Konamin kirjoitteli vastikään suomalaisten cossikisojen tasosta ja tasottomuudesta (ks. postaus ”Onko cosplaykisa mitään ilman musisointia?”). Kirjoitus on täyttä asiaa – varsinkin jokaisen cossaajan ja cossikisan järjestäjän tulisi lukea se – mutta erityisesti yksi kohta kiinnitti huomioni:

”Kuluneen parin vuoden aikana Konamin on oppinut inhoamaan – - sanontaa harrastajilta harrastajille. Olisikin asia näin, mutta kun se henkilö, joka näyttää vastaavan suurimmasta osasta Suomen kisoja, ei laskeudu enää harrastajien joukkoon.”

Harrastajilta harrastajille. Tämä on sanonta, jota käytetään yleensä kertomaan siitä, että nyt ovat asialla oikeasti saman alan harrastajat, eivätkä jotkut kasvottomat korporaatiopaskiaiset, jotka ovat vain tekemässä muchos dinero, Kemppiä lainatakseni. Sanontaa voidaan käyttää myös tarkoittamaan sitä, että koska asialla ovat harrastajat, he tietävät, mitä muut harrastajat tahtovat, toisin kuin kasvoton suunnittelukomitea (esimerkiksi pelihiiriä jne. valmistava Razer käyttää slogania ”For Gamers, by Gamers”). Voisi siis sanoa, että ”harrastajilta harrastajille” on jonkinlainen abstrakti brofist, jonka merkityssisältö on suurin piirtein ”me ollaan samaa jengiä”.

Viime vuonna Tsubasa kirjoitti Desuconin blogiin postauksen Animeconin asiakkaat, joka kuvaa sitä ongelmaa, mikä syntyy päinvastaisesta tilanteesta – siitä, kun mennään täysin asiakkuusajattelun puolelle. Mikäli kävijät pitävät itseään pelkkinä asiakkaina, eivätkä usko vaikutusmahdollisuuksinsa, se johtaa kävijöiden passivoitumiseen. Passivoituminen taas johtaa ennen pitkää tapahtuman kuolemaan, koska kävijöillä ei ole tällöin halua osallistua tapahtuman järjestelyihin. ”Harrastajilta harrastajille” on kuitenkin tapahtumanjärjestäjälle erittäin vaarallinen asenne – mielestäni jopa vaarallisempi kuin asiakkuusajattelu. Tämä siksi, että ”harrastajilta harrastajille” -lausahdus oikeuttaa alitajuisesti puolivillaiset tulokset, koska ”harrastajiahan tässä vain ollaan”. Ei kai nyt cosplaypukuhuoneeseen tarvitse jeesusteippiä, ompelutarvikkeita tai hakaneuloja hankkia, koska ”harrastajat saa kyllä ne itse tuoda, ei tämä ole mikään täyden palvelun hotelli” – ja niin edespäin. Jos itseään ajattelee vain harrastajana, tuloksetkin ovat harrastelijamaisia.

Sun Tzu sanoo: ”Voittoisa kenraali voittaa ensin ja menee vasta sitten sotaan. Häviävä kenraali menee ensin sotaan ja yrittää sitten voittaa.” Yksi tapa ymmärtää tämä on se, että voittoisa kenraali järjestää asiat ensin hyvin ja hyökkää vasta sitten: hän varustaa joukkonsa ensiluokkaisesti, kouluttaa näistä tehokkaan ja toimintakykyisen armeijan, varmistaa, että huolto toimii ja että miehet ovat kunnossa ja että olosuhteet ovat oikeat, ennen kuin hän hyökkää. Jos lähtee soitellen sotaan, saattaa matkan varrella huomata, että puuttuu sitä ja tätä, miehiä ei ole koulutettu kunnolla ja varusteidenkin kanssa on vähän niin ja näin. ”Harrastajilta harrastajille” on juuri tätä ensin sotaan lähtemistä ja voiton yrittämistä sen jälkeen – ja tulokset puhuvat puolestaan. Tieto ei kulje, 40 cossaajaa istuu (tai seisoo, koska tuoleja ei ole tarpeeksi) pienessä huoneessa ilman juotavaa tunteja, cossikisaan jonotetaan tunteja, kun paikkojen ennakkovarauksista luovutaan, jne. Ja väliajalla katsotaan hyvinkin vaivaannuttavaa ukulelen soittoa, koska väliaikaohjelmaa ei ole järjestetty – jota ei tosin edes tarvittaisi, jos tuomarointi järjestettäisiin paremmin.

Conijärjestäjä on tiukassa paikassa. Toisaalta coninjärjestämiseen tulisi suhtautua asiakkuusajattelun kautta (varsinkin, jos tapahtumaan on pääsymaksu): maksavalla asiakkaalla on oikeus odottaa ja saada laatua, toisaalta harrastajilta harrastajille -ajattelun kautta: jatkuvuuden turvaamiseksi kävijöitä tulee kannustaa eri tavoin osallistumaan tapahtuman järjestämiseen, joko sitten vänkäreinä, ohjelmanjärjestäjinä tai muuten.

En tarkoita, että tapahtumanjärjestäjien pitäisi olla ammattilaisia – mutta näiden tulisi ainakin pyrkiä ammattimaisuuteen. Harrastelun voi sitten jättää omaan autotalliin.

Kuten varmaan on jo käynyt selväksi, viikonloppuna biletettiin Tampereella Traconin merkeissä. Olin alun perin täysin nollafiiliksillä ko. conin suhteen: conifiilikseni oli pakkasen puolella, cosplay vitutti (ja vituttaa), tiedossa ei ollut mitään hauskaa vaan tylsää ja joskus draamaherkkääkin KcS-kokoustamista, ja ohjelmakarttakin näytti tyhjältä, kun ei ropetus kiinnosta. Blääh, blääh, ja blääh! Pakko oli kuitenkin lähteä, juurikin sen yhdistyskokoustamisen takia.

Lauantai-aamuna paikalle tultuamme toisin kuin Kuuti minä ehdin tsundereluennolle ajoissa. Luento oli asiapitoinen ja viihdyttävä, joskin huomasin moesarjanyyppäyteni: liian moni esimerkkihahmo oli minulle täysin outo! Plussaa annan erityisesti Kyonin käsittelemisestä miespuolisena tsunderena, minun on joskus pitänyt kirjoittaa tänne pohdiskeleva hömpänpömppä-analyysi Kyonista, mutta jäi tekemättä, kun uhkasi mennä liian henkilökohtaiseksi… Niin juu, ja Hootin ei kyllä tarvitse esittää tsunderea, tavallisena itsenään oleminen olisi riittänyt varsin mainiosti :D Jotkut kun ovat tsundereita tosiaan luonnostaan… (mitään en myönnä, mutta olenkin kuudere!)

Lauantaina en muita ohjelmanumeroita ehtinytkään seuraamaan. Myyntipöydät kävin tosin tutkimassa, ja mukaan tarttui Kitchen Princess 1 kuudella eurolla sekä leivos kaupanpäällisinä. Aivan ihana markkinointitemppu ja leivoskin tuli mussutettua tyytyväisenä kierrellessäni Sorsapuistossa. Arvostelun kyseisestä teoksesta saatte senkin aikanaan.

Sunnuntai alkoi hieman kohmeisissa tunnelmissa, omakin pääni tuntui kumman raskaalta, vaikken absinttikannuihin koskenutkaan. Ehdin kuitenkin peruukkiluennolle taktiset 10 minuuttia myöhässä. Luento oli asiapitoinen, joskaan ei opettanut minulle enää kovin paljon uutta. No, sitä muumisuihketta voinen kokeilla, itse olen selvitellyt ja de-sähköistänyt peruukkejani pyykinhuuhteluaineella (toimii muuten myös). Isot miinukset tosin niiden HELVETIN CLIP-ON PONNARIPERUUKKIEN SUOSITTELEMISESTA. Heti kun jaksan, väsään tänne tutoriaalin, miten tehdään valtavat Miku Hatsune -tason hiusmassaa olevat ponnarit peruukkiin ilman mitään epärealistisia polkkatukkaperuukki + ponnarilisäkkeet – ratkaisuja. Se ON mahdollista, toisin kuin luennolla väitettiin.

Tämän jälkeen piti käydä avaamassa sanaista arkkuaan Suurin Pätijä -tietovisassa. Toivottavasti  katsojilla oli ajoittaisesta perseilystä huolimatta hauskaa! Yllätin myös itseni tunnistaessani sarjoja, joista en oikeastaan välitä tai joita en ole edes katsonut. :D Jakoavaimen sarjatietous oli tosin aivan omaa luokkaansa!

Melkein heti perään minut raahattiin fanfiction-paneeliin. Paneeli oli aika tylsä, sillä suurimmaksi osaksi se keskittyi ilmiölle nauramiseen ja sille päivittelyyn, kun olisin kaivannut analysoivaa ja syväluotaavaa otetta. Otto Sinisalo ja yleisö pelastivat tosin kommenteillaan paljon, ilman niitä olisi jäänyt tuskin mitään käteen.

Muita kuvia ette saa, koska kameran johto jäi Turkuun, vaikka kamera on täällä. Hups.

Sitten olikin jäljellä enää loppuhuipennus eli cosplay-ryhmäkilpailu. Hyvät asiat ensin: sarjakirjo oli loistava, paljon tuntematonta kamaa! Yaoikorttia ei käytetty yhdessäkään esityksessä ja esityksissä oli monta, joista tykkäsin tosi paljon, Kuroshitsuji- ja Sound Horizon -ryhmät tekivät erityisesti vaikutuksen. Huonot asiat sitten taas… juonnot, juonnot ja juonnot. Minulla ei ole mitään Rimppua vastaan ja huhu kertoo, että juontonakki olisi tullut tälle viime tipassa lähes yhtä yllätyksenä kuin faksi Annelille, muttahei hei ei näin ei näin EI EI EI EI. Vitsit eivät olleet hauskoja millään tasolla, viikset lähinnä nukuttivat vaikka varmaan ihan laadukkaat olivatkin, ja juonnot olivat ihan älyttömän pitkiä. Ryhmien välillä taisi olla minuutin vaihtoaika, mutta katsomon puolella se tuntui ainakin kymmenen kertaa niin pitkältä ajalta. Äiti antoi minulle joskus neuvon ”jos ei ole mitään järkevää sanottavaa, on parempi olla hiljaa”, se päti erittäin hyvin skaban juontoihin.

Viimeisenä niittinä ahdistusarkkuuni olivat ne ihmeen improlauluesitykset. Jos ei osaa laulaa, sitä ei kannata tehdä Tampere-talon lavalla tuhatpäisen yleisön edessä, ihan vain tällainen pieni ammattilaiskärki. Minun oli pakko paeta salista esitysten jälkeen lauluhoilotuksen alkaessa, jotten olisi ryhtynyt väkivaltaiseksi.

Vietin viikonlopun arkivaatteissani eli lolitamuotia edustaen, koska cosplay sai tältä vuodelta jäädä. Lolitamuotinäytökseen en livenä ehtinyt, mutta näin sen myöhemmin kaverin videoimana. Olipa aika ankeaa settiä. Pystyn itse ompelemaan aivan samantasoisia mekkoja ja nätimpiäkin, mutta en pyydä niistä 100+ euroa hintaa. Lisäksi vaatteiden mielikuvituksellisuus oli aika hukassa ja muutenkin tyylillisesti näytös oli vanhanaikainen, lolimuotia v. 2006, ei 2010.

Kaikesta valituksesta huolimatta minulla oli conissa kuitenkin hurjan hauskaa. Tällä kertaa kiitos siitä menee kuitenkin hienolle ilmalle, hienolle ilmaisleivokselle, hienoille tiloille, hienoille ihmisille ja hienolle Suurin Pätijä -tietovisalle ja tsundereluennolle. Ilman niitä viikonlopun saldo näyttäisi nimittäin negatiivista ainakin ohjelman puolesta.

Jostain kumman syystä on vähän tyhjä olo, kun on vuoden vääntänyt Desuconia – ja yhtäkkiä se on ohi. Enää ei tarvitse kysellä vastaavilta, onko hommat kondiksessa (ikäänkuin olisin sitä joskus tehnyt), ratkoa ihmisten kinasteluja siitä, tuleeko blogiin kuvateksti kuvan ylle vai alle (kirjoittaja itse päättää) tai soitella Sibeliustalolle (”Eiku laittakaa sittenkin se Puusepän Verstas sivuttain eikä pitkittäin”). Nyt on vuorossa se vaihe, kun järkkäriporukka lukee palautteita, taputtelee toisiaan selkään ja runkkaa ringissä, näin kauniisti ilmaistuna.

Ei kai siinä. Desuconin blogiin heitinkin jo kiitospostauksen – henk. koht. fiilikset conin onnistumisesta tänä vuonna olivat jonkin verran draamaisasta alusta huolimatta erittäin hyvät ja varsinkin järjestäjäporukan sisäinen draamaus loisti lähestulkoon totaalisella poissaolollaan. Kunnon vastuualueet ja se, etteivät muut mene sotkemaan toisten tonteille, auttoivat huomattavasti. Porukkaa oli myös mukana enemmän, mikä jakoi vastuuta ja näin kevensi ihmisten työtaakkaa. Kokonaan ilman draamaa ei toki selvitty; itse onnistuin keikuttamaan venettä eräällä postauksellani ihan vitusti(TM) – enkä itse asiassa vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten hernettä pystyttiin vetämään nenään niin kovaa kuin vedettiin. No, eipä siinä. Hetken paskottiin tiiliä, sitten todettiin että vihaajat vihaa ja hoidettiin homma.

Henk. koht. tasolla kyllä tykkäsin conista, vaikken ohjelmissa hirveästi (=ollenkaan) ehtinytkään käydä, poislukien omat presentaationi – Halkon keikalle menin katselemaan vähän puolenvälin jälkeen, mistä bongasinkin Ilonan, jonka kanssa meillä oli kovat valotikkubileet takarivissä (ja joka sittemmin siirtyi baarissa kainalooni alle 45 sekunnissa siitä, kun kävelin baariin sisään – Ilona, oot vähän helppo ;) ) Samoin conin aikana tuli törmättyä Novaan, joka onkin jo ansioitunut tietyissä postauksissa… Novan Desucon-reportaasit täällä ja täällä. Aranaankin tuli törmättyä, samoin Voronaan – plus toki aika moneen muuhun ihmiseen, kiitoksia kaikille jotka tulivat moikkailemaan :-D.

Ideoita ensi vuodeksi on jo heitelty ja käsitelty – ja mikäli kaikki menee just as keikaku, ensi vuoden Desucon on vielä parempi kuin tänä vuonna ja paremmin kohdennettu. Anikissa asian perään onkin jo kyselty, ja kyllä, kohderyhmäkohdennusta tulee vieläkin enemmän. Omana perversionani olen miettinyt, että toisenkin conin järkkääminen vuoden sisään olisi ihan jepa juttu – miltä kuulostaisi Desucon Winter (Desucon Frostbite?)

Joka tapauksessa vielä tähän kiitokset kaikille jotka olivat mukana rakentamassa Desua joko ohjelmanpitäjinä, järkkäreinä, vänkäreinä, järjestyksenvalvojina, Sibeliustalon henkilökuntana sekä varsinkin niille, jotka olivat Desuconissa mukana kävijänä! Sekä kaikille jotka olivat kaatajaisissa ja lahjoivat minua ;D

PS. ”Näin animefani saa naista”-luentoni on katsottavissa Desuconin Bambuser-kanavalta täältä. Nauhoitus on tässä vaiheessa vain nopea DesuTV-streamaus, mutta ohjelmat tulevat parempilaatuisena torrenttina myöhemmin noin kuukauden sisällä.

Tämän kirjoituksen ensimmäisessä osassa totesin, että suosituimmat sarjat ovat useimmiten keskinkertaisia eivätkä useinkaan vaadi ainakaan älyllistä panostusta, koska keskivertokatsoja ei haluakaan muuta kuin viihdettä – ja nimenomaan merkityksessä ”aivotonta viihdettä”. Aivojen käyttö on töitä tai sanaristikkoja varten, eikä niitä tule ainakaan vapaa-ajalla rassata!

Mutta jos kerran suositut sarjat ovat yleensä keskinkertaisia sarjoja, niin mistä sitten tuntee hyvän sarjan? Ja miksi joku olisi toista parempi sanomaan milloin sarja on hyvä? Kyse on kokemuksesta. Jos animeaiheisia foorumeita lukee vähänkään, on selvää, että aloittelijanyyppäharrastajat arvostavat jokaisen animesarjan taivaaseen asti: ”Olen katsonut Sailor Moonia ja lukenut Tokyo Mew Mewiä, ne on parhaat animesarjat ikinä koska ne on ainoot sarjat mitä oon kattonu tai lukenu!!!”. Samoin itse joskus hamassa nuoruudessani pidin Gundam Wingiä hyvänä animena. Pakkohan se oli, kun siinä oli isoja robotteja ja pew pew pew. Näin 10 vuotta jälkeenpäin useita animesarjoja – myös mechasarjoja – katsottuani voin todeta, että Gundam Wing on ehkä paskinta mecha-animea mitä on koskaan tuotettu…

Aloittelijalta puuttuu konteksti. Koska aloittelija ei ole tutustunut animen kirjoon laajemmalti, aloittelija ei voi verrata Gundam Wingiä muihin animeihin, muista mecha-animeista (tai BL-animeista…) puhumattakaan. Aloittelijoilla tilanne on sama kuin tarinassa sokeista miehistä, jotka kuvailevat toisilleen elefanttia: yhden mielestä elefantti on kuin käärme, koska tämä on koskenut elefantin kärsään. Toisen mielestä elefantti on kuin puunrunko, koska on koskenut tämän jalkaan. Kolmannen mielestä elefantti on kuin seiväs, koska on koskenut tämän syöksyhampaaseen. Ja niin edelleen. Aloittelijalta puuttuu kokonaiskuva, mikä taas kehittyneellä harrastajalla on.

Kehittynyt harrastaja ei tietenkään ole sama asia kuin ”useita sarjoja katsonut harrastaja”, vaikka nämä käsitteet usein kulkevatkin käsi kädessä. Erottaakseen hyvän animen huonosta harrastaja tarvitsee nimittäin paitsi kontekstia, myös kriittisyyttä ja analyyttisyyttä. Vaikka olisi kuinka katsonut satoja tai tuhansia animesarjoja, ei paljoa auta, jos niihin suhtautuu vain ”HURR DURR SPURDO SPÄRDE”-mentaliteetilla. Kriittisyyttä, analyyttisyyttä ja kontekstin tajua voi harjoittaa myös animea katsomatta, esimerkiksi tutustumalla muihin kerrontamuotoihin (ts. muuhun fiktioon, kirjallisuuteen, sarjakuviin, elokuviin, teatteriin, oopperaan…) tai vaikka lukemalla tvtropesia. Tarpeeksi pitkälle ehdittyään kehittyy luultavasti myös karkea kyky erottaa hyvä huonosta ilman suurempaa kontekstiakin: esimerkiksi Watchmen-arvostelussani totesin, etten ymmärrä miksi Watchmenia hehkutetaan niin paljon kuin sitä hehkutetaan, mutta toisaalta myönsin sen johtuvan puutteellisesta kontekstista: jos Watchmenista tahtoo saada kaiken irti, täytyy tuntea myös länsimaista sarjakuvaa ja varsinkin länsimaista supersankarisarjakuvaa, mitä taas en kovin hyvin tunne. Silti minulle oli selvää, että Watchmen on hyvä sarjakuva millä tahansa mittapuulla. Siis: kontekstin puutteen takia en saanut sarjakuvasta niin paljoa irti kuin olisin suuremmassa kontekstissa saanut, mutta koska kontekstia oli muualta (=mangasta, animesta ja muusta fiktiosta), pystyin toteamaan Watchmenin olevan silti hyvä sarjakuva.

Toisin sanoen kehittyneen harrastajan mielipide on parempi kuin aloittelijan mielipide, juuri siksi että kehittyneen harrastajan mielipide on kehittyneen harrastajan mielipide. Tämä taas ei johdu elitismistä, vaan kokemuksesta. Kokemus tuo ja luo auktoriteettia. Tietenkään ei ole niin, että 1001 animesarjaa katsonut olisi huomattavasti uskottavampi kuin 1000 animesarjaa katsonut. Kuten sanoin, asiaan vaikuttaa myös kriittisyys ja analyyttisyys. Vaikka voidaan sanoa, että 20-vuotiaan analyysi jostain aiheesta on luultavasti merkittävästi kypsempi, ”kontekstisempi”, ja siten parempi kuin 15-vuotiaan, olisi mieletöntä väittää, että 65-vuotiaan analyysi jostain asiasta olisi merkittävästi parempi kuin 60-vuotiaan. Mutta tässä tuleekin koukku: subjektiivisuuden suhde kontekstiin.

On hyvin mahdollista, että nyyppä tai keskinkertainen harrastaja saa enemmän irti – ja näin ollen pitää parempana – jotain keskinkertaista sarjaa nimenomaan siitä syystä, että niissä on asioita, jotka vetoavat tällaiseen Kalle Keskivertoon, kun taas paremmassa sarjassa tapahtuu ”outoja asioita” joita Kalle ei kykene ymmärtämään aloittelijuudesta johtuvan puuttuvan kontekstin vuoksi. Niinpä Kalle pitää parempaa sarjaa huonona ja keskivertoa sarjaa hyvänä, ellei suorastaan parhaana. Kalle ei yksinkertaisesti kykene saamaan paremmasta sarjasta irti niitä asioita, jotka tekevät sarjasta paremman. Siinä ei tietystikään ole mitään pahaa, että Kalle pitää keskivertoa sarjaa hyvänä, sillä kaikki aloittavat jostain ja nyypälle onkin usein parempi katsoa suuriin massoihin vetoavia mainstream-sarjoja. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö pidemmälle ehtineen harrastajan mielipide olisi parempi, koska pidemmälle ehtinyt harrastaja pystyy erottamaan jyvät akanoista ja todelliset helmet kaiken paskan joukosta.

Tavallaan kriittisen ajattelun kehittyminen edellyttää tietynlaista kasvamista: sen aloittelijoille ominaisen ajattelutavan, että ”kaikki anime on hyvää kamaa”, ylittämistä. Negatiivisesti ajateltuna kyse on toki kyynistymisestä ja on toki myönnettävä, että se on tuossa tilanteessa lähellä: voi vaikuttaa siltä, että kaikki anime on paskaa (olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin kirjoituksessani ”3 totuutta animesta”). Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta alkujärkytys on aina alkujärkytys. Tavallaan kyse on kasvukivuista, samaan tapaan kuin His Dark Materials -trilogian (Kultainen Kompassi) kirjoittanut opettaja – kirjailija Philip Pullman toteaa haastattelussaan (Youtube-linkki; kohta 3:20 – 5:47):

”Yes, [the idea of lost innocence is central to His Dark Materials], but also the necessity to lose the innocence. Innocence isn’t wise, innocence can’t be wise… Wisdom can’t be innocent. And if we are to become wise, which seems to me a good thing to aim for, you have to leave the innocence behind.”

Eikä tämäkään tarkoita, etteikö paskaa saisi katsoa ollenkaan. Asiasta on kirjoittanut mm. Hyvejohtajuus-blogin vieraskynässä (…kynänä? -kynällä?) Helsingin yliopiston ekumeniikan dosentti ja tutkijatohtori Olli-Pekka Vainio kirjoituksessaan ”Tiedon rakastamisesta”:

”Esimerkiksi Michael Bayn elokuvat (mm. Transformers, Bad Boys, Armageddon) eivät ole tunnettuja siitä, että niissä esitellään moraalisia ja tiedollisia hyveitä, vaan siitä, että niissä on paljon näyttäviä hidastuksia, pateettista musiikkia, helikoptereita ja suuria räjähdyksiä. Bayn suurin elokuvallinen ansio onkin yhdistää nämä kaikki yhteen kohtaukseen.

Käsikirjoituksellisesti elokuvat ovat ehtaa roskaa, mutta tämä ei tee niistä kokonaan arvottomia. Niillä voi olla sama funktio kuin Wittgensteinin suosimilla lännenelokuvilla silloin, kun ne suhteutetaan elämän kokonaisuuteen. Mikäli Transformers II muodostaa henkilön henkisen ja intellektuaalisen elämän huipun, jotain on niin pahasti pielessä, ettei edes Jack Bauer voi asialle mitään, vaikka hänelle annettaisiin aikaa 48 tuntia.

Mutta jos ihminen osaa suhteutua kyseiseen rainaan sellaisena, kuin se on—aivottomana viihteenä, joka tarjoaa mahdollisuuden pään nollaamiseen—niin silloin se toimii kuin junan vessa. Aivottoman roskan katsominen (silloin tällöin) parantaa ihmisen tiedollisia kykyjä, koska silloin muutoin aina aktiiviset mielenliikkeet taukoavat.”

Voiko tätä paremmin sanoa? Narutosta ei tee huonoa animea se, että se on paskaa, sillä paskallakin on käyttötarkoituksensa. Mutta mikäli Narutoa erehtyy pitämään animen huippukohtana, on henkilön maussa vikaa. Vika voi tietysti johtua yksinkertaisesti kokemattomuudesta, eikä kokemattomuudessa tietenkään ole mitään pahaa – mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, etteikö tällainen mielipide perustuisi vaillinnaiseen ymmärtämykseen.

”Elitistin” näkemys siitä, mikä on hyvää animea on siis aina perustellumpi ja siten oikeampi kuin nyypän. M.O.T.

Tsubasa kirjoitteli viime elokuussa mangan ja animen arvostamisesta. Koska me täällä Bubukuutin norsunluutornissa elitisteinä arvostamme Parempaa Animea ja Mangaa, on tietysti aiheellista kirjoittaa siitä, että populisti-Tsubasa on auttamattomasti väärässä.

Sinällään on tietysti kiintoisa kysymys, milloin kyseessä on hyvä anime ja miten sen voi tunnistaa – onhan kyse kuitenkin erittäin subjektiivisesta asiasta. Kysymystä ovat käsitelleet mm. Jussi Nikander ja Janne Kemppi legendaarisessa ”5% hyvää animea, 95% huonoa animea”-ohjelmanumerossaan Animecon 2006:ssa – harmi vain, että ohjelmanumero käsitteli lähinnä animen teknisen puolen onnistuneisuutta ja jätti siten huomiotta teosten sisällön, mitä voidaan kuidenkin pitää niiden ydinasiana. Parivaljakko oli kuitenkin oikeassa siinä, että vain murto-osa animesta on hyvää animea, mistä voidaan kiittää Sturgeonin lakia ja sen taustalla vaikuttavaa matemaatikkoa, Carl Friedrich Gaussia.

Konsensushakuinen ihminen lähtisi ehkä siitä, että vaikka hyvää animea onkin vain se 5% tai 10% – minkä osuuden nyt haluaakaan asettaa parhaimmuuden merkiksi – tämä prosenttiosuus asettuu eri tavalla katsojasta riippuen: toiselle se 10% on yaoi-sarjat (kaaviossa vaikkapa A), toiselle shounen-animet (kaaviossa vaikkapa C), kolmannelle taidehomoanimet (kaaviossa vaikkapa E), allaolevan diagrammin mukaisesti:

Mutta näin konsensushakuinen lähestymistapa olisi tietysti tylsä ja sitäpaitsi valheellinen: kaiken yaoi-, shounen- tai taidehomoanimen keskuudestakin voidaan erottaa ne paremmat tapaukset ja ne huonommat tapaukset. On hyvin mahdollista sanoa, että vain 10% yaoi-animesta on hyvää, että vain 10% shounen-animesta on hyvää ja että vain 10% taidehomoanimesta on hyvää. Tähän pakottaa Sturgeonin laki ja herra Gauss, kuten sanottu. Tämäkään ei kuitenkaan ole riittävä peruste sille, miksi toisten maku on parempi kuin toisten.

Kirjoituksessaan Tsubasa toteaa, että

”- – ajattelutapaa jonka mukaan voisi olla olemassa hyviä ja huonoja makuja tai absoluuttisen hyviä teoksia pidetään nykyään elitistisenä ja pystynokkaisena.

Nykyäänkin on kuitenkin olemassa ihmisryhmä joiden mielestä tällaisessa ajattelutavassa ei ole mitään pahaa, ja tämä ihmisryhmä on nörtit. Syitä tähän voi lukea täältä, mutta tiivistettynä ne ovat että nörtit ovat paitsi sekä kuluttajina teoksiin hyvin henkilökohtaisesti suhtautuvia että myös perusluonteeltaan taipuvaisia pitämään omaa älykkyyttään ja makuaan parempana kuin muiden. Juuri nörttien joukossa kulkiessa on todennäköisempää kuin missään muualla kuulla vähättelyä ‘ja miljoona kärpästä ei voi muka olla koskaan väärässä.’”

Mutta se, että jokin ajattelutapa olisi elitistinen ja pystynokkainen, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla totta. Tämän tietää jokainen, joka on väittänyt jotain julkisesta mielipiteestä poikkeavaa; kuuluisimpana varmaan Galileo Galilei. On tietysti myönnettävä, että teoksen ilmiömäinen suosio kertoo teoksesta ainakin jotain – kuten Stalinkin totesi, ”määrässä on oma laatunsa”. Jos jokin teos on ilmiömäisen suosittu, on lähestulkoon väistämätöntä, että sillä on skenen, toimintaympäristönsä ja jopa koko lajityyppinsä tulevaisuudelle huomattavasti suurempi merkitys kuin jollain täysin tuntemattomalla sarjalla. Miettikääpä vaikka, mitä esimerkiksi Naruto on tarkoittanut animen suosion, animetapahtumien ja shounen-toimintaseikkailujen kannalta. Samoin yhtä selvää on, että on idioottimaista kieltää sarjan merkitys vain sen suosion perusteella: Narutosta ei ole pakko pitää, mutta jos väittää, että se on sarjana merkityksetön, on pihalla.

Sarjan suosion ja ”hyvyyden” välistä väitettyä korrelaatiota on välillä yritetty perustella myös markkinatalouden mekanismeilla: ihmiset valikoivat suuresta määrästä tuotteita parhaat tuotteet. Tämä on helppo torpata: Toyota on vuodesta toiseen Suomen ostetuin auto, mutta olisi melko rankkaa väittää, että Toyotat olisivat parhaita tai arvostetuimpia autoja Suomessa. Populisti voi tietysti väittää vertauksen ontuvan, sillä autot ovat maksullisia hyödykkeitä, ja niinpä ihmiset joutuvat tinkimään laadusta parempien autojen korkeamman hinnan vuoksi. Kehittyneempi versio markkinatalousargumentista ottaakin huomioon animen de facto -ilmaisuuden: kun anime on ilmaista (kiitos BitTorrentin), ihmiset valitsevat tietysti sarjoja, jotka ovat parhaita.

Valitettavasti maksuttomuuden huomioonottava markkinatalousargumenttikin kaatuu siihen, että vaikka ihmisten ei täydy huolehtia rahallisten resurssien riittävyydestä, on myös muita resursseja, joita ihmisillä ei ole loppumattomasti. Yksi näistä on aika: nolife-hikikomero-kuvalautanyymit poislukien ei ihmisillä yksinkertaisesti ole aikaa katsoa kaikkia mahdollisia sarjoja. Olisi houkuttelevaa väittää tämän ainoastaan vahvistavan ajatusta siitä, että tällöin ihmiset valitsevat tietysti parhaat sarjat katsottavakseen. No takuulla he valitsevat parhaita sarjoja omalta kannaltaan, mikä taas useimmassa tapauksessa tarkoittaa mahdollisimman yksinkertaisia sarjoja – useimmat ihmiset eivät nimittäin tahdo rasittaa vapaa-ajalla aivojaan, ja koska vapaa-aika on rajallista, ihmiset valitsevat katsottavaksi yksinkertaista viihdettä, jota ei tarvitse laajemmalti pohtia. Ei olekaan ollenkaan harvinaista, että animearvostelussa todetaan ”en ymmärtänyt tätä animea, se on täyttä paskaa”.

Tämä taas tarkoittaa sitä, että suosituimmat sarjat ovat useimmissa tapauksissa sarjoja, jotka eivät juurikaan vaadi ajattelua tai älyllistä panostusta, tv:stä esimerkkinä Big Brother. Koska suosituimmat sarjat ovat niitä, joita katsovat suuret massat (ts. Gaussin käyrän keskivaiheilla olevat), voidaan vetää johtopäätös, että useimmissa tapauksissa suositut sarjat luultavasti eivät myöskään ole parhaita sarjoja, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö suositut sarjat voisi olla merkityksellisiä, kuten ylempänä sanoin. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, etteikö suosittu sarja voisi välillä olla oikeasti hyväkin. Tästä toimii esimerkkinä Neon Genesis Evangelion, jo omana aikanaan suosittu sarja, jonka merkitys ja hyvyys myönnetään yhä.

Ensi osassa paneudutaan hyvän sarjan tunnistamiseen ja siihen, miksi kehittyneemmän harrastajan mielipide on parempi ja arvokkaampi kuin nyypän mielipide ja miten osaamistaan ja makuaan voi kehittää (ja malttakaa mielenne, luultavasti ainakin joihinkin tämän kirjoituksen herättämiin kysymyksiin vastataan kakkososassa – se on kirjoitettu, mutta en postaa sitä heti tähän koska… no, tekstimuurit jne).

Osat 1, 2.

Viimeisen kahden Aoi Bungakun tarinan yhteinen nimittäjä on Ryunosuke Akutagawa. Tarinoista ensimmäinen, Spider’s Web, on Japanissa hyvinkin tunnettu satu. Koska kysymys on sadusta, on myös tarinan animeksi sovittava jakso Aoi Bungakun tähän mennessä suoraviivaisin ja helppotulkintaisin. Spider’s Web kertoo meille läpeensä pahan ihmisen tarinan, joka saa helvetissä viimeisen pelastumisen mahdollisuuden, ja mokaa senkin itsekkyydessään ja niin ollen on tuomittu ikuiseen kärsimykseen. Tarinan filosofia on tietysti enimmäkseen lähtöisin itämaisista uskonnoista (alkuperäisessä tarinassa nähdään Buddha, jota animeversio ei meille näytä), mutta yllättävää kyllä, tämä tarina voisi löytyä länsimaisestakin satuperinteestä – kadotuksen teema sopisi hyvin kristinuskoonkin. Miksiköhän tämä satu ei ole päätynyt länsimaisiinkin satukirjoihin näinä globalisaation aikoina?

Spider’s Web on visuaalisesti komea. Edelliset tarinat ovat kaikki sijoittuneet selkeästi Japaniin, mutta tämä ja sitä seuraava Hell Screen on sijoitettu fantasiamaailmaan. Kahta jaksoa varten luotu maailma on värikylläinen ja kaunis, jonkinlainen yhdistelmä Venetsian karnevaaleja, samuraijapania ja satulinnoja. Näkisin mielelläni tätä maailmaa enemmänkin kuin kahden jakson ajan! Toisaalta Spider’s Web oli ensimmäinen Aoi Bungakun tarina, jossa liikettä ei aina ole animoitu täydellisesti, vaan on sorruttu vauhtiviivojen käyttöön. Onneksi karkkivärit ja huikea visuaalisuus pelastavat. Myös musiikki tukee kokonaisuutta hyvin, vaikka muutama raita onkin kierrätetty aiemmista tarinoista.

Hell Screen sijoittuu samaan maailmaan ja Spider’s Webissä vilahtanut kuningas tekee nyt paluun päähenkilönä. Hell Screen kertoo taiteesta ja siitä, kuinka pitkälle taiteilija voi mennä tehdessään taidetta. Aihe on aina ajankohtainen, Suomessakin päästiin pohtimaan tätä filosofista kysymystä pari vuotta sitten, kun Kiasma otti kokoelmiinsa sen surullisenkuuluisan kissantapporunkkausvideon. Muistatte varmaan. Hell Screenissä taitelija saa tehtäväkseen kuvata kuningaskunnan sellaisena, kuin hän sen näkee. Tyrannimaisen kuninkaan valtakunta on toki päältäpäin kaunis, mutta taiteilija haluaa kuvata sen kaiken kärsimyksen, jota kuningas vallanhimossaan tuottaa. Pakkomielteessään taitelija etsii inspiraatiota katsomalla kauheuksia, mutta minkään julmuuden näkeminen ei tahdo riittää… en spoilaa loppuratkaisua, mutta tässä tarinassa ei ole hyviksiä tai oikeita ratkaisuja. Taas kerran on kyse osin omaelämänkerrallisesta teoksesta ja Ryunosuke Akutagawa teki itsemurhan painittuaan taiteentekemisen kanssa tarpeeksi kauan.

Aoi Bungaku on vain 12 jaksoa pitkä, mutta minusta tuntuu, kuin olisin katsonut kuusi pidempää sarjaa. Joka tarinan jälkeen piti pitää miettimistauko, eikä tämä sarja ole helposti omaksuttavaa tai viihteellistä sorttia. Silti suosittelen tätä ihan kaikille, jotka kaipaavat animeltaan muutakin kuin helppoa ajantappotapaa. Aoi Bungakun monipuolisuus takaa sen, että vaikka yksi tarina ei kovin paljoa iskisikään, tarinoiden joukosta löytyy takuulla joku itseä koskettava. Oma suosikkini tarinoista oli In the Forest, Under Cherries in Full Bloom, joka oli mestarillinen yhdistelmä komediaa, kauhua ja allegoriaa, toisena varmaan ihanan suurieleinen ja homoileva Run, Melos.

Aloittaessani katsomaan Aoi Bungakua olin aivan varma, että sarjasta ei tultaisi paljoa puhumaan ja saisin katsoa sen subittomana. Yllätyksekseni sarja on kerännyt melko paljon faneja, vaikka mistään jättisensaatiosta ei voikaan puhua, kaltaiseni ”kypsemmät” animenkatsojat ovat löytäneet sarjan. Toivottavasti tästä on innostunut Japanissakin joku ja saadaan jatkoa! Toisaalta, jonkinasteisesta sarjan keräämästä hypestä huolimatta, jos vaikka cossaisin kahden viimeisen jakson tyrannikuningasta (ihana hahmodesign!), en usko kenenkään tunnistavan hahmoani. Ne ihmiset, jotka ympäri maapalloa katsovat Aoi Bungakun kaltaisia sarjoja, ovat harvassa ja lisäksi yleensä hiljaisia eivätkä niinkään ota osaa coneihin, cossaamiseen ja muuhun fandomoheistoimintaan, joka minulle on hyvin rakasta.

Ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa ja ottavat osaa fandomiin, yleensä pitävät samoista sarjoista kuin fandom – niistä sarjoista, jotka ovat pinnalla. 90-luvulla kaikki puhuivat Evangelionista, Cowboy Bepopista ja muista, nyt skeneä pyörittävät Haruhi (joka on jo vähän passe), Umineko, K-On, kaikki Nisio Isinin kynäilemä ja tyttöjen suursuosikkina Hetalia ja Kuroshitsuji. Edellä mainituista sarjoista pidän vain Evangelionista ja Haruhista, ja niidenkin tapauksessa vain joistain elementeistä niissä. Yksikään suursuosittu sarja lukuun ottamatta Azumanga Daiouta ei ole koskaan ollut lähelläkään suosikkilistojani animen tai mangankaan saralla. En pidä sellaisista tarinoista, jotka iskevät moniin: minulla on kriitikon maku ja tiedostan sen itsekin. Olen käytännössä aina samaa mieltä joidenkin ANN:n kovasanaisimpien arvostelijoiden ja taidehomon maun omaavien animebloggarien kanssa. Tämä tekee ystävien ja tuttujen hankkimisesta vaikeaa, koska yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Makuni tekee fandomsuhteestani hyvin ongelmallisen – pysyäkseni mukana fandomissa ja jotta minulla olisi jotain puhuttavaa muiden animefanien kanssa, joudun katsomaan suosittuja sarjoja, joista en pidä ja joiden katsomisesta tulen yleensä lähinnä ärsyyntyneeksi. Mutta jos en katsoisi niitä edes vähän, minulla ei olisi yhtään mitään puhuttavaa, olisin hikikomori, oma saarekkeeni fandomissa, fiksu kriitikko, jolla ei olisi mitään yhteistä kenenkään kanssa. Monet kertovat cosplayharrastuksen tuoneen näille paljon uusia ystäviä, kun joku on tullut vetämään näitä hihasta ja pyytänyt photoshoottiin muiden samaa sarjaa pukuilevien kanssa. Minulle on käynyt näin vain kahdesti; cossasin ensimmäisellä kerralla Rozen Maidenista ja toisella Code Geassista. Kummaltakaan sarjalta ei kulttistatusta ja suosiota puutu. Kun cossaan jotain itselleni hyvin tärkeää sarjaa, sitä ei yleensä tunnista kukaan ja saan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Olen jonkinasteisessa pattitilanteessa. Haluan olla sosiaalinen ja jutella ihmisten kanssa animesta ja mangasta aina kun se suinkin on mahdollista, mutta marginaalinen makuni tekee sen hyvin vaikeaksi. Itsensä pakottaminen katsomaan ja lukemaan sellaista, josta en oikein pidä, tuntuu sekin väärältä ratkaisulta (eikö minun pitäisi mieluummin käyttää vapaa-aikani sellaiseen, josta todella nautin?).

Minusta olisi kivaa pohtia joitain suosikkisarjojani – gasp – kavereiden tai ystävien tai edes contuttujen tai animeseuran porukoiden kanssa, mutta se ei ole oikein koskaan onnistunut paria iloista poikkeusta lukuun ottamatta. Pari vuotta sitten altistin animeseurankin suosikeilleni vidisten muodossa, ja palaute oli melkoisen tyrmäävää. No, onneksi on edes tämä blogi fandomin henkireiäkseni, täällä voin pölistä niin paljon kuin ikinä haluan kaikenlaisista hämmentävistä sarjoista pelkäämättä sitä, että uuvutan kuulijani!

Unohtakaa kaikki, mitä ikinä nillitin Animeconeista, Cosplaygaalasta, Tampere Kupliista, aiemmista Tsukiconeista tai mistään tapahtumasta tässä maassa. Kaikki ne on erittäin laadukkaasti järjestetty verrattuna tämän vuoden Tsukiconiin.

En edes tiedä, miten kirjoittaisin koko tapahtumasta, sillä massiviista MULTIFAILIA on vaikea kuvailla tarpeeksi eeppisesti. Olisi helppoa listata, mikä kaikki tässä conissa pissi, mutta niitä listauksia löytyy mm. galtsupäiväkirjoista riittämiin – en siis toista itsestäänselvyyksiä ja samaa, minkä sadat muutkin paikan päällä olleet totesivat. Jos jopa minua huomattavasti vähemmän kyyniset ja helpommin miellytettävät nuoret ernut listaavat toinen toisensa perään ”tsuki oli huono con, onneks oli kaverit siellä niin oli ihan kivaa lopuks”, niin tämä con oli ihan oikeasti aika helvetin huono.

Yaoita ja akatsukihattuja, näitä nyt on joka conissa… muttaaah...

Onneksi en maksanut itseäni sisään tai joutunut jonottamaan siellä ulkona useita tunteja, kuten useimmat. Minulla oli nimittäin jos jonkinmoista nakkia viikonlopulle. Yleensä, jos tapahtumissa joutuu päivystämään jonkun järjestön tai conin tiskillä, se on blergh, koska se aika ollaan ”töissä”, eikä pääse pitämään hauskaa. Tsukiconissa olin erittäin kiitollinen tuolista tiskin takana sekä edes jostain tekosyystä, millä pystyin perustelmaan itselleni, miksi olin paikalla: ”no, pitäähän mun auttaa kavereiden forumia/kavereiden conia”. Ilman nakkeja olisin ehkä hypännyt parvelta ja toivonut nopeaa tuskani lopettamista. Vieläkin enemmän ottaisi päähän, jos olisin panostanut vaatteisiini tai cosplayasuun tai mihinkään muuhun kuin läsnäoloon, tämä con ei todellakaan ollut sen arvoinen. Oikeasti säälin kaikkia niitä, jotka maksoivat lipun sisään, täysin viemäriin mennyttä rahaa.

Ehkä eniten mieltäni jäi mietityttämään paikalla olleiden japanilaisten bändien saama kohtelu. Organisoivana tahona conissa oli Jrocksuomi, joka olettavasti osaa hoitaa keikka-asiat, sillä j-bändejä lappaa Suomessa aika usein, ilmeisesti järjestelyt eivät siis ole pissineet ainakaan tätä ennen. Nyt… toivon vain, että kaukomaan vieraille fail ei näkynyt mitenkään tai että edes bändiasia oli hoidettu kunnolla, sillä huhu Suomesta kökkönä paikkana saattaa Japanin piireissä levitä liiankin helposti, ja se vaikeuttaa muidenkin conien mahdollisuuksia saada vaikka kunniavieraita.

En tarkoita tuota Rorschach-cossaria vaan sitä, että JONON PÄÄ OLI TUOLLA JOSKUS KELLO KAKSI ILTAPÄIVÄLLÄ, jolloin kuva on otettu

Minulla oli tuolissa istuskellessani paljon aikaa pohtia. Tuli ikävä Glorialle, Paasitorniin ja ties minne auvoisampiin päiviin. Ennen sentään järjestäjiä kiinnosti ja kai edes yritettiin. Huonoista puitteista ja lähtökohdista huolimatta haluttiin tehdä se, mitä voitiin. Nyt järjestäjät eivät vastanneet maileihin tai yhteydenottoihin eikä kukaan tiennyt mistään mitään, ja asiat olisi VOINUT saada toimivaksi yrittämällä edes vähän – esimerkiksi Paasitornin conia ei olisi voinut pelastaa millään, Paasitornia rakennuksena kun ei voi paremmaksi muuttaa. Voimala taas olisi kaivannut vain lavan oikeaan paikkaan, myyntipöydät ja hälinä pois ohjelmalavojen edestä, ei kahta ohjelmalavaa lähekkäin, lisää lipunmyyjiä… kaikki fail olisi ollut korjattavissa suhteellisen helpolla maalaisjärjellä ja järjestäjien välisellä kommunikaatiolla. Leväperäisyydestä on viikonlopulta hassuja esimerkkejä. Tsukissa oli karun hallin koristeena hurjat kaksi ilmapalloa ja viikonlopun paras juttu tuli erään infovänkärin suusta (iso kasa myötätuntoa kaikille Tsukin vänkäreille, ei varmasti ollut kovin kiitollista duunia): ”Älä meiltä kysy, me täällä infossa tiedetään conin asioista kaikkein vähiten”.

Desun ja Bakan yhteiseloa. Menkää niihin. Ne ovat kivempia.

Jotenkin toivon, että nyt kun Suomessa on nähty se oikea pahin mahdollinen tilanne, todellinen kökköcon, niiden truu pelle-ernujen ja animeskenen ääliöiden arvostus muita coneja, niissä järjestettyä ohjelmaa ja ihan pikkuasioita kohtaan nousee. Vaikka niin, että muissa coneissa laitetaan vessassa käsipaperit roskikseen eikä roskiksen viereen.

Ai joo, vinkiksi, jos ensi vuoden Tsuki on samaa tasoa, annan kaikille neuvon. Vaikka nimeni piti olla listoilla, joissa lukee, kenen pitäisi päästä sisään coniin maksamatta, lipunmyyntivänkäreillä ei tuota listaa ollut. Pääsin kuitenkin jonon ohi sisään, koska hyväntahtoiset vänkärit uskoivat, kun sanoin, että olen järjestämässä sitä ja tätä pöytää. Kokeilkaapa marssia ilmaiseksi jonon ohi sisään inttämällä, että olette auttamassa tahoa xyz. Tsukin järjestäjiä ei kiinnosta kuka heidän coniinsa kävelee ilmaiseksi, miksi sinuakaan pitäisi kiinnostaa?

Olen kuluttanut muutaman viime viikon lukien Jari Parantaisen blogeja. Ensin vuorossa oli (nyt valitettavasti jäissä oleva) Pölli Tästä ja sen jälkeen Sissimarkkinointi. Blogeissaan Parantainen kertoo hyvinkin selväkielisesti mm. siitä, miten markkinoilla tulee erikoistua ja erottua, jos mielii saada asiakkaita. Samoja oppeja sopisi hyödyntää myös animepiireissä.

Suurin ongelma Suomen coniskenessä ei todellakaan ole Kyuu Eturautti, Petteri Uusitalo tai naavapartaiset scifisedät. Ongelmana ovat erikoistumisen puute ja siitä johtuva runsaudenpula. Esimerkiksi Mangotarhasta löytyy melko kattava lista Suomen tähänastisista animetapahtumista. Tarkkasilmäisimmät huomaavat, että lista on pitkä. Kuten useat ovat lähiaikoina kirjoittaneet, tapahtumia alkaa olla niin paljon, että ihmisillä on varaa valita. Kääntäen asian voi toisaalta ilmaista myös niin, että ihmisillä ei ole varaa käydä jokaista tapahtumaa läpi. Ja miten voisikaan olla, kun helmikuusta lokakuuhun on yksi animetapahtuma kuukautta kohden (jotka vieläpä sijaitsevat ympäri Suomea), kuten Nixu Mangotarhan postauksessaan totesi?

On siis pakko päättää mihin tapahtumiin menee ja mihin ei mene. Valinta on pakko tehdä jollain perusteella. Luultavimmat syyt ovat

1) etäisyys,
2) hinta,
3) ohjelmatarjonta ja
4) kuinka moni kaveri tulee.

Yhtä selvää on, että nämä syyt eivät ole tärkeysjärjestyksessä, koska niiden järjestys saattaa vaihdella henkilöstä riippuen.

Eri ihmisryhmät kuitenkin arvostavat erilaisia asioita. Tämä on mielestäni itsestäänselvyys, mutta jostain syystä tätä ei tunnu kovinkaan moni ainakaan Suomen coniskenessä ymmärtävän – ainakaan tulokset eivät juuri puhu puolestaan. Tapahtumia koetetaan yhä tehdä mahdollisimman laajalle ihmisjoukolle, tuloksista välittämättä (eli täysin päinvastoin kuin mitä tässä Parantaisen kirjoituksessa ehdotetaan ratkaisuksi). Valitettavasti tämä johtaa ennemminkin vammaisiin sekasikiöihin eikä “best of both worlds”-tyyppisiin tehohybrideihin. Näkyvin esimerkki tästä on Finncon-Animecon (scifitapahtuma + animetapahtuma), joka ei tunnu miellyttävän ketään kunnolla.*

Ainakin scifipuolen järjestäjät virallisesti uskovat scifistien ja animeharrastajien saumattomaan yhteiseloon, esimerkiksi tämän vuoden Finncon-Animeconin ohjelmalehden tervetulosanoista löytyy seuraava helmi:

“Perimmäinen syy Finnconin ja Animeconin yhteiseloon on kuitenkin säilynyt ennallaan näiden kuluneen kymmenen vuoden aikana. Suuri osa animesta ja mangasta on spekulatiivista fiktiota – ja vastavuoroisesti suuri osa spekulatiivisesta fiktiosta on animea ja mangaa. Niitä harrastavat suuressa määrin samat ihmiset. Haluamme tarjota elämyksiä niin molemmista aihepiireistä kiinnostuneille kuin sille toisellekin porukalle. Pitäkää lystiä!” -Jukka Halme, Topi Toosi ja Eemeli Aro.

Joo. Ei kai siinä mitään, mutta kun scifiharrastajat ja animeharrastajat ovat suurimmaksi osaksi kuitenkin täysin eri harrastajaryhmiä* jotka yksinkertaisesti eivät sekoitu keskenään.

Hieman paremmin on toiminut Tracon (Roolipeli- + animetapahtuma), ehkä johtuen siitä, että se tehtiin alun perinkin yhteistapahtumaksi, toisin kuin Finncon-Animecon. Merkit ovat kuitenkin näkyvissä. Pikkulinnut lauloivat, että viime Traconista jäi MTG-turnaus pois, koska sen potentiaaliset järjestäjät kokivat, että kyseessä on animetapahtuma tai ainakin he kokivat sen liikaa animetapahtumaksi.

Tapahtumalla voi olla maksimissaan yksi kohderyhmä tai sillä ei ole yhtään kohderyhmää. Kohderyhmä voi olla “animeharrastajat jotka harrastavat myös scifiä” tai “scifiharrastajat jotka harrastavat myös animea”, mutta se EI voi olla “animeharrastajat ja scifiharrastajat” tai “animeharrastajat jotka harrastavat myös scifiä ja scifiharrastajat jotka harrastavat myös animea”.

Voi ei, jotain NGE:n syväanalysointia! Ei kai nyt sellaista voi coniin haluta!?

Kyseessä ei kuitenkaan ole vain eri kiinnostuksen kohteista johtuva ongelma, vaan konflikteja aiheutuu jo saman fandomin sisällä, kuten yllä oleva Anikista otettu kuva osoittaa: eri “kehitysvaiheissa” olevia harrastajia kun kiinnostaa aivan erilainen toiminta. Nämä harrastajaryhmät saattavat ehkä mahdollisesti sietää toisiaan, mutta tosiasia on, että 14-vuotiaalla fanitytöllä on hyvin vähän yhteistä parikymppisen sarjojen alkuvideoita syväanalysoivan akateemisen neitosen kanssa. Ainakaan uusia parhaita kavereita nämä tuskin toisistaan saavat (pahoitteluni, jos Aranan uusin kaveri on kuin onkin 14-vuotias fanityttö). Ja sietämisenkin kanssa saattaa useiden kohdalla olla vähän niin ja näin – tähän tuskin tarvitsee sanoa muuta kuin “Caramelldansen”.

Tapahtuman järjestäjän tulee siis osata tehdä tapahtumastaan sellainen, että se vetoaa erityisesti tiettyyn harrastajaryhmään. Tämä tulee pitää kirkkaana mielessä, sillä pikkusormen antamisella on paha tapa viedä koko käsi – esimerkit Finncon-Animecon ja Tracon (sekä viime viikonloppun järjestetyn Assemblyn muuttuminen todellisesta demoskenetapahtumasta pelifestivaaleiksi…) puhuvat karua kieltään siitä, mitä tapahtuu kun kohderyhmästä ei olla selvillä.

…pelitapahtuma?

Vaikka esimerkiksi Desuconiin on sinänsä tervetullut kuka tahansa, joka on valmis maksamaan pääsylipun hinnan, kenellekään tuskin on salaisuus, että Desuconin ydinkohderyhmä ovat 15 – 25 -vuotiaat elitistiharrastajat. Tapahtumaa tehdään heidän ehdoillaan ja se näkyy myös ohjelmatarjonnassa. Jos Desuconin kohderyhmää tulevaisuudessa muutetaan, sitä luultavammin tarkennetaan laajentamisen sijaan. Desuconin ei ole tarkoitus olla “vähän kaikkea vähän kaikille”-tapahtuma, vaan “parasta mahdollista tälle tietylle ihmisryhmälle”-tapahtuma. Yleistapahtumillekin on varmasti kysyntää, mutta jos kaikki ovat yleistapahtumia, ei niistä yksikään erotu joukosta.

Pointteja coninjärjestäjille:

Jokohan Suomen animetapahtumien määrä alkaa riittää?

Tänä sunnuntaina oli vuorossa uusin tulokas tapahtumakartalle eli Cosplay Gaala, joka vaikutti olevan Desuconin järkkärien sivuprojekti. Lähdin tapahtumaan oikeastaan vain, koska kaipasin jonkinlaista taukoa työssäkäynnin rutiiniin enkä odottanut oikeastaan mitään. Ihan hyvä, sillä muuten olisin varmaan pettynyt. Koko tapahtumaa hallitsi lähinnä säätö ja vasurilla tekeminen, ja mieleen tuli, tarvittiinko tätä tapahtumaa loppujen lopuksi ollenkaan.

Saavuin paikalle siinä puoli kahdentoista aikaan katsomaan FFFightia. Kyseinen ohjelmanumero ei kuulu suosikkeihini enkä oikein ymmärrä sen viehätystä hyvinkään tehtynä, mutta tämä fight oli melkoisen laimea esitys. Osallistujat tekivät jotain heiluntaa/hyökkäyksiä lavalla ja Visual Gayn porukat hengasivat lavan nurkassa ja soittivat Naruton soundtrackia, koska eivät itse jaksaneet (?) soittaa kuin muutamassa fightissa. Kohottelin kulmia, sillä vaikka Desun fightiin verrattuna showmeininki oli kaukana – tässä ei paljon mieltä tai meininkiä ollut. Joo, Desussa kokeiltu ennakkoilmottautuminen fightiin näyttää olevan hyvä idea, silloin ainakin fightaajat miettivät etukäteen mitä tekevät eikä koko homma ole myötähäpeää aiheuttavaa.

Cosplay Gaalassa oltiin ihan Kujalla.

Cosplay ja cosplaykisat olivat kai tapahtuman pääpointti, mutta kummallakaan saralla ei erityisesti juhlittu. Ihmisiä ei muutenkaan ollut paikalla paljon eikä hienoja asuja senkään vertaa. Suurin osa tapahtumassa nähdystä cosplaysta oli vanhaa, jo Anime- tai Desuconissa nähtyä, ja uusia asuja oli paikalla vain kourallinen. Kisoissa käytetty WCS:n tuomarointimalli on hiukan kyseenalainen. Nyt, koska pisteytys painotti esiintymistä, yksilökisassa palkittiin useampi keskinkertainen asu ja usea hieno asu jäi palkinnoitta. Esiintymisen painottamisesta oli toki maininta tapahtuman nettisivuilla, mutta kannatan enemmän USA:n kisojen mallia, jossa palkitaan best in show erikseen (esiintyminen ja asu) ja sitten craftmanship-palkinnot niille, jotka eivät esiinny, mutta joilla on hieno asu. Cosplay kuitenkaan ei ole larppausta, jota esiintymistä ei saa liikaakaan painottaa – asut ovat se harrastuksen pääasia.

Animeconiin verrattuna Cosplaygaalan skitit olivat huomattavan erilaisia. Nämä skitit olivat eri tavalla mietittyjä ja mitään yaoikortteja tai vanhoihin suomidubbehin perustuvia yhden vitsin juttuja ei varsinaisesti ollut. Ihan virkistävää ja minusta oli erityisesti hienoa, että vakava skitti voitti ryhmäkisan pääpalkinnon. Vakavia skittejä tehdään liian vähän, huumori on toki hauskaa sekin, mutta kun Animeconissa on kaksi vakavaa skittiä kahdestakymmenestä, toivoisi näiden valtaavan enemmän alaa. Huumori on tietysti helpompaa sikäli, että siinä ei ainakaan ole riskiä tehdä itsestään tahattomasti pelleä ja skitistä vahingossa hauskaa, kuten vakaville skiteille voi joskus käydä. Toisaalta huumoriskitti, jolle kukaan ei naura, on sekin melko painajaismainen kokemus niin esiintyjille kuin yleisöllekin.

Cosplaykisojen juonnot olivat taas liian pitkät. Periaatteessa juontajat olivat hauskoja, in character ja ihan luonteviakin, mutta välijuonnot olivat kaikki aivan liian pitkiä ja alkoivat kyllästyttää päivän loppua kohden. Liian paljon mitä tahansa kun on liikaa. Eri kisoille olisi vaikka voinut hankkia eri juontajaparit. Samat läpät alkavat kyllästyttää, olivat ne sitten ”pointti!” tai tyrnimehuläpät. Varsinkaan ryhmäkisaajilta ei olisi välttämättä tarvinnut kysyä mitään, sillä random haastattelusessiot eivät olleet kovin mielenkiintoisia (”no miks valitsit tän hahmon” ”no se vaan kolahti” tason verbaaliakrobatiaa) ja katkaisivat kisan rytmin ikävästi.

Ryhmäskaban palkinnot menivät oikeisiin osoitteisiin.

Yleisestä säädöstä on pakko mainita sananen, vaikka taas(kin) tunnen suuren osan järjestäjistä eikä kavereita ole kiva kritisoida. Monesta hommasta kenelläkään ei ollut mitään tietoa ja järjestäjät joutuivat huutelemaan lavalle juontajille, tuomaristolle, kisaajille ja ties kenelle eikä informaatio tuntunut kulkevan. Näin pienessä tapahtumassa ei pitäisi olla mahdotonta saada kaikkia (20 henkeä? 30?) järjestämisessä mukana olevia tietoisiksi aikatauluista ja käytännöistä. Eri asia sitten jossain 15 000 hengen tapahtumassa, mutta 500 hengen pikkutapahtumassa ei oikein ole mitään tekosyytä yleiselle säädölle ja vähän sinne päin tekemiselle, joka välittyi kyllä yleisöönkin asti. Vielä, kun suurin osa järjestäjistä ei ole ensikertalaisia ja on mukana järjestämässä paljon isompiakin tapahtumia.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Suomen conskenen lakipiste on saavutettu. Kaikissa tapahtumissa on samat naamat, samat asut ja järjestäjätkin tekevät vain jotain sinne päin. Tällaisessa ilmapiirissä kannattaisi ehkä keskittyä tekemään vähemmän tapahtumia kunnolla kuin pikkutapahtumia ”vähän nyt vaan jotenkin räkäistään kasaan” kuukauden välein. En ole yhtään sen parempi, sillä minunkin naamani näkee lähes joka conissa ja päällä oli vanha cosplay vuoden takaa.

Tai ehkä olen vain vanha scifisti, jolla on ikävä puheohjelmaa ja baariin puimaan avaruusoopperaa ja fysiikan lakeja.

Animeconiin, Suomen suurimpaan cosplaymiittiin, on alle viikko aikaa. Mikä olisi parempi hetki taas valittaa ja riehua cosplayharrastuksen tiimoilta? Tämähän on vakioaiheitani ylipäätään, mutta siitä on hetki, kun olen kirjoittanut aiheesta tänne – kanavoin suurimmat cosplayrageni Desuconin esitelmässä. Palautteen perusteella olen muuten helsinkiläinen elitisti narutocossaaja! Jos palaan esitelmääni pikkuisen, olen toki hiukan surullinen siitä, etten saanut pointtiani menemään selkeämmin perille ja tuli tuollaisia väärinkäsityksiä, joskin minulla olisi hiukset tehdä vaikka Deidara, ja Orochimaruun sopiva peruukkikin olisi!

Orochimarulla on tässä lähes sama ilme kun minulla, kun kohtaan narutocosplayta.

Takaisin asiaan. Animecon tuo  kaikki cosplayharrastuksen kummallisimmat puolet esille aina melkoisen rivolla tavalla. Alla on muutamia satunnaislainauksia Enfant Terriblen Animecon-ketjusta:

Aiheeseen Animecon: Tuonne luultavasti raahaan itseni suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että tuttuja on aina kiva nähdä. Pakottava tarve päästä myös cossaamaan vaikken vielä ole oikein edes hahmoa keksinyt.

Nuo pääsymaksut ovat ainakin minusta aika ikävät, mutta toisinaan tarpeelliset. :< KAukaa tulevana voin sanoa ettei bensan ja ruuan jälkeen liikene rahaa mihinkään muuhun. Cossit ovat itsessään nielleet niin paljon rahaa, ettei ole toivoakaan myyntipöytien stalkkeroinnista, mutta kyllä se siitä. –;

Viime vuonna tuli jätettyä conit väliin kokonaan, ja nytkään tuskin vaivautuisin, jos acon ei olisi Helsingissä. Ohjelmaa ei ole tullut vilkaistuakaan, tulee lähinnä mentyä vain hengailemaan niinkuin kaikkina aiempinakin vuosina, jos en harrastaisi cosplayta niin coneissa tuskin tulisi käytyä ollenkaan.

Itse olen tulossa pukeudun näillä näkymin ensimmäistä kertaa ganguro/manba miksi lieneekään joksikin sinne päin :D Paneelit ei sinänsä ole tällä kertaa kovin kiintoisia paitsi yaoi ^^ Eikö coniin pitänyt tulla FFFight?

Olen tulossa sinne. En ole nyt niin kamalan ahkera anime ja manga fani, mutta nyt kun Helsinkiin mennään, niin kai siellä pitää käydä. Päälläni tulee olemaan musta pupu-kigurumi.

Ääh.

Näiden hienouksien lisäksi viimeisenä niittinä rageni arkkuun Desucon-palautteista löytyi melkoinen aivopieru, jossa palautteen antaja pyytää siirtämään conin ajankohtaa, jotta hänelle jää aikaa tehdä cossipuku, muuten kyseinen henkilö ei ole tulossa ensi kesänä. Cosplayharrastukselle on kuvaavaa, että sitä harrastavat kuvittelevat olevansa jonkinlaisia maailman napoja – harrastus vaatii jo lähtökohtaisesti tiettyä uskallusta ja huomiohuoran luonnetta, mutta hei, rajansa kaikella. Ihan varmasti siirretään Desuconin ajankohtaa, koska joku yksi henkilö ei ehdi tehdä sinne cossipukua. Samaa sarjaa ovat nämä älyttömyydet ”tein 300 eurolla cossipuvun, ja nyt minulla ei ole varaa enää mennä pääsymaksulliseen coniin”. Hei haloo, jos pystyy säästämään 300 euroa yhden viikonlopun kertakäyttöistä asua varten, ihan varmasti pystyy säästämään myös 320 euroa yhtä viikonloppua varten, se 20 euroa siihen päälle ei liene mahdoton puristaa jostain. Kyse onkin vain siitä, että pääsymaksua ei ylipäätään haluta maksaa, ja sitten keksitään joku tekosyy: ”en voi tulla kun kaikki rahat meni cosplaypukuun ;___;”. Kukaan yksittäinen cossari ei ole millekään tapahtumalle niin tärkeä, että alettaisiin tehdä jotain myönnytyksiä yhden ihmisen tähden, ei vaikka olisit kuka. Jostain syystä cosplayssa kuvattavana patsasteleminen ja se, että FFFightissa cossarille kiljutaan ja kohdellaan kuin rokkistaraa, tuntuu välillä sumentavan ihmisten ajattelukykyä.

Yllä olevat sitaatit kertovat omaa kieltään myös siitä, miten cosplay on Animeconin ainoa valtti. Ihmiset tulevat sinne cossaamaan ja näkemään cossipukuja, eikä millään muualla ole väliä. Minunkin syyni mennä Animeconiin on sama kuin kaikilla muilla, tapaamaan ihmisiä ja cossaamaan. Jos saan valita, valitsen mieluummin ohjelmantäyteisen conin kuin Animeconin kaltaisen hengausconin, mutta mitä ilmeisimmin tällainen hengailutapahtuma on se suosituin conittamisen muoto. Eri asia ja oman kirjoituksensa aihe onkin sitten, kiinnostaako ketään järjestää hengaustapahtumia.

Kuva Sorsapuistosta Animeconista ‘08. Kuvasta on sensuroitu yaoipusupiirit.

Animeconin hengausluonteesta ja siitä, että sillä ei ole mitään muuta mielenkiintoista tarjottavaa kuin ihmismassat ja cosplay, juontuu myös liuta kaikenlaisia kummallisia harhaluuloja ja pakkomielteitä. ”Pakko tulla cosplayssa, vaikka en tiedä minkä puvun laittaisin” ja kigurumien ja manbojen massa-armeijat ovat näistä esimerkki. ANIMECONIIN ON PAKKO PUKEUTUA HASSUSTI KUN EI SIELLÄ MUUTAKAAN VOI TEHDÄ. Kigurumit nyt ovat joka tapauksessa syöpä ja söpöjä ehkä kahdella ihmisellä koko maailmassa, ja manban ja gyarun äkkinäinen suosio  j-piireissä naurattaa hiukan, lolitan kukoistuskauden hiivuttua. Nämä pakkopukeutujat ja jonkun kökön asun tai ruman kigurumin äkkiä kasaavat henkilöt ovat kuitenkin hakoteillä yhdessä asiassa.

Cosplay on huomiohuoraharrastus, siksi asuihin pukeudutaan coneihin, joissa asun näkee tuhansia ihmisiä, eikä vaikka siivotessa kotona omaa huonetta kun kukaan ei näe. Huomiota saa tekemällä hyvän ja näyttävän puvun suositusta sarjasta. Jos siis on pakko pukeutua hullusti ja erikoisesti coniin lähdettäessä, se kannattaa edes sitten tehdä hyvin, muuten hukkuu auttamatta massaan. Tämä ei koske vain cosplayta, vaan ehkä vieläkin enemmän jmuotia. Miksi kukaan haluaisi näyttää siltä, että pukeutui pimeässä, jos voi myös näyttää ihan hyvältä? Hyviä gyaruja coneissa ovat yleensä ne, jotka pukeutuvat muutenkin gyaruun, sama pätee myös lolitaan. Ei kannata syöksyä pukeutumaan johonkin tyyliin, josta ei tiedä tarpeeksi näyttääkseen siinä hyvältä. Kigurumit taasen ovat halpa massa-optio, jotka näyttävät harvoin hyviltä yhtään kenelläkään. Se, että Animeconin idea on nykyisin cosplay ja ernumiittaus, ei tarkoita, että coniin olisi jollain pakolla pukeuduttava rumasti, jos taidot eivät riitä muuhun – minä haluaisin nähdä coneissa mieluummin 200 hyvää ja vaivalla tehtyä cosplayta (tai mitä muuta tahansa asua) kuin 20 000 kigurumia, loimusametti-Kingdom Hearts-cossaajaa ja lakanakangasunivormuhetaliaa.

Ehkä liittyy, ehkä ei

Huoh, olen valittanut laatu vs. määrä -kysymyksestä aiemminkin, mutta toistoa näemmä tarvitaan joka asiassa. Ahdistuin nimittäin aika paljon kun kuulin, että tämän vuoden Animeconissa pukuhuoneet olisivat vain kisaajien käytössä – eikö tästäkin ole riehuttu jo aiemmin, että muutkin siellä conissa panostavat pukuunsa, useissa tapauksissa jopa enemmän kuin kisojen ensikertalaiset, ja kaipaavat pukkaria aivan yhtä paljon? Nyt sentään sivuille on ilmestynyt, että pukuhuoneita saavat käyttää halutessaan muutkin, mutta ”kisaajat ovat etusijalla”.

Cosplaysta on tullut conien arkea ja joillekin jopa pakko. Ehkä mielenkiintoisinta paisuneessa cossiskenessä ja cossarien yleisessä huomiohuorataipumuksessa HEI SIIRTÄKÄÄ CONIA ETTÄ MÄ PÄÄSEN / EN TUPUTTANUT NIMMARIA, JAOIN VAIN KOSKA PYYDETTIIN / KATTOKAA MUA OON TOSI TÄRKEE on se, että loppujen lopuksi ketään ei kuitenkaan kiinnosta. Jokaisessa conissa on niin paljon cosplayta, että suurinta osaa niistä ei noteraa oikein kukaan. Cosplay on huomiohuoraharrastus joo – miksi muuten ihmiset ottaisivat asuistaan kuvia ja osallistuisivat kisoihin – mutta loppujen lopuksi juttu on niin, että cosplaysta on tullut animetapahtumissa niin  itsestäänselvää, että kukaan ei enää ole OOH AHH VAUTSI VAU OOH yksittäisestä asusta, mikä on se reaktio, jota suurin osa cossareista varmaan haluaa. Joka conin asuista ehkä 5-10 kpl ovat niitä, joista oikeasti ja aidosti ollaan uuh aah ooh, ja muut hukkuvat massaan kenenkään kiinnostumatta, paljonko työtunteja ja rahaa paloi.

Ozy on aika kuuma, pisteet liilasta silmämeikistä!

Itsellenikin oli joskus tärkeää, paljonko minusta otettiin kuvia ja tunnistiko joku asun. Sitten kasvoin isoksi, hankin selkärangan ja huomasin, että tämä harrastus on mukavampi, jos sitä tekee vain itselleen ja siksi, että minusta on kivaa ommella ja leikkiä päivän verran jotain sarjakuvasankaria, ei siksi, että minusta otettaisiin paljon valokuvia tai että saisin kokea päivän olevani kaikkien ihailema tosi kuuma beibe. Teen asuni aina mahdollisimman hyvin, koska olen luonteeltani muutenkin perfektionisti ja haluan aina kehittyä harrastuksessani paremmaksi. Jotain samaa toivoisin myös koko skeneltä – sitä, että harrastus otettaisiin vakavasti muttei kuolemanvakavasti, ja että se huomiohuoraosuus ja conien pukupakko ei olisi harrastuksen ydin, vaan ihmiset pukuilisivat, koska se on hemmetin hauskaa. Terveisin joku, joka ghettocossasi yksissä bileissä Watchmenin Ozymandiasta kierien lattialla naurusta koko ajan (meillä oli ihan ryhmä, kuulkaas!).