Kun kuukautiseni alkoivat 11-vuotiaana, juoksin lähikauppaan ostamaan kuukautissiteitä. Samalla mukaan tarttui Haruka Fukushiman Orange Planetin viides eli viimeinen osa. Millainen kokemus Orange Planet sitten oli?

Sanonpa vaan, että ei helvetti. Mutta sitä ennen – miksi tein sen?

Minulla on taipumus ostaa pikkutytöille suunnattua ihmissuhdehöttömangaa kaiken ihmisten räjäyttämisen, silpomisen ja muuten vaan turpiinvedon (Vagabond, Naruto, Nep Ece, Hirviöprinsessa Hime, englanninkieliseltä puolelta vielä aika paljon muuta) vastapainoksi. Hyllyyn on tullut hankittua niin Tokio Moumout, Instant Teenit (suom. Pika-aikuinen) kuin Full Moonitkin. Uskottelen itselleni, että makuni kehittyy monisyisemmäksi myös tällaiseen ~toisenlaiseen~ tavaraan tutustumalla kuin mitä se olisi ilman sitä. Joskus se tuottaa ihan hyviä tuloksia, esimerkiksi Full Moon on ihan jees shoujomanga millä tahansa mittapuulla, Sugar Sugar Runesta puhumattakaan. Sen lisäksi shoujomangassa käytettävät piirrostyylit ovat yleensä kivan pikkutarkkoja – esimerkiksi Arina Tanemuran tyyli eroaa Eiichiro Odan tyylistä kuin Haruko Momoi Norio Wakamotosta.

…kuten sanottu.

Ja sitten aina välillä tulee vastaan Orange Planetteja. Kuten Bubun pitämä esitelmä Helsingin mangapäivässä kertoi, Orange Planetin juonesta on vaikea sanoa mitään, koska sitä ei oikeastaan ole.

Tiivistän sen tässä:

Rui tykkää Eisukestä, mutta Rui tykkää myös Tarousta. Tarou on Ruin lapsuudenystävä, mutta Eisuke on – ehkä – Ruin ensi-ihastus ajalta kun Rui oli ~7-vuotias. Ainakin Eisuke näyttää pikkasen tältä!! Kummasta Rui tykkääkään ihan aikuisten oikeesti?????????? Siis niin aikuisten oikeesti kuin joku yläaste-/lukioikäinen tyttö voi aikuisten oikeesti jostakusta tykätä.

Insert 5 osaa TYKY TYKY NYYH TYKKÄÄNKÖ TOSTA KYLLÄ TYKKÄÄN ENPÄS TYKKÄÄKÄÄN EIPÄS JUUPAS TYKY TYKY NYYH VIIL.

Jooh.

Edit:

19:29 <kekimmo> kuuti: ”Rui tykkää Eisukestä, mutta Rui tykkää myös Eisukesta”
19:29 <kekimmo> mikäs tuossa on ideana? :P
19:33 <KUUTI> oho fffff
19:33 <KUUTI> oli niin mindfuck et kun korjasin toisen kohdan niin failasin toisen
19:33 <KUUTI> ei noita fukushiman hahmoja muutenkaan erota toisistaan

Kun Bubu oli viime viikonloppuna Tuskac… Tsukiconissa, katsoin minä kotona Bakemonogataria. Ja voi saatana, jos kaikki anime olisi niin hyvää kamaa, niin minä en tekisi yhtään mitään muuta kuin vain katsoisin animua.

Koyomi Araragi on lukiolaispoika, mutta myös ex-vampyyri. Eräänä päivänä koulussa tämän luokkakaveri, Hitagi Senjougahara, kaatuu – tai oikeastaan tippuu – tämän syliin. Koyomin yllätykseksi Hitagi ei paina mitään. Vampyrismistä parannettuna Koyomi hoksaa, että kyseessä on ~yliluonnollinen ilmiö~ ja yrittää penkoa, mistä moinen johtuu. Kiitokseksi Hitagi nitoo Koyomin posken. Siis nitojalla :FFF. Muutoin sarja kulkee about näin: Koyomi törmää tyyppiin jota vaivaa jokin ~yliluonnollinen ilmiö~. Koyomi yrittää selvittää mistä asia johtuu ja menee pyytämään apua hänet parantaneelta äijältä, joka kertoo mitä pitää tehdä. Koyomi organisoi tyypin parantamisen. Rinse and repeat sarjan loppuun asti. Yhden arvoituksen ratkaiseminen vie kaksi tai kolme jaksoa. Ohessa Koyomi pokaa/koettaa pokata tyttöjä jotka hinkuvat/eivät hingu/eivät tiedä hinkuvansa Koyomin housuihin. Lista tytöistä Novan blogissa.

Kuulostaa aika tylsältä. Kuvauksessa ei ole oikeastaan mitään sellaista, mikä saisi olettamaan, että sarja olisi millään tavalla erilainen kuin mikään muukaan yliluonnollisilla asioilla leikkivä haaremianimun poikanen. Mutta se toteutus! Bakemonogatarin on ohjannut Akiyuki Shinbo (mm. Sayonara Zetsubou-sensei, Nanoha, Hidamari Sketch, Moonphase, Natsu no Arashi…) ja muuten puikoissa pyörii Studio SHAFT, minkä pitäisi ainakin joillain saada niinsanotusti shafti pystyyn ja jäykäksi. Shinbo + SHAFT -kombinaatio antaa graafisen ilmeen, joka poikkeaa reilusti ”perusanimesta”. Värit ovat murrettuja ja hiusten värityksessä kikkaillaan välillä Gankutsuou-tyyliin. Äänimaailma koostuu suurelta osin ambientmaisista hurinoista ja piippailusarjoista. Tekijöillensä uskollisesti liikettä ei käytetä paljoa. Itse asiassa suuri osa Bakemonogatarista on pelkkää hahmojen keskustelua ja näiden oheistekemisiä. Sarjan pointti onkin hahmojen vuorovaikutuksessa, ja se onkin Bakemonogatarin ehdottomasti vahvin osa-alue. Hahmojen käsikirjoitus toimii ja dialogi onnistuu olemaan ihan oikeasti hauskaa.

Bakemonogatari onnistuu olemaan samaan aikaan erittäin tyypillinen että epätyypillinen anime. Tyypillisen siitä tekee se, että se on äärimmäisen hahmovetoinen: Bakemonogatarissa ei ole oikeastaan minkäänlaista kantavaa juonta sarjan episodimaisen luonteen vuoksi, paitsi Koyomin ja Hitagin ”boy meets girl” -rakkaustarina. Toisaalta kaikki muu on joko loppuun hiottua (dialogi, hahmojen käsikirjoitus) tai tavallisuudesta poikkeavaa (värimaailma, esitystapa). Bakemonogatari onnistuu vieläpä olemaan samaan aikaan viaton, söpö, väkivaltainen ja jopa eroottinen – varsinkin lopun autoajelukohtaus on, kuvalautatermiä käyttääkseni, ”tulin sankoja”-materiaalia. Hitagi Senjougahara, fap fap fap. Ei sillä että kiihottuisin nitojista, vaikka pari omistankin.

Jos hyvinä puolina Bakemonogatarissa on Akiyuki Shinbo, SHAFT ja ensiluokkainen toteutus, niin sen huonoina puolina on Akiyuki Shinbo, SHAFT ja hutilointi. Shinbo + SHAFT -yhdistelmä tuottaa niin omanlaistaan jälkeä, että jos tyyli ei iske, Bakemonogatari aiheuttaa välittömän oksennusreaktion. Ongelma on myös se, että Shinbo ja SHAFT ovat pitkälti yhden tempun poneja: kun on nähnyt yhden tällä yhdistelmällä tehdyn animen, on nähnyt ne kaikki. Bubu raportoi välittömistä samankaltaisuuksista Sayonara Zetsubou-sensein suuntaan (jonka toteutuksesta vastaa – Shinbo ja SHAFT!). Asiaa ei auta se, että Koyomin ääninäyttelijä on Hiroshi Kamiya, joka vastaa myös Sayonara Zetsubou-sensein päähenkilön, Nozomu Itoshikin, äänestä. Hutilointi taas viittaa Bakemonogatarin 10. jaksoon, jossa koko sarjan ajan tutuksi tulleet, ruudussa välähtävät, värejä tarkoittavat kanjimerkit ko. värisellä taustalla viipyvät ruudussa huomattavan kauan – niin kauan, että animointi- ja aikatauluongelmat tulivat selviksi. Heh, SHAFTin sivuilla kuulemma luki jokin aika sitten ”PALKATAAN ANIMAATTOREITA, NOPEASTI”. En ihmettele.

Joka tapauksessa Bakemonogatari jätti kokonaisuudessaan erittäin positiivisen fiiliksen. Näiden helmien toivossa sitä jaksaa joskus kahlata läpi jotain… keskinkertaisempaakin ainesta. Bakemonogataria tulee itse asiassa vielä lisää. Vaikka TV-animu on loppu, ensimmäinen kolmesta nettiosasta pitäisi pärähtää eetteriin 28. lokakuuta eli lähipäivinä. Sitä odotellessa.

Unohtakaa kaikki, mitä ikinä nillitin Animeconeista, Cosplaygaalasta, Tampere Kupliista, aiemmista Tsukiconeista tai mistään tapahtumasta tässä maassa. Kaikki ne on erittäin laadukkaasti järjestetty verrattuna tämän vuoden Tsukiconiin.

En edes tiedä, miten kirjoittaisin koko tapahtumasta, sillä massiviista MULTIFAILIA on vaikea kuvailla tarpeeksi eeppisesti. Olisi helppoa listata, mikä kaikki tässä conissa pissi, mutta niitä listauksia löytyy mm. galtsupäiväkirjoista riittämiin – en siis toista itsestäänselvyyksiä ja samaa, minkä sadat muutkin paikan päällä olleet totesivat. Jos jopa minua huomattavasti vähemmän kyyniset ja helpommin miellytettävät nuoret ernut listaavat toinen toisensa perään ”tsuki oli huono con, onneks oli kaverit siellä niin oli ihan kivaa lopuks”, niin tämä con oli ihan oikeasti aika helvetin huono.

Yaoita ja akatsukihattuja, näitä nyt on joka conissa… muttaaah...

Onneksi en maksanut itseäni sisään tai joutunut jonottamaan siellä ulkona useita tunteja, kuten useimmat. Minulla oli nimittäin jos jonkinmoista nakkia viikonlopulle. Yleensä, jos tapahtumissa joutuu päivystämään jonkun järjestön tai conin tiskillä, se on blergh, koska se aika ollaan ”töissä”, eikä pääse pitämään hauskaa. Tsukiconissa olin erittäin kiitollinen tuolista tiskin takana sekä edes jostain tekosyystä, millä pystyin perustelmaan itselleni, miksi olin paikalla: ”no, pitäähän mun auttaa kavereiden forumia/kavereiden conia”. Ilman nakkeja olisin ehkä hypännyt parvelta ja toivonut nopeaa tuskani lopettamista. Vieläkin enemmän ottaisi päähän, jos olisin panostanut vaatteisiini tai cosplayasuun tai mihinkään muuhun kuin läsnäoloon, tämä con ei todellakaan ollut sen arvoinen. Oikeasti säälin kaikkia niitä, jotka maksoivat lipun sisään, täysin viemäriin mennyttä rahaa.

Ehkä eniten mieltäni jäi mietityttämään paikalla olleiden japanilaisten bändien saama kohtelu. Organisoivana tahona conissa oli Jrocksuomi, joka olettavasti osaa hoitaa keikka-asiat, sillä j-bändejä lappaa Suomessa aika usein, ilmeisesti järjestelyt eivät siis ole pissineet ainakaan tätä ennen. Nyt… toivon vain, että kaukomaan vieraille fail ei näkynyt mitenkään tai että edes bändiasia oli hoidettu kunnolla, sillä huhu Suomesta kökkönä paikkana saattaa Japanin piireissä levitä liiankin helposti, ja se vaikeuttaa muidenkin conien mahdollisuuksia saada vaikka kunniavieraita.

En tarkoita tuota Rorschach-cossaria vaan sitä, että JONON PÄÄ OLI TUOLLA JOSKUS KELLO KAKSI ILTAPÄIVÄLLÄ, jolloin kuva on otettu

Minulla oli tuolissa istuskellessani paljon aikaa pohtia. Tuli ikävä Glorialle, Paasitorniin ja ties minne auvoisampiin päiviin. Ennen sentään järjestäjiä kiinnosti ja kai edes yritettiin. Huonoista puitteista ja lähtökohdista huolimatta haluttiin tehdä se, mitä voitiin. Nyt järjestäjät eivät vastanneet maileihin tai yhteydenottoihin eikä kukaan tiennyt mistään mitään, ja asiat olisi VOINUT saada toimivaksi yrittämällä edes vähän – esimerkiksi Paasitornin conia ei olisi voinut pelastaa millään, Paasitornia rakennuksena kun ei voi paremmaksi muuttaa. Voimala taas olisi kaivannut vain lavan oikeaan paikkaan, myyntipöydät ja hälinä pois ohjelmalavojen edestä, ei kahta ohjelmalavaa lähekkäin, lisää lipunmyyjiä… kaikki fail olisi ollut korjattavissa suhteellisen helpolla maalaisjärjellä ja järjestäjien välisellä kommunikaatiolla. Leväperäisyydestä on viikonlopulta hassuja esimerkkejä. Tsukissa oli karun hallin koristeena hurjat kaksi ilmapalloa ja viikonlopun paras juttu tuli erään infovänkärin suusta (iso kasa myötätuntoa kaikille Tsukin vänkäreille, ei varmasti ollut kovin kiitollista duunia): ”Älä meiltä kysy, me täällä infossa tiedetään conin asioista kaikkein vähiten”.

Desun ja Bakan yhteiseloa. Menkää niihin. Ne ovat kivempia.

Jotenkin toivon, että nyt kun Suomessa on nähty se oikea pahin mahdollinen tilanne, todellinen kökköcon, niiden truu pelle-ernujen ja animeskenen ääliöiden arvostus muita coneja, niissä järjestettyä ohjelmaa ja ihan pikkuasioita kohtaan nousee. Vaikka niin, että muissa coneissa laitetaan vessassa käsipaperit roskikseen eikä roskiksen viereen.

Ai joo, vinkiksi, jos ensi vuoden Tsuki on samaa tasoa, annan kaikille neuvon. Vaikka nimeni piti olla listoilla, joissa lukee, kenen pitäisi päästä sisään coniin maksamatta, lipunmyyntivänkäreillä ei tuota listaa ollut. Pääsin kuitenkin jonon ohi sisään, koska hyväntahtoiset vänkärit uskoivat, kun sanoin, että olen järjestämässä sitä ja tätä pöytää. Kokeilkaapa marssia ilmaiseksi jonon ohi sisään inttämällä, että olette auttamassa tahoa xyz. Tsukin järjestäjiä ei kiinnosta kuka heidän coniinsa kävelee ilmaiseksi, miksi sinuakaan pitäisi kiinnostaa?

Junichi Sato on eräs lempiohjaajistani ja mahou shoujo lempigenrejäni (olen jopa katsonut jotain 150+ jaksoa Precurea, apua), joten olin keväällä tietysti innoissani, kun Umi Monogatari julkistettiin. Xebec animoimassa ja tarina, joka perustuu pachinko-peliin (?!) ei luvannut mitään erityistä parhautta, mutta kun ohjaajana on mies, joka on myös Princess Tutun, Sailor Moonin, Arian ja Kaleido Starin takana, annoin itselleni luvan odottaa jotain kohtuulaadukasta.

Tarina on perushuttua: meillä on kesäinen, auringonvalossa kylpevä idyllinen saari ja sen ympärillä meressä asuvia meren ihmisiä. Eräänä kesänä saarella asuva Kanon ja merenneito Marin ystävystyvät ja saavat kuulla olevansa taivaan ja meren papittaret. Heidän pitää yhdessä pelastaa maailma pahalta Sednalta, joka haluaa hukuttaa sen pimeyteen. Asiaankuuluvat tietysti henshinit ja taikatyttöasut. Eli joopajoo, eläin-sidekickinä on kilpikonna meriteemaan sopien, Marinilla normaalina asuna kivan paljastavat bikinit ja mukana on vielä Marinin pikkusisko Urin samanlaisissa pikkupikkubikinissä pedokiintiötä täyttämään. Hyvältä kuulostaa.

Ensimmäinen kolmannes sarjaa onkin aika juustoa. Tarina etenee taikatyttökaavalla joka viikon vihollisineen (Sednan korruptoimia mereneläviä – tässä jaksossa pusukala, seuraavassa katkarapu!) kuin oppikirjatapaus. Lisänä on sopivassa määrin sitä, kun Marin pyllistelee bikineissä, hiukan slapstick-huumoria ja hiiiiiidaaaaasteeeeempoisuuuuutttaaa. Umi Monogatarissa on paljon samaa kuin Ariassa: sarjassa ei periaatteessa tapahdu yhtään mitään. Alkupuoliskolla se on huono asia, koska se vähäinen olemassa oleva juoni etenee tässä genressä aiemmin tallattuja latuja kuin oppikirjatapaus, eikä katsoja ole edes vielä ehtinyt kiintyä hahmoihin. Tarinaa kannattaa oikeastaan vain huumori, nätti animaatio ja kiva hahmosuunnittelu, mikä ei kuitenkaan ihan riitä pitämään hommaa pinnalla.

Onneksi Umi Monogatari parantaa loppua kohden: joka jakso on parempi kuin edellinen jaksosta viisi alkaen. Sato Junichi osaa kertoa suuristakin tunteista ilman, että kerronta muuttuu ylimelodramaattiseksi ja samalla tahattoman hauskaksi. Vaikka juoni onkin hiukan ennalta-arvattava, hahmonkehitys on loistavaa ja hienosti kuvattua, ja hahmoihin kiintyy. Kanon pimeine sydämineen on ehkä loistavimpia ja omaperäisimpiä päähenkilöitä mahou shoujossa aikoihin, ja sekä samaistuin että symppasin tyttöä aika tavalla. Kanon on hahmona vaikeasti kuvailtava ja oikeasti moniulotteinen. Marin on se perinteinen itkupilli taikatyttöpäähenkilö, jolla on suuri sydän, muttei paljoakaan aivoja tai maalaisjärkeä. Marin itkee paljon, mutta se ei kuitenkaan tunnu rasittavalta alun jälkeen – ja jopa Marinin ryöstöviljelemä, joka toiselle vastaantulijalle alussa julistettu ”Aishiteruuu!” saa tipan linssiin viimeisissä jaksoissa. Miten Sato Junichi sen tekee? Sama lausehan se on ollut koko ajan!

Animaatio on nättiä ja taistelukohtauksissakaan ei ole säästelty. Varsinkin merenalainen maailma on kaunis ja taustat tyylikkäät. Valitettavasti musiikkia en kuitenkaan voi ylistää. Sarjan musiikki on kokonaisuudessaan chillailuun sopivaa hissimusiikkia. Slice of life – kohtiin pianonpimputus sopii, mutta kun tarinan panokset nousevat ja meno kovenee, rentouttava jazzpimputus ei sovi oikeastaan mihinkään ja latistaa tunnelmaa. Äänimaailmaan tottuu niin, ettei se enää haittaa niin paljon kuin alkujaksoissa, mutta musiikin sopimattomuus lisää fiiliksiä siitä, että ne viikon hirviö – kohdat on yritetty pakolla istuttaa sarjaan, johon ne eivät sovi. Loppupäätä kohden varsinaista perinteistä taikatyttöilyä on vain nimeksi, ja hyvä niin – ne kohtaukset eivät kerta kaikkiaan istu sarjan hitaaseen tyyliin.

Seiyuutyöskely sen sijaan on erittäin laadukasta. Kanonin seiyuu Minako Kotobuki on kertakaikkiaan loistava uusi äänilahjakkuus. Sivuhahmo Ooshima (Aki Toyosaki) varastaa jokaisen kohtauksen, jossa esiintyy, ja kokeneet Yui Horie ja Miyuki Sawashiro tekevät laatutyötä Urinina ja Kojimana. Sarjan hyödyntämä huumori on useammin visuaalista kuin äänimaailman avulla toimivaa, mutta varsinkin Ooshiman kohtaukset ovat ratkiriemukkaita, koska kuva ja ääni toimivat niin hyvin yhteen. Kanonin suuttumista on myös hauska katsoa, koska ylivedetyt mustat pilvet ja ”paha aura” -kuvastot ovat sekä hauskoja että hieman surullisiakin, kun muistelun kautta katsoja oppii syyt Kanonin käytökselle.

Umi Monogatarista jäi lämmin, mutta hieman surullinen olo. Sarjan onnellinen ja silti hieman haikea lopetus oli komea ja tyylikkäästi toteutettu ja ohjattu, mutta tällä sarjalla olisi ollut rahkeita olla jotain vieläkin parempaa. Lyhyiden kesäsarjojen kastissa Umi Monogatari kuuluu kuitenkin samaan perushyvään kastiin Someday’s Dreamersin ja Uta~katan kanssa, joissa molemmissa on paljon samaa tunnelmaa kuin tässä. Ihan jees, mutta ei suoraan lempparilistalleni pikkuvikojen takia.