Avaruusmaniani jatkuu, ja selatessani MyAnimeListiä osuin siellä sellaiseen sarjaan kuin Starship Operators. Tämä jo useamman vuoden vanha sarja oli jotenkin mennyt minulta ilmestyessään täysin ohi. Käsittämätöntä ottaen huomioon, että juonisynopsis suorastaan kirkui tämän olevan kuin pelkästään minua varten tehty sarja – avaruustaisteluita ja tositv:tä samassa paketissa!

Kibi-planeetan uusi lippulaiva Amaterasu palaa harjoitusmatkalta kyydissään upseereiksi pian valmistuvia kadetteja. Amaterasun ollessa muilla mailla paikallinen supervalta Henrietta Alliance on tuhonnut toisen Kibin avaruuslaivan, Maizurun, ja julistanut ottavansa planeetan hallintaansa. Kibin hallitus antautuu ja käskee Amaterasun miehistöä poistumaan aluksesta. Kouluttajina toiminut upseeristo tottelee käskyä mukisematta. Viimeisinä alukseen jääville kadeteille rauhaomainen antautuminen ei sovi, vaan kadetit päättävät nuoruuden innolla jatkaa taistelua ylimielistä Henriettaa vastaan. Yhden aluksen yksityinen sota vaatii rahaa ja tarvikkeita, jotka saadaan mediayhtiö Galactic Networkilta kaiken aluksella tapahtuvan televisiointioikeuksia vastaan. Syntyy Starship Channel ja Amaterasuun asennetaan kameroita pitkin poikin.

Miljuuna hahmoa

Sarjan idea tuntuu vähän pikkunäppärältä, mutta Starship Operators on yllättävän fiksu sarja. Tositv-ilmiötä käsitellään herkullisen realistisesti. Tuotantoyhtiö lisää avaruustaisteluihin ääniefektit yleisöä varten, mikä risoo Amaterasun miehistöä aika tavalla. Tuotantoyhtiön vaatimuksesta myös Amaterasun kolme komentosiltaa (komento, asekontrolli ja navigaatio) miehitetään pääasiassa näteillä tyttökadeteilla, sillä kun saadaan paremmat katsojaluvut. Myöhemmin sarjassa Amaterasun miehistön ilmeet ovat näkemisen arvoiset, kun nämä löytävät itsensä galaktisesta ostos-tv:stä kaupittelemassa kuntolaitteita – avaruusalusten aikakaudella kuvankäsittelykin on kehittynyt niin, että shoopaamalla saadaan tietokoneella tehtyyn malliin liitettyä oikean tyypin naama ja ääni saadaan sekin kätevästi syntetisoitua.

Sarjan yllättävä realismi ei rajoitu vain töllöjuttujen käsittelyyn. Avaruustaistelut Henrietta Alliancen ja Amaterasun välillä onnistuvat välttämään käytännössä kaikki scifitaisteluiden kliseet ja sudenkuopat. Tietenkin mukana on se pakollinen FTL-systeemi, joka rikkoo fysiikan lait, mutta avaruusoopperaa on puolimahdoton tehdä ilman valoa nopeampaa matkustamista, joten en puutu Amaterasun warp driveen sen enempää. Mutta sarjassa laseraseita ei voi väistää, vaan ne osuvat käytännössä samalla hetkellä, kun ne on ammuttu. Taisteluita ei todellakaan käydä lähekkäin alusten raapiessa toistensa maalipintaa, vaan alukset ovat jopa satojen tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Miehistön saama informaatio tulee aivan muita reittejä kuin näköhavainnolla, eikä komentosilloilla edes ole ikkunoita. Ilman infrapuna- yms. sensoreitaan Amaterasu onkin taistelukyvytön. Avaruusaluksilla ei ole maksiminopeutta, vaan pelkästään maksimikiihtyvyys. Ja mikä hienointa: Amaterasulla ei ole keinotekoista painovoimaa kuin pyörivässä aluksen keskiosassa ja joissain huoneissa (mm. suihkussa), joten komentosiltojen tuoleissa on turvavyöt. Live action -scifissä aluksilla ei yleensä koskaan olla painottomassa tilassa ja keinotekoinen painovoima ei edes koskaan mene rikki, tietenkin sellaisen tilanteen astronomisten kuvauskustannusten takia. Animaatiossa painottomuuden kulut ovat nolla, mutta jostain syystä animessakaan painottomuutta ei nähdä juuri koskaan alusten sisällä, ilmeisesti koska asiaa ei osata edes ajatella. Amaterasu on muutenkin realistinen purkki – se on vain kolmisensataa metriä pitkä eikä todellakaan turhan tilava 46 hengen miehistölleen, jopa komentosilloilla istutaan kuin sillit suolassa. Liian usein avaruusalukset ovat naurettavan tilavia. Miksi kukaan rakentaisi oikeasti aluksiin tyhjää tilaa viemään kallisarvoista happea, lämpöä ja polttoainetta?

Avaruustaisteluiden lisäksi Starship Operators tarjoilee myös kohtuullisen realistista politiikkaa, jossa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Kähmintää riittää erityisesti sarjan loppupuoliskolla, ja sarjan loppu on erittäin herkullinen. Harvoin sarjoissa on näin toimivia loppuratkaisuja, jotka sekä pohjaavat kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen että sarjan kantaviin teemoihin ja vielä onnistuvat yllättämään katsojan täysin.

Jos tässä olisi kaikki, mitä minulla on sanottavaa Starship Operatorsista, sarja olisi takuulla pompannut suoraan suosikkilistalleni. Valitettavasti mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä ja Starship Operatorsissa on sössitty joitain aika tähdellisiä osa-alueita.

Sarja on vain 13 jaksoa pitkä. Juoni on hieman liian pitkä näin lyhyeen sarjaan ja varsinkin ensimmäinen jakso on aivan liian täyteen ahdettu. Sarjassa ei ole tyhjää tilaa tai kohtauksia, joiden aikana katsoja voisi hengähtää tai käsitellä juuri näkemäänsä, vaan koko ajan tapahtuu. Tämä tekee joistain koskettaviksi tarkoitetuista kohdista jopa vähän koomisia, kun mitään ei ehditä käsitellä kunnolla: ”oho jaa, sekin kuoli”. Hahmoja on valtavasti näin lyhyeen sarjaan: Starship Operatorsissa on parisenkymmentä tärkeää nimettyä hahmoa. On aika selvää, että monien ”hahmonkehitys” on summattu muutamalla parin minuutin kohtauksella – jos sitäkään. Liian moni hahmo on pelkkä statisti tai tarinankerronnan funktio. Nekin hahmot, joissa on yritystä, lätsähtävät liian nopeaan juonenkehitykseen, kun romansseja ilmestyy lähes tyhjästä ja hahmojen taustat summataan parilla lauseella. Ainoa todellinen ja mielenkiintoinen henkilö sarjassa on sen päähenkilö ja Amaterasun ensimmäinen operaattori Sinon Kouzuki, jonka epävarmuuksia ja mietteitä kuvataan ilman kiirettä ja uskottavasti.

Budjetilla ei myöskään ole juhlittu. Animaatio on usein vähän kökönpuoleista ja varsinkin painottomassa tilassa koostuu usein taustaa vasten leijuvista hahmo-paperinukeista, joissa liikkuu ehkä suu jos sekään. Avaruustaisteluiden CG on vähän mitäänsanomatonta. Taustat ovat tylsähköjä, onneksi sentään hahmosuunnittelu on tehty kunnolla ja hahmot ovat mielenkiintoisen näköisiä ja helposti erotettavissa toisistaan. Varsinainen rimanalitus on alkutunnarin animaatio, animaatio on tylsä, efekteiltään amatöörimäinen ja koostuu lähinnä kierrätetyistä kuvista itse sarjasta. Onneksi biisin sentään on väkertänyt KOTOKO, jotain hyvää edes.

Enemmän kuin animaation puutteet minua kuitenkin nakertaa mielikuvitukseton ohjaus. Starship Operatorsia kökömmällä budjetilla on tehty vaikka mitä mielenkiintoista kamaa animaatiosäästön kultaisella ajalla ysärillä, kaikki ovat varmaan nyt ainakin NGE:n ja Utenan nähneet. Starship Operatorsin ohjausratkaisut ovat tylsiä. Kuvakulmat noudattavat samaa puisevaa linjaa, ja jopa avaruustaisteluista on saatu harvinaisen tylsiä käyttämällä aina samoja kuvakulmia ja otoksia. Ongelma liittyy myös yllä mainitsemiini hahmoihin – kun ohjausratkaisuissa tunnutaan etenevän kaikkein helpoimmin ja ilmiselvimmin ratkaisuin, hahmojen tärkeät kohtauksetkaan eivät saa sitä fiilistä, mikä pitäisi tulla. ”Tähän voitais laittaa se kattomassa kaihoisasti avaruusaluksen ikkunasta keskellä yötä, pannataan ylhäältä jaloista ylös kasvoihin. Sit kasvokuvaa ja näytetään kun se alkaa itkeä, ja oisko hei tosi hyvä tätsi laittaa siihen soimaan sarjan tunnari pianoversiona ja sit kans näytetään painottomana leijuvia kyyneleitä”. Tuli vähän hölmö fiilis, kun minäkin osaisin vääntää mielikuvituksekkaammat storyboardit… Eivätkä musiikitkaan auta kohottamaan tunnelmaa. Erilaisia biisejä OSTilla on ehkä neljä, eikä se eeppisinkään niistä ole likimainkaan tarpeeksi eeppinen. Seiyuilla sentään on nimeä, sarjassa pyörii muutamankin repliikin rooleissa sellaisia nimiä kuin Ayako Kawasumi, Mamiko Noto ja Miyu Irino, muutaman mainitakseni.

Starship Operatorsia suosittelen, jos politiikka ja hc-avaruusscifi kolahtavat. Realistista hahmodraamaa tai upeaa animatiota etsivien kannattaa suunnata muualle. Sarjan tiiviyden takia en suosittele maratoonaamaan sarjaa, sillä pitämällä vähän tuumaustaukoa jaksojen välissä sarja toimii huomattavan paljon paremmin. Ja skipatkaa se kamala alkuanimaatio!

Yleensä blogiin tulee arvosteltua sellaisia sarjoja, joista pitää. Ei ole oikein mielekästä esitellä sarjoja, joita ei mielellään haluaisi kenenkään katsovan, koska ne ovat niin huonoja. Valitettavasti kuitenkin 95% kaikesta on roskaa, ja jokainen animefani on varmaan onnistunut katsomaan myös sitä ei-niin-laadukasta tavaraa. Hyvältä kuvauksen perusteella vaikuttava sarja onkin täyttä kakkaa, tai sarja muuttuu puolenvälin jälkeen tylsäksi, näitä riittää. Rähjäämisen hyvässä hengessä tässä kolme omaa pettymystäni, olkaa hyvät!

07 Ghost

En ole mikään yaoisaabisun suurin ystävä, eivätkä tällaiset pseudoyaoisarjat täynnä komeita bishejä oikein ole minun alaani. Anime News Network antoi kuitenkin sarjan ekalle mangapokkarille arvosanan A, joten uteliaisuudesta luin mangaa useamman osan verran. Ihan A:n arvoisesta tavarasta ei minusta ollut kyse, mutta kyllähän mangan parissa nyt viihtyi. Suurin sarjan ongelma on sen aika tylsähköt ja kaksiulotteiset henkilöhahmot: päähenkilö Teito on täysin tyhjä sankarin kuori vailla omaa personaa, pahikset kovin sememäisiä tylsäpahiksia koppalakkeineen ja univormuineen ja lisänä on vielä pari bishiä ”hassuilla” pienillä omalaatuisuuksilla kuten pakkomielle pornoon tai nukkejen rakenteluun. Hahmonkehitys on olematonta tai kliseistä ”nyyh kaveri kuoli nyt minun pitää elää hänen puolestaan”, ja tämä kaikki tietysti nollautuu nopeasti seuraavassa chapterissa takaisin perustilaan. Manga on kyllä piirretty nätisti ja juonenkuljetus on ihan näppärää.

Sitten 07 Ghostista alkoi animesarja, ja Teiton rooliin oli otettu lempiseiyuuni Mitsuki Saiga! Hurraa! Päätin katsastaa animeversion avoimin mielin, siinä näytti trailerinkin perusteella olevan menoa ja meininkiä ja kivat musiikit. Valitettavasti henkilöhahmoja vainosi jopa pahempi onttous kuin mangassa ja sarjan juonikin oli unohdettu fillerikurimuksen tieltä. Animaatio oli kankeaa ja graafinen ilme muutenkin tylsä ja mitäänsanomaton. Yhyy. Jaksoin sarjaa lähes 15 jaksoa Mitsuki Saigan äänen voimalla, kunnes minun oli pakko luovuttaa.

Tytania

Olen aina innoissani, kun alkaa uusi avaruusooppera. En välitä mechasta, mutta avaruussarjat ovat olleet lapsesta asti ehkä siisteintä, mitä tiedän (syytän tästä Kirkiä ja Picardia, penteleet). Tytaniassa oli kasassa vaikka minkä aineksia, perustuuhan se Legend of the Galactic Heroesin kirjoittajan toiseen teokseen, mutta sarjasta ei vain ikinä tullut yhtään mitään. Politikointi oli sentään mielenkiintoista, mutta sen pitäisi johtaa johonkin. Koko sarjassa ei ikinä päästy alkuasetelmaa pidemmälle! 26 jaksoa poliittista vekslaamista, joka on sinänsä ihan jännääkin, mutta lässähtää loppua kohden, kun mitään ei oikeasti tapahdu.

Tytania kärsii myös typeristä hahmoista. Koko ”vastarintaliike” on auttamattoman tylsä ja sen vastahankainen pääjehu Fan Hulic tylsyydessään samaa kastia Teiton kanssa. Katsoja onkin lähes pakosta coolin Tytanian imperiumin ja sen jannujen puolella; oma valopilkkuni sarjassa oli ehdottomasti Jouslain Tytania, siinä vasta ihku mies.Tytanian puolen henkilöhahmoissa tosiaan oli sentään särmää, mutta sarjassa on jotain vikaa, jos toivoo pahisten voittavan ja pyyhkivän hyviksillä lattiaa.

Sarjan animaatio on mitä on. QUARITYÄ on siinä määrin, että se teki joistain jaksoista surkuhupaisaa seurattavaa. Sarjassa ei juuri avaruustaisteluita ollut, mutta ne pari hassua, jotka nähtiin näyttivät aika rumilta nekin. Ikävää, sillä hahmosuunnittelu, taustat ja muu oli niitä juttuja, jotka sarjassa oli tehty hyvin. Kaikkien vaatteet ovat cosplayharrastajalle suorastaan pornoa (Siipiä kauluksissa! Mahdottomia mekkoja! Viittoja!) ja hahmot ovat tunnistettavasti eri näköisiä ja oloisia, ulkonäöstä voi jo päätellä jotain luonteesta. Jouslainin kaulussiipiä ihkuttaen jaksoin melkein loppuun asti – kaksi viimeistä jaksoa jäi katsomatta, kun kuulin, ettei niissäkään tapahdu mitään eikä sarjassa ole loppuratkaisua…

No, oli Tytaniassa sentään eeppisin tunnari missään pitkään aikaan. Muu sitten lätsähti.

Coyote Ragtime Show

Tämäkin sarja vaikutti juonikuvauksen perusteella silkalta voitolta. Vähän kuin Ocean’s Eleven, mutta avaruudessa! Mukana on vielä robottipalkkasoturilolitarobotteja ja jannu, jonka nimi on Katana, nyt lähestytään selvästi laatutavaraa! Asenne vain ei ollut aivan tarpeeksi kieli poskessa, vaan sarja yritti hiukan liikaa olla tosi vakavaa avaruusäksöniä. Tulos oli hiukan huvittava, kun hahmot yrittävät olla tosi SRS pölhön juonen kanssa. Ääninäyttelijätkin osasivat liioittelun hienon taidon kiljumalla suuren rikollispomopäähahmon nimeä aina sopivan dramaattisesti MISTAAAAAAA!

Hei, kenen nimi oikeasti on Mister?

Olihan sarja toki hyvinkin viihdyttävä poikaystävän kanssa yhdessä katsottuna, kun pystyi nauramaan ja pyörittelemään silmiä jonkun kanssa aina uusille ja uusille älyttömille juonenkäänteille. Loppua kohden meno tosin äityi sen verran melodramaattisen pöljäksi, että päädyimme lähinnä tuijottamaan ruutua epäuskoisen lakonisesti.

Tykkäsin kyllä sarjan henkilöhahmoista, varsinkin siitä uhkeasta poliisitädistä. Harmillisesti robololisiskokset jäivät aika yksiulotteiseksi paria poikkeusta lukuun ottamatta. Jossain vaiheessa kiersi huhu, että 12 siskosta saisi oman spinoffsarjan, mutta se ei kai koskaan nähnyt päivänvaloa. Harmi!

Avaruustaisteluita täynnä olevassa sarjassa animaation laatu on tärkeä kynnyskysymys. Crest of the Stars on jo vanha sarja ja tyyli saattaa nykykatsojan silmään näyttää vähän vanhentuneelta, mutta animaation laadussa sen ei tarvitse hävetä yhtään. Avaruustaistelut ovat selkeitä ja näyttäviä, saavutus, jolla kovin moni sarja tällä kökköCG:n aikakaudella ei voi kehuskella. Myös muut kuin avaruusräimistelykohtaukset on oikeasti animoitu; animaatiosäästöä ei juuri näy. Osin täytyy tietysti kiittää loistavaa lähdemateriaalia, mitä niihin taisteluihin tulee.

Seikai-sarjojen avaruustiedesysteemi sord-portteineen ja kaksiulotteisine pseudoulottuvuuksineen antaa mahdollisuuden ja universumin sääntöjen mukaan järkeenkäyvän selityksen sille, miksi avaruustaisteluita voi esittää 2D-skeemoina näytöillä ja muilla. Itseäni ainakin ärsyttää lähes kaikkien avaruussarjojen helmasynti, jossa avaruustaistelut toimivat täysin 2D, eikä kukaan koskaan hyökkää ylhäältä tai alhaalta. Toisaalta 2D-taisteluita on huomattavasti helpompi kuvata ja katsojan seurata, minkä takia tämä esitystapa on niin suosittu fiktiossa. Abhien ja muiden avaruusmätöt toimivat sillä periaatteella, että on olemassa rinnakkainen kaksiulotteinen avaruus, jossa avaruusalukset matkustavat valoa nopeammin. Itse taistelut kuitenkin käydään normaalissa 3D-avaruudessa, mutta ennen alusten kohtaamista niiden liikkeet voi esittää 2D-”pelilaudalla”. Taisteluita on helppo seurata, mutta ne ovat universuminsa sääntöjen mukaan toimivia ja realistisia. Jääkaappitäydellisyyttä!

Bang Bang Boom

Taistelut myös esitetään monen portaan näkökulmasta, sekä komentajien että alempana olevien. Liian usein sarjoissa päähenkilö, joka on jonkinlainen pilottinero tai strategiaihmelapsi, onnistuu yksin tuhoamaan kokonaisia armeijoita tai toimimaan koko armeijan komentoketjun yli. Seikai-sarjoissa huolimatta siitä, että Lafiel ja Jinto ovat päähenkilöitä, he eivät pelasta koko maailmaa – he ovat vain pieniä tekijöitä isossa kuvassa. Taisteluiden kulusta ja muusta päättävät korkeammalla olevat, amiraalit ja viime kädessä keisarinna, siinä ei paljon yhden pienen taistelupurkin komentajalla ole asiaa nipottaa. Lafielin aluksessa ei myöskään ole mitään superhyperaseita tai jotain uskomatonta kokeellista teknologiaa, joka tekisi juuri hänen aluksestaan jotenkin superihmeellisen ja antaisi kerrontateknisesti helpon keinon saattaa päähenkilö ulos pinteestä kuin pinteestä superpyssyä käyttämällä.

Kaikki tämä taisteluiden nerokkuus olisi kuitenkin turhaa, jos sarjassa ei olisi henkilöitä joiden puolesta taisteluiden tulosta jännittää. Olen aiemminkin maininnut, miten pidän päähenkilöistä, jotka eivät ole perinteisiä sankarityyppejä supervoimilla vaan jotenkin ”nössömpiä”, oli sitten kyseessä Kenshin tai Black Lagoonin Rock. Seikai-sarjoissa minulla on Jinto. Jintolla ei ole Abhien luontaisia kykyjä avaruusmatkailuun, vaikka hän laillisesti Abh onkin. Jinto on tietysti varsinkin alussa katsojan ikkuna Abhien maailmaan ja kulttuuriin – Jinto kysyy tyhmät kysymykset katsojan puolesta ja näin saadaan joku kätevästi selostamaan maailmaa ja sen tapoja sekä katsojalle että Jintolle. Jinto on kuitenkin myös mielenkiintoinen hahmo kerronnallisen funktionsa lisäksi. Jinto ei ole missään vaiheessa valinnut, mitä elämällään tekisi. Abh-aatelisen kohtalo vain sysäytyy hänelle etäisen isän tekemien päätösten kautta. Jinto on luonteeltaan konfliktia kaihtava ja niin hän menee virran mukana ja tekee, mikä milloinkin on sopivinta tai kätevintä.

So cuet aww

Tähän mennessä animoidut sarjat ovat oikeastaan Jinton kasvutarina, sillä vasta viimeisessä OVA-sarjassa hänen tulee todella valita. Sitä ennen Jinto on voinut olla molempia: toisaalta hän on Abhien pariin aina tervetullut, mutta toisaalta koska Jinto ei ole geneettisesti Abh, hän voisi aina luopua tästä manttelistaan ja muuttaa jonnekin planeetalle asumaan elämään tavallista ihmiselämää ilman, että hän olisi sinitukkaisena heti tunnistettavissa Abhiksi. Banner of the Stars II:ssa Jinto ymmärtää, että hänellä on tiettyjä velvollisuuksia. Sarjassa vankilaplaneetan asukkaita ihmetyttää, kun Jinto jää epävakaisiin oloihin hoitamaan asioita Abhien imperiumin puolesta – mitä siteitä hänellä Abheihin on, eihän hän edes ole oikea Abh, pelkkä nousukas! Jinto kuitenkin haluaa itse jäädä. Viimein OVA-sarjassa Jinto on pakotettu tekemään sopimus, jonka mukaan hän (tai seuraavatkaan Hyden jaarlit) eivät saa astua Hyden planeetan, Martinen, pinnalle. Hyde kun ei ole kovin Abh-myönteinen systeemi ja jopa Jinton vanhat tutut pitävät tätä maanpetturina. Jinto estää sodan, mutta kadottaa viimeisenkin yhteytensä kotiplaneettaansa ja vanhaan elämäänsä. Jinto ei kuitenkaan ole vieläkään mitenkään varma siitä, että Abhit olisivat oikeassa tai jotenkin parempi vaihtoehto – hän valitsee Abhit Lafielin takia. Vaikka sitä ei kukaan ääneen sanokaan, taitaa olla Jinto aika pahasti lätkässä kyseiseen abhprinsessaan!

Abhit esitetään sarjassa melko mielenkiintoisessa valossa. Varsinkin ihan ensimmäisiä Crest of the Starsin jaksoja katsoessa kuvittelee helposti, mihin suuntaan sarja voisi mennä: pahat sinitukkaiset avaruushaltiat valloittavat planeetan ja sen presidentin poika lähtee kapinaliikkeen johtajaksi! Yllätys onkin melkoinen, kun sarja siitä lähtien esitetään Abhien näkökulmasta. Abhit eivät kuitenkaan ole mitenkään yksiselitteisesti tarinan hyviksiä, aivan kuin vastapuoli, ihmisten valtioiden liitto, ei sekään ole yksiselitteisen paha. Pikemminkin on niin, että sota on pakollinen välttämättömyys ja paha, jota kukaan (paitsi ehkä joku vähän kilahtanut amiraali Spoor/Spaurh) ei erityisesti halua käydä, vaikka onhan sota tietysti sankarillista ja kunniakasta. Abhien tavoitteena on koko avaruuden herruus – kaikki aluksethan Abhien imperiumissa kuuluvat valtiolle eikä niitä voi omistaa – jotta sotia ei enää olisi. Abhit eivät kuitenkaan ole mitään rauhanlähettiläitä, sota ei haittaa, jos siitä on hyötyä,  eikä meno ole kovin diplomaattista, soditaan loppuun asti sata lasissa. Abhit kun eivät välitä, mitä mieltä heistä ollaan.

Aika nätti lens flare sun planeetalla, Jinto-hakushaku

Toisaalta Abhien imperiumissa on paljon hyvää. Planeetat saavat itsenäisesti päättää asioistaan, kunhan eivät sotkeudu ilmakehän yläpuolisiin juttuihin. Ja toisaalta, kenellä tahansa planeettojen välisestä matkustelusta kiinnostuneella on mahdollisuus liittyä avaruuslaivastoon ja anoa kansalaisuutta. Huolimatta geneettisen perintönsä tarkasta vaalinnasta elffikorvia myöten Abhit eivät ole rasistisia. Geneettisesti ei-Abh on heille ihan samanlainen Abh kuin kaikki muutkin. Kukaan ei naureskele Jinton ruskealle tukalle. Tosin, kaikkien Abhien lasten tulee näyttää ulkoisestikin Abheilta, joten Jinton lapset tulevat olemaan aikoinaan sinitukkaisia.

Toki on aika ilmiselvää, että hieman kuin Tolkienin haltiat, Abhit ovat tekijänsä kehittämä ideaalirotu. Abhit ovat eräänlaisia ideaaliavaruusjapanilaisia. Kaikki pelaavat samaan pussiin imperiumin hyväksi, feodaalinen järjestelmä toimii täydellisesti ja kaikki kruununperijät ovat aina hyviksiä ja mallikansalaisia, yksittäiset Abhit ovat kunniantuntoisia ja vastuuntuntoisia sankareita, ja niin edelleen. Sarjassa kerrotaan aivan suoraan, että aikoinaan avaruudentutkimukseen luotu orjarotu karkasi luojiltaan, soti näitä vastaan ja voitti – tulos ovat Abhit. Ja niin, se Abhit kehittänyt valtio sijaitsi kuulemma vanhan maailman Aasiassa. Hyvin hienovaraista!

Avaruusopperan genressä ei ehkä animessa ole liikaa kilpailua, mutta nämä kolme Seikai-sarjaa ja kaksi OVAa ovat pelkästään hyviä sarjoja, eivät vain pelkästään hyviä avaruusoopperoita. Itse arvostan ne ~koskettavien~ tarinaelementtien takia korkeammalle kuin vaikka kaikkien suosikin LoGHin, mielipideasioita toki, vaikka LoGH voittaakin Seikait univormujen tyylissä.

Ja tämä on silkkaa neroutta!

Joskus viime vuonna Tytanian petettyä minut monellakin saralla ja odotellessani uuden Star Trek -leffan ensi-iltaa, täytin avaruusooppera-aukon viihdekulutuksessani vanhalla ja hyväksi havaitulla, eli Seikai-sarjoilla. Puhdasta avaruusooppera-animea on hyvin vähän; minä en välitä mechoista juurikaan ja vielä vähemmän mechoista avaruudessa, ja puhtaan avaruusalusanimen löytäminen ilman mechoja on hankalaa. Onneksi joitain hyviäkin on; tietenkin eräs suursuosikkini Toward the Terra, ja sitten nyt jo ansaitusti klassikon arvon saanut Seikai-sarjojen joukko. Nämä Hijokublaa Hiroyuki Moriokan kirjoihin perustuvat sarjat ovat avaruusoopperaa puhtaimmillaan, ja lisäarvoa tuo huolellinen maailman rakentaminen. Moriokaa voisi jopa kutsua avaruusoopperan Tolkieniksi.

Tarina menee näin: kaukana tulevaisuudessa ihmiskunta asuttaa lähes koko galaksia. Tarinan keskiössä on Abhien imperiumi. Abhit ovat geneettisesti muokattu ihmisrotu, joilla on joitain ominaisuuksia, jotka auttavat sopeutumista elämään avaruusaluksilla: elin (kolmas silmä), joka auttaa avaruusaluksen ohjaamisessa, parempi G-voimien kestokyky sekä pidempi elinikä. Siniset hiukset ja hallitsijasuvun haltiakorvat ovat vain plussaa. Abhit ovat sopeutuneet avaruuteen niin hyvin, että suurin osa rodun edustajista ei ole edes ikinä käynyt planeetan pinnalla. Abhien imperiumi on kiinnostunut avaruuden herruudesta; valtaamiensa aurinkokuntien planeettojen sisäiseen politiikkaan se ei puutu. Osa ihmiskunnasta näkee Abhit vähintäänkin avaruusolioiden kaltaisina, osa suorastaan hirviöinä ja Abhit itse eivät yleensä viitsi harhaluuloihin ja huhuihin puuttua.

Tästä se alkaa

Martine-planeetalla asuva Jinto Linn on planeetan presidentin poika. Eräänä päivänä Abhien avaruuslaivasto saapuu ja julistaa ottavansa kyseisen avaruuden kolkan hallintaansa. Abhien yhteiskuntajärjestelmä on feodaalinen ja sen puitteissa joku Abhien aatelistosta asetetaan aina uuden valloitetun systeemin hallitsijaksi – Martinen presidentti tekee kuitenkin Abhien kanssa sopimuksen, että Hyde-systeemin hallitsija tulee heidän omiensa joukosta, ja on siis loogisesti presidentti itse. Näin Jintosta tulee yllättäen Abhien aatelistoa itsekin, ja mukana seuraa komeankuuloisen Abh-nimen Linn Ssynec Rocr Ïarlucec Dreuc Haïder Ghintec lisäksi vaatimus opetella Abhien tapoja ja kieltä sitä päivää varten, kun Jintosta tulee isänsä kuoltua Hyden jaarli.

Tämä on sekä ensimmäisen kirjan että sen perusteella tehdyn animesarjan alkuasetelma. Morioka on selvästi nähnyt valtavan määrän vaivaa luodessaan Abheille historian, tavat ja kokonaisen kielen. Animesarjassakin baronhia, Abhien puhumaan kieltä, näkee jatkuvasti sekä tekstinä että kuulee hahmojen suusta. Kyseessä ei ole vain muutamia sanoja käsittävä hatusta vedetty mukakieli, vaan baronhia voi ihan oikeasti puhua; Morioka on kehittänyt kielelle lausuntasäännöt, kielioppia ja vielä historiankin. Harmillisesti tosin Bandain DVD-julkaisu ryssii baronhinkäytön kauniisti teksittämällä nimet ja termit lähinnä satunnaisiin kirjoitusasuihin, kun nimillä olisi olemassa myös oikeat kirjoitusasut latinalaisille aakkosille. Kielinörttinä harmistun joka kerran, kun ruudulla näkyy Lafiel Lamhirhin sijaan.

Vakavaa avaruusoopperaa!

Ensimmäinen animesarja Crest of the Stars on Jinton ja Abh-prinsessa Lafielin (käytän nyt tuota kirjoitusasua, koska sen kaikki tunnistavat) tapaamisen tarina. Mukana on jonkin verran avaruustaistelua ja politikointiakin, mutta pääasiassa ensimmäinen sarja lähinnä esittelee maailman, tärkeimmät henkilöt ja antaa pienen kivan seikkailun päähenkilöilleen seikkailtavaksi. Lafiel on ensimmäinen Abh, jonka Jinto tapaa, ja vasta Lafielin kautta Jinto varsinaisesti tutustuu Abhien elämäntapaan. Lafielin ja Jinton kehittyvästä suhteesta muodostuu koko Seikai-sarjojen idea. Jintosta ja Lafielista tulee sarjan edetessä parhaat ystävät, ehkä jotain muutakin. Lafiel tosin on liian itsepäinen myöntääkseen tunteitaan yhtään kenellekään, ja toisaalta molemmat tietävät aivan liian hyvin, että Lafielin elinikä tulee olemaan ainakin kaksi kertaa yhtä pitkä kuin Jinton.

Crest of the Starsissa pääparimme tutustuu, tapaa monia muita tärkeitä henkilöitä ja todistaa koko galaksinlaajuisen sodan syttymistä. Sarjan lopussa Jinto ja Lafiel lähtevät eri teille; molempien täytyy aatelisasemansa takia suorittaa velvollisuutensa Abhien avaruuslaivastossa. Jinto saa pelkkänä jaarlina valita erikoistumisensa suunnan, mutta Lafielin on keisarinnan tyttärentyttärenä käytännössä pakko pyrkiä ensin pikkualuksen kapteeniksi ja siitä edetä toivottavasti jonakin päivänä amiraaliksi asti. Seuraavassa sarjassa Banner of the Stars I hypätäänkin ajassa muutama vuosi eteenpäin: Lafiel on nyt pienen avaruusaluksen komentaja ja Jinto hänen alaisuudessaan huoltoupseerina.

Amiraali Spoor ja sen miekka, uuhaah

Banner of the Stars I onkin lähes kokonaan avaruustaistelua, enkä voi oikein sanoin ilmaista, kuinka iloiseksi kyseinen sarja olemassaolollaan minut tekee! 13 jaksoa pelkkää hurjaa avaruustoimintaa mielenkiintoisilla hahmoilla, kunnon taktiikoilla politikointia unohtamatta. Oman lisänsä soppaan tuovat kaikki Abhien amiraalit, jotka ovat lievästi sanottuna omalaatuisia persoonia. Näiden sananvaihtoa neuvonantajiensa ja vihollislaivueiden komentajien kanssa on ilo seurata.

Banner of the Stars II on sarjoista eniten Jinton sarja. Anime keskittyy kahnaukseen vankilaplaneetalla, jonka Jinto saa tehtäväkseen selvittää. Avaruustaisteluita on vähemmän, ja pääpaino on enemmän politiikalla ja Jinton hahmonkehityksellä. Monet pitävät tätä huonoimpana Seikai-sarjana; omasta mielestäni tälläkin sarjalla on tarinassa paikkansa, mutta olisi niitä avaruustaisteluita saanut olla hiukan enemmän!

Uusimmat lisäykset Seikai-sarjoihin ovat kaksi OVA-sarjaa. Ensimmäinen kaksi jaksoa pitkä tarina on kaiken tähän mennessä tapahtuneen tilinpäätös, kun Jinto palaa kotikulmilleen Abhien valloitettua Hyde-systeemin sodassa takaisin jo menetettyään sen vihollisen puolelle yhdessä välissä. Koko tarina ei missään nimessä vielä päätytähän OVAan vaan jatkuu kirjoissa, mutta jos nyt käy niin, ettei tarinaa animoida enää tämän pidemmälle, OVA toimii kyllä tarpeeksi hyvänä lopetuksena. Toinen OVA on pieni lisätarina Lafielin isän ja ja äidin nuoruudesta – ihan söpö, muttei tuo sarjaan mitään erityistä lisää.

Ostin Bayonettan.

Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on Hideki Kamiyan ohjaama, Platinum Gamesin (Devil May Cry, Viewtiful Joe) uusin toimintaseikkailuräimiskely, jonka pääosassa on ~530-vuotias kuunoita Bayonetta. Bayonetta on hyvin hahmokeskeinen: juoni on sen verran ohut, että se ei yksinkertaisesti pidä teosta kasassa vaan on tasoa ”heräsin koomasta öö mitäköhän mun pitäis tehdä tapan jotain enkeleitä lolz OH GAWD MINUN PITÄÄ PELASTAA UNIVERSUMI PS LUKE OLEN ISÄSI” – siinä kaikki. Pelaajaa motivoikin lähinnä se, että seuraavaan paikkaan siirryttäessä vastaan tulee lisää enkeleitä joita pistää pataan. Bayonetta on tiukkaa tavaraa kaikin mahdollisin puolin: enkelinteurastusfestivaali toimii kuin märkä uni. Niistä puheenollen Bayonetta onnistuu tyydyttämään lähes jokaista ”kiinnostuksenkohdettani”, mutta ei siitä enempää (Bayonettan kiihottavuus on huomattu myös Pencilmindin puolella). Pelillisiä puutteita löytyy parista quicktime eventistä, joissa ainakin itse onnistuin kuolemaan useaan otteeseen ihan vain siksi, että tilanteesta ei käynyt ilmi mitä tulisi tehdä. Onneksi Bayo onkin tarkoitettu pelattavaksi useaan otteeseen ja seuraavilla pelikerroilla epäonnistumisesta ei voi syyttää kuin itseään.

Bayonetta onkin hardcore-pelaajan peli, jossa armoa ei anneta eikä tunneta. Pelaaminen vaatii sekunnin murto-osien hyödyntämistä – itseasiassa pelin bullet ti- anteeksi, witch time aktivoituu vain, jos väistää vihollisten iskut vasta viime hetkellä. Toisaalta, vaikka iskukomboja pelistä löytyy useita kymmeniä ja toiset ovat hyödyllisempiä kuin toiset, lähes mikä tahansa nappien hakkaaminen muuttuu näyttäväksi teurastusbaletiksi. Enkeleitä pistetetään pataan niin pistooleilla, haulikoilla, katanalla, ruoskalla kuin singoillakin. Tähän mennessä toimivin ase on kuitenkin ollut Durga – jonkinlainen raavintakäpälähärpäke. Useimmat aseista voi myös asentaa jalkoihin – korkokenkäfetissi nyt on aika peruskamaa, mutta entäs pistoolikorkkarit? Tai sinkokorkkarit? ;O~~ Mutta kuten sanottu, kontrollit toimivat: nuo pari INSTANT DEATH LOL -kohtaa lukuunottamatta peli on siinä mielessä reilu, että epäonnistumisista voi syyttää vain itseään.

Mutta se siitä; peliarvosteluja voi lukea muualtakin. Huomattavasti kiinnostavampi on itse Bayonetta hahmona – äärinaisellinen ja ääriseksuaalinen. Kamiya on parissakin haastattelussa ja blogikirjoituksessa todennut, että siinä missä Devil May Cryssa teemana oli väkivalta, Bayonettassa teema on seksikkyys: päähenkilön kävelyssä lantio keinuu puolelta toiselle noin puoli metriä per askel, tikkareita syödään ei-niin-viattomasti ja väännettäviä vipuja käytetään tankotanssilla. Sanomattakin on selvää, että aihe on kirvoittanut hyvinkin värikkäitä keskusteluja ja kirjoituksia (Esimerkiksi tämä Leigh Alexanderin artikkeli) siitä, onko Bayonetta aivan suoraan sortavan seksistinen ja paluu aikaan, jolloin naisten ainoa tehtävä peleissä oli olla tissejä ja perseitä. Niitä Bayonettassa kieltämättä esitellään; Bayonettan vaatteet muodostuvat nimittäin tämän hiuksista, joita tämä käyttää myös demonien esiinmanaamiseen – ja tällöin hiukset eivät tietystikään ole käytettävissä vaatetustarkoitukseen… alasti toki Bayonetta ei ole; Kamiya onkin todennut, että kahta asiaa Bayonetta ei riisu: silmälaseja ja alusvaatteitaan (hygienia-aspektia ei välttämättä kannata ajatella). Ei että ne alusvaatteet kauheasti peittäisivät, ne ovat lähinnä kaksi kultalankaa. Sanotaanko näin, että useimmat stringit peittävät alushousuina enemmän ”:-D”. Vieressä oleva kuva antaa osviittaa, joskin se on epävirallinen ja loppupeleissä vaatteita irtoaa… enemmän.

Vankkumattomana tasa-arvon kannattajana en kuitenkaan voi nähdä Bayonettaa kuin pelkästään positiivisena asiana. On totta, että Ioscus Muinaicilla Aioilla naisilla oli peleissä tasan kaksi merkitystä: tissit ja perse; roolina ehkä jopa damsell in distress. Lähivuosina peleissä on kuitenkin näkynyt yhä enemmän ja enemmän naishahmoja, jotka ovat olleet muutakin kuin pelkkiä statisteja tai seksiobjekteja – Half-Lifen Alyx Vance on varmaan yleisin esimerkki. Bayonetta on tästä taas yhden ”kehitystason” ylempänä: Bayonetta näyttää, että nainen pystyy varmasti ihan samaan kuin mihin miehetkin, ellei jopa enempään, ja tekee sen ollessaan äärimmäisen naisellinen. Tietystikään kaikki eivät tätä ymmärrä – useille feministeille nimittäin näyttää olevan aivan mahdoton ajatus, että nainen voisi olla uskottava ja tehokas mutta samaan aikaan seksikäs ja naisellinen. Pahempaa seksismiä saa hakea: tasa-arvo ei nimittäin ole sitä, että ollaan samanlaisia ja siksi samanarvoisia, vaan sitä, että erilaisuudesta huolimatta ollaan silti samanarvoisia.

Hämmentävää muuten, että useissa lähteissä on todettu että Bayonettan soundtrackina soiva ”J-poppi” hajottaa pään. Jännä sinänsä, sillä minä en löytänyt soundtrackilta yhtään J-pop-biisiä – musiikki on enemmänkin jazzahtavaa; taivaas- anteeksi, Paradisossa taas laulaa enkelikuoro. Toki mukana on myös kevyttä musiikkia, esimerkiksi useissa taisteluissa taustalla soiva Fly me to the moon -remiksaus, mutta tuosta on pitkä matka J-poppiin. Vähän tuntuu, että taustalla on lähinnä arvostelijan henk. koht. viha kaikkea japanilaista kohtaan. ;O

Osat 1, 2.

Viimeisen kahden Aoi Bungakun tarinan yhteinen nimittäjä on Ryunosuke Akutagawa. Tarinoista ensimmäinen, Spider’s Web, on Japanissa hyvinkin tunnettu satu. Koska kysymys on sadusta, on myös tarinan animeksi sovittava jakso Aoi Bungakun tähän mennessä suoraviivaisin ja helppotulkintaisin. Spider’s Web kertoo meille läpeensä pahan ihmisen tarinan, joka saa helvetissä viimeisen pelastumisen mahdollisuuden, ja mokaa senkin itsekkyydessään ja niin ollen on tuomittu ikuiseen kärsimykseen. Tarinan filosofia on tietysti enimmäkseen lähtöisin itämaisista uskonnoista (alkuperäisessä tarinassa nähdään Buddha, jota animeversio ei meille näytä), mutta yllättävää kyllä, tämä tarina voisi löytyä länsimaisestakin satuperinteestä – kadotuksen teema sopisi hyvin kristinuskoonkin. Miksiköhän tämä satu ei ole päätynyt länsimaisiinkin satukirjoihin näinä globalisaation aikoina?

Spider’s Web on visuaalisesti komea. Edelliset tarinat ovat kaikki sijoittuneet selkeästi Japaniin, mutta tämä ja sitä seuraava Hell Screen on sijoitettu fantasiamaailmaan. Kahta jaksoa varten luotu maailma on värikylläinen ja kaunis, jonkinlainen yhdistelmä Venetsian karnevaaleja, samuraijapania ja satulinnoja. Näkisin mielelläni tätä maailmaa enemmänkin kuin kahden jakson ajan! Toisaalta Spider’s Web oli ensimmäinen Aoi Bungakun tarina, jossa liikettä ei aina ole animoitu täydellisesti, vaan on sorruttu vauhtiviivojen käyttöön. Onneksi karkkivärit ja huikea visuaalisuus pelastavat. Myös musiikki tukee kokonaisuutta hyvin, vaikka muutama raita onkin kierrätetty aiemmista tarinoista.

Hell Screen sijoittuu samaan maailmaan ja Spider’s Webissä vilahtanut kuningas tekee nyt paluun päähenkilönä. Hell Screen kertoo taiteesta ja siitä, kuinka pitkälle taiteilija voi mennä tehdessään taidetta. Aihe on aina ajankohtainen, Suomessakin päästiin pohtimaan tätä filosofista kysymystä pari vuotta sitten, kun Kiasma otti kokoelmiinsa sen surullisenkuuluisan kissantapporunkkausvideon. Muistatte varmaan. Hell Screenissä taitelija saa tehtäväkseen kuvata kuningaskunnan sellaisena, kuin hän sen näkee. Tyrannimaisen kuninkaan valtakunta on toki päältäpäin kaunis, mutta taiteilija haluaa kuvata sen kaiken kärsimyksen, jota kuningas vallanhimossaan tuottaa. Pakkomielteessään taitelija etsii inspiraatiota katsomalla kauheuksia, mutta minkään julmuuden näkeminen ei tahdo riittää… en spoilaa loppuratkaisua, mutta tässä tarinassa ei ole hyviksiä tai oikeita ratkaisuja. Taas kerran on kyse osin omaelämänkerrallisesta teoksesta ja Ryunosuke Akutagawa teki itsemurhan painittuaan taiteentekemisen kanssa tarpeeksi kauan.

Aoi Bungaku on vain 12 jaksoa pitkä, mutta minusta tuntuu, kuin olisin katsonut kuusi pidempää sarjaa. Joka tarinan jälkeen piti pitää miettimistauko, eikä tämä sarja ole helposti omaksuttavaa tai viihteellistä sorttia. Silti suosittelen tätä ihan kaikille, jotka kaipaavat animeltaan muutakin kuin helppoa ajantappotapaa. Aoi Bungakun monipuolisuus takaa sen, että vaikka yksi tarina ei kovin paljoa iskisikään, tarinoiden joukosta löytyy takuulla joku itseä koskettava. Oma suosikkini tarinoista oli In the Forest, Under Cherries in Full Bloom, joka oli mestarillinen yhdistelmä komediaa, kauhua ja allegoriaa, toisena varmaan ihanan suurieleinen ja homoileva Run, Melos.

Aloittaessani katsomaan Aoi Bungakua olin aivan varma, että sarjasta ei tultaisi paljoa puhumaan ja saisin katsoa sen subittomana. Yllätyksekseni sarja on kerännyt melko paljon faneja, vaikka mistään jättisensaatiosta ei voikaan puhua, kaltaiseni ”kypsemmät” animenkatsojat ovat löytäneet sarjan. Toivottavasti tästä on innostunut Japanissakin joku ja saadaan jatkoa! Toisaalta, jonkinasteisesta sarjan keräämästä hypestä huolimatta, jos vaikka cossaisin kahden viimeisen jakson tyrannikuningasta (ihana hahmodesign!), en usko kenenkään tunnistavan hahmoani. Ne ihmiset, jotka ympäri maapalloa katsovat Aoi Bungakun kaltaisia sarjoja, ovat harvassa ja lisäksi yleensä hiljaisia eivätkä niinkään ota osaa coneihin, cossaamiseen ja muuhun fandomoheistoimintaan, joka minulle on hyvin rakasta.

Ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa ja ottavat osaa fandomiin, yleensä pitävät samoista sarjoista kuin fandom – niistä sarjoista, jotka ovat pinnalla. 90-luvulla kaikki puhuivat Evangelionista, Cowboy Bepopista ja muista, nyt skeneä pyörittävät Haruhi (joka on jo vähän passe), Umineko, K-On, kaikki Nisio Isinin kynäilemä ja tyttöjen suursuosikkina Hetalia ja Kuroshitsuji. Edellä mainituista sarjoista pidän vain Evangelionista ja Haruhista, ja niidenkin tapauksessa vain joistain elementeistä niissä. Yksikään suursuosittu sarja lukuun ottamatta Azumanga Daiouta ei ole koskaan ollut lähelläkään suosikkilistojani animen tai mangankaan saralla. En pidä sellaisista tarinoista, jotka iskevät moniin: minulla on kriitikon maku ja tiedostan sen itsekin. Olen käytännössä aina samaa mieltä joidenkin ANN:n kovasanaisimpien arvostelijoiden ja taidehomon maun omaavien animebloggarien kanssa. Tämä tekee ystävien ja tuttujen hankkimisesta vaikeaa, koska yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Makuni tekee fandomsuhteestani hyvin ongelmallisen – pysyäkseni mukana fandomissa ja jotta minulla olisi jotain puhuttavaa muiden animefanien kanssa, joudun katsomaan suosittuja sarjoja, joista en pidä ja joiden katsomisesta tulen yleensä lähinnä ärsyyntyneeksi. Mutta jos en katsoisi niitä edes vähän, minulla ei olisi yhtään mitään puhuttavaa, olisin hikikomori, oma saarekkeeni fandomissa, fiksu kriitikko, jolla ei olisi mitään yhteistä kenenkään kanssa. Monet kertovat cosplayharrastuksen tuoneen näille paljon uusia ystäviä, kun joku on tullut vetämään näitä hihasta ja pyytänyt photoshoottiin muiden samaa sarjaa pukuilevien kanssa. Minulle on käynyt näin vain kahdesti; cossasin ensimmäisellä kerralla Rozen Maidenista ja toisella Code Geassista. Kummaltakaan sarjalta ei kulttistatusta ja suosiota puutu. Kun cossaan jotain itselleni hyvin tärkeää sarjaa, sitä ei yleensä tunnista kukaan ja saan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Olen jonkinasteisessa pattitilanteessa. Haluan olla sosiaalinen ja jutella ihmisten kanssa animesta ja mangasta aina kun se suinkin on mahdollista, mutta marginaalinen makuni tekee sen hyvin vaikeaksi. Itsensä pakottaminen katsomaan ja lukemaan sellaista, josta en oikein pidä, tuntuu sekin väärältä ratkaisulta (eikö minun pitäisi mieluummin käyttää vapaa-aikani sellaiseen, josta todella nautin?).

Minusta olisi kivaa pohtia joitain suosikkisarjojani – gasp – kavereiden tai ystävien tai edes contuttujen tai animeseuran porukoiden kanssa, mutta se ei ole oikein koskaan onnistunut paria iloista poikkeusta lukuun ottamatta. Pari vuotta sitten altistin animeseurankin suosikeilleni vidisten muodossa, ja palaute oli melkoisen tyrmäävää. No, onneksi on edes tämä blogi fandomin henkireiäkseni, täällä voin pölistä niin paljon kuin ikinä haluan kaikenlaisista hämmentävistä sarjoista pelkäämättä sitä, että uuvutan kuulijani!

Ensimmäinen osa täällä.

Natsume Sosekin kirjaan perutuva Kokoro on sarjan tähän mennessä kehnoin tarina. Huono se ei ole, mutta ei myöskään niin taidokas kuin kaksi edellistä tarinaa. Sovitus kärsii siitä, että kirjasta on animoitu vain sen viimeinen kolmannes. Nyt tarina on hieman irrallinen, vaikkakin kirjasta poiketen se kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, mikä tuo kerrontaan tiettyä syvyyttä, jota alkuperäisteoksessa ei ole, sillä kirjassa saamme vain Sensein näkökulman tapahtumista.

Kokoron hienovarainen kolmiodraama on herkästi kerrottu ilman mitään turhaa – ei turhia sivuhahmoja, ei turhia kohtauksia, ei turhaa musiikinkäyttöä, kaikki on kovin hiottua ja vähäeleistä. Ainoa silmiin häiritsevästi pistävä seikka on K:n ulkomuoto. Liian karikatyyrimäinen hahmodesign istuu huonosti Kokoron vähäeleiseen maailmaan.

Kahden eri näkökulman jippo on kuitenkin se, mitä kahden jakson mittaisesta Kokorosta jää viimeksi käteen. Tosin vaikkapa wuxiarainan Heron nähneelle Kokoron kikkailussa ei ole mitään uutta, vaikka talven ja kesän sekä intohimon punaisen ja seesteisen sinisen vuorottelu näkökulmasta riippuen ihan näppärästi toimiikin. Se, että tarina kerrotaan jipon ja kikan avulla, vie kuitenkin voimaa itse pääasialta eli tarinan sanomalta. En ole mikään kirjallisuudentutkija ja ainoa meriittini on äidinkielen laudatur, joten koen aina olevani vähän heikoilla vesillä lähtiessäni analysoimaan kertomusten teemoja ja vääntämään mahdollisia tulkintoja, varsinkin kun kyse on oikeasti merkittävistä teoksista tai ainakin niiden sovituksista. Minusta Kokorossa oli kuitenkin pohjimmiltaan kyse ihmisen yksinäisyydestä ja siitä, miten toisen sydäntä ja aivoituksia ei voi kukaan toinen täysin ymmärtää ja miten helposti eleet ja vähät sanotut sanat voi tulkita väärin. Kikkailu ja jippoilu auttaa tätä teemaa näyttämällä hyvinkin erilaiset tapahtumaketjut eri hahmojen näkökulmista – totuus on varmaan jotain tästä välistä. Ongelma on kuitenkin, että kikka on aina kikka ja sellaisena itsetietoinen kerrontaratkaisu sillä huonolla tavalla, joka jättää hiukan huonon maun: eikö pelkkä tarina muka itsessään olisi riittänyt ilman mitään pelleilyä?

Kokoron jälkeen vuorossa on toinen Osamu Dazai -pätkä, kahden jakson mittainen Run, Melos!. Tässäkin sovituksessa alkuperäistä tarinaa on laajennettu ja mukaan on tuotu Dazain uudelleenkertoman kreikkalaisen myytin lisäksi kehystarina. Ohjaaja on sama kuin eräässä suosikkianimessani Mouryou no Hakossa, ja Run, Melos on täynnä samaa hidasta tunnelmaa ja loistavaa dialogia. Ohjaaja Ryosuke Nakamura on fansubbaajien painajainen, sillä hänen teoksissaan puhutaan paljon ja vaikeilla sanoilla – Mouryou no Hakon subbaamisessa kesti pari vuotta ja nyt kun sarja on viimein käännetty kokonaan, voisin sen myös tänne arvostella jossain välissä…

Eksyn aiheesta. Run, Melos on Aoi Bungakun tarinoista se homoin, sillä hahmosuunnittelun on tehnyt Prince of Tennis -mangaka Takeshi Konomi ja tarinan teemanakin on miesten välinen ystävyys, joka, köhhöh, animepiireissä usein tulkitaan joksikin muuksi ainakin, jos katsoja on naispuolinen henkilö. Run, Melos on kuitenkin ihan objektiivisella silmälläkin kohtuullisen ghey ja fanipalvelu-melkeinpusukin löytyy. Tähän melkeinhomoiluun kuuluu onneksi myös hyvä tarina tai oikeastaan kaksi, joista kumpikaan ei sorru mihinkään helppoihin ratkaisuihin ja hommassa on ihan aitoja tunteitakin. Ihmeellistä kyllä, substanssia homoiluanimessa!

Run, Melos on kerrontatavaltaan teatraalinen ja kovin draamaileva silloinkin, kun ei kuvaa näyttelemistä tai näytelmää. Ohjaaja on ollut aiemmin mukana mm. Death Notea tekemässä ja näissäkin kahdessa jaksossa nähdään paljon dramaattista vihkoon kirjoittamista – tosin tällä kertaa ilman oopperamusiikkia ja maanista naurua. Teatteriin sijoittuva tarina kyllä saakin olla vähän teatraalinen: minua ei ainakaan kummastuta, että näytelmiä työkseen kirjoittavan tyypin sisäinen monologikin on kovin grandiöösiä ja pömpöösiä.

Animaatio on näissäkin jaksoissa täydellistä silmäkarkkia. Liike on kuvattu tavalla, josta tappeluanimet voisivat ottaa mallia ja henkilöiden ilmehtiessä ja puhuessa animaatiosäästöä ei ole näkyvissä missään. Hahmot ovat todella ilmeikkäitä ja silti realistisen näköisiä. Värit ovat tässäkin lähinnä ruskeita ja tummia sävyjä, paitsi muutamassa erityisesti kirkkautta ja värejä korostavassa kohdassa.

Melosin jälkeen on vuorossa vielä kaksi jaksoa, jotka ovat periaatteessa kumpainenkin oma tarinansa, mutta nivoutuvat kuitenkin yhteen. Tämäkin teksti kasvoi kuin nälkävuosi, joten viimeiset kaksi jaksoa arvostelen vielä erillisenä postauksenaan ja tarkoituksenani olisi silloin höpistä myös vähän tällaisten taidehomojen ja kriitikon maun omistavien pellejen kuin minun ongelmallisesta animesuhteesta. Syvällistä itsetutkiskelua ja moesarjojen haukkumista tiedossa, pysykää kanavalla!

Katsottuaan tarpeeksi animesarjoja jossain vaiheessa alkaa nyppiä se, miten ne kaikki ovat jotenkin … samanlaisia. Tylsiä. Tarkoitettu joko 12-15 -vuotiaille pojille (”musta tulee isona maailman paras leivänpaistaja/ninja/shamaani/go-pelaaja”) tai otakuille (”täs sarjassa ois söpöjä tyttöjä ja ne tekis jotain söpöö”).  Siksi katson mielelläni sarjoja, jotka jo kuvauksen perusteella kuulostavat ihan erilaisilta kuin mikään, mitä siihen mennessä on nähty, tai joilla on erikoinen visuaalinen ilme. Aoi Bungaku on hieman molempia. Tämä kunnianhimoinen 12-jaksoinen sarja sovittaa 6 Japanin kirjallisuuden merkkiteosta animemuotoon: joka tarinassa on eri ohjaaja, eri seiyuut, eri hahmosuunnittelija ja eri tyyli. 12 jaksossa saa siis oikeastaan 6 eri sarjaa, ei minusta ollenkaan huono kauppa. Lähdemateriaalissakaan ei ole valittamista,  taatusti hieman kypsempää settiä kuin ranobet tai manga.

Kirjoittaessani tätä postausta homma alkoi hiukan levitä kasaan ja kirjoituksen pituus saavutti kriittisiä mittoja, joten laitan tähän kommenttini vain kahdesta ensimmäisestä tarinasta, loput neljä seuraavat myöhemmin.

Sarjan ensimmäinen adaptaatio, Osamu Dazain kirjaan perustuva No Longer Human (Ningen Shikkaku) on myös pisin yksittäinen tarina neljällä jaksollaan. Kyseinen kirja on eräs Japanin arvostetuimmista ja luetuimmista kaunokirjallisista teoksista, ja sen teemat voi löytää myös muista sarjoista hieman kaivelemalla. Melkein voisi sanoa, että tämän tarinan katsominen tai lukeminen muodossa tai toisessa pitäisi kuulua otakun yleissivistykseen: tarinan tunteminen tuo ”ahaa”-elämyksiä vaikka Sayonara Zetsubou Sensein tai Neon Genesis Evangelionin katsomiseen.

No Longer Human kertoo miehestä, joka ei pysty elämään elämäänsä samalla lailla kuin muut ihmiset: hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi tavalla tai toisella, piiloutuu feikin (naisten)naurattajan rooliin, ei pysty näyttämään todellista minäänsä toisille ja aina saavuttaessaan jotain ”ihmismäistä”, säilyttämisen arvoista, kuvittelee itsensä liian huonoksi ja arvottomaksi pitämään siitä kiinni. Kyseessä on vahvasti aikuisten kertomus jos jotain; seksin, sodan, kuoleman ja hyväksikäytön teemat ovat vahvasti läsnä. Menemättä liikaa hölmöön kirjallisuusanalyysiin todettakoon vielä, että No Longer Human on myös vahvasti omaelämänkerrallinen kirja – kirjan julkaisun jälkeen kirjailija Osamu Dazai onnistui viimein viemään itseltään hengen.

Animeadaptaatiossa Madhousen animoima synkkä, ruskeasävyinen maailma ja Takeshi Obatan (Death Note) realistinen hahmosuunnittelu luovat tunnelman neljälle inhorealistiselle jaksolle. No Longer Human on tyylikkäästi ohjattu ja tarina on saatu mahtumaan hyvin vain neljään jaksoon, vaikka kirjasta olisi voinut tehdä hyvin ainakin 12-jaksoisen tarinan. Animeformaatin tarjoamaa visuaalisuutta on osattu käyttää hyvin hyödyksi – kolmosjakson lopun kohta, jossa lumessa makaavan päähenkilön luo ilmestyy tyttö punaisen sateenvarjon kanssa, jäi erityisesti mieleen. Joskus kuvakieli tosin lipsahtaa liikaa yrittämisen ja kliseisyyden tielle: pisaramotiivit (joihin kuuluu se kaikuva tippumisen ääni ja veteen leviävät renkaat, huoh), ”my hands are covered in blood” -tematiikka ja peilikuvan muuttuminen hirviöksi ovat kaikki melko kuluneita visuaalisia tapoja näyttää päähenkilön tunteita. Äänimaailma on minimalistinen, mutta hiottu, ja ääninäyttelijät ovat käytännössä kaikki tähtinimiä: Romi Paku, Mamiko Noto ja Aya Hisakawa näyttelevät päähenkilön eri naisia.

Psykologisen grimdark-tarinan jälkeen vuorossa on Under Cherries in Full Bloom (Sakura no Mori no Mankai no Shita), huomattavasti enemmän kieli poskessa huvitellen tehty yliluonnollinen satu. Kaksi jaksoa pitkässä tarinassa metsissä elävä maantierosvo Shigemaru kaappaa mukaansa naisen, josta haluaa tehdä vaimonsa. Vaimo ei kuitenkaan kenties ole aivan sitä, miltä näyttää.

Jos No Longer Human oli minulle jopa hiukan liian aikuinen ja synkkä – tunnistin kyllä sen laadun, mutta se ei varsinaisesti ikinä koskettanut – niin Under Cherries in Full Bloom räjäytti pankin. Ensimmäinen jakso näistä kahdesta on lähes täydellinen animejakso. Se on hienosti ohjattu, värikäs, täynnä hienoa animaatiota ja silmäkarkkitaustoja, hauska ja vielä kaupan päälle outo ja vähän pelottavakin. Tite Kubon (Bleach) hahmosuunnittelu sopii tähän satukauhuiloitteluun loistavasti. Madhouse näyttää absoluuttista parastaan animoinnissa ja Nana Mizuki loistaa vaimon roolissa: kerrankin Nana Mizukin laulutaidosta on otettu kaikki ilo irti!

Alkuperäinen tarina on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen ja näennäisestä keveydestä huolimatta Under Cherries in Full Bloom yrittää kertoa vakavista asioista allegorian kautta. Se, haluaako tarinan tulkita kertovan naisten ja miesten eroista ja lukkiutuneista sukupuolirooleista vai miehen vieraantumisena luonnosta, on varmaan maku- ja tulkintakysymys. Kumpikin tulkinta sopisi, kun miettii ajankohtaa,  jolta tarina on peräisin. Ja voihan kertomuksen tulkita vielä misogynistisestikin kertovan naisten viettelysvoimasta ja siitä, miten naiset ovat miehille aina turmioksi…

Kun Bubu oli viime viikonloppuna Tuskac… Tsukiconissa, katsoin minä kotona Bakemonogataria. Ja voi saatana, jos kaikki anime olisi niin hyvää kamaa, niin minä en tekisi yhtään mitään muuta kuin vain katsoisin animua.

Koyomi Araragi on lukiolaispoika, mutta myös ex-vampyyri. Eräänä päivänä koulussa tämän luokkakaveri, Hitagi Senjougahara, kaatuu – tai oikeastaan tippuu – tämän syliin. Koyomin yllätykseksi Hitagi ei paina mitään. Vampyrismistä parannettuna Koyomi hoksaa, että kyseessä on ~yliluonnollinen ilmiö~ ja yrittää penkoa, mistä moinen johtuu. Kiitokseksi Hitagi nitoo Koyomin posken. Siis nitojalla :FFF. Muutoin sarja kulkee about näin: Koyomi törmää tyyppiin jota vaivaa jokin ~yliluonnollinen ilmiö~. Koyomi yrittää selvittää mistä asia johtuu ja menee pyytämään apua hänet parantaneelta äijältä, joka kertoo mitä pitää tehdä. Koyomi organisoi tyypin parantamisen. Rinse and repeat sarjan loppuun asti. Yhden arvoituksen ratkaiseminen vie kaksi tai kolme jaksoa. Ohessa Koyomi pokaa/koettaa pokata tyttöjä jotka hinkuvat/eivät hingu/eivät tiedä hinkuvansa Koyomin housuihin. Lista tytöistä Novan blogissa.

Kuulostaa aika tylsältä. Kuvauksessa ei ole oikeastaan mitään sellaista, mikä saisi olettamaan, että sarja olisi millään tavalla erilainen kuin mikään muukaan yliluonnollisilla asioilla leikkivä haaremianimun poikanen. Mutta se toteutus! Bakemonogatarin on ohjannut Akiyuki Shinbo (mm. Sayonara Zetsubou-sensei, Nanoha, Hidamari Sketch, Moonphase, Natsu no Arashi…) ja muuten puikoissa pyörii Studio SHAFT, minkä pitäisi ainakin joillain saada niinsanotusti shafti pystyyn ja jäykäksi. Shinbo + SHAFT -kombinaatio antaa graafisen ilmeen, joka poikkeaa reilusti ”perusanimesta”. Värit ovat murrettuja ja hiusten värityksessä kikkaillaan välillä Gankutsuou-tyyliin. Äänimaailma koostuu suurelta osin ambientmaisista hurinoista ja piippailusarjoista. Tekijöillensä uskollisesti liikettä ei käytetä paljoa. Itse asiassa suuri osa Bakemonogatarista on pelkkää hahmojen keskustelua ja näiden oheistekemisiä. Sarjan pointti onkin hahmojen vuorovaikutuksessa, ja se onkin Bakemonogatarin ehdottomasti vahvin osa-alue. Hahmojen käsikirjoitus toimii ja dialogi onnistuu olemaan ihan oikeasti hauskaa.

Bakemonogatari onnistuu olemaan samaan aikaan erittäin tyypillinen että epätyypillinen anime. Tyypillisen siitä tekee se, että se on äärimmäisen hahmovetoinen: Bakemonogatarissa ei ole oikeastaan minkäänlaista kantavaa juonta sarjan episodimaisen luonteen vuoksi, paitsi Koyomin ja Hitagin ”boy meets girl” -rakkaustarina. Toisaalta kaikki muu on joko loppuun hiottua (dialogi, hahmojen käsikirjoitus) tai tavallisuudesta poikkeavaa (värimaailma, esitystapa). Bakemonogatari onnistuu vieläpä olemaan samaan aikaan viaton, söpö, väkivaltainen ja jopa eroottinen – varsinkin lopun autoajelukohtaus on, kuvalautatermiä käyttääkseni, ”tulin sankoja”-materiaalia. Hitagi Senjougahara, fap fap fap. Ei sillä että kiihottuisin nitojista, vaikka pari omistankin.

Jos hyvinä puolina Bakemonogatarissa on Akiyuki Shinbo, SHAFT ja ensiluokkainen toteutus, niin sen huonoina puolina on Akiyuki Shinbo, SHAFT ja hutilointi. Shinbo + SHAFT -yhdistelmä tuottaa niin omanlaistaan jälkeä, että jos tyyli ei iske, Bakemonogatari aiheuttaa välittömän oksennusreaktion. Ongelma on myös se, että Shinbo ja SHAFT ovat pitkälti yhden tempun poneja: kun on nähnyt yhden tällä yhdistelmällä tehdyn animen, on nähnyt ne kaikki. Bubu raportoi välittömistä samankaltaisuuksista Sayonara Zetsubou-sensein suuntaan (jonka toteutuksesta vastaa – Shinbo ja SHAFT!). Asiaa ei auta se, että Koyomin ääninäyttelijä on Hiroshi Kamiya, joka vastaa myös Sayonara Zetsubou-sensein päähenkilön, Nozomu Itoshikin, äänestä. Hutilointi taas viittaa Bakemonogatarin 10. jaksoon, jossa koko sarjan ajan tutuksi tulleet, ruudussa välähtävät, värejä tarkoittavat kanjimerkit ko. värisellä taustalla viipyvät ruudussa huomattavan kauan – niin kauan, että animointi- ja aikatauluongelmat tulivat selviksi. Heh, SHAFTin sivuilla kuulemma luki jokin aika sitten ”PALKATAAN ANIMAATTOREITA, NOPEASTI”. En ihmettele.

Joka tapauksessa Bakemonogatari jätti kokonaisuudessaan erittäin positiivisen fiiliksen. Näiden helmien toivossa sitä jaksaa joskus kahlata läpi jotain… keskinkertaisempaakin ainesta. Bakemonogataria tulee itse asiassa vielä lisää. Vaikka TV-animu on loppu, ensimmäinen kolmesta nettiosasta pitäisi pärähtää eetteriin 28. lokakuuta eli lähipäivinä. Sitä odotellessa.

Junichi Sato on eräs lempiohjaajistani ja mahou shoujo lempigenrejäni (olen jopa katsonut jotain 150+ jaksoa Precurea, apua), joten olin keväällä tietysti innoissani, kun Umi Monogatari julkistettiin. Xebec animoimassa ja tarina, joka perustuu pachinko-peliin (?!) ei luvannut mitään erityistä parhautta, mutta kun ohjaajana on mies, joka on myös Princess Tutun, Sailor Moonin, Arian ja Kaleido Starin takana, annoin itselleni luvan odottaa jotain kohtuulaadukasta.

Tarina on perushuttua: meillä on kesäinen, auringonvalossa kylpevä idyllinen saari ja sen ympärillä meressä asuvia meren ihmisiä. Eräänä kesänä saarella asuva Kanon ja merenneito Marin ystävystyvät ja saavat kuulla olevansa taivaan ja meren papittaret. Heidän pitää yhdessä pelastaa maailma pahalta Sednalta, joka haluaa hukuttaa sen pimeyteen. Asiaankuuluvat tietysti henshinit ja taikatyttöasut. Eli joopajoo, eläin-sidekickinä on kilpikonna meriteemaan sopien, Marinilla normaalina asuna kivan paljastavat bikinit ja mukana on vielä Marinin pikkusisko Urin samanlaisissa pikkupikkubikinissä pedokiintiötä täyttämään. Hyvältä kuulostaa.

Ensimmäinen kolmannes sarjaa onkin aika juustoa. Tarina etenee taikatyttökaavalla joka viikon vihollisineen (Sednan korruptoimia mereneläviä – tässä jaksossa pusukala, seuraavassa katkarapu!) kuin oppikirjatapaus. Lisänä on sopivassa määrin sitä, kun Marin pyllistelee bikineissä, hiukan slapstick-huumoria ja hiiiiiidaaaaasteeeeempoisuuuuutttaaa. Umi Monogatarissa on paljon samaa kuin Ariassa: sarjassa ei periaatteessa tapahdu yhtään mitään. Alkupuoliskolla se on huono asia, koska se vähäinen olemassa oleva juoni etenee tässä genressä aiemmin tallattuja latuja kuin oppikirjatapaus, eikä katsoja ole edes vielä ehtinyt kiintyä hahmoihin. Tarinaa kannattaa oikeastaan vain huumori, nätti animaatio ja kiva hahmosuunnittelu, mikä ei kuitenkaan ihan riitä pitämään hommaa pinnalla.

Onneksi Umi Monogatari parantaa loppua kohden: joka jakso on parempi kuin edellinen jaksosta viisi alkaen. Sato Junichi osaa kertoa suuristakin tunteista ilman, että kerronta muuttuu ylimelodramaattiseksi ja samalla tahattoman hauskaksi. Vaikka juoni onkin hiukan ennalta-arvattava, hahmonkehitys on loistavaa ja hienosti kuvattua, ja hahmoihin kiintyy. Kanon pimeine sydämineen on ehkä loistavimpia ja omaperäisimpiä päähenkilöitä mahou shoujossa aikoihin, ja sekä samaistuin että symppasin tyttöä aika tavalla. Kanon on hahmona vaikeasti kuvailtava ja oikeasti moniulotteinen. Marin on se perinteinen itkupilli taikatyttöpäähenkilö, jolla on suuri sydän, muttei paljoakaan aivoja tai maalaisjärkeä. Marin itkee paljon, mutta se ei kuitenkaan tunnu rasittavalta alun jälkeen – ja jopa Marinin ryöstöviljelemä, joka toiselle vastaantulijalle alussa julistettu ”Aishiteruuu!” saa tipan linssiin viimeisissä jaksoissa. Miten Sato Junichi sen tekee? Sama lausehan se on ollut koko ajan!

Animaatio on nättiä ja taistelukohtauksissakaan ei ole säästelty. Varsinkin merenalainen maailma on kaunis ja taustat tyylikkäät. Valitettavasti musiikkia en kuitenkaan voi ylistää. Sarjan musiikki on kokonaisuudessaan chillailuun sopivaa hissimusiikkia. Slice of life – kohtiin pianonpimputus sopii, mutta kun tarinan panokset nousevat ja meno kovenee, rentouttava jazzpimputus ei sovi oikeastaan mihinkään ja latistaa tunnelmaa. Äänimaailmaan tottuu niin, ettei se enää haittaa niin paljon kuin alkujaksoissa, mutta musiikin sopimattomuus lisää fiiliksiä siitä, että ne viikon hirviö – kohdat on yritetty pakolla istuttaa sarjaan, johon ne eivät sovi. Loppupäätä kohden varsinaista perinteistä taikatyttöilyä on vain nimeksi, ja hyvä niin – ne kohtaukset eivät kerta kaikkiaan istu sarjan hitaaseen tyyliin.

Seiyuutyöskely sen sijaan on erittäin laadukasta. Kanonin seiyuu Minako Kotobuki on kertakaikkiaan loistava uusi äänilahjakkuus. Sivuhahmo Ooshima (Aki Toyosaki) varastaa jokaisen kohtauksen, jossa esiintyy, ja kokeneet Yui Horie ja Miyuki Sawashiro tekevät laatutyötä Urinina ja Kojimana. Sarjan hyödyntämä huumori on useammin visuaalista kuin äänimaailman avulla toimivaa, mutta varsinkin Ooshiman kohtaukset ovat ratkiriemukkaita, koska kuva ja ääni toimivat niin hyvin yhteen. Kanonin suuttumista on myös hauska katsoa, koska ylivedetyt mustat pilvet ja ”paha aura” -kuvastot ovat sekä hauskoja että hieman surullisiakin, kun muistelun kautta katsoja oppii syyt Kanonin käytökselle.

Umi Monogatarista jäi lämmin, mutta hieman surullinen olo. Sarjan onnellinen ja silti hieman haikea lopetus oli komea ja tyylikkäästi toteutettu ja ohjattu, mutta tällä sarjalla olisi ollut rahkeita olla jotain vieläkin parempaa. Lyhyiden kesäsarjojen kastissa Umi Monogatari kuuluu kuitenkin samaan perushyvään kastiin Someday’s Dreamersin ja Uta~katan kanssa, joissa molemmissa on paljon samaa tunnelmaa kuin tässä. Ihan jees, mutta ei suoraan lempparilistalleni pikkuvikojen takia.