NYT SITÄ SAA!! MUSIIKKIA NETISTÄ!! ILMAISEKSI!! LAILLISESTI!!! Jos et ole jo kuullut Spotifystä, niin siinäpä tulivatkin tärkeimmät tiedot. Spotify siis tarjoaa käyttäjilleen laillisesti about kaiken musiikin mitä kuviteltavissa on, ilmaiseksi. Spotify on kuluttajien messias ja musiikkiteollisuuden pelastaja. Ulkoasultaan Spotify ei eroa esim. ITunesista hirveästi; ohjelmassa on Search-toiminto, jolla pystyy etsimään biisejä/artisteja/albumeja, joita tuplaklikkaamalla niitä pääsee kuuntelemaan. Musiikkia löytyy todella paljon ja se on ainakin omiin korviini tarpeeksi hyvälaatuista (Ehkä 192 kbps? En tiedä, en ole niin kultakorva). Biisejä voi myös askarrella omiksi soittolistoikseen.

Miten Spotify voi olla laillinen? Spotifyn ilmaisversio toimii mainosrahoitteisesti – ohjelman ulkoasuun kuuluu pari mainosbanneria ja välillä biisien väliin tulee muutaman sekunnin kestävä mainos. Vajaan kymmenen dollarin kuukausimaksulla saa käyttöönsä ”premium”-Spotifyn, jossa ei musiikkia ole yhtään enempää tarjolla koska kaikki on tarjolla ilmaisversiossakin, mutta mainoksista pääsee eroon. Hämmentävää on, että Spotifyn ansaintamalli (tai paremminkin tilitysmalli eli se, minkä perusteella artisteille tilitettävät tulot jaetaan) ei ole julkinen, tai ainakaan minä en ole siihen törmännyt missään, eikä ilmeisesti kukaan muukaan. Hannu Oskala (joka ilmoittaa ammatikseen ”freelance-muusikko”; ilmeisesti hänellä on siis kokemusta tekijänoikeusasioista muusikkopuolelta) on pohtinut Spotifyn ansaintamallia (tai siis tilitysmallia) blogissaan sinänsä osuvasti.

Oskalan kirjoitus on ymmärrettävästi hieman hapan, mutta siinä on asiaa, joka kiinnostaa – tai ainakin pitäisi kiinnostaa – myös animeharrastajaa:

”- – Mainosrahoitteisuus ja “loppukäyttäjälle ilmainen” musiikkipalvelu saattaa olla tulevaisuuden bisnesmalli, mutta näin se ei tule toimimaan. Tai sitten musiikkia ei tuoteta ammattimaisesti. Ainakaan pieneille markkinoille. Lue: Suomi.”

Siitä huolimatta, että isoimmat levy-yhtiöt ovat Spotifyssä mukana (syistä joita Oskala yrittää kirjoituksessaan arvata), mukanaolevat levy-yhtiöt ovat lähinnä vain niitä isoja levy-yhtiöitä. Ja nimenomaan länsimaisia levy-yhtiöitä. Animetunnareita ei Spotifystä löydy ja japsipoppia tai -rokkia on Spotifystä turha etsiä; edes mainstreameinta kärkeä edustavat Ayumi Hamasaki ja Utada Hikaru ovat Spotifylle täysin tuntemattomia. Nobuo Uematsua ei Spotifystä löydy, saati sitten Yoko Kann… eikun ei! Kannon tekeleitä löytyy; joku Toru Tanabe -niminen kaveri on laulanut näköjään useita animehittejä vuosien varrelta (Zankoku na tenshi no teze, Kiseki no Umi, Give A Reason…) ja levyttänyt… tosin saksaksi :F.

Mitään Chrono Symphonicin (Chrono Triggerin musiikkeja remiksattuna) tai Final Fantasy IV: Echoes of Betrayal, Light of Redemptionin (Yllättäen Final Fantasy IV:n musiikkeja remiksattuna) kaltaista meidän on Spotifyltä turha odottaa. Ne kun ovat harrastelijalähtöisiä projekteja, joissa vapaaehtoiset ovat miksanneet ko. pelien biisejä toimiviksi albumeiksi. Jotkut miksaukset ovat lähinnä paranneltuja versioita alkuperäisistä, ts. instrumentit kuulostavat oikeilta instrumenteilta eivätkä midi-piipitykseltä, jotkut taas täysin uudenlaisia versioita biiseistä. Esimerkiksi Voices of the Lifestream -albumilta löytyvä, One-Winged Angeliin pohjautuva Black Wing Metamorphosis on aaaaaaika lailla erilainen – mutta silti selvästi One-Winged Angelin muunnelma.

Vitsi on vain siinä, että nämä remiksatut kokoelmat perustuvat viime kädessä tekijänoikeuden alaisen materiaalin, tässä tapauksessa sävellyksen oikeudettomaan hyödyntämiseen, siis tekijänoikeuden loukkaamiseen. Voisi kysyä, kuka tässä menettää rahaa – jos kuuntelen moista ”piraattilevyä” jossa on ”varastettu” sävellykset, johtaako se siihen, että en osta itse peliä (jossa en edes voi kuunnella miksattua versiota biisistä!) – mutta en kysy; taidan jättää sen toiseen kirjoitukseen.

Oskala tekee mielestäni virheen kuvitellessaan musiikin kuuntelun olevan maantieteellisesti sidottu asia asia, mutta osuu osittain oikeaan siinä mitä tulee pienten markkinoiden musiikkiin: koska se ei ole taloudellisesti houkutteleva vaihtoehto, ei siihen viitsitä panostaa. Ainakaan tällä hetkellä Spotify ei auta otakua ollenkaan, ja suhtaudun skeptisesti siihen, auttaako se koskaan. Kaikki musiikki kun ei edes ole kaupallista, kuten Chrono Symphonic, FF IV: Blaa blaa, Voices of Lifestream ja muut OC Remixit demonstroivat. Spotify on askel oikeaan suuntaan eli siihen, että ihmisille tarjotaan laillinen tapa kuunnella musiikkia netistä lain harmaalle alueelle menevän lataamisen sijaan, mutta parempiin tuloksiin päästäisiin, jos saatavilla olisi muutakin kuin mainstream-kamaa.

Ehkä olisi minunkin korkea aika kirjoittaa viime viikonlopun Animeconista – Bubuhan kirjoitti tapahtuman hengailupuolesta viime postauksessa.

Itselläni coni kului enemmän ohjelman parissa. Itse asiassa kävin paikalla jo torstaina Desuconin kirstunvartijan, Antti ”Ana” ”lolcat” ”Aivan mahtava fiilis” Myyrän kanssa, spottailemassa Desuconille mehunjakopistettä. Kerrottakoon, että hyvämuistisena kaverina Antti onnistui jättämään sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle, minkä huomasimme käytyämme kauppakeskus Ruoholahdessa. Haettuamme sateenvarjon huomasimme puolimatkassa Ruoholahden metroasemalle, että Antti oli jättänyt sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle uudestaan…

Perjantai meni minulta conin osalta aika nopeasti, sillä perjantai oli normaali työpäivä. Ehdin kuitenkin Kaapelitehtaalle kuudeksi, jolloin alkoi Penetroivat Pelit ja Läpäisevät Leikit -paneeli, joka oli pakko nähdä. Paneeli siis käsitteli ns. pervasiivisia pelejä eli pelejä, jotka ovat ”läpitunkevia”. Panelistit totesivat tämän tarkoittavan heidän määritelmiensä mukaan peliä, jossa ei ole selvää

• Kuka pelaa
• Missä pelaa
• Milloin pelaa

Mielenkiintoinen pointti oli myös, että maailma on nykyään niin pelien läpäisemä, että joitain yhteiskunnan ja elämän osa-alueita on mahdoton ymmärtää, mikäli ei ymmärrä pelaamista. Tällainen järjestelmä on esimerkiksi pörssi – jos pörssijärjestelmää miettii minä tahansa muuna kuin pelinä, se on aivan järjetön. Sen sijaan pelinä pörssi muuttuu heti ymmärrettävämmäksi. No, se siitä. Kerrottakoon kuitenkin vielä, että The Sims ei ole peli, ja tämä on absoluuttinen totuus josta ei kiistellä, koska minä määrään niin.

Lauantaina pakenin majoituspaikastani nopeasti jotta ehdin pakoon Bubun ja Ankan yaoi-cosplayta Code Geass -cosplayta ja jottei kukaan yhdistäisi minua julkisissa liikennevälineissä moisiin sekopäihin. Minähän en koskaan tee mitään yhtä tyhmää, pois se minusta.

Paikalle päästyäni suuntasin katsomaan Janne ”Dystopia” Haimilahden Elämää Suurempi Anime -luentoa, jonka missasin Desuconissa koska olin hieman velvollisuuksissa kiinni. Luento oli varsin hauska, ainoa miinuspuoli oli, että äänissä oli jotain häikkää mikä aiheutti hra Haimilahden äänen kaikumista salissa ja puheesta oli todella vaikea saada selvää, kunnes joku tekniikan sankari keksi laittaa etukaiuttimet päälle. Sen jälkeen homma toimi. Kokonaisuudessaan luento jäi vahvasti plussan puolelle.

Elämä > Anime -luennon jälkeen kävin katsastamassa myyntipöytiä ja pystyttämässä Desumehupistettä, minkä jälkeen olikin aika siirtyä Aleksi Kuution pelit ja vehkeet -paneeliin, joka käsitteli – mitäpä muutakaan kuin pelaamista, tarkemmin sanottuna sen tulevaisuutta. Paikalla oli myös Jussi Ahlroth Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksesta, Frans Mäyrä (joka muuten blogasi nopeasti Finncon-Animeconista) Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitokselta sekä Pelit-lehden avustajana toimiva Olli Sinerma (myös Kuutio on Pelit-lehdessä avustajana). Paneeli käsitteli esim. pelien muuttumista pelkästä taistelutoiminnasta muunlaisten konfliktien (kuten esim. sosiaalisten konfliktien) suuntaan – luonnollisesti paneeli käsitteli myös liikkeentunnistukseen perustuvaa pelaamista, kuten esim. Wiitä ja Microsoftin tulevaa Project Natalia. Tähän allekirjoittaneen oli pakko kommentoida miten mielenkiintoista on, että siinä missä tekniikka kehittyy, pelit taantuvat. Wii Sportsin tennis on tästä hyvä esimerkki: sehän on pelillisesti oikeastaan tasan sama peli kuin esim. NESin tennis; ainoa ero on parempi grafiikka ja liikkeentunnistukseen perustuva ohjaus… mutta kaipa ne pelit siitä kehittyvät. Toivottavasti.

Pelien ja vehkeiden jälkeen oli tarkoitus mennä troll… katsomaan ”Sinut itsensä kanssa – fanfiction ja moraali”-paneelia, mutta koska joku fiksu henkilö oli laittanut sen ohjelmalehtiseen vain nimellä ”Sinut itsensä kanssa”, luulin sen olevan joku Kaari Utrion keskustelutilaisuus yhteiskunnan aiheuttamasta paineista naiskuvaan tjsp enkä sitten hoksannut että kyseessä oli nimenomaan se fanfiction-paneeli, joten se sitten jäi. Että sehän meni hyvin. Illalla oli tarkoitus mennä katsomaan myös Strike Witches -luentoa, mutta Kehittyvien conien Suomi ry:n kevätkokouksen vuoksi Iskunoidatkin jäivät väliin :/. Kokousrumban jälkeen siirryin Bubun kanssa em. Ankan luo majoittumaan ja punomaan juonia seuraavaa päivää varten.

Sunnuntaina driftasimme Kaapelitehtaan pihaan autolla ja… hengailimme. Bubu tosiaan kikkaili itsensä cosplay-ryhmäkisaan median edustajana (=tämän blogin toisena kirjoittajana, kannattaa siis perustaa blogi niin pääsee cosplay-kisaan jonon ohi, vink vink!), kuten tämän kaksi kaveriakin. Minä puolestani suuntasin kohti ”Sananvapaus ja tekijänoikeus”-paneelia (Osanottajina Varsinais-Suomen vihreiden pj Mari Saario, Jussi Ahlroth Helsingin Sanomista, Kaj Sotala Piraattipuolueesta sekä sarjakuvapiirtäjä-taiteilija Reima Mäkinen). Mäkinen oli kovin huolestunut siitä, että pahojen piraattien varastaessa leivän taiteilijan pöydästä ei taiteilijoilla ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä harrastelijoiksi tai keppikerjäläisiksi. Jep jep. Paneelin aikana joku taisi vielä heittää perinteisen ”tiedostojen kopiointi on kuin auton varastaisi!!”-vertauksen. Huoh, eikö näistä ole vieläkään päästy eroon? Todettakoon, että teoksen luoja on taiteilija tai ainakin tekijänoikeuksien omistaja. Tästä tuskin on kiistaa. Mutta siinä vaiheessa kun tämä henkilö tahtoo MYYDÄ teostaan (tai oikeastaan teoskappaleita), hänestä tulee liikemies. Liikemiehen tehtävänä on saada tuotteensa myydyksi – siinä ei auta hokea että ”ette saa tehdä noin, teidän pitäisi tehdä näin”, vaan koettaa keksiä uusia, innovatiivisia tapoja myydä tekijänoikeuksien alaista materiaalia (samasta asiastahan kirjoitin mm. tässä postauksessa). Olen varma, että se joka sen tavan keksii, rikastuu huikeasti.

Tekijänoikeuspaneelin jälkeen suuntasin ihan oikeasti varsinaisen Animeconin ohjelman puolelle eli kustantajien kyselytunnille, missä Antti Valkama (Sangatsu) ja Antti Grönlund (Punainen Jättiläinen) olivat edustamassa (Egmontin Janne Suominen koetti laistaa paikalta cosplay-kisan tuomaroinnin vuoksi) Jussi ”nixu” Nikanderin sekä yleisön korventaessa näitä piinaavilla kysymyksillään. Kuten esimerkiksi ”miksi Hopeanuoli-mangaa ei ole saatu Suomeen?” Vihdoinkin saatiin vastaus kysymykseen, joka on askarruttanut teinityttöjä ympäri Suomen: ilmeisesti syy on se, että kukaan Japanissa ei tiedä, kenelle sarjan tekijänoikeudet nykyään kuuluvat (valistuneet arvaukset johtavat Koreaan) , joten sarjaa ei voi lisensoida. Kyllä se on hyvä että meillä on tekijänoikeudet, jotka suojelevat kulttuuria ja turvaavat sen leviämistä! Eiku mites se meni? Eipä silti, sarjan painolaatatkin ovat kuulemma kadonneet jonnekin, eli lisensointi olisi siinäkin mielessä hieman hankalaa… Kerrottakoon myös, että Punaiselta Jättiläiseltä tulee BL-sarja. Eli Black Lagoon. Heh. Heh. Ehkä vähän kuiva vitsi.

Kyselytunnin jälkeen olisi ollut vielä muutama ohjelmanumero, joissa olisi ollut kiva käydä (kuten Sarjakuvakohujen lyhyt historia, Vakavaa keskustelua cosplaysta sekä Animen maahantulo), mutta valitettavasti aika ei antanut myöten – Bubun piti suunnata Turkuun töitä varten ja kun junatkin kuulemma lakkasivat kulkemasta kuuden jälkeen ratatöiden vuoksi, katsoin parhaaksi lähteä ajamaan kohti Turkua Bubun kanssa.

Kokonaisuudessaan olen yllättynyt siitä miten hyvin Kaapelitehdas toimi – vaikka tilaa ei ollut ihan yhtä paljoa kuin Desuconissa (;>), mahtui Merikaapelihallissakin kävelemään ilman että piti hirveästi raivata tietä massalla ja lihaksella. Sinällään conissa oli keksitty sinällään hyvä lounge-idea, eli että alueella on pari sohvilla varustettua ”hengailumestaa”, jossa voi hetken huoahtaa ja vain olla. Loungejako itse taas oli kyllä mielenkiintoinen – en nyt sitten tiedä, onko ”Animehengaus kielletty” paras tapa viestiä tietyn ryhmän toivottuudesta scifiloungessa. Ja olisi toisaalta kiva tietää, mikä on animehengausta – entä jos on animecosplaytakin harrastava scififani (joita ilmeisesti järjestäjien näkemyksen mukaan kuhisee pilvin pimein, koska Animecon ja Finncon järjestetään edelleen yhdessä – vaikka tilanne onkin onneksi muuttumassa), olisikohan silloin ollut tervetullut scifiloungeen? Tätä tiukkaa kysymystä on osittain tutkinut ainakin madu Aniki-foorumilla. Ilmeisesti soluttautuminen onnistui, sillä saamieni tietojen mukaan madu on yhä hengissä. Toisaalta madu olikin naamioitunut scifistiksi. Niinjoo. Animelounge oli viihtyisyydessään ihan ässäluokkaa, kuten vieressä olevasta kuvasta näkyy. Melkein tulee mieleen erään herran rakennelmat toisen maailmansodan aikaan.

Onneksi sää suosi Animeconia jälleen, sillä sateen yllättäessä ja ihmismassojen yrittäessä sisään… no, näky ei välttämättä olisi ollut kaunis. Loppujen lopuksi Animeconista sekä Finnconin ohjelmasta (siellähän sitä tuli suurimmaksi osaksi oltua) jäi kuitenkin ihan peruspositiivinen fiilis. ”Ihan jees”, loppujen lopuksi.

Harmi, että silloin kun olin teini-ikäinen, Suomessa ei oikeastaan ollut coneja siinä merkityksessä kuin niitä nykyisin on. Minulta jäi nimittäin kokematta eräs anime- ja cosplayharrastuksen oleellisimmista vaiheista, random hengailu, fffightit ja yleinen coniteiniys. Koska ikä on kuitenkin tunnestusti vain numero, päätin tänä vuonna ottaa nuoruuteni takaisin ja kokeilla sitä, mistä täällä aina valitan: conhengausta ja yleistä teineilyä. Mikäpä siihen olisi parempi tilaisuus kuin Animecon?

Minulla oli kunnianhimoisia suunnitelmia käydä katsomassa kaikenlaisia ohjelmia, mutta lauantaipäivänä kävin kuitenkin vain Dystopian luennolla. Kaapelitehtaan sokkeloiset, kuumat ja täynnä väkeä olevat tilat eivät erityisesti kutsuneet kuuntelemaan ohjelmaa, ja huomasin ikävästi hengitykseni kulkevan hiukan huonosti istuma-asennossa (ehkä liioittelin sen bindauksen kanssa, A-kupin kun ei ehkä tarvitsisi sitä muutenkaan harrastaa…) ja seuralaiseni silmät kuivuivat sisällä (kiitos, piilarit). Siispä kävelin koko päivän ympyrää Kaapelitehtaan edessä kuin paraskin 14-vuotias conittaja, enkä kadu mitään!

Tutustutan teidät kisakikirjaan eli irl-ranttivälineeseen nro 1: siihen on tapana rustata ohjelmissa hienoimmat lausahdukset ja suurimmat headdeskauksen aiheet.

Finnconin ohjelmatarjonta on toki aina viihdyttävää, opettavaista, korkeatasoista  ja aivan eri sfääreissä kuin Animeconin, ja jonkin sortin scifinörttinä – suurin rakkauteni on Star Trek – sieltä löytyy aina paljon jännää katsottavaa, mutta minua nolottaa mennä katsomaan Finnconin puolen ohjelmia cossiasussa. Olen saanut scifisteiltä sen verran ilkeitä katseita niskaan, että kynnys on kasvanut aika suureksi. Animeconin puolella on tyypillisesti vähemmän ohjelmaa, ja tänä vuonna moni ohjelma tuntui kuvauksen perusteella jo nähdyltä. Silti tunnustan avoimesti kaksoinaismoralismini – kukas se täällä on aina saarnannut siitä, että lisää puheohjelmaa coneihin? Mutta on minulla conhengaukselleni yksi tekosyy: se oli erinomainen empiirinen koe.

Nyt nimittäin ymmärrän ”vastapuolta” huomattavasti paremmin. Järkytyksekseni huomasin, ettei kuvattavana patsastelussa ja hengailussa olekaan mitään vikaa, eikä se ole lähtöarvoisesti täysin järkijättöistä toimintaa. Okei, onhan hieman hullua tulla johonkin tapahtumaan kahden tunnin ajomatkan päästä ottamatta osaa mihinkään järjestettyyn ohjelmaan, mutta jotenkin kuvittelin, että kaikki pihalla hengaavat ovat latvasta lahoja piripäitä, joilta on todellisuudentaju täysin hukassa. Eihän se ihan niin ollut; piha oli täynnä ystävällisiä ja ihan normaalin kaltaisia ihmisiä. Mitäs ihmettä? Luultavasti Animeconissa asiaan vaikuttaa sekin, että sisällä on lähes mahdotonta olla cosplayasussa, siellä on liian kuuma, liian pimeä ja LIIKAA IHMISIÄ, joten fiksutkin tyypit joutuvat olemaan pihalla. Desuconissa ulkona tuntuivat hengaavan lähinnä pahimmat hetalia-nyappyy-iiihiiihhhh-tyypit, kun sisälläkin mahtui olemaan.

Ainoa juttu, jonka conista ostin Hollow Fields 1+2:n lisäksi oli tuo avaimenperä. Eheheh.

Sunnuntai valkeni tavanomaisemmissa tunnelmissa. Saavuimme Kaapelitehtaalle hyvissä ajoin. Paikalla oli huomattavasti hiljaisempaa ja viileämpää kuin lauantaina, mutta jo puoli kymmeneltä pihalla kiemurteli jono yhdeltätoista alkavaan cosplayryhmäkilpailuun. Yksilökisan jätin lauantaina katsomatta, vaikka toki noteerasin sen jonon: piiiiiitkä jono oli ehkä suurimpia syitä, miksi en halunnut ohjelmaan osallistua. Eikö aikaisemmista coneista opita koskaan yhtään mitään? Paasitorni 2006 all over again, tällä kertaa jono vain oli pihalla, ei portaissa. Sain kuitenkin äkkinäisen älynväläyksen ja muistin, että blogaajana olen median edustaja – hain siis itselleni mediabadgen ja pääsin jonottamatta lähes katsomon eturiviin! Tässä siis vinkki kaikille: perustakaa blogi, pääsette jonottamatta suosituimpiin ohjelmanumeroihin, vaikka con olisikin hylännyt suhteellisen toimiviksi todetut lippusysteemit.

Ryhmäcosplaykilpailu on cosplayohjelmanumeroista se, joka kiinnostaa minua eniten. Cossipukuja nyt näkee ympäri tapahtumaa, mutta skitit kiinnostavat aina, niitä kun ei voi missään muualla nähdä. Minä en ole erityisen kuvuksellinen tai osaa kovin hyvin eläytyä hahmooni, joten siltäkin pohjalta on hauskaa nähdä, mitä muut minua paremmat ja innostuneemmat saavat aikaan. Tosin ryhmäkisojen taso ei ikinä ole ollut kovin päätä huimaava, viime vuonna suurin osa skiteistä oli huonoa yaoiläppää tai sitten äänistä ei tahtonut saada mitään selvää, tai jos sai, skitit olivat aivan liian pitkiä. Tämän vuotinen kisa oli selvästi korkeatasoisempi, naurahdin jopa oikeasti ääneen muutaman kerran enkä vain pyöritellyt silmiäni koko ajan.

Suurin osa ryhmistä oli fiksusti äänittänyt puheensa ennakkoon, mutta jossain skiteissä äänen laatu oli hyvin kehno. Muutama ryhmä luotti edelleen pelkkään omaan ääneensä ilman äänentoistoa, jolloin puhe ei takuulla kuulu takariviin asti. Hyvä, että itse kuulin.  Kuulemma myös juontajien puhe ei aina kuulunut takariviin asti; edessä sen kuuli hyvin.

Yaoisaabisusta ei valitettavasti ikinä päästä eroon.

Ongelmana monissa skiteissä oli koheesion puute. Juttua ei kannata rakentaa vain muutaman  irtovitsin ympärille, sillä vaikka sillä yleisöstä naurut saisikin, se ei kuitenkaan riitä – kolmessa minuutissakin pitäisi pyrkiä kertomaan jonkinlainen tarina. Lisäksi kisassa monien ryhmien asujen laatu oli varsin kyseenalainen. Ryhmäkisasssa asujen konstruktio ei ole pääosassa, mutta en silti haluaisi nähdä lavalla tissillisiä mieshahmoja tanssimassa tissit pomppien boing boing. Kokonaisuutena kisa oli oikein viihdyttavä ja kenties jopa sen jonottamisen arvoinen, ja päällimmäinen fiilis oli ihan positiivinen.

Ensi vuonna Animeconia ei ole, kuten monessa paikassa on jo mainittu. Tampere-talolla pidettävä Tracon on ensi vuoden tapahtumista se, joka luultavimmin ottaa Animeconin ernumiitin ristin kannettavakseen. Vielä ei kuitenkaan kannata miettiä ensi vuotta liikaa, sillä tänä vuonnakin on vielä luvassa vaikka mitä: on Cosplaygaalaa, Kirjamessuja ja WCS:ää, Mangapäivä ja Tsukiconkin. Palataan tapahtumaranttien pariin siis niiden jälkeen, seuraavaksi kirjoittelen taas itse aiheesta eli animesta ja mangasta.

Animeconiin, Suomen suurimpaan cosplaymiittiin, on alle viikko aikaa. Mikä olisi parempi hetki taas valittaa ja riehua cosplayharrastuksen tiimoilta? Tämähän on vakioaiheitani ylipäätään, mutta siitä on hetki, kun olen kirjoittanut aiheesta tänne – kanavoin suurimmat cosplayrageni Desuconin esitelmässä. Palautteen perusteella olen muuten helsinkiläinen elitisti narutocossaaja! Jos palaan esitelmääni pikkuisen, olen toki hiukan surullinen siitä, etten saanut pointtiani menemään selkeämmin perille ja tuli tuollaisia väärinkäsityksiä, joskin minulla olisi hiukset tehdä vaikka Deidara, ja Orochimaruun sopiva peruukkikin olisi!

Orochimarulla on tässä lähes sama ilme kun minulla, kun kohtaan narutocosplayta.

Takaisin asiaan. Animecon tuo  kaikki cosplayharrastuksen kummallisimmat puolet esille aina melkoisen rivolla tavalla. Alla on muutamia satunnaislainauksia Enfant Terriblen Animecon-ketjusta:

Aiheeseen Animecon: Tuonne luultavasti raahaan itseni suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että tuttuja on aina kiva nähdä. Pakottava tarve päästä myös cossaamaan vaikken vielä ole oikein edes hahmoa keksinyt.

Nuo pääsymaksut ovat ainakin minusta aika ikävät, mutta toisinaan tarpeelliset. :< KAukaa tulevana voin sanoa ettei bensan ja ruuan jälkeen liikene rahaa mihinkään muuhun. Cossit ovat itsessään nielleet niin paljon rahaa, ettei ole toivoakaan myyntipöytien stalkkeroinnista, mutta kyllä se siitä. –;

Viime vuonna tuli jätettyä conit väliin kokonaan, ja nytkään tuskin vaivautuisin, jos acon ei olisi Helsingissä. Ohjelmaa ei ole tullut vilkaistuakaan, tulee lähinnä mentyä vain hengailemaan niinkuin kaikkina aiempinakin vuosina, jos en harrastaisi cosplayta niin coneissa tuskin tulisi käytyä ollenkaan.

Itse olen tulossa pukeudun näillä näkymin ensimmäistä kertaa ganguro/manba miksi lieneekään joksikin sinne päin :D Paneelit ei sinänsä ole tällä kertaa kovin kiintoisia paitsi yaoi ^^ Eikö coniin pitänyt tulla FFFight?

Olen tulossa sinne. En ole nyt niin kamalan ahkera anime ja manga fani, mutta nyt kun Helsinkiin mennään, niin kai siellä pitää käydä. Päälläni tulee olemaan musta pupu-kigurumi.

Ääh.

Näiden hienouksien lisäksi viimeisenä niittinä rageni arkkuun Desucon-palautteista löytyi melkoinen aivopieru, jossa palautteen antaja pyytää siirtämään conin ajankohtaa, jotta hänelle jää aikaa tehdä cossipuku, muuten kyseinen henkilö ei ole tulossa ensi kesänä. Cosplayharrastukselle on kuvaavaa, että sitä harrastavat kuvittelevat olevansa jonkinlaisia maailman napoja – harrastus vaatii jo lähtökohtaisesti tiettyä uskallusta ja huomiohuoran luonnetta, mutta hei, rajansa kaikella. Ihan varmasti siirretään Desuconin ajankohtaa, koska joku yksi henkilö ei ehdi tehdä sinne cossipukua. Samaa sarjaa ovat nämä älyttömyydet ”tein 300 eurolla cossipuvun, ja nyt minulla ei ole varaa enää mennä pääsymaksulliseen coniin”. Hei haloo, jos pystyy säästämään 300 euroa yhden viikonlopun kertakäyttöistä asua varten, ihan varmasti pystyy säästämään myös 320 euroa yhtä viikonloppua varten, se 20 euroa siihen päälle ei liene mahdoton puristaa jostain. Kyse onkin vain siitä, että pääsymaksua ei ylipäätään haluta maksaa, ja sitten keksitään joku tekosyy: ”en voi tulla kun kaikki rahat meni cosplaypukuun ;___;”. Kukaan yksittäinen cossari ei ole millekään tapahtumalle niin tärkeä, että alettaisiin tehdä jotain myönnytyksiä yhden ihmisen tähden, ei vaikka olisit kuka. Jostain syystä cosplayssa kuvattavana patsasteleminen ja se, että FFFightissa cossarille kiljutaan ja kohdellaan kuin rokkistaraa, tuntuu välillä sumentavan ihmisten ajattelukykyä.

Yllä olevat sitaatit kertovat omaa kieltään myös siitä, miten cosplay on Animeconin ainoa valtti. Ihmiset tulevat sinne cossaamaan ja näkemään cossipukuja, eikä millään muualla ole väliä. Minunkin syyni mennä Animeconiin on sama kuin kaikilla muilla, tapaamaan ihmisiä ja cossaamaan. Jos saan valita, valitsen mieluummin ohjelmantäyteisen conin kuin Animeconin kaltaisen hengausconin, mutta mitä ilmeisimmin tällainen hengailutapahtuma on se suosituin conittamisen muoto. Eri asia ja oman kirjoituksensa aihe onkin sitten, kiinnostaako ketään järjestää hengaustapahtumia.

Kuva Sorsapuistosta Animeconista ‘08. Kuvasta on sensuroitu yaoipusupiirit.

Animeconin hengausluonteesta ja siitä, että sillä ei ole mitään muuta mielenkiintoista tarjottavaa kuin ihmismassat ja cosplay, juontuu myös liuta kaikenlaisia kummallisia harhaluuloja ja pakkomielteitä. ”Pakko tulla cosplayssa, vaikka en tiedä minkä puvun laittaisin” ja kigurumien ja manbojen massa-armeijat ovat näistä esimerkki. ANIMECONIIN ON PAKKO PUKEUTUA HASSUSTI KUN EI SIELLÄ MUUTAKAAN VOI TEHDÄ. Kigurumit nyt ovat joka tapauksessa syöpä ja söpöjä ehkä kahdella ihmisellä koko maailmassa, ja manban ja gyarun äkkinäinen suosio  j-piireissä naurattaa hiukan, lolitan kukoistuskauden hiivuttua. Nämä pakkopukeutujat ja jonkun kökön asun tai ruman kigurumin äkkiä kasaavat henkilöt ovat kuitenkin hakoteillä yhdessä asiassa.

Cosplay on huomiohuoraharrastus, siksi asuihin pukeudutaan coneihin, joissa asun näkee tuhansia ihmisiä, eikä vaikka siivotessa kotona omaa huonetta kun kukaan ei näe. Huomiota saa tekemällä hyvän ja näyttävän puvun suositusta sarjasta. Jos siis on pakko pukeutua hullusti ja erikoisesti coniin lähdettäessä, se kannattaa edes sitten tehdä hyvin, muuten hukkuu auttamatta massaan. Tämä ei koske vain cosplayta, vaan ehkä vieläkin enemmän jmuotia. Miksi kukaan haluaisi näyttää siltä, että pukeutui pimeässä, jos voi myös näyttää ihan hyvältä? Hyviä gyaruja coneissa ovat yleensä ne, jotka pukeutuvat muutenkin gyaruun, sama pätee myös lolitaan. Ei kannata syöksyä pukeutumaan johonkin tyyliin, josta ei tiedä tarpeeksi näyttääkseen siinä hyvältä. Kigurumit taasen ovat halpa massa-optio, jotka näyttävät harvoin hyviltä yhtään kenelläkään. Se, että Animeconin idea on nykyisin cosplay ja ernumiittaus, ei tarkoita, että coniin olisi jollain pakolla pukeuduttava rumasti, jos taidot eivät riitä muuhun – minä haluaisin nähdä coneissa mieluummin 200 hyvää ja vaivalla tehtyä cosplayta (tai mitä muuta tahansa asua) kuin 20 000 kigurumia, loimusametti-Kingdom Hearts-cossaajaa ja lakanakangasunivormuhetaliaa.

Ehkä liittyy, ehkä ei

Huoh, olen valittanut laatu vs. määrä -kysymyksestä aiemminkin, mutta toistoa näemmä tarvitaan joka asiassa. Ahdistuin nimittäin aika paljon kun kuulin, että tämän vuoden Animeconissa pukuhuoneet olisivat vain kisaajien käytössä – eikö tästäkin ole riehuttu jo aiemmin, että muutkin siellä conissa panostavat pukuunsa, useissa tapauksissa jopa enemmän kuin kisojen ensikertalaiset, ja kaipaavat pukkaria aivan yhtä paljon? Nyt sentään sivuille on ilmestynyt, että pukuhuoneita saavat käyttää halutessaan muutkin, mutta ”kisaajat ovat etusijalla”.

Cosplaysta on tullut conien arkea ja joillekin jopa pakko. Ehkä mielenkiintoisinta paisuneessa cossiskenessä ja cossarien yleisessä huomiohuorataipumuksessa HEI SIIRTÄKÄÄ CONIA ETTÄ MÄ PÄÄSEN / EN TUPUTTANUT NIMMARIA, JAOIN VAIN KOSKA PYYDETTIIN / KATTOKAA MUA OON TOSI TÄRKEE on se, että loppujen lopuksi ketään ei kuitenkaan kiinnosta. Jokaisessa conissa on niin paljon cosplayta, että suurinta osaa niistä ei noteraa oikein kukaan. Cosplay on huomiohuoraharrastus joo – miksi muuten ihmiset ottaisivat asuistaan kuvia ja osallistuisivat kisoihin – mutta loppujen lopuksi juttu on niin, että cosplaysta on tullut animetapahtumissa niin  itsestäänselvää, että kukaan ei enää ole OOH AHH VAUTSI VAU OOH yksittäisestä asusta, mikä on se reaktio, jota suurin osa cossareista varmaan haluaa. Joka conin asuista ehkä 5-10 kpl ovat niitä, joista oikeasti ja aidosti ollaan uuh aah ooh, ja muut hukkuvat massaan kenenkään kiinnostumatta, paljonko työtunteja ja rahaa paloi.

Ozy on aika kuuma, pisteet liilasta silmämeikistä!

Itsellenikin oli joskus tärkeää, paljonko minusta otettiin kuvia ja tunnistiko joku asun. Sitten kasvoin isoksi, hankin selkärangan ja huomasin, että tämä harrastus on mukavampi, jos sitä tekee vain itselleen ja siksi, että minusta on kivaa ommella ja leikkiä päivän verran jotain sarjakuvasankaria, ei siksi, että minusta otettaisiin paljon valokuvia tai että saisin kokea päivän olevani kaikkien ihailema tosi kuuma beibe. Teen asuni aina mahdollisimman hyvin, koska olen luonteeltani muutenkin perfektionisti ja haluan aina kehittyä harrastuksessani paremmaksi. Jotain samaa toivoisin myös koko skeneltä – sitä, että harrastus otettaisiin vakavasti muttei kuolemanvakavasti, ja että se huomiohuoraosuus ja conien pukupakko ei olisi harrastuksen ydin, vaan ihmiset pukuilisivat, koska se on hemmetin hauskaa. Terveisin joku, joka ghettocossasi yksissä bileissä Watchmenin Ozymandiasta kierien lattialla naurusta koko ajan (meillä oli ihan ryhmä, kuulkaas!).