Uudet Pokémon-pelit Grimdark ja Ragefest ovat täällä! No eivät – mutta kaverin luona käydessäni satuin huomaamaan tämän tyttöystävän japaninkielisen Heart Goldin ja muistin siinä, miten awesomeja Pokémon-pelit ovat. Kotiin palatessa olikin pakko kaivaa jo jokin aika sitten tilaamani Platinum muoveista esiin, iskeä DS:ään ja ruveta pelaamaan. Suomessahan Heart Goldia ja Soul Silveriä ei ole vielä nähty, vaan ne julkaistaan ilmeisesti maaliskuun lopulla (ainakin play.comin lupailee julkaisupäivämääräksi 26. maaliskuuta 2010).

Pelit ovat aina olleet minulle Pokémonin Se Juttu. Ei ole sattumaa, että Pokémonin GB-/Colosseumin SM-kisat v. 2000 pidettiin minun aloitteestani ja olin myös mukana järjestämässä niitä. Niihin aikoihin tuli myös pidettyä PokéOpisto-nimistä pokemonmatsaussivustoa, joka myös pääsi johonkin Lasten Maailma -lehteen, heh. Jutussa taidettiinkin todeta että ”PokéOpisto kuitenkin eroaa muista sivustoista siinä, että se ei ole mikään tavallinen fanisivu, vaan kovaa faktatietoa ja strategista osaamista sisältävä tietopankki”. PokéOpistoon idea oli tullut Azure Heights Pokémon Laboratorystä – sen foorumi oli aikoinaan kovinta kovaa, nykyään samaa virkaa taitaa hoitaa Smogon University.

Näin pelaajan näkökulmasta Pokémon on todella hämmentävä ilmiö, koska se ei tunnu tietävän mitä se tahtoisi olla. Pelit on suunniteltu kovaa strategista pelaamista varten – kovimmalla tasolla pelaaminen onkin tasapainoilua sen välillä, kuinka monta pistettä vastustaja on pistänyt tietyn pokémonin nopeuteen (ts. ”Saako vastustajan pokemon hyökkäysvuoron ennen minun pokemoniani?”) ja kuinka paljon sen hyökkäykseen (”koska vastustajan pokemon X oli nopeampi kuin pokemonini Y, sen hyökkäysvoima ei voi olla niin suuri että saisi tyrmättyä pokemonini Z kolmella iskulla vaan tarvitsee siihen ainakin 4″). Toisaalta vaikka sen pelimekaniikka kannustaa käyttämään kovimpia löytämiään pokemoneja ja valmentamaan näistä verenhimoisia tappokoneita, peli väittää ihan muuta. TV-sarjassahan on aina opetettu sitä, että ”pokemoneista pitää välittää” ja että pokemonit pitää ”kasvattaa rakkaudella”. Säälimättömänä juristina en ole koskaan ymmärtänyt tätä; peli ei nimittäin kannusta tuollaiseen käytökseen millään tasolla, paitsi yhdellä ”välittämislaskurilla”, smitä kuitenkin pystyy säätämään viemällä pokemoneja pelissä hierontaan ja muuta juttua. Mutta pelillisesti surullisinta on, että tuo pokemonin ”rakkausarvo” ei vaikuta kuin pariin hyökkäykseen, jotka eivät useinkaan ole edes mitenkään erityisen tarpeellisia… Ja nyt myös pelit ovat siirtyneet tähän höpönlöpön saarnaamiseen: Platinumissa tuli vastaan joku mimmi joka saarnasi että ”You shouldn’t judge a pokemon on if it’s weak or strong, because your love is what matters” tjsp. Ei helvetti.

Ongelma onkin siinä, että valitettavasti Pokemonia tehdään yhä lapsille, vaikka suuri osa niistä, jotka pelaavat sitä kilpailumielessä, ovat yleensä vähintään lukioikäisiä tai vielä vanhempia – mikä ei toisaalta yllätä, sillä Pokemon vaatii pelillisesti paljon alkuvalmisteluja (tiimin suunnittelua, oikeiden pokemonien pyydystämistä ja jalostamista, oikeiden liikkeiden opettamista, erityistä IV-treeniä…) ja pelissäkin pitää olla huomattavissa määrin strategista ja psykologista silmää (”Aikooko vastustaja vaihtaa pokemonia seuraavalla vuorolla? Jos, niin kannattaisiko minunkin vaihtaa? Vai hyökkäänkö toisella liikkeellä jonka oletan olevan erityisen tehokas seuraavaa pokemonia vastaan?”, ja niin edelleen). Harmi vain, että Rubyssä ja Sapphiressa mukaan tulleet pokemonien luonteet olivat lähinnä potku kilpailupelaajien nivusiin. Ei sikäli, etteivätkö ne toisi strategista syvyyttä, mutta kun pokemonien geenijalostus toimii vieläkin pitkälti arvalla, luonne lisää tähän vielä yhden kertoimen lisää – mikä siis käytännössä tarkoittaa, että käyttökelpoisia pokemoneja tulee harvemmin kuin ennen: vaikka geenit saisikin kohdalleen, väärä luonne voi tehdä pokemonista käyttökelvottoman vähentäessään esim. vähentäessään tämän fyysisestä voimasta 10%. Nintendo onkin seuraavissa peleissä tehnyt myönnytyksiä jalostamisen suhteen – mutta miksi pokemonien geenit eivät voisi periytyä Mendelin sääntöjen mukaan? Miksi luonteeseen ei ole mitään tapaa vaikuttaa? Toisaalta Nintendolla ei ole minkäänlaista insentiiviä ruveta kaavaa muuttamaankaan, koska se toimii eli rahaa virtaa kassaan. Saatanan saatana.

Onneksi Pokemonin fanikulttuuri kuitenkin kukoistaa ja piirtotaitoista porukkaa on vaikka kuinka. Internet-seikkailuiden lomassa on tullut kohdattua vaikka kuinka siistejä taideteoksia, joista ne kaikista synkimmät ja ”realistisimmat” – jos sellaista nyt pokemonin suhteen voi olla olemassakaan – ovat yleensä niitä hienoimpia. Enkä nyt tarkoita mitään Gardevoir-pornoa.

A wild GROUDON appeared! OH SHI-

Aijoo, Pokémonilla on Bubukuutille sikäli kohtuullisen suuri merkitys, että Kuuti ja Bubu ovat aikoinaan tavanneet erään Pokémon-foorumin miitissä…

Katsottuaan tarpeeksi animesarjoja jossain vaiheessa alkaa nyppiä se, miten ne kaikki ovat jotenkin … samanlaisia. Tylsiä. Tarkoitettu joko 12-15 -vuotiaille pojille (”musta tulee isona maailman paras leivänpaistaja/ninja/shamaani/go-pelaaja”) tai otakuille (”täs sarjassa ois söpöjä tyttöjä ja ne tekis jotain söpöö”).  Siksi katson mielelläni sarjoja, jotka jo kuvauksen perusteella kuulostavat ihan erilaisilta kuin mikään, mitä siihen mennessä on nähty, tai joilla on erikoinen visuaalinen ilme. Aoi Bungaku on hieman molempia. Tämä kunnianhimoinen 12-jaksoinen sarja sovittaa 6 Japanin kirjallisuuden merkkiteosta animemuotoon: joka tarinassa on eri ohjaaja, eri seiyuut, eri hahmosuunnittelija ja eri tyyli. 12 jaksossa saa siis oikeastaan 6 eri sarjaa, ei minusta ollenkaan huono kauppa. Lähdemateriaalissakaan ei ole valittamista,  taatusti hieman kypsempää settiä kuin ranobet tai manga.

Kirjoittaessani tätä postausta homma alkoi hiukan levitä kasaan ja kirjoituksen pituus saavutti kriittisiä mittoja, joten laitan tähän kommenttini vain kahdesta ensimmäisestä tarinasta, loput neljä seuraavat myöhemmin.

Sarjan ensimmäinen adaptaatio, Osamu Dazain kirjaan perustuva No Longer Human (Ningen Shikkaku) on myös pisin yksittäinen tarina neljällä jaksollaan. Kyseinen kirja on eräs Japanin arvostetuimmista ja luetuimmista kaunokirjallisista teoksista, ja sen teemat voi löytää myös muista sarjoista hieman kaivelemalla. Melkein voisi sanoa, että tämän tarinan katsominen tai lukeminen muodossa tai toisessa pitäisi kuulua otakun yleissivistykseen: tarinan tunteminen tuo ”ahaa”-elämyksiä vaikka Sayonara Zetsubou Sensein tai Neon Genesis Evangelionin katsomiseen.

No Longer Human kertoo miehestä, joka ei pysty elämään elämäänsä samalla lailla kuin muut ihmiset: hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi tavalla tai toisella, piiloutuu feikin (naisten)naurattajan rooliin, ei pysty näyttämään todellista minäänsä toisille ja aina saavuttaessaan jotain ”ihmismäistä”, säilyttämisen arvoista, kuvittelee itsensä liian huonoksi ja arvottomaksi pitämään siitä kiinni. Kyseessä on vahvasti aikuisten kertomus jos jotain; seksin, sodan, kuoleman ja hyväksikäytön teemat ovat vahvasti läsnä. Menemättä liikaa hölmöön kirjallisuusanalyysiin todettakoon vielä, että No Longer Human on myös vahvasti omaelämänkerrallinen kirja – kirjan julkaisun jälkeen kirjailija Osamu Dazai onnistui viimein viemään itseltään hengen.

Animeadaptaatiossa Madhousen animoima synkkä, ruskeasävyinen maailma ja Takeshi Obatan (Death Note) realistinen hahmosuunnittelu luovat tunnelman neljälle inhorealistiselle jaksolle. No Longer Human on tyylikkäästi ohjattu ja tarina on saatu mahtumaan hyvin vain neljään jaksoon, vaikka kirjasta olisi voinut tehdä hyvin ainakin 12-jaksoisen tarinan. Animeformaatin tarjoamaa visuaalisuutta on osattu käyttää hyvin hyödyksi – kolmosjakson lopun kohta, jossa lumessa makaavan päähenkilön luo ilmestyy tyttö punaisen sateenvarjon kanssa, jäi erityisesti mieleen. Joskus kuvakieli tosin lipsahtaa liikaa yrittämisen ja kliseisyyden tielle: pisaramotiivit (joihin kuuluu se kaikuva tippumisen ääni ja veteen leviävät renkaat, huoh), ”my hands are covered in blood” -tematiikka ja peilikuvan muuttuminen hirviöksi ovat kaikki melko kuluneita visuaalisia tapoja näyttää päähenkilön tunteita. Äänimaailma on minimalistinen, mutta hiottu, ja ääninäyttelijät ovat käytännössä kaikki tähtinimiä: Romi Paku, Mamiko Noto ja Aya Hisakawa näyttelevät päähenkilön eri naisia.

Psykologisen grimdark-tarinan jälkeen vuorossa on Under Cherries in Full Bloom (Sakura no Mori no Mankai no Shita), huomattavasti enemmän kieli poskessa huvitellen tehty yliluonnollinen satu. Kaksi jaksoa pitkässä tarinassa metsissä elävä maantierosvo Shigemaru kaappaa mukaansa naisen, josta haluaa tehdä vaimonsa. Vaimo ei kuitenkaan kenties ole aivan sitä, miltä näyttää.

Jos No Longer Human oli minulle jopa hiukan liian aikuinen ja synkkä – tunnistin kyllä sen laadun, mutta se ei varsinaisesti ikinä koskettanut – niin Under Cherries in Full Bloom räjäytti pankin. Ensimmäinen jakso näistä kahdesta on lähes täydellinen animejakso. Se on hienosti ohjattu, värikäs, täynnä hienoa animaatiota ja silmäkarkkitaustoja, hauska ja vielä kaupan päälle outo ja vähän pelottavakin. Tite Kubon (Bleach) hahmosuunnittelu sopii tähän satukauhuiloitteluun loistavasti. Madhouse näyttää absoluuttista parastaan animoinnissa ja Nana Mizuki loistaa vaimon roolissa: kerrankin Nana Mizukin laulutaidosta on otettu kaikki ilo irti!

Alkuperäinen tarina on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen ja näennäisestä keveydestä huolimatta Under Cherries in Full Bloom yrittää kertoa vakavista asioista allegorian kautta. Se, haluaako tarinan tulkita kertovan naisten ja miesten eroista ja lukkiutuneista sukupuolirooleista vai miehen vieraantumisena luonnosta, on varmaan maku- ja tulkintakysymys. Kumpikin tulkinta sopisi, kun miettii ajankohtaa,  jolta tarina on peräisin. Ja voihan kertomuksen tulkita vielä misogynistisestikin kertovan naisten viettelysvoimasta ja siitä, miten naiset ovat miehille aina turmioksi…

Olin Vili Lehdonvirran väitöstilaisuudessa kuukausi sitten. Vili väitteli kauppatieteen tohtoriksi, väitöskirjan nimi oli ”Virtual consumption”; aiheena oli siis virtuaalinen omaisuus (btw – sen lisäksi, että Vili väitteli alle 30-vuotiaana tohtoriksi, Vili on onnistunut myös siinä, missä moni satunnainen japaniharrastaja ei: Vilillä on japanilainen vaimo. Käyx kateex?). Yksi kantava teema tällaisessa aiheessa on, että materian omistaminen ei ole välttämätöntä, vaan esineen hyöty määräytyy sen käyttöhyödyn mukaan. Vaikka anime ja manga eivät olekaan ”virtuaaliomaisuutta” samassa mielessä kuin taikamiekat World of Warcraftissa tai valtaistuimet ja klubisohvat Habbo Hotelissa, voidaan väittää, että viihteenkin arvo on nimenomaan sen käytössä: mangaa luetaan ja animea katsotaan. Streamauspalvelut vähentävät tarvetta animen torrentoimiseen, sillä miksi kuluttaa omaa kovalevytilaa, kun saman jakson voi katsoa suoraan netistäkin? Tälle ajatuksellehan perustuu esimerkiksi Spotify: musiikki ei missään vaiheessa tallennu käyttäjän tietokoneelle, vaan soitetaan ”suoraan” internetistä streamaamalla (ks. myös kirjoitukseni ”Onko Spotifystä iloa otakulle?”).

On selvää, että ainakaan ihan kaikki eivät ole valmiita siirtymään käyttöhyötypohjaiseen ajatteluun ihan heti – omistaminen kun on käytännössä ollut vuosien saatossa lähes ainoa tapa nauttia, no, omaisuudestaan. Lainaaminen tai vuokraaminen eivät varsinkaan anime- ja mangaharrastajalle ole kovinkaan vakavastiotettavia vaihtoehtoja kirjastojen jne. varsin suppeiden valikoimien vuoksi. Varsinkin Weeaboon Niksu on korostanut omistamisen riemuja.

Omistamiseen vaan liittyy pienoisia ongelmia. Ensimmäinen ongelma liittyy omistamisen fyysisyyteen – siihen vaaditaan lähes poikkeuksetta jokin fyysinen kappale: DVD- tai BluRay-kiekko tai mangapokkari. Tähän fyysiseen materiaan liittyy aina valmistuskustannuksia; onkin sanottu, että ennen digitaalista jakelua kirjakustantajat myivät paperia, eivät sisältöä. Kirjojen hinnasta suuri osa muodostuu paperikustannuksista. DVD- ja BluRay-kiekot jne. ovat suhteessa halvempia valmistaa, mutta kyllä siihenkin rahaa kuluu. Ja materia ei myöskään siirry tänne peräpohjolaan ilmaiseksi, vaan hintaan leivotaan tietysti rahti- ja postikuluja ja niin päin pois. Toisin sanoen hinnassa on käytännön pakosta aika paljon muutakin kuin pelkkää sisällön hintaa. Toinen ongelma liittyy taas materian varastointiin: varastointi vie tilaa, ja merkitsee lähes poikkeuksetta tulonsiirtoa Lundialle tai muulle vastaavalle firmalle. Ja hyllyt sun muut taas vievät tietysti tilaa, jonka voisi muutoin käyttää johonkin muuhun, ja tunnettu tosiseikka on, että mitä isompi talo, sitä isompi vuokra / hinta. Ei ole sattumaa, että teollisuus pyörii nykyään ”Just In Time”-periaatteella, jossa tehdas pärähtää käyntiin sillä hetkellä kun tilauksia tulee eikä mitään säilytetä varastossa homehtumassa.

Toisaalta ei streamaus ja muu käyttöpohjainen ajattelukaan ongelmatonta ole: jos teoksista ei saa kopioita kiintolevylleen, sitten pyöritelläänkin peukaloita kun nettiyhteys katkeaa, tai jos palvelu lopettaa toimintansa. Tietysti oikeudenomistaja voi luvata, että tässä tapauksessa animut ja mangot voi ladata konelleen suoraan ilman DRM:ää – tälle lupauksellehan perustuu esim. Valve Softwaren Steam-pelialusta – mutta ongelmana on se, että esimerkiksi konkurssin yllättäessä oikeushenkilön velvollisuudet lakkaavat. Toisin sanoen oikeudenomistajalla ei ole enää mitään velvollisuutta toteuttaa lupaustaan, ja sinne menivät animut. Ja tietysti pitää ottaa huomioon, että ihmiset tahtovat yleensä ostaa ”ikuisen käyttöoikeuden” jonkin 3 katselukertaa sisältävän DRM-paskeen sijaan, vaikka ihmiset eivät katsoisikaan samaa animejaksoa kuin ehkä pari kertaa.

Mitä taas mangaan tulee, voi esittää vanhan argumentin siitä, että fyysinen pokkariformaatti on ylivertainen näytöltä lukemiseen verrattuna, vaikka nykyään on toki kilpaileviakin vaihtoehtoja – esimerkiksi Amazonin Kindle-lukulaite, jota Gurumarkkinointi-blogin Jari Parantainen ylistää kirjoituksessaan: ”Painetun paperin ylivoimaisuudesta paasaavat eivät ilmeisesti paremmasta tiedä. Luulen, että takinkääntäjät yleistyvät lähiaikoina rajusti.” Tosin ainakaan itselläni ei ole mitään hajua, onko mangaa ylipäätään saatavissa Kindlelle, ja ottaen huomioon, että Kindle maksaa parisataa euroa, ainakin alkukustannukset voivat olla perusharrastajalle melko suolaiset. Mutta Kindle ei tietenkään ole ainoa tie – Japanissa esimerkiksi kännykällä luettava manga on kova juttu. Eli ei nykyinen kiekko ja pokkari -formaatti ole mikään kiveen hakattu asia. Toisaalta, jos ei omista fyysistä kappaletta, on vähän paha mennä pyytämään idoliltaan siihen nimmaria ;<

Mutta mitä mieltä itse olet – onko omistaminen tarpeellista? Pitääkö kaikki animut ja mangot löytyä hyllystä, vai oletko jo luopunut omistamisesta ja siirtynyt käyttömaailman ihmiseksi?

Lukaise myös Otakunviran Tsubasan kirjoitus Hitaasti jauhavat pyörät, joka liittyy osittain samaan aiheeseen.