmasta, jonka voi jotenkin ratkaista, vaan siitä, että maailma on käytännössä muuttunut peruuttamattomasti ja ainoa mahdollisuus on pyrkiä sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Zombielokuvat ovat poikkeuksetta olleet elokuvia epätoivoisesta selviytymistaistelusta.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhtään pitkää, moniosaista zombitarinaa ei ole (tai ainakaan minä en sellaista tiedä): zombijutut ovat aina yksittäisiä seikkailuja; yksittäisiä elokuvia tai muita pläjäyksiä, joissa on useimmiten tietty seikkaileva hahmojoukko, joka pakenee zombeja aikansa ja sitten tulee pelastetuksi armeijan tms. toimesta (lähimmäksi pitkää zombitarinaa pääsee varmaan Max Brooksin World War Z). Missä ovat moniosaiset eepokset tai TV-sarjat, jotka seuraavat selviytyjäjoukon edesottamuksia zombien valtaamassa rappioituvassa maailmassa? Missä ovat tarinat yksinäisistä sankareista, jotka vaeltavat kävelevien ruumiiden keskellä etsimässä ruokaa tai varusteita, viedäkseen tai kaupatakseen niitä pienille selviytyjien yhdyskunnille? Missä ovat tarinat sotilaista, jotka yrittävät pelastaa henkiinjääneitä? Vaikka zombit siis ovatkin passiivinen elementti, mahdollisuuksia erilaisille zombitarinoille kyllä on.

Tässä mielessä Highschool of the Dead onkin – ainakin toivottavasti – virkistävä poikkeus. Vaikka sen alkuasetelma ei juuri tavallisesta zombiviihteestä poikkeakaan kuin siten, että selviytyjäjoukko koostuu animesarjojen stereotyypeistä (kuten DarkMirage totesi), se on ainakin pitkällinen tarina, jolla ainakin vaikuttaa olevan useampia kortteja pelattavanaan kuin mitä se on vielä paljastanut edes mangassa. Siinä mielessä odotan siltä suhteellisen paljon – en pelkästään tissien, perseiden ja aseiden vuoksi, vaan jo siksi, että sillä on mahdollisuus olla koko zombiviihdegenreä uudistava teos.

Yleensä blogiin tulee arvosteltua sellaisia sarjoja, joista pitää. Ei ole oikein mielekästä esitellä sarjoja, joita ei mielellään haluaisi kenenkään katsovan, koska ne ovat niin huonoja. Valitettavasti kuitenkin 95% kaikesta on roskaa, ja jokainen animefani on varmaan onnistunut katsomaan myös sitä ei-niin-laadukasta tavaraa. Hyvältä kuvauksen perusteella vaikuttava sarja onkin täyttä kakkaa, tai sarja muuttuu puolenvälin jälkeen tylsäksi, näitä riittää. Rähjäämisen hyvässä hengessä tässä kolme omaa pettymystäni, olkaa hyvät!

07 Ghost

En ole mikään yaoisaabisun suurin ystävä, eivätkä tällaiset pseudoyaoisarjat täynnä komeita bishejä oikein ole minun alaani. Anime News Network antoi kuitenkin sarjan ekalle mangapokkarille arvosanan A, joten uteliaisuudesta luin mangaa useamman osan verran. Ihan A:n arvoisesta tavarasta ei minusta ollut kyse, mutta kyllähän mangan parissa nyt viihtyi. Suurin sarjan ongelma on sen aika tylsähköt ja kaksiulotteiset henkilöhahmot: päähenkilö Teito on täysin tyhjä sankarin kuori vailla omaa personaa, pahikset kovin sememäisiä tylsäpahiksia koppalakkeineen ja univormuineen ja lisänä on vielä pari bishiä ”hassuilla” pienillä omalaatuisuuksilla kuten pakkomielle pornoon tai nukkejen rakenteluun. Hahmonkehitys on olematonta tai kliseistä ”nyyh kaveri kuoli nyt minun pitää elää hänen puolestaan”, ja tämä kaikki tietysti nollautuu nopeasti seuraavassa chapterissa takaisin perustilaan. Manga on kyllä piirretty nätisti ja juonenkuljetus on ihan näppärää.

Sitten 07 Ghostista alkoi animesarja, ja Teiton rooliin oli otettu lempiseiyuuni Mitsuki Saiga! Hurraa! Päätin katsastaa animeversion avoimin mielin, siinä näytti trailerinkin perusteella olevan menoa ja meininkiä ja kivat musiikit. Valitettavasti henkilöhahmoja vainosi jopa pahempi onttous kuin mangassa ja sarjan juonikin oli unohdettu fillerikurimuksen tieltä. Animaatio oli kankeaa ja graafinen ilme muutenkin tylsä ja mitäänsanomaton. Yhyy. Jaksoin sarjaa lähes 15 jaksoa Mitsuki Saigan äänen voimalla, kunnes minun oli pakko luovuttaa.

Tytania

Olen aina innoissani, kun alkaa uusi avaruusooppera. En välitä mechasta, mutta avaruussarjat ovat olleet lapsesta asti ehkä siisteintä, mitä tiedän (syytän tästä Kirkiä ja Picardia, penteleet). Tytaniassa oli kasassa vaikka minkä aineksia, perustuuhan se Legend of the Galactic Heroesin kirjoittajan toiseen teokseen, mutta sarjasta ei vain ikinä tullut yhtään mitään. Politikointi oli sentään mielenkiintoista, mutta sen pitäisi johtaa johonkin. Koko sarjassa ei ikinä päästy alkuasetelmaa pidemmälle! 26 jaksoa poliittista vekslaamista, joka on sinänsä ihan jännääkin, mutta lässähtää loppua kohden, kun mitään ei oikeasti tapahdu.

Tytania kärsii myös typeristä hahmoista. Koko ”vastarintaliike” on auttamattoman tylsä ja sen vastahankainen pääjehu Fan Hulic tylsyydessään samaa kastia Teiton kanssa. Katsoja onkin lähes pakosta coolin Tytanian imperiumin ja sen jannujen puolella; oma valopilkkuni sarjassa oli ehdottomasti Jouslain Tytania, siinä vasta ihku mies.Tytanian puolen henkilöhahmoissa tosiaan oli sentään särmää, mutta sarjassa on jotain vikaa, jos toivoo pahisten voittavan ja pyyhkivän hyviksillä lattiaa.

Sarjan animaatio on mitä on. QUARITYÄ on siinä määrin, että se teki joistain jaksoista surkuhupaisaa seurattavaa. Sarjassa ei juuri avaruustaisteluita ollut, mutta ne pari hassua, jotka nähtiin näyttivät aika rumilta nekin. Ikävää, sillä hahmosuunnittelu, taustat ja muu oli niitä juttuja, jotka sarjassa oli tehty hyvin. Kaikkien vaatteet ovat cosplayharrastajalle suorastaan pornoa (Siipiä kauluksissa! Mahdottomia mekkoja! Viittoja!) ja hahmot ovat tunnistettavasti eri näköisiä ja oloisia, ulkonäöstä voi jo päätellä jotain luonteesta. Jouslainin kaulussiipiä ihkuttaen jaksoin melkein loppuun asti – kaksi viimeistä jaksoa jäi katsomatta, kun kuulin, ettei niissäkään tapahdu mitään eikä sarjassa ole loppuratkaisua…

No, oli Tytaniassa sentään eeppisin tunnari missään pitkään aikaan. Muu sitten lätsähti.

Coyote Ragtime Show

Tämäkin sarja vaikutti juonikuvauksen perusteella silkalta voitolta. Vähän kuin Ocean’s Eleven, mutta avaruudessa! Mukana on vielä robottipalkkasoturilolitarobotteja ja jannu, jonka nimi on Katana, nyt lähestytään selvästi laatutavaraa! Asenne vain ei ollut aivan tarpeeksi kieli poskessa, vaan sarja yritti hiukan liikaa olla tosi vakavaa avaruusäksöniä. Tulos oli hiukan huvittava, kun hahmot yrittävät olla tosi SRS pölhön juonen kanssa. Ääninäyttelijätkin osasivat liioittelun hienon taidon kiljumalla suuren rikollispomopäähahmon nimeä aina sopivan dramaattisesti MISTAAAAAAA!

Hei, kenen nimi oikeasti on Mister?

Olihan sarja toki hyvinkin viihdyttävä poikaystävän kanssa yhdessä katsottuna, kun pystyi nauramaan ja pyörittelemään silmiä jonkun kanssa aina uusille ja uusille älyttömille juonenkäänteille. Loppua kohden meno tosin äityi sen verran melodramaattisen pöljäksi, että päädyimme lähinnä tuijottamaan ruutua epäuskoisen lakonisesti.

Tykkäsin kyllä sarjan henkilöhahmoista, varsinkin siitä uhkeasta poliisitädistä. Harmillisesti robololisiskokset jäivät aika yksiulotteiseksi paria poikkeusta lukuun ottamatta. Jossain vaiheessa kiersi huhu, että 12 siskosta saisi oman spinoffsarjan, mutta se ei kai koskaan nähnyt päivänvaloa. Harmi!

Joskus mainitsen ohimennen, että jokin tietty sarja kuuluu tai ei kuulu ns. kärkikymmenikkööni, mutta en ole ennen blogin puolella paljastanut, mitä siellä top kympissäni oikeasti on. Olen yrittänyt välttää mitään tähtien antamista tai pisteytystä, sillä kirjoitan sarjoista mieluummin kuin annan jotain numeerisia arvosanoja. Toisaalta kaikki pitävät listoista, eikö?

Absoluuttiset top ten -listat ovat lisäksi tosi vaikeita tehdä, sillä objektiviisuuden ja subjektiivisuuden raja on melko häilyvä. On objektiivisesti hyvin tehtyjä sarjoja, joiden katselusta olen nauttinut paljon, mutta joissa ei ole ollut juuri sellaisia elementtejä, jotka puhuttelisivat minua tarpeeksi. On myös paljon sarjoja, joista pidän todella paljon, mutta jotka tiedostan lähinnä höntiksi viihteeksi – ne eivät ole tarpeeksi fiksuja tai syvällisiä tai kypsiä, jotta niiden paikka olisi hall of famessani. Viihdyttävyydessä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta pelkkä viihdyttäminen ei enää kelpaa siinä vaiheessa, kun katsotut sarjat lasketaan useissa sadoissa. Toisaalta on myös monia hyviä vakavia sarjoja, joiden katsomisesta en kuitenkaan ole nauttinut: ne ovat hyviä, mutta eivät viihdyttäviä. Tasapaino on aina hankala löytää, mutta minusta seuraavat sarjat ovat siinä onnistuneet. Suurimman osan olen arvostellut tänne jo joskus, osan jo vuosia sitten,  mutta nyt mukana on myös ihan täysin subjektiivista fanityttöilyä!

10.  Shion no Ou

22 jaksoa, 12-vuotias mykkä päähenkilötyttö, paljon shôgin peluuta ja keskinkertaista animointia. Mikään tässä sarjassa ei ensilukemalta erityisesti kilju erinomaisuutta, mutta Shion no Oun taika on sellaista hiukan vaikeammin käsiteltävää. Sarjassa on hienot hahmot, ja koko hahmokaarti saa aimo tujauksen hahmonkehitystä 22 jaksossa, shôginpeluu on jännää ja matsit mielenkiintoisia, je matsit toimivat, vaikka katsoja ei tuntisi pelin sääntöjäkään!

Suurin nerous löytyy kuitenkin sarjan käsikirjoituksesta. Sarja on tiivis, äärimmäisen koukuttava ja menee eteenpäin kuin höyryjuna pysähtymättä ikinä, tämä on turnaussarjojen ehdotonta aatelia. Minulla ei juurikaan ole kilpailuviettiä, mutta vanhana Pokémonyrmynä muistan vielä, millaista on pelata kädet hioten huippuhyvää vastustajaa vastaan. Muut Shion no Oun tyyliset sarjat eivät ole minulle tarpeeksi tiiviitä eivätkä keskity tarpeeksi itse asiaan (pelaamiseen) – ja Shion no Oussa on Ayumi. Olen ehkä vähän helppo, mutta minulta saa helposti lisäpojoja tunkemalla sarjaan kuuman trapin, joka puhuu Romi Pakun äänellä. Shion no Ou on helposti yksi studio DEENin parhaista vedoista, sillä omasta mielestäni animoitu versio on kenties jopa hitusen parempi kuin manga.

Katso, jos nämä iskivät
- melkein mikä tahansa moesarja
- Kaiji, Akagi, Hikaru no Go, Angelic Layer

9. Noein

Kazuki Akane on yksi lempiohaajistani. Hänen sarjoissaan on aina aivan uskomattoman tyylikkäät taistelukohtaukset – ne ovat samalla sekä huikaisevan kauniita ja ilmavia että realistisen graafisia. Noeinissa ei tosin veri lennä ja luut katkeile ihan samaan tahtiin kuin vaikka Birdy the Mighty Decodessa. Noein on Kazuki Akanen kenties paras ohjaustyö ja mielenkiintoinen yhdistelmä slice of lifea ja omaperäistä scifiä. Noein on epätasainen sarja, mutta niin kunnianhimoinen, että annan anteeksi jotkin käsikirjoituksen ja ohjauksen ongelmat. Animaatio on Noeinissa ehdotonta herkkua ja taistelukohtaukset kertakaikkista silmäkarkkia. Fiksu ja omaperäinen scifijuoni siihen lisää, niin ollaan hienojen asioiden äärellä. Vaatii katsojaltaan melko paljon, mutta myös antaa. Hienoa hahmonkehitystä yllättävällä tavalla – enemmän kertominen spoilaisi sarjan… Pidempi ja objektiivsempi arvostelu täällä.

Olen aikamatkailu- ja rinnakkaistodellisuusnörtti, ja Noein tarjoilee näitä elementtejä kukkuroittain. Pelkästään juoni ja taistelukohtaukset ja teemat eivät kuitenkaan olisi riittäneet nostamaan Noeinia ysisijalle ilman Atoria. Psykopahikset eivät yleensä ole se hahmotyyppi, johon erityisesti ihastuisin, mutta Atorin hahmo nyt vaan on ihan huippuhieno. Eikä Karasun ja Fukuroun bromancekaan paljoa perässä tule awesomeasteikolla. Näiden kahden eeppinen matsi kun minusta toiseksi paras animetaistelukohtaus ikinä missään. (Ensimmäinen sija sillä listalla on Kenshin vs Saitou, btw!)

Katso, jos nämä iskivät
- Escaflowne ja muut Kazuki Akanen työt
- Planetes, Narutaru, Now and then, here and there, Neon Genesis Evangelion, Dennou Coil
- slice of life ylipäätään

8. Crest of the Stars

Eräs harmittavan harvalukuisista puhtaista animeavaruusoopperoista ilman ¤%¤%¤%¤# mechoja ja myös yksi parhaista. Sarjan animointi on kenties hiukan köyhää nykyisen animenkatsojan silmään, mutta aikakaudellaan se oli huipputasoa. Mielenkiintoiset hahmot ja kerrankin sarja, jossa päähahmot eivät heti pääse johtaviin asemiin vaan heidän pitää oikeasti mennä kouluun ja harjoitella, plus paljon omia perversioitani (mistä saan miekan ja avaruusaluksen ja viitan?). Jinto on uskomattoman moeeeeee ja maailma hienosti kasattu harmaasävyineen. Kirjoitin tästä juuri viime postauksissa (^_^;;) joten en toista itseäni sen enempää.

Katso, jos nämä iskivät
- Legend of Galactic Heroes tai mikä tahansa avaruusooppera
- tsunderet
- ysärianime

7. Read or Die OVA

Kirjoja? Salaisia agentteja? Äksöniä äksönin perään ja hieno animaatio, johon paloi ennätysmäärä rahaa? Hienot musiikit by Taku Iwasaki? Yurifanipalvelua? WE HAS IT ALL.

Minulle Read or Dien paras osio on kuitenkin päähenkilö Yomiko Readman ja tämän kyky manipuloida paperia. Jo juonisynopsiksen luettuani olin koukussa ja syy, miksi aikoinani liityin animeseuraan, oli halu nähdä tämä OVA isolta screeniltä kunnon äänentoistolla. En kadu mitään. Sarja ei tietenkään kolmessa jaksossa kerkiä esittämään mitään uskomattoman syväluotaavaa psykoanalyysiä, mutta se on yksi tiiviimmistä, parhaimmista ja eeppisimmistä OVA-pätkistä, mitä on. Animaatio on melkein kymmenen vuoden takaista jo, mutta ei näytä päivääkään vanhentuneelta; voitte siis kuvitella, kuinka siistin hurjalta se näytti silloin kymmenen vuotta sitten. Ja ne kirjat, kirjat, kirjat… asuessani vielä vanhempieni luona huoneeni pursui kirjoja – lakkasin laskmasta kirjojani siinä vaiheessa, kun menin laskuissa aina useiden satojen kohdalla sekaisin, joten on ehkä selvää, miksi Yomiko oli ja on minulle jonkinlainen idoli.

Katso, jos nämä iskivät
- Toshokan Sensou
- mikä tahansa äksönanime supervoimilla

6. Princess Tutu

Postmodernin taikatyttöilyn aatelia. Ei kannata antaa hölmön nimen tai ”baletilla pelastan prinssin sydämen” kaltaisten lapsellisten juonisynopsisten pelottaa, sillä Princess Tutu on loppua kohti synkkä, syvällinen, julma ja ehdottoman taidokas sarja aikuisillekin. Musiikit ovat baleteista peräisin ja tietysti siis A-laatua, animointi sulavaa ja tarina taidolla kerrottu. Cornelia Funken Mustesydän jää kauas taakse Princess Tutusta kun puhutaan tarinoista, jotka kertovat tarinoista. Tarina vailla loppua pääsee lähelle, mutta siitä puuttuu baletti. Baletti = jatkuva CMOA!

Princess Tutusta itse asiassa puuttuu sellainen yksi hahmo (tai jossain tapauksissa useampia), jota symppaisin täysillä – muissa tämän listan sarjoissa sellainen hahmo on. Kertoo sarjan laadusta jotain, etten tarvinnut edes mitään henkilökohtaista samaistumisen kohdetta nauttiakseni tästä hurjasti. Toisaalta ”tarina tarinan sisällä” -tropee on aina ollut sydäntäni lähellä, koska pidän kirjoista, tarinoista ja siitä, miten tarinat luodaan (ehkä sen takia roikun TvTropesissa niin paljon!).

Katso, jos nämä iskivät
- taikatytöt, varsinkin Utena
- baletti

5. Haibane Renmei

Voisin lisätä tämän hiljaisen ja filosofisen sarjan tälle listalle jo yhden kohtauksen perusteella – ensimmäisen jakson kohta, jossa Rakka saa siipensä, on lempikohtauksiani ikinä missään median muodossa koskaan.Kohtaus on kaunis, herkkä, tyylikäs, petaa maailman loistavasti ja onnistuu olemaan vielä vähän pelottava ja ällökin. Vau.

Haibane Renmei aloittaa verkkaisesti, mutta päätyy pikkuhiljaa koskettavaksi, surulliseksi ja erittäin elämänmakuiseksi tarinaksi. Plussaa siitä, että kaikkea ei kerrota suoraan, vaan annetaan katsojan omille tulkinnoille tarpeeksi tilaa. Jos jotain inhoan, niin asioiden pakkosyöttyä – hienotunteisuus ja herkkyys toimivat yleensä paremmin kuin alleviivaaminen, ja sen välttämisessä tämä sarja on erittäin hyvä. Jokainen voi ajatella haibaneiden kohtaloista mitä haluaa. Joskus tosin toivoisin, että löytäisin Rakkan omalle Rekilleni… tai kenties tuo Kuuti on sitä, kaivaa minut aina epätoivon suosta!

Katso, jos nämä iskivät
- Lain ja muut Yoshitoshi Abet
- Aria, Mushishi, Kino no Tabi…
- slice of life ylipäätään

4. Azumanga Daioh

Yksi syistä, miksi yhä katson animea ja paras ei-musta animekomedia, jonka olen nähnyt. Kenties internetfandom ja yleinen memeentyminen on himmentänyt sarjan loistoa jossain määrin, mutta sarja, jonka vitsit naurattavat minua lähes seitsemän vuoden ja useiden kymmenien (satojen?) toistokertojen jälkeen, ei voi olla huono. Tähän sarjaan tiivistyy se, mikä koulussa, koulukavereissa ja teini-iässä oli hyvää, hauskaa ja muistelemisen arvoista – Azumanga daioh piristää millaisen sadepäivän vain.

Lempihahmoni on muuten Tomo. Kyllä, olen se tyyppi, joka painaa kaikkia nappeja salaa ja koskee vasta maalattua seinää ihan tahallaan, joka naljailee ja valittaa ja on yleisesti ottaen rasittava ääliö. Ja silloin kun en ole Tomo, esitän fiksua älykköä enemmän tai vähemmän onnistuneesti. :D Voitte arvoida onnistumistani tämän blogin perusteella – joka toinen postaus yrittää olla fiksu animearvostelu ja joka toinen on joku cosplayrölläys.

Et ole oikeasti Tampereelta ellei eväissäsi ole mustaamakkaraa!

Katso, jos nämä iskivät
- Lucky Star, Ichigo Mashimaro, Pani Poni Dash ja muut koulukomediat

3. Kaleido Star

Jos Noein oli Kazuki Akanen paras, tämä on Junichi Saton paras. Kaleido Star ei periaatteessa ole taikatyttösarja, mutta käyttää sen lajityypin tropeet ja kliseet edukseen paremmin kuin oikeastaan mikään oikea taikatyttöily. Kaleido Star on GANBAREEE- ja ”do your best” sekä ”training from hell” -sarjojen metusalem ja jedimestari, ja samalla taikatyttötraditioista ammentava hyväntuulinen shoujo. Kaleido Star on paljon kaikkea, se on kirkasvärinen, kauniisti animoitu, sydäntäsärkevä, julma, pirteä, ihana ja vihastuttava. Kaleido Star osaa herättää tunteita ja 52 jaksossa hahmokehitykselle on aikaa yllin kyllin.

Sirkus antaa puitteet visuaaliseen iloitteluun ja fantastiseen ilma-akrobatiaan, eikä Kaleido Star jätä niitä käyttämättä. Asut ja animaatio ovat paikoin henkeäsalpaavia, ja arvostukseni pelkästään nousi, kun nappasin ebaysta itselleni kirjan verran kuvia animaatioprosessista. Kaleido Star on ehkä hitusen ennalta-arvattava, mutta en laske sitä tämänkaltaisessa sarjassa ongelmaksi – tärkeää ei ole lopputulos vaan tie, ja sen tien mutkat kuvataan erinomaisesti. Henkilökohtaisia lisäpisteitä annan pääparin Soran ja Leylan epämääräisen yurihtavasta suhteesta. Arvostelu.

Katso, jos nämä iskivät:
- Sailor Moon, Cardcaptor Sakura, Full Moon o Sagashite
- irl Cirque du Soleil

2. Toward the terra

Pahamaineiset avaruushomot tietenkin, pelkäsittekö, että unohtaisin? Avaruusoopperoita ei ole koskaan liikaa ja Toward the terra on klassinen, hyvin tehty lajityyppinsä edustaja. Sarja on erinomaisesti käsikirjoitettu ja ohjattu, ja tulos on hyvin tunteellinen ja eeppinen, emoilevaksikin haukuttu sarja. Musiikit ja ääninäyttely ovat erinomaisia, hahmosuunnittelu ihanan retroa ja animaatiokin ihan ok, koko paketti toimii. Ensimmäiset viisi jaksoa ovat kenties vähän puuduttavia, mutta niitä vaaditaan kontrastiksi hienolla voimalla rullaavalle loppupuoliskolle.

Kerrankin sarja, jossa ihmiset oikeasti kasvavat isoiksi, hahmoja seurataan kymmeniä vuosia ja tyypit joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä – sankareita ei avaruushomoista löydä. Okei okei, se LoGH täyttää myös nämä kriteerit, mutta siltä puuttuu yksi meriitti:  Toward the Terra on AINOA fiktiivinen teos ikinä, joka on ikinä saanut minut itkemään lähes koko jakson pituudelta. Kirjoitin arvostelun tästäkin.

Ja se, että toisaalta haluaisin olla Jomy ja toisaalta mennä sen kanssa naimisiin on tässä vaiheessa jo kyllä tosi vanha uutinen.

Katso, jos nämä iskivät
- avaruusooppera: Crest of the Stars, Legend of Galactic Heroes…
- 70-80 – lukujen shoujo
- yaoivibat ja nättipojat

1. Simoun

Simoun on minulle ensinnäkin henkilökohtaisesti tärkeä jollain niin syvällä tasolla, etten halua keskustella sarjasta ihmisten kanssa, joita en koe asian arvoisiksi enkä halua suositella sarjaa ihmisille, jotka koen ”pinnallisiksi” animefaneiksi. En pitäisi tätä blogia ilman Simounia enkä välttämättä olisi muutenkaan aivan se ihminen, joka olen nyt. Kuva liittyy, sillä harva animehahmo muistuttaa minua vähän nuorempana niin paljon kuin Aaeru. Monien mielestä Aaeru on jotenkin tylsä ja ärsyttävä hahmo, mutta en vain pysty näkemään sitä, koska öh, tajuan vähän liian hyvin. Monilta jää sarjaa katsoessa täysin huomioimatta ne hetket ja vuorosanat, jotka tekevät Aaerusta jotain muuta kuin tylsän pirtsakan päähenkilön. Itselleni ne taas kolahtivat kenties liiankin syvälle!

Jos jättää nämä omat henkilökohtaiset kiksini huomiotta, Simoun on ihan objektiivisestikin (lukekaa about minkä tahansa lehden tai pidempään animea katsoneen tyypin tai ANN:n arvosteluita) hieno scifidraama. Sarjan maailma on tarkkaan suunniteltu, taistelukohtaukset jännittäviä, visuaalinen ilme omaperäinen, musiikki sopivan mahtipontista, mutta ilman hahmojaan Simoun ei ikinä toimisi.

Simounissa ihmissuhteet ovat realistisia – yhteistyötä on tehtävä, vaikka ei parhaita kavereita oltaisikaan – sarjan oikea suola. Hahmot eivät ehkä sarjastaan irroitettuna ole uskomattoman koskettavia, mutta Simoun kuvaa ryhmädynamiikkaa ja ihmissuhteita paremmin kuin yksikään toinen katsomani sarja. Tähän kun vielä lisätään melankolinen tunnelma, hieno sanoma aikuiseksi kasvamisesta, upea seiyuutyö ja les yay, ei varmaan ole ihme, että Simoun on minulle ”se” sarja. SoYeah.

Katso, jos luulet olevasi tarpeeksi fiksu. Simoun ei  ole kaikkien teekuppi, kannan yhä kaunaa siitä, että paikallinen animeseura vihasi Simounia eeppisesti – otin sen lähestulkoon henkilökohtaisena loukkauksena.

Avaruustaisteluita täynnä olevassa sarjassa animaation laatu on tärkeä kynnyskysymys. Crest of the Stars on jo vanha sarja ja tyyli saattaa nykykatsojan silmään näyttää vähän vanhentuneelta, mutta animaation laadussa sen ei tarvitse hävetä yhtään. Avaruustaistelut ovat selkeitä ja näyttäviä, saavutus, jolla kovin moni sarja tällä kökköCG:n aikakaudella ei voi kehuskella. Myös muut kuin avaruusräimistelykohtaukset on oikeasti animoitu; animaatiosäästöä ei juuri näy. Osin täytyy tietysti kiittää loistavaa lähdemateriaalia, mitä niihin taisteluihin tulee.

Seikai-sarjojen avaruustiedesysteemi sord-portteineen ja kaksiulotteisine pseudoulottuvuuksineen antaa mahdollisuuden ja universumin sääntöjen mukaan järkeenkäyvän selityksen sille, miksi avaruustaisteluita voi esittää 2D-skeemoina näytöillä ja muilla. Itseäni ainakin ärsyttää lähes kaikkien avaruussarjojen helmasynti, jossa avaruustaistelut toimivat täysin 2D, eikä kukaan koskaan hyökkää ylhäältä tai alhaalta. Toisaalta 2D-taisteluita on huomattavasti helpompi kuvata ja katsojan seurata, minkä takia tämä esitystapa on niin suosittu fiktiossa. Abhien ja muiden avaruusmätöt toimivat sillä periaatteella, että on olemassa rinnakkainen kaksiulotteinen avaruus, jossa avaruusalukset matkustavat valoa nopeammin. Itse taistelut kuitenkin käydään normaalissa 3D-avaruudessa, mutta ennen alusten kohtaamista niiden liikkeet voi esittää 2D-”pelilaudalla”. Taisteluita on helppo seurata, mutta ne ovat universuminsa sääntöjen mukaan toimivia ja realistisia. Jääkaappitäydellisyyttä!

Bang Bang Boom

Taistelut myös esitetään monen portaan näkökulmasta, sekä komentajien että alempana olevien. Liian usein sarjoissa päähenkilö, joka on jonkinlainen pilottinero tai strategiaihmelapsi, onnistuu yksin tuhoamaan kokonaisia armeijoita tai toimimaan koko armeijan komentoketjun yli. Seikai-sarjoissa huolimatta siitä, että Lafiel ja Jinto ovat päähenkilöitä, he eivät pelasta koko maailmaa – he ovat vain pieniä tekijöitä isossa kuvassa. Taisteluiden kulusta ja muusta päättävät korkeammalla olevat, amiraalit ja viime kädessä keisarinna, siinä ei paljon yhden pienen taistelupurkin komentajalla ole asiaa nipottaa. Lafielin aluksessa ei myöskään ole mitään superhyperaseita tai jotain uskomatonta kokeellista teknologiaa, joka tekisi juuri hänen aluksestaan jotenkin superihmeellisen ja antaisi kerrontateknisesti helpon keinon saattaa päähenkilö ulos pinteestä kuin pinteestä superpyssyä käyttämällä.

Kaikki tämä taisteluiden nerokkuus olisi kuitenkin turhaa, jos sarjassa ei olisi henkilöitä joiden puolesta taisteluiden tulosta jännittää. Olen aiemminkin maininnut, miten pidän päähenkilöistä, jotka eivät ole perinteisiä sankarityyppejä supervoimilla vaan jotenkin ”nössömpiä”, oli sitten kyseessä Kenshin tai Black Lagoonin Rock. Seikai-sarjoissa minulla on Jinto. Jintolla ei ole Abhien luontaisia kykyjä avaruusmatkailuun, vaikka hän laillisesti Abh onkin. Jinto on tietysti varsinkin alussa katsojan ikkuna Abhien maailmaan ja kulttuuriin – Jinto kysyy tyhmät kysymykset katsojan puolesta ja näin saadaan joku kätevästi selostamaan maailmaa ja sen tapoja sekä katsojalle että Jintolle. Jinto on kuitenkin myös mielenkiintoinen hahmo kerronnallisen funktionsa lisäksi. Jinto ei ole missään vaiheessa valinnut, mitä elämällään tekisi. Abh-aatelisen kohtalo vain sysäytyy hänelle etäisen isän tekemien päätösten kautta. Jinto on luonteeltaan konfliktia kaihtava ja niin hän menee virran mukana ja tekee, mikä milloinkin on sopivinta tai kätevintä.

So cuet aww

Tähän mennessä animoidut sarjat ovat oikeastaan Jinton kasvutarina, sillä vasta viimeisessä OVA-sarjassa hänen tulee todella valita. Sitä ennen Jinto on voinut olla molempia: toisaalta hän on Abhien pariin aina tervetullut, mutta toisaalta koska Jinto ei ole geneettisesti Abh, hän voisi aina luopua tästä manttelistaan ja muuttaa jonnekin planeetalle asumaan elämään tavallista ihmiselämää ilman, että hän olisi sinitukkaisena heti tunnistettavissa Abhiksi. Banner of the Stars II:ssa Jinto ymmärtää, että hänellä on tiettyjä velvollisuuksia. Sarjassa vankilaplaneetan asukkaita ihmetyttää, kun Jinto jää epävakaisiin oloihin hoitamaan asioita Abhien imperiumin puolesta – mitä siteitä hänellä Abheihin on, eihän hän edes ole oikea Abh, pelkkä nousukas! Jinto kuitenkin haluaa itse jäädä. Viimein OVA-sarjassa Jinto on pakotettu tekemään sopimus, jonka mukaan hän (tai seuraavatkaan Hyden jaarlit) eivät saa astua Hyden planeetan, Martinen, pinnalle. Hyde kun ei ole kovin Abh-myönteinen systeemi ja jopa Jinton vanhat tutut pitävät tätä maanpetturina. Jinto estää sodan, mutta kadottaa viimeisenkin yhteytensä kotiplaneettaansa ja vanhaan elämäänsä. Jinto ei kuitenkaan ole vieläkään mitenkään varma siitä, että Abhit olisivat oikeassa tai jotenkin parempi vaihtoehto – hän valitsee Abhit Lafielin takia. Vaikka sitä ei kukaan ääneen sanokaan, taitaa olla Jinto aika pahasti lätkässä kyseiseen abhprinsessaan!

Abhit esitetään sarjassa melko mielenkiintoisessa valossa. Varsinkin ihan ensimmäisiä Crest of the Starsin jaksoja katsoessa kuvittelee helposti, mihin suuntaan sarja voisi mennä: pahat sinitukkaiset avaruushaltiat valloittavat planeetan ja sen presidentin poika lähtee kapinaliikkeen johtajaksi! Yllätys onkin melkoinen, kun sarja siitä lähtien esitetään Abhien näkökulmasta. Abhit eivät kuitenkaan ole mitenkään yksiselitteisesti tarinan hyviksiä, aivan kuin vastapuoli, ihmisten valtioiden liitto, ei sekään ole yksiselitteisen paha. Pikemminkin on niin, että sota on pakollinen välttämättömyys ja paha, jota kukaan (paitsi ehkä joku vähän kilahtanut amiraali Spoor/Spaurh) ei erityisesti halua käydä, vaikka onhan sota tietysti sankarillista ja kunniakasta. Abhien tavoitteena on koko avaruuden herruus – kaikki aluksethan Abhien imperiumissa kuuluvat valtiolle eikä niitä voi omistaa – jotta sotia ei enää olisi. Abhit eivät kuitenkaan ole mitään rauhanlähettiläitä, sota ei haittaa, jos siitä on hyötyä,  eikä meno ole kovin diplomaattista, soditaan loppuun asti sata lasissa. Abhit kun eivät välitä, mitä mieltä heistä ollaan.

Aika nätti lens flare sun planeetalla, Jinto-hakushaku

Toisaalta Abhien imperiumissa on paljon hyvää. Planeetat saavat itsenäisesti päättää asioistaan, kunhan eivät sotkeudu ilmakehän yläpuolisiin juttuihin. Ja toisaalta, kenellä tahansa planeettojen välisestä matkustelusta kiinnostuneella on mahdollisuus liittyä avaruuslaivastoon ja anoa kansalaisuutta. Huolimatta geneettisen perintönsä tarkasta vaalinnasta elffikorvia myöten Abhit eivät ole rasistisia. Geneettisesti ei-Abh on heille ihan samanlainen Abh kuin kaikki muutkin. Kukaan ei naureskele Jinton ruskealle tukalle. Tosin, kaikkien Abhien lasten tulee näyttää ulkoisestikin Abheilta, joten Jinton lapset tulevat olemaan aikoinaan sinitukkaisia.

Toki on aika ilmiselvää, että hieman kuin Tolkienin haltiat, Abhit ovat tekijänsä kehittämä ideaalirotu. Abhit ovat eräänlaisia ideaaliavaruusjapanilaisia. Kaikki pelaavat samaan pussiin imperiumin hyväksi, feodaalinen järjestelmä toimii täydellisesti ja kaikki kruununperijät ovat aina hyviksiä ja mallikansalaisia, yksittäiset Abhit ovat kunniantuntoisia ja vastuuntuntoisia sankareita, ja niin edelleen. Sarjassa kerrotaan aivan suoraan, että aikoinaan avaruudentutkimukseen luotu orjarotu karkasi luojiltaan, soti näitä vastaan ja voitti – tulos ovat Abhit. Ja niin, se Abhit kehittänyt valtio sijaitsi kuulemma vanhan maailman Aasiassa. Hyvin hienovaraista!

Avaruusopperan genressä ei ehkä animessa ole liikaa kilpailua, mutta nämä kolme Seikai-sarjaa ja kaksi OVAa ovat pelkästään hyviä sarjoja, eivät vain pelkästään hyviä avaruusoopperoita. Itse arvostan ne ~koskettavien~ tarinaelementtien takia korkeammalle kuin vaikka kaikkien suosikin LoGHin, mielipideasioita toki, vaikka LoGH voittaakin Seikait univormujen tyylissä.

Ja tämä on silkkaa neroutta!

Joskus viime vuonna Tytanian petettyä minut monellakin saralla ja odotellessani uuden Star Trek -leffan ensi-iltaa, täytin avaruusooppera-aukon viihdekulutuksessani vanhalla ja hyväksi havaitulla, eli Seikai-sarjoilla. Puhdasta avaruusooppera-animea on hyvin vähän; minä en välitä mechoista juurikaan ja vielä vähemmän mechoista avaruudessa, ja puhtaan avaruusalusanimen löytäminen ilman mechoja on hankalaa. Onneksi joitain hyviäkin on; tietenkin eräs suursuosikkini Toward the Terra, ja sitten nyt jo ansaitusti klassikon arvon saanut Seikai-sarjojen joukko. Nämä Hijokublaa Hiroyuki Moriokan kirjoihin perustuvat sarjat ovat avaruusoopperaa puhtaimmillaan, ja lisäarvoa tuo huolellinen maailman rakentaminen. Moriokaa voisi jopa kutsua avaruusoopperan Tolkieniksi.

Tarina menee näin: kaukana tulevaisuudessa ihmiskunta asuttaa lähes koko galaksia. Tarinan keskiössä on Abhien imperiumi. Abhit ovat geneettisesti muokattu ihmisrotu, joilla on joitain ominaisuuksia, jotka auttavat sopeutumista elämään avaruusaluksilla: elin (kolmas silmä), joka auttaa avaruusaluksen ohjaamisessa, parempi G-voimien kestokyky sekä pidempi elinikä. Siniset hiukset ja hallitsijasuvun haltiakorvat ovat vain plussaa. Abhit ovat sopeutuneet avaruuteen niin hyvin, että suurin osa rodun edustajista ei ole edes ikinä käynyt planeetan pinnalla. Abhien imperiumi on kiinnostunut avaruuden herruudesta; valtaamiensa aurinkokuntien planeettojen sisäiseen politiikkaan se ei puutu. Osa ihmiskunnasta näkee Abhit vähintäänkin avaruusolioiden kaltaisina, osa suorastaan hirviöinä ja Abhit itse eivät yleensä viitsi harhaluuloihin ja huhuihin puuttua.

Tästä se alkaa

Martine-planeetalla asuva Jinto Linn on planeetan presidentin poika. Eräänä päivänä Abhien avaruuslaivasto saapuu ja julistaa ottavansa kyseisen avaruuden kolkan hallintaansa. Abhien yhteiskuntajärjestelmä on feodaalinen ja sen puitteissa joku Abhien aatelistosta asetetaan aina uuden valloitetun systeemin hallitsijaksi – Martinen presidentti tekee kuitenkin Abhien kanssa sopimuksen, että Hyde-systeemin hallitsija tulee heidän omiensa joukosta, ja on siis loogisesti presidentti itse. Näin Jintosta tulee yllättäen Abhien aatelistoa itsekin, ja mukana seuraa komeankuuloisen Abh-nimen Linn Ssynec Rocr Ïarlucec Dreuc Haïder Ghintec lisäksi vaatimus opetella Abhien tapoja ja kieltä sitä päivää varten, kun Jintosta tulee isänsä kuoltua Hyden jaarli.

Tämä on sekä ensimmäisen kirjan että sen perusteella tehdyn animesarjan alkuasetelma. Morioka on selvästi nähnyt valtavan määrän vaivaa luodessaan Abheille historian, tavat ja kokonaisen kielen. Animesarjassakin baronhia, Abhien puhumaan kieltä, näkee jatkuvasti sekä tekstinä että kuulee hahmojen suusta. Kyseessä ei ole vain muutamia sanoja käsittävä hatusta vedetty mukakieli, vaan baronhia voi ihan oikeasti puhua; Morioka on kehittänyt kielelle lausuntasäännöt, kielioppia ja vielä historiankin. Harmillisesti tosin Bandain DVD-julkaisu ryssii baronhinkäytön kauniisti teksittämällä nimet ja termit lähinnä satunnaisiin kirjoitusasuihin, kun nimillä olisi olemassa myös oikeat kirjoitusasut latinalaisille aakkosille. Kielinörttinä harmistun joka kerran, kun ruudulla näkyy Lafiel Lamhirhin sijaan.

Vakavaa avaruusoopperaa!

Ensimmäinen animesarja Crest of the Stars on Jinton ja Abh-prinsessa Lafielin (käytän nyt tuota kirjoitusasua, koska sen kaikki tunnistavat) tapaamisen tarina. Mukana on jonkin verran avaruustaistelua ja politikointiakin, mutta pääasiassa ensimmäinen sarja lähinnä esittelee maailman, tärkeimmät henkilöt ja antaa pienen kivan seikkailun päähenkilöilleen seikkailtavaksi. Lafiel on ensimmäinen Abh, jonka Jinto tapaa, ja vasta Lafielin kautta Jinto varsinaisesti tutustuu Abhien elämäntapaan. Lafielin ja Jinton kehittyvästä suhteesta muodostuu koko Seikai-sarjojen idea. Jintosta ja Lafielista tulee sarjan edetessä parhaat ystävät, ehkä jotain muutakin. Lafiel tosin on liian itsepäinen myöntääkseen tunteitaan yhtään kenellekään, ja toisaalta molemmat tietävät aivan liian hyvin, että Lafielin elinikä tulee olemaan ainakin kaksi kertaa yhtä pitkä kuin Jinton.

Crest of the Starsissa pääparimme tutustuu, tapaa monia muita tärkeitä henkilöitä ja todistaa koko galaksinlaajuisen sodan syttymistä. Sarjan lopussa Jinto ja Lafiel lähtevät eri teille; molempien täytyy aatelisasemansa takia suorittaa velvollisuutensa Abhien avaruuslaivastossa. Jinto saa pelkkänä jaarlina valita erikoistumisensa suunnan, mutta Lafielin on keisarinnan tyttärentyttärenä käytännössä pakko pyrkiä ensin pikkualuksen kapteeniksi ja siitä edetä toivottavasti jonakin päivänä amiraaliksi asti. Seuraavassa sarjassa Banner of the Stars I hypätäänkin ajassa muutama vuosi eteenpäin: Lafiel on nyt pienen avaruusaluksen komentaja ja Jinto hänen alaisuudessaan huoltoupseerina.

Amiraali Spoor ja sen miekka, uuhaah

Banner of the Stars I onkin lähes kokonaan avaruustaistelua, enkä voi oikein sanoin ilmaista, kuinka iloiseksi kyseinen sarja olemassaolollaan minut tekee! 13 jaksoa pelkkää hurjaa avaruustoimintaa mielenkiintoisilla hahmoilla, kunnon taktiikoilla politikointia unohtamatta. Oman lisänsä soppaan tuovat kaikki Abhien amiraalit, jotka ovat lievästi sanottuna omalaatuisia persoonia. Näiden sananvaihtoa neuvonantajiensa ja vihollislaivueiden komentajien kanssa on ilo seurata.

Banner of the Stars II on sarjoista eniten Jinton sarja. Anime keskittyy kahnaukseen vankilaplaneetalla, jonka Jinto saa tehtäväkseen selvittää. Avaruustaisteluita on vähemmän, ja pääpaino on enemmän politiikalla ja Jinton hahmonkehityksellä. Monet pitävät tätä huonoimpana Seikai-sarjana; omasta mielestäni tälläkin sarjalla on tarinassa paikkansa, mutta olisi niitä avaruustaisteluita saanut olla hiukan enemmän!

Uusimmat lisäykset Seikai-sarjoihin ovat kaksi OVA-sarjaa. Ensimmäinen kaksi jaksoa pitkä tarina on kaiken tähän mennessä tapahtuneen tilinpäätös, kun Jinto palaa kotikulmilleen Abhien valloitettua Hyde-systeemin sodassa takaisin jo menetettyään sen vihollisen puolelle yhdessä välissä. Koko tarina ei missään nimessä vielä päätytähän OVAan vaan jatkuu kirjoissa, mutta jos nyt käy niin, ettei tarinaa animoida enää tämän pidemmälle, OVA toimii kyllä tarpeeksi hyvänä lopetuksena. Toinen OVA on pieni lisätarina Lafielin isän ja ja äidin nuoruudesta – ihan söpö, muttei tuo sarjaan mitään erityistä lisää.

Osat 1, 2.

Viimeisen kahden Aoi Bungakun tarinan yhteinen nimittäjä on Ryunosuke Akutagawa. Tarinoista ensimmäinen, Spider’s Web, on Japanissa hyvinkin tunnettu satu. Koska kysymys on sadusta, on myös tarinan animeksi sovittava jakso Aoi Bungakun tähän mennessä suoraviivaisin ja helppotulkintaisin. Spider’s Web kertoo meille läpeensä pahan ihmisen tarinan, joka saa helvetissä viimeisen pelastumisen mahdollisuuden, ja mokaa senkin itsekkyydessään ja niin ollen on tuomittu ikuiseen kärsimykseen. Tarinan filosofia on tietysti enimmäkseen lähtöisin itämaisista uskonnoista (alkuperäisessä tarinassa nähdään Buddha, jota animeversio ei meille näytä), mutta yllättävää kyllä, tämä tarina voisi löytyä länsimaisestakin satuperinteestä – kadotuksen teema sopisi hyvin kristinuskoonkin. Miksiköhän tämä satu ei ole päätynyt länsimaisiinkin satukirjoihin näinä globalisaation aikoina?

Spider’s Web on visuaalisesti komea. Edelliset tarinat ovat kaikki sijoittuneet selkeästi Japaniin, mutta tämä ja sitä seuraava Hell Screen on sijoitettu fantasiamaailmaan. Kahta jaksoa varten luotu maailma on värikylläinen ja kaunis, jonkinlainen yhdistelmä Venetsian karnevaaleja, samuraijapania ja satulinnoja. Näkisin mielelläni tätä maailmaa enemmänkin kuin kahden jakson ajan! Toisaalta Spider’s Web oli ensimmäinen Aoi Bungakun tarina, jossa liikettä ei aina ole animoitu täydellisesti, vaan on sorruttu vauhtiviivojen käyttöön. Onneksi karkkivärit ja huikea visuaalisuus pelastavat. Myös musiikki tukee kokonaisuutta hyvin, vaikka muutama raita onkin kierrätetty aiemmista tarinoista.

Hell Screen sijoittuu samaan maailmaan ja Spider’s Webissä vilahtanut kuningas tekee nyt paluun päähenkilönä. Hell Screen kertoo taiteesta ja siitä, kuinka pitkälle taiteilija voi mennä tehdessään taidetta. Aihe on aina ajankohtainen, Suomessakin päästiin pohtimaan tätä filosofista kysymystä pari vuotta sitten, kun Kiasma otti kokoelmiinsa sen surullisenkuuluisan kissantapporunkkausvideon. Muistatte varmaan. Hell Screenissä taitelija saa tehtäväkseen kuvata kuningaskunnan sellaisena, kuin hän sen näkee. Tyrannimaisen kuninkaan valtakunta on toki päältäpäin kaunis, mutta taiteilija haluaa kuvata sen kaiken kärsimyksen, jota kuningas vallanhimossaan tuottaa. Pakkomielteessään taitelija etsii inspiraatiota katsomalla kauheuksia, mutta minkään julmuuden näkeminen ei tahdo riittää… en spoilaa loppuratkaisua, mutta tässä tarinassa ei ole hyviksiä tai oikeita ratkaisuja. Taas kerran on kyse osin omaelämänkerrallisesta teoksesta ja Ryunosuke Akutagawa teki itsemurhan painittuaan taiteentekemisen kanssa tarpeeksi kauan.

Aoi Bungaku on vain 12 jaksoa pitkä, mutta minusta tuntuu, kuin olisin katsonut kuusi pidempää sarjaa. Joka tarinan jälkeen piti pitää miettimistauko, eikä tämä sarja ole helposti omaksuttavaa tai viihteellistä sorttia. Silti suosittelen tätä ihan kaikille, jotka kaipaavat animeltaan muutakin kuin helppoa ajantappotapaa. Aoi Bungakun monipuolisuus takaa sen, että vaikka yksi tarina ei kovin paljoa iskisikään, tarinoiden joukosta löytyy takuulla joku itseä koskettava. Oma suosikkini tarinoista oli In the Forest, Under Cherries in Full Bloom, joka oli mestarillinen yhdistelmä komediaa, kauhua ja allegoriaa, toisena varmaan ihanan suurieleinen ja homoileva Run, Melos.

Aloittaessani katsomaan Aoi Bungakua olin aivan varma, että sarjasta ei tultaisi paljoa puhumaan ja saisin katsoa sen subittomana. Yllätyksekseni sarja on kerännyt melko paljon faneja, vaikka mistään jättisensaatiosta ei voikaan puhua, kaltaiseni ”kypsemmät” animenkatsojat ovat löytäneet sarjan. Toivottavasti tästä on innostunut Japanissakin joku ja saadaan jatkoa! Toisaalta, jonkinasteisesta sarjan keräämästä hypestä huolimatta, jos vaikka cossaisin kahden viimeisen jakson tyrannikuningasta (ihana hahmodesign!), en usko kenenkään tunnistavan hahmoani. Ne ihmiset, jotka ympäri maapalloa katsovat Aoi Bungakun kaltaisia sarjoja, ovat harvassa ja lisäksi yleensä hiljaisia eivätkä niinkään ota osaa coneihin, cossaamiseen ja muuhun fandomoheistoimintaan, joka minulle on hyvin rakasta.

Ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa ja ottavat osaa fandomiin, yleensä pitävät samoista sarjoista kuin fandom – niistä sarjoista, jotka ovat pinnalla. 90-luvulla kaikki puhuivat Evangelionista, Cowboy Bepopista ja muista, nyt skeneä pyörittävät Haruhi (joka on jo vähän passe), Umineko, K-On, kaikki Nisio Isinin kynäilemä ja tyttöjen suursuosikkina Hetalia ja Kuroshitsuji. Edellä mainituista sarjoista pidän vain Evangelionista ja Haruhista, ja niidenkin tapauksessa vain joistain elementeistä niissä. Yksikään suursuosittu sarja lukuun ottamatta Azumanga Daiouta ei ole koskaan ollut lähelläkään suosikkilistojani animen tai mangankaan saralla. En pidä sellaisista tarinoista, jotka iskevät moniin: minulla on kriitikon maku ja tiedostan sen itsekin. Olen käytännössä aina samaa mieltä joidenkin ANN:n kovasanaisimpien arvostelijoiden ja taidehomon maun omaavien animebloggarien kanssa. Tämä tekee ystävien ja tuttujen hankkimisesta vaikeaa, koska yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Makuni tekee fandomsuhteestani hyvin ongelmallisen – pysyäkseni mukana fandomissa ja jotta minulla olisi jotain puhuttavaa muiden animefanien kanssa, joudun katsomaan suosittuja sarjoja, joista en pidä ja joiden katsomisesta tulen yleensä lähinnä ärsyyntyneeksi. Mutta jos en katsoisi niitä edes vähän, minulla ei olisi yhtään mitään puhuttavaa, olisin hikikomori, oma saarekkeeni fandomissa, fiksu kriitikko, jolla ei olisi mitään yhteistä kenenkään kanssa. Monet kertovat cosplayharrastuksen tuoneen näille paljon uusia ystäviä, kun joku on tullut vetämään näitä hihasta ja pyytänyt photoshoottiin muiden samaa sarjaa pukuilevien kanssa. Minulle on käynyt näin vain kahdesti; cossasin ensimmäisellä kerralla Rozen Maidenista ja toisella Code Geassista. Kummaltakaan sarjalta ei kulttistatusta ja suosiota puutu. Kun cossaan jotain itselleni hyvin tärkeää sarjaa, sitä ei yleensä tunnista kukaan ja saan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Olen jonkinasteisessa pattitilanteessa. Haluan olla sosiaalinen ja jutella ihmisten kanssa animesta ja mangasta aina kun se suinkin on mahdollista, mutta marginaalinen makuni tekee sen hyvin vaikeaksi. Itsensä pakottaminen katsomaan ja lukemaan sellaista, josta en oikein pidä, tuntuu sekin väärältä ratkaisulta (eikö minun pitäisi mieluummin käyttää vapaa-aikani sellaiseen, josta todella nautin?).

Minusta olisi kivaa pohtia joitain suosikkisarjojani – gasp – kavereiden tai ystävien tai edes contuttujen tai animeseuran porukoiden kanssa, mutta se ei ole oikein koskaan onnistunut paria iloista poikkeusta lukuun ottamatta. Pari vuotta sitten altistin animeseurankin suosikeilleni vidisten muodossa, ja palaute oli melkoisen tyrmäävää. No, onneksi on edes tämä blogi fandomin henkireiäkseni, täällä voin pölistä niin paljon kuin ikinä haluan kaikenlaisista hämmentävistä sarjoista pelkäämättä sitä, että uuvutan kuulijani!

Ensimmäinen osa täällä.

Natsume Sosekin kirjaan perutuva Kokoro on sarjan tähän mennessä kehnoin tarina. Huono se ei ole, mutta ei myöskään niin taidokas kuin kaksi edellistä tarinaa. Sovitus kärsii siitä, että kirjasta on animoitu vain sen viimeinen kolmannes. Nyt tarina on hieman irrallinen, vaikkakin kirjasta poiketen se kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, mikä tuo kerrontaan tiettyä syvyyttä, jota alkuperäisteoksessa ei ole, sillä kirjassa saamme vain Sensein näkökulman tapahtumista.

Kokoron hienovarainen kolmiodraama on herkästi kerrottu ilman mitään turhaa – ei turhia sivuhahmoja, ei turhia kohtauksia, ei turhaa musiikinkäyttöä, kaikki on kovin hiottua ja vähäeleistä. Ainoa silmiin häiritsevästi pistävä seikka on K:n ulkomuoto. Liian karikatyyrimäinen hahmodesign istuu huonosti Kokoron vähäeleiseen maailmaan.

Kahden eri näkökulman jippo on kuitenkin se, mitä kahden jakson mittaisesta Kokorosta jää viimeksi käteen. Tosin vaikkapa wuxiarainan Heron nähneelle Kokoron kikkailussa ei ole mitään uutta, vaikka talven ja kesän sekä intohimon punaisen ja seesteisen sinisen vuorottelu näkökulmasta riippuen ihan näppärästi toimiikin. Se, että tarina kerrotaan jipon ja kikan avulla, vie kuitenkin voimaa itse pääasialta eli tarinan sanomalta. En ole mikään kirjallisuudentutkija ja ainoa meriittini on äidinkielen laudatur, joten koen aina olevani vähän heikoilla vesillä lähtiessäni analysoimaan kertomusten teemoja ja vääntämään mahdollisia tulkintoja, varsinkin kun kyse on oikeasti merkittävistä teoksista tai ainakin niiden sovituksista. Minusta Kokorossa oli kuitenkin pohjimmiltaan kyse ihmisen yksinäisyydestä ja siitä, miten toisen sydäntä ja aivoituksia ei voi kukaan toinen täysin ymmärtää ja miten helposti eleet ja vähät sanotut sanat voi tulkita väärin. Kikkailu ja jippoilu auttaa tätä teemaa näyttämällä hyvinkin erilaiset tapahtumaketjut eri hahmojen näkökulmista – totuus on varmaan jotain tästä välistä. Ongelma on kuitenkin, että kikka on aina kikka ja sellaisena itsetietoinen kerrontaratkaisu sillä huonolla tavalla, joka jättää hiukan huonon maun: eikö pelkkä tarina muka itsessään olisi riittänyt ilman mitään pelleilyä?

Kokoron jälkeen vuorossa on toinen Osamu Dazai -pätkä, kahden jakson mittainen Run, Melos!. Tässäkin sovituksessa alkuperäistä tarinaa on laajennettu ja mukaan on tuotu Dazain uudelleenkertoman kreikkalaisen myytin lisäksi kehystarina. Ohjaaja on sama kuin eräässä suosikkianimessani Mouryou no Hakossa, ja Run, Melos on täynnä samaa hidasta tunnelmaa ja loistavaa dialogia. Ohjaaja Ryosuke Nakamura on fansubbaajien painajainen, sillä hänen teoksissaan puhutaan paljon ja vaikeilla sanoilla – Mouryou no Hakon subbaamisessa kesti pari vuotta ja nyt kun sarja on viimein käännetty kokonaan, voisin sen myös tänne arvostella jossain välissä…

Eksyn aiheesta. Run, Melos on Aoi Bungakun tarinoista se homoin, sillä hahmosuunnittelun on tehnyt Prince of Tennis -mangaka Takeshi Konomi ja tarinan teemanakin on miesten välinen ystävyys, joka, köhhöh, animepiireissä usein tulkitaan joksikin muuksi ainakin, jos katsoja on naispuolinen henkilö. Run, Melos on kuitenkin ihan objektiivisella silmälläkin kohtuullisen ghey ja fanipalvelu-melkeinpusukin löytyy. Tähän melkeinhomoiluun kuuluu onneksi myös hyvä tarina tai oikeastaan kaksi, joista kumpikaan ei sorru mihinkään helppoihin ratkaisuihin ja hommassa on ihan aitoja tunteitakin. Ihmeellistä kyllä, substanssia homoiluanimessa!

Run, Melos on kerrontatavaltaan teatraalinen ja kovin draamaileva silloinkin, kun ei kuvaa näyttelemistä tai näytelmää. Ohjaaja on ollut aiemmin mukana mm. Death Notea tekemässä ja näissäkin kahdessa jaksossa nähdään paljon dramaattista vihkoon kirjoittamista – tosin tällä kertaa ilman oopperamusiikkia ja maanista naurua. Teatteriin sijoittuva tarina kyllä saakin olla vähän teatraalinen: minua ei ainakaan kummastuta, että näytelmiä työkseen kirjoittavan tyypin sisäinen monologikin on kovin grandiöösiä ja pömpöösiä.

Animaatio on näissäkin jaksoissa täydellistä silmäkarkkia. Liike on kuvattu tavalla, josta tappeluanimet voisivat ottaa mallia ja henkilöiden ilmehtiessä ja puhuessa animaatiosäästöä ei ole näkyvissä missään. Hahmot ovat todella ilmeikkäitä ja silti realistisen näköisiä. Värit ovat tässäkin lähinnä ruskeita ja tummia sävyjä, paitsi muutamassa erityisesti kirkkautta ja värejä korostavassa kohdassa.

Melosin jälkeen on vuorossa vielä kaksi jaksoa, jotka ovat periaatteessa kumpainenkin oma tarinansa, mutta nivoutuvat kuitenkin yhteen. Tämäkin teksti kasvoi kuin nälkävuosi, joten viimeiset kaksi jaksoa arvostelen vielä erillisenä postauksenaan ja tarkoituksenani olisi silloin höpistä myös vähän tällaisten taidehomojen ja kriitikon maun omistavien pellejen kuin minun ongelmallisesta animesuhteesta. Syvällistä itsetutkiskelua ja moesarjojen haukkumista tiedossa, pysykää kanavalla!

Katsottuaan tarpeeksi animesarjoja jossain vaiheessa alkaa nyppiä se, miten ne kaikki ovat jotenkin … samanlaisia. Tylsiä. Tarkoitettu joko 12-15 -vuotiaille pojille (”musta tulee isona maailman paras leivänpaistaja/ninja/shamaani/go-pelaaja”) tai otakuille (”täs sarjassa ois söpöjä tyttöjä ja ne tekis jotain söpöö”).  Siksi katson mielelläni sarjoja, jotka jo kuvauksen perusteella kuulostavat ihan erilaisilta kuin mikään, mitä siihen mennessä on nähty, tai joilla on erikoinen visuaalinen ilme. Aoi Bungaku on hieman molempia. Tämä kunnianhimoinen 12-jaksoinen sarja sovittaa 6 Japanin kirjallisuuden merkkiteosta animemuotoon: joka tarinassa on eri ohjaaja, eri seiyuut, eri hahmosuunnittelija ja eri tyyli. 12 jaksossa saa siis oikeastaan 6 eri sarjaa, ei minusta ollenkaan huono kauppa. Lähdemateriaalissakaan ei ole valittamista,  taatusti hieman kypsempää settiä kuin ranobet tai manga.

Kirjoittaessani tätä postausta homma alkoi hiukan levitä kasaan ja kirjoituksen pituus saavutti kriittisiä mittoja, joten laitan tähän kommenttini vain kahdesta ensimmäisestä tarinasta, loput neljä seuraavat myöhemmin.

Sarjan ensimmäinen adaptaatio, Osamu Dazain kirjaan perustuva No Longer Human (Ningen Shikkaku) on myös pisin yksittäinen tarina neljällä jaksollaan. Kyseinen kirja on eräs Japanin arvostetuimmista ja luetuimmista kaunokirjallisista teoksista, ja sen teemat voi löytää myös muista sarjoista hieman kaivelemalla. Melkein voisi sanoa, että tämän tarinan katsominen tai lukeminen muodossa tai toisessa pitäisi kuulua otakun yleissivistykseen: tarinan tunteminen tuo ”ahaa”-elämyksiä vaikka Sayonara Zetsubou Sensein tai Neon Genesis Evangelionin katsomiseen.

No Longer Human kertoo miehestä, joka ei pysty elämään elämäänsä samalla lailla kuin muut ihmiset: hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi tavalla tai toisella, piiloutuu feikin (naisten)naurattajan rooliin, ei pysty näyttämään todellista minäänsä toisille ja aina saavuttaessaan jotain ”ihmismäistä”, säilyttämisen arvoista, kuvittelee itsensä liian huonoksi ja arvottomaksi pitämään siitä kiinni. Kyseessä on vahvasti aikuisten kertomus jos jotain; seksin, sodan, kuoleman ja hyväksikäytön teemat ovat vahvasti läsnä. Menemättä liikaa hölmöön kirjallisuusanalyysiin todettakoon vielä, että No Longer Human on myös vahvasti omaelämänkerrallinen kirja – kirjan julkaisun jälkeen kirjailija Osamu Dazai onnistui viimein viemään itseltään hengen.

Animeadaptaatiossa Madhousen animoima synkkä, ruskeasävyinen maailma ja Takeshi Obatan (Death Note) realistinen hahmosuunnittelu luovat tunnelman neljälle inhorealistiselle jaksolle. No Longer Human on tyylikkäästi ohjattu ja tarina on saatu mahtumaan hyvin vain neljään jaksoon, vaikka kirjasta olisi voinut tehdä hyvin ainakin 12-jaksoisen tarinan. Animeformaatin tarjoamaa visuaalisuutta on osattu käyttää hyvin hyödyksi – kolmosjakson lopun kohta, jossa lumessa makaavan päähenkilön luo ilmestyy tyttö punaisen sateenvarjon kanssa, jäi erityisesti mieleen. Joskus kuvakieli tosin lipsahtaa liikaa yrittämisen ja kliseisyyden tielle: pisaramotiivit (joihin kuuluu se kaikuva tippumisen ääni ja veteen leviävät renkaat, huoh), ”my hands are covered in blood” -tematiikka ja peilikuvan muuttuminen hirviöksi ovat kaikki melko kuluneita visuaalisia tapoja näyttää päähenkilön tunteita. Äänimaailma on minimalistinen, mutta hiottu, ja ääninäyttelijät ovat käytännössä kaikki tähtinimiä: Romi Paku, Mamiko Noto ja Aya Hisakawa näyttelevät päähenkilön eri naisia.

Psykologisen grimdark-tarinan jälkeen vuorossa on Under Cherries in Full Bloom (Sakura no Mori no Mankai no Shita), huomattavasti enemmän kieli poskessa huvitellen tehty yliluonnollinen satu. Kaksi jaksoa pitkässä tarinassa metsissä elävä maantierosvo Shigemaru kaappaa mukaansa naisen, josta haluaa tehdä vaimonsa. Vaimo ei kuitenkaan kenties ole aivan sitä, miltä näyttää.

Jos No Longer Human oli minulle jopa hiukan liian aikuinen ja synkkä – tunnistin kyllä sen laadun, mutta se ei varsinaisesti ikinä koskettanut – niin Under Cherries in Full Bloom räjäytti pankin. Ensimmäinen jakso näistä kahdesta on lähes täydellinen animejakso. Se on hienosti ohjattu, värikäs, täynnä hienoa animaatiota ja silmäkarkkitaustoja, hauska ja vielä kaupan päälle outo ja vähän pelottavakin. Tite Kubon (Bleach) hahmosuunnittelu sopii tähän satukauhuiloitteluun loistavasti. Madhouse näyttää absoluuttista parastaan animoinnissa ja Nana Mizuki loistaa vaimon roolissa: kerrankin Nana Mizukin laulutaidosta on otettu kaikki ilo irti!

Alkuperäinen tarina on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen ja näennäisestä keveydestä huolimatta Under Cherries in Full Bloom yrittää kertoa vakavista asioista allegorian kautta. Se, haluaako tarinan tulkita kertovan naisten ja miesten eroista ja lukkiutuneista sukupuolirooleista vai miehen vieraantumisena luonnosta, on varmaan maku- ja tulkintakysymys. Kumpikin tulkinta sopisi, kun miettii ajankohtaa,  jolta tarina on peräisin. Ja voihan kertomuksen tulkita vielä misogynistisestikin kertovan naisten viettelysvoimasta ja siitä, miten naiset ovat miehille aina turmioksi…

Olin Vili Lehdonvirran väitöstilaisuudessa kuukausi sitten. Vili väitteli kauppatieteen tohtoriksi, väitöskirjan nimi oli ”Virtual consumption”; aiheena oli siis virtuaalinen omaisuus (btw – sen lisäksi, että Vili väitteli alle 30-vuotiaana tohtoriksi, Vili on onnistunut myös siinä, missä moni satunnainen japaniharrastaja ei: Vilillä on japanilainen vaimo. Käyx kateex?). Yksi kantava teema tällaisessa aiheessa on, että materian omistaminen ei ole välttämätöntä, vaan esineen hyöty määräytyy sen käyttöhyödyn mukaan. Vaikka anime ja manga eivät olekaan ”virtuaaliomaisuutta” samassa mielessä kuin taikamiekat World of Warcraftissa tai valtaistuimet ja klubisohvat Habbo Hotelissa, voidaan väittää, että viihteenkin arvo on nimenomaan sen käytössä: mangaa luetaan ja animea katsotaan. Streamauspalvelut vähentävät tarvetta animen torrentoimiseen, sillä miksi kuluttaa omaa kovalevytilaa, kun saman jakson voi katsoa suoraan netistäkin? Tälle ajatuksellehan perustuu esimerkiksi Spotify: musiikki ei missään vaiheessa tallennu käyttäjän tietokoneelle, vaan soitetaan ”suoraan” internetistä streamaamalla (ks. myös kirjoitukseni ”Onko Spotifystä iloa otakulle?”).

On selvää, että ainakaan ihan kaikki eivät ole valmiita siirtymään käyttöhyötypohjaiseen ajatteluun ihan heti – omistaminen kun on käytännössä ollut vuosien saatossa lähes ainoa tapa nauttia, no, omaisuudestaan. Lainaaminen tai vuokraaminen eivät varsinkaan anime- ja mangaharrastajalle ole kovinkaan vakavastiotettavia vaihtoehtoja kirjastojen jne. varsin suppeiden valikoimien vuoksi. Varsinkin Weeaboon Niksu on korostanut omistamisen riemuja.

Omistamiseen vaan liittyy pienoisia ongelmia. Ensimmäinen ongelma liittyy omistamisen fyysisyyteen – siihen vaaditaan lähes poikkeuksetta jokin fyysinen kappale: DVD- tai BluRay-kiekko tai mangapokkari. Tähän fyysiseen materiaan liittyy aina valmistuskustannuksia; onkin sanottu, että ennen digitaalista jakelua kirjakustantajat myivät paperia, eivät sisältöä. Kirjojen hinnasta suuri osa muodostuu paperikustannuksista. DVD- ja BluRay-kiekot jne. ovat suhteessa halvempia valmistaa, mutta kyllä siihenkin rahaa kuluu. Ja materia ei myöskään siirry tänne peräpohjolaan ilmaiseksi, vaan hintaan leivotaan tietysti rahti- ja postikuluja ja niin päin pois. Toisin sanoen hinnassa on käytännön pakosta aika paljon muutakin kuin pelkkää sisällön hintaa. Toinen ongelma liittyy taas materian varastointiin: varastointi vie tilaa, ja merkitsee lähes poikkeuksetta tulonsiirtoa Lundialle tai muulle vastaavalle firmalle. Ja hyllyt sun muut taas vievät tietysti tilaa, jonka voisi muutoin käyttää johonkin muuhun, ja tunnettu tosiseikka on, että mitä isompi talo, sitä isompi vuokra / hinta. Ei ole sattumaa, että teollisuus pyörii nykyään ”Just In Time”-periaatteella, jossa tehdas pärähtää käyntiin sillä hetkellä kun tilauksia tulee eikä mitään säilytetä varastossa homehtumassa.

Toisaalta ei streamaus ja muu käyttöpohjainen ajattelukaan ongelmatonta ole: jos teoksista ei saa kopioita kiintolevylleen, sitten pyöritelläänkin peukaloita kun nettiyhteys katkeaa, tai jos palvelu lopettaa toimintansa. Tietysti oikeudenomistaja voi luvata, että tässä tapauksessa animut ja mangot voi ladata konelleen suoraan ilman DRM:ää – tälle lupauksellehan perustuu esim. Valve Softwaren Steam-pelialusta – mutta ongelmana on se, että esimerkiksi konkurssin yllättäessä oikeushenkilön velvollisuudet lakkaavat. Toisin sanoen oikeudenomistajalla ei ole enää mitään velvollisuutta toteuttaa lupaustaan, ja sinne menivät animut. Ja tietysti pitää ottaa huomioon, että ihmiset tahtovat yleensä ostaa ”ikuisen käyttöoikeuden” jonkin 3 katselukertaa sisältävän DRM-paskeen sijaan, vaikka ihmiset eivät katsoisikaan samaa animejaksoa kuin ehkä pari kertaa.

Mitä taas mangaan tulee, voi esittää vanhan argumentin siitä, että fyysinen pokkariformaatti on ylivertainen näytöltä lukemiseen verrattuna, vaikka nykyään on toki kilpaileviakin vaihtoehtoja – esimerkiksi Amazonin Kindle-lukulaite, jota Gurumarkkinointi-blogin Jari Parantainen ylistää kirjoituksessaan: ”Painetun paperin ylivoimaisuudesta paasaavat eivät ilmeisesti paremmasta tiedä. Luulen, että takinkääntäjät yleistyvät lähiaikoina rajusti.” Tosin ainakaan itselläni ei ole mitään hajua, onko mangaa ylipäätään saatavissa Kindlelle, ja ottaen huomioon, että Kindle maksaa parisataa euroa, ainakin alkukustannukset voivat olla perusharrastajalle melko suolaiset. Mutta Kindle ei tietenkään ole ainoa tie – Japanissa esimerkiksi kännykällä luettava manga on kova juttu. Eli ei nykyinen kiekko ja pokkari -formaatti ole mikään kiveen hakattu asia. Toisaalta, jos ei omista fyysistä kappaletta, on vähän paha mennä pyytämään idoliltaan siihen nimmaria ;<

Mutta mitä mieltä itse olet – onko omistaminen tarpeellista? Pitääkö kaikki animut ja mangot löytyä hyllystä, vai oletko jo luopunut omistamisesta ja siirtynyt käyttömaailman ihmiseksi?

Lukaise myös Otakunviran Tsubasan kirjoitus Hitaasti jauhavat pyörät, joka liittyy osittain samaan aiheeseen.