Tämän kirjoituksen ensimmäisessä osassa totesin, että suosituimmat sarjat ovat useimmiten keskinkertaisia eivätkä useinkaan vaadi ainakaan älyllistä panostusta, koska keskivertokatsoja ei haluakaan muuta kuin viihdettä – ja nimenomaan merkityksessä ”aivotonta viihdettä”. Aivojen käyttö on töitä tai sanaristikkoja varten, eikä niitä tule ainakaan vapaa-ajalla rassata!

Mutta jos kerran suositut sarjat ovat yleensä keskinkertaisia sarjoja, niin mistä sitten tuntee hyvän sarjan? Ja miksi joku olisi toista parempi sanomaan milloin sarja on hyvä? Kyse on kokemuksesta. Jos animeaiheisia foorumeita lukee vähänkään, on selvää, että aloittelijanyyppäharrastajat arvostavat jokaisen animesarjan taivaaseen asti: ”Olen katsonut Sailor Moonia ja lukenut Tokyo Mew Mewiä, ne on parhaat animesarjat ikinä koska ne on ainoot sarjat mitä oon kattonu tai lukenu!!!”. Samoin itse joskus hamassa nuoruudessani pidin Gundam Wingiä hyvänä animena. Pakkohan se oli, kun siinä oli isoja robotteja ja pew pew pew. Näin 10 vuotta jälkeenpäin useita animesarjoja – myös mechasarjoja – katsottuani voin todeta, että Gundam Wing on ehkä paskinta mecha-animea mitä on koskaan tuotettu…

Aloittelijalta puuttuu konteksti. Koska aloittelija ei ole tutustunut animen kirjoon laajemmalti, aloittelija ei voi verrata Gundam Wingiä muihin animeihin, muista mecha-animeista (tai BL-animeista…) puhumattakaan. Aloittelijoilla tilanne on sama kuin tarinassa sokeista miehistä, jotka kuvailevat toisilleen elefanttia: yhden mielestä elefantti on kuin käärme, koska tämä on koskenut elefantin kärsään. Toisen mielestä elefantti on kuin puunrunko, koska on koskenut tämän jalkaan. Kolmannen mielestä elefantti on kuin seiväs, koska on koskenut tämän syöksyhampaaseen. Ja niin edelleen. Aloittelijalta puuttuu kokonaiskuva, mikä taas kehittyneellä harrastajalla on.

Kehittynyt harrastaja ei tietenkään ole sama asia kuin ”useita sarjoja katsonut harrastaja”, vaikka nämä käsitteet usein kulkevatkin käsi kädessä. Erottaakseen hyvän animen huonosta harrastaja tarvitsee nimittäin paitsi kontekstia, myös kriittisyyttä ja analyyttisyyttä. Vaikka olisi kuinka katsonut satoja tai tuhansia animesarjoja, ei paljoa auta, jos niihin suhtautuu vain ”HURR DURR SPURDO SPÄRDE”-mentaliteetilla. Kriittisyyttä, analyyttisyyttä ja kontekstin tajua voi harjoittaa myös animea katsomatta, esimerkiksi tutustumalla muihin kerrontamuotoihin (ts. muuhun fiktioon, kirjallisuuteen, sarjakuviin, elokuviin, teatteriin, oopperaan…) tai vaikka lukemalla tvtropesia. Tarpeeksi pitkälle ehdittyään kehittyy luultavasti myös karkea kyky erottaa hyvä huonosta ilman suurempaa kontekstiakin: esimerkiksi Watchmen-arvostelussani totesin, etten ymmärrä miksi Watchmenia hehkutetaan niin paljon kuin sitä hehkutetaan, mutta toisaalta myönsin sen johtuvan puutteellisesta kontekstista: jos Watchmenista tahtoo saada kaiken irti, täytyy tuntea myös länsimaista sarjakuvaa ja varsinkin länsimaista supersankarisarjakuvaa, mitä taas en kovin hyvin tunne. Silti minulle oli selvää, että Watchmen on hyvä sarjakuva millä tahansa mittapuulla. Siis: kontekstin puutteen takia en saanut sarjakuvasta niin paljoa irti kuin olisin suuremmassa kontekstissa saanut, mutta koska kontekstia oli muualta (=mangasta, animesta ja muusta fiktiosta), pystyin toteamaan Watchmenin olevan silti hyvä sarjakuva.

Toisin sanoen kehittyneen harrastajan mielipide on parempi kuin aloittelijan mielipide, juuri siksi että kehittyneen harrastajan mielipide on kehittyneen harrastajan mielipide. Tämä taas ei johdu elitismistä, vaan kokemuksesta. Kokemus tuo ja luo auktoriteettia. Tietenkään ei ole niin, että 1001 animesarjaa katsonut olisi huomattavasti uskottavampi kuin 1000 animesarjaa katsonut. Kuten sanoin, asiaan vaikuttaa myös kriittisyys ja analyyttisyys. Vaikka voidaan sanoa, että 20-vuotiaan analyysi jostain aiheesta on luultavasti merkittävästi kypsempi, ”kontekstisempi”, ja siten parempi kuin 15-vuotiaan, olisi mieletöntä väittää, että 65-vuotiaan analyysi jostain asiasta olisi merkittävästi parempi kuin 60-vuotiaan. Mutta tässä tuleekin koukku: subjektiivisuuden suhde kontekstiin.

On hyvin mahdollista, että nyyppä tai keskinkertainen harrastaja saa enemmän irti – ja näin ollen pitää parempana – jotain keskinkertaista sarjaa nimenomaan siitä syystä, että niissä on asioita, jotka vetoavat tällaiseen Kalle Keskivertoon, kun taas paremmassa sarjassa tapahtuu ”outoja asioita” joita Kalle ei kykene ymmärtämään aloittelijuudesta johtuvan puuttuvan kontekstin vuoksi. Niinpä Kalle pitää parempaa sarjaa huonona ja keskivertoa sarjaa hyvänä, ellei suorastaan parhaana. Kalle ei yksinkertaisesti kykene saamaan paremmasta sarjasta irti niitä asioita, jotka tekevät sarjasta paremman. Siinä ei tietystikään ole mitään pahaa, että Kalle pitää keskivertoa sarjaa hyvänä, sillä kaikki aloittavat jostain ja nyypälle onkin usein parempi katsoa suuriin massoihin vetoavia mainstream-sarjoja. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö pidemmälle ehtineen harrastajan mielipide olisi parempi, koska pidemmälle ehtinyt harrastaja pystyy erottamaan jyvät akanoista ja todelliset helmet kaiken paskan joukosta.

Tavallaan kriittisen ajattelun kehittyminen edellyttää tietynlaista kasvamista: sen aloittelijoille ominaisen ajattelutavan, että ”kaikki anime on hyvää kamaa”, ylittämistä. Negatiivisesti ajateltuna kyse on toki kyynistymisestä ja on toki myönnettävä, että se on tuossa tilanteessa lähellä: voi vaikuttaa siltä, että kaikki anime on paskaa (olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin kirjoituksessani ”3 totuutta animesta”). Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta alkujärkytys on aina alkujärkytys. Tavallaan kyse on kasvukivuista, samaan tapaan kuin His Dark Materials -trilogian (Kultainen Kompassi) kirjoittanut opettaja – kirjailija Philip Pullman toteaa haastattelussaan (Youtube-linkki; kohta 3:20 – 5:47):

”Yes, [the idea of lost innocence is central to His Dark Materials], but also the necessity to lose the innocence. Innocence isn’t wise, innocence can’t be wise… Wisdom can’t be innocent. And if we are to become wise, which seems to me a good thing to aim for, you have to leave the innocence behind.”

Eikä tämäkään tarkoita, etteikö paskaa saisi katsoa ollenkaan. Asiasta on kirjoittanut mm. Hyvejohtajuus-blogin vieraskynässä (…kynänä? -kynällä?) Helsingin yliopiston ekumeniikan dosentti ja tutkijatohtori Olli-Pekka Vainio kirjoituksessaan ”Tiedon rakastamisesta”:

”Esimerkiksi Michael Bayn elokuvat (mm. Transformers, Bad Boys, Armageddon) eivät ole tunnettuja siitä, että niissä esitellään moraalisia ja tiedollisia hyveitä, vaan siitä, että niissä on paljon näyttäviä hidastuksia, pateettista musiikkia, helikoptereita ja suuria räjähdyksiä. Bayn suurin elokuvallinen ansio onkin yhdistää nämä kaikki yhteen kohtaukseen.

Käsikirjoituksellisesti elokuvat ovat ehtaa roskaa, mutta tämä ei tee niistä kokonaan arvottomia. Niillä voi olla sama funktio kuin Wittgensteinin suosimilla lännenelokuvilla silloin, kun ne suhteutetaan elämän kokonaisuuteen. Mikäli Transformers II muodostaa henkilön henkisen ja intellektuaalisen elämän huipun, jotain on niin pahasti pielessä, ettei edes Jack Bauer voi asialle mitään, vaikka hänelle annettaisiin aikaa 48 tuntia.

Mutta jos ihminen osaa suhteutua kyseiseen rainaan sellaisena, kuin se on—aivottomana viihteenä, joka tarjoaa mahdollisuuden pään nollaamiseen—niin silloin se toimii kuin junan vessa. Aivottoman roskan katsominen (silloin tällöin) parantaa ihmisen tiedollisia kykyjä, koska silloin muutoin aina aktiiviset mielenliikkeet taukoavat.”

Voiko tätä paremmin sanoa? Narutosta ei tee huonoa animea se, että se on paskaa, sillä paskallakin on käyttötarkoituksensa. Mutta mikäli Narutoa erehtyy pitämään animen huippukohtana, on henkilön maussa vikaa. Vika voi tietysti johtua yksinkertaisesti kokemattomuudesta, eikä kokemattomuudessa tietenkään ole mitään pahaa – mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, etteikö tällainen mielipide perustuisi vaillinnaiseen ymmärtämykseen.

”Elitistin” näkemys siitä, mikä on hyvää animea on siis aina perustellumpi ja siten oikeampi kuin nyypän. M.O.T.

Tsubasa kirjoitteli viime elokuussa mangan ja animen arvostamisesta. Koska me täällä Bubukuutin norsunluutornissa elitisteinä arvostamme Parempaa Animea ja Mangaa, on tietysti aiheellista kirjoittaa siitä, että populisti-Tsubasa on auttamattomasti väärässä.

Sinällään on tietysti kiintoisa kysymys, milloin kyseessä on hyvä anime ja miten sen voi tunnistaa – onhan kyse kuitenkin erittäin subjektiivisesta asiasta. Kysymystä ovat käsitelleet mm. Jussi Nikander ja Janne Kemppi legendaarisessa ”5% hyvää animea, 95% huonoa animea”-ohjelmanumerossaan Animecon 2006:ssa – harmi vain, että ohjelmanumero käsitteli lähinnä animen teknisen puolen onnistuneisuutta ja jätti siten huomiotta teosten sisällön, mitä voidaan kuidenkin pitää niiden ydinasiana. Parivaljakko oli kuitenkin oikeassa siinä, että vain murto-osa animesta on hyvää animea, mistä voidaan kiittää Sturgeonin lakia ja sen taustalla vaikuttavaa matemaatikkoa, Carl Friedrich Gaussia.

Konsensushakuinen ihminen lähtisi ehkä siitä, että vaikka hyvää animea onkin vain se 5% tai 10% – minkä osuuden nyt haluaakaan asettaa parhaimmuuden merkiksi – tämä prosenttiosuus asettuu eri tavalla katsojasta riippuen: toiselle se 10% on yaoi-sarjat (kaaviossa vaikkapa A), toiselle shounen-animet (kaaviossa vaikkapa C), kolmannelle taidehomoanimet (kaaviossa vaikkapa E), allaolevan diagrammin mukaisesti:

Mutta näin konsensushakuinen lähestymistapa olisi tietysti tylsä ja sitäpaitsi valheellinen: kaiken yaoi-, shounen- tai taidehomoanimen keskuudestakin voidaan erottaa ne paremmat tapaukset ja ne huonommat tapaukset. On hyvin mahdollista sanoa, että vain 10% yaoi-animesta on hyvää, että vain 10% shounen-animesta on hyvää ja että vain 10% taidehomoanimesta on hyvää. Tähän pakottaa Sturgeonin laki ja herra Gauss, kuten sanottu. Tämäkään ei kuitenkaan ole riittävä peruste sille, miksi toisten maku on parempi kuin toisten.

Kirjoituksessaan Tsubasa toteaa, että

”- – ajattelutapaa jonka mukaan voisi olla olemassa hyviä ja huonoja makuja tai absoluuttisen hyviä teoksia pidetään nykyään elitistisenä ja pystynokkaisena.

Nykyäänkin on kuitenkin olemassa ihmisryhmä joiden mielestä tällaisessa ajattelutavassa ei ole mitään pahaa, ja tämä ihmisryhmä on nörtit. Syitä tähän voi lukea täältä, mutta tiivistettynä ne ovat että nörtit ovat paitsi sekä kuluttajina teoksiin hyvin henkilökohtaisesti suhtautuvia että myös perusluonteeltaan taipuvaisia pitämään omaa älykkyyttään ja makuaan parempana kuin muiden. Juuri nörttien joukossa kulkiessa on todennäköisempää kuin missään muualla kuulla vähättelyä ‘ja miljoona kärpästä ei voi muka olla koskaan väärässä.’”

Mutta se, että jokin ajattelutapa olisi elitistinen ja pystynokkainen, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla totta. Tämän tietää jokainen, joka on väittänyt jotain julkisesta mielipiteestä poikkeavaa; kuuluisimpana varmaan Galileo Galilei. On tietysti myönnettävä, että teoksen ilmiömäinen suosio kertoo teoksesta ainakin jotain – kuten Stalinkin totesi, ”määrässä on oma laatunsa”. Jos jokin teos on ilmiömäisen suosittu, on lähestulkoon väistämätöntä, että sillä on skenen, toimintaympäristönsä ja jopa koko lajityyppinsä tulevaisuudelle huomattavasti suurempi merkitys kuin jollain täysin tuntemattomalla sarjalla. Miettikääpä vaikka, mitä esimerkiksi Naruto on tarkoittanut animen suosion, animetapahtumien ja shounen-toimintaseikkailujen kannalta. Samoin yhtä selvää on, että on idioottimaista kieltää sarjan merkitys vain sen suosion perusteella: Narutosta ei ole pakko pitää, mutta jos väittää, että se on sarjana merkityksetön, on pihalla.

Sarjan suosion ja ”hyvyyden” välistä väitettyä korrelaatiota on välillä yritetty perustella myös markkinatalouden mekanismeilla: ihmiset valikoivat suuresta määrästä tuotteita parhaat tuotteet. Tämä on helppo torpata: Toyota on vuodesta toiseen Suomen ostetuin auto, mutta olisi melko rankkaa väittää, että Toyotat olisivat parhaita tai arvostetuimpia autoja Suomessa. Populisti voi tietysti väittää vertauksen ontuvan, sillä autot ovat maksullisia hyödykkeitä, ja niinpä ihmiset joutuvat tinkimään laadusta parempien autojen korkeamman hinnan vuoksi. Kehittyneempi versio markkinatalousargumentista ottaakin huomioon animen de facto -ilmaisuuden: kun anime on ilmaista (kiitos BitTorrentin), ihmiset valitsevat tietysti sarjoja, jotka ovat parhaita.

Valitettavasti maksuttomuuden huomioonottava markkinatalousargumenttikin kaatuu siihen, että vaikka ihmisten ei täydy huolehtia rahallisten resurssien riittävyydestä, on myös muita resursseja, joita ihmisillä ei ole loppumattomasti. Yksi näistä on aika: nolife-hikikomero-kuvalautanyymit poislukien ei ihmisillä yksinkertaisesti ole aikaa katsoa kaikkia mahdollisia sarjoja. Olisi houkuttelevaa väittää tämän ainoastaan vahvistavan ajatusta siitä, että tällöin ihmiset valitsevat tietysti parhaat sarjat katsottavakseen. No takuulla he valitsevat parhaita sarjoja omalta kannaltaan, mikä taas useimmassa tapauksessa tarkoittaa mahdollisimman yksinkertaisia sarjoja – useimmat ihmiset eivät nimittäin tahdo rasittaa vapaa-ajalla aivojaan, ja koska vapaa-aika on rajallista, ihmiset valitsevat katsottavaksi yksinkertaista viihdettä, jota ei tarvitse laajemmalti pohtia. Ei olekaan ollenkaan harvinaista, että animearvostelussa todetaan ”en ymmärtänyt tätä animea, se on täyttä paskaa”.

Tämä taas tarkoittaa sitä, että suosituimmat sarjat ovat useimmissa tapauksissa sarjoja, jotka eivät juurikaan vaadi ajattelua tai älyllistä panostusta, tv:stä esimerkkinä Big Brother. Koska suosituimmat sarjat ovat niitä, joita katsovat suuret massat (ts. Gaussin käyrän keskivaiheilla olevat), voidaan vetää johtopäätös, että useimmissa tapauksissa suositut sarjat luultavasti eivät myöskään ole parhaita sarjoja, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö suositut sarjat voisi olla merkityksellisiä, kuten ylempänä sanoin. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, etteikö suosittu sarja voisi välillä olla oikeasti hyväkin. Tästä toimii esimerkkinä Neon Genesis Evangelion, jo omana aikanaan suosittu sarja, jonka merkitys ja hyvyys myönnetään yhä.

Ensi osassa paneudutaan hyvän sarjan tunnistamiseen ja siihen, miksi kehittyneemmän harrastajan mielipide on parempi ja arvokkaampi kuin nyypän mielipide ja miten osaamistaan ja makuaan voi kehittää (ja malttakaa mielenne, luultavasti ainakin joihinkin tämän kirjoituksen herättämiin kysymyksiin vastataan kakkososassa – se on kirjoitettu, mutta en postaa sitä heti tähän koska… no, tekstimuurit jne).

Convuosi 2010 käynnistyi historiallisissa merkeissä, kun Cosplaygaala myi ensimmäisenä suomalaisena animetapahtumana ikinä ovelta eioota lippujen myydessä ennakkoon loppuun. Gaalan lippumäärä on tietysti paljon pienempi kuin isompien tapahtumien, mutta Gaalan esimerkistä on hyötyä muillekin maksullisille tapahtumille: se, että tapahtumista voi ihan oikeasti liput loppua saa kenties ihmiset muuttamaan ostokäytöstään ja ostamaan liput ennakkoon eikä vasta ovelta. Ja ennakkotuloilla voidaan tietysti etukäteen hankkia kaikkea jännää ja hauskaa conkävijöiden iloksi, toisin kuin vasta conipäivänä tulevilla rahoilla. Silti tuskin on kovin suurta hätää siitä, että vaikka Traconista tai Desuconista liput loppuisivat kesken vielä tänä vuonna – mutta ehkä 2011…

Juontajat, arvovaltainen tuomaristo ja kaksikko jaksuniksu, jolle suosittelen miessääntöihin tutustumista, niin läheistä järjestäjäkaksikon meno on

Itse Gaala oli paperilla hyvin samankaltainen kuin edellinenkin. Ensin FFFightia, sitten kisoja ja hiukan väliohjelmaa ennen palkintojenjakoa. Viimeksi suhtauduin Gaalaan vähän nihkeästi jonkinlaisena jämätapahtumana, eivätkä ennakko-odotukseni olleet millään kovin kosmisella tasolla herätessäni tänä aamuna klo 5:30 ja suunnatessani Helsingin junaan. Jotain oli kuitenkin selvästi muuttunut viime elokuusta. Järjestäjät Jaksu ja Niksu olivat tainneet ihan oikeasti kuunnella palautetta niin ikuiselta jäärältä (= minulta) kuin Ankaltakin (joka esitti palautteensa Toisaalla, videopeliblogiin kun se ei oikein tainnut sopia). Viimeksi minua ärsyttänyt epämääräinen sohellus ja epätietoisuus oli poissa tai ainakaan ei näkynyt kävijöille ja juontajien osuutta oli vähennetty antaen kisaajien loistaa. Jes! Lisäksi Ankan toiveiden mukaisesti conpaikkaa oli koristeltu sydämin, jotka sopivat lähestyvään ystävänpäivään. Jes x2!

Gaalaa auttoi tälla kertaa myös sen ajankohta talven ainoana conina ja convuoden aloittajana. Viimeksi elokuussa kaikki vuoden isoimmat conit olivat jo menneet eikä kukaan tuntunut panostavan ihan täysillä; nyt oli uusi vuosi ja uudet kujeet ja ihmisillä oli ollut monta kuukautta aikaa väsätä pukuja vain Gaalaa varten, ja se myös näkyi. Keskimääräinen taso kisoissa oli parhaita, mitä Suomessa on tähän mennessä nähty. Varsinkin ryhmäkisa oli erinomainen, parempi kuin yhdessäkään Animeconissa näkemäni – suurin osa esityksistä oli oikeasti hauskoja, koskettavia tai muuten hyviä. Ja kerrankin ryhmäskabassa oli myös asujen taso kohdallaan; usein ryhmäkisoissa asut ovat vähän jotain sinne päin ihmisten painottaessa esiintymistä ja hyvää fiilistä, mutta ei nyt. Yksilökisassakin oli monta hienoa pikku esitystä, minusta on todella hienoa katsoa, miten luontevasti kisoissa esiintyminen nykyään lähes kaikilta sujuu. Kaukana ovat ne ajat, kun peloissaan juostiin rastin päälle, posetettiin ehkä kolme sekuntia ja juostiin hädissään pois.

Yksilökisan voittoisa kolmikko (vasemmalta: kakkonen, ykkönen ja kolmonen)

Ei niin, että mikään olisi ikinä täydellistä. Gloriasta alkoi iltapäivästä happi loppua ja sisällä oli aika tukalaa. Eron huomasi erittäin hyvin, jos kävi hengittelemässä ulkona tai vaikka backstagen tupakkapaikan kohdilla. Toinen ”ongelmakohta” on täysin subjektiivinen. Iris Rönkön ja Arttu Sepin luennontapainen WCS:stä oli mielenkiintoinen eikä minua haittaisi yhtään nähdä Gaalassa jotain cosplaykeskeistä puheohjelmaakin, vaikka väliajoilla jotain 20-25 min juttuja, ei mitään hurjan raskasta. Tällainen wanha pieru kuin minä kun aina kaipaa jotain analyyttistä ja ajattelemisen arvoista puheohjelmaa. Tiedän kyllä, että Gaala erityisesti mainostaa itseään tapahtumana, jossa EI ole mitään puheohjelmaa, vain cosplayhommia, ja että olen mielipiteeni kanssa aika yksin. Muille gaalakävijöille nykyinen ohjelma varmasti riitti erittäin hyvin ja kenties cosplaypuheohjelmalla on sitten paikkansa muissa tapahtumissa.

Kaiken kaikkiaan Gaala oli hauska piristysruiske keskitalveen ja nyt jaksaa taas arkea Tampere Kupliita odotellessa. Gaalan kova taso asuissa ja kisoissa voisi antaa aihetta olettaa, että Suomen cosplayskene on menossa tällä hetkellä harppauksin eteenpäin ja jännityksellä odotan, miten kesän suuremmissa tapahtumissa voi cosplayn saralla vetää vielä paremmin ja kovemmin ja lävistää taivaat vielä isommalla poralla. Nyt on nimittäin asetettu aikamoinen taso Suomen kisoihin, ei enää mitään loimusamettia ja lakanakangasta ja vappuperuukkeja, luojan kiitos.

Ostin Bayonettan.

Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on Hideki Kamiyan ohjaama, Platinum Gamesin (Devil May Cry, Viewtiful Joe) uusin toimintaseikkailuräimiskely, jonka pääosassa on ~530-vuotias kuunoita Bayonetta. Bayonetta on hyvin hahmokeskeinen: juoni on sen verran ohut, että se ei yksinkertaisesti pidä teosta kasassa vaan on tasoa ”heräsin koomasta öö mitäköhän mun pitäis tehdä tapan jotain enkeleitä lolz OH GAWD MINUN PITÄÄ PELASTAA UNIVERSUMI PS LUKE OLEN ISÄSI” – siinä kaikki. Pelaajaa motivoikin lähinnä se, että seuraavaan paikkaan siirryttäessä vastaan tulee lisää enkeleitä joita pistää pataan. Bayonetta on tiukkaa tavaraa kaikin mahdollisin puolin: enkelinteurastusfestivaali toimii kuin märkä uni. Niistä puheenollen Bayonetta onnistuu tyydyttämään lähes jokaista ”kiinnostuksenkohdettani”, mutta ei siitä enempää (Bayonettan kiihottavuus on huomattu myös Pencilmindin puolella). Pelillisiä puutteita löytyy parista quicktime eventistä, joissa ainakin itse onnistuin kuolemaan useaan otteeseen ihan vain siksi, että tilanteesta ei käynyt ilmi mitä tulisi tehdä. Onneksi Bayo onkin tarkoitettu pelattavaksi useaan otteeseen ja seuraavilla pelikerroilla epäonnistumisesta ei voi syyttää kuin itseään.

Bayonetta onkin hardcore-pelaajan peli, jossa armoa ei anneta eikä tunneta. Pelaaminen vaatii sekunnin murto-osien hyödyntämistä – itseasiassa pelin bullet ti- anteeksi, witch time aktivoituu vain, jos väistää vihollisten iskut vasta viime hetkellä. Toisaalta, vaikka iskukomboja pelistä löytyy useita kymmeniä ja toiset ovat hyödyllisempiä kuin toiset, lähes mikä tahansa nappien hakkaaminen muuttuu näyttäväksi teurastusbaletiksi. Enkeleitä pistetetään pataan niin pistooleilla, haulikoilla, katanalla, ruoskalla kuin singoillakin. Tähän mennessä toimivin ase on kuitenkin ollut Durga – jonkinlainen raavintakäpälähärpäke. Useimmat aseista voi myös asentaa jalkoihin – korkokenkäfetissi nyt on aika peruskamaa, mutta entäs pistoolikorkkarit? Tai sinkokorkkarit? ;O~~ Mutta kuten sanottu, kontrollit toimivat: nuo pari INSTANT DEATH LOL -kohtaa lukuunottamatta peli on siinä mielessä reilu, että epäonnistumisista voi syyttää vain itseään.

Mutta se siitä; peliarvosteluja voi lukea muualtakin. Huomattavasti kiinnostavampi on itse Bayonetta hahmona – äärinaisellinen ja ääriseksuaalinen. Kamiya on parissakin haastattelussa ja blogikirjoituksessa todennut, että siinä missä Devil May Cryssa teemana oli väkivalta, Bayonettassa teema on seksikkyys: päähenkilön kävelyssä lantio keinuu puolelta toiselle noin puoli metriä per askel, tikkareita syödään ei-niin-viattomasti ja väännettäviä vipuja käytetään tankotanssilla. Sanomattakin on selvää, että aihe on kirvoittanut hyvinkin värikkäitä keskusteluja ja kirjoituksia (Esimerkiksi tämä Leigh Alexanderin artikkeli) siitä, onko Bayonetta aivan suoraan sortavan seksistinen ja paluu aikaan, jolloin naisten ainoa tehtävä peleissä oli olla tissejä ja perseitä. Niitä Bayonettassa kieltämättä esitellään; Bayonettan vaatteet muodostuvat nimittäin tämän hiuksista, joita tämä käyttää myös demonien esiinmanaamiseen – ja tällöin hiukset eivät tietystikään ole käytettävissä vaatetustarkoitukseen… alasti toki Bayonetta ei ole; Kamiya onkin todennut, että kahta asiaa Bayonetta ei riisu: silmälaseja ja alusvaatteitaan (hygienia-aspektia ei välttämättä kannata ajatella). Ei että ne alusvaatteet kauheasti peittäisivät, ne ovat lähinnä kaksi kultalankaa. Sanotaanko näin, että useimmat stringit peittävät alushousuina enemmän ”:-D”. Vieressä oleva kuva antaa osviittaa, joskin se on epävirallinen ja loppupeleissä vaatteita irtoaa… enemmän.

Vankkumattomana tasa-arvon kannattajana en kuitenkaan voi nähdä Bayonettaa kuin pelkästään positiivisena asiana. On totta, että Ioscus Muinaicilla Aioilla naisilla oli peleissä tasan kaksi merkitystä: tissit ja perse; roolina ehkä jopa damsell in distress. Lähivuosina peleissä on kuitenkin näkynyt yhä enemmän ja enemmän naishahmoja, jotka ovat olleet muutakin kuin pelkkiä statisteja tai seksiobjekteja – Half-Lifen Alyx Vance on varmaan yleisin esimerkki. Bayonetta on tästä taas yhden ”kehitystason” ylempänä: Bayonetta näyttää, että nainen pystyy varmasti ihan samaan kuin mihin miehetkin, ellei jopa enempään, ja tekee sen ollessaan äärimmäisen naisellinen. Tietystikään kaikki eivät tätä ymmärrä – useille feministeille nimittäin näyttää olevan aivan mahdoton ajatus, että nainen voisi olla uskottava ja tehokas mutta samaan aikaan seksikäs ja naisellinen. Pahempaa seksismiä saa hakea: tasa-arvo ei nimittäin ole sitä, että ollaan samanlaisia ja siksi samanarvoisia, vaan sitä, että erilaisuudesta huolimatta ollaan silti samanarvoisia.

Hämmentävää muuten, että useissa lähteissä on todettu että Bayonettan soundtrackina soiva ”J-poppi” hajottaa pään. Jännä sinänsä, sillä minä en löytänyt soundtrackilta yhtään J-pop-biisiä – musiikki on enemmänkin jazzahtavaa; taivaas- anteeksi, Paradisossa taas laulaa enkelikuoro. Toki mukana on myös kevyttä musiikkia, esimerkiksi useissa taisteluissa taustalla soiva Fly me to the moon -remiksaus, mutta tuosta on pitkä matka J-poppiin. Vähän tuntuu, että taustalla on lähinnä arvostelijan henk. koht. viha kaikkea japanilaista kohtaan. ;O