Aina joskus törmää animeen, joka ei ole erityisen hyvä millään osa-alueella – en voi kehua nättiä animaatiota, hienoa musiikkia tai ovelaa dialogia – mutta joka on kertakaikkisen koukuttava ja saa silti roikkumaan tuolin reunalla kynsiä purren. 22 jaksoa pitkä Shion no Ou on juuri tällainen sarja. Shôginpeluu ei kenties ensimmäisenä herätä mielikuvia eeppisyydestä ja liikuttavuudesta, ja minäkin tartuin sarjaan erittäin skeptisenä. Tällaisten turnaussarjojen kliseet lätkittynä perä perään heti ensimmäisessä jaksossa eivät ainakaan auttaneet hälventämään skeptisyyttäni.

Pelit ovat toki hyvä ja useampaan kertaan kokeiltu teema animelle, Hikaru no Go (go) ja Akagi (mahjong) ovat menestyneet länsimaistenkin fanien keskuudessa, ja Japanissahan mahjong-teemaisille mangoille on ihan omia lehtiäkin. Shion no Ou on ehkä tuntemattomin näistä sarjoista, joissa nappuloiden lyöminen laudalle on elämää suurempi asia. Sääli, sillä Shion no Ou on erinomainen esimerkki siitä, että tällaisten turnaussarjojen kliseet voivat yhä toimia, kun toteutuksessa on sydäntä ja ajatusta. Aina ei tarvitse olla postmoderni. Shion no Ou on itse asiassa katsojaystävällisempi sarja kuin muut vastaavat, sillä sen seuraamiseen ei tarvitse osata shôgin säännöt kuin vain auttavasti, ja koska shôgi muistuttaa länsimaista shakkia melko paljon, pelkkä shakin sääntöjen tunteminen riittää aluksi; animen aikana oppii kyllä shôgin erityispiirteet.

Shion no Ou kertoo 13-vuotiaasta Shionista, jonka vanhemmat murhattiin raa’asti tämän ollessa leikki-ikäinen. Shion näki kaiken, mutta traumatisoitui niin, että menetti puheäänensä ja kaikki muistikuvat kyseisestä illasta. Shion muistaa vain sen, että murhaaja jätti uhrien päälle shôginappulan kuningas – ”ou”. Naapurissa asuva pariskunta adoptoi Shionin, ja Shion alkaa ottoisänsä, ammattishôgipelaajan (”kishi”), opastuksella itsekin pelata shôgia. Sarjan alkaessa Shion on pyrkimässä itsekin ammattilaispelaajaksi.

Shion itse on hurmaava tapaus. Traaginen loli on tietysti sinänsä helppo hahmostereotypia ja keino lypsää sympatiaa yleisöltä, mutta Shion on aidosti koskettava hahmo kaikessa täydellisyydessäänkin. Shion on samalla sekä toisaalta ulospäin vahva että helposti haavoittuva, shôgimatsissa häntä ei saa helposti hätkäytettyä, mutta öisin painajaiset palaavat. Mykkä Shion kommunikoi muiden kanssa kirjoittamalla viestinsä muistilehtiöön, joten Shionin seiyuulle Ayako Kawasumille jäävät lähinnä Shionin sisäiset monologit.

Shion kohtaa useita vastustajia ja muita shôginpelaajia sarjan aikana. Shion no Ou välttää kuitenkin yhden kuopan – vastustajat eivät jää yksiulotteisiksi vain yhdessä jaksossa esiintyviksi fillerihahmoiksi, vaan suurin osa pelaajista tavataan myös myöhemmin uudelleen sekä matseissa että muuten vain shôgiyhdistyksen tiloissa. Näin sivuhahmotkin muodostuvat ehjiksi ja mielenkiintoisiksi persooniksi jo itsessään, eivätkä ole mukana edistämässä vain Shionin omaa tarinaa ja kasvua. Shionin ystävät ja heidän ongelmansa ja syynsä pelata shôgia ovat sarjalle aivan yhtä tärkeitä kuin Shion itse on; fanisuosikiksi taisi nousta resident trapin Ayumin kohtalo. Jopa Shionin ottovanhemmat ovat itsessään ehjiä hahmoja, eivätkä vain toteuta funktiota päähahmon vanhempina, kuten animessa niin usein. Shionin ottoisä on oma henkilönsä, jolla on omat shôgiottelunsa ja omat heikkoutensa.

Studio DEENin luoma visuaalinen ilme sarjalle on jossain määrin keskinkertainen. Animaatio ei ole huonoa, mutta ei erityisen mieleenpainuvaakaan. Hahmosuunnittelu on tehty hyvin, ja hahmot ovat helposti toisistaan erotettavissa, mutta suunnittelu on jotenkin geneerisen oloista. Lisäksi osassa jaksoista animointityyli ja hahmojen ulkonäkö muuttuu häiritsevänkin paljon. Musiikki sekin toimii sarjan kontekstissa, mutta yksinään sarjan OSTia ei juuri jaksaisi kuunnella.

Sarjan valtti onkin sen käsikirjoitus ja sopivalla tahdilla eteenpäin puskeva juoni. Käsikirjoitus luo jännitettä sekä hienosti mietittyihin matseihin että tapahtumiin sen ulkopuolelle; sarjassa ei ole mitään turhaa eikä varsinaisia suvantokohtiakaan juuri nähdä. Lähes joka jaksossa esiintyvä shôginpeluu kuljettaa yleensä juonta, ja shôgimatsien ulkopuoliset tapahtumat vieläkin enemmän. Jokainen jakso jättää katsojalle halun katsoa seuraava heti perään; minä maratoonaan sarjoja hyvin harvoin, mutta Shion no Oun katsoin 24 tunnin sisään. Suurin yksittäinen juonilanka on tieytysti Shionin vanhempien murhaajan henkilöllisyys. Jo alusta asti on selvää, että kyseessä on toinen shôginpelaaja, ja niin katsoja miettii jatkuvasti, kuka Shionin kohtaamista muista pelaajista saattaisi olla veriteon takana. Lopullinen murhaajan henkilöllisyys ja varsinkin motiivi on kenties hieman nieleskelyä vaativa, mutta sopinee maailmaan, jossa shôgi on SRS BSNS ja elämää suurempi asia.

RRRrrrrrrrrrrrraaaaAAAAAAAAHHHH

Aikaa on mennyt töissä ja Turun ja Helsingin väliä reissatessa plus härvätessä sitä sun toista, kuten Desuconia, mutta erityisesti One Pieceä lukiessa. Tammi/Sangatsu Manga kun aloitti Helsingin Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa liikkeessään ”manga-maanantait” (”Joka kuukauden ensimmäinen maanantai on manga-maanantai!”), jolloin jotain sarjaa saa ko. liikkeestä puoli-ilmaiseksi. Itse päätin kuukausi sitten ostaa One Piecen, ja niinpä ostin sen muutaman viikon aikana, jokaisen osan joka Suomessa on ilmestynyt (1 – 44), siis. Eikä harmita, One Piece oli ihan mukiinmenevää mättöä.

Monet ovat huomanneet, että One Piecellä ja Ravella (Jap. Groove Adventure Rave, eng. Rave Master) on paljon yhteistä – molemmat ovat osittain sekopäisiä seikkailushouneneita; molempien piirrostyyli on samankaltainen ja molempia julkaistaan Suomessa – Egmont julkaisee Ravea, Sangatsu One Pieceä. Kuten aikojen alusta asti vallinnut Babylon 5 – Deep Space 9 -kiista osoittaa, vain toisesta voi pitää ja toinen on ehdottomasti PELKKÄÄ PASKAA. Joten ratkaistaan homma NYT.

Rave Master on Hiro Mashiman ensimmäinen varsinainen manga, mikä valitettavasti näkyy varsinkin sarjan alussa piirtojäljestä. Rave kertoo Garage Islandilla elelevästä Haru Glory -nimisestä nuoresta miehestä, joka saa kuulla olevansa RAVE MASTER, maagisten Rave-kivien jonkinlainen suojelija, jonka tulee tietysti kerätä kaikki Rave-kivet. Tämä on ihan sikke tärkeetä hei, koska MUUTOIN MAAILMA TUHOUTUU. Niin kävi osittain 15 vuotta ennen tarinan alkamista, kun edellinen Rave Master otti yhteen Darkbringien (jotka ovat yllättäen ”pahoja Rave-kiviä”) haltijan kanssa, mikä aiheutti ilmiön nimeltä Overdrive, joka tuhosi puolet maailmasta. Tai kymmenesosan. Tai jotain. Joka tapauksessa nyt Darkbringien kerääjät ovat taas kasaamassa kiviä, joten Haru on ainoa joka voi pelastaa maailman. Avuksi Harulle tulee Plue-niminen koira, joka muistuttaa lumiukkoa jonka nenänä on pora o_O. Seuraan liittyy myös jengin beibe Elie, myöhemmin myös Musica-niminen hopeanmuokkaaja. Jengissä roikkuu mukana myös yhtä sun toista outoa örvelöä ja kaveria. Tämä ei kuitenkaan ole tärkeää.

Ravessa seikkaillaan pitkin maailmaa, metsästäen Rave-kiviä – ja samalla tietysti pistetään pahiksia kuonoon. Nämä ovat yleensä jonkin rikollisjärjestön tyyppejä; tarinan taustalla on paljon ”politiikkaa”. Politiikka lainausmerkeissä siksi, että siinä lähinnä heitellään järjestöjen nimiä; mitään erityisiä poliittisia näkemyksiä näillä ei ole – pahikset vain haluavat Darkbringejä ja siinäpä se. Tärkeämpää tuntuu olevan Elien mystisen menneisyyden selvittäminen, kaverien suojeleminen ja… niin, pahisten turpaan mättäminen. Oikealla esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun Harun kavereita loukkaa ;/

Näillä eväillä ei tietenkään pitkälle pötkittäisi. Rave Masterin suolana toimiikin huumori, jota on paljon. Jo pelkkä Pluen olemus on vitsi sinällään ja jos sarjassa ei taistella, läppä lentää ja ihmeellisiä tapahtumia riittää. Toisaalta silloin kun sarjassa taistellaan, siinä myös taistellaan kunnolla – Rave Master on joko todella eeppinen tai sitten ”LULZ LULZ IHAN SEKOO :—–D”-tason meininkiä.

One Piece taas on merirosvomanga, joka kertoo Monkey D. Luffy -nimisestä pojasta, joka tahtoo hokageksi merirosvokuninkaaksi. Tätä varten hänen tulee löytää legendaarisen Gold Rogerin (Gol D. Roger, kummaa että Luffy on Monkey D. Luffy ja legendaarinen merirosvokuningas Gol D. Roger ;OOO) jälkeensä jättämä One Piece -aarre, joka sijaitsee Grand Linellä, merialueista vaarallisimmalla.

Onneksi Luffy ei olekaan mikä tahansa jätkä, vaan hän on syönyt gumigumi-pirunmarjan, joka tehnyt hänestä kumimiehen – hän pystyy siis venymään miten vain tahtoo. Ilmeisesti gumigumi-marja antoi hänelle myös supervoimat, sillä Luffy tuntuu kestävän uskomattoman paljon kurmotusta ja lyömään ja potkimaan käsittämättömän kovaa. Ketään tuskin yllättää, jos sanon, että aikaa myöten vastaan tulee vihollisia, jotka ovat myös syöneet pirunmarjoja itsekin, saaden milloin minkäkinlaisia voimia. Onneksi Luffyn ei täydy kohdata näitä kaikkia yksin.

Luffyn merirosvojengiin kuuluu varkaasta navigaattoriksi siirtynyt Nami, pitkänenäinen pelkuri/tarkka-ampuja Usopp, ex-palkkionmetsästäjä Zoro Roronoa (Oikeasti siis l’Ollonois – mutta fanikäännöksiin virheellisesti translitteroituun nimeen Roronoa tottuneina fanit olivat lähettäneet Sangatsun toimitukseen kovaa palautetta siitä, että Zoron nimeä ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA saa kirjoittaa l’Ollonois, vaan sen tulee EHDOTTOMASTI olla Roronoa…) ja sininenäinen lääkäriporo Tony Tony Chopper, kokki Sanji sekä arkeologi Nico Robin. Ilmeisesti seikkailun jatkuessa mukaan tulee myös lisää hahmoja. Positiivisena yllätyksenä kaikkien taustoja valotetaan kunnolla eikä One Pieceä voi ainakaan syyttää liiallisesta päähahmoon keskittymisestä. Luffy ei myöskään ole ainoa, jonka erikoistekniikoita sarjassa esitellään, vaan myös muut oppivat uusia tekniikoita ja kehittyvät muutenkin.

One Piece on siis merirosvomanga – nimellisesti. Tosiasiahan on, että One Piecellä on merirosvouksen kanssa suurin piirtein yhtä paljon tekemistä kuin Pirate Baylla piratismin. Joo, päähenkilöitä sanotaan merirosvoiksi. Joo, One Piecessä purjehditaan paljon, vieläpä laivalla, jonka lippu on pääkallolippu. Joo, rosvouksesta puhutaan – mutta siinä se. One Piecessä ainakaan päähenkilöt eivät kertaakaan ole ryöstäneet yhtään laivaa ja merirosvoiksi nämä viettävät todella paljon aikaa kuivalla maalla. Välillä sentään vetävät turpaan jotain korruptoituneita merivoimien upseereita. ”Tai jotain.” Kuten Rave Masterissa, One Piecessäkin tärkeämpää tuntuvat olevan YSTÄVÄÄÄÄÄTTTTH. Korkeammille voimille kiitos siitä, että One Piecen suomennoksessa nakama on käännetty tilanteesta riippuen tovereiksi tai ystäviksi, eikä jätetty sillensä, kuten fanikäännöksissä. Joka tapauksessa One Piecessä ollaan jopa valmiit julistamaan sota maailmanhallitukselle, vain siksi, että se on loukannut Luffyn porukan YSTÄVIÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH.

One Piece. Hih hih osu kikkeliin :DDD Varmaan pitäisi naurattaa… kai.

Kuten Rave Masterissa, myös One Piecessä on huumoria. Mutta toisin kuin Rave Masterissa, One Piecen huumoria on joka paikassa, ympäriinsä, siellä sun täällä. Tämä on varmaan se syy, miksi jotkut pitävät One Piecestä enemmän kuin Rave Masterista, mutta se on juuri se syy, miksi itse pidän Rave Masterista tämän aspektin osalta enemmän kuin One Piecestä: One Piecessä on koko ajan pieni virne päällä kun Luffy heittää GUMI GUMI GIGGELIÄ, mutta suurempaa naurunremakkaa ei One Piece juurikaan ole onnistunut aiheuttamaan, toisin kuin Rave, joka vetää huumorinsa aivan yli, kuitenkin siinä onnistuen.

Niin Rave kuin One Piece ovat molemmat ovat ihan kivoja ja humoristisia mangoja. Molempien piirrostyylissä on myös samaa – ensinnäkin ne ovat samannäköisiä (ei tosin sillä, etteikö niitä erottaisi). Tämän lisäksi niin Mashimalla kuin Odallakin on tapana piirtää todella yksityiskohtaisia taustoja ja piilottaa niihin jotain pientä ekstraa jonka tarkkaavainen lukija voi huomata – One Piecessä on joukkokohdissa mukana mystinen Pandamies, Ravessa taas on mukana numeroäijät. Kokonaisuudessaan Rave on lyhyempi kuin One Piece: Ravessa on kokonaisuudessaan 35 osaa, One Pieceä taas on Suomessa ilmestynyt 44 osaa, Japanissa 53 osaa – ja sarja jatkuu, osoittamatta pienintäkään merkkiä päättymisestä.

Jos minulta kysytään, tämä on ehkä One Piecen suurin ongelma: Oda voi keksiä aina uusia ja uusia saaria ja uusia seikkailuja, niin kauan kuin sarja myy, ja sitten kun myyntiluvut alkavat laskea, onkin aika pistää pillit nopeasti pussiin. Rave Masterissa taas on kuvio melko selvä alusta alkaen. Tietysti siihenkin mahtuu vaikka kuinka monta powerupattua vihollista jne, mutta sinällään sooloilun varaa on huomattavasti vähemmän. Voi tietysti olla, että tämä on vain illuusio: ties kuinka kompaktiksi Ravenkin olisi saanut, jos olisi viitsinyt.

Vielä tärkeä juttu: Rave Masterissa on huomattavasti enemmän fanserviceä kuin One Piecessä. One Piecessä ensimmäiset palveluhtavat kuvat tulevat vasta jossain osassa 10, mutta ensimmäiset kunnon servicet tulevat vasta jossain osan 40 tienoilla. Tosin silloin sitä sitten tuleekin. One Piecen Kalifa oikealla.

Joka tapauksessa – niin mahdotonta kuin se onkin – molemmat sarjat ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin jos One Pieceä irtoaa vielä Tammelta 2,5 euron pokkarihintaan.