Yksi tämän kauden suosituimmista sarjoista tuntuu olevan Highschool of the Dead. Kuolleiden Lukio on oikea anime pour homme: tissejä, perseitä, aseita, verta ja suolenpätkiä sekä toki eläviä kuolleita. Highschool of the Dead on niin miehekäs, että sen toinen nimi voisi oikeastaan olla Oodi Testosteronille. Erityisen hienostunut anime HoTD ei toki ole – suoraviivaisempia keinoja mieskatsojien miellyttämiseksi tuskin voisi keksiä. Väitän kuitenkin, että Highschool of the Dead on osittain kliseisistä lähtökohdistaan huolimatta parasta, mitä zombiviihdegenrelle on vähään aikaan tapahtunut.

Sinälläänhän kaikki zombiviihde on samanlaista: otetaan sekalainen joukko ihmisiä, jotka ovat selviytyneet zombiepidemian kaoottisesta alusta, laitetaan nämä yhteen ja katsotaan, kuinka nämä selviytyvät. Zombit koettavat syödä nämä ihmiset, jotka taas koettavat panna kampoihin. Viimeisimpiä innovaatioita zombigenressä ovat juoksevat zombit (28 Days Later jne). Tietysti joku lore-autisti nyt itkee miten 28 Days Laterin möllit eivät ole zombeja vaan saastuneita, sillä ne eivät ole kuolleita vaan oikeammin sairaita ihmisiä. No byhyy, aivan sama: ne kuitenkin käyttäytyvät kuten zombit zombielokuvissa – ovat aivottomia, käyvät päälle suurena joukkona ja levittävät zombitartuntaa. Zombin määrittävä tekijä tarinan kontekstissa ei ole zombin “synnyintapa”, vaan sen käytös ja toiminta.

Zombimaisuuden kontekstiriippuvaisuudeasta aiheutuu se ongelma, että zombielokuvat menevät pakostakin samaan, yllä kuvattuun muottiin. Zombien yhtenä määrittävänä tekijänä toimiva aivottomuus tekee niistä nimittäin lopultakin melko passiivisen tarinaelementin: zombit vain ovat ja käyvät päälle, mutta siinä se. Esimerkiksi vampyyrit ovat ihan toista luokkaa: vampyyrit kuvataan lähes poikkeuksetta ovelina juonittelijoina, jotka vetelevät naruista varjoissa ja niin edelleen. Ne ovat aktiivinen tarinaelementti; ne voivat itse vaikuttaa tarinaan ja sen kulkuun punomalla juoniaan, valehtelemalla ihmisille tai pelottelemalla näitä ja niin edelleen. Zombit sen sijaan ovat vain zombeja: niillä ei yksinkertaisesti ole aivokapasiteettia minkäänlaiseen juonitteluun. Eikä toisaalta pitäisikään, sillä juonia punovat zombit olisivat hyvin epäzombimaisia. Osittain samasta syystä zombielokuvissa ei voi oikeastaan koskaan olla ideana zombiepidemian ”voittaminen” tai ”zombitaudin” parantaminen. Vaikka zombien voittamisesta tai zombitaudin parantamisesta saatetaan ehkä elokuvassa puhua, ne ovat kuitenkin asioita, joita elokuvaan ei voida laittaa: zombiepidemiassa ei ole kyse ongelmasta, jonka voi jotenkin ratkaista, vaan siitä, että maailma on käytännössä muuttunut peruuttamattomasti ja ainoa mahdollisuus on pyrkiä sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Zombielokuvat ovat poikkeuksetta olleet elokuvia epätoivoisesta selviytymistaistelusta.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhtään pitkää, moniosaista zombitarinaa ei ole (tai ainakaan minä en sellaista tiedä): zombijutut ovat aina yksittäisiä seikkailuja; yksittäisiä elokuvia tai muita pläjäyksiä, joissa on useimmiten tietty seikkaileva hahmojoukko, joka pakenee zombeja aikansa ja sitten tulee pelastetuksi armeijan tms. toimesta (lähimmäksi pitkää zombitarinaa pääsee varmaan Max Brooksin World War Z). Missä ovat moniosaiset eepokset tai TV-sarjat, jotka seuraavat selviytyjäjoukon edesottamuksia zombien valtaamassa rappioituvassa maailmassa? Missä ovat tarinat yksinäisistä sankareista, jotka vaeltavat kävelevien ruumiiden keskellä etsimässä ruokaa tai varusteita, viedäkseen tai kaupatakseen niitä pienille selviytyjien yhdyskunnille? Missä ovat tarinat sotilaista, jotka yrittävät pelastaa henkiinjääneitä? Vaikka zombit siis ovatkin passiivinen elementti, mahdollisuuksia erilaisille zombitarinoille kyllä on.

Tässä mielessä Highschool of the Dead onkin – ainakin toivottavasti – virkistävä poikkeus. Vaikka sen alkuasetelma ei juuri tavallisesta zombiviihteestä poikkeakaan kuin siten, että selviytyjäjoukko koostuu animesarjojen stereotyypeistä (kuten DarkMirage totesi), se on ainakin pitkällinen tarina, jolla ainakin vaikuttaa olevan useampia kortteja pelattavanaan kuin mitä se on vielä paljastanut edes mangassa. Siinä mielessä odotan siltä suhteellisen paljon – en pelkästään tissien, perseiden ja aseiden vuoksi, vaan jo siksi, että sillä on mahdollisuus olla koko zombiviihdegenreä uudistava teos.

Yleensä blogiin tulee arvosteltua sellaisia sarjoja, joista pitää. Ei ole oikein mielekästä esitellä sarjoja, joita ei mielellään haluaisi kenenkään katsovan, koska ne ovat niin huonoja. Valitettavasti kuitenkin 95% kaikesta on roskaa, ja jokainen animefani on varmaan onnistunut katsomaan myös sitä ei-niin-laadukasta tavaraa. Hyvältä kuvauksen perusteella vaikuttava sarja onkin täyttä kakkaa, tai sarja muuttuu puolenvälin jälkeen tylsäksi, näitä riittää. Rähjäämisen hyvässä hengessä tässä kolme omaa pettymystäni, olkaa hyvät!

07 Ghost

En ole mikään yaoisaabisun suurin ystävä, eivätkä tällaiset pseudoyaoisarjat täynnä komeita bishejä oikein ole minun alaani. Anime News Network antoi kuitenkin sarjan ekalle mangapokkarille arvosanan A, joten uteliaisuudesta luin mangaa useamman osan verran. Ihan A:n arvoisesta tavarasta ei minusta ollut kyse, mutta kyllähän mangan parissa nyt viihtyi. Suurin sarjan ongelma on sen aika tylsähköt ja kaksiulotteiset henkilöhahmot: päähenkilö Teito on täysin tyhjä sankarin kuori vailla omaa personaa, pahikset kovin sememäisiä tylsäpahiksia koppalakkeineen ja univormuineen ja lisänä on vielä pari bishiä ”hassuilla” pienillä omalaatuisuuksilla kuten pakkomielle pornoon tai nukkejen rakenteluun. Hahmonkehitys on olematonta tai kliseistä ”nyyh kaveri kuoli nyt minun pitää elää hänen puolestaan”, ja tämä kaikki tietysti nollautuu nopeasti seuraavassa chapterissa takaisin perustilaan. Manga on kyllä piirretty nätisti ja juonenkuljetus on ihan näppärää.

Sitten 07 Ghostista alkoi animesarja, ja Teiton rooliin oli otettu lempiseiyuuni Mitsuki Saiga! Hurraa! Päätin katsastaa animeversion avoimin mielin, siinä näytti trailerinkin perusteella olevan menoa ja meininkiä ja kivat musiikit. Valitettavasti henkilöhahmoja vainosi jopa pahempi onttous kuin mangassa ja sarjan juonikin oli unohdettu fillerikurimuksen tieltä. Animaatio oli kankeaa ja graafinen ilme muutenkin tylsä ja mitäänsanomaton. Yhyy. Jaksoin sarjaa lähes 15 jaksoa Mitsuki Saigan äänen voimalla, kunnes minun oli pakko luovuttaa.

Tytania

Olen aina innoissani, kun alkaa uusi avaruusooppera. En välitä mechasta, mutta avaruussarjat ovat olleet lapsesta asti ehkä siisteintä, mitä tiedän (syytän tästä Kirkiä ja Picardia, penteleet). Tytaniassa oli kasassa vaikka minkä aineksia, perustuuhan se Legend of the Galactic Heroesin kirjoittajan toiseen teokseen, mutta sarjasta ei vain ikinä tullut yhtään mitään. Politikointi oli sentään mielenkiintoista, mutta sen pitäisi johtaa johonkin. Koko sarjassa ei ikinä päästy alkuasetelmaa pidemmälle! 26 jaksoa poliittista vekslaamista, joka on sinänsä ihan jännääkin, mutta lässähtää loppua kohden, kun mitään ei oikeasti tapahdu.

Tytania kärsii myös typeristä hahmoista. Koko ”vastarintaliike” on auttamattoman tylsä ja sen vastahankainen pääjehu Fan Hulic tylsyydessään samaa kastia Teiton kanssa. Katsoja onkin lähes pakosta coolin Tytanian imperiumin ja sen jannujen puolella; oma valopilkkuni sarjassa oli ehdottomasti Jouslain Tytania, siinä vasta ihku mies.Tytanian puolen henkilöhahmoissa tosiaan oli sentään särmää, mutta sarjassa on jotain vikaa, jos toivoo pahisten voittavan ja pyyhkivän hyviksillä lattiaa.

Sarjan animaatio on mitä on. QUARITYÄ on siinä määrin, että se teki joistain jaksoista surkuhupaisaa seurattavaa. Sarjassa ei juuri avaruustaisteluita ollut, mutta ne pari hassua, jotka nähtiin näyttivät aika rumilta nekin. Ikävää, sillä hahmosuunnittelu, taustat ja muu oli niitä juttuja, jotka sarjassa oli tehty hyvin. Kaikkien vaatteet ovat cosplayharrastajalle suorastaan pornoa (Siipiä kauluksissa! Mahdottomia mekkoja! Viittoja!) ja hahmot ovat tunnistettavasti eri näköisiä ja oloisia, ulkonäöstä voi jo päätellä jotain luonteesta. Jouslainin kaulussiipiä ihkuttaen jaksoin melkein loppuun asti – kaksi viimeistä jaksoa jäi katsomatta, kun kuulin, ettei niissäkään tapahdu mitään eikä sarjassa ole loppuratkaisua…

No, oli Tytaniassa sentään eeppisin tunnari missään pitkään aikaan. Muu sitten lätsähti.

Coyote Ragtime Show

Tämäkin sarja vaikutti juonikuvauksen perusteella silkalta voitolta. Vähän kuin Ocean’s Eleven, mutta avaruudessa! Mukana on vielä robottipalkkasoturilolitarobotteja ja jannu, jonka nimi on Katana, nyt lähestytään selvästi laatutavaraa! Asenne vain ei ollut aivan tarpeeksi kieli poskessa, vaan sarja yritti hiukan liikaa olla tosi vakavaa avaruusäksöniä. Tulos oli hiukan huvittava, kun hahmot yrittävät olla tosi SRS pölhön juonen kanssa. Ääninäyttelijätkin osasivat liioittelun hienon taidon kiljumalla suuren rikollispomopäähahmon nimeä aina sopivan dramaattisesti MISTAAAAAAA!

Hei, kenen nimi oikeasti on Mister?

Olihan sarja toki hyvinkin viihdyttävä poikaystävän kanssa yhdessä katsottuna, kun pystyi nauramaan ja pyörittelemään silmiä jonkun kanssa aina uusille ja uusille älyttömille juonenkäänteille. Loppua kohden meno tosin äityi sen verran melodramaattisen pöljäksi, että päädyimme lähinnä tuijottamaan ruutua epäuskoisen lakonisesti.

Tykkäsin kyllä sarjan henkilöhahmoista, varsinkin siitä uhkeasta poliisitädistä. Harmillisesti robololisiskokset jäivät aika yksiulotteiseksi paria poikkeusta lukuun ottamatta. Jossain vaiheessa kiersi huhu, että 12 siskosta saisi oman spinoffsarjan, mutta se ei kai koskaan nähnyt päivänvaloa. Harmi!

Tänä kesänä animefandom kuohui, kun mattimyöhäisetkin ymmärsivät, ettei Animeconia olisi tulossa – ainoastaan sen emotapahtuma Finncon. Edes Desucon ja entistä ehompi Tracon eivät pystyneet kuivaamaan kaikkia katkeruuden kyyneliä ja tuskanhuudot kaikuivat kesäyössä kuin kuikan huuto järvellä. Mutta runollisuus sikseen, scifitapahtuma Finncon pidettiin viime viikonloppuna Jyväskylän yliopistolla.

Etukäteen Finncon oli vakuuttanut ainakin minut sen periarjalaisella, puhdasrotuisuutta vaalivalla “vain übermenscheille, juutalaiset pysyköön poissa” -tyylisellä markkinoinnillaan, jonka yleisestä sopivuudesta voidaan toki olla montaa mieltä. Mutta karu totuus on, että Finncon ja varsinkin sen kävijät ovat jo pitkään kärsineet siitä, että heidän kirjallisuustapahtumansa on hautautunut animekarnevaaleille saapuneiden tuhansien cosplay-harrastajien alle. Joten kuinka kävi nyt, kun SS-upseerit saivat järjestää ihan omat kekkerinsä ilman juutalaisia?

Ainakin minä lähden tapahtumaan aina ensisijaisesti katsomaan ohjelmaa – kavereiden kanssa hengaaminen on sille aina toissijainen, vaikkakin joskus lähes pakollinen korvike ohjelman laaduttomuuden vuoksi. Tältä osalta täytyy sanoa, että Finncon jatkoi perinteisesti korkeatasoista linjaansa, jota ei voi juuri kuin kehua: akateemiseen tutkimukseen perustuvaa tiukkaa analyysia Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvien scifi- ja fantasiapiirteistä ja siitä, miten Ankkalinna limittyy reaalimaailman ja fantasiamaailman väliin? Mielenkiintoisten ja esiintymiskykyisten paneelikeskustelijoiden väittelyä siitä, ovatko The Fountain ja Avatar tekotaiteellista paskaa vai laatuelokuvia? Kansainvälisellä kokoonpanolla järjestetty “Millainen on unelmaconisi” -paneelikeskustelu? Kyllä kiitos, tätä lisää. Kokonaisuutena ohjelmapuoli oli vähintäänkin tasoa hyvä tai parempi, pieniä notkahduksia lukuunottamatta. Ei ole ihan sattumaa, että Desucon on ottanut ohjelmapuolella esikuvakseen juuri Finnconin.

Ohjelmapuoli oli siis sisältönsä puolesta pääosin kunnossa. Harmi, etteivät tilat olleet ihan yhtä hyvät. En tiedä, onko kyse vain siitä, että Tracon ja Desucon ovat totuttaneet minut luksusmeininkiin, mutta jotenkin Traconin ja Desuconin tarjoamien konferenssikeskusten jälkeen paluu Jyväskylän yliopiston tiloihin tuntui ankealta: useassa salissa ei ollut äänentoistoa ja esimerkiksi Bimbopaneelissa keskustelijat hädintuskin mahtuivat salin etuosaan, koska valkokangas peitti kapean luentosalin leveydestä yli kolme neljäsosaa (ja puhe puuroutui äänentoiston puuttumisen vuoksi). Penkit olivat epämukavia, ja varsinkin C5-salin penkkien kolina (PANK-PANK-PANKPANK) oli vuvuzela-orkesteriakin raivostuttavampi ääniefekti. Hauskana puolena tosin mainittakoon, että kun Animeconia ei ollut, pusupiireistä ja karnevaalimeiningistä aikoinaan täyttynyt piha näytti nyt tältä:

…vain aavikkokäkkärä puuttuu. Joko ihmiset olivat katsomassa ohjelmaa niin tiivisti tai sitten scifistit pelkäävät ulkoilmaa, mutta pihalla ei todellakaan ollut hirveästi tätä enempää väkeä edes ruuhka-aikoina! Ulkoilmapelko tosin tuskin on totta, sen verran täyttä Sohwin terassilla näytti olevan. Ei siinä mitään väärää tietysti ole, mutta näin animeskenen menoon tottuneena Finncon vaikutti välillä jopa autiolta – tämä tosin johtunee enemmän kirkasväristen cosplay-asujen puuttumisesta kuin ihmisten vähyydestä. Cosplaysta puheenollen tuntui hassulta, ettei juuri kenelläkään ollut minkäänlaista asua päällään tapahtumassa, paria trekkiunivormua sekä naamiaisia lukuunottamatta. Jotenkin vain tuntuu hölmöltä, että asuja pidetään päällä vain se minuutti siinä lavalla – tuskinpa ne naamiaisasut ihan itsestään ovat syntyneet. Tällaisenaan on aikamoista tuhlausta vääntää asua ties kuinka kauan ja sitten pitää sitä päällä vain pari minuuttia kisassa. ”Mutta mikäpä minä olen tuomitsemaan”, kuten sana kuuluu.

Varsinkin tämä naamiaisten voittaja-asu oli sen verran vakuuttava ilmestys, että olisi sitä mieluusti ihmetellyt enemmänkin.

Joka tapauksessa Jyväskylä oli kiva kesäkaupunki ja säät suosivat; tyttöjen (+Novaspörden) kanssa oli kiva käydä uimarannalla ottamassa kontaktia Jyväskylän vesistöihin, Vihreä Haltiatar tarjosi illalla laadukasta olutta kuten aina ennenkin ja niin päin pois.

Kokonaisuudessaan Finncon oli juuri sitä, mitä sen minun nähdäkseni pitäisikin olla: pieni, jopa intiimi kirjallisuustapahtuma scifin ystäville, jossa nämä voivat käydä katsomassa laadukasta ohjelmaa ja/tai istua baarissa oluttuopin äärellä turisemassa muiden scifistien kanssa pulssitykkien kehityksestä ja Asimovin robotiikan lakien rikkomisesta. Animeharrastajalle Finncon ei tarjoa juuri mitään, mutta ei tarvitsekaan: kyseessähän on nimenomaan scifitapahtuma. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tapahtuman tavoitteena tulee olla ensisijaisesti sen kohderyhmän palveleminen ja siinä tämänvuotinen Finncon onnistuu noin niinkuin täydellisesti. Jos tämä Finncon opetti mitään, niin sen, että kirkko ja valtio ensinnäkin voidaan erottaa vielä nykyäänkin, ja toiseksi, että se tulee tehdä mahdollisimman nopeasti.

Hyvät meiningit oli, toivottavasti näemme Finnconin itsenäisenä tapahtumana tulevinakin vuosina!

Konamin kirjoitteli vastikään suomalaisten cossikisojen tasosta ja tasottomuudesta (ks. postaus ”Onko cosplaykisa mitään ilman musisointia?”). Kirjoitus on täyttä asiaa – varsinkin jokaisen cossaajan ja cossikisan järjestäjän tulisi lukea se – mutta erityisesti yksi kohta kiinnitti huomioni:

”Kuluneen parin vuoden aikana Konamin on oppinut inhoamaan – - sanontaa harrastajilta harrastajille. Olisikin asia näin, mutta kun se henkilö, joka näyttää vastaavan suurimmasta osasta Suomen kisoja, ei laskeudu enää harrastajien joukkoon.”

Harrastajilta harrastajille. Tämä on sanonta, jota käytetään yleensä kertomaan siitä, että nyt ovat asialla oikeasti saman alan harrastajat, eivätkä jotkut kasvottomat korporaatiopaskiaiset, jotka ovat vain tekemässä muchos dinero, Kemppiä lainatakseni. Sanontaa voidaan käyttää myös tarkoittamaan sitä, että koska asialla ovat harrastajat, he tietävät, mitä muut harrastajat tahtovat, toisin kuin kasvoton suunnittelukomitea (esimerkiksi pelihiiriä jne. valmistava Razer käyttää slogania ”For Gamers, by Gamers”). Voisi siis sanoa, että ”harrastajilta harrastajille” on jonkinlainen abstrakti brofist, jonka merkityssisältö on suurin piirtein ”me ollaan samaa jengiä”.

Viime vuonna Tsubasa kirjoitti Desuconin blogiin postauksen Animeconin asiakkaat, joka kuvaa sitä ongelmaa, mikä syntyy päinvastaisesta tilanteesta – siitä, kun mennään täysin asiakkuusajattelun puolelle. Mikäli kävijät pitävät itseään pelkkinä asiakkaina, eivätkä usko vaikutusmahdollisuuksinsa, se johtaa kävijöiden passivoitumiseen. Passivoituminen taas johtaa ennen pitkää tapahtuman kuolemaan, koska kävijöillä ei ole tällöin halua osallistua tapahtuman järjestelyihin. ”Harrastajilta harrastajille” on kuitenkin tapahtumanjärjestäjälle erittäin vaarallinen asenne – mielestäni jopa vaarallisempi kuin asiakkuusajattelu. Tämä siksi, että ”harrastajilta harrastajille” -lausahdus oikeuttaa alitajuisesti puolivillaiset tulokset, koska ”harrastajiahan tässä vain ollaan”. Ei kai nyt cosplaypukuhuoneeseen tarvitse jeesusteippiä, ompelutarvikkeita tai hakaneuloja hankkia, koska ”harrastajat saa kyllä ne itse tuoda, ei tämä ole mikään täyden palvelun hotelli” – ja niin edespäin. Jos itseään ajattelee vain harrastajana, tuloksetkin ovat harrastelijamaisia.

Sun Tzu sanoo: ”Voittoisa kenraali voittaa ensin ja menee vasta sitten sotaan. Häviävä kenraali menee ensin sotaan ja yrittää sitten voittaa.” Yksi tapa ymmärtää tämä on se, että voittoisa kenraali järjestää asiat ensin hyvin ja hyökkää vasta sitten: hän varustaa joukkonsa ensiluokkaisesti, kouluttaa näistä tehokkaan ja toimintakykyisen armeijan, varmistaa, että huolto toimii ja että miehet ovat kunnossa ja että olosuhteet ovat oikeat, ennen kuin hän hyökkää. Jos lähtee soitellen sotaan, saattaa matkan varrella huomata, että puuttuu sitä ja tätä, miehiä ei ole koulutettu kunnolla ja varusteidenkin kanssa on vähän niin ja näin. ”Harrastajilta harrastajille” on juuri tätä ensin sotaan lähtemistä ja voiton yrittämistä sen jälkeen – ja tulokset puhuvat puolestaan. Tieto ei kulje, 40 cossaajaa istuu (tai seisoo, koska tuoleja ei ole tarpeeksi) pienessä huoneessa ilman juotavaa tunteja, cossikisaan jonotetaan tunteja, kun paikkojen ennakkovarauksista luovutaan, jne. Ja väliajalla katsotaan hyvinkin vaivaannuttavaa ukulelen soittoa, koska väliaikaohjelmaa ei ole järjestetty – jota ei tosin edes tarvittaisi, jos tuomarointi järjestettäisiin paremmin.

Conijärjestäjä on tiukassa paikassa. Toisaalta coninjärjestämiseen tulisi suhtautua asiakkuusajattelun kautta (varsinkin, jos tapahtumaan on pääsymaksu): maksavalla asiakkaalla on oikeus odottaa ja saada laatua, toisaalta harrastajilta harrastajille -ajattelun kautta: jatkuvuuden turvaamiseksi kävijöitä tulee kannustaa eri tavoin osallistumaan tapahtuman järjestämiseen, joko sitten vänkäreinä, ohjelmanjärjestäjinä tai muuten.

En tarkoita, että tapahtumanjärjestäjien pitäisi olla ammattilaisia – mutta näiden tulisi ainakin pyrkiä ammattimaisuuteen. Harrastelun voi sitten jättää omaan autotalliin.

Sain viikonloppuna kuulla mielenkiintoisen huhun, että Ropeconin sisäpiiriin kuuluva henkilö olisi ilmoittanut vihaavansa minua eeppisesti, koska yritän kuulemma lyödä kiilaa kaikkien Suomen conijärjestäjien välille ja täten tuhota Suomen conit. Mielenkiintoista. No, huhut huhuina: ainakaan minulla ei ole mitään Ropeconia tai sen järjestäjiä vastaan (muista Suomen coneista puhumattakaan), joten asia on ainakin minun osaltani sillä selvä. Sinällään en epäile, etteikö joku olisi voinut vähän hermostuakin kirjoitteluistani Desuconin blogiin, mutta totuus on, että satunnaisia röllikirjoitteluja lukuunottamatta Desucon tai sen vastaavat eivät ainakaan minun tietääkseni ole iskeneet minkäänlaista kiilaa suomalaisten conijärjestäjien väliin tai koettaneet sabotoida muita Suomen coneja, niin animeaiheisia coneja kuin muitakaan.

Eroja conintekoasenteissa tietystikin on, eikä ole salaisuus, että Desucon pyrkii tekemään joitakin asioita eri tavalla kuin muut Suomen conit. Teoissa sinällään ei kuitenkaan ole juuri eroa – Desuconhan ei perusrakenteensa osalta juurikaan eroa muista coneista, minkä on myöntänyt jopa Desuconin yhtenä pääsäätäjänä toiminut Petteri ”Tsubasa” Uusitalo:

”Con on con, kuten sanottua. Silloin aikoinaan kun idea tapahtumasta syntyi en ajatellutkaan että olemassaoleva tapahtumakonsepti pitäisi jotenkin romuttaa, jotta sen raunioille pääsisi rakentamaan jotain uutta: enemmänkin halusin pitää vain kunnollisen conin.”

(Ks. Otakunviran postaus Desuconin jälkeen, ”Edes isäni ei heittänyt löylyä näin kovaa”).

Ero Desuconin ja muiden suomalaisten conien välillä onkin etupäässä asenteellinen, tai paremminkin poliittinen. Se näkyy esim. tavassa tehdä asioita, tapahtuman kohderyhmittämisessä kuin retoriikassakin. Se näkyy tapahtumien järjestäjien puheenvuoroissa joskus näkyvästi; joskus asenne täytyy kaivaa rivien välistä. Lähtökohtaisesti kyse on nähdäkseni kuitenkin siitä, että Suomessa on kapitalistisia (Desucon) ja kommunistisia tapahtumia (lähestulkoon kaikki muut, joillain poikkeuksilla). Nämä määritelmät juontuvat löyhästi ko. sanojen sanakirjamääritelmistä (Wikipedia: kapitalismi, kommunismi) ja siitä, mitä niihin yleensä yhdistetään.

Kapitalistisille tapahtumille – tai siis tapahtumalle – on ominaista mm. hyvin tiukka erikoistuminen kohderyhmän tarpeisiin, kilpailun tai muihin tapahtumiin vertaamisen korostaminen kehityksen välineenä ja mahdollistajana sekä toisaalta tapahtuman järjestäjien yhdessä toimimisen näkeminen välineenä tapahtuman rakentamiselle. Kohderyhmäajattelu ei tarkoita sitä, etteikö ”kapitalistiseen” tapahtumaan saisi tulla kohderyhmään kuulumattomiakin ihmisiä, mutta kohdentamisen vuoksi kohderyhmän ulkopuoliset eivät välttämättä löydä tapahtumasta itseään kiinnostavaa ohjelmaa. Kilpailu ja/tai muihin tapahtumiin vertaaminen ei ole itseisarvo, mutta se nähdään tehokkaaksi tavaksi kehittää tapahtumaa eteenpäin, koska vertailukohtia on enemmän – vertaillaan ”meitä” ja ”muita”. Tapahtuman järjestäjäporukan yhdessäolo, toisiin tutustuminen ja näiden tunteminen on tärkeää tietysti itsessäänkin, mutta ensisijaisesti se on keino saada tapahtuma rakennettua ja välttää epämukavia yllätyksiä (esimerkiksi sitä, että jollakulla on puhelinpelko, ei välttämättä saa tietoonsa tuntematta ihmistä – mutta jos asia on tiedossa, tämä voidaan ottaa suunnittelussa huomioon).

Kommunistinen conijärjestelmä lähestyy asiaa toisin: siellä järjestäjäporukan yhdessäolo on tavoite, jota palvellaan conia järjestämällä (kuten eräs henkilö #conconilla muistaakseni tokaisi: ”Ihmiset haluavat olla toistensa kanssa ja se taas tapahtuu coneja järjestämällä ja kokoustamalla”). Tämä taas tarkoittaa fyysisiä kokouksia ja useimmiten myös vaatimusta siitä, että järjestäjien tulee olla tietyltä maantieteelliseltä alueelta tai ainakin päästä conitean fyysisiin kokouksiin. Kilpailua karsastetaan, sillä sen nähdään tuottavan vain kyräilyä ja pahaa verta conien välille – mitä taas ei tahdota, sillä conit nähdään toisistaan riippuvaisiksi, mitä ne kommunistisessa mallissa ovatkin. Näin siksi, että tässä mallissa conien järjestäjät ovat lomittuneet keskenään siten, että järjestäjäporukat ovat conien välillä suureksi osaksi samoja; vain rooli vaihtelee. On täysin mahdollista ja luultavaakin, että toisen conin turvallisuusvastaava on toisessa conissa ohjelmavastaavana ja niin poispäin. Tällöin kilpailua ei ainoastaan pidetä järjettömänä vaan se myös on sitä: miten conit, joilla on suurelta osin samat järjestäjät, edes voisivat kilpailla keskenään? Erikoistumista taas ei koeta tarpeelliseksi tai sitä ei yksinkertaisesti haluta, sillä tapahtumia tehdään ”kaikille”: samaan tapahtumaan mahtuu niin ropeltajaa kuin animeharrastajaakin, niin scifistiä kuin cossaajaa, ja kaikkien nörttien yhteyttä korostetaan.

Kommunistisen ja kapitalistisen con-järjestelmän eräitä eroja – klikkaa suuremmaksi

On ehkä syytä tähdentää, että kyse ei ole sinällään arvottavista termeistä: vaikka kapitalistinen järjestelmä on ehkä se, joka suurelta osin nykyään maailmassa porskuttaa kommunististen valtioiden romahdettua, on olemassa myös järjestelmiä, joissa kommunismi toimii. Hyvä esimerkki ovat esimerkiksi Open Source ja vapaan lähdekoodin ohjelmistot, jotka toimivat sinällään ”kommunistisesti” – siis yhteisöllisesti: Joku antaa jonkun osan, toinen huomaa virheen, korjaa sen ja laittaa koodinpätkän kaikkien saataville nettiin, joku muu parantelee koodista toista osaa ja laittaa koodinpätkän taas muiden saataville nettiin, ja niin edespäin. Termit eivät myöskään sinällään kerro mitään tapahtumien laadusta: vaikka esimerkiksi Finncon ja Ropecon ovat tämän mallin mukaisia ”kommunistitapahtumia”, ne ovat pitkään olleet laadullisesti Suomen conien kärkipäätä.

Järjestäjien jakautuminen kommunistisessa ja kapitalistisessa mallissa – klikkaa suuremmaksi

Ongelma onkin siinä, että jos muut vannovat YYA-hengen ja sosialistisen unelman nimeen rakentaessaan uutta, uljasta sosialistista maailmaa, jossa yhden etu on kaikkien etu ja kaikkien etu on yhden etu, sopii se huonosti yhteen kapitalistisen järjestelmän kanssa, jossa edut nähdään eriytyneinä ja yhden edun nähdään olevan lähtökohtaisesti vain tämän etu. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nämä erot eivät ole mitenkään ylitsepääsemättömiä: vaikka eroja todellakin on, suurimmat erot ovat periaatetasolla. Käytännön tasolla – tekojen tasolla – erot suurelta osin tasoittuvat. Järkevälle yhteistyölle löytyy siis varmasti tilaa ja mahdollisuuksia, vaikka nämä järjestelmät siihen ehkä lähtökohtaisesti eri tavalla suhtautuvatkin. Jos vihaajat haluavat tästä huolimatta vihata, en voi heitä estää.

Peace and love ja silleen.

Jostain kumman syystä on vähän tyhjä olo, kun on vuoden vääntänyt Desuconia – ja yhtäkkiä se on ohi. Enää ei tarvitse kysellä vastaavilta, onko hommat kondiksessa (ikäänkuin olisin sitä joskus tehnyt), ratkoa ihmisten kinasteluja siitä, tuleeko blogiin kuvateksti kuvan ylle vai alle (kirjoittaja itse päättää) tai soitella Sibeliustalolle (”Eiku laittakaa sittenkin se Puusepän Verstas sivuttain eikä pitkittäin”). Nyt on vuorossa se vaihe, kun järkkäriporukka lukee palautteita, taputtelee toisiaan selkään ja runkkaa ringissä, näin kauniisti ilmaistuna.

Ei kai siinä. Desuconin blogiin heitinkin jo kiitospostauksen – henk. koht. fiilikset conin onnistumisesta tänä vuonna olivat jonkin verran draamaisasta alusta huolimatta erittäin hyvät ja varsinkin järjestäjäporukan sisäinen draamaus loisti lähestulkoon totaalisella poissaolollaan. Kunnon vastuualueet ja se, etteivät muut mene sotkemaan toisten tonteille, auttoivat huomattavasti. Porukkaa oli myös mukana enemmän, mikä jakoi vastuuta ja näin kevensi ihmisten työtaakkaa. Kokonaan ilman draamaa ei toki selvitty; itse onnistuin keikuttamaan venettä eräällä postauksellani ihan vitusti(TM) – enkä itse asiassa vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten hernettä pystyttiin vetämään nenään niin kovaa kuin vedettiin. No, eipä siinä. Hetken paskottiin tiiliä, sitten todettiin että vihaajat vihaa ja hoidettiin homma.

Henk. koht. tasolla kyllä tykkäsin conista, vaikken ohjelmissa hirveästi (=ollenkaan) ehtinytkään käydä, poislukien omat presentaationi – Halkon keikalle menin katselemaan vähän puolenvälin jälkeen, mistä bongasinkin Ilonan, jonka kanssa meillä oli kovat valotikkubileet takarivissä (ja joka sittemmin siirtyi baarissa kainalooni alle 45 sekunnissa siitä, kun kävelin baariin sisään – Ilona, oot vähän helppo ;) ) Samoin conin aikana tuli törmättyä Novaan, joka onkin jo ansioitunut tietyissä postauksissa… Novan Desucon-reportaasit täällä ja täällä. Aranaankin tuli törmättyä, samoin Voronaan – plus toki aika moneen muuhun ihmiseen, kiitoksia kaikille jotka tulivat moikkailemaan :-D.

Ideoita ensi vuodeksi on jo heitelty ja käsitelty – ja mikäli kaikki menee just as keikaku, ensi vuoden Desucon on vielä parempi kuin tänä vuonna ja paremmin kohdennettu. Anikissa asian perään onkin jo kyselty, ja kyllä, kohderyhmäkohdennusta tulee vieläkin enemmän. Omana perversionani olen miettinyt, että toisenkin conin järkkääminen vuoden sisään olisi ihan jepa juttu – miltä kuulostaisi Desucon Winter (Desucon Frostbite?)

Joka tapauksessa vielä tähän kiitokset kaikille jotka olivat mukana rakentamassa Desua joko ohjelmanpitäjinä, järkkäreinä, vänkäreinä, järjestyksenvalvojina, Sibeliustalon henkilökuntana sekä varsinkin niille, jotka olivat Desuconissa mukana kävijänä! Sekä kaikille jotka olivat kaatajaisissa ja lahjoivat minua ;D

PS. ”Näin animefani saa naista”-luentoni on katsottavissa Desuconin Bambuser-kanavalta täältä. Nauhoitus on tässä vaiheessa vain nopea DesuTV-streamaus, mutta ohjelmat tulevat parempilaatuisena torrenttina myöhemmin noin kuukauden sisällä.

Taas se tulee! Kesä siis, joka tunnetaan animepiireissä yleensä nimellä ”conikausi”.

Ainakin kaikkien isompien conien vakiovarustukseen kuuluu taidekuja: artisti maksaa taidekujalle pääsystä tietyn määrän euroja, jotta pääsee päivystämään pöydän taakse ja myymään hengentuotoksiaan muille conikävijöille. Tämä on lähtökohtaisesti hyvä diili, koska pöytävuokra ei useimmiten päätä huimaa – useimmiten taidekuja onkin coninjärjestäjien puoli-ilmainen tuki taiteilijoille, jotka saavat ainakin näkyvyyttä jos ei muuta. Mutta taidekuja on loppujen lopuksi kuitenkin maksullinen, vaikka hinta olisikin nimellinen (esimerkiksi Desuconissa 4 e yksi päivä, 7 e molemmat päivät). Tämän lisäksi pöytävuokran päälle tulee vielä matkat ja pääsyliput – ja yhtäkkiä pöydän kokonaishinta onkin kasvanut. Eli olisi varmaan kiva saada taidekujan pöydältä jotain taskun pohjallekin, ettei ihan täyttä persnettoa tule.

Mitä itse olen taidekujien tarjontaa katsonut, niin kaava on lähes poikkeuksetta sama: satunnainen määrä töitä esillä, hinta 1 – 10 e per printti (useimmiten tosin noin 3 – 5 euroa per A4-printti) ja tiskin takana yksi tai kaksi ujoa 15 – 25 -vuotiasta taiteilijatyttöä. Käsittääkseni myynnit eivät läheskään aina ole olleet ihan massiivisia.

Jos itse istuisin taidekujalla, tekisin vähän eri juttuja: myyntiin ehkä 1 – 5 kappaletta tauluja (eli vähintään jotain A3-kokoa, mielummin isompia), valmiina kehyksissä. Hinnaksi vähintään 50 euroa kappale (plus tietysti kehysten hinta). Mainostusta ennakkoon netissä, että tietää varata tarpeeksi fyffeä mukaan. Tai sitten toinen taktiikka: ”piirrän 15 minuutissa mitä tahansa”, hinnaksi vähintään 10 e per rykäisy. Ennakkovarauksia vaikka netissä.

Kuka uskaltaa kokeilla?

PS. Voi sitten miettiä, että niitä 3 euron printtejä pitää myydä vähintään 17 kpl, että pääsee samoihin rahoihin mitä sen yhden 50 euron taulun myymisellä.

Ei, en nyt aio kirjoittaa perheväkivallasta, patriarkaatin hallitsemasta heteronormatiivisesta alistusmatriisiista tai edes Natsi-Saksasta ja Hitleristä. Kirjoitan nyt siitä vallasta, mikä Suomen animeskenessä koetaan kaikista kammottavimmaksi vallaksi. Ja se valta on rahan valta.

Mitä enemmän skenejuttuja lukee, sitä selvemmäksi käy, että rahan liikkuminen skenessä on ehdoton tabu. Vielä pari vuotta sitten ”For Fans, By Fans”-lausahduksen ymmärrettiin tarkoittavan, että esimerkiksi conin kävijöiltä ei saa pyytää minkäänlaista pääsymaksua, piste. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä esimerkiksi Desucon ja Tracon ovat maksullisia tapahtumia molemmat (Desuconin hinta 14 euroa etukäteen, 18 ovelta, Traconin ennakkohinta 9 euroa). Ensi viikonloppuna maksullisuusjengiin liittyy myös Bakacon (6 euroa etukäteen, 9 euroa ovelta). Tilanne on hauska, sillä vielä muutama vuosi sitten Anikissa heiteltiin kommentteja, että con ei voi koskaan olla maksullinen, sillä harrastajat boikotoisivat sellaista. Satunnaisia anonyymiröllisoraääniä lukuunottamatta boikotista ei kuitenkaan ole tietoakaan! Päinvastoin, kaikkiin tapahtumiin on riittänyt kävijöitä varsin hyvin. On tietysti totta, että kukaan ei näissä tapahtumissa saa ainakaan tiettävästi palkkaa töistään ja kaikilla näillä tapahtumilla on taustaorganisaationaan jokin yhdistys, joka ei siis jaa rahaa sen ulkopuolelle, joten tapahtumat ovat juridisessakin mielessä voittoa tavoittelemattomia.

Mutta entä sitten mangabisnes? Tiettävästi kaikki Suomessa toimivat mangakustantajat ovat firmoja: Egmont, Sangatsu (Tammi) ja Punainen Jättiläinen (joka sekin tosin on nykyään Tammea), Ivrea. Kaikki ovat yhtiöitä, jotka maksavat palkkaa työntekijöilleen ja osinkoja omistajilleen. Mutta eipä silti kukaan pidä Egmontin Janne Suomista, Sangatsun Antti Valkamaa tai Punaisen Jättiläisen Antti Grönlundia ”paskoina jätkinä”. Päinvastoin: niin Suomisen Janne kuin Valkaman & Grönlundin Antit ovat skenessä tuttuja nimiä ja yleisesti pidettyjä ”hyviä tyyppejä”. En ole kuullut kenenkään boikotoivan mangan ostamista sen vuoksi, että esimerkiksi nämä henkilöt saavat elantonsa Mirjami-Valtteri 15 veen mangapokkariostoksista. Tietysti tässä kohtaa voi sanoa, että tilanne eroaa conien järjestämisestä siten, että kukaan mangabisneksessä mukanaolevista ei ole ollut tunnettu henkilö harrastajaskenessä ennen bisneskuvioitaan, toisin kuin conijärjestäjät, jotka ovat useimmiten lähes kaikille tuttuja nimiä.

Ei sillä, etteikö ”fanista kaupalliseksi toimijaksi”-siirtojakin olisi nähty – vai unohditteko jo Anime-lehden? Sitä perustamassahan olivat mm. Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa ja Jari Lehtinen – Suomen animeskenen tunnetuimmat nimet! Eikä Anime-lehti suinkaan ole kuollut tilausten puutteeseen; itse asiassa se on nyt ollut olemassa jo viisi vuotta! Joidenkin bisneshämäryyksien takia alkuperäinen kopla lähti lätkimään H-Townin leivistä ja perusti oman lehden, Japan Popin, sekä Japan Popia kustantavan firman eli Mimiko Media Oy:n. Ja ihan kivasti tuntuisi myyvän. Tarkkoja lukuja en tiedä, mutta ei konkurssi ole näköjään vielä kohdannut! Olen kyllä kuullut huhuja ihmisistä, jotka eivät ”mokomaan Kyuu-läpyskään” koske, eivätkä suostu sitä tilaamaan, mutta tällöin kyseessä on vaikuttanut olevan enemmänkin vain se, ettei henkilö yksinkertaisesti pidä Kyuusta – ei se, että lehdestä maksaminen olisi ollut näille mitenkään ongelmallista, vaikka luultavasti ainakin osa rahoista menee Kyuun mersurahastoon.

Mutta silti – vaikka tässä on jo kolmella tasolla todettu, että rahan mukanaolo ei saa välittömästi aikaan täyttä boikottireaktiota, tuntuu silti olevan vallalla käsitys, että mikäli skenehommiin ympätään jonkinlaisia rahakuvioita, on tuloksena vähintään Sodoman ja Gomorran kohtalo – siitä huolimatta, että mikään ei tue tätä väitettä. Tai mitenkäs esimerkiksi Ippai/Urumi/muut vastaavat? Future Film? Fantasiapelit? Mirri Music? Doujinit ja taidekujat? Kaikissa näissä raha lähtee fanien taskusta ja päätyy henkilölle, joka joko kuuluu animeskeneen tai sitten ei. Ja kauppa käy.

Olin viime viikonloppuna Tampereella Conconissa, tapahtumanjärjestäjien yhteistyöseminaarissa. Tilaisuus oli sinällään ihan jees ja hyödyllinenkin (kiitokset järjestäjille :3). Hauska juttu oli kuitenkin se, että Assemblyjen tullessa puheeksi, joku otti esiin sen, että Assemblythän ovat itseasiassa osakeyhtiön järjestämät (ent. Scenera Oy, nyk. Assembly Organizing Oy) pippalot. Joku toinen taas esitti valistuneen arvauksen siitä, että puljun toimitusjohtaja nostaisi itseasiassa tehtävistään – oo äm gee – palkkaa! Kukaan ei ääneen tätä tuominnut, vaatinut herra toimitusjohtajan julistamista kirkonkiroukseen tai tämän siirtämistä helvetin alimmalle tasolle, mutta ainakin itse olin havaitsevinani pienimuotoista paheksuntaa tällaista pyhänhäväistystä kohtaan.

Kotimatkalla tätä kuviota miettiessäni mieleeni tuli seuraava kysymys: vaikka Assemblyjen ylin johto saisikin hommasta pätäkkää, niin entä sitten? Ei minua haittaa maksaa lähikaupassa ruoasta, parturilleni hiustenleikkuusta, ravintolassa käymisestä tai taksikuskille kyydistä. Useat maksavat myös esimerkiksi hieronnoista, manikyyreistä tai rokkifestareista. Kysyntä ja tarjonta – jos hiustenleikkuu on minusta parinkympin arvoinen, niin silloin menen parturiin ja maksan pari kymppiä siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi parturiin. Onko sillä silloin väliä, että rahat sujahtavat parturin taskuun? Tai sillä, että ravintolalaskustani vain osalla katetaan ruokatarvikkeiden hintaa, ja loput menevät itseasiassa tarjoilijan, kokin ja raflan omistajan taskuun? Kysyntä ja tarjonta – jos arvioin, että olisi kiva, että ruokani tekisi joku muu ja ruoka kuulostaa hyvältä, niin silloin menen ravintolaan ja maksan siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi ravintolaan. Entä onko sillä väliä, että conilipun hinnasta menisi siivu conia vuoden pusanneiden henkilöiden taskuun? Onko? Vai olisiko se täysin väärin ja moraalitonta ja sellaiseen coniin ei menisi kukaan?

”I, for one, welcome our new capitalist overlords.”

Jos joku ei nyt vielä hoksannut, niin edeltävä postaus Final Fantasy Fightin muuttumisesta laittomaksi oli nk. aprillipila ;D! Kiitoksia kaikille jäynään menneille ja varsinkin Visual Gayn herrasmiehille ja -naiselle, jotka leikkivät mukana!

Bubukuuti tuli samalla tehneeksi myös uuden kävijäennätyksen, 671 kävijää päivän aikaa. Kiitoksia kaikille ja hyvää silliä!

Final Fantasy Fight on käsite, joka tuskin kaipaa esittelyä. Vuoden 2005 Traconin pihalta lähteneestä extempore-ohjelmasta nopeasti tapahtumien yleisömagneetiksi kasvanut leikkitaistelu on kerännyt satoja, ellei jopa tuhansia osanottajia ainakin yleisön puolelle ja on ollut valokeilassa niin Suomen animelehdistössä kuin foorumeilla ja blogeissakin. Final Fantasy Fight on kirvoittanut mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin – toisten mielestä se on loistava osoitus nuorempaan harrastajapolveen iskevästä ohjelmasta, joka aktivoi näitä osallistumaan ja mahdollisesti myös kehittämään omaa ohjelmaa. Toisten mielestä taas Final Fantasy Fightit ovat olleet lähinnä huutoa ja riehumista sisältäviä härdellejä, jotka ovat verrattavissa lähinnä syöpään, joka tuhoaa laadukkaat conit.

Nyt tälle keskustelulle on ilmeisesti tulossa loppu, sillä oikiskontaktieni avulla sain tietooni, että oikeusministeriössä toiminut ns. Hattulan työryhmä (puheenjohtajana Kukka-Maaria Hattula) on luovuttanut mietintönsä oikeusministeriölle. Mietintö on karua luettavaa ainakin Final Fantasy Fightien ystäville. Noin satasivuinen muistio sisältää tietysti myös melko tylsää vatvomista, mutta olen nostanut tähän muutamia kovimpia kohtia:

”Japanilaisen populaarikulttuurin nuorisotapahtumissa on tätä nykyä muuttunut normaaliksi nk. Final Fantasy Fight, mikä tarkoittaa ‘viimeistä taistelufantasiaa’. Kyseessä on vaarallinen extreme-laji, johon sisältyy myös rituaalisia ja jopa okkultistisia piirteitä. – - Faiteiksi kutsutuissa rituaaleissa pelaajiksi kutsutut uhrit pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan, kunnes jompikumpi häviää. Häviön rajana on pyörtyminen, mutta koska pelaajat ovat usein aseistettuja, kuolemantapauksiakin on sattunut. Faitit muistuttavat etäisesti antiikin Rooman gladiaattoritaisteluja.”

”- – Rituaalin johtajaa kutsutaan pelinjohtajaksi. Pelinjohtajalla on absoluuttinen määräysvalta pelaajiin, ja näiden tulee periaatteessa totella tämän jokaista käskyä. Tähän asti pelinjohtaja on käskenyt pelaajia vain taistelemaan, mutta sille, että tämä käskisi nämä esimerkiksi tekemään muita rikoksia, kuten pahoinpitelemään rituaaliin kuulumattomia, ei näyttäisi olevan mitään estettä – -. Pelinjohtajan käskyjen noudattamista valvoo nk. orkesteri, jonka tehtäviin kuuluu soittaa rituaalin aikana okkultistista musiikkia, jonka tarkoituksena on vaivuttaa pelaajat taisteluhurmioiseen transsiin. Orkesterin tehtävänä on myös varmistaa, että pelaajat tottelevat johtajan käskyjä. Orkesteriin kuuluvat voivatkin mm. pakottaa pelaajat jatkamaan taistelua, vaikka nämä tahtoisivat lopettaa.”

”Kyseessä on selvästi kasvava ilmiö. Vuonna 2005 muutamia kymmeniä ihmisiä villinnyt ilmiö on muutamassa vuodessa kasvanut tuhansia ihmisiä käsittäväksi, vaaralliseksi underground-liikkeeksi. Faitteihin osallistuneet ovat ehdollistuneet rituaaliin kuuluvalle musiikille, ja saattavat tätä musiikkia kuullessaan hyökätä kenen tahansa kimppuun julkisellakin paikalla. Tässä tilassa pelaajien itsesuojeluvaisto sammuu ja he saattavat toimia arvaamattomasti kuin huumeidenkäyttäjät.”

Muistion kieli kertoo siitä, että Kukka-Maarialla tai muulla työryhmällä ei ole kovinkaan selvää kuvaa sinällään harmittomasta harrastuksesta! Tämä ei toisaalta ole yllätys: milloin viimeksi olet kuullut, että jokin työryhmä olisi ehdottanut jotain järkevää? Ehdotuksista puheenollen, muistion kohta ”Suositeltavat toimet” on ehkä vieläkin karumpaa luettavaa:

”- – koska kyseessä on ilmeisen vaarallinen ja okkultistinen rituaali / underground-liike, työryhmä yksimielisesti ehdottaa, että:

-Taistelufantasiarituaalit luetaan kielletyksi sotilaalliseksi toiminnaksi;
-Taistelufantasiarituaaleihin osallistuneilta kielletään osallistuminen yleisötapahtumiin;
-Rikoslakia muutetaan siten, että taistelufantasiarituaaleihin osallistuminen luetaan törkeäksi pahoinpitelyksi tai sen yritykseksi (Rikoslaki 17 luku 12 §);
-Taistelufantasiarituaaleja järjestävät tahot tuomitaan joukkotappelun järjestämisestä (Rikoslaki 17 luku 15 a §)”

Itse tulkitsen tätä niin, että jos olet joskus osallistunut Final Fantasy Fightiin, et saa enää osallistua coneihin. Ja jos joku osallistuu Final Fantasy Fightiin näiden muutosten jälkeen, tämä tuomitaan törkeästä pahoinpitelystä tai sen yrityksestä + tältä kielletään coneihin osallistuminen. Tämän lisäksi Fightien järjestäminen muuttuu rangaistavaksi teoksi. Aika pahalta kuulostaa. En ole vielä tavoittanut Visual Gayn tyyppejä asiaan liittyen, mutta eipä sillä toisaalta ole väliäkään: he tuskin rupeavat riskeeraamaan koko tulevaisuuttaan Final Fantasy Fightien vuoksi, enkä usko, että he tahtovat julkisuudessa enää esiintyä.

Bubukuuti toivottaa joka tapauksessa Visual Gaylle ja kaikille Final Fantasy Fightaajille voimia – olen muuten valmistumassa pikkuhiljaa, joten jos ongelmia lain kanssa ilmenee, voin myös mahdollisesti tarjota oikeusapua. Maksutta tietysti, kun hyvällä asialla ollaan.

Että semmosta tällä kertaa ;DD