Cossini (Minami Kotorin yksi CD:n kannessa ollut asu, sarja on ihana Love Live) oli vähän tällanen viritys, jonka kasasin olemassa olevista kankaista ja romuista viikon varoitusajalla. Hyvin toimi hintaansa 0 e nähden ja oli ehkä yksi kivoimmista asuista päällä koskaan, joskin kirjoituskäteen iholiimalla kiinnitetyt jutut ovat epäkätevyyden huippu. Hyvin palvelleet valkoiset cossisaappaani pääsevät kiertoon johonkin huutonettiin – pohkeeni on nykyään paljon isompi kuin vuonna 2007. Uskaltaisin väittää pohjemassan olevan lihasta läskin sijaan… vaikka viikonlopun pumppaukset jäivätkin tekemättä.

Sunnuntai oli hyvin Wakamoto-painotteinen. Ensimmäinen osio kunniavierasohjelmasta on jo saanut kritiikkiä eri puolella Interwebsejä liian pitkistä videopätkistä. Olivathan ne vähän puuduttavia joo, joskin itse viihdytyin kovasti suomisubeista. Drasa (?) oli tainnut väsätä ne joskus kello kaksi aamuyöllä (?) ja taso oli sen mukainen, välillä kielelliset valinnat olivat tahattoman hauskoja. Valitusta on kuulunut myös LoGHin spoilaamisesta mut hei herranpieksut nyt sentään. LoGH on abouttiarallaa 30 wee vanha sarja, kaikilla joita kiinnostaa on ollut kaikki maailman aika katsoa se.

Ohjelma pääsi varsinaisesti vauhtiin vasta kysymyspuoliskolla. Lempihahmoa kysyttiin varmaan kymmenen kertaa, mikä oli aika tylsää ja mielikuvituksetonta. Muutoin kyssärit olivatkin ihan hyviä eivätkä aiheuttaneet valtavaa myötähäpeää. Wakamotolla riitti huumorintaju myös pitsun ja ananaksen kohdalla. :D Wakamotolla oli asenne kohdillaan muutenkin, viihdyttävää kerrankin katsoa oman arvonsa tuntevaa seiyuuta!

Touniksen joseijuttu jäi väliin kunniavieraan takia, mistä olen edelleen vähän uguu ;_;. Toivottavasti sekin ilmestyy jossain vaiheessa Youtubeen. Vinkvink Desun videojäbät, vähän nopeammin kuin yli puoli vuotta kiitos.

Sunnuntaina ehdin ekaa kertaa myyntipöytäsaliin sillä lailla kunnolla. Mukaan tarttui tällä kertaa MKR-omnibusit, Sailor Moonin ysivola ja mustana hevosena Knights of Sidonian ykköspokkari. Avaruussarja kun herätti automaattisesti mielenkiintoni, ja tekijällä eli Tsutomu Niheillä on vanhempien sarjojensa perusteella krediitit kunnossa. Sangatsun laarien puolelta kovasti etsin Finlandian kakkososaa. Eikö se ole vieläkään ilmestynyt, vai olinko paikalla yksinkertaisesti liian myöhään?

Wakamoton jälkeen con olikin oikeastaan ohi. Sunnuntait menevät coneissa aivan valtavan nopeasti. Yhtäkkiä kaikki olikin lopussa, kävijät hakivat kamojaan narikoista ja hommana oli enää ilmapallojen puhkominen sekä jouluvalojen kerääminen. Autoni oli lastattu täyteen työntekijöiden kaatajaisiin tarkoitettuja virvokkeita, jotka kävimme heittämässä bilepaikalle. Aviopari Kari&Kari siirtyi sen sijaan syömään Amarilloon ja jalkasuihkulle hotelliin. Molempien jalkahikeä olisi voinut käyttää biologisena aseena…

Kaatajaiset itsessään eivät olleet yhtään bileet minun makuuni. Suurin osa burgerikerhosta oli jo lähtenyt hikkyluoliinsa ja paikalle saapuessani siellä oli lähinnä ekstroverttejä juoksemassa alasti ja huudattamassa musaa. En siis ollut kovin impress. En oikein jaksa enää tästä valittaakaan, viimeksihän Desutalks-raporttini ei koostunut oikeastaan mistään muusta kuin ulinasta huonoista bileistä. Eli siis joo, seuraavalla keralla taidan skipata kaatajaiset kylmänviileästi ja mennä Teerikseen oikein valitun herrasmiesnaisjoukkion kanssa. Olkaa kuitenkin iloisia kaikki bibistelijät, minä autoin kantamaan viunanne paikan päälle ja muistakaa pitää tiukin hampain kiinni oikeudestanne olla kovaäänisiä ja sosiaalisia. Minä en ole, joten minulle ei ole bileissä paikkaa.

Ilta ei kuitenkaan ollut mitenkään pahasti piloilla. Hotellihuoneessa odotti limpparia, karkkia ja Interwebs, jossa 4chanin /a/ssa oli aivan loistava Wakamotoketju täynnä muidenmaiden ulinaa. Miks joku hikinen kaukana kaikesta oleva Suomi sai tollasen ison nimen ja me ei yhyy yhyy???!!!???

Tämän vuoden Frosti ei ollut ihan niin vahva esitys kuin viime vuotinen. Jotkut käytännön asiat toimivat huonommin, narikasta on ilmeisesti tullut eniten valituksia vastaan. Minua henkilökohtaisesti häiritsi väenpaljous. Lippuja oli puskahuhun mukaan myyty enemmän kuin alun perin oli tarkoitus, mikä näkyi. Tunnelma oli paikoittain klaustrofobinen. Säälin kaikkia, joilla oli mukana iso proppi tai siivet.

Kesän pääasiaan eli Desuconiin on suunnilleen neljä kuukautta. Oma ohjelmani on selvä: pölisen Simounista ja sen lisäksi istun kuin tatti muiden luennoilla. Desucon on kuitenkin minulle se tärkeämpi tapahtuma ja ihanasti kolmipäiväinen. Nyt kun kolmipäiväisistä coneista on jo kokemusta, se vain tuntuu niin hyvältä ja ihanalta.

Jouluvalojen virittelyn jälkeen conikin saatiin auki ja hankkiuduin eroon matkustamiseen tarkoitetusta truu sossupummi-lookistani. Tosin Adidaksen tuulihousuni ovat aidot eivätkä mitään virolaisia kopioita. Olin äärimmäisen fiksusti varannut jokaiselle päivälle kaksi asua, joista viimeinen eli talviteemainen kimono jäi sitten kokonaan pitämättä. Asujen vaihtelu vaati jonkinmoisen määrän ennakkosuunnittelua ja säätöä.

Aina välillä kuulee esitettävän väitteen, että omia hiuksia cossaamiseen käyttävät ovat laiskoja. Kehtaan olla eri mieltä ihan oman esimerkkini valossa. Lauantai-aamun cossini vaati peruukkia ja ko. pukua piti pitää juuri silloin, koska se liittyi pitämäni ohjelman teemaan. Lauantai-illan puku oli omatukkapuku ja vaati 1) ylikasvaneen otsatukan (olen kasvatellut sitä marraskuun alusta) 2) hiukset laineilla. Niinpä olin jo kotona aamulla vähän vaille kuusi kastellut hiukset, tunkenut niihin kasan muotoilutuotteita ja letittänyt tiukoille leteille. Nämä laitoin sitten mahdollisimman siististi peruukin alle. Jännäsin lopputulosta, koska hiukseni suoristuvat mielellään. Hyvin toimi silti, ja seuraavana aamuna koko vaiva meni vessanpönttöön otsatukan leikkaamisen muodossa – sunnuntain cossiin tarvitsin nimittäin lyhyen otsatukan! Peruukeilla olisi päässyt helpommalla, mutta pidän oikean hiuksen ulkonäöstä enemmän kuin muovin.

Kolme cossia tuli värkättyä, mutta en minä kuitenkaan mene desutapahtumiin kävelemään ympäri Metsähallia puku päällä ja hengailemaan. Ohjelman takiahan coneissa käydään! Tällä conireissulla lähes ensimmäisenä vuorossa olinkin kuitenkin minä itse. Kävin Kuusessa puhumassa hulluista alkuasetelmista, ja erinäisestä tietotekniikkasäädöstä huolimatta (luulin unohtaneeni muistitikkuni, en muistanut Dropboxini salasanaa ja oma tietokoneeni keksi ruveta jumittamaan ohjelman loppuvaiheissa… :D) se meni vissiin ihan oo koo. Puhuin ensimmäistä kertaa yksin ihan täydelle salille, ja ei jännittänyt _yhtään_. Mikälie kovanaama ja mistään hermostumaton viileä tyyppi minusta on tullut, olen hämmennys.

Frostbite on burgeriveljeensä Desuconiin verrattuna vähän sellainen ernupikkusisko. Tapahtuman yleisessä ilmeessä se näkyy mielestäni aina vähän pelleaivoisena käytöksenä. Pöydillä, portaissa, lattialla ja keskellä käytäviä istutaan ja hengaillaan. Talvella ei pääse ulos joo, mikä aiheuttaa myös sisätilahengailua. Roskia löytyy mistä satuu enkä aina tiedä, osataanko vessoissakaan olla ihmisiksi. Välillä kopeissa tunnutaan tekevän jotain ihan muuta kuin sitä, mihin ne on tarkoitettu. Tukka kiharretaan ja bindit kiristetään pukuhuoneessa eikä vessassa eikösjuu.

Oman ohjelmani jälkeen jäin samaan saliin kuuntelemaan Henna-Riina Panda-Kakkolan esitystä shoujolehdistä (ja neulomaan hansikasta). Esitys oli perin perusteellinen ja ainakin tuhmurishoujolehtien syvin olemus jäi itselleni hyvin mieleen. Olen joskus itsekin kyllä ihmetellyt, miksi se Ciao myy paljon nykyään enemmän kuin kuuluisammat Ribon ja Nakayoshi. Selkeää vastausta en ole löytänyt mistään – ehkä Ciaossa on sitten vain paremmat krääsät mukana? Definitiivistä vastausta ei tämäkään luento antanut, mutta pohdintaa kyllä.

Seuraavat kolme ohjelmaslottia käytinkin sitten kylmänviileästi ruokataukoon, hengailuun ja muuhun ”oleelliseen”. En ole edes ihan varma, mihin iltapäivän aika katosi. Asujenvaihtoon ja yleiseen säätämiseen sain uppoamaan vähintään pari tuntia. Loppujen lopuksi kävi niin, että seuraava kokonaisuudessaan näkemäni ohjelma oli hahmosuunnittelun ihmettely -annos madun ja Touniksen tarjoamana. Vähän kyllä näkyi valmistelun hataruus, kun ensin puoli luentoa mentiin hitaamalla tahdilla ja sitten ajan alkaessa loppua loput esityksen diat käytiinkin pikavauhtia läpi. Se, mitä käsiteltiin, käsiteltiin kuitenkin hyvin ja mieluusti tätä kuunteli, vaikka molempien herrojen erikseen pitämät viime Traconin setit olivat mielestäni timanttisemmat.

Kumipukujen jälkeen piti pitää taas tunnin tauko, koska aviomieheni oli äärimmäisen ahdistunut erinäisistä asianhaaroista ja kaipasi lohdutusta. Lopulta en kuitenkaan seurannut miestäni baariin alkoholin turmiollisille teille, vaan jäin seuraamaan loppuyön ohjelmat. Valinta Hootin Chuunibyoon ja rikkinäisten sarjojen välillä oli vaikea, ja lopulta valitsin ohjelman aika pöljällä perusteella – en halunnut kävellä Metsähallin iltabilemökän läpi Kuuseen vaan jäin Puusepän verstaaseen.

Kongressisiiven ilmastoinnissa oli muutenkin jotain omituista koko viikonlopun ajan. Jo perjantaina paikka oli mielestäni tunkkainen ja muuta Sibeliustaloa kuumempi. Conissa efekti tietenkin moninkertaistui ja lopulta siipi oli hapeton sauna.

Rikkinäisiä sarjoja käsiteltiin porukalla, mutta ohjelma ei kai sitten kumminkaan ollut paneeli. Itseäni kiinnostivat eniten Guilty Crown ja No.6, Fate-hommien aikana nukuin silmät kiinni. Toisaalla onkin esitetty ehdotus, että ohjelmalehteen aikataulutettaisiin milloin ohjelma käsittelee mitäkin sarjaa. Mitään uraauurtavia korjausehdotuksia kumpikaan sarja ei tainnut saada, mutta viihdyin kyllä täälläkin – edelleen neuloen hansikkaita.

Alun perin ajatukseni oli mennä tässä vaiheessa nukkumaan. Kaksipäiväiset conit ovat kuitenkin hirveän lyhyitä ja halusin ottaa lauantaista kaiken irti. Jäin vielä katsomaan hahmovisan, joka sitten venyi… ja venyi…. loppuillasta en olisi varmaan itse tunnistanut edes Hatsune Mikua, jos joku olisi eteeni kuvan laittanut. Alkoi pikkuisen tuntua, että oli herännyt kukonlaulun aikaan ja valvonut 30+ h viiden tunnin yöunilla. Hansikkaat sain tässä vaiheessa valmiiksi. Olen myös pettymys, ettei kukaan tunnistanut Chobitsin Freyan röyhelöitä. Mielestäni ne olivat ko. tehtävän suunnilleen ikonisimmat röyhelöt Suigintoun jälkeen.

Sunnuntai siirtyy postaukseen 2. o_o

Tällä kertaa päädyin katselemaan yksiosaisia OVA-sarjoja ja pari muuta lyhäripätkää. En yhtään muista, miksi ihmeessä nämä aikanaan latasin, mutta en katsomista kadukaan. Yksiosaiset OVAt ovat enemmänkin mangasarjansa mainoksia kuin mitään kokonaisia teoksia, ja ne tulevat yleensä mangan kylkiäisenä. Sarjaa lukeneille ne ovat kiva bonus, ja lukemattomille ne käyvät pienimuotoisesta mainoksesta.

Hiyokoi

Hiyokoi on shoujomanga, joka kertoo tuskaisen ujosta Hiyorista. Hiyori on ollut onnettomuudessa, ja palaa kouluun pitkän sairaalajakson jälkeen entistäkin ujompana ja hermostuneena. Luokassa viereisessä pulpetissa istuu pojankomistus, joka on ensin aika kamala ja rääväsuinen. Lopulta poitsu paljastuu tietenkin unelmien prinssiksi, jolla on vain Hiyorin paras mielessä. Hiyori oppii 24-minuuttisen OVApätkän aikana vähän avautumaan muillekin ja ehkä vähän ihastuu! Lopun voinee varmaan sitten lukea sarjakuvasta.

Mitään uraauurtavaa shoujoa tämä ei ollut ja animaatiokin oli paikoittain jopa rumaa. Juoni oli yksinkertainen, mutta lyhyessä pätkässä oli aika hyvä ohjaus varsinkin tapahtumien ajoituksen puolesta. Kiireen tuntua ei ollut ja tarina loppui loogiseen kohtaan, joten tällaisenaankin ilman mangan lukemista OVA toimi. Suosittelen tätä vaikka Kimi ni Todoken nysväykseen hetkellisesti ahdistuneille sopivaksi välipalaksi.

Ame to shoujo to watashi no tegami

Yhden ihmisen tietokoneella väsäämäksi originaaliproggikseksi tämä kuusiminuuttinen oli yllättävän laadukas. Ei tämä nyt mitään Makoto Shinkaita ole ja hahmoanimaatio on ihan tosi rumaa, mutta taustat ja steampunkmainen miljöö riittävät jo syyksi kuluttaa elämästä muutama minuutti tämän pätkän katsomiseen.

Yksinkertaisen rakkaudentunnustuksen ympärillä pyörivä juoni saa lopussa vähän mielenkiintoisempia ja monimutkaisempia tasoja. Kunnianhimoisuudesta plussaa, ettei tarina sortunut pelkkään ”tyttö tykkää pojasta ja poika tytöstä”-latteuksiin.

Amatööriääninäyttely oli myös yksi pätkän hyvistä puolista, sillä monesti animenäyttelyn maneereja ei edes huomaa ja tunnista ennen kuin kuulee normaalisti ilman liioittelua ja mesoamista puhuttua japania animessa. Hienovaraisempi ilmaisu olisi kiva lisä ihan ammattimaiseenkin animeen.

Fumiko no kokuhaku

Lisää parin minuutin pätkiä, ja tämäkin pyörii rakkaudentunnustuksen ympärillä! Yhden vitsin varaan rakennettuna tämä on enemmänkin sketsi kuin oikeaa tarinallista ilmaisua yrittävä (toisin kuten vaikka tuo edellä mainittu). Animaatioteknisenä taidonnäytteenä ihan pätevä kaksiminuuttinen, joskin tässä on kumminta juoksuanimaatiota hetkeen.

Nagareboshi Lens

Tämäkin on shoujomangan kylkiäisenä tullut yksiosainen OVApätkä, jolla on pituutta vain vaivaiset 18 minuuttia. Animaatio on myöskin melkoisen rajoittunutta. Paljon pannauksia, takaa kuvattuja ihmisiä ja muuta kuvakirjamaisuutta riittää. Pätkässä on tosin hyvin kaunis piirrostyyli, joka voittaa vaikka Hiyokoin vastaavan noin 100-0. Erityisesti pidin OVAn törkeästi ylikäytettämästä kipinäsparkle-kirakira -efektistä, jota on noin joka toisessa kohtauksessa. Mutta koska shoujomanga noin yleensäkin on täynnä kirakiraa ja sparklerasteria, tehokeino sopi OVAankin kuin nenä päähän. A+ tästä.

Juoni tässä lyhärissä on todella yksinkertainen, jonka voi summata siihen, että tyttö ja poika alkavat seurustella. :D Jotenkin sekä tyttö että poika onnistuvat olemaan kuitenkin hurjan symppiksiä. Kumpikaan ei ole derppis eikä poikakaan ole millään tasolla rasittava, pelle tai mulkero pikkupahis (kuten shoujomangassa valitettavan usein!), vaan oikeasti kiva. Tämäkin OVA päättyy hyvin loogiseen kohtaan ja toimii yksinäänkin kertoen selkeän tarinankaaren. Olisin katsonut mielellään enemmänkin ;__;

Otome nadeshiko koi techou

Tämä kymmenminuuttinen pätkä oli ihan selkeästi oikeastaan vain ja ainoastaan samannimisen ranobesarjan mainos. Taisho-kaudelle sijoittuvaa romanssianimea pitäisi kyllä olla olemassa maailmassa enemmän. Erityisesti pidän sen aikaisista tyttöjen koulupuvuista kimono + hakama + saappaat -yhdistelmällä. Pitäisi kai katsoa joskus Taisho Yakyuu Musume!

Tarinassa tässä päästiin oikeastaan vain prologi. Kuka tahansa arvaa, miten tarina kirjoissa jatkuu, joten sikäli en jäänyt kaipaamaan lisää tai ei tullut fiiliksiä siitä, että APUA MITEN TÄÄ JATKUU???? koska se oli aika ilmiselvää. Yksittäisenä teoksena tämä oli kyllä heikoin esitys näistä silitysanimeista – tuskin kannattaa vaivautua, tein sen jo puolestanne. Animaationkin taso oli vähän herpderp.

En ole silti koskaan eläessäni pelannut Civiä toista ihmistä vastaan, vaikka multiplayer on tainnut olla olemassa Civ II:stä alkaen, eli vuodesta 1997. Paras vastustajani missä tahansa pelissä tai tekemisessä kun on minä itse. Muiden taitotaso on yks hailee, koska en voi vaikuttaa siihen mitenkään, voin kehittää ainoastaan itseäni. Ehkä se on sitten sitä introverttiutta tai vaihtoehtoisesti sisäänpäinkääntyneisyyttä tai yksinkertaisesti en koe tarvetta verrata itseäni kehenkään muuhun.

Cosplayn suhteen en oikein edes ymmärrä cosplaykilpailujen ideaa. Cosplayn hyvyys kun on niin rankasti makuasia. Cosplaymieltymyksistä sekä minä ja Kuuti ollaan kirjoiteltu tänne aiemmin, joten en toista itseäni. Piirroshahmoestetiikka vs. ”miltä tämä näyttäisi oikeassa elämässä”, kangasvalinnat, esitykset, peruukkien värisävyt (blondi vai keltainen?), maskottipukujen hienous, kaikki kun on katsojan omista näkemyksistä kiinni. Absoluuttista rationaalista parasta cosplayta ei missään kilpailuissa ole olemassa, koska makuasioista ei voi kiistellä. En siis osaa ajatella cosplaykilpailuja vakavana paremmuuskisana kuten vaikka juoksukilpailua. Ehkä jos kaikki kisan osallistujat tekisivät saman hahmon ja saman esityskoreografian, cosplaypukujen paremmuudesta päättäminen voisi minun näkökulmastani olla loogista.

Olen kuitenkin utelias. Jo pidempään minulla on ollut fiilis, että jossain kisassa voisi käydä kääntymässä ihan kokemuksen takia. Onhan se nyt pöhköä tehdä jotain kymmenen vuotta ilman, että kertaakaan edes kokeilee yhtä osaa hommasta. Gaalan aloittelijoiden sarja (:DDD) mahdollisti osallistumiseni ja tuttujen Ihan Pienen Painostuksen (lue: massakurmotuksen) ansiosta heitin Jaksuniksua ilmolla. Vasta siinä vaiheessa hoksasin, että ei kikkeliskokkelis unohdinko minä tässä jossain vaiheessa, että ainoa ohjelma, mitä uskallan pitää, on puheohjelma???

Puhun 90 minuuttia yleisölle conissa vaikka lennosta ja se on nykyään minusta vain kivaa, mutta ei hykkeliskykkelis kun se minuutin esitys voi olla tuskaa, jos on ristomattiratiatason kyvyillä siunattu. Pentuna intoilin teatteri- ja voimistelujutuista, mutta niistä harrastuksista on niin kauan ja nykyään kykyni tanssin tai minkäänlaisen liikehdinnän saralla on tasoa kanki. Sen minuutin ideointi ja harjoittelu oli kyllä ihan jäätävänmoisen tuskan ja työn takana. Ahdistuin ja panikoin niin, etten oikein uskaltanut harjoitella esitystä edes yksin kotona ilman ”emmäosaaemmävoiemmäAPUAAAAAAAAsaakskuolla”-kohtausta. Saatoin ehkä vähän perumistakin harkita tai itkua tirauttaa. Enkä uskaltanut katsoa itseäni peilistä ilman hirveää nolouskuolemakohtausta kuin vasta melkein viimeisellä harjoituskerralla.

Eli joo, yleensä se että lavalle kömmin oli jo ihan helkkarin iso henkilökohtainen voitto. Suurempi hämmästys oli se, että useampi henkilö tuli minulle kertomaan tykänneensä esityksestäni ja sen ideasta. Kaikkein eniten hämmennyin siitä, että yleisö osasi nauraa oikeassa kohdassa ja ymmärsi huumorintajuani. ;__; Vertailun vuoksihan conien puheohjelman kanssa minulla meni noin 3 vuoden verran pidettyjä luentoja ja paneeleja, ennen kuin yleisö nauroi silloin kun heitin vitsin. Skiteissä onnistuin siinä ensiyrittämällä. Olisin voinut pillahtaa itkuun pelkästä onnesta, mutta meikäläisen kyaraan kuuluu stooinen tyyneys, jätän ne tunnepurkaukset Ilonalle!

Muut pakolliset osuudet kisaamisessa ei sitten oikeastaan jänskättänytkään. Ne paljon parjatut tuomarit olivat ihan rentoja (ja nekin nauroi oikeassa kohdassa kun heitin vitsin! ;____; ). Itse asiassa minun puolestani tuomaroinnissa voisi olla ankeampikin tai heittää parannusehdotuksia jo paikan päällä. Ehkä olen tässä kohdassa paksunahkainen juuri sen puheohjelmataustan takia. Conissa pitämistä ohjelmista kun saa pahimmillaan palautetta vielä kesken ohjelman Twitterissä, vähintään tapahtuman jälkeen conpalautteet ovat joskus hyvinkin kovasanaisia. Coninjärjestelyistä saa vielä enemmän pelkkää negapalautetta, positiiviset ovat harvempia kuin voittoa tekevä lentoyhtiö.

Puheohjelmanpitäjän ja conjärjestäjän taustan takia ajattelen myös cosplaykisaa hieman nurinkurisesti. Ne ovat nähdäkseni ensisijaisesti viihdykettä yleisölle, eikä niissä ole kysymys yksittäisistä kilpailijoista tai esityksistä. Jos menee lavalle fiiliksin ”mä oon ihan sika hyvä kattokaa kaikki mua koska oon niin sikatärkee” saan näppylöitä. Jos yleisöllä on tylsää, se lähtee pois kesken kolmannentoista huonon yaoitanssivocaloidskitin tai buuaa (tai valittaa Twitterissä). Esiintyjä on aina yleisölleen alisteinen, nöyryys on hyve.

Paras palaute olikin siis se, että kukaan ei heittänyt mädällä tomaatilla tai ilmeisesti kuollut tylsyyteen sen minuuttini aikana. Periaatteessa kiehtoisi ajatus kokeilla, osaanko tehdä oikeasti hyvän cosplayesityksen siinä kuin osaan handlata oikeasti hyvän puheohjelman (tämä gaalailu nyt kun kuitenkin oli nyypän raakile) ja kehittää siinä taidossa itseään. Toisaalta taas se yksi skilli eli conien löpinähölinäesitelmät on vielä parannuksen alla ja vuorokaudessa hyvin rajallinen määrä tunteja. Ehkä siis seuraava kisani on esim. ei koskaan tai vaihtoehtoisesti seuraavan 9 vuoden syklin päästä. Loppufiilis tästä kerran elämässä -kokemuksesta oli kuitenkin ääreishyvä ja tyytyväinen. Achievement unlocked: ”ota osaa cosplay-kilpailuun”.

Jostain syystä sain kuitenkin maailmanhistorian kurjimman flunssan, jonka kourissa tämäkin on rustattu kun nukkua ei pysty. Ehkä tämä oli joku maailman kosto epäjohamaisesta toiminnasta, en muista koska viimeksi kuumemittari olisi näyttänyt minulla lukemia yli 37 asteen, nyt tuli sitten sekin koettua.

Ohjelma oli tänä vuonna teemoitettu. Olin ratkaisusta alkuun vähän skeptinen. En yleensä jaksa kuunnella kovin monta ohjelmaa samasta aiheesta putkeen ja muutenkin harrastaja-aihe vaikutti vähän metahölinältä – tykkään enemmän itse animeen ja mangaan keskittyvästä jutusta kuin harrastusskeneä pohtivasta. Lopulta oli kuitenkin kiva, että ohjelmassa oli selkeä teema. Puhujat viittasivat toisiinsa ja setistä jäi sellainen maku, että nyt oltiin ihan oikeassa seminaarissa.

Esityksistä mielenkiintoisimmat ja parhaat olivat Ilonan esitys cosplayharrastajista ja Chinorin opiskeluselitys. Ilona tarttui ehkä vähän tabuun aiheeseen ja sai oltua jotain mieltä kuitenkaan rölläämättä tai loukkaamatta, mikä on melkoinen saavutus. Chinor ensikertalaisena puhujana veti erittäin sujuvan ja positiivisen selvityksen, jonka perusteella saattaisin harkita uudelleen humanistiksi ryhtymistä. Ai että saisin opiskella mangajuttuja vapaasti kursseja valiten, tämä kaikki on vain unelmaa kärvistelevälle luonnontieteilijälle (no okei, oon mä kyllä lukenu opiskelulabrassa Narutoa, lasketaanks se?).

Madu-Tounis-Lmmz-setti jäi minulle kaikki vähän yhdeksi puuroksi, mistä oleellisena asiana mukaan tarttuivat palkit. MAL ei ole minulle ollut mikään juttu, koska kannatan animen laadullista katsomista määrällisen sijaan! Toisaalta en muista enää yhtään, mitä sarjoja olen mahtanut katsoa joskus vuosina 2004-2007 saatuani laajakaistan ja katsottuani suunnilleen kaikkea, mihin netissä törmäsin Rizelminen ja Girls Bravon kaltaisista mestariteoksista lähtien. Kerran yksi uneton yö lisäsin MALiin melkein systemaattisesti sarjoja, kunnes pääsin maagisen ja kinastellun 100 päivän yli ja jätin homman siihen. Pippelinvenytys sarjojen määrällä ei ole minulle se juttu, tärkeämpää on olla sarjoista jotain mieltä ja sanoa niistä fiksuja juttuja.

Myyn kertomus kunniavieraista oli samalla ihanan fanityttöilevä mutta silti asiallinen, vähän kuin Lohen siskot muutenkin. Pitäkää vaan muutakin puheohjelmaa kuin kunniavieras- ja seiyuujuttuja! Joskus pääsen vielä katsomaankin livenä conissa, eikä ole aina jotain muuta tiellä, toivottavasti.

Ruokatauko oli mitoitettu tunnin pituiseksi, ja ensimmäistä kertaa Talksissa jouduimme syömään muualla kuin paikan päällä. Marssimme lähistön Nepalilaiseen ravintolaan, missä ehti juuri ja juuri syödä sen tunnin aikana niin, että ehti takaisin ennen seuraavaa esitystä. Mieluummin olisin kyllä syönyt kaikessa rauhassa. Onkin ehkä pohdinnan paikka, riittääkö tunnin tauko silloin, kun ihmiset käyvät oikeasti ravintolassa eivätkä siinä kulman lähimäkkärissä syömässä. Olisi ollut ikävä missata Petterin pölinät siksi, että oli kiire mättää suuhunsa lisää raitaa ja naan-leipää.

Lopuksi kuultiin vielä ihkaoikeasta animetapahtuma-aiheisesta gradusta, joskin minulle jäi hyvin hämäräksi, mistä tutkimus oikestaan tehdään. Gradussa pitäisi kai olla joku ongelma tai kysymys, johon ns. ”vastataan”. En minä kyllä ihan näistä humanistihommista tiedä, mutta näin ovat sanoneet.

Annasta en aio sanoo muuta kuin että kivat sääret ja kengät, kyl täs kai asiaakin oli mut kaunis täti lavalla niin unohdin sen asian t: feministejä rölläävä bun

Mutta sitten siihen itse pihviin. Talksissa eniten odotin sitä, että pääsen ihan livenä juttelemaan animesta. Tämä on minulle oikeasti ihan tosi tärkeää, irkki ja Twitter ja tämä blogi ovat kivoja korvikkeita juu, mutta kyllä piirrettyjä pitää päästä analysoimaan livenä. On vain niin kaunista keskustella jonkun animen ohjausteknisistä ratkaisuista ja leikkauksista ja  animaatiosäästöstä ja muusta ihanasta asiantuntevassa seurassa. Tätä varten kai ne skifistit pitää niitä mafioita sitten.

MUTTA. Joka ikisessä Desutapahtumassa missä olen ollut, jatkot tai edes conin työntekijöille ainoastaan tarkoitetut kaatajaisbileet eivät ole mahdollistaneet tätä. Tiloissa raikaa aina musiikki alusta asti tuskaisen kovaa (en halua huutaa vierastoverilleni koko iltaa!) ja tämänkertainen paikka oli täydellinen rimanalitus, kun mihinkään ei päässyt edes istumaan. Olen itseasiassa enemmän tai vähemmän suljettujen ovien takana valittanut tästä koko sen ajan kun olen desutapahtumia ollut tekemässä. Miksi tälle nörtimmälle kansanosalle ei millään voida järjestää paikkaa, jossa voisi a) istua b) puhua ilman MÖKÄÄ MUSAA DUB STEP BLÖÖ BLÖÖ c) juoda limsaa.

Olen valittanut hiljaisen burger cornerin puutteesta niin kauan, että olen jo kyllästynyt. Valitukseni ei ole vaikuttanut mihinkään, vaan tilanne tuntuu muuttuvan tapahtuma tapahtumalta huonommaksi. Kritiikilläni olen onnistunut ainoastaan järjestämään itseni ikävän ihmisen maineeseen – lasken jo molempien käsien sormilla ne tilanteet, kun joku sanoo ”Ai mä luulin että sä oot pelottava/tosikko/tylsä kun kirjoitat aina sellasia juttuja ja bileissä istut jossain kaukaisessa nurkassa yksin, mut ethän sä ookaan yhtään sellanen ankee oikeesti”. Minua myös nolottaa tuoda Desujatkoille muita biletysbileitä karttelevia ihmisiä seuraksi, kun näillä onkin sitten tylsää ja kamalaa kun luvattua hiljaista limuburgeria ei olekaan – ja se on minun syyni ja vastuuni, tavallaan.

Ennen kuin Desuconia oli olemassa, tulevien desujärjestäjien kritiikki silloisia Suomen animetapahtumia kohtaan kaikui kuuroille korville. Vaihtoehtoja annettiin kaksi: tee itse parempi tai älä tuu meidän tapahtumiin ollenkaan jos ei kelpaa. Kilpailevia animetapahtumia, joissa iltabileissä tai jatkoilla voisi jopa puhua, en tässä elämäntilanteessa kykene järkkäämään. Siispä minulle jää vain vaihtoehto kaksi, eli äänestää jaloilla. Kiitti mulleriitti Talks ja Desujatkot ylipäätään, en tule enää hakemaan turhaan pahaa mieltä, bilettäkää bilettäjät rauhassa samalla kuin minä katson kotona piirretty’s.

Poikkeuksellisesti ei kuvia koska v-käyrä kaakossa. >:(