Osat 1, 2.

Viimeisen kahden Aoi Bungakun tarinan yhteinen nimittäjä on Ryunosuke Akutagawa. Tarinoista ensimmäinen, Spider’s Web, on Japanissa hyvinkin tunnettu satu. Koska kysymys on sadusta, on myös tarinan animeksi sovittava jakso Aoi Bungakun tähän mennessä suoraviivaisin ja helppotulkintaisin. Spider’s Web kertoo meille läpeensä pahan ihmisen tarinan, joka saa helvetissä viimeisen pelastumisen mahdollisuuden, ja mokaa senkin itsekkyydessään ja niin ollen on tuomittu ikuiseen kärsimykseen. Tarinan filosofia on tietysti enimmäkseen lähtöisin itämaisista uskonnoista (alkuperäisessä tarinassa nähdään Buddha, jota animeversio ei meille näytä), mutta yllättävää kyllä, tämä tarina voisi löytyä länsimaisestakin satuperinteestä – kadotuksen teema sopisi hyvin kristinuskoonkin. Miksiköhän tämä satu ei ole päätynyt länsimaisiinkin satukirjoihin näinä globalisaation aikoina?

Spider’s Web on visuaalisesti komea. Edelliset tarinat ovat kaikki sijoittuneet selkeästi Japaniin, mutta tämä ja sitä seuraava Hell Screen on sijoitettu fantasiamaailmaan. Kahta jaksoa varten luotu maailma on värikylläinen ja kaunis, jonkinlainen yhdistelmä Venetsian karnevaaleja, samuraijapania ja satulinnoja. Näkisin mielelläni tätä maailmaa enemmänkin kuin kahden jakson ajan! Toisaalta Spider’s Web oli ensimmäinen Aoi Bungakun tarina, jossa liikettä ei aina ole animoitu täydellisesti, vaan on sorruttu vauhtiviivojen käyttöön. Onneksi karkkivärit ja huikea visuaalisuus pelastavat. Myös musiikki tukee kokonaisuutta hyvin, vaikka muutama raita onkin kierrätetty aiemmista tarinoista.

Hell Screen sijoittuu samaan maailmaan ja Spider’s Webissä vilahtanut kuningas tekee nyt paluun päähenkilönä. Hell Screen kertoo taiteesta ja siitä, kuinka pitkälle taiteilija voi mennä tehdessään taidetta. Aihe on aina ajankohtainen, Suomessakin päästiin pohtimaan tätä filosofista kysymystä pari vuotta sitten, kun Kiasma otti kokoelmiinsa sen surullisenkuuluisan kissantapporunkkausvideon. Muistatte varmaan. Hell Screenissä taitelija saa tehtäväkseen kuvata kuningaskunnan sellaisena, kuin hän sen näkee. Tyrannimaisen kuninkaan valtakunta on toki päältäpäin kaunis, mutta taiteilija haluaa kuvata sen kaiken kärsimyksen, jota kuningas vallanhimossaan tuottaa. Pakkomielteessään taitelija etsii inspiraatiota katsomalla kauheuksia, mutta minkään julmuuden näkeminen ei tahdo riittää… en spoilaa loppuratkaisua, mutta tässä tarinassa ei ole hyviksiä tai oikeita ratkaisuja. Taas kerran on kyse osin omaelämänkerrallisesta teoksesta ja Ryunosuke Akutagawa teki itsemurhan painittuaan taiteentekemisen kanssa tarpeeksi kauan.

Aoi Bungaku on vain 12 jaksoa pitkä, mutta minusta tuntuu, kuin olisin katsonut kuusi pidempää sarjaa. Joka tarinan jälkeen piti pitää miettimistauko, eikä tämä sarja ole helposti omaksuttavaa tai viihteellistä sorttia. Silti suosittelen tätä ihan kaikille, jotka kaipaavat animeltaan muutakin kuin helppoa ajantappotapaa. Aoi Bungakun monipuolisuus takaa sen, että vaikka yksi tarina ei kovin paljoa iskisikään, tarinoiden joukosta löytyy takuulla joku itseä koskettava. Oma suosikkini tarinoista oli In the Forest, Under Cherries in Full Bloom, joka oli mestarillinen yhdistelmä komediaa, kauhua ja allegoriaa, toisena varmaan ihanan suurieleinen ja homoileva Run, Melos.

Aloittaessani katsomaan Aoi Bungakua olin aivan varma, että sarjasta ei tultaisi paljoa puhumaan ja saisin katsoa sen subittomana. Yllätyksekseni sarja on kerännyt melko paljon faneja, vaikka mistään jättisensaatiosta ei voikaan puhua, kaltaiseni ”kypsemmät” animenkatsojat ovat löytäneet sarjan. Toivottavasti tästä on innostunut Japanissakin joku ja saadaan jatkoa! Toisaalta, jonkinasteisesta sarjan keräämästä hypestä huolimatta, jos vaikka cossaisin kahden viimeisen jakson tyrannikuningasta (ihana hahmodesign!), en usko kenenkään tunnistavan hahmoani. Ne ihmiset, jotka ympäri maapalloa katsovat Aoi Bungakun kaltaisia sarjoja, ovat harvassa ja lisäksi yleensä hiljaisia eivätkä niinkään ota osaa coneihin, cossaamiseen ja muuhun fandomoheistoimintaan, joka minulle on hyvin rakasta.

Ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa ja ottavat osaa fandomiin, yleensä pitävät samoista sarjoista kuin fandom – niistä sarjoista, jotka ovat pinnalla. 90-luvulla kaikki puhuivat Evangelionista, Cowboy Bepopista ja muista, nyt skeneä pyörittävät Haruhi (joka on jo vähän passe), Umineko, K-On, kaikki Nisio Isinin kynäilemä ja tyttöjen suursuosikkina Hetalia ja Kuroshitsuji. Edellä mainituista sarjoista pidän vain Evangelionista ja Haruhista, ja niidenkin tapauksessa vain joistain elementeistä niissä. Yksikään suursuosittu sarja lukuun ottamatta Azumanga Daiouta ei ole koskaan ollut lähelläkään suosikkilistojani animen tai mangankaan saralla. En pidä sellaisista tarinoista, jotka iskevät moniin: minulla on kriitikon maku ja tiedostan sen itsekin. Olen käytännössä aina samaa mieltä joidenkin ANN:n kovasanaisimpien arvostelijoiden ja taidehomon maun omaavien animebloggarien kanssa. Tämä tekee ystävien ja tuttujen hankkimisesta vaikeaa, koska yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Makuni tekee fandomsuhteestani hyvin ongelmallisen – pysyäkseni mukana fandomissa ja jotta minulla olisi jotain puhuttavaa muiden animefanien kanssa, joudun katsomaan suosittuja sarjoja, joista en pidä ja joiden katsomisesta tulen yleensä lähinnä ärsyyntyneeksi. Mutta jos en katsoisi niitä edes vähän, minulla ei olisi yhtään mitään puhuttavaa, olisin hikikomori, oma saarekkeeni fandomissa, fiksu kriitikko, jolla ei olisi mitään yhteistä kenenkään kanssa. Monet kertovat cosplayharrastuksen tuoneen näille paljon uusia ystäviä, kun joku on tullut vetämään näitä hihasta ja pyytänyt photoshoottiin muiden samaa sarjaa pukuilevien kanssa. Minulle on käynyt näin vain kahdesti; cossasin ensimmäisellä kerralla Rozen Maidenista ja toisella Code Geassista. Kummaltakaan sarjalta ei kulttistatusta ja suosiota puutu. Kun cossaan jotain itselleni hyvin tärkeää sarjaa, sitä ei yleensä tunnista kukaan ja saan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Olen jonkinasteisessa pattitilanteessa. Haluan olla sosiaalinen ja jutella ihmisten kanssa animesta ja mangasta aina kun se suinkin on mahdollista, mutta marginaalinen makuni tekee sen hyvin vaikeaksi. Itsensä pakottaminen katsomaan ja lukemaan sellaista, josta en oikein pidä, tuntuu sekin väärältä ratkaisulta (eikö minun pitäisi mieluummin käyttää vapaa-aikani sellaiseen, josta todella nautin?).

Minusta olisi kivaa pohtia joitain suosikkisarjojani – gasp – kavereiden tai ystävien tai edes contuttujen tai animeseuran porukoiden kanssa, mutta se ei ole oikein koskaan onnistunut paria iloista poikkeusta lukuun ottamatta. Pari vuotta sitten altistin animeseurankin suosikeilleni vidisten muodossa, ja palaute oli melkoisen tyrmäävää. No, onneksi on edes tämä blogi fandomin henkireiäkseni, täällä voin pölistä niin paljon kuin ikinä haluan kaikenlaisista hämmentävistä sarjoista pelkäämättä sitä, että uuvutan kuulijani!

Tapahtui viime jaksossa: Bakacon julkisti kunniavieraansa. Tämä on Li ”PikminLink” Kovacs, ehkäpä maailman kuuluisin Link-cossaaja. Onnea Bakaconille PikminLinkistä (Ja PikminLinkille onnea Bakaconista)!

Hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa, että PikminLinkin coniin saamisen taustalla on myös henk. koht. suhteita. Tässä ei toki ole mitään pahaa – samaa taktiikkaa käytimme myös Desuconissa hyvällä menestyksellä, ja mikäli se coninjärjestämistä auttaa, tulee henk. koht. suhteita tietysti pyrkiä hyödyntämään aina kun vain mahdollista (tuppeensahatut lautakasat poislukien).

Siinä, että Bakaconin kunniavieraaksi kutsuttiin kuitenkin PikminLink – tyttö, joka tunnetaan parhaiten siitä, että osaa näyttää pojalta – on kuitenkin jotain hyvin perustavanlaatuista. Kieltämättä on totta, että useat miespuoliset animehahmot ovat sellaisia, että näiden cossaaminen on huomattavasti helpompaa tytölle kuin pojalle ja että tulos on näin myös parempi. Crossplayn suosio Suomessa on silti äärimmäisen hämmentävää. Jos IRC-galleriaan on luottaminen, Animeconin kävijöistä 85% on naispuolisia ja vähän vanhempaankin kansanosaan vetoavassa Desuconissa 79% – mutta cossaajia katsoessa ei siltä tunnu, sillä tyttöjen harjoittamaa crossplayta on niin paljon. Perusargumentti tähän on, että ”kivoja naishahmoja ei löydy” tai ”ruumiinrakenteeni ja kasvonpiirteeni sopivat paremmin poikien cossaamiseen” tai ihan suoraan ”en viihdy hameissa”. Ehh. Ei siinä sikäli mitään, mutta tuntuu, että näin vastaa noin kolme neljäsosaa tytöistä, joka ainakin minusta on järkyttävän suuri määrä. Järkyttävän suuri määrä tyttöjä, jotka samaistuvat ensisijaisesti mieshahmoihin ja vasta toissijaisesti naishahmoihin. Syitä crossauksen ylisuosioon on pohtinut myös mm. Konamin tässä kirjoituksessaan.

Tiedä sitten, onko kyse vain teini-iän epävarmuudesta – varmasti osittain sitäkin, mutta toisaalta väittäisin myös, että animeharrastajapiireissä on myös erittäin suuri määrä sukupuolestaan epävarmoja ihmisiä sekä ihmisiä, jotka ovat varmoja, että näiden sukupuoli on eri kuin mikä se biologisesti on. Transsukupuolisissa ihmisissä ei tietenkään ole mitään vikaa, kuten ei muissakaan seksuaalivähemmistöissä, mutta jotain tässä skenessä täytyy olla, kun pystyn noin viiden sekunnin miettimisajalla luettelemaan ainakin 10 tällaista henkilöä. Vertailun vuoksi en muista tavanneeni kuin pari transsukupuolista ihmistä koko muun elämäni aikana. Niitä, jotka ovat vain sukupuolestaan epävarmoja, on skenessä taas lukematon määrä.

Näillä perusteilla voisin väittää, että animeskenessä täytyy olla jotain sellaista, joka saa seksuaalivähemmistöt esiin kaapeistaan ja ihmiset kyseenalaistamaan sukupuolensa. Tähän vaikuttaa varmasti animeharrastajien erittäin suuri suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan, jolloin ne, jotka muuten pitäisivät seksuaalisuutensa piilossa, uskaltavat olla sitä mitä ovat, mikä on ihan hyvä asia. Osittain asiaan vaikuttaa varmasti myös animessa esiintyvä suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Asia on saanut osakseen myös akateemista mielenkiintoa esimerkiksi Katja Valaskiven Pokemonin perilliset”-tutkimuksessa sivuilla 15 ja 24. Sivulla 75 on kuitenkin varsinainen pointti:

”Japanilaisen populaarikulttuurin moninaisuus antaa tilaa monenlaisille variaatioille ja arjessa outoina pidetyille näkemyksille ja olemuksille. Harrastajille tärkeää onkin itsensä toteuttaminen ja tilaisuus leikitellä identiteeteillä. Conien keskusteluissa ja luennoilla seksuaalisuuteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät viittaukset ja huulenheitto ovat yleisiä, ja tuottavat yleisössä äänekkäitä reaktioita, mutta asialla on vakavampikin puolensa. Animen ja mangan androgyyniset hahmot laajentavat kahden sukupuolen jyrkkää jakoa loputtomien variaatioiden janaksi, jossa kysymykset seksuaalisuudesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta moninaistuvat ja kevenevä. Samalla syntyy tilaa sukupuolen kyseenalaistamiselle fiktion ulkopuolella. Tracon-tapahtumassa kyselyyn vastanneista yhdeksästäkymmenestä kuudesta yksi ilmoitti sukupuolta kysyttäessä ”selvityksen alla”, mikä lienee melko harvinainen vastaus missä tahansa kyselyssä. Nähdäkseni yllä kuvattu selittää, miksei vastauksen ilmaantuminen lomakkeeseen juuri conissa ole lainkaan sattumaa.”

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että animepiireihin ei ainoastaan valikoidu ihmisiä, jotka ovat transsukupuolisia tai sukupuolestaan epävarmoja, vaan animepiirit nimenomaan saavat tämän muutoksen aikaan. Mutta omasta mielestäni se, että 75% tytöistä olisikin poikia, jotka ovat vain jääneet tytön ruumiiseen vangiksi, on aika paksua. En suostu uskomaan tällaista. Varsinkin, kun 75% pojista animepiireissä ei tällaista mitä ilmeisimminkään tunne.

Lieneekö kyse sitten siitä, että kun naispuoliset animehahmot ovat oikein korostuneen feminiinisiä, seksuaalisuudestaan jo muutenkin epävarmat teinitytöt kokevat ulkonäköpaineita – varsinkin, kun nämä tytöt ovat 90% varmuudella niitä koulun hiljaisia villapaitatyttöhissukoita. Sehän ei ole mitenkään harvinaista, että animeharrastajat eivät ole koulun nokkimisjärjestyksessä sitä ihan ylintä kastia. Ja vaikka ei olisikaan joutunut koulun kanalauman koulukiusaamisen kohteeksi, saattaa tämä villapaitatyttö helposti yhdistää naisellisuuden ja/tai tyttömäisyyden tähän kanalaumaan, mikä sitten tuottaa vastenmielisyyttä huokuvan vastareaktion.

Suomen kansainvälisesti huomiota herättänyt sukupuoliriippumaton HOT HOT HOT COSPLAYERS -top 3 näyttää muuten jotakuinkin tältä (Ja lista on osittain myös todistettavissa: 1, 2):

…nnniiin. Kaikki Suomen kuuluisimmat ja nimenomaan ulkonäöllään positiivista huomiota herättäneet cossaajat ovat miespuolisia. Suomeen ei ainakaan vielä ole päässyt syntymään sellaista cosplay(puoli)julkkistyttöä, joka tunnettaisiin laajalti siitä, että tämä on 1) äärimmäisen kuuma, 2) äärimmäisen hyvä cossaaja ja 3) jonka cosplay-asut olisivat äärimmäisen naisellisia (lue: paljastavia). En sitten tiedä, johtuuko se vain yllä olevista syistä vai suomalaisesta ”no en viitti tehä kun mitä noi muutkin musta ajattelis”-mentaliteetista. Nättejä tyttöjä kun ovat conit pullollaan, eli siitä ei ainakaan pitäisi olla kyse.

Feminismin perusteoksessa ”Toinen sukupuoli” Simone de Beauvoir toteaa naiseuden olevan ”toiseutta”. Tällä Beauvoir tarkoittaa sitä, että ihmisistä puhuttaessa miessukupuoli on oletusarvo; naiseus on tästä poikkeus. Nykyfeministien mukaan tätä todistaa yhä nykyäänkin esim. sanomalehtien kuvatekstit: jos kyseessä on mies, kuvatekstissä saatetaan todeta ”Lääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”, mutta jos kyseessä on nainen, kuvateksti onkin ”Naislääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”! Naiseus on siis poikkeus säännöstä joka täytyy mainita erikseen. Ottamatta enempää kantaa sukupuolten tasa-arvoisuuteen yhteiskunnassa, ainakin Suomen animepiireissä on tätä nykyä selvä naisten ylivalta, mistä todisteena IRC-gallerian animeyhteisöjen sukupuolitilastot, jotka todellakin ovat 80% – 20% tyttöjen hyväksi.

Mutta jos tytöt omalla käytöksellään näyttävät, että he eivät arvosta sukupuoltaan vaan pukeutuvat aina pojiksi, miksi minunkaan pitäisi sitä arvostaa? Taidan hakea Audini ->.

Ensimmäinen osa täällä.

Natsume Sosekin kirjaan perutuva Kokoro on sarjan tähän mennessä kehnoin tarina. Huono se ei ole, mutta ei myöskään niin taidokas kuin kaksi edellistä tarinaa. Sovitus kärsii siitä, että kirjasta on animoitu vain sen viimeinen kolmannes. Nyt tarina on hieman irrallinen, vaikkakin kirjasta poiketen se kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, mikä tuo kerrontaan tiettyä syvyyttä, jota alkuperäisteoksessa ei ole, sillä kirjassa saamme vain Sensein näkökulman tapahtumista.

Kokoron hienovarainen kolmiodraama on herkästi kerrottu ilman mitään turhaa – ei turhia sivuhahmoja, ei turhia kohtauksia, ei turhaa musiikinkäyttöä, kaikki on kovin hiottua ja vähäeleistä. Ainoa silmiin häiritsevästi pistävä seikka on K:n ulkomuoto. Liian karikatyyrimäinen hahmodesign istuu huonosti Kokoron vähäeleiseen maailmaan.

Kahden eri näkökulman jippo on kuitenkin se, mitä kahden jakson mittaisesta Kokorosta jää viimeksi käteen. Tosin vaikkapa wuxiarainan Heron nähneelle Kokoron kikkailussa ei ole mitään uutta, vaikka talven ja kesän sekä intohimon punaisen ja seesteisen sinisen vuorottelu näkökulmasta riippuen ihan näppärästi toimiikin. Se, että tarina kerrotaan jipon ja kikan avulla, vie kuitenkin voimaa itse pääasialta eli tarinan sanomalta. En ole mikään kirjallisuudentutkija ja ainoa meriittini on äidinkielen laudatur, joten koen aina olevani vähän heikoilla vesillä lähtiessäni analysoimaan kertomusten teemoja ja vääntämään mahdollisia tulkintoja, varsinkin kun kyse on oikeasti merkittävistä teoksista tai ainakin niiden sovituksista. Minusta Kokorossa oli kuitenkin pohjimmiltaan kyse ihmisen yksinäisyydestä ja siitä, miten toisen sydäntä ja aivoituksia ei voi kukaan toinen täysin ymmärtää ja miten helposti eleet ja vähät sanotut sanat voi tulkita väärin. Kikkailu ja jippoilu auttaa tätä teemaa näyttämällä hyvinkin erilaiset tapahtumaketjut eri hahmojen näkökulmista – totuus on varmaan jotain tästä välistä. Ongelma on kuitenkin, että kikka on aina kikka ja sellaisena itsetietoinen kerrontaratkaisu sillä huonolla tavalla, joka jättää hiukan huonon maun: eikö pelkkä tarina muka itsessään olisi riittänyt ilman mitään pelleilyä?

Kokoron jälkeen vuorossa on toinen Osamu Dazai -pätkä, kahden jakson mittainen Run, Melos!. Tässäkin sovituksessa alkuperäistä tarinaa on laajennettu ja mukaan on tuotu Dazain uudelleenkertoman kreikkalaisen myytin lisäksi kehystarina. Ohjaaja on sama kuin eräässä suosikkianimessani Mouryou no Hakossa, ja Run, Melos on täynnä samaa hidasta tunnelmaa ja loistavaa dialogia. Ohjaaja Ryosuke Nakamura on fansubbaajien painajainen, sillä hänen teoksissaan puhutaan paljon ja vaikeilla sanoilla – Mouryou no Hakon subbaamisessa kesti pari vuotta ja nyt kun sarja on viimein käännetty kokonaan, voisin sen myös tänne arvostella jossain välissä…

Eksyn aiheesta. Run, Melos on Aoi Bungakun tarinoista se homoin, sillä hahmosuunnittelun on tehnyt Prince of Tennis -mangaka Takeshi Konomi ja tarinan teemanakin on miesten välinen ystävyys, joka, köhhöh, animepiireissä usein tulkitaan joksikin muuksi ainakin, jos katsoja on naispuolinen henkilö. Run, Melos on kuitenkin ihan objektiivisella silmälläkin kohtuullisen ghey ja fanipalvelu-melkeinpusukin löytyy. Tähän melkeinhomoiluun kuuluu onneksi myös hyvä tarina tai oikeastaan kaksi, joista kumpikaan ei sorru mihinkään helppoihin ratkaisuihin ja hommassa on ihan aitoja tunteitakin. Ihmeellistä kyllä, substanssia homoiluanimessa!

Run, Melos on kerrontatavaltaan teatraalinen ja kovin draamaileva silloinkin, kun ei kuvaa näyttelemistä tai näytelmää. Ohjaaja on ollut aiemmin mukana mm. Death Notea tekemässä ja näissäkin kahdessa jaksossa nähdään paljon dramaattista vihkoon kirjoittamista – tosin tällä kertaa ilman oopperamusiikkia ja maanista naurua. Teatteriin sijoittuva tarina kyllä saakin olla vähän teatraalinen: minua ei ainakaan kummastuta, että näytelmiä työkseen kirjoittavan tyypin sisäinen monologikin on kovin grandiöösiä ja pömpöösiä.

Animaatio on näissäkin jaksoissa täydellistä silmäkarkkia. Liike on kuvattu tavalla, josta tappeluanimet voisivat ottaa mallia ja henkilöiden ilmehtiessä ja puhuessa animaatiosäästöä ei ole näkyvissä missään. Hahmot ovat todella ilmeikkäitä ja silti realistisen näköisiä. Värit ovat tässäkin lähinnä ruskeita ja tummia sävyjä, paitsi muutamassa erityisesti kirkkautta ja värejä korostavassa kohdassa.

Melosin jälkeen on vuorossa vielä kaksi jaksoa, jotka ovat periaatteessa kumpainenkin oma tarinansa, mutta nivoutuvat kuitenkin yhteen. Tämäkin teksti kasvoi kuin nälkävuosi, joten viimeiset kaksi jaksoa arvostelen vielä erillisenä postauksenaan ja tarkoituksenani olisi silloin höpistä myös vähän tällaisten taidehomojen ja kriitikon maun omistavien pellejen kuin minun ongelmallisesta animesuhteesta. Syvällistä itsetutkiskelua ja moesarjojen haukkumista tiedossa, pysykää kanavalla!