Kesän aikana lukuisilla junamatkoilla ja aikaa tappaessa on tullut lueskeltua taas jos jonkinlaista mangaa. Mitään yhtenäistä teemaa en näille sarjoille edes yritä keksiä, mutta tungen arvosteluni silti samaan postaukseen noin niinkuin kätevyyden vuoksi vaikka.

Sayonara Zetsubou Sensei, luettu osat 1-2 (engl.)

Olen ollut Kohji Kumetan fani jo usemman vuoden, jäin nimittäin koukkuun tämän edelliseen mangaan Katte ni Kaizou. Jokin äijän mustaakin mustemmassa huumorissa iskee minuun ja saa minut naureskelemaan jopa ääneen lukiessani, mikä on hyvin harvinaista. Pidän myös Kumetan piirrostyylistä: se on selkeä, hyvin yksinkertainen ja pelkistetty, mutta silti kaikki hahmot on tunnistettavissa erikseen ja ilmaisussa on tyyliä.

Sayonara Zetsubou Sensei on hieman kuin Don Rosan ankkatarinat: täynnä pientäkin pienempää piperrystä, puhuvia päitä ja sisältää noin miljoona sivuvitsiä ja pikkuläppää piilotettuna paneeleihin. Se tekee mangasta melko raskaslukuisen erityisesti, koska Sayonara Zetsubou Sensei perustuu hyvin pitkälti dialogiin; se ei ole erityisen visuaalinen manga. Vielä kun ottaa huomioon, miten monet vitsit tarvitsevat selityksen (löytyy takaosan monisivuisesta liitteestä), jos ei ole todella perehtynyt Japanin kulttuuriin, huumori ei avaudu kovin helposti. SZS ei sovellu niille, jotka etsivät jotain helppolukuista huumorimangaa.

Unohdin kertoa juonesta tai alkuasetelmasta mitään. Tarinan pitäisi olla kaikille otakuille jo melko tuttu, onhan SZS:n animeveriosta spawnannut useampi makrokin, mutta kertauksen vuoksi: Itoshiki Nozomu on opettaja, joka näkee kaiken mahdollisimman negatiivisessa valossa. Hän saa opetettavakseen luokan täynnä sekopäistäkin sekopäisempiä oppilaita, joiden joukossa on mm. maailman positiivisin tyttö. Mitään jatkuvaa juonta mangassa ei ole, vaan jokainen kappale ottaa käsiteltäväkseen jonkin yhteiskunnan kummallisuuden ja pohtii ja vääntää ja kääntää sitä absurdiuteen asti. Nasevaa ja mustaa sosiaalista satiiria siis.

Meikkikeiju (luettu se ainokainen osa 1)

Yllättävää kyllä, tämä on suosikkiteokseni Haruka Fukushimalta. Fukushima ei minusta edusta mitään shoujomangan terävintä kärkeä. Kyllähän hänen ihmissuhdesekoilujaan nyt lukee, mutta Orange Planet ja Cherry Juice tuntuivat vähän meh-kamalta ja jo nähdyn toistolta varsinkin, koska ennen niitä luin jo Pika-aikuisen englanniksi. Meikkikeiju ei edes yritä olla mitään hienoa tai kertoa mitään syvällistä sanomaa, mutta sen lyhyys on myös sen valtti. Rasittavaa ”tykkäänentykkää” soutaahuopaamista ei tarvitse katsella useampaa osaa ja tässä hahmot jopa erottaa toisistaan heti ensimmäisestä sivusta alkaen, toisin kuin muissa Fukushiman tarinoissa. Piirrostyyli on edelleen nättiä ja suurisilmäistä ja varsinkin itse meikkikeiju Ailla on kiva hahmodesign. Tuskin tätä uudestaan tulee luettua, mutta junalukemistona ihan jees.

Naruto, luettu osat 2-18

Olen auttamatta myöhässä tästä  junasta. En juurikaan lue shounensarjoja, mutta Kuuti ostelee niitä mangahyllyymme ja päätin sitten tutustua tähän shounenin merkkipaaluun ja cosplayskenen syöpään useita vuosia muuta skeneä myöhässä. Ensimmäisestä osasta puhuin jo joskus aikoja sitten, mutta varsinaisesti mangahan tietenkin pääsee vauhtiin vasta useita osia myöhemmin. Chuunin exam arc oli puiseva ja uskomattoman tylsä ja olin jo heittämässä kirjat jorpakkoon odotellessani tylsien taisteluiden loppumista. Taistelut kun eivät minusta ole mielenkiintoisia ellei niissä ole jotain muutakin takana kuin taistelua taistelun vuoksi, ja tällaiset tournament arcit yleensä eivät ole kovin mieltäylentävää seurattavaa – laaja juoni puuttuu. Mukana on liuta uusia hahmoja, joihin ei ole vielä mitään sidettä, ja siksi heidän kohtalonsa eivät kiinnosta: ei minua mitkään vastaesitellyt Hyuugat kiinnosta, Narutoahan minä tässä olen monta osaa seurannut!!! Lisää keltatukkaista ninjaa plox!!!!

Mutta sitten yhtäkkiä tästä mangasta tuli kuin tulikin jotain, useiden tylsien taisteluiden jälkeen. Pakko se on myöntää hampaita kiristellen ja elitistileiman menettämisen uhallakin, minä pidän Narutosta. Lähes itkeä tirauttelin Sarutobin heittäessä veivinsä ja Naruton tapellessa Gaaran kanssa, niin noloa kuin se onkin myöntää.

Naruto on varmaan saanut niin suuren suosion siksi, että se on hyvin helppolukuinen ja selkeä manga, joka kuitenkin onnistuu koskettamaan ja herättämään tunteita. Taistelut on selkeästi piirretty, hahmot erottaa toisistaan ja vaikka hahmosuunnittelu tai ruutujen asettelu eivät olekaan kovin mielikuvituksellisia, ne ovat toimivia. Luen yhden narutopokkarin vartissa; yhteen osaan SZS:aa minulla menee suunnilleen tunnin verran. On selkeää, että tällainen helpohko viihteellinen manga saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön kuin jokin ”fiksu” vaikealukuinen satiiri, nyt kun vertailemaan aloitettiin. Narutolla on ehkä nykyään liiankin huono maine sen järkyttävän ison ja pellen fandomin takia, mutta ei se alkuperäisteoksen meriittejä vähennä.

Olen kuluttanut muutaman viime viikon lukien Jari Parantaisen blogeja. Ensin vuorossa oli (nyt valitettavasti jäissä oleva) Pölli Tästä ja sen jälkeen Sissimarkkinointi. Blogeissaan Parantainen kertoo hyvinkin selväkielisesti mm. siitä, miten markkinoilla tulee erikoistua ja erottua, jos mielii saada asiakkaita. Samoja oppeja sopisi hyödyntää myös animepiireissä.

Suurin ongelma Suomen coniskenessä ei todellakaan ole Kyuu Eturautti, Petteri Uusitalo tai naavapartaiset scifisedät. Ongelmana ovat erikoistumisen puute ja siitä johtuva runsaudenpula. Esimerkiksi Mangotarhasta löytyy melko kattava lista Suomen tähänastisista animetapahtumista. Tarkkasilmäisimmät huomaavat, että lista on pitkä. Kuten useat ovat lähiaikoina kirjoittaneet, tapahtumia alkaa olla niin paljon, että ihmisillä on varaa valita. Kääntäen asian voi toisaalta ilmaista myös niin, että ihmisillä ei ole varaa käydä jokaista tapahtumaa läpi. Ja miten voisikaan olla, kun helmikuusta lokakuuhun on yksi animetapahtuma kuukautta kohden (jotka vieläpä sijaitsevat ympäri Suomea), kuten Nixu Mangotarhan postauksessaan totesi?

On siis pakko päättää mihin tapahtumiin menee ja mihin ei mene. Valinta on pakko tehdä jollain perusteella. Luultavimmat syyt ovat

1) etäisyys,
2) hinta,
3) ohjelmatarjonta ja
4) kuinka moni kaveri tulee.

Yhtä selvää on, että nämä syyt eivät ole tärkeysjärjestyksessä, koska niiden järjestys saattaa vaihdella henkilöstä riippuen.

Eri ihmisryhmät kuitenkin arvostavat erilaisia asioita. Tämä on mielestäni itsestäänselvyys, mutta jostain syystä tätä ei tunnu kovinkaan moni ainakaan Suomen coniskenessä ymmärtävän – ainakaan tulokset eivät juuri puhu puolestaan. Tapahtumia koetetaan yhä tehdä mahdollisimman laajalle ihmisjoukolle, tuloksista välittämättä (eli täysin päinvastoin kuin mitä tässä Parantaisen kirjoituksessa ehdotetaan ratkaisuksi). Valitettavasti tämä johtaa ennemminkin vammaisiin sekasikiöihin eikä “best of both worlds”-tyyppisiin tehohybrideihin. Näkyvin esimerkki tästä on Finncon-Animecon (scifitapahtuma + animetapahtuma), joka ei tunnu miellyttävän ketään kunnolla.*

Ainakin scifipuolen järjestäjät virallisesti uskovat scifistien ja animeharrastajien saumattomaan yhteiseloon, esimerkiksi tämän vuoden Finncon-Animeconin ohjelmalehden tervetulosanoista löytyy seuraava helmi:

“Perimmäinen syy Finnconin ja Animeconin yhteiseloon on kuitenkin säilynyt ennallaan näiden kuluneen kymmenen vuoden aikana. Suuri osa animesta ja mangasta on spekulatiivista fiktiota – ja vastavuoroisesti suuri osa spekulatiivisesta fiktiosta on animea ja mangaa. Niitä harrastavat suuressa määrin samat ihmiset. Haluamme tarjota elämyksiä niin molemmista aihepiireistä kiinnostuneille kuin sille toisellekin porukalle. Pitäkää lystiä!” -Jukka Halme, Topi Toosi ja Eemeli Aro.

Joo. Ei kai siinä mitään, mutta kun scifiharrastajat ja animeharrastajat ovat suurimmaksi osaksi kuitenkin täysin eri harrastajaryhmiä* jotka yksinkertaisesti eivät sekoitu keskenään.

Hieman paremmin on toiminut Tracon (Roolipeli- + animetapahtuma), ehkä johtuen siitä, että se tehtiin alun perinkin yhteistapahtumaksi, toisin kuin Finncon-Animecon. Merkit ovat kuitenkin näkyvissä. Pikkulinnut lauloivat, että viime Traconista jäi MTG-turnaus pois, koska sen potentiaaliset järjestäjät kokivat, että kyseessä on animetapahtuma tai ainakin he kokivat sen liikaa animetapahtumaksi.

Tapahtumalla voi olla maksimissaan yksi kohderyhmä tai sillä ei ole yhtään kohderyhmää. Kohderyhmä voi olla “animeharrastajat jotka harrastavat myös scifiä” tai “scifiharrastajat jotka harrastavat myös animea”, mutta se EI voi olla “animeharrastajat ja scifiharrastajat” tai “animeharrastajat jotka harrastavat myös scifiä ja scifiharrastajat jotka harrastavat myös animea”.

Voi ei, jotain NGE:n syväanalysointia! Ei kai nyt sellaista voi coniin haluta!?

Kyseessä ei kuitenkaan ole vain eri kiinnostuksen kohteista johtuva ongelma, vaan konflikteja aiheutuu jo saman fandomin sisällä, kuten yllä oleva Anikista otettu kuva osoittaa: eri “kehitysvaiheissa” olevia harrastajia kun kiinnostaa aivan erilainen toiminta. Nämä harrastajaryhmät saattavat ehkä mahdollisesti sietää toisiaan, mutta tosiasia on, että 14-vuotiaalla fanitytöllä on hyvin vähän yhteistä parikymppisen sarjojen alkuvideoita syväanalysoivan akateemisen neitosen kanssa. Ainakaan uusia parhaita kavereita nämä tuskin toisistaan saavat (pahoitteluni, jos Aranan uusin kaveri on kuin onkin 14-vuotias fanityttö). Ja sietämisenkin kanssa saattaa useiden kohdalla olla vähän niin ja näin – tähän tuskin tarvitsee sanoa muuta kuin “Caramelldansen”.

Tapahtuman järjestäjän tulee siis osata tehdä tapahtumastaan sellainen, että se vetoaa erityisesti tiettyyn harrastajaryhmään. Tämä tulee pitää kirkkaana mielessä, sillä pikkusormen antamisella on paha tapa viedä koko käsi – esimerkit Finncon-Animecon ja Tracon (sekä viime viikonloppun järjestetyn Assemblyn muuttuminen todellisesta demoskenetapahtumasta pelifestivaaleiksi…) puhuvat karua kieltään siitä, mitä tapahtuu kun kohderyhmästä ei olla selvillä.

…pelitapahtuma?

Vaikka esimerkiksi Desuconiin on sinänsä tervetullut kuka tahansa, joka on valmis maksamaan pääsylipun hinnan, kenellekään tuskin on salaisuus, että Desuconin ydinkohderyhmä ovat 15 – 25 -vuotiaat elitistiharrastajat. Tapahtumaa tehdään heidän ehdoillaan ja se näkyy myös ohjelmatarjonnassa. Jos Desuconin kohderyhmää tulevaisuudessa muutetaan, sitä luultavammin tarkennetaan laajentamisen sijaan. Desuconin ei ole tarkoitus olla “vähän kaikkea vähän kaikille”-tapahtuma, vaan “parasta mahdollista tälle tietylle ihmisryhmälle”-tapahtuma. Yleistapahtumillekin on varmasti kysyntää, mutta jos kaikki ovat yleistapahtumia, ei niistä yksikään erotu joukosta.

Pointteja coninjärjestäjille:

Jokohan Suomen animetapahtumien määrä alkaa riittää?

Tänä sunnuntaina oli vuorossa uusin tulokas tapahtumakartalle eli Cosplay Gaala, joka vaikutti olevan Desuconin järkkärien sivuprojekti. Lähdin tapahtumaan oikeastaan vain, koska kaipasin jonkinlaista taukoa työssäkäynnin rutiiniin enkä odottanut oikeastaan mitään. Ihan hyvä, sillä muuten olisin varmaan pettynyt. Koko tapahtumaa hallitsi lähinnä säätö ja vasurilla tekeminen, ja mieleen tuli, tarvittiinko tätä tapahtumaa loppujen lopuksi ollenkaan.

Saavuin paikalle siinä puoli kahdentoista aikaan katsomaan FFFightia. Kyseinen ohjelmanumero ei kuulu suosikkeihini enkä oikein ymmärrä sen viehätystä hyvinkään tehtynä, mutta tämä fight oli melkoisen laimea esitys. Osallistujat tekivät jotain heiluntaa/hyökkäyksiä lavalla ja Visual Gayn porukat hengasivat lavan nurkassa ja soittivat Naruton soundtrackia, koska eivät itse jaksaneet (?) soittaa kuin muutamassa fightissa. Kohottelin kulmia, sillä vaikka Desun fightiin verrattuna showmeininki oli kaukana – tässä ei paljon mieltä tai meininkiä ollut. Joo, Desussa kokeiltu ennakkoilmottautuminen fightiin näyttää olevan hyvä idea, silloin ainakin fightaajat miettivät etukäteen mitä tekevät eikä koko homma ole myötähäpeää aiheuttavaa.

Cosplay Gaalassa oltiin ihan Kujalla.

Cosplay ja cosplaykisat olivat kai tapahtuman pääpointti, mutta kummallakaan saralla ei erityisesti juhlittu. Ihmisiä ei muutenkaan ollut paikalla paljon eikä hienoja asuja senkään vertaa. Suurin osa tapahtumassa nähdystä cosplaysta oli vanhaa, jo Anime- tai Desuconissa nähtyä, ja uusia asuja oli paikalla vain kourallinen. Kisoissa käytetty WCS:n tuomarointimalli on hiukan kyseenalainen. Nyt, koska pisteytys painotti esiintymistä, yksilökisassa palkittiin useampi keskinkertainen asu ja usea hieno asu jäi palkinnoitta. Esiintymisen painottamisesta oli toki maininta tapahtuman nettisivuilla, mutta kannatan enemmän USA:n kisojen mallia, jossa palkitaan best in show erikseen (esiintyminen ja asu) ja sitten craftmanship-palkinnot niille, jotka eivät esiinny, mutta joilla on hieno asu. Cosplay kuitenkaan ei ole larppausta, jota esiintymistä ei saa liikaakaan painottaa – asut ovat se harrastuksen pääasia.

Animeconiin verrattuna Cosplaygaalan skitit olivat huomattavan erilaisia. Nämä skitit olivat eri tavalla mietittyjä ja mitään yaoikortteja tai vanhoihin suomidubbehin perustuvia yhden vitsin juttuja ei varsinaisesti ollut. Ihan virkistävää ja minusta oli erityisesti hienoa, että vakava skitti voitti ryhmäkisan pääpalkinnon. Vakavia skittejä tehdään liian vähän, huumori on toki hauskaa sekin, mutta kun Animeconissa on kaksi vakavaa skittiä kahdestakymmenestä, toivoisi näiden valtaavan enemmän alaa. Huumori on tietysti helpompaa sikäli, että siinä ei ainakaan ole riskiä tehdä itsestään tahattomasti pelleä ja skitistä vahingossa hauskaa, kuten vakaville skiteille voi joskus käydä. Toisaalta huumoriskitti, jolle kukaan ei naura, on sekin melko painajaismainen kokemus niin esiintyjille kuin yleisöllekin.

Cosplaykisojen juonnot olivat taas liian pitkät. Periaatteessa juontajat olivat hauskoja, in character ja ihan luonteviakin, mutta välijuonnot olivat kaikki aivan liian pitkiä ja alkoivat kyllästyttää päivän loppua kohden. Liian paljon mitä tahansa kun on liikaa. Eri kisoille olisi vaikka voinut hankkia eri juontajaparit. Samat läpät alkavat kyllästyttää, olivat ne sitten ”pointti!” tai tyrnimehuläpät. Varsinkaan ryhmäkisaajilta ei olisi välttämättä tarvinnut kysyä mitään, sillä random haastattelusessiot eivät olleet kovin mielenkiintoisia (”no miks valitsit tän hahmon” ”no se vaan kolahti” tason verbaaliakrobatiaa) ja katkaisivat kisan rytmin ikävästi.

Ryhmäskaban palkinnot menivät oikeisiin osoitteisiin.

Yleisestä säädöstä on pakko mainita sananen, vaikka taas(kin) tunnen suuren osan järjestäjistä eikä kavereita ole kiva kritisoida. Monesta hommasta kenelläkään ei ollut mitään tietoa ja järjestäjät joutuivat huutelemaan lavalle juontajille, tuomaristolle, kisaajille ja ties kenelle eikä informaatio tuntunut kulkevan. Näin pienessä tapahtumassa ei pitäisi olla mahdotonta saada kaikkia (20 henkeä? 30?) järjestämisessä mukana olevia tietoisiksi aikatauluista ja käytännöistä. Eri asia sitten jossain 15 000 hengen tapahtumassa, mutta 500 hengen pikkutapahtumassa ei oikein ole mitään tekosyytä yleiselle säädölle ja vähän sinne päin tekemiselle, joka välittyi kyllä yleisöönkin asti. Vielä, kun suurin osa järjestäjistä ei ole ensikertalaisia ja on mukana järjestämässä paljon isompiakin tapahtumia.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Suomen conskenen lakipiste on saavutettu. Kaikissa tapahtumissa on samat naamat, samat asut ja järjestäjätkin tekevät vain jotain sinne päin. Tällaisessa ilmapiirissä kannattaisi ehkä keskittyä tekemään vähemmän tapahtumia kunnolla kuin pikkutapahtumia ”vähän nyt vaan jotenkin räkäistään kasaan” kuukauden välein. En ole yhtään sen parempi, sillä minunkin naamani näkee lähes joka conissa ja päällä oli vanha cosplay vuoden takaa.

Tai ehkä olen vain vanha scifisti, jolla on ikävä puheohjelmaa ja baariin puimaan avaruusoopperaa ja fysiikan lakeja.