Poppiduo Zwei Wingistä kertova Sinforatas on teoriassa musiikkianimea. Siis teoriassa. Käytännössä kyseessä on täysiverinen toiminta-anime, jossa salaiseen järjestöön kuuluvat taikatytöt taistelevat Noise-hirviöitä vastaan symphogearilla, ~laulun voimalla~ toimivalla haarniska/ase-hybridillä.  Genkityttö Hibiki (Aoi Yuuki) on menossa katsomaan Zwei Wingin konserttia bestis-lesborakastajansa Mikun (Yuka Iguchi) kanssa. Kun Miku kuitenkin juuttuu matkalla jonnekin, Hibiki päättää mennä keikalle yksin.

Keikka menee kuitenkin pahemmin vituiksi kuin Frostbite Metalfest, kun kohinamöröt ilmestyvät paikalle ja alkavat muuttaa ihmisiä tuhkaksi. Onneksi Zwei Wingin muodostavat Kanade (Minami Takayama) ja Tsubasa (Nana Mizuki) ovat paikalliset symphogear-soturit ja ryhtyvät pistämään örmöjä poikki ja pinoon. Massiivista ylivoimaa vastaan taistellessaan Kanaden Gungnir-keihäs menee kuitenkin tuhannen päreiksi ja muutama sirpale lävistää Hibikin, joka ottaakin osumaa kunnolla. Kiitos modernin lääketieteen, Hibiki jää henkiin vammoistaan huolimatta.

Hypätään pari vuotta eteenpäin. Lydian-musiikkiopistossa opiskelevasta Hibikistä on tullut hänet pelastaneen Zwei Wing -duon fani. Eräänä päivänä Hibiki lähtee ostamaan soolouran aloittaneen Tsubasan uutta CD:tä, mutta mystiset noiset hyökkäävät matkan aikana kaupunkiin. Hibiki pelastaa pikkutytön möröiltä, mutta päätyykin umpikujaan kohinoiden piirittämäksi. Peli ei kuitenkaan ole pelattu, sillä yllättäen Hibikin kehoon päätyneet Gungnirin sirpaleet aktivoituvatkin ja Hibiki saa omat symphogear-voimansa!

Hibiki pakkorekrytoidaan salaiseen symphogeareja koordinoivaan organisaatioon, mutta ah ja voi, Hibiki ei tietenkään voi kertoa tästä käänteestä bestis/lesborakastaja-yhdistelmälleen. Tunnetusti mikään ei riko parisuhdetta niin pahasti kuin salailu ja Hibikin ja Mikun välit rakoilevatkin dramaattisesti~ Tähän vielä lisäksi kansainvälisiä kähmintöjä ja kaksoisagentteja, mystisiä reliikkejä, pari salamurhaa ja Babelin torni, niin Symphogear onkin siinä. Mistä tulivat noiset? Mitä ovat salaiset reliikit? Miten koulutyttölesborakkauden käy?

Jos tämä kuulostaa sekavalta, niin sitä se onkin. Symphogear suunniteltiin alun perin kahden courin mittaiseksi, mutta huhujen mukaan viikkoa ennen tuotannon aloitusta tuli tieto, että coureja olisikin käytettävissä tasan yksi. Valitettavasti se näkyy, sillä Symphogearin juonenkuljetus on Arina Tanemura -tasoa: hypitään sinne tänne, juonenkäänteet revitään perseestä ja missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Varsinaisia juoniaukkoja ei sinällään ole, mutta rytmitys ontuu pahasti ja lopullinen juoni selviää vasta kolmen viimeisen jakson aikana. Samoin animaatiossa on välillä rajustikin parantamisen varaa, mikä johtunee Symphogearin asemasta B-puolen teoksena. Varsinkin jakson 3 kävelykohtaus on melko… mielenkiintoisesti animoitu.

Toisaalta vaikka “arkianimaatiossa” on säästetty, on kaikki ylimääräinen pistetty taistelukohtauksiin, jotka ovat useimmiten ihan hyvin animoituja. Symphogear osaa myös tehdä animaatiosta näyttävää vähemmälläkin rahalla, mikä on meriitti sinänsä. Myös leikkaus ja ohjaus panostavat liikkeeseen ja vauhdikkaaseen toimintaan, mikä ei toisaalta ole ihme, kun ottaa huomioon, että ohjaaja Tatsufumi Itou on ennen Symphogearia ohjannut lähinnä musiikkivideoita. Erityisesti tämä näkyy 1. jakson konserttikohtauksessa, joka on juuri sellainen kuin musiikkivideolta voisi odottaa, mikä ei ole lainkaan paha asia.

Sinforatas on ihme pakkaus. Sen ykkösjakso on oikeasti kova pakkaus, mutta sen jälkeen homma tuntuu hajoavan – kaikki se meininki, dramatiikka ja kouriintuntuvuus, mitä ykkösjaksossa on, tuntuu lentävän ikkunasta ulos. Kaikista derpeintä on, että symphogear-taistelijoiden äärimmäinen hyökkäys, laulajansa tappava Joutsenlaulu,  muuttuu peruskauraksi josta joutuu enintään sairaalaan jos sitäkään. Hei nyt, näin ei rakenneta dramatiikkaa.

Musiikkianimeksi Symphogear on melko keskitasoinen. Vaikka Nana Mizukin ja Two-Mixissäkin laulaneen Minami Takayaman laulutaidot ovat Japanin parhaimmistoa mitä animeteollisuuteen tulee, mutta jostain syystä Aoi Yuukin laulu on korvia raastavaa. Se hämmentää, sillä todistetusti Yuuki on ihan ookoo-tasoinen laulaja, vaikkei Mizukin tai Takayaman tasolle yltäisikään. Eägh. Loput sarjan laulajat ovat keskitasoa, mikä ei musiikkianimessa kuitenkaan ole hyväksyttävä ratkaisu.

Huonoin puoli sarjassa on silti dialogi, joka on ehtaa derppiä. Varsinkin sarjan alkupuolella Hibikillä on raivostuttava tapa toistaa keskustelukumppaninsa viimeinen sana: “Meidän täytyy mennä päämajaan!” “Päämajaan?” “Kyllä, meidän täytyy mennä sinne käskynjakoon!” “Käskynjakoon?” Voi herp sentään… Tämän lisäksi hahmoilla on paha tapa puhua ilmeisesti todella syvälliseksi tarkoitettua “JOS USKOT HÄVIÄVÄSI, OLET JO VALMIIKSI HÄVINNYT”-tasoista höpöhöpöfilosofointia. Parhaimmillaan dialogi onkin, kun hahmot kommentoivat tapahtumia tyyliin “Varo! Pahis hyökkää!”, mikä kertonee kaiken tarvittavan dialogin tasosta.

Puutteistaan huolimatta Symphogear on kuitenkin ihan kivaa mättöä, sillä taistelukohtaukset enimmäkseen toimivat ja koulutyttöromanssia on kiva seurata. Mitään tajuntaa räjäyttävää Symphogearilta on turha odottaa, paitsi ehkä uskomattomien ylläripylläri-juonenkäänteiden lisäksi, mutta kokonaisuudessaan sanoisin, että 2/5 PARAS ANIME 7/5.

PS. Nana on paras :D Ja Mizuki :D

Kimono on mielenkiintoinen vaate  sikäli, että verrattuna esimerkiksi suomalaisten kansallispukuun, jota pitävät lähinnä mummelit Linnan juhlissa, kimono on edelleen elinvoimainen Japanissa. Lähes kaikki omistavat yhden kimonon, vaikka eivät osaisi sitä itse pukeakaan. Viime vuosikymmenen aikana Japanissa nuoret naiset ovat innostuneet kimonosta arkivaatteena uudelleen ja antiikkikimonot ovat siellä kovassa huudossa. Kimonon säilyminen ei kuitenkaan ole aina ollut itsestään selvää – 1970-1990 -luvuilla kimono oli jo kuolemassa pois arkipukeutumisesta ja nuorten muodista.

Kimono on yksinkertaisuudessaan (suorat linjat jee!) minusta sen verran hieno innovaatio, etten halua jättää sitä vain japanilaisille. Kimono on hauska vaatekappale, joka taipuu yllättävän moneksi ja vastoin monia ennakkoluuloja on myös mukava päällä. Länsimaalaisena kimonoon pukeutuminen ilman mitään syytä vaatii tosin ensinnäkin pokkaa, mutta myös tietämystä. Kimonoissa on paljon sääntöjä ja symboleita ja kunnollinen kimonoasu vaatii monta erillistä osaa. Valitettavasti Suomen coneissa näkee välillä ties minkälaista viritystä, minkä itse koen epäkunnioittavina vuosisataisia perinteitä ja vanhaa kulttuuria kohtaan. Jos et tiedä mitä teet, älä tee!

Virheitä on paljon. Räikempiä on satiinisen aamutakin tai kiinalaisen halpissatiinikaavun käyttäminen “kimonona”. Perinteinen moka on tietysti laittaa kimonon oikea puoli vasemman päälle – se on varattu vain kuolleille. Toinen moka on hautajaisvaatteet eli mofuku. Täysmusta kimono sukuvaakunoin on sovelias ainoastaan hautajaisiin, täysmusta obivyö on myös aina ainoastaan hautajaisvaate. Myös kokovalkoinen asu on kyseenalainen valinta: se on perinteisesti vain morsiamien ja itsemurhaan valmistautuvien värivalinta.

Vähemmän vaarallinen virhe on jonkin asun osan unohtaminen. Coneissa yleimmin nähty yukata eli puuvillainen kesäkimono on ensimmäiseksi kimonoksi paras valinta, sillä se ei vaadi mitään lisähärpäkkeitä. Itse yukatan lisäksi tarvitsee yhden apunauhan (voi olla mikä vain, vaikka vanha kengännauha) ja epämuodollisen puolilevyisen hanhaba-obin, joka yleensä vielä tulee kimonon mukana. Helppoa! Yukatan ainoa huono puoli on se, että etiketin mukaan se on pelkästään keskikesän vaate ja sovelias ainoastaan hyvin epämudollisiin tilanteisiin. Yukata vastaa shortseja ja t-paitaa, siinä missä nuorten naisten muodollisin kimono furisode vastaa vanhojentanssimekkoa tai kaikenikäisten juhlakimono houmongi hienoa oscargaalamekkoa.

Kuinka paljon kimonoon pukeutumisen säännöillä sitten on väliä? Suomalaisessa conissa tai muussa japanitilaisuudessa saattaa olla paikalla ehkä yksi henkilö, joka osaa bongata kaikki asun virheet (jos minä olen paikalla, varokaa!). Useimmat japanilaisetkaan eivät osaa kaikkia nyansseja siitä, miten kimonoon pitäisi pukeutua “oikein”. Minusta tässä on kuitenkin kyse kunnioituksesta, ettei tehdä vain jotenkin sinne päin, vaan otetaan selvää ja tehdään kunnolla se mitä tehdään. En ainakaan itse halua vaikuttaa epäsivistyneeltä isonenä-länkkäriltä, joka vain napsii muiden maiden kulttuureista itselleen sopivat palat jättäen kaiken muun huomiotta.

En tietenkään ole itsekään täydellinen. En kesäkuumalla aina pidä kokonaista aluskimonoa, jubania. Tämä itsessään ei ole vielä virhe, mutta silloin pitäisi erillisen feikkikauluksen kanssa pitää feikkihihoja. Feikkihihoja en ole kuitenkaan ehtinyt väsätä. Aluskimonon hihojen tulisi nimittäin näkyä ehkä sentin verran takaapäin hihojen aukoista (kimonon hihat ovat aina avoimet kainalon kohdalta ja itse kimono kainalosta).

Lisäksi Suomen säillä ja autolla ajaessa oikeaoppiset zori-varvassandaalit ovat usein itsemurha: niiden pohjat ovat liukkaat ja täysin sileät. Käytän yleensä kimonon kanssa länsimaisia kenkiä, joskus otan zorit sisäkengiksi mukaan. Länsimaiset kengät tai hattu kimonon kanssa on muuten trendi, joka on peräisin jo Meiji-kaudelta, jolloin muotitietoiset japanilaiset näyttivät tietämyksensä länsimaisesta muodista sillä tavalla. :D Nykyisin tätä trendiä edistää lehti Kimono Hime, jossa on räikeitä ja moderneja koordinaatioideoita nuorille. Myös CLAMPin Okimono Kimono -kirja on täynnä hauskoja moderneja tapoja pitää kimonoa länsimaisten asusteiden kanssa.

Kimonoiden ja obien kuviointi liittyy vuodenaikaan ja ilmiselvästi syksyn lehdin kuvioitua kimonoa tulisi pitää ainoastaan syksyllä. Japanin ja Suomen vuodenajat ovat kuitenkin huimaavan erilaiset, mitä useat opastajat ja oppaat eivät ota huomioon. Japanissa luumu kukkii juuri näihin aikoihin, eli kaikkien netistä ja painetusta sanasta löytyvien kimono-oppaiden mukaan nyt on oikea aika pitää hempeän pastellisia luumunkukin koristeltuja kevätkimonoja. Katosessani ulos ikkunasta siellä kuitenkin tuiskuaa ja pihalle parkattujen autojen katoilla on useita kymmeniä senttejä lunta. Suomessa on edelleen talvi, joten täällä säästäisin ne luumunkukat vähintään huhtikuulle. Täällä peräpohjolassa voi edelleen hyvin mielin pitää talviaiheista lumisin männyin ja männynkävyin koristeltua kimonoa.

Kimonon pitäminen ei ole lopulta kovin vaikeaa eikä edes kallista, vaikka vaatiikin vähän perhetymistä ja muutaman harjoituskerran, varsinkin jos sitoo obinsa yksin. Netistä löytyy kauppoja, joista voi saada lähes käyttämättömän silkkikimonon noin kahdellakymmenellä eurolla (ja siinä on postikulut mukana). Pukemisen oppiminen vie toki hetken ja kimonon lisäksi tarvitsee aluskimonon, kasan nauhoja, obin, obijimen, obimakuran ja muuta sälää, mutta ne voi tehdä itsekin, ainakin alkuun. Kasa kuplamuovia on oikein hyvä obimakura ja obijimeksi käy mikä tahansa nätti punottu nauha; kesäisen obijimen voi myös vaikka virkata, eikä se ole etikettimoka. Älä siis ole laiska kakkapökäle ja laita äidin satiinista aamutakkia “conikimonoksi”, kun ihan oikea asu on vain parin nettiklikkauksen päässä.

Lauluprinssi on näistä se camp-versio. Sarja on kuin katsoisi japaniversiota Euroviisuista. Juonellisesti koko Utaprince on ihan pölhö käänteishaaremi, jossa ei juuri ole järjen häivää. Pianoa soittava Haruka menee yksityiskouluun, jossa puolet oppilaista valmistuu säveltäjiksi ja puolet idolilaulajiksi. Haruka haluaa säveltäjäksi tietämättä oikeastaan mitään japanilaisesta idolibisneksestä. Tietenkin lamppusilmä-Haruka houkuttaa koulussa ympärilleen ryhmän ihanasti laulavia poikia, joiden mielestä ujo ja maalta kaupunkiin muuttanut tyttö on paras juttu ikinä.

Utaprincen katsominen juonen tai syvällisten henkilöhahmojen takia on väärä veto. Sarja perustuu tyttöjen deittipeliin ja juonellisesti se on aika köyhä: ensin on kuusi jaksoa, joissa esitellään kaikki sarjan pojat yksitellen. Jokainen myös laulaa jaksossaan yhden laulun. Sitten kehitetään hölmö konflikti loppujaksojen ajaksi, tungetaan mukaan vähän traagista menneisyyttä ja rantajaksoa ja lopetetaan koko homma isoon konserttikohtaukseen. Kovin paljon aivotyötä ei ole vaadittu. Tekijöillä on koko ajan sopivasti hölmöysvaihde päällä eikä sarja ole tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi: jo Norio Wakamoton näyttelemä pöhkö engrishiä suoltava rehtori todistaa sen.

Sarjaa pitää katsoa fanityttörillit naamalla, tai siitä ei saa irti mitään. Ihanat pojat ovat nättejä, hyvin animoitu ja seiyuut vetävät täysillä. Omaleimainen visuaalinen ilme ja kirkkaat värit auttavat tekemään sarjasta muistettavan. Musiikki on läpikotaisin hölmöä sekin (let’s song?), mutta äärimmäisen tarttuvaa. Harukan äänenä on Miyuki Sawashiro, joten jotain ihkutettavaa löytyy tyttöseiyuidenkin ystäville. En kyllä silti suosittele Utaprinceä pojille enkä tytöille, joilla on vaikeuksia löytää sisäinen 15-vuotiaansa. Muille? KOYOI WA HORA FUTARI DE 1000% LOVE

Chihayafuru on sitten se fiksumpi sarja. Madhousen väsäämä sarja on hyvin animoitu sekin, mutta nätti ulkoasu ei ole ainut tai paras syy katsoa Chihayafurua. En muista, milloin olisin katsonut näin loistavan jouhevasti ohjattua sarjaa. Chihayafuru tekee karutasta, varmaan periaatteessa tylsimmästä runomuistipelihässäkästä ikinä, jännää ja itkettävää ja koskettavaa ja ihanan kamalaa. Puristan aina sohvan käsinojaa tai nenäliinaa turhan lujaa töllätessäni tiistaisin uusinta jaksoa läppäriltä. Matsit ovat jänniä ja henkilöistä oikeasti välittää. Ihana Taichi on lempihahmoni suunnilleen IKINÄ MISSÄÄN nykyään ja sydän syrjällään jännitän pojan puolesta tavalla, jota en hyödynnä edes oikean maailman ihmisiin…

Chihayafuru perustuu mangaan, joka on törkeän suosittu joseimangaksi. Se on myynyt yhteensä yli 14 miljoonaa kappaletta. Animeversion myyntiluvut eivät taas ole olleet juuri mistään kotoisin. 25-jaksoinen anime pääsee hädin tuskin tähän mennessä tulleen mangan puoliväliin, joten on ilmiselvää, että anime tulee loppumaan kesken. Suosittelen Chihayafurua poikkeuksellisesti siitä huolimatta, että sen loppu lässähtää varmuudella – sarja vain on NIIN hyvä. Onneksi voi jatkaa mangan parissa. Olen koukuttunut Chihayafuruun niin pahasti, että yritän parhaani mukaan lukea mangaa japaniksi: skanlaatiot eivät ole päässeet edes siihen asti, missä anime menee ja virallista englanninkielistä julkaisua on näköjään turha odottaa.

Manga on hyvä sekin, mutta siitä puuttuu osa sitä jännitystä ja voimaa, mikä animessa on liikkeen ja musiikin sekä ohjausratkaisujen kautta. Anime seuraa mangaa lähes orjallisesti eikä juuri tuo mukaan mitään omaa, mutta se parantaa lähdeteosta pikkuisen sieltä ja täältä. Lopputulos on paras tyttöjen sarja vuosiin, tai jos eräitä ikuisia negiksiä on uskominen, “sarja vanhemmille naisille”. En kyllä 25-vuotiaana pidä itseäni vielä vanhana millään mittarilla!

En muuten yleensä pidä animemusiikeistä, jotka pyörivät vain yhden musiikillisen teeman (tai sävelkulun) ympärillä. Chihayafuru saa tämänkin jotenkin toimimaan, vaikka se ti-di-ti-di-dii on ostin biiseissä noin kolmessa neljästä. Loistavaa kamaa ja vielä loistavampaa tenttiinlukumusiikkia. Chihayafuru on niitä ääreispositiivisia sarjoja, jotka saavat katsonjansakin haluamaan yrittämään vähän paremmin ja kovemmin ja vielä enemmän. <3

Viime kaudella noitaminA-ohjelmapaikalla alkanut Guilty Crown on paljossa velkaa Code Geassille. Mitä ilmeisimmin Okouchilla ja Yoshinolla, joka tunnetaan myös Code Geassin apulaiskäsikirjoittajana, on ollut ideana tehdä jonkinlainen paranneltu Geassista. Sellainen, missä kaikki voidaan tehdä paremmin ilman R2:n junaonnettomuuden aiheuttanutta johtoportaan kähmintää.

Guilty Crownin alkuasetelma kuulostaakin varsin tutulta: Japani on miehitetty ja eristetty muusta maailmasta, tosin tällä kertaa syynä ei syynä ole Britannian imperiumi vaan kansainvälinen, hyvinkin sotilaallinen terveysjärjestö GHQ, joka on ottanut Japanin kontrolliinsa MAAILMANLOPPUVIRUKSEN vuoksi.

Maailmanloppuvirus aiheuttaa uhreissaan hitaasti leviäviä ja kivuliaita kristallikasvaimia, kunnes henkilö kristallisoituu ja kuolee kokonaan. GHQ on siis miehittänyt Japanin sen itsenäisyyden kustannuksella, nimellisesti parantaakseen japanilaiset. Kaikki eivät kuitenkaan ole valmiita hyväksymään GHQ:n ylivaltaa, vaan Haudankaivajat-niminen terroristijärjestö taistelee sitä vastaan. Mukana on myös Endlaveja, jotka ovat jonkinlaisen neurolinkin avulla kauko-ohjattuja mechoja.

Tuloksena on siis tiukkaa sissisotaa urbaanissa ympäristössä mechoilla käytynä, ylikansallista miehittäjää vastaan. Kuulostaako tutulta?

Päähenkilö Shuu on 17-vuotias lukiolaispoika (ihan kuten Lelouch :>), joka saa sattumalta Kuninkaan Voiman (ihan kuten Lelouch :>) mystiseltä tytöltä (ihan kuten C.C. :>) – tosin Guilty Crownissa mystinen tyttö on supersuositun Egoist-bändin laulajamisu Inori. Kuninkaan Voimakaan ei ole geassin kaltainen kyky komentaa toisia tekemään mitä vain, mutta Guilty Crownin versio Void Genome ei jää kovin kauaksi. Void Genome nimittäin antaa kyvyn vetää henkilön rinnasta Voidin, henkilön sielun konkreettisessa muodossa. Ne voivat olla mitä tahansa massiivisista säteitä ampuvista miekoista tai painovoimaa kontrolloivista pyssyistä jääkaappeihin. Sanomattakin on selvää, että tämä kyky kiinnittää niin Haudankaivajien kuin GHQ:nkin mielenkiinnon.

Lelouch ja Shuu ovat kuitenkin hieman eri puusta veistettyjä. Siinä missä Lelouch oli erittäin halukas toimimaan Britannian kukistamiseksi, Shuu on lähempänä perusmunatonta NGE:n Shinjiä. Tämä on pelokas, vastentahtoinen ja masenteluun taipuvainen ja kaikkea muuta kuin innokas toimimaan, varsinkin kun Kuninkaan Voimakin tuli vähän vahingossa. Shuuta ei siis todellakaan kiinnosta kuulua terroristiryhmään. Ketään tuskin kuitenkaan yllättää, jos kerron, että loppujen lopuksi Shuu liittyy kuin liittyykin Haudankaivajiin ja alkaa jopa kasvattaa kassejaankin.

Sarjan visuaalinen ilme on lyhyesti ilmaistuna loistelias. Guilty Crown on ehdottomasti yksi viime vuosien tyylikkäimmistä animeista. Vaikka se ei ole samanlaista graafista iloittelua kuin esimerkiksi Bake- tai Nisemonogatari, sen cyber-/biopunk-Tokio on kuitenkin äärimmäisen tyylikäs. Avaraikkunaiset, arkkitehtuuriltaan sisustuslehdistä pöllityn näköiset asuinalueet ovat kliinisen loisteliaita ja luovat oivaa kontrastia raunioituneille alueille, joissa on todellinen maailmanlopun tunnelma. Rauniot suorastaan kutsuvat urbaaniin tutkimusmatkailuun ja seikkailuihin. Nyt tulee spermaa!

Redjuicen hahmodesignit ovat toimivat. Haudankaivajien musta-punainen univormu on tyylikkään futuristinen, mutta silti käytännöllisen oloinen eikä mikään Nomura-tyylinen remmihelvetti. GHQ:lla taas on pitkiä, valkoisia takkeja, mitkä ovat aina hyvästä. Haudankaivajien mechapilottitähti Ayase on selvästi sukua NGE:n Asukalle ja Geassin Kallenille punaisine plugsuitteineen, paitsi että Ayase liikkuu rullatuolilla. Vaikka Ayase onkin vähän tsuntsun, asenne on hyvin perusteltu – tämä ei todellakaan kaipaa sääliä ainakaan rullatuolinsa suhteen.

Komentokeskuksessa toimiva Tsugumi taas käyttää vakiona mustanharmaata plugsuittia, minkä lisäksi tällä on kissankorvien muotoiset (kyllä, luit oikein), öö, vastaanottimet päässään. Ja ohjaa komentokeskusjärjestelmää myös perseellään. Hienoista fanservicenpoikasta voi ehkä olla havaittavissa, mutta designit ovat kokonaisuudessaan hauskat ja toimivat.

Hahmodesignit jäävät kuitenkin kakkoseksi Guilty Crownin erikoisefekteille, jotka ovat upeita. Varsinkin kohtaukset, joissa voideja vedetään ihmisten rinnasta ulos, ovat sellaista graafista iloittelua että huhhuh. Universumin rakenne muuttuu, kun siniset energiavirtanauhat halkovat näkymää ja massiiviset miekat materialisoituvat käteen, räjähtäen murentuvien kristallien alta. Käsittämättömän hienoa.

Jotkut ovat vihanneet Guilty Crownin alkutunnaria ja täytyy myöntää, ettei se todellakaan ole ryon parasta tuotantoa, mutta itse tykkäsin. Hiroyuki Sawanon luomat taustamusiikit sen sijaan ovat aivan mahtavat, enkä ollenkaan häpeile myöntää, että nimenomaan Sawano on parin viime vuoden aikana noussut animesarjojen musiikkien suosikkisäveltäjäkseni. Mm. Sengoku Basaraan ja Gundam Unicorniin musiikit säveltäneen Sawanon erityispiirteinä ovat tiukat kielisoitinkuviot ja varsinkin Hans Zimmeristä muistuttava tapa tykittää rummuilla äärimmäisen mahtipontisia kuvioita, jotka tuntuvat kiveksissä asti. Loistavaa.

Sawano myös hyödyntää biiseissään ilmeisen ei-japanilaisia vokalisteja (!) ja lauletut biisit tuovatkin ihan omaa fiilistään, vaikka Guilty Crownin soundtrackille onkin eksynyt pari Evanescenceä muistuttavaa, tahattoman huvittavaa kappaletta. Useimmat ovat kuitenkin kauniita ja/tai tyylikkäitä vetäisyjä.

Guilty Crowniin onkin kaadettu rahaa sangoittain ja se näkyy. Liikettä on runsaasti, mutta grafikka on silti tarkkaa. Design-puoli ja musiikki ovat siis kunnossa ja sarjan alkuasetelmakin on jo kertaalleen hyväksi todettu.

Guilty Crown kuitenkin pettää ohjauksen ja oikeastaan kaiken juonenkuljetuksen suhteen – hirveästi asioita tapahtuu, mutta juuri mitään ei selitetä. Eikä kyse ole sellaisesta “me ei kerrota, koska tämä on mysteeri”-tyylisestä kertomattomuudesta, kuten esimerkiksi Star Driverissa tai Mawaru Penguindrumissa, vaan siitä pahemmasta: siitä, ettei niitä asioita ole yksinkertaisesti jaksettu miettiä.

Juoni on niin täynnä aukkoja, että reikäjuusto jää helposti toiseksi. Voisiko kyse olla siitä, että johtokolmikolla on jo jonkin verran nimeä toimintasarjojen tekijänä, ja tästä syystä näille olisi annettu lähes vapaat kädet tehdä mitä tahtovat? En tiedä, mutta nyt sarja ei tunnu pysyvän täysin kasassa. GC:ssä tapahtuu koko ajan ihan helvetisti hienonnäköisiä asioita, mutta se, miten nämä liittyvät toisiinsa, ei käy katsojalle mitenkään selväksi. Konfliktin osapuolilla ei kummillakaan tunnu olevan mitään suunnitelmaa, vaan ympäriinsä ryntäillään ilman mitään pointtia ja sotilasoperaatioita nykäistään satunnaisiin kohteisiin hihasta. Pahimmillaan kohtaukset eivät tunnu liittyvän toisiinsa lainkaan,  ihan kuin sarja olisi 14-vuotiaan Arina Tanemuran ohjaama…

Toinen ongelma Guilty Crownilla tuntuu olevan, että se yrittää olla vakava ja dystooppinen toimintascifisarja, jossa sotilaalliset nerot ottavat yhteen ja taistelut ratkaistaan uskomattomilla taktisilla vedoilla sekä endlavejen, voidien ja superaseiden oikea-aikaisella käytöllä. Guilty Crown ei kuitenkaan yllä tähän, vaan jää käänteiseksi Code Geassiksi.

Geassia kritisoitiin siitä, että Lelouchin pahin vastustaja ei suinkaan ollut Britannia tai Suzaku, vaan Murphyn laki. Aina, kun Lelouch oli onnistumassa jossain, sattuma tarttui peliin ja veti homman päin ruskeaa reikää. Niin kävi Euphynatorin tapauksen kanssa ja niin kävi kun Lelouch oli hieromassa sovintoa Suzakun kanssa – Britannian joukot vain sattuivat saapumaan paikalle sopivasti. Guilty Crownissa asiat taas ratkeavat hyvän tuurin ansiosta: juuri, kun sankarimme ovat saamassa turpaansa, joku tulee endlavella seinän läpi aseet räiskyen tai joku Haudankaivajien tyyppi sattuu tulemaan nurkan takaa ja ampuu pahikset. Hommasta tulee sellainen kuva, että suunnitelmat menevät ihan päin persettä ja onnistuminen onkin lähinnä tuurista kiinni. Tämä nakertaa hahmoja ontoiksi, koska se herättää kysymyksen, miten Haudankaivajat ovat kykeneet toimimaan tähän saakka tuhoutumatta? Kuvaus Haudankaivajista siis ontuu.

Kolmanneksi Guilty Crown sortuu usein pahoihin Deus Ex Machinoihin – jos jotkut meinaavat jäädä sortuvaan pilvenpiirtäjään, sieltähän voi lentää pois taikakuplassa! Tai erikoisvoimat voivat muuttua juuri sopivaan aikaan ilman mitään selitystä, niin että voidien toiminta muuttuu, mikä ratkaisee taistelun!  Tai jos jotakuta ollaan pelastamassa, paikalle teleporttaakin (!) jäbä, joka nappaa pelastettavan ulottuvuusporttiin viime sekunnilla ja prinsessa on taas toisessa linnassa. Nyt hei oikeasti.

Onneksi viimeisimmissä jaksoissa Guilty Crown vaikuttaa muuttuneen edes hieman järkevämmäksi ja varsinkin Shuun pallienkasvatus on ollut hahmonkehityksenä nautinnollista seurattavaa. Toivoa sopii, että sarja muuttuu nyt myös vähän koherentimmaksi – Crown on nimittäin siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että muista noitaminA-sarjoista poiketen se sai käytettäväkseen 22 jaksoa, siis tuplamäärän tavalliseen noitaminA-sarjaan verrattuna. Sarjan ahtaminen 11 jaksoon ei ole ihan helppoa ja useat noitaminA-sarjat ovatkin kärsineet siitä, että ne ovat yrittäneet mahduttaa 11 jaksoon liian pitkää tarinaa. 22 jaksoon pitäisi kuitenkin kyetä rakentamaan oikeasti kasassa pysyvä sarja. Pidän peukkuja.

Paitsi että ei ollut. Jos nyt mietitään Suomenkin animeskeneä 10 vuotta sitten, niin… mitä animeskeneä? Katsoin tässä viikon aikana Gundam Seedin. Ihmetykseni oli suuri, kun aloitin katsomisen ja se olikin SD-kamaa 4:3-kuvasuhteella. Olin pudota tuolilta, kun huomasin, että Seed oli tullut 2002 – 10 vuotta sitten! Silloin olin ladannut sitä jollain DirectConnectilla tai WinMX:llä pari jaksoa, mutta siihen se jäi. Animeskenen kannalta merkittävämpää kuitenkin on, että silloin ei ollut mitään animeskeneä, paria animeseuraa lukuunottamatta.

Toki niihin aikoihin animeseuroille oli tilausta ja niiden mahti olikin huomattavasti suurempi kuin nykyään, sillä läheskään kaikilla ei ollut ADSL-yhteyksiä ja niilläkin lataaminen oli hidasta. Yleisimmät yhteysnopeudetkin olivat varmaan jotain 256 kbps tai 512 kbps. Animeseura sen sijaan vaati vain jäsenmaksun maksamista ja sitä, että videoiltaan meni paikalle.

Harrastaminen oli kuitenkin pienimuotoista. Suomessa ei julkaistu yhtään mangaa, Dragon Ball alkoi vasta 2003. Yhtään animeaiheista coniakaan ei ollut pidetty, sillä ensimmäinen Animeconkin pidettiin 2003, jos sitä voi edes omana coninaan pitää. Vuoden 1999 “Animeconia” ei oikein Animeconina edes voi pitää.

Oikeastaan kaikki merkittävä Suomen animeskenessä on tapahtunut viiden viime vuoden aikana. Uusia coneja on syntynyt kuin sieniä sateella, eivätkä nämä ole vain 50 ihmisen nuorisotalomiittejä, vaan suorastaan massiivisia produktioita, joissa käy tuhansia ihmisiä. Yliopistojen tiloista on siirrytty kongressikeskuksiin. Kunniavieraat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Nyt ongelmana on lähinnä, saadaanko Suomeen niitä isoimpia ja kuumimpia nimiä. Ja että mahtuvatko kävijät niihin kongressikeskuksiin.

Samalla on toisaalta selvää, että mukaan on tullut näitä kamalia KASUAALIHARRASTAJIA, jotka siis TUHOAVAT MEIDÄN ANIMESKENEN!!

Totta on, että alkuaikojen animeskene on ollut varsin erilainen kuin millainen se nykyään on. Enkä puhu nyt pelkästään keskimääräisen harrastajan muutoksesta 25-vuotiaasta parrakkaasta teekkarimiehestä 15-vuotiaaseen tyttöön, vaan siitä, että keskimääräisen animekeken harrastamisen intensiteetti on laskenut. Intensiteetillä tarkoitan tässä nyt sitä, kuinka aktiivisesti harrastaja harrastustaan harrastaa ja kuinka intohimoisesti tämä siihen suhtautuu, siis kuinka pitkälle hän on valmis menemään ja kuinka paljon hän on valmis tekemään harrastuksensa vuoksi. Olen aivan varma siitä, että keskimääräinen intensiteetti on laskenut, sillä sille ei yksinkertaisesti ole enää tarvetta.

Harrastuksen alkuvaihe vertautuu startup-yritykseen: jokaisen on pakko olla yhteisölle tuottava jäsen, sillä muuten homma ei pyöri ja toisaalta epätuottavat loiset savustetaan yhteisöistä ulos. Asiaan vaikuttaa myös se, että jos ei ollut valmis venymään harrastuksensa vuoksi, ei harrastaminen ollut yksinkertaisesti mahdollista. Joko olit mukana täysillä tai sitten et ollut mukana ollenkaan. Kasettien tilailu ulkomailta, NTSC- ja PAL-järjestelmien tunteminen ja niihin liittyvien ongelmien ratkaisu, animeseurat, DC++ ja WinMX, torrentit, YouTube, Crunchyroll – kaikki näistä ovat helpottaneet animenkatselua toinen toisensa jälkeen. Animen harrastamisen esteet ovat ajan myötä pienentyneet pienentymistään.

Samalla mukaan ovat tulleet kasuaaliharrastajat, jotka eivät tuota “skenelle” mitään muuta kuin itsensä. Ja arvatkaapa mitä? Sillä ei ole mitään merkitystä!

Skenen ytimen muodostavat tietysti aktiivit. Näiden määrä taas vaihtelee muutamista kymmenistä satoihin mittaustavoista ja mitattavista asioista riippuen, mutta pointti on se, että kasuaaliharrastajista ei ole kenellekään mitään haittaa. Tai no, nämä tietysti saattavat viedä coniliput ennen aktiiviharrastajaa, mutta tällöin herrarouva aktiiviharrastaja voi katsoa myös itseensä.

Jotakuta saattaa ärsyttää kasuaaliharrastajien kasuaali kasuaalimaku: “Miksi ne katsovat pelkkää Narutoa ja Bleachia?” Mutta jälleen on aiheellista kysyä “Entä sitten?” Sillä ei nimittäin ole mitään merkitystä! Se, että joku katsoo kasuaalisarjoja, ei lähtökohtaisesti vie aktiiviharrastajalta yhtään sarjaa pois. Voit katsoa Redlinen 15. kerran siitä huolimatta, että naapurin Meirami-Korianteri katsoo Narutoa. Eikö ole hienoa?

Loppujen lopuksi kasuaaliharrastajat ovat hyväksi myös aktiiviytimelle, sillä kasuaaliharrastajien valtava massa tekee animesta ja mangasta kaupallisille toimijoille houkuttelevamman. Se laskee hintoja ja tuo mangan ja animen helpommin saatavaksi ja oheistuotteet helpommin ostettaviksi. Aktiiviharrastajien ei tietenkään ole mikään pakko pitää kasuaaliharrastajista. Vitsi onkin siinä, että jos näiden kanssa ei tahdo viettää aikaa, ei se ole pakollista. Aktiiviharrastajat kyllä löytää netistä omista yhteisöistään.

Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, miten muihin harrastajiin kannattaa suhtautua, vaan myös siihen, miten itse animeen kannattaa suhtautua. Itse puhuin asiasta DesuTalksissa (“Katsot animea väärin”) ja ihanat madu ja Tounis jatkoivat linjalla viime Desuconissa ohjelmassaan “Animen rakastamisen teoria”. Tiivistettynä anime on mitä on ja siitä kannattaa tykätä juuri sellaisena, kaivaa esiin niitä hyviä puolia ja olla liikaa välittämättä huonoista puolista. Anime ei nimittäin maagisesti “parannu” sillä, että sen huonoihin puoliin kiinnittää ylenmäärin huomiota – ihan kuten parisuhdekumppaninkaan huonot puolet eivät katoa sillä, että niitä rupeaa vihaamaan eeppisesti.

Kannattaa siis rakastaa sitä mikä on rakastettavissa. Ja sitähän on, niin skenessä kuin animenkin saralla. Vuosi 2012 on rakkauden ja ihanuuden vuosi :3