Zombit – helppo ratkaisu kaikkeen
Kuuti @ 13:09 18.08.2010Yksi tämän kauden suosituimmista sarjoista tuntuu olevan Highschool of the Dead. Kuolleiden Lukio on oikea anime pour homme: tissejä, perseitä, aseita, verta ja suolenpätkiä sekä toki eläviä kuolleita. Highschool of the Dead on niin miehekäs, että sen toinen nimi voisi oikeastaan olla Oodi Testosteronille. Erityisen hienostunut anime HoTD ei toki ole – suoraviivaisempia keinoja mieskatsojien miellyttämiseksi tuskin voisi keksiä. Väitän kuitenkin, että Highschool of the Dead on osittain kliseisistä lähtökohdistaan huolimatta parasta, mitä zombiviihdegenrelle on vähään aikaan tapahtunut.
Sinälläänhän kaikki zombiviihde on samanlaista: otetaan sekalainen joukko ihmisiä, jotka ovat selviytyneet zombiepidemian kaoottisesta alusta, laitetaan nämä yhteen ja katsotaan, kuinka nämä selviytyvät. Zombit koettavat syödä nämä ihmiset, jotka taas koettavat panna kampoihin. Viimeisimpiä innovaatioita zombigenressä ovat juoksevat zombit (28 Days Later jne). Tietysti joku lore-autisti nyt itkee miten 28 Days Laterin möllit eivät ole zombeja vaan saastuneita, sillä ne eivät ole kuolleita vaan oikeammin sairaita ihmisiä. No byhyy, aivan sama: ne kuitenkin käyttäytyvät kuten zombit zombielokuvissa – ovat aivottomia, käyvät päälle suurena joukkona ja levittävät zombitartuntaa. Zombin määrittävä tekijä tarinan kontekstissa ei ole zombin “synnyintapa”, vaan sen käytös ja toiminta.
Zombimaisuuden kontekstiriippuvaisuudeasta aiheutuu se ongelma, että zombielokuvat menevät pakostakin samaan, yllä kuvattuun muottiin. Zombien yhtenä määrittävänä tekijänä toimiva aivottomuus tekee niistä nimittäin lopultakin melko passiivisen tarinaelementin: zombit vain ovat ja käyvät päälle, mutta siinä se. Esimerkiksi vampyyrit ovat ihan toista luokkaa: vampyyrit kuvataan lähes poikkeuksetta ovelina juonittelijoina, jotka vetelevät naruista varjoissa ja niin edelleen. Ne ovat aktiivinen tarinaelementti; ne voivat itse vaikuttaa tarinaan ja sen kulkuun punomalla juoniaan, valehtelemalla ihmisille tai pelottelemalla näitä ja niin edelleen. Zombit sen sijaan ovat vain zombeja: niillä ei yksinkertaisesti ole aivokapasiteettia minkäänlaiseen juonitteluun. Eikä toisaalta pitäisikään, sillä juonia punovat zombit olisivat hyvin epäzombimaisia. Osittain samasta syystä zombielokuvissa ei voi oikeastaan koskaan olla ideana zombiepidemian ”voittaminen” tai ”zombitaudin” parantaminen. Vaikka zombien voittamisesta tai zombitaudin parantamisesta saatetaan ehkä elokuvassa puhua, ne ovat kuitenkin asioita, joita elokuvaan ei voida laittaa: zombiepidemiassa ei ole kyse ongelmasta, jonka voi jotenkin ratkaista, vaan siitä, että maailma on käytännössä muuttunut peruuttamattomasti ja ainoa mahdollisuus on pyrkiä sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Zombielokuvat ovat poikkeuksetta olleet elokuvia epätoivoisesta selviytymistaistelusta.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhtään pitkää, moniosaista zombitarinaa ei ole (tai ainakaan minä en sellaista tiedä): zombijutut ovat aina yksittäisiä seikkailuja; yksittäisiä elokuvia tai muita pläjäyksiä, joissa on useimmiten tietty seikkaileva hahmojoukko, joka pakenee zombeja aikansa ja sitten tulee pelastetuksi armeijan tms. toimesta (lähimmäksi pitkää zombitarinaa pääsee varmaan Max Brooksin World War Z). Missä ovat moniosaiset eepokset tai TV-sarjat, jotka seuraavat selviytyjäjoukon edesottamuksia zombien valtaamassa rappioituvassa maailmassa? Missä ovat tarinat yksinäisistä sankareista, jotka vaeltavat kävelevien ruumiiden keskellä etsimässä ruokaa tai varusteita, viedäkseen tai kaupatakseen niitä pienille selviytyjien yhdyskunnille? Missä ovat tarinat sotilaista, jotka yrittävät pelastaa henkiinjääneitä? Vaikka zombit siis ovatkin passiivinen elementti, mahdollisuuksia erilaisille zombitarinoille kyllä on.
Tässä mielessä Highschool of the Dead onkin – ainakin toivottavasti – virkistävä poikkeus. Vaikka sen alkuasetelma ei juuri tavallisesta zombiviihteestä poikkeakaan kuin siten, että selviytyjäjoukko koostuu animesarjojen stereotyypeistä (kuten DarkMirage totesi), se on ainakin pitkällinen tarina, jolla ainakin vaikuttaa olevan useampia kortteja pelattavanaan kuin mitä se on vielä paljastanut edes mangassa. Siinä mielessä odotan siltä suhteellisen paljon – en pelkästään tissien, perseiden ja aseiden vuoksi, vaan jo siksi, että sillä on mahdollisuus olla koko zombiviihdegenreä uudistava teos.








Sun Tzu sanoo: ”Voittoisa kenraali voittaa ensin ja menee vasta sitten sotaan. Häviävä kenraali menee ensin sotaan ja yrittää sitten voittaa.” Yksi tapa ymmärtää tämä on se, että voittoisa kenraali järjestää asiat ensin hyvin ja hyökkää vasta sitten: hän varustaa joukkonsa ensiluokkaisesti, kouluttaa näistä tehokkaan ja toimintakykyisen armeijan, varmistaa, että huolto toimii ja että miehet ovat kunnossa ja että olosuhteet ovat oikeat, ennen kuin hän hyökkää. Jos lähtee soitellen sotaan, saattaa matkan varrella huomata, että puuttuu sitä ja tätä, miehiä ei ole koulutettu kunnolla ja varusteidenkin kanssa on vähän niin ja näin. ”Harrastajilta harrastajille” on juuri tätä ensin sotaan lähtemistä ja voiton yrittämistä sen jälkeen – ja tulokset puhuvat puolestaan. Tieto ei kulje, 40 cossaajaa istuu (tai seisoo, koska tuoleja ei ole tarpeeksi) pienessä huoneessa ilman juotavaa tunteja, cossikisaan jonotetaan tunteja, kun paikkojen ennakkovarauksista luovutaan, jne. Ja väliajalla katsotaan hyvinkin vaivaannuttavaa ukulelen soittoa, koska väliaikaohjelmaa ei ole järjestetty – jota ei tosin edes tarvittaisi, jos tuomarointi järjestettäisiin paremmin.
Ero Desuconin ja muiden suomalaisten conien välillä onkin etupäässä asenteellinen, tai paremminkin poliittinen. Se näkyy esim. tavassa tehdä asioita, tapahtuman kohderyhmittämisessä kuin retoriikassakin. Se näkyy tapahtumien järjestäjien puheenvuoroissa joskus näkyvästi; joskus asenne täytyy kaivaa rivien välistä. Lähtökohtaisesti kyse on nähdäkseni kuitenkin siitä, että Suomessa on kapitalistisia (Desucon) ja kommunistisia tapahtumia (lähestulkoon kaikki muut, joillain poikkeuksilla). Nämä määritelmät juontuvat löyhästi ko. sanojen sanakirjamääritelmistä (Wikipedia: 


Ei kai siinä. Desuconin blogiin heitinkin jo
Henk. koht. tasolla kyllä tykkäsin conista, vaikken ohjelmissa hirveästi (=ollenkaan) ehtinytkään käydä, poislukien omat presentaationi – Halkon keikalle menin katselemaan vähän puolenvälin jälkeen, mistä bongasinkin 
Mitä itse olen taidekujien tarjontaa katsonut, niin kaava on lähes poikkeuksetta sama: satunnainen määrä töitä esillä, hinta 1 – 10 e per printti (useimmiten tosin noin 3 – 5 euroa per A4-printti) ja tiskin takana yksi tai kaksi ujoa 15 – 25 -vuotiasta taiteilijatyttöä. Käsittääkseni myynnit eivät läheskään aina ole olleet ihan massiivisia.
Mitä enemmän skenejuttuja lukee, sitä selvemmäksi käy, että rahan liikkuminen skenessä on ehdoton tabu. Vielä pari vuotta sitten ”For Fans, By Fans”-lausahduksen ymmärrettiin tarkoittavan, että esimerkiksi conin kävijöiltä ei saa pyytää minkäänlaista pääsymaksua, piste. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä esimerkiksi
Mutta entä sitten mangabisnes? Tiettävästi kaikki Suomessa toimivat mangakustantajat ovat firmoja: Egmont, Sangatsu (Tammi) ja Punainen Jättiläinen (joka sekin tosin on nykyään Tammea), Ivrea. Kaikki ovat yhtiöitä, jotka maksavat palkkaa työntekijöilleen ja osinkoja omistajilleen. Mutta eipä silti kukaan pidä Egmontin Janne Suomista, Sangatsun Antti Valkamaa tai Punaisen Jättiläisen Antti Grönlundia ”paskoina jätkinä”. Päinvastoin: niin Suomisen Janne kuin Valkaman & Grönlundin Antit ovat skenessä tuttuja nimiä ja yleisesti pidettyjä ”hyviä tyyppejä”. En ole kuullut kenenkään boikotoivan mangan ostamista sen vuoksi, että esimerkiksi nämä henkilöt saavat elantonsa Mirjami-Valtteri 15 veen mangapokkariostoksista. Tietysti tässä kohtaa voi sanoa, että tilanne eroaa conien järjestämisestä siten, että kukaan mangabisneksessä mukanaolevista ei ole ollut tunnettu henkilö harrastajaskenessä ennen bisneskuvioitaan, toisin kuin conijärjestäjät, jotka ovat useimmiten lähes kaikille tuttuja nimiä.
Ei sillä, etteikö ”fanista kaupalliseksi toimijaksi”-siirtojakin olisi nähty – vai unohditteko jo Anime-lehden? Sitä perustamassahan olivat mm. Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa ja Jari Lehtinen – Suomen animeskenen tunnetuimmat nimet! Eikä Anime-lehti suinkaan ole kuollut tilausten puutteeseen; itse asiassa se on nyt ollut olemassa jo 

Nyt tälle keskustelulle on ilmeisesti tulossa loppu, sillä oikiskontaktieni avulla sain tietooni, että oikeusministeriössä toiminut ns. Hattulan työryhmä (puheenjohtajana Kukka-Maaria Hattula) on luovuttanut mietintönsä oikeusministeriölle. Mietintö on karua luettavaa ainakin Final Fantasy Fightien ystäville. Noin satasivuinen muistio sisältää tietysti myös melko tylsää vatvomista, mutta olen nostanut tähän muutamia kovimpia kohtia:
”Kyseessä on selvästi kasvava ilmiö. Vuonna 2005 muutamia kymmeniä ihmisiä villinnyt ilmiö on muutamassa vuodessa kasvanut tuhansia ihmisiä käsittäväksi, vaaralliseksi underground-liikkeeksi. Faitteihin osallistuneet ovat ehdollistuneet rituaaliin kuuluvalle musiikille, ja saattavat tätä musiikkia kuullessaan hyökätä kenen tahansa kimppuun julkisellakin paikalla. Tässä tilassa pelaajien itsesuojeluvaisto sammuu ja he saattavat toimia arvaamattomasti kuin huumeidenkäyttäjät.”