Melkein kahden vuoden aikana olen kehittänyt jonkinlaisen päänsisäisen ohjenuoran siitä, mitkä jutut  postaan tänne ja mitkä omaan päiväkirjaani livejournalin puolella; ihan blogin alussa mitään tällaisia linjauksia ei ollut. Jostain syystä homma vain lipsui siihen, etten postaa tänne naamaani tai mitään kovin henkilökohtaista, vaikka minkään anonyymin kaikesta irtaantuneen ja fiksun elitistin esittäminen ei varsinaisesti ole ollut tavoitelistani kärjessä. Koska linjaukseni on alkanut tuntua nykyisin lähinnä rajoittavalta, postaan kokeeksi vähän siistittyä ja paremmin muotoiltua Tiukkaa Analyysiä (lue: retardia fanityttöilyä ja itsetutkiskelua) päiväkirjani puolelta. Pahoittelen, että joukossa on myös höpinää länsimaisesta viihteestä. Seuraavalla kerralla palaan taas kliiniseen anime/manga-arvosteluun, lupaan!

Ooh, tuo maidon ja hunajan maa, tvtropes

TvTropes on ollut alustaan asti yksi suosikkisivujani, koska pidän sarjojen komponenttien analysoimisesta ja sen miettimisestä, mistä hyvät tarinat oikeastaan koostuvat. Eräänä päivänä TvTropesia selatessani törmäsin silloin vasta lisättyyn tropeeseen nimeltä Technical Pacifist, joka herätti sekä naurua että pientä nolouden tunnetta. Elämänarvoni ovat kierrätyksen ja myllytyksen kautta peräisin niistä teoksista, joita kulutin ollessani vastaanottavaisessa iässä joskus 7-13 -vuotiaana. TvTropes ja Technical Pacifist ovat hyviä demonstroimaan tätä. Olen pasifisti, henkeen ja vereen – jos olisin sattunut syntymään mieheksi, olisin mennyt armeijaan, mutta palvellut aseettoman palveluksen luultavasti lääkintämiehenä. Minussa ei ole kovin paljon kapinahenkeä kapinoinnin vuoksi eivätkä instituutiot itsessään ole minusta pahoja (ts. miksi en olisi totaalikieltäytyjä, armeija ei instituutiona ole minusta mitenkään demoninen), mutta elämänarvoni ovat minulle kuitenkin äärimmäisen tärkeitä, enkä tingi niistä.

MacGyver, lapsuuteni idoli, on takuulla vaikuttanut ajatteluuni enemmän kuin ihan vähän. MacGyverhan ei koskaan tapa ketään, vain tinttaa heidät tajuttomiksi tai kehittää jonkin hienon virityksen ilmastointiteipistä ja kengännauhoista, jolla pahikset hoidetaan pois kartalta.  Siinä vaiheessa kun pääsin käsiksi Rurouni Kenshiniin, ensimmäiseen animesarjaan johon todella koukutuin, olin jo niin vanha, että elämänarvoni ja ideologiani olivat suunnilleen muotoutuneet. Tuskin fäppisin Kenshiniä niin paljon, ellei Kenshin olisi pyhästi päättänyt olla enää tappamatta ketään. Samaistun heppuun vähän liiankin hyvin ja sydäntäni kuristaa aina, kun Kenshin mätsää jotain pahista vastaan. Sellainen minäkin haluaisin olla! Taistella mahdottomia esteitä vastaan apunani vain Korkea Moraali ja sakabatou… ei kun siis säädettävä mittapipetti. Kemianopinnoistanikin voi muuten syyttää MacGyveria, siina sarjassa kun oli aina hienoja kemikaaleja ja pommeja! (Kuuti valitsi alansa Keanu Reevesin inspiroimana: insipiksensä kullakin…)

Fiktiossa pidän yleensä sellaisista hahmoista, jotka ovat kuin minä, mutta toisaalta myös sellaisista hahmoista, jotka ovat ja eivät ole. Aika universaalia varmaan: toisaalta haluaa jotain, johon samaistua, mutta täysin itseen nähden identtinen hahmo on yleensä tylsä ja rasittavakin. Anime ei ole yhtään sen oudompaa kuin mikään muukaan fiktio, jota kulutan. Lempihahmoihini kuuluvat Toward the Terran Jomy ja Code Geassin Suzaku menevät molemmat tähän pasifistilaatikkoon – ainakin sarjojensa alussa ennen sitä kuuluisaa hahmonkehitystä. Koska japanilaiset diggaavat harmaasävyistä, Terran Jomyn on pakko myöhemmin tinkiä periaatteista ja lähteä avoimeen sotaan, jossa listitään porukkaa kummaltakin puolelta, käytetään lapsisotilaita ja massatuhoaseita ja muuta jännää ja erittäin moraalista. Toward the Terran viimeisen jakson EEPPISESSÄ kaksintaistelussa Jomy saa mahdollisuuden voittaa vastustajansa ja ainoan enää tiellään seisovan miehen suoralla voimankäytöllä. Keith käskee Jomyä suoraan turhautuneena tämän pasifismiin: ”Käytä nyt niitä supervoimiasi ja tapa minut niillä, kyllä se sinulta onnistuu!” (vapaa käännös by allekirjoittanut.)

… Kunnon pasifistit eivät tietenkään sorru sen kaltaisiin helppoihin ratkaisuihin kuin vastustajan sydämen pysäyttämiseen superkyvyillä. Jomylla on kuitenkin luonteenpiirteitä, joita minulla ei ole eikä koskaan tule olemaan, mikä ehkä selittää, miksi minulla on kyseiseen heppuun ja kyseiseen animesarjaan niin suuri fiksaatio. Jomy on nimittäin hyvä johtaja ja perinjuurin kiltti. Samassa tilanteessa kuin Jomy oli, minä olisin kylmästi tehnyt Hitlerit ja ryhtynyt toteuttamaan apartheidia. Jos psyykkisiä voimia omistava Mu-rotu kerran on ihmiskunnan seuraava kehitysaste, on ilmiselvää, että Mut on tarkoitettu hallitsijaroduksi ja tavalliset ihmiset… no, niin. :F Usein minulla on hyvät tarkoitukset, mutta itserakkaana ja itsepäisenä ihmisenä kuvittelen aina, että itse olen oikeassa. Minut on helppo kuvitella oman älykkyyteni huumassa intoutumaan jostain ideasta, sokeutuen omasta ihmeellisyydestäni ja unohtamaan kaikki moraaliset sääntöni. Kaikesta pasifismilätinästäni huolimatta: antakaa minulle diktatuurivaltio ja takuulla vetäisin homman paremmin kotiin kuin Hitler!

Nniin

Pasfismifäppimiseni lisäksi minulla on taipumus tykästyä sarjoissa niiden päähenkilöihin. Narutossa lempihahmoni on Naruto, vaikka minut tuntevat varmaan kuvailisivat persoonani olevan lähempänä Sasukea. Kirkasotsainen, yksinkertainen ”meen läpi vaikka harmaan kiven” -ajattelu on minusta ihaltava luonteenpiirre kaiken kyynisyyden keskellä. Syy, miksi pidän Naruton kaltaisista hölmöistä shounensankareista, löytyy kuitenkin muualta. Sasuken tapaiset omasta erinomaisuudestaan ja omasta agendastaan vakuuttuneet hahmot eivät ole koskaan nöyriä tai pyydä anteeksi. Sasukellehan on Narutossa vaikeaa ellei mahdotonta myöntää, että Naruto on jo tämän tasolla taidoissa tai että Naruto saataisi – gasp  – olla jossain oikeassa.

Nöyrä sankari on sellainen hahmotyyppi, johon lankean kerta toisensa jälkeen. Kenshin on tästä se tyyppiesimerkki! Anteeksi pyytäminen on erittäin vaikea taiteenlaji ja siksi sankarit, jotka muuttuvat vain vahvemmiksi pyytäessään anteeksi, ovat minulle fiktiossa aina jotain, jonka edessä muutun sulaksi löllöksi. Heittopussihahmot, jotka pyytävät anteeksi päästäkseen pakenemaan vaikeasta tilanteesta, ovat tietysti asia erikseen ja sellaisia väheksyn yleensä aina ja kaikkialla, mutta nöyrät sankarit saavat minut puristamaan pöydän reunaa ja tuntemaan kuristavaa tunnetta rinnassa. Ei ole ihan sattumaa, että juuri Kenshin koukutti minut lopullisesti animeen. Fiktiiviset hahmot idoleina on tietysti nörtteyden huippu, mutta en ole koskaan väittänytkään olevani muuta kuin nörtti, pahinta luokkaa!

Toinen melko tyypillinen, toistuva ihastukseni on hahmotyyppi, joka aloittaa kirkasotsaisena sankarina ja muuttuu joksikin muuksi. Jo edellä paljon mainostamani Jomy on oppikirjaesimerkki; viattomasta pojasta kasvaa  siviilien hengestä välittämätön johtaja, jolla kuitenkin on ylväät tavoitteet. Ehkä kyseessä on jonkinlainen aikuiseksi kasvamiseen liittyvä juttu. Vaikka itse pyrin absoluuttiseen tiukkaan moraalikoodiin, jossa tarkoitukset eivät pyhitä keinoja, osa minua myöntää, että maailma ei kuitenkaan toimi niin. Missä viiva menee?

Noloista noloin kama esiin eli Code Geass ja Suzaku. Tämän kirjoitettuani se, että jollain tasolla sekä samaistuin että ihastuin (… kuulostaapa häiriintyneeltä) heppuun on ilmiselvää. Ulkoapäin Suzaku on perinteinen moralfag, kaikki tehdään sääntöjen mukaan ja tarkoitus ei pyhitä keinoja, mutta sisältäpäin poika on melkoisen sekaisin. Suzaku peittelee omaa huonoa omaatuntoaan leikkimällä puhtoista sankaria ja etsiytymällä tilanteisiin, joissa voisi kuolla sankarillisesti. Kohtalon ironiaa ja Sunrisen taattua juonenkehittelyä on tietysti se, että Suzakun itsetuhoisuuden tekee tyhjäksi ”elä!”-geasskomento. Lopulta Suzaku komennon vankina räjäyttää FLEIJAn (vastaa ydinohjusta, katso Nuclear Weapons Taboo), tappaa n+1 siviiliä ja pääsee irti sankarisyndroomastaan. Milläköhän pääsisin itse irti omastani? Vai onko siitä edes tarpeellista päästää irti ja tulisiko minusta seuraava Light Yagami empatiakykyni puutteen* vuoksi, jos lopettaisin mustavalkoisen moraaliajattelun?

* Minusta sekä Brokeback Mountain että Tulikärpästen hauta (ja muutkin vastaavat nyyhkyleffat) olivat kuolettavan tylsiä ja niiden päähenkilöt tyhmiä pölkkypäitä. Monille tämä on riittänyt todisteeksi empatian puutteesta. :D

Lienee paikallaan, että minä postaan sen vähän analyyttisemmän ja fiksumman jutun Haruka Fukushimasta. Tämä onkin muuten blogin lähes kaksivuotisessa historiassa ensimmäinen kerta, kun arvostelen samoja teoksia kuin Kuuti! Minun piti kirjoittaa joskus oma näkemykseni Code Geassista, mutta sitten se vähän jäi sille tielleen. minulla oli liian kiire metsästää fanficcejä ja yaoidoukkareita Katson tai luen aika harvoin samoja sarjoja kuin Kuuti; makumme osuu yksiin vain hyvin harvoin. Yleensä mitä pellempi teos, sitä varmemmin meistä molemmista on hauskaa headdeskata sille.

Haruka Fukushiman mangoja en ole yhtäkään omilla rahoillani ostanut, mutta olen kuitenkin lukenut arvon rouvan sarjakuvia Kuutia enemmän: tuli nimittäin joskus netissä lueskeltua niitäkin sarjoja, joilla ei suomijulkaisua vielä ole. Näin jälkikäteen herääkin kysymys, että miksi ihmeessä niin tein: en voi edes syyttää olleeni kännissä, koska en juo… no, kenties olin utelias ja halusin uskoa, että Haruka Fukushima voi kehittyä. Ja mainostettiinhan Kedamono Damonoa yurisarjaksi, joten piti tutustua jo ihan sillä itselleni aina mielekkäällä tyttörakkauden verukkeella. Huijaukseksi paljastui: Kedamono Damonon tyttö on onkin poika, joka vain öisin muuttuu pojaksi. Minua on petetty!

Paras Hakura Fukushima on ehdottomasti hänen ensimmäinen teoksensa Otona ni natts/Instant teen/Pika-aikuinen. Se on myös Fukushiman pidemmistä sarjoista ainoa, jossa on mukana selkeitä taikatyttöelementtejä ja jotain yliluonnollista. Pika-aikuinenkaan ei ole mikään täydellinen shoujomanga: alkuperäisen konfliktin ratkettua jo sarjan alkutaipaleella sarjaa pidennetään vähän keinotekoisesti, eikä koko sarjan ideakaan ole mikään omaperäisyyden riemuvoitto. Sarjat, joiden päähenkilötyttö kasvaa nätimmäksi ja isommaksi, ovat olleet taikatyttögenren (varsinkin ns. idolisarjojen, Fancy Lala, Creamy Mami, jne) perushuttua kasarilta asti.

HYI IIK PERVO HYI hih hassua

Pika-aikuisella on kuitenkin kaksi hyvää puolta verrattuna muuhun Fukushimaan: 1) se on tädin ensimmäinen pitkä sarja, joten siinä Fukushimalle tyypilliset tropeet ja kliseet nähdään ensimmäistä kertaa, joten ne ovat vielä uusia 2) yliluonnolliset elementit yleensä tekevät tylsästä kolmiodraamasta vähän mielenkiintoisemman, kun koko juoni ei ole tasoa tykkää/eitykkää. Tietysti suomijulkaisujen järjestyksessä Fukushimaa lukevalle tilanne on erilainen mitä kohtaan 1) tulee, minä luin Pika-aikuisen englanniksi vuosia sitten. Yhden pokkarin mittainen Meikkikeiju on oikeastaan Pika-aikuinen tiivistettynä yhteen pokkariin, siinä on samankaltainen juoni – tyttö muuttuu yliluonnollisin keinoin nätiksi. Yhdessä pokkarissa on se erittäin hyvä puoli, niin lyhyessä ajassa Fukushimalle tyypilliseen tykkääeitykkääeipäsjuupas-juonenkehittelyyn ei ehdi kyllästyä.

Kun Haruka Fukushiman hahmot itkevät, he tekevät niin koko sivun mitalta kaikista ruumiinaukoista NÄETKÖ NYT OLEN SURULLINEN UWAAAH. Huomatkaa myös kissankokoiset doki doki (tyky tyky) -äänitehosteet. No, ainakin se osaa piirtää kun yrittää, joku hyvä puoli edes.

Loput Fukushimat ovatkin sitten taattua juustoa. Minulla ainakin menee autuaasti sekaisin kaikki Orange Planetin, Cherry Juicen, AAA:n ja muiden hahmot. En oikein osaa edes kirjoittaa näille romcom-sarjoille toisistaan eroavia juonenkuvauksia. Kaikissa on jonkinasteinen kolmiodraama, lapsuuden ystäviä, IIK PERVOJA ja paljon tykytykyä äänitehosteina. Kaikki juonielementit mielikuvitusystävistä (Orange Planet) oppilaskunnan puheenjohtajien (AAA) kautta sisarpuoliin (Cherry Juice) on jo nähty ja tehty taidokkaammin joskus ysärillä. Wataru Yoshizumi vastasi sisarpuolista Marmalade Boyssa, Kedamono Damononkin genderbender-teema on nähty vaikka Ranma ½:ssa ja koulukomedioita kuten AAA mahtuu tusinaan neljätoista.

Fukushiman teokset unohtaa heti kun ne laskee käsistään. Vessalukemista etsivälle tämä voi olla hyvä asia; rahalleen vastinetta etsivälle ei. Itseäni rassaa eniten sanoman puute. En pidä teoksista, joilla ei ole mitään syytä olla olemassa, ja Haruka Fukushiman teoksilla ei ole – ne ovat samaa keskivertoa kouluihmissuhdejyystöä, jota löytää jokaisesta Ribonin tai Nakayoshin numerosta pidemmänkin ripulireissun viihdykkeeksi. Siihen, MIKSI Haruka Fukushima halusi kertoa meille juuri nämä tarinat, ei saa vastausta, vaikka lukisi tädin koko tuotannon. Meikkikeijun ja Pika-aikuisen kohdalla varsinkin olisi erittäin hyvin voinut pohtia nyky-yhteiskunnan nuorille asettamia ulkonäköpaineita tai sitä, miten lapset tuntuvat kasvavan nykyään liian äkkiä aikuisiksi, mutta Fukushima sivuuttaa nämä aiheet täysin ja tarjoaa vain hattarankevyttä shoujounelmaa, eikä sitäkään kovin taidokkaasti.

TYKY TYKY suuria tunteita ja nyyhviil

Haluaisin uskoa, että syy, miksi Haruka Fukushiman tuotanto on olemassa, on joku muu kuin rahanahneus ja halu myydä lisää sarjakuvia ja jotenkin rääpiä elanto kasaan, mutta idealistisuuteni ei riitä siihen. Tuomio: keskinkertaista mössöä, jolla raapia rahat pois hyväuskoisilta hölmöiltä.