Aina, kun minulle kasaantuu iso kasa silittämistä vaativaa pyykkiä, katson animea samalla. En silitä lakanoita, niin kodinhengetär en ole, mutta kauluspaidat, lolitahameet ja ihan vain t-paidatkin vaativat tarkkaa raudanheilutusta. Silittäminen on kuitenkin tylsää, joten tapanani on katsella jotain tarpeeksi kevyttä animea samalla. Silitysanimen pitää olla sen verran hömppää, että se ei vaadi kokoaikaista 100% tarkkaavaisuutta.

Tällä kertaa päädyin katselemaan yksiosaisia OVA-sarjoja ja pari muuta lyhäripätkää. En yhtään muista, miksi ihmeessä nämä aikanaan latasin, mutta en katsomista kadukaan. Yksiosaiset OVAt ovat enemmänkin mangasarjansa mainoksia kuin mitään kokonaisia teoksia, ja ne tulevat yleensä mangan kylkiäisenä. Sarjaa lukeneille ne ovat kiva bonus, ja lukemattomille ne käyvät pienimuotoisesta mainoksesta.

Hiyokoi

Hiyokoi on shoujomanga, joka kertoo tuskaisen ujosta Hiyorista. Hiyori on ollut onnettomuudessa, ja palaa kouluun pitkän sairaalajakson jälkeen entistäkin ujompana ja hermostuneena. Luokassa viereisessä pulpetissa istuu pojankomistus, joka on ensin aika kamala ja rääväsuinen. Lopulta poitsu paljastuu tietenkin unelmien prinssiksi, jolla on vain Hiyorin paras mielessä. Hiyori oppii 24-minuuttisen OVApätkän aikana vähän avautumaan muillekin ja ehkä vähän ihastuu! Lopun voinee varmaan sitten lukea sarjakuvasta.

Mitään uraauurtavaa shoujoa tämä ei ollut ja animaatiokin oli paikoittain jopa rumaa. Juoni oli yksinkertainen, mutta lyhyessä pätkässä oli aika hyvä ohjaus varsinkin tapahtumien ajoituksen puolesta. Kiireen tuntua ei ollut ja tarina loppui loogiseen kohtaan, joten tällaisenaankin ilman mangan lukemista OVA toimi. Suosittelen tätä vaikka Kimi ni Todoken nysväykseen hetkellisesti ahdistuneille sopivaksi välipalaksi.

Ame to shoujo to watashi no tegami

Yhden ihmisen tietokoneella väsäämäksi originaaliproggikseksi tämä kuusiminuuttinen oli yllättävän laadukas. Ei tämä nyt mitään Makoto Shinkaita ole ja hahmoanimaatio on ihan tosi rumaa, mutta taustat ja steampunkmainen miljöö riittävät jo syyksi kuluttaa elämästä muutama minuutti tämän pätkän katsomiseen.

Yksinkertaisen rakkaudentunnustuksen ympärillä pyörivä juoni saa lopussa vähän mielenkiintoisempia ja monimutkaisempia tasoja. Kunnianhimoisuudesta plussaa, ettei tarina sortunut pelkkään ”tyttö tykkää pojasta ja poika tytöstä”-latteuksiin.

Amatööriääninäyttely oli myös yksi pätkän hyvistä puolista, sillä monesti animenäyttelyn maneereja ei edes huomaa ja tunnista ennen kuin kuulee normaalisti ilman liioittelua ja mesoamista puhuttua japania animessa. Hienovaraisempi ilmaisu olisi kiva lisä ihan ammattimaiseenkin animeen.

Fumiko no kokuhaku

Lisää parin minuutin pätkiä, ja tämäkin pyörii rakkaudentunnustuksen ympärillä! Yhden vitsin varaan rakennettuna tämä on enemmänkin sketsi kuin oikeaa tarinallista ilmaisua yrittävä (toisin kuten vaikka tuo edellä mainittu). Animaatioteknisenä taidonnäytteenä ihan pätevä kaksiminuuttinen, joskin tässä on kumminta juoksuanimaatiota hetkeen.

Nagareboshi Lens

Tämäkin on shoujomangan kylkiäisenä tullut yksiosainen OVApätkä, jolla on pituutta vain vaivaiset 18 minuuttia. Animaatio on myöskin melkoisen rajoittunutta. Paljon pannauksia, takaa kuvattuja ihmisiä ja muuta kuvakirjamaisuutta riittää. Pätkässä on tosin hyvin kaunis piirrostyyli, joka voittaa vaikka Hiyokoin vastaavan noin 100-0. Erityisesti pidin OVAn törkeästi ylikäytettämästä kipinäsparkle-kirakira -efektistä, jota on noin joka toisessa kohtauksessa. Mutta koska shoujomanga noin yleensäkin on täynnä kirakiraa ja sparklerasteria, tehokeino sopi OVAankin kuin nenä päähän. A+ tästä.

Juoni tässä lyhärissä on todella yksinkertainen, jonka voi summata siihen, että tyttö ja poika alkavat seurustella. :D Jotenkin sekä tyttö että poika onnistuvat olemaan kuitenkin hurjan symppiksiä. Kumpikaan ei ole derppis eikä poikakaan ole millään tasolla rasittava, pelle tai mulkero pikkupahis (kuten shoujomangassa valitettavan usein!), vaan oikeasti kiva. Tämäkin OVA päättyy hyvin loogiseen kohtaan ja toimii yksinäänkin kertoen selkeän tarinankaaren. Olisin katsonut mielellään enemmänkin ;__;

Otome nadeshiko koi techou

Tämä kymmenminuuttinen pätkä oli ihan selkeästi oikeastaan vain ja ainoastaan samannimisen ranobesarjan mainos. Taisho-kaudelle sijoittuvaa romanssianimea pitäisi kyllä olla olemassa maailmassa enemmän. Erityisesti pidän sen aikaisista tyttöjen koulupuvuista kimono + hakama + saappaat -yhdistelmällä. Pitäisi kai katsoa joskus Taisho Yakyuu Musume!

Tarinassa tässä päästiin oikeastaan vain prologi. Kuka tahansa arvaa, miten tarina kirjoissa jatkuu, joten sikäli en jäänyt kaipaamaan lisää tai ei tullut fiiliksiä siitä, että APUA MITEN TÄÄ JATKUU???? koska se oli aika ilmiselvää. Yksittäisenä teoksena tämä oli kyllä heikoin esitys näistä silitysanimeista – tuskin kannattaa vaivautua, tein sen jo puolestanne. Animaationkin taso oli vähän herpderp.

Pari couria sitten alkoi kaksikin Reki Kawaharan kevytromaanisarjaan perustuvaa virtuaalimaailma-animea, Accel World ja Sword Art Online. SAO piti katsoa, mutta enpä ole saanut sitä edes aloitettua. Sen sijaan Accel World päätyi yhteiskatsottavien listallemme, kun Bubu oli sitä joskus mangona lukenut ja sanoi, että se on ihan OK. Ristiinvertailu SAO:n kanssa olisi kiihottava ajatus, mutta se ei nyt sattuneesta syystä ole valitettavasti mahdollista. Joten puhutaan sitten Accel Worldista.

Accel Worldin keskiössä on Accel World -niminen mystinen nettitoimintapeli, jota ei voi ladata mistään, vaan siihen pitää saada kutsu joltain pelissä jo olevalta. Accel World ei kuitenkaan ole mikään tavallinen nettimättö, vaan sen Burst Linkereiksi kutsutut pelaajat, saavat oikeaan maailmaan käyttöönsä erilaisia burst-kykyjä. Yksinkertaisimmalla tasollaan burst-kyvyllä voi hidastaa aikaa niin, että kykenee harkitsemaan nopeita tilanteita ajan kanssa. Kovemman tason burst-kyvyt mahdollistavat ajan hidastuessa myös hypernopean liikkumisen. Tai oikeastaan: aika ei hidastu, vaan henkilön oma tarkkaavaisuus ja reaktiokyky nopeutuvat, mistä tuleekin nimi accelerated world, eli Accel World.

AW:tä on syytetty nörttifantasiapanderoinnista, eikä sinällään syyttä. Päähenkilö Haruyuki ”Haru” Arita on nössö, lyhyenläntä, koulukiusattu läskipallero, jonka kaikki aika kuluu nettipelejä pelatessa. Harun elämä kuitenkin muuttuu, kun koulun kuumin misu kiinnostuu tästä Harun kovien nettipelitulosten ansiosta ja tutustuttaa tämän Accel Worldiin.

AW:ssa ko. misu (jonka oikeaa nimeä ei muuten kerrota) tunnetaan nimellä Black Lotus tai Kuroyukihime, joka on yksi legendaarisista kuninkaista, Accel Worldin kovimmista taistelijoista. Nörttipanderointisyytökset johtuvat siitä, että Kuroyukihimen kiinnostus Harua kohtaan ei ole ihan vain platonista… Toisaalta ”panderointi” on sinänsä paremmin perusteltu kuin useissa muissa teoksissa. Kun Kuroyukihime on itsekin melkoinen nettipelidatis, ei ole ihmekään, että tämä voisi ihailla todellista nettipelivirtuoosia.

Mutta takaisin Accel Worldiin. Kuten arvata saattaa, Harun Accel World -hahmo Silver Crow alkaa pienten alkukankeuksien jälkeen raivata tietään yhä ylemmäs ja ylemmäs, myös fyysisesti. Silver Crow on nimittäin koko Accel Worldin historiassa ensimmäinen lentotaidon oppiva hahmo. Tässä kohtaa oikean nettipelaajan suspension of disbelief on kyllä koetuksella, kun muut pelaajat ihastelevat Silver Crown lentotaitoa hämmästyksellä. Oikeastihan homma menisi näin:

Silver Crow *kasvattaa siivet*

Kaikki muut serverillä: FUCKING FAG CHEATER FUCKING GAY FAG GO FUCK YOUR SISTER FUCKING FAGGOT GAY CHEATER BAN HIM FUCKING ASSHOLE CHEATER FUCK

Mutta ehkä Japanissa ihmiset ovat nettipeleissäkin kohteliaampia.

Accel World ei kuitenkaan sijoitu kokonaan nettipelien maailmaan, toisin kuin Sword Art Online, vaan AW:ssä aikaa kulutetaan myös reaalimaailmassa. Se on hyvä, sillä Accel Worldin hahmodesign ei varsinkaan pelimaailman puolella ole kovin kummoista. Hahmoilla on yksi perusväri ja ehkä enintään vähän kontrastivärejä siellä täällä, mikä saa ne näyttämään geneerisiltä pelihahmoilta vähän liikaakin.

Sen sijaan reaalimaailman puolella, vaikka hahmot pukeutuvatkin useimmiten lähinnä koulupukuihin, jantterit ovat ihan ok:n näköisiä ja varsinkin tytöt ovat söpöjä. Harun designia voi tosin vähän moittia siltä kannalta, että tämän lyhyys ja ylipaino on vedetty pikkuisen överiksi, sillä nyt tämä vaikuttaa metrin mittaiselta pallolta.

Animen 24 jakson aikana ehditään käymään läpi ilmeisesti romaanin 3 ensimmäistä osaa. Rytmityksen puolesta homma toimii erinomaisesti. Kaikissa jaksoissa tapahtuu jonkinlaista edistymistä, on se sitten hahmojen ihmissuhteiden kehitystä reaalimaailmassa tai mielenkiintoisia asioita Accel Worldin puolella. Yksikään jakso ei tunnu turhalta filleriltä tai yhdentekevältä mössöltä, mutta toisaalta sarja ei myöskään ryöpsähtele hallitsemattomasti eteenpäin.

Toisaalta Accel Worldin ranobetausta näkyy ikävästi siinä, että sarjan loppupuolella tulee mukaan uusia hahmoja, joita ehditään nähdä ehkä pari kertaa ennen sarjan loppumista. Ja täällä Suomessa tarinan jatkaminen kirjamuodossa ei onnistu, koska kirjoja ei ole täällä myynnissä. Nettitilaamisen taas estävät japanintaidot :F. Tältä kannalta onkin vähän ikävää, että viime vuosina animesarjojen lähdemateriaali on siirtynyt nimenomaan kevytromaanipuolelle: jos anime ei myy tarpeeksi, tarina jää kesken.

Ehkä juuri ranobetaustasta johtuu, että hyvästä rytmityksestä huolimatta Accel Worldia vaivaa melkoinen infodumppailu. Käsitteiden selittämiselle ja kertomiselle kirja on nimittäin huomattavasti parempi media kuin anime, jossa pätee aina ”show, don’t tell” -sääntö. Nyt varsinkin alkujaksot ovat täynnä Kuroyukihimeä, joka selittää Harulle Accel Worldin toimintaa. Uusia käsitteitä plopsahtelee esiin melkein joka jaksossa.

Ongelma ei ole se, ettei käsitevyörytyksessä pysyisi perässä, sillä kuten sanoin, sarja on rytmitetty hyvin. Ongelma on siinä, että nyt melkein joka jaksossa tulee tilanne, jossa hyvältä vaikuttanut tilanne muuttuukin lähes katastrofaaliseksi jonkin entuudestaan tuntemattoman säännön takia. Esimerkiksi: Haru oppii, että vihollinen kannattaa lyödä päin sähkötolppaa, koska sähköshokki tekee viholliseen lisää vahinkoa. Seuraavassa jaksossa Haru lyökin vihollisen viimeisillä voimillaan sähkötolppaa päin. Mutta kappas kummaa, vihollinen nousee ylös entistä vahvempana! Ja sitten Harun kaverit kertovat tälle, että ”tuollaiset viholliset saavat sähköstä lisää energiaa, älä tee noin!” Kun kuvio toistetaan pariin kertaan, alkaa kaikkiin tilanteisiin suhtautua kyynisesti, sillä kohta joku uusi sääntöpaljastus kääntää tilanteen päälaelleen varmuudella.

Toisaalta ranobetaustasta on myös hyötyä, sillä vaikka Accel Worldissa taistellaankin paljon, aikaa vietetään myös reaalimaailmassa. Ja tässä taas kevytromaanitausta on vahvimmillaan. Hahmonkehitys ja hahmojenväliset näiden sosiaaliset suhteet ovatkin toimivampia kuin useissa muissa toiminta-animeissa. Varsinkin Harun ja Kuroyukihimen suhde on kutkuttava, sillä vaikka Haru onkin nössöhkö nördepoitsu, Kuroyukihime äityy välillä jopa aggressiiviseksi viettelijättäreksi. Onko nää nyt sit niitä vahvoja naishahmoja? Onneksi sarjan aikana Harukin alkaa kasvattaa itselleen kiveksiä ja oppii, että vastoinkäymisten kohdatessa on muitakin mahdollisuuksia kuin luovuttaa heti.

Erityismainintana täytyy huomioida animen loppupään pahisjätkä Seiji Nomi, joka on erittäin hyvin tehty ja varsinkin uskottava kusipää-koulukiusaaja-nettikiusaajahahmo. Harvoin animessa tulee vastaan hahmoja, jotka ovat pahiksina uskottavia: joko näiden ”pahuus” on päälleliimattua ja siksi epäuskottavaa, tai sitten kyse on jostain ~pahasta demonilordista~, joka on ylilyövän paha siksi että tämä on ~paha demonilordi~. Sen sijaan Seiji on kusipää, koska tämä on kusipää, juuri sillä tavalla kuin koulukiusaajilla on tapana olla. Toisin sanoen tämä on huomattavasti aidompi hahmo kuin monet muut pahikset.

Kokonaisuutena Accel World on jännä. Toisaalta sen pelihahmodesignit ovat mitäänsanomattomat, eikä se graafisesti muutenkaan ole mitenkään ihmeellinen. Vääristyneitä derppinaamoja ei sarjassa näy, mutta toisaalta animoinnissa ei juuri missään vaihessa päästä hedonistisen sakugamasturboinnin puolelle. Taustat ovat toimivat ja kertovat missä mennään, mutta toisaalta ne eivät ole mitään P.A. Works -tasoisia tajunnanräjäyttävän kauniita maisemia. Musiikit ovat enimmäkseen mitäänsanomattomat.

Toisaalta tämän keskinkertaisuuden vastapainoksi saa kivannäköisiä normihahmoja ja mielenkiintoista kähmintää nettipelin ja reaalimaailman puolella. Harun ja Kuroyukihimen suhteen kehittymistä on kiva seurata ja on hienoa nähdä, kuinka Haru alkaa saada itsetuntoaan kasaan ja kehittyy pelkästä ulisijasta eteenpäin, muuttumatta silti suoraan täydelliseksi sankariksi. Accel World kuitenkin kaipaa melko kipeästi toista kautta, koska nyt tarina jää ikävästi kesken. Juuri, kun homma saadaan kunnolla käyntiin, sarja loppuu. Noh, toivotaan että japsit ostavat tarpeeksi DVD:itä.

Kyllä minä viihdyin, ei harmita ollenkaan että katsoin. Ihana Kuroyukihime on ihana <3

Samaan aikaan kun koko muu internet tuijotti Nisemonogataria ja Minihameavaruuspiraatteja, täällä katsottiin Senki Zesshou Symphogearia. Ilmeisesti Symphogear oli samaan aikaan Avaruuspiraatteja vääntäneelle Satelightille ilmeisesti jonkinlainen B-puolen tuotos, mikä on sikäli kummallista, että Minihamepiraatit tylsistytti minut kolmessa jaksossa totaalisesti, kun taas Symphogearissa on meno päällä alusta asti.

Poppiduo Zwei Wingistä kertova Sinforatas on teoriassa musiikkianimea. Siis teoriassa. Käytännössä kyseessä on täysiverinen toiminta-anime, jossa salaiseen järjestöön kuuluvat taikatytöt taistelevat Noise-hirviöitä vastaan symphogearilla, ~laulun voimalla~ toimivalla haarniska/ase-hybridillä.  Genkityttö Hibiki (Aoi Yuuki) on menossa katsomaan Zwei Wingin konserttia bestis-lesborakastajansa Mikun (Yuka Iguchi) kanssa. Kun Miku kuitenkin juuttuu matkalla jonnekin, Hibiki päättää mennä keikalle yksin.

Keikka menee kuitenkin pahemmin vituiksi kuin Frostbite Metalfest, kun kohinamöröt ilmestyvät paikalle ja alkavat muuttaa ihmisiä tuhkaksi. Onneksi Zwei Wingin muodostavat Kanade (Minami Takayama) ja Tsubasa (Nana Mizuki) ovat paikalliset symphogear-soturit ja ryhtyvät pistämään örmöjä poikki ja pinoon. Massiivista ylivoimaa vastaan taistellessaan Kanaden Gungnir-keihäs menee kuitenkin tuhannen päreiksi ja muutama sirpale lävistää Hibikin, joka ottaakin osumaa kunnolla. Kiitos modernin lääketieteen, Hibiki jää henkiin vammoistaan huolimatta.

Hypätään pari vuotta eteenpäin. Lydian-musiikkiopistossa opiskelevasta Hibikistä on tullut hänet pelastaneen Zwei Wing -duon fani. Eräänä päivänä Hibiki lähtee ostamaan soolouran aloittaneen Tsubasan uutta CD:tä, mutta mystiset noiset hyökkäävät matkan aikana kaupunkiin. Hibiki pelastaa pikkutytön möröiltä, mutta päätyykin umpikujaan kohinoiden piirittämäksi. Peli ei kuitenkaan ole pelattu, sillä yllättäen Hibikin kehoon päätyneet Gungnirin sirpaleet aktivoituvatkin ja Hibiki saa omat symphogear-voimansa!

Hibiki pakkorekrytoidaan salaiseen symphogeareja koordinoivaan organisaatioon, mutta ah ja voi, Hibiki ei tietenkään voi kertoa tästä käänteestä bestis/lesborakastaja-yhdistelmälleen. Tunnetusti mikään ei riko parisuhdetta niin pahasti kuin salailu ja Hibikin ja Mikun välit rakoilevatkin dramaattisesti~ Tähän vielä lisäksi kansainvälisiä kähmintöjä ja kaksoisagentteja, mystisiä reliikkejä, pari salamurhaa ja Babelin torni, niin Symphogear onkin siinä. Mistä tulivat noiset? Mitä ovat salaiset reliikit? Miten koulutyttölesborakkauden käy?

Jos tämä kuulostaa sekavalta, niin sitä se onkin. Symphogear suunniteltiin alun perin kahden courin mittaiseksi, mutta huhujen mukaan viikkoa ennen tuotannon aloitusta tuli tieto, että coureja olisikin käytettävissä tasan yksi. Valitettavasti se näkyy, sillä Symphogearin juonenkuljetus on Arina Tanemura -tasoa: hypitään sinne tänne, juonenkäänteet revitään perseestä ja missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Varsinaisia juoniaukkoja ei sinällään ole, mutta rytmitys ontuu pahasti ja lopullinen juoni selviää vasta kolmen viimeisen jakson aikana. Samoin animaatiossa on välillä rajustikin parantamisen varaa, mikä johtunee Symphogearin asemasta B-puolen teoksena. Varsinkin jakson 3 kävelykohtaus on melko… mielenkiintoisesti animoitu.

Toisaalta vaikka ”arkianimaatiossa” on säästetty, on kaikki ylimääräinen pistetty taistelukohtauksiin, jotka ovat useimmiten ihan hyvin animoituja. Symphogear osaa myös tehdä animaatiosta näyttävää vähemmälläkin rahalla, mikä on meriitti sinänsä. Myös leikkaus ja ohjaus panostavat liikkeeseen ja vauhdikkaaseen toimintaan, mikä ei toisaalta ole ihme, kun ottaa huomioon, että ohjaaja Tatsufumi Itou on ennen Symphogearia ohjannut lähinnä musiikkivideoita. Erityisesti tämä näkyy 1. jakson konserttikohtauksessa, joka on juuri sellainen kuin musiikkivideolta voisi odottaa, mikä ei ole lainkaan paha asia.

Sinforatas on ihme pakkaus. Sen ykkösjakso on oikeasti kova pakkaus, mutta sen jälkeen homma tuntuu hajoavan – kaikki se meininki, dramatiikka ja kouriintuntuvuus, mitä ykkösjaksossa on, tuntuu lentävän ikkunasta ulos. Kaikista derpeintä on, että symphogear-taistelijoiden äärimmäinen hyökkäys, laulajansa tappava Joutsenlaulu,  muuttuu peruskauraksi josta joutuu enintään sairaalaan jos sitäkään. Hei nyt, näin ei rakenneta dramatiikkaa.

Musiikkianimeksi Symphogear on melko keskitasoinen. Vaikka Nana Mizukin ja Two-Mixissäkin laulaneen Minami Takayaman laulutaidot ovat Japanin parhaimmistoa mitä animeteollisuuteen tulee, mutta jostain syystä Aoi Yuukin laulu on korvia raastavaa. Se hämmentää, sillä todistetusti Yuuki on ihan ookoo-tasoinen laulaja, vaikkei Mizukin tai Takayaman tasolle yltäisikään. Eägh. Loput sarjan laulajat ovat keskitasoa, mikä ei musiikkianimessa kuitenkaan ole hyväksyttävä ratkaisu.

Huonoin puoli sarjassa on silti dialogi, joka on ehtaa derppiä. Varsinkin sarjan alkupuolella Hibikillä on raivostuttava tapa toistaa keskustelukumppaninsa viimeinen sana: ”Meidän täytyy mennä päämajaan!” ”Päämajaan?” ”Kyllä, meidän täytyy mennä sinne käskynjakoon!” ”Käskynjakoon?” Voi herp sentään… Tämän lisäksi hahmoilla on paha tapa puhua ilmeisesti todella syvälliseksi tarkoitettua ”JOS USKOT HÄVIÄVÄSI, OLET JO VALMIIKSI HÄVINNYT”-tasoista höpöhöpöfilosofointia. Parhaimmillaan dialogi onkin, kun hahmot kommentoivat tapahtumia tyyliin ”Varo! Pahis hyökkää!”, mikä kertonee kaiken tarvittavan dialogin tasosta.

Puutteistaan huolimatta Symphogear on kuitenkin ihan kivaa mättöä, sillä taistelukohtaukset enimmäkseen toimivat ja koulutyttöromanssia on kiva seurata. Mitään tajuntaa räjäyttävää Symphogearilta on turha odottaa, paitsi ehkä uskomattomien ylläripylläri-juonenkäänteiden lisäksi, mutta kokonaisuudessaan sanoisin, että 2/5 PARAS ANIME 7/5.

PS. Nana on paras :D Ja Mizuki :D

Noin 10 vuotta siinä meni, mutta NYT URAKKA ON OHI. Sain nimittäin viime viikolla luettua Hiroyuki Takein Shaman Kingin loppuun. Ei paha, vaikka itse sanonkin.

Shaman King kertoo You Asakurasta, joka tahtoo shamaanikuninkaaksi (lol). Joka 500. vuosi pidetään shamaanimittelö (lol), jonka voittaja sitten kruunataan shamaanikuninkaaksi. Shamaanikuningas taas pystyy kommunikoimaan Suursielun kanssa (lol), joka pystyy hallitsemaan Kaikkea ja toteuttamaan toiveet (lol).

Shamaanimittelö käydään shamaanien välillä. Apuna shamaaneilla on näiden henkikumppanit, jotka shamaani pystyy manaamaan esiin kehoonsa. Samurain henki heiluttaa miekkaa, luonnonhenget pystyvät loihtimaan lumimyrskyjä ja niin päin pois. Käytännössä, kun kyseessä on shounen-manga, mahdollistaa tämä tietysti lähes minkä tahansa. Sekaisin menevät niin judeo-kristilliset, egyptiläiset kuin babylonialaiset jumaltarustot sekä tietysti shintolaisuus ja buddhalaisuus, kun samuraihenki pistää Yamata-no-Orochia turpaan ja keijut mättävät enkeleitä pataan.

Shaman Kinghän siis on sinällään aika perus-shounenia, vaikkakin melko huonosti tunnettu. SK ei länsimaissa ole lähelläkään suosituinta kärkeä, vaikka Suomessa onkin pari cosplayta sarjasta nähty. Yksi syy lienee Shaman Kingin ilmestymisaikataulu: Shaman Kingin kultakausi sijoittui nimittäin tuonne 2000-luvun ensimmäisiin vuosiin ja 1990-luvun loppuun, kun taas animeharrastus Suomessa räjähti käsiin siinä 2004 – 2005. 2000-luvun ensimmäiset vuodet ovatkin länsimaisen ja varsinkin suomalaisen animeharrastuksen kannalta melko tuntematonta aluetta. Sinällään se on sääli, sillä Shaman King on mielestäni ihan hyvää shounenmättöä.

Ja nimenomaan mättöä. Kuten sarjan peruspremissikin antaa ymmärtää, kyseessä on oikeastaan yksi helvetin pitkä tournament arc. Vain ihan alussa ja lopussa sarjaa keskitytään edes vähän muuhun kuin shamaaniturpakäräjiin, ja silloinkin erimielisyydet ratkotaan luonnollisesti vetämällä toisia pleksiin henkien avulla. Aikaa ei juuri tuhlata turhaan lätinään tai ihmis_suhde_ulinoihin, vaikka You onkin kihloissa Anna Kouyaman kanssa, joka on jotain perus-tsunderen ja ihan tavallisen parisuhdeväkivaltaa harjoittavan nuoren naisen väliltä ja muutenkin paskamainen ämmä. En tiedä, onko Anna tarkoitettu humoristiseksi lisäykseksi; minulla Anna sijoittuu ”eniten perseestä olevat naishahmot animessa ja mangassa”-listallani aika lähelle kärkeä (vaikka tietystikin tämä tahtoo vain Youn parasta, jne, höpö höpö).

Koska kyseessä on nimenomaan shounen-toiminta, ystävyys on tietysti tärkeässä osassa sarjaa ja sarjan alkuosa toimiikin suoraviivaisesti ”defeat means friendship”-periaatteella. Youn shamaanitiimiin liittyy niin jengipomo puumiekka-Ryu, isäongelmainen kiinansukuisesta suvusta oleva Ren Tao, ainu-kansaa edustava Horohoro sekä lääkäri Faust XIII. Näiden lisäksi Youn kavereihin kuuluu vielä Manta Oyamada, ison Oyamada-yhtiön johtajan kääpiökokoinen poika, jolla tosin ei ole shamaanivoimia eikä tämä sen takia kykene kutsumaan henkiä avukseen. Välillä tiimissä vaikuttavat myös britti Lyserg Diethel sekä USAlainen, tummaihoinen (!) gangsta-ghettonuori Joco, joka haaveilee stand-up-koomikon urasta.

Ja… sitten vedetään pataan niin pirusti. :F Vaikka Youn tiimissä riidelläänkin tuon tuosta, nämä oppivat kuitenkin Yhdistämään Voimansa (TM) kun kuvioon astuu Hao, Youn näköinen jannu, jonka sielukaveri on itse SAATANA SPIRIT OF FIRE joka toimii kuin Desuconin pääjärjestäjä, eli SYÖ MUITA KILPAILIJOITA JA NÄIDEN SIELUJA. Hao on siis IHAN VITUN PAHA JÄTKÄ. Ja mikä pahinta, Hao onkin Youn kaksoisveli! Eikun ei, pahinta kaikessa onkin se, että Hao ilmoittaa tavoitteekseen päästä shamaanikuninkaaksi, jotta hän voi tuhota kaikki juutalaiset tavalliset ihmiset eli ei-shamaanit, koska Haon mielestä maailma kuuluu Ylemmälle Rodulle eli arjalaisille shamaaneille.

Kuvassa Hao.

Äärimmäisen hyvä puoli Haossa on, että tämän mukana sarjaan astuu X-Laws. X-Laws on puolisotilaallinen Oikeuden Puolella oleva fundamentalistijärjestö tai -porukka, jonka hengellinen johtaja Lady Jeanne, pieni goottilolityttö, sattuu olemaan sarjan toisiksi kovin shamaani. Jeannen henkifrendi onkin Shamash, babylonialainen oikeuden jumala. Itse kukin voi ehkä päätellä, että sarjassa, jonka peruspremissi on henkien esiinmanaaminen ja niillä taisteleminen, jumalatasoiset henget ovat aika kovaa valuuttaa. Taisteluissa Jeanne viettää aikaansa rautaneidossa ja tämän taisteluasut muistuttavat muutenkin enemmän BDSM-leikkejä kuin mitään muuta. Ja kuten kunnon Oikeuden Puolustajan kuuluu, Jeanne tappaa kaikki väärämieliset silmäänsä räpäyttämättä. :3

Jeanne ei kuitenkaan ole mitenkään ihmeellinen misukka. Sen sijaan X-Lawsin univormut, uuh aah lits läts. Jo pelkät X-Lawsin univormut ovat paras juttu ikinä:

UUH AAH FAP FAP FAP FAP. Pitkät valkoiset trenssit ja nahkasaappaat, fap fap fap. Niinjoo ja sanoinko jo, että X-Lawsin tyyppien haamubestikset ovat kaikki valtavia mecha-arkkienkeleitä? Ai en? No se on ihan vitun hienoa \o/!! Sen lisäksi kun muut muodostavat oversoulin (henkien manaamisen toinen taso ”:D”) johonkin henkeen liittyvään esineeseen, X-Lawsin tyypit ampuvat enkelinsä esiin – kaikkien X-Lawsien kanavointiesineet kun ovat tuliaseita. FAP FAP FAP FAP FAP uuh aah. Ei sillä, että minulla olisi mitään juttua enkelimytologiaan tai mitään, ei ollenkaan, hmh hmh hmh…

Mutta joo. Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin. Yksi syy Shaman Kingin epäsuosioon – sen ongelmallisen iän lisäksi – lienee se, että itse mangasarja jäi kesken. Pari viimeistä pokkaria kärsivät melkoisesta hätiköinnistä ja juoni tuntuu pomppivan ympäriinsä kuin Arina Tanemuran tarinankerronta. Syy tähän ei ole käsittääkseni selvinnyt koskaan kunnolla. Vähäiset selittelyt mangan sivuilla ja netissä antavat ymmärtää, että takana olisi Takein burnout, masennus tai jokin sellainen, mutta huhutaan myös, että lukijamäärät ja myyntiluvut olisivat olleet laskusuhdanteessa. Manga loppuukin yksinkertaisesti kesken muutama luku ennen lopputaistelua ja sarjan oikeaa päätöstä. Shaman Kingin animeversion loppupuoli onkin varsin erilainen kuin mangan ja manga oli monta vuotta keskeytettynä jossain limbossa.

Positiivisena yllätyksenä mangakin saatiin pari vuotta sitten ”oikeaan päätökseen”, kun Takei väänsi Shaman Kingistä Shaman King Kanzenbanin (”Perfect Edition”), joka lisää loppuun puuttuvat kappaleet. Jostain syystä Kanzenban tunnetaan länsimaissa derppailevan kuuloisella nimellä Kang Zeng Bang. Kanzenbanista on kuitenkin erittäin huonosti tietoja, eikä siitä ilmeisestikään ole virallista käännöstä, vaikka julkaisu oli kai kaavailtu tapahtuvaksi vuoden 2011 aikana. Syynä lienevät lisensointiongelmat – ehkä pitää sitten tarttua Mangafoxiin tai muihin lain HARMAALLE ALUEELLE meneviin keinoihin, jotta saa mangan luettua loppuun.

Ja niin, se hamsteri! Sen verran hämäsin otsikolla, että kyseessä ei suinkaan ole Shaman King -manga, vaan sen animeversio, mutta Tämä Tarina On Tosi. Joskus 2000-luvun alkupuolella eräs nettituttuni hankki itselleen lemmikkihamsterin. Jäbä oli kasvanut jossain Pohjanmaan fundamentalistialueilla ja oli useaan otteeseen joutunut selostamaan tuttaville, että esimerkiksi Pokemon ei ole mikään saatananpalvontasarja, vaikka siinä onkin aavepokemoneja. Noh, kaveri katsoi muutaman jakson Shaman Kingiä ja oli ihan fiiliksissä, miten siisti anime olikaan kyseessä. Mutta sitten, eräänä päivänä tämä kaveri privasi minulle irkissä:

”Tuo Shaman King ei ole ihan tavallinen anime”
”Sen jälkeen kuin aloin katsoa sitä, kaikkea kummallista on alkanut tapahtua”
”Nyt hamsterini katosi”
”Pysy kaukana siitä animesta”

SHAMAN KING – ANIME, JONKA TAKIA HAMSTERITKIN KATOAVAT. OKKULTISMIA 666 SATAN TORMENT!!!

Samaan aikaan kun Suomen blogosfääri kohisee jostain Pingviinirummuista, valitettavasti me ollaan jo eellä ja katsotaan SITÄ PAREMPAA ANIMEA eli… Sacred Seveniä.

Sacred Sevenhän on päättyvän kauden pakollinen Sunrise-pläjäys, jossa ei ole about mitään uutta. Päähenkilö Squall Leonha- Arma Tandouji on pienessä hikikomerossa asuva forever alone -hikky, joka on tappanut 18 (entistä) luokkakaveriaan, mistä johtuen hänet on erotettu koulusta. Ja suomalaiset itkevät kovempien rangaistusten perään…

No joo. Arman flipatessa tämän SEIKURIDDO SHEBUN -voimat aktivoituvat ja tämä tuhoaa ~kaiken tielleen sattuvan. Arman onneksi Mystisen Aiba-säätiön johtaja Ruri Aiba (joka on tietysti noin Arman ikäinen misu) iskee silmänsä Aibaan ja kertoo tarvitsevansa tämän apua Darkstone-hirviöiden tuhoamiseen. Rurilla on myös taikakiviä, joiden avulla tämä pystyy muuttamaan Arman voimat sellaisiksi, että tämä pystyy hallitsemaan niitä. Kuviossa on mukana (tyttöjen alushousuja kostuttamassa) myös Rurin bishounen-hovimestari Kagami.

Ei vittu :F…

Sacred Sevenistä on vaikea kirjoittaa, koska sen sisällön kanssa on vähän niin ja näin. S7 ei sinällään ole episodimainen sarja – taustalla kulkee koko ajan ~*traaginen*~ tarina Knight Kijimasta, joka on jonkinlainen DARKSIDE-vastakohta hyvälle Armalle. Hommaan liittyy vielä mystinen ja ~*faaaabulous*~ Kenmi, joka on menneisyydessä ilmeisestikin tehnyt kokeita muuttaen ihmisiä Darkstoneiksi Aiba-säätiön avustusrahoilla ja sittemmin ryhtynyt yksityisyrittäjäksi – mutta muuten S7:stä on ihan helvetin vaikea saada mitään irti, sillä jaksot ovat lopultakin episodimaisia. Monster of the Week; Arma derppailee, Ruri koettaa keksiä tavan jolla Arma saataisiin tuhoamaan hirviö tai angstaa koska Arma ei välitä, Arma tuhoaa Darkstonen ja sanoo kivan jutun Rurille, problem solved.

Tämä on oikeastaan harmi, sillä Taikakivien pääkolmikko Arma-Ruri-Kagami on ihan jees – Arma on tosiaan kaksimetrinen erakkopoika, joka ei ole sosiaalisesti mikään fiksuin. Sinällään tätä vissiin kiinnostaisi vähän päästä paijaamaan Ruria, mutta mitä ilmeisimmin Arma ei ole vielä uskaltanut paljastaa tunteitaan edes itselleen. Ruri taas on lääpällään Armaan ja tiedostaa sen itsekin, mutta myös tietoisesti pyrkii myös kieltämään sen. Kagami taas valitettavasti jää melko pitkälti statistiksi. Tämän kai periaatteessa PITÄISI olla tosi kova jätkä, sillä Kagamilla on sentään oma mecha jolla tämä suojelee Ruria. Tarinan kannalta Kagami kuitenkin tuntuu olevan lähinnä redshirt, jonka ainoa tarkoitus on ottaa pataan, jotta Arman SUPERVOIMILLE olisi tarpeeksi voimakas vertailukohta. Ikävästi paras suoritus, mihin Kagami on pystynyt, on kuitenkin Darkstonejen epätoivoinen viivyttäminen siihen saakka, kunnes Arma pääsee paikalle pelastamaan tilanteen. Välillä myös tuntuu, että jaksojen aikaa tuhlataan turhanpäiväiseen derppailuun, kun mielenkiintoisia ihmissuhdeongelmia olisi ratkottavana.

Hyvinä puolina Sacred Sevenissä on paljon hyvääkin – taistelukohtaukset ovat useimmiten ihan kelvollisesti animoituja ja se, miten Arma supermoodissaan lataa uuden voiman, on efektinä siistin näppärä. Parin ensimmäisen jakson valtavat Darkstonet ovat nekin kunnioitusta herättäviä ja varsinkin openingin animointi on jopa Bayonettamaisiin sfääreihin ulottuvaa megahirviöiden kurmotushurmiota. Arma ja Ruri taas ovat varsin hauska pari, sillä molemmat ovat vähän derppejä tapauksia sosiaalisten taitojen suhteen. Tietysti samaa voisi sanoa miljoonasta animeparista, mutta tässä tapauksessa homma vain toimii ja on kiinnostava sen sijaan, että se aiheuttaisi pelkkää pään iskemistä seinään. Kagami taas toimii jonkinlaisena vähän mustasukkaisena isoveljenä.

Pari jaksoa on vielä näkemättä; ”maltan tuskin pidättää jännitystäni” – Sunrisen tuntien viimeisessä jaksossa odottaa jokin megarölli ja kaikki loppuu onnellisesti. Fiilikset tässä vaiheessa? No ainakaan Sacred Seven ei tule muuttamaan animea kerrontakeinona, se on saletti. Ehkä Sacred Sevenin suurin ongelma on, että se on niin perus-Sunriseä. Sacred Seven vaatii kuitenkin oikean mielentilan sen katsomiseen, se on hyvinkin animemainen anime, niin hyvässä kuin pahassa. Sacred Seveniin täytyy suhtautua kuin vaimoonsa tai aviomieheensä: siitä täytyy pitää sen vammaisista puolista huolimatta. Mutta on se silti ihan dörpätiderpati, kunhan vain asenne on kohdallaan. :3

PS. Aijoo, Stone Cold on paras tunnari!