Kuten kaikki tietävät, tänä kesänä ei ole Animeconia. Sen sijaan kesän aloitti Desucon ja viime viikonloppuna oli talvesta kesään siirtynyt Tracon – joka taas päätti kesän conikauden animetapahtumien osalta. Etukäteen olin hyvin skeptinen Traconia kohtaan, sillä sen ohjelmatarjonta ei ihan vakuuttanut (joskin Bubu vei skeptisyydessä voiton kirkkaasti). Kun Tracon-iltaan oli kuitenkin sovittu Kehittyvien conien Suomi ry:n vuosikokous, oli Tampereelle kuitenkin vähän pakko lähteä ja Team Bubukuuti starttasikin KcS:n tilintarkastajalla ja Desuconin taittajalla vahvistettuna lauantai-aamuna kohti Mansesteria. Onneksi, sillä Tracon-reissua ei tarvinnut katua. Käteen jäi nimittäin roppakaupalla hyvää fiilistä ja mukavia muistoja – mutta kuinka suuri osa niistä on Traconin ansiota?

Lauantai-aamuun ei sijoittunut juuri mitään minua kiinnostavia ohjelmia, joten aika kului tiloihin tutustuessa sekä Sorsapuistossa hengatessa, sekä toki Desupöydällä. Tilat olivat tietysti parin vuoden takaisesta Tampereen Animeconista tutut, mutta nyt kyseessä olikin Tracon ja tilojen käyttö oli järjestetty eri tavalla. Ja tästä kyllä pisteet Traconille: siirtymä melko ankealta TTY:ltä konferenssikeskukseen oli ehdottomasti oikea liike, sillä Tampere-talo on suoraan sanottuna helvetin hieno. Tilojen käyttökin toimi ja varsinkin myyntipöytien sijoittaminen Sorsapuistosaliin oli 100% oikea tapa hoitaa homma. Juuri näin. Nurinaa tosin on kuulunut taidekujan asukeilta, jotka olivat syrjässä – itse asiassa niin syrjässä, että en itse käynyt taidekujalla kertaakaan, koska en hoksannut, että se oli kolmoskerroksessa. Kyltit olisivat varmaan auttaneet asiaa: taidekujahan on sellainen, missä useimmat käyvät, jos se sattuu kohdalle, mutta eivät välttämättä varta vasten lähde sitä etsimään. Joka tapauksessa Tampere-talo toimii coninjärkkäyksessä kuin kaasutus Auschwitzissä, eli aivan helvetin hyvin.

Lauantain ohjelmapuoli jäi tosiaan minun osaltani melko köyhäksi – tarkoitus oli mennä katsomaan Hoothootin & madun Tsundere: It’s all the same shit -luentoa, mutta myöhästyin sieltä aika tehokkaasti, kun jäin Novan kanssa katselemaan myyntipöytäsalia. Voi äh. Luento oli kuitenkin täyttä rautaa siltä osin kuin sen näin. Tsundere-ihmeen jälkeen kävin Bubun kanssa hakemassa safkaa ja siirryimme Sorsapuistohengauksen ihmeelliseen maailmaan. Ja siellä sitä sitten hengattiin. Mikäpä siinä cossaajia ja conimenoa katsellessa nättinä kesäpäivänä! Hengauksen jälkeen siirryin pariksi tunniksi päivystämään Desucon-pöydälle (kiitoksia kaikille vierailleille :3), jonka jälkeen kävin Coyotessa syömässä. Sitten olikin aika siirtyä Kehittyvien conien Suomi ry:n vuosikokoukseen, jossa valittiin uusi hallitus – mutta siitä enemmän KcS:n sivuilla lähitulevaisuudessa, jos jotakuta yhdistysbyrokratia oikeasti kiinnostaa. Onnea valituille, joka tapauksessa.

KcS:n kokouksen ja saunan jälkeen ilta oli kuitenkin vielä nuori, eli oli aika siirtyä jatkoille Ravintola Konttoriin – ja hupiahan riitti! Absinttikannu oli varsin voittoisa tuttavuus. Samalla tuli myös juhlistettua synttäreitä; kiitos kaikille laulaneille ja onnitelleille :-D

Sunnuntaiaamu alkoi jostain syystä hieman, hmm, kohmeisesti, mutta onnistuimme silti raahautumaan Tampere-talolle kymmeneksi zombiluentoa varten. Esitys oli ihan jees – ei mikään erityisen maatamullistava, mutta joka tapauksessa reilusti positiivisen puolella: slaidit olivat hyvät ja luennoitsija asiallinen ja esiintymiskykyinen. Juuri näin. Zombit ovat aina sydäntä lähellä. Zombien jälkeen oli taas aika syödä, mistä siirryin kannustamaan Team Desuconia Suurin Pätijä -tietovisaan. Tietovisa oli hauska ja toimi erittäin hyvin, siitä Lmmzille täydet pojot! Myös aikataulu piti – tällaisissa visailuissahan aikataulun venyminen on usein todellinen ongelma, mutta nyt pysyttiin aikataulussa hyvin. Ja, no, olihan sekin hienoa, että Desucon voitti taas ;D Koska ainoa Desucon-tiimiä parempi oli yleisö (josta huutelivat lähinnä Desuconin henkilöt :D), myös yleisö palkittiin – itse sain napattua mukaan Fallen Moon -mangan, joka lähtikin suoraan My Thoughts on Yaoin stargayn lainaan. Ehkä ihan hyvä, sillä en ole ollenkaan varma, tahdonko lukea sitä oikeasti. Mutta pakkohan se on ottaa, kun ilmaiseksi saa!

Tietovisan jälkeen lähdin rölläämään ”Kuinka piratismi tappoi roolipelit”-luentoa hyvinkin ex tempore -luonteisella päätöksellä (koska pitäähän nyt aina vähäsen Piraattipuolueen ohjelmissa röllätä). Bassossa olikin luennoitsijalla jännä tilanne, kun paikalla ei ollut tietokonetta, videotykkiä tai edes piirtoheitintä – ei mitään :D Sinällään tilanne ei yllättänyt, koska tilassa ei ollut koko tapahtuman aikana ollut muuta kuin furityöpaja, mutta joka tapauksessa tilanne oli hieman hämmentävä. Onneksi herrasmies yleisöstä lainasi luennoitsijalle tietokonetta, jotta tämä sai slaidinsa esiin. Luento oli ihan asiallinen ja mielenkiintoista keskusteluakin syntyi. Sen jälkeen raidasin myyntipöydät ja kävin vielä katsastamassa Janne Kempin Yakuza-luennon. Kemppi toimitti jälleen kerran taattua Kemppi-laatua: tiukkaa, laajaan taustamateriaaliin perustuvaa asiaa huumorilla höystettynä. Nyt kun Kemppi vielä oppisi askartelemaan vähän mielenkiintoisempia powerpointteja kuin mustaa tekstiä valkoisella pohjalla.

Hämmentävästi Tracon ei kasvanut merkittävästi viime vuodesta, olisiko sitten syynä ollut Traconin melko tuntuvasti noussut hinta, muuttunut ajankohta vai uudet tilat? Tämä oli toki kivaa siinä mielessä, että tilaa riitti, mutta toisaalta tapahtuman talousvastaava todennäköisesti itkee verisiä kyyneliä. Maku viikonlopusta on kyllä erittäin hyvä – kivaa oli ja tilat olivat helvetin hienot. Ne ohjelmat, jotka kävin katsomassa, olivat ihan jees, mutta silti tuntuu, että kaikki ei ollut hiottu ihan loppuun asti – varsinkin asiapitoista animeohjelmaa olisin nähnyt mieluusti enemmänkin. Tracon oli kyllä ihan jees, mutta suurin hupi tuli muusta kuin varsinaisesta Traconin annista.

Tracon on joka tapauksessa selkeästi on lähtenyt tekemään uutta avausta ja ainakin itse näkisin Traconin mieluusti tulevaisuudessakin nimenomaan Tampere-talolla. Nyt vaan lisää tiukkaa ohjelmaa ja mahdollisesti pari japsikunniavierasta, niin tässä alkaa olla jo ihan saatanan hyvä tapahtuma.

En ole mikään Yuu Watasen suurin fani. Luin kyllä Fushigi Yuugia kaverilta lainattuna muutaman osan verran joskus aikojen alussa ollessani yläasteella, mutta sen jälkeen en ole tämän shoujokuningattaren teoksiin koskenut. Kuten olen aiemmin maininnut, lähikauppamanga on minulle kuitenkin lähes vastustamaton houkutus ja niin päädyin ostamaan sekä Alice 19th:a että Imadokia lähiärrältä ja –salesta. Toinen yläasteaikainen animuhirmukaverini sanoi silloin Alice 19th:a paremmaksi kuin Fushigi Yuugi on, joten pitihän väitteen paikkansapitävyys tarkistaa.

Mutta voi ähky, se painolaatu. Egmontin mangat maksavat lähes kahdeksan euroa – ero importmangojen 11-13 euroon ei ole suuren suuri – ja tällä rahalla saan mitä? Rasterisotkua ja vähän lisää suttuista rasterisotkua. NOT IMPRESS. En jaksa uskoa, että kyseessä olisi se, että Japanista saatu materiaali on jo valmiiksi näin huonoa, koska välillä mangasta on vaikea edes saada selvää. Jatkossa pitää näköjään harkita, siirtyisinkö takaisin englanninkielisen mangan ostamiseen. Painolaadusta ei kuvaa, koska en pääse skannerilliselle koneelle kuin vasta kahden viikon päästä. Uskokaa kuitenkin sanaani: painolaatu haisee. Olen töissä paperitehtaassa, joten selkeästi tiedän.

Alice 19th, luettu osat 1-5

Taikatyttösarjat ovat tunnetusti lähellä sydäntäni ja Alice 19th:ssa on monia kivoja omaperäisiä oivalluksia. Taikatyttösarjan päähenkilötyttö on harvoin se luokan ujoin – päinvastoin, tyypillinen sankaritar näissä sarjoissa on avoin, iloinen, puhelias ja tekee ennen kuin ajattelee. Alice on ujo ja hiljainen, joka on mukavaa vaihtelua ja varmasti uppoaa kuin häkä kaikkiin 10-vuotiaisiin ujompiin tyttöihin, jotka etsivät samaistumisen kohteita.

Sarjan kantava teema, sisaruskateus, ei sekään ole kovin yleinen motiivi karkkia ja leivoksia pursuvassa shoujomaailmassa. Lisäpisteitä sarja saa vielä sanojen käytöstä taikomisen teemana ja voimana. Sanoissa kun on voimaa, minkä Alice saa kirjaimellisesti todeta. Sarja antaa jopa hiukan ajattelemisen aihetta, kun ujo Alice yrittää opetella lotis-taikasanoja. Ei ole helppoa päästä eroon ujoudesta ja sanoa se, mitä oikeasti haluaa sanoa. Siinähän paljastaa itsensä ja asettaa ajatuksensa ja itsensä muille alttiiksi – mitä jos ihmiset nauravat omille ajatuksille, kun ne sanoo ääneen? Toisaalta niissä ihan oikeissa tärkeissä sanoissa on huomattavasti enemmän voimaa kuin vain sään päivittelyssä!

Ihan hienosti Alice 19th alkaa. Alkuun kuuluu tietysti kaikki perinteinen, voimien löytäminen, konfliktin esittely, voimien käytön harjoittelu ja söpön komistuksen tapaaminen. Vähän epätyypillisempien teemojensa varassa sarja rullaa ihan kivasti. Sitten jossain osan neljä nurkilla meno alkaa puutua. Tarina alkaa urautua samoihin latuihin, eivätkä uudet henkilöhahmotkaan varsinaisesti tuo muuta kuin irtovitsejä mukaan sarjaan. Katsotaan, saako sarja hyvän lopun, vai jatkuuko puolivälin tyhjäkäynti sinnekin asti.

Kaltaistani vaatefriikkiä tosin vähän nakertaa, ettei Alice saa hienoa taikatyttökostyymiä kuin vasta myöhään sarjassa, eikä siitäkään ole kunnollisia taidekuvia ihasteltavaksi! Onneksi se pakollinen söpö maskottieläin on kani (jänikset ovat lempieläimiäni), Nyozeka on aika mahtava.

Imadoki, luettu osa 1

Imadoki ei ole taikatyttöilyä, vaan perus ihmissuhdehömppää. Päähenkilö Tanpopo muuttaa Tokioon kouluun, jossa kaikki ovat ilkeitä ja snobeja, paitsi ehkä yksi kiva poika, joka tosin käyttäytyy myös snobisti silloin, kun muut ovat katsomassa.

Jjjoo. Juoneltaan samankaltaisia tarinoita on tuhottomasti, ja päällimmäisinä muistissa ovat Haruka Fukushiman vastaavat sarjat, mikä ei taida olla hyvä juttu ollenkaan. Tanpopo hahmona on aika tylsä – samanlainen yltiöpirteä tyttö, kuin kaikkien vastaavien sarjojen päähenkilöt ovat. Onneksi Tanpopo ei sentään ole orpo, silloin mentäisiin kliseissä jo aika pitkälle (terveisiä muuten Tanemuralle ja Fukushimalle, jotka rakastavat orpoja pirteitä päähenkilötyttöjään!). Myös hänen miespuolinen vastaparinsa on samanlainen coolin tylsä komistus kuin aina. Huoh.

Sarjassa on kuitenkin ainesta johonkin. Ensimmäisessä osassa puidaan pintapuolisesti sitä, miten rikkaiden snobien ihmissuhteet ovat pintapuolisia ja olemassa vain, jotta suhteista ja tärkeiden ihmisten tuntemisesta voi saada jotain hyötyä elämässä. Tämän vastapainona on Tanpopo, jolla riittää ystäviä kotona Hokkaidossa – ihan oikeita ystäviä. Jos sarja keskittyy seuraavissa osissa enemmän tähän kuin tylsään ”ollaanko vai eikö olla”-romcomhömppään, peukku ylös. Jos ei, no… kirjahyllyssä on Fukushiman vieressä tilaa.

Sain viikonloppuna kuulla mielenkiintoisen huhun, että Ropeconin sisäpiiriin kuuluva henkilö olisi ilmoittanut vihaavansa minua eeppisesti, koska yritän kuulemma lyödä kiilaa kaikkien Suomen conijärjestäjien välille ja täten tuhota Suomen conit. Mielenkiintoista. No, huhut huhuina: ainakaan minulla ei ole mitään Ropeconia tai sen järjestäjiä vastaan (muista Suomen coneista puhumattakaan), joten asia on ainakin minun osaltani sillä selvä. Sinällään en epäile, etteikö joku olisi voinut vähän hermostuakin kirjoitteluistani Desuconin blogiin, mutta totuus on, että satunnaisia röllikirjoitteluja lukuunottamatta Desucon tai sen vastaavat eivät ainakaan minun tietääkseni ole iskeneet minkäänlaista kiilaa suomalaisten conijärjestäjien väliin tai koettaneet sabotoida muita Suomen coneja, niin animeaiheisia coneja kuin muitakaan.

Eroja conintekoasenteissa tietystikin on, eikä ole salaisuus, että Desucon pyrkii tekemään joitakin asioita eri tavalla kuin muut Suomen conit. Teoissa sinällään ei kuitenkaan ole juuri eroa – Desuconhan ei perusrakenteensa osalta juurikaan eroa muista coneista, minkä on myöntänyt jopa Desuconin yhtenä pääsäätäjänä toiminut Petteri ”Tsubasa” Uusitalo:

”Con on con, kuten sanottua. Silloin aikoinaan kun idea tapahtumasta syntyi en ajatellutkaan että olemassaoleva tapahtumakonsepti pitäisi jotenkin romuttaa, jotta sen raunioille pääsisi rakentamaan jotain uutta: enemmänkin halusin pitää vain kunnollisen conin.”

(Ks. Otakunviran postaus Desuconin jälkeen, ”Edes isäni ei heittänyt löylyä näin kovaa”).

Ero Desuconin ja muiden suomalaisten conien välillä onkin etupäässä asenteellinen, tai paremminkin poliittinen. Se näkyy esim. tavassa tehdä asioita, tapahtuman kohderyhmittämisessä kuin retoriikassakin. Se näkyy tapahtumien järjestäjien puheenvuoroissa joskus näkyvästi; joskus asenne täytyy kaivaa rivien välistä. Lähtökohtaisesti kyse on nähdäkseni kuitenkin siitä, että Suomessa on kapitalistisia (Desucon) ja kommunistisia tapahtumia (lähestulkoon kaikki muut, joillain poikkeuksilla). Nämä määritelmät juontuvat löyhästi ko. sanojen sanakirjamääritelmistä (Wikipedia: kapitalismi, kommunismi) ja siitä, mitä niihin yleensä yhdistetään.

Kapitalistisille tapahtumille – tai siis tapahtumalle – on ominaista mm. hyvin tiukka erikoistuminen kohderyhmän tarpeisiin, kilpailun tai muihin tapahtumiin vertaamisen korostaminen kehityksen välineenä ja mahdollistajana sekä toisaalta tapahtuman järjestäjien yhdessä toimimisen näkeminen välineenä tapahtuman rakentamiselle. Kohderyhmäajattelu ei tarkoita sitä, etteikö ”kapitalistiseen” tapahtumaan saisi tulla kohderyhmään kuulumattomiakin ihmisiä, mutta kohdentamisen vuoksi kohderyhmän ulkopuoliset eivät välttämättä löydä tapahtumasta itseään kiinnostavaa ohjelmaa. Kilpailu ja/tai muihin tapahtumiin vertaaminen ei ole itseisarvo, mutta se nähdään tehokkaaksi tavaksi kehittää tapahtumaa eteenpäin, koska vertailukohtia on enemmän – vertaillaan ”meitä” ja ”muita”. Tapahtuman järjestäjäporukan yhdessäolo, toisiin tutustuminen ja näiden tunteminen on tärkeää tietysti itsessäänkin, mutta ensisijaisesti se on keino saada tapahtuma rakennettua ja välttää epämukavia yllätyksiä (esimerkiksi sitä, että jollakulla on puhelinpelko, ei välttämättä saa tietoonsa tuntematta ihmistä – mutta jos asia on tiedossa, tämä voidaan ottaa suunnittelussa huomioon).

Kommunistinen conijärjestelmä lähestyy asiaa toisin: siellä järjestäjäporukan yhdessäolo on tavoite, jota palvellaan conia järjestämällä (kuten eräs henkilö #conconilla muistaakseni tokaisi: ”Ihmiset haluavat olla toistensa kanssa ja se taas tapahtuu coneja järjestämällä ja kokoustamalla”). Tämä taas tarkoittaa fyysisiä kokouksia ja useimmiten myös vaatimusta siitä, että järjestäjien tulee olla tietyltä maantieteelliseltä alueelta tai ainakin päästä conitean fyysisiin kokouksiin. Kilpailua karsastetaan, sillä sen nähdään tuottavan vain kyräilyä ja pahaa verta conien välille – mitä taas ei tahdota, sillä conit nähdään toisistaan riippuvaisiksi, mitä ne kommunistisessa mallissa ovatkin. Näin siksi, että tässä mallissa conien järjestäjät ovat lomittuneet keskenään siten, että järjestäjäporukat ovat conien välillä suureksi osaksi samoja; vain rooli vaihtelee. On täysin mahdollista ja luultavaakin, että toisen conin turvallisuusvastaava on toisessa conissa ohjelmavastaavana ja niin poispäin. Tällöin kilpailua ei ainoastaan pidetä järjettömänä vaan se myös on sitä: miten conit, joilla on suurelta osin samat järjestäjät, edes voisivat kilpailla keskenään? Erikoistumista taas ei koeta tarpeelliseksi tai sitä ei yksinkertaisesti haluta, sillä tapahtumia tehdään ”kaikille”: samaan tapahtumaan mahtuu niin ropeltajaa kuin animeharrastajaakin, niin scifistiä kuin cossaajaa, ja kaikkien nörttien yhteyttä korostetaan.

Kommunistisen ja kapitalistisen con-järjestelmän eräitä eroja – klikkaa suuremmaksi

On ehkä syytä tähdentää, että kyse ei ole sinällään arvottavista termeistä: vaikka kapitalistinen järjestelmä on ehkä se, joka suurelta osin nykyään maailmassa porskuttaa kommunististen valtioiden romahdettua, on olemassa myös järjestelmiä, joissa kommunismi toimii. Hyvä esimerkki ovat esimerkiksi Open Source ja vapaan lähdekoodin ohjelmistot, jotka toimivat sinällään ”kommunistisesti” – siis yhteisöllisesti: Joku antaa jonkun osan, toinen huomaa virheen, korjaa sen ja laittaa koodinpätkän kaikkien saataville nettiin, joku muu parantelee koodista toista osaa ja laittaa koodinpätkän taas muiden saataville nettiin, ja niin edespäin. Termit eivät myöskään sinällään kerro mitään tapahtumien laadusta: vaikka esimerkiksi Finncon ja Ropecon ovat tämän mallin mukaisia ”kommunistitapahtumia”, ne ovat pitkään olleet laadullisesti Suomen conien kärkipäätä.

Järjestäjien jakautuminen kommunistisessa ja kapitalistisessa mallissa – klikkaa suuremmaksi

Ongelma onkin siinä, että jos muut vannovat YYA-hengen ja sosialistisen unelman nimeen rakentaessaan uutta, uljasta sosialistista maailmaa, jossa yhden etu on kaikkien etu ja kaikkien etu on yhden etu, sopii se huonosti yhteen kapitalistisen järjestelmän kanssa, jossa edut nähdään eriytyneinä ja yhden edun nähdään olevan lähtökohtaisesti vain tämän etu. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nämä erot eivät ole mitenkään ylitsepääsemättömiä: vaikka eroja todellakin on, suurimmat erot ovat periaatetasolla. Käytännön tasolla – tekojen tasolla – erot suurelta osin tasoittuvat. Järkevälle yhteistyölle löytyy siis varmasti tilaa ja mahdollisuuksia, vaikka nämä järjestelmät siihen ehkä lähtökohtaisesti eri tavalla suhtautuvatkin. Jos vihaajat haluavat tästä huolimatta vihata, en voi heitä estää.

Peace and love ja silleen.

Pidän tällä hetkellä cosplaytaukoa, joten kaikkien muiden tehdessä sauhu päästä nousten Traconin asujaan, minulla on jopa aikaa kirjoittaa. Cosplaysta olen valittanut yleisesti vaikka mitä, mutta nyt mieleni minun tekevi aivoni ajattelevi pölistä vähän yksityiskohtaisemmin ja henkilökohtaisemmin pukuilun eri osa-alueista.

Peruukit tuottavat jossain vaiheessa varmaan ihan kaikille pukuilijoille päänvaivaa – varsinkin ensimmäiset peruukkisäädöt ovat yleensä monen mutkan kautta valmiita. Monien muiden tavoin oma suosikkipaikkani peruukkien ostoon on Ebay, jonka valikoimaa ja hintoja on vaikea päihittää. Cosplay.comin sivupulju Cosworx varsinkin tuntuu ebay-retkien jälkeen kalliilta, eikä valikoimakaan ole aina kovin hääppöinen: liian moni väri näyttää siellä aina loppuunmyytyä, kun tarvitsisin jotain tiettyä. Suomen peruukkivalikoimaa parjataan usein, mutta Punanaamion XTPRO-peruukit ovat ihan ok peruukkeja (joskin säätöremmejä niskassa niissä ei ole), osassa on ihan skin topitkin. Muut Punanaamion peruukit ovatkin sitten kiiltäviä, takkuuntuvia vappuihmeitä. Tosin niilläkin saattaa olla käyttötarkoituksensa!

Punanaamio-ihmeen uusi elämä siipipäisenä CLAMPperuukkina. Ompelin tosin sekaan hopeanväristä lisäkuitua, jota jäi edellisestä projektista.

Ebay-retkilläni suosin ennemmin vähän sitä halpispäätä kuin monien hehkuttamia myyjiä. Halvempien kiina/hongkong-peruukkimyyjien (suurin osa ebay-peruukkimyyjistä sijaitsee fyysisesti näissä Aasian kolkissa) peruukeissa on ihan sama laadukas kuitu kuin kalliimpienkin, mutta peruukit ovat usein vähän ohuempia. Itselleni tämä on pelkkää bonusta, sillä omat hiukseni ovat vyötärömittaiset ja aika paksut. Jos tämän omasta takaa löytyvän karvakasan päälle vielä lätkäisee toisen samanmoisen, pääni näyttää valtavalta avaruusoliopäältä ja peruukki näyttää ”leijuvan”, kun hiuksia on liikaa oman tukan jo kasvattaessa massaa, olkoonkin, että se on peruukkimyssyn alla. Oma tukka pään ympäri kiestaistuna kasvattaa silti pääni kokoa ison miehen pään kokoiseksi. Näin ollen olen ollut erittäin tyytväinen mm. sellaisen ebay-myyjän kuin cog_marc peruukkeihin, ohuenpuoleisia, mutta nättiä, helposti käsiteltävää kuitua.

Jos voin valita, käytän kuitenkin peruukkien sijaan omia hiuksiani. Pidän cosplayssa realismista, ja oikeat hiukset näyttävät yleensä omaan silmääni paremmilta kuin muoviperuukit – toki omien hiusten pitää näyttää hahmon hiuksilta värin ja mallin puolesta! Vaikka peruukki olisi kuinka hyvälaatuinen, se ei kuitenkaan koskaan näytä aidolta hiukselta. Tiedän oman mielipiteeni olevan tässä asiassa vähemmistöä, mutta oma cosplaymakuni ja -ideologiani on sellainen, että yritän tehdä hahmon kuin hän oikean elämän ihmisenä olisi, enkä yritä tuoda mahdotonta animefysiikkaa sellaisenaan oikeaan maailmaan. Niinpä sanon jyrkän EIn mm. kirkkaankeltaisille peruukeille (luonnollinen blondi parempi, ellei jotenkin ole perusteltavissa, että hahmolla ihan oikeasti olisi kirkkaankeltainen tukka). Jos nyt kuitenkin joudun hankkimaan peruukin, eli valitsemallani hahmolla ei ole vaaleaa, tiskivesiblondia tai hailakan vaaleanruskeaa pitkää tukkaa, yritän hankkia mahdollisimman realistisen oloisen. En siis osta karkkiväristä, vaan hillitymmän, murretumman sävyisen peruukin, ja lisäksi yritän vielä löytää sellaisen, jossa olisi useamman väristä kuitua sekaisin. Eihän oikeassa elämässäkään kenenkään hiukset ole täysin tasaväriset! Onnistuin löytämään yhtä cossia varten kaukaa tummanpunaiselta näyttävän peruukin, jonka kuidut ovat itseasiassa kirkkaanpunaista, liilaa ja tummanpinkkiä sekaisin, ja olin tosi iloinen.

Jotta ei ihan päästäisi rähjäämisen hyvästä tavasta pois, realismiin liittyen minua on alkanut ärsyttää eräs cosplaymaailman tukkatrendi. Japanista (?) on näköjään rantautunut tapa käyttää saparollisen hahmon peruukkina polkkapituista peruukkia, jossa on kaksi clip on -ponnarilisäkettä sivuilla. Tämä on alkanut oikeasti ärsyttää minua luvattoman paljon, koska tällaiset hiukset näyttävät takaa härskin epäaidoilta. Alla hieno selvitys, miksi.

Trendi ei ehkä ärsyttäisi ollenkaan niin paljon, jollei se olisi minun näkökulmastani myös osoitus laiskuudesta. Tavallisen peruukin nostaminen realistisesti poninhännille nimittäin vie aikaa ja vaivaa. Tiedän, koska olen tehnyt sen muutaman kerran! Päinvastoin yleistä harhaluuloa se ei kuitenkaan ole erityisen vaikeaa tai vaadi lisäkuitua; olen onnistunut hommassa jopa ohuen ebay-peruukin kanssa olemalla fiksu ja käyttämällä käytössä olevan kuidun viisaasti. Yksi ongelma poninhäntien modaamisessa realistisen näköisesti nimittäin on: ilman liimaa tai silikonia ei hommasta selviä, sillä poninhännät eivät pysy peruukissa nätteinä ilman, että ne oikeasti liimataan paikoilleen. Tämä tietysti tekee peruukista yhden hahmon ja yhden asun peruukin, ellei keksi muita poninhännällisiä hahmoja!

Otsatukka kuvissa vielä tekemättä,  mutta tällaista jälkeä sain aikaan täysin ilman lisäkuitua!

Jos tätä sattuu lukemaan muita, joilla tukkaa löytyy omasta takaa ihan riittämiin, jaan pari vinkkiä, jotka itse olen joutunut kantapään kautta oppimaan. Yksi: aasiaperuukit eivät välttämättä sellaisenaan kerta kaikkiaan mahdu päähän. Olen joutunut mm. tekemään verkkoon huomaamattomia reikiä, katkomaan kuminauhat takaa ja silpomaan peruukkeja muilla härskeillä tavoilla, jotta saan peruukit mahtumaan päähäni. Toinen, hyödyllinen kikka on muokata peruukkipää oikean kokoiseksi. Oma peruukkipääni näyttää kuulemma aivosyöpäpotilaalta, sillä sen pään ympärillä on kerros sanomalehteä kuin iso side tai kipsi. Tämä siksi, että kerroksien kanssa peruukkipääni on oikeasti oman pääni kokoinen – helpottaa peruukkien stailaamista ja leikkelyä, kun sitä ei tarvitse tehdä omassa päässä. Lisäksi peruukkipääni päälle viritettynä hitusen liian pienet peruukit myös venyvät ajan kanssa niin, ettei niiden pitäminen enää aiheuta migreeniä, eikä minun tarvitse tuhota peruukkien jälleenmyyntiarvoa silpomalla niitä!

Jostain kumman syystä on vähän tyhjä olo, kun on vuoden vääntänyt Desuconia – ja yhtäkkiä se on ohi. Enää ei tarvitse kysellä vastaavilta, onko hommat kondiksessa (ikäänkuin olisin sitä joskus tehnyt), ratkoa ihmisten kinasteluja siitä, tuleeko blogiin kuvateksti kuvan ylle vai alle (kirjoittaja itse päättää) tai soitella Sibeliustalolle (”Eiku laittakaa sittenkin se Puusepän Verstas sivuttain eikä pitkittäin”). Nyt on vuorossa se vaihe, kun järkkäriporukka lukee palautteita, taputtelee toisiaan selkään ja runkkaa ringissä, näin kauniisti ilmaistuna.

Ei kai siinä. Desuconin blogiin heitinkin jo kiitospostauksen – henk. koht. fiilikset conin onnistumisesta tänä vuonna olivat jonkin verran draamaisasta alusta huolimatta erittäin hyvät ja varsinkin järjestäjäporukan sisäinen draamaus loisti lähestulkoon totaalisella poissaolollaan. Kunnon vastuualueet ja se, etteivät muut mene sotkemaan toisten tonteille, auttoivat huomattavasti. Porukkaa oli myös mukana enemmän, mikä jakoi vastuuta ja näin kevensi ihmisten työtaakkaa. Kokonaan ilman draamaa ei toki selvitty; itse onnistuin keikuttamaan venettä eräällä postauksellani ihan vitusti(TM) – enkä itse asiassa vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten hernettä pystyttiin vetämään nenään niin kovaa kuin vedettiin. No, eipä siinä. Hetken paskottiin tiiliä, sitten todettiin että vihaajat vihaa ja hoidettiin homma.

Henk. koht. tasolla kyllä tykkäsin conista, vaikken ohjelmissa hirveästi (=ollenkaan) ehtinytkään käydä, poislukien omat presentaationi – Halkon keikalle menin katselemaan vähän puolenvälin jälkeen, mistä bongasinkin Ilonan, jonka kanssa meillä oli kovat valotikkubileet takarivissä (ja joka sittemmin siirtyi baarissa kainalooni alle 45 sekunnissa siitä, kun kävelin baariin sisään – Ilona, oot vähän helppo ;) ) Samoin conin aikana tuli törmättyä Novaan, joka onkin jo ansioitunut tietyissä postauksissa… Novan Desucon-reportaasit täällä ja täällä. Aranaankin tuli törmättyä, samoin Voronaan – plus toki aika moneen muuhun ihmiseen, kiitoksia kaikille jotka tulivat moikkailemaan :-D.

Ideoita ensi vuodeksi on jo heitelty ja käsitelty – ja mikäli kaikki menee just as keikaku, ensi vuoden Desucon on vielä parempi kuin tänä vuonna ja paremmin kohdennettu. Anikissa asian perään onkin jo kyselty, ja kyllä, kohderyhmäkohdennusta tulee vieläkin enemmän. Omana perversionani olen miettinyt, että toisenkin conin järkkääminen vuoden sisään olisi ihan jepa juttu – miltä kuulostaisi Desucon Winter (Desucon Frostbite?)

Joka tapauksessa vielä tähän kiitokset kaikille jotka olivat mukana rakentamassa Desua joko ohjelmanpitäjinä, järkkäreinä, vänkäreinä, järjestyksenvalvojina, Sibeliustalon henkilökuntana sekä varsinkin niille, jotka olivat Desuconissa mukana kävijänä! Sekä kaikille jotka olivat kaatajaisissa ja lahjoivat minua ;D

PS. ”Näin animefani saa naista”-luentoni on katsottavissa Desuconin Bambuser-kanavalta täältä. Nauhoitus on tässä vaiheessa vain nopea DesuTV-streamaus, mutta ohjelmat tulevat parempilaatuisena torrenttina myöhemmin noin kuukauden sisällä.

Taas se tulee! Kesä siis, joka tunnetaan animepiireissä yleensä nimellä ”conikausi”.

Ainakin kaikkien isompien conien vakiovarustukseen kuuluu taidekuja: artisti maksaa taidekujalle pääsystä tietyn määrän euroja, jotta pääsee päivystämään pöydän taakse ja myymään hengentuotoksiaan muille conikävijöille. Tämä on lähtökohtaisesti hyvä diili, koska pöytävuokra ei useimmiten päätä huimaa – useimmiten taidekuja onkin coninjärjestäjien puoli-ilmainen tuki taiteilijoille, jotka saavat ainakin näkyvyyttä jos ei muuta. Mutta taidekuja on loppujen lopuksi kuitenkin maksullinen, vaikka hinta olisikin nimellinen (esimerkiksi Desuconissa 4 e yksi päivä, 7 e molemmat päivät). Tämän lisäksi pöytävuokran päälle tulee vielä matkat ja pääsyliput – ja yhtäkkiä pöydän kokonaishinta onkin kasvanut. Eli olisi varmaan kiva saada taidekujan pöydältä jotain taskun pohjallekin, ettei ihan täyttä persnettoa tule.

Mitä itse olen taidekujien tarjontaa katsonut, niin kaava on lähes poikkeuksetta sama: satunnainen määrä töitä esillä, hinta 1 – 10 e per printti (useimmiten tosin noin 3 – 5 euroa per A4-printti) ja tiskin takana yksi tai kaksi ujoa 15 – 25 -vuotiasta taiteilijatyttöä. Käsittääkseni myynnit eivät läheskään aina ole olleet ihan massiivisia.

Jos itse istuisin taidekujalla, tekisin vähän eri juttuja: myyntiin ehkä 1 – 5 kappaletta tauluja (eli vähintään jotain A3-kokoa, mielummin isompia), valmiina kehyksissä. Hinnaksi vähintään 50 euroa kappale (plus tietysti kehysten hinta). Mainostusta ennakkoon netissä, että tietää varata tarpeeksi fyffeä mukaan. Tai sitten toinen taktiikka: ”piirrän 15 minuutissa mitä tahansa”, hinnaksi vähintään 10 e per rykäisy. Ennakkovarauksia vaikka netissä.

Kuka uskaltaa kokeilla?

PS. Voi sitten miettiä, että niitä 3 euron printtejä pitää myydä vähintään 17 kpl, että pääsee samoihin rahoihin mitä sen yhden 50 euron taulun myymisellä.

Viime viikonloppuna pidettiin Turussa Klassikon koululla Kikucon III. Kun matka coniin kestää täältä kävellen noin 10 minuuttia, olihan siellä sitten pakko käydä. Säät suosivat ja hellerajatkin kai poksahtelivat. Jos ei tapahtumasta kävijälle muuta jäänyt, niin ainakin rusketusrajat.

Kikucon sanoo rehellisesti olevansa ”japanilaisen populaarikulttuurin tapahtuma” eikä väitäkään olevansa animetapahtuma. Tällä kertaa teemaksi oli valikoitunut japanilaiset pelit, mikä positiivisesti näkyi myös ohjelmakartassa.

Olen useaan otteeseen käynyt coneissa ohjelmanumeroissa, jotka ovat jääneet mieleen huonolla tavalla: ohjelmanpitäjällä ei ole ollut asia hallussa, tietoa ohjelman pitämiseen ei ole ollut tarpeeksi tai aiheeseen ei ole ohjelmassa syvennytty kunnolla. Ilokseni voin sanoa, että ainakaan niiden ohjelmien osalta, mitä Kikuconissa kävin katsomassa, tämä ei ollut ongelma: tällä kertaa ohjelmanpitäjillä oli kyllä tietoa ja asia hallussa.

Sen sijaan ohjelmat vetivät yli siltä toiselta puolelta. Jos tietoa on paljon, ohjelmanpitäjän rooli tiedon valikoijana korostuu: ”tietomassasta” tulee poimia ne oikeat, yleisöä kiinnostavat asiat ja ylipäänsä keskittyä olennaisuuksiin.

”Summonit ja Esperit Final Fantasy -peleissä” -luento vaikutti etukäteen erittäin mielenkiintoiselta. Kun puhuja aloitti luentonsa noin 7 minuutin metapuheella (”luentoni käsittelee Final Fantasy -summon-olentojen perimmäistä olemusta ja vertailee niitä espereihin; ottaen huomioon että samoja olentoja on eri peleissä eri nimillä ja tästä johtuen X, sen lisäksi aion myös tarkastella olentoja suhteessa suomalaiseen mytologiaan ja…”), tuli hyvinkin selväksi, että puhujalla oli akateemista taustaa. Akateeminen tausta ei todellakaan ole pahaksi, mutta metapuhe on helvetin tylsää. Sen lisäksi seuraavat puoli tuntia käsiteltiin ~jokaista summonia ja esperiä yksitellen – mutta pintapuolisesti. Kyllä, Shivalla on yhteyksiä hindulaisuuteen ja Shivan elementti on jää. Final Fantasy XII:n Cuchulainnilla on yhteytensä irlantilaiseen mytologiaan ja ainakin pelissä se on sidottu skorpionin horoskooppimerkkiin.

Mutta mitä väliä näillä asioilla edes on? Kun tällaisia yhdentekeviä yksityiskohtia selostetaan noin kolmestakymmenestä hahmosta, kyllästyminen iskee. Yhdentekevyyden yksityiskohtarallia taas seurasi ”asiaosuus”, jossa sitten olisikin pitänyt olla käytynä vähintään folkloristiikan ja uskontotieteen peruskurssit. Onhan se kiva että summoneiden ja espereiden olemassaolo vaatii peliltä tietynlaista animistista ja dynamistista maailmankuvaa, mutta olisi voinut yleisöllekin avata näitä käsitteitä. Ja niin edelleen. Pian tämän jälkeen minun piti valitettavasti poistua luennolta muiden asioiden pariin, mutta toisaalta näkemäni perusteella se ei kyllä harmittanut.

Sama ongelma vaivasi ”Legenda Gensokyosta” -Touhou-luentoa. Oli sinällään tietysti kiva, että jokainen virallinen Touhou-peli käytiin läpi ja kuuntelijoille kerrottiin, miten jokainen peli erottuu edeltäjistään yksityiskohtien osalta, mutta oliko se oikeasti tarpeellista? Tai että mikä hahmo tulee mukaan missäkin pelisarjan osassa? Se tuli selväksi, että Touhou-hahmoja löytyy ihmisistä youkaihin ja vampyyreihin, mutta mitään ei kerrottu siitä, onko tällä jotain pelillistä merkitystä vai ovatko erot ainoastaan kosmeettisia (jos sitäkään – esimerkiksi miten youkain erottaa ihmisestä? Ei mitenkään?). Ajasta käytettiin 100% (1 h 30 min) yksityiskohtawänkkiin ja ylimenevällä ajalla käsiteltiin Touhoun fanikulttuuria noin 5 min. Yhyy, ei näin. Wikipediaa osannee yleisö lukea itsekin. Esittäjäpari ei myöskään ollut ilmeisesti harkinnut esityksenaikaista työnjakoaan ollenkaan, sillä sen kanssa tuntui olevan Säätöä. Positiivisena puolena tosin mainittakoon, että naispuolinen luennoitsija oli varsin paijattavan näköinen ja oloinen <3.

Onneksi tapahtumassa oli myös toimivaa ohjelmaa, sillä Johannes Kosken luento pelien kääntämisestä ja lokalisoinnista oli kovaa kamaa. Esitystekniikasta voisin ehkä nillittää, mutta kyseessä olivat enintään pikkuviat, joihin muut kuin kaltaiseni esiintymisnatsit tuskin kiinnittävät huomiota. Tärkein eli asia oli kuitenkin kunnossa ja esityksen tasapainottelu huumorin ja asiapitoisuuden välillä toimi kuten pitääkin. GG Johannes! Voisin myös vetää kotiinpäin ja todeta, että ”Lolita-muoti animessa ja mangassa” oli myös ihan toimiva luento – edes sitä näkemättä. Luentoa kun oli pitämässä toinen tämän blogin pitäjistä kaverinsa kanssa ja luento oli päivitetty toisinto Traconissa pidetystä luennosta ;o

Tapahtuman ongelmat tuntuivat muutoinkin keskittyvän ohjelmapuoleen. Tilat olivat mikittömiä, joten jos ohjelmanpitäjä EI KÄYTTÄNYT TARPEEKSI ÄÄNIHUULIAAN, kuuluvuus oli vähän niin ja näin – tämä esimerkiksi ”Vampyyrit ja ihmissudet”-luennolla. Ohjelmanpitäjien infomailit eivät myöskään olleet kuulemma pitäneet paikkaansa, sillä ohjelmanpitäjät olisivat kuin olisivatkin tarvinneet oman tietokoneen, kun luokan tietokonetta ei saatukaan kiinni videotykkiin – asian olisi varmaan voinut tarkistaa etukäteen.

Kokonaistuomio Kikuconista on ”muuten ihan kiva, ohjelman kanssa vaan oli pientä kusemista” – harmi vain, että ohjelma on tapahtuman sielu. Kikucon on muutenkin conina vähän hämmentävä. Toisaalta se ei ole ensimmäisen järjestyskertansa (2005) jälkeen ollut eikä yrittänytkään olla iso tapahtuma, vaan kesän isoja tapahtumia tukeva starttitapahtuma. Tai ainakin sellainen fiilis minulle on tullut – en tiedä mihin Kikucon pyrkii. Jos tavoite on sama kuin muilla tapahtumilla eli tapahtuman kasvattaminen, tekee Kikucon jotain väärin, sillä sen kävijämäärä tuntuu pienenevän joka kerralla. En tiedä, oliko tapahtumassa nyt tuhattakaan kävijää. Cosplayskenen kerma loistaa tapahtumassa poissaolollaan ja näin muitakaan ei tule paikalle. Eri asia sitten, jos Kikucon nimenomaan PYRKII olemaan pientapahtuma – tällöinhän se tietysti on onnistunut siinä, mitä se hakee.

Sinällään tapahtumaviikonlopusta jäi kyllä ihan positiiviset fiilikset – tosin tästä on enemmälti kiittäminen keliä ja pussikalja-/terassiseuraa.

Ei, en nyt aio kirjoittaa perheväkivallasta, patriarkaatin hallitsemasta heteronormatiivisesta alistusmatriisiista tai edes Natsi-Saksasta ja Hitleristä. Kirjoitan nyt siitä vallasta, mikä Suomen animeskenessä koetaan kaikista kammottavimmaksi vallaksi. Ja se valta on rahan valta.

Mitä enemmän skenejuttuja lukee, sitä selvemmäksi käy, että rahan liikkuminen skenessä on ehdoton tabu. Vielä pari vuotta sitten ”For Fans, By Fans”-lausahduksen ymmärrettiin tarkoittavan, että esimerkiksi conin kävijöiltä ei saa pyytää minkäänlaista pääsymaksua, piste. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä esimerkiksi Desucon ja Tracon ovat maksullisia tapahtumia molemmat (Desuconin hinta 14 euroa etukäteen, 18 ovelta, Traconin ennakkohinta 9 euroa). Ensi viikonloppuna maksullisuusjengiin liittyy myös Bakacon (6 euroa etukäteen, 9 euroa ovelta). Tilanne on hauska, sillä vielä muutama vuosi sitten Anikissa heiteltiin kommentteja, että con ei voi koskaan olla maksullinen, sillä harrastajat boikotoisivat sellaista. Satunnaisia anonyymiröllisoraääniä lukuunottamatta boikotista ei kuitenkaan ole tietoakaan! Päinvastoin, kaikkiin tapahtumiin on riittänyt kävijöitä varsin hyvin. On tietysti totta, että kukaan ei näissä tapahtumissa saa ainakaan tiettävästi palkkaa töistään ja kaikilla näillä tapahtumilla on taustaorganisaationaan jokin yhdistys, joka ei siis jaa rahaa sen ulkopuolelle, joten tapahtumat ovat juridisessakin mielessä voittoa tavoittelemattomia.

Mutta entä sitten mangabisnes? Tiettävästi kaikki Suomessa toimivat mangakustantajat ovat firmoja: Egmont, Sangatsu (Tammi) ja Punainen Jättiläinen (joka sekin tosin on nykyään Tammea), Ivrea. Kaikki ovat yhtiöitä, jotka maksavat palkkaa työntekijöilleen ja osinkoja omistajilleen. Mutta eipä silti kukaan pidä Egmontin Janne Suomista, Sangatsun Antti Valkamaa tai Punaisen Jättiläisen Antti Grönlundia ”paskoina jätkinä”. Päinvastoin: niin Suomisen Janne kuin Valkaman & Grönlundin Antit ovat skenessä tuttuja nimiä ja yleisesti pidettyjä ”hyviä tyyppejä”. En ole kuullut kenenkään boikotoivan mangan ostamista sen vuoksi, että esimerkiksi nämä henkilöt saavat elantonsa Mirjami-Valtteri 15 veen mangapokkariostoksista. Tietysti tässä kohtaa voi sanoa, että tilanne eroaa conien järjestämisestä siten, että kukaan mangabisneksessä mukanaolevista ei ole ollut tunnettu henkilö harrastajaskenessä ennen bisneskuvioitaan, toisin kuin conijärjestäjät, jotka ovat useimmiten lähes kaikille tuttuja nimiä.

Ei sillä, etteikö ”fanista kaupalliseksi toimijaksi”-siirtojakin olisi nähty – vai unohditteko jo Anime-lehden? Sitä perustamassahan olivat mm. Kyuu Eturautti, Mauno Joukamaa ja Jari Lehtinen – Suomen animeskenen tunnetuimmat nimet! Eikä Anime-lehti suinkaan ole kuollut tilausten puutteeseen; itse asiassa se on nyt ollut olemassa jo viisi vuotta! Joidenkin bisneshämäryyksien takia alkuperäinen kopla lähti lätkimään H-Townin leivistä ja perusti oman lehden, Japan Popin, sekä Japan Popia kustantavan firman eli Mimiko Media Oy:n. Ja ihan kivasti tuntuisi myyvän. Tarkkoja lukuja en tiedä, mutta ei konkurssi ole näköjään vielä kohdannut! Olen kyllä kuullut huhuja ihmisistä, jotka eivät ”mokomaan Kyuu-läpyskään” koske, eivätkä suostu sitä tilaamaan, mutta tällöin kyseessä on vaikuttanut olevan enemmänkin vain se, ettei henkilö yksinkertaisesti pidä Kyuusta – ei se, että lehdestä maksaminen olisi ollut näille mitenkään ongelmallista, vaikka luultavasti ainakin osa rahoista menee Kyuun mersurahastoon.

Mutta silti – vaikka tässä on jo kolmella tasolla todettu, että rahan mukanaolo ei saa välittömästi aikaan täyttä boikottireaktiota, tuntuu silti olevan vallalla käsitys, että mikäli skenehommiin ympätään jonkinlaisia rahakuvioita, on tuloksena vähintään Sodoman ja Gomorran kohtalo – siitä huolimatta, että mikään ei tue tätä väitettä. Tai mitenkäs esimerkiksi Ippai/Urumi/muut vastaavat? Future Film? Fantasiapelit? Mirri Music? Doujinit ja taidekujat? Kaikissa näissä raha lähtee fanien taskusta ja päätyy henkilölle, joka joko kuuluu animeskeneen tai sitten ei. Ja kauppa käy.

Olin viime viikonloppuna Tampereella Conconissa, tapahtumanjärjestäjien yhteistyöseminaarissa. Tilaisuus oli sinällään ihan jees ja hyödyllinenkin (kiitokset järjestäjille :3). Hauska juttu oli kuitenkin se, että Assemblyjen tullessa puheeksi, joku otti esiin sen, että Assemblythän ovat itseasiassa osakeyhtiön järjestämät (ent. Scenera Oy, nyk. Assembly Organizing Oy) pippalot. Joku toinen taas esitti valistuneen arvauksen siitä, että puljun toimitusjohtaja nostaisi itseasiassa tehtävistään – oo äm gee – palkkaa! Kukaan ei ääneen tätä tuominnut, vaatinut herra toimitusjohtajan julistamista kirkonkiroukseen tai tämän siirtämistä helvetin alimmalle tasolle, mutta ainakin itse olin havaitsevinani pienimuotoista paheksuntaa tällaista pyhänhäväistystä kohtaan.

Kotimatkalla tätä kuviota miettiessäni mieleeni tuli seuraava kysymys: vaikka Assemblyjen ylin johto saisikin hommasta pätäkkää, niin entä sitten? Ei minua haittaa maksaa lähikaupassa ruoasta, parturilleni hiustenleikkuusta, ravintolassa käymisestä tai taksikuskille kyydistä. Useat maksavat myös esimerkiksi hieronnoista, manikyyreistä tai rokkifestareista. Kysyntä ja tarjonta – jos hiustenleikkuu on minusta parinkympin arvoinen, niin silloin menen parturiin ja maksan pari kymppiä siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi parturiin. Onko sillä silloin väliä, että rahat sujahtavat parturin taskuun? Tai sillä, että ravintolalaskustani vain osalla katetaan ruokatarvikkeiden hintaa, ja loput menevät itseasiassa tarjoilijan, kokin ja raflan omistajan taskuun? Kysyntä ja tarjonta – jos arvioin, että olisi kiva, että ruokani tekisi joku muu ja ruoka kuulostaa hyvältä, niin silloin menen ravintolaan ja maksan siitä. Jos se ei minusta olisi sen arvoista, en menisi ravintolaan. Entä onko sillä väliä, että conilipun hinnasta menisi siivu conia vuoden pusanneiden henkilöiden taskuun? Onko? Vai olisiko se täysin väärin ja moraalitonta ja sellaiseen coniin ei menisi kukaan?

”I, for one, welcome our new capitalist overlords.”

Suomessa julkaistaan nykysin niin paljon hyviä tai vähintään mukiinmeneviä mangasarjoja, että olen siirtynyt lähes täysin suosimaan suomalaista ja jättänyt importmangojen oston niille, joiden mielestä suomen kieli ei krääh yäk hyi sovi mangaan niinku. Lienee sopiva väli tehdä jonkinlaista välitilinpäätöstä mangahyllyn alati kasvaessa suomenkielisillä nimikkeillä…

Hirviöprinsessa Hime, osat 2-10

Arvostelin ykkösosan aikoinaan ja meno tässä sarjassa ei ole siitä juurikaan muuttunut: kauhua, moottorisahoja, välillä fanipalvelua ja lisää moottorisahoja. Himessä on aina silloin tällöin jotain jatkuvaa juonentynkää, mutta yleisesti ottaen sarja on edelleen episodipohjaista splätterkauhupelleilyä. Himen ja kumppanien seikkailut eivät kymmenessäkään osassa tarjoa mitään eeppistä juonta, liikuttavia kohtauksia tai suuremmin hahmonkehitystäkään.

Jos antaisin arvosanoja, tämä manga olisi hyvin vaikea arvottaa. Toisaalta sarja on hyvin yhdentekevä; se ei anna minulle ajattelemisen aihetta tai kerro järisyttäviä ihmiskohtaloita. Okei, Hiro kasvaa sarjan edetessä hiukan ja lukijalle selviää joitain yksityiskohtia siitä, minkä tai kenen prinsessa Hime oikeastaan on, mutta mistään jatkuvasta juonesta ei voi vielä osan 10 kohdallakaan puhua. Taide on ihan nättiä, ei mitenkään erityistä, mutta ajaa asiansa (vaikkakin osassa 10 oli kummallisia nuudeli-ihmisiä ja muita anatomiafaileja, toivottavasti se ei jatku!). Kaikki on keskinkertaista, mutta armottoman viihdyttävää. Jos haluan nollata aivojani 20 minuuttia ja rehellisesti pitää hauskaa mangan parissa, tartun uusimpaan himepokkariin katsoakseni, mitkä örkkimörkit saavat tällä kertaa turpaan Himeltä, Rizalta, Reiri-neidiltä ja Hirolta!

Black Lagoon, osat 1-3

Kasvoin aikoinaan Bondien, Die Hardien, Terminaattoreiden ja muiden äksönleffojen parissa (äitini suosikkielokuvia), enkä ole vieläkään oppinut täysin sivistyneeksi niin, että lukisin vain taidehomomangaa ja muuta fiksuilua. Hirviöprinsessa Hime on kenties sitä juusto-osastoa suomenkielisestä äksönseinenmangasta, mutta Black Lagoon onkin sitten täyttä rautaa. Sarjaa on hehkutettu niin lehdistössä kuin forumikeskusteluissakin, eikä turhaan: täyttää toimintaa ilman suvantoja ja KOVAA MENOA!!!!!! riittää. Sarja siis seuraa salakuljetus/kuriiri/palkkasoturiryhmän törmäilyjä Kaakkois-Aasian vesillä: on torpedoja, mafiaa ja kiinalaisia eukkoja, maustettuna psykoottisilla loleilla. Mikäs sen parempaa.

Sen lisäksi, että Black Lagoonissa on asenne ja räimistely kohdillaan, sarjassa on pari seikkaa, jotka saavat juuri minut pitämään siitä vieläkin enemmän. Minusta on mukavaa vaihteeksi lukea mangaa, joka ei sijoitu Japaniin ja jonka kaikki päähenkilöt eivät ole japanilaisia. Toinen seikka on sarjan päähenkilö Rock, joka siis ajautuu ensimmäisessä luvussa salarymanin arjesta mukaan sekalaiseen lain kouran ulottumattomissa pyörivään kuriirijengiin. Rock ei ole kasvanut pyssynheilutusympäristössä koko ikäänsä ja on helppo kuitata jonkinlaiseksi nössöpäähenkilöksi, mutta siitä ei ole kyse. Rock edustaa taas sitä minun niin kovasti ihkuttamaani hahmotyyppiä, nimittäin sankaria, joka ei tartu aseeseen vaan voittaa neuvottelemalla, ja on silti ihan helvetin kova jätkä!

Ja pitää sekin vielä mainita, vaikka muut ovat ehtineet hehkuttamaan tätäkin ennen minua: suomennos on ihan huippu. Suomen kielestä eivät kirosanat ja alatyylisydet ihan heti lopu, ja luovuutta on käytetty käännöksessä yllin kyllin. Kahta samaa soimausta ei yhden pokkarin sivuilta löydä.

Pitchi Pitchi Pitch, osa 1

Ja sitten spektrin aivan toiselle laidalle! Olen taikatyttömaanikko ja oli sarja sitten kuinka tuubaa tahansa, siihen on tutustuttava, jos siinä on henshineitä ja esimurrosikäisiä tyttöjä. Mermaid Melody Pitchi Pitchi Pitch ei ole mikään poikkeus, katsoin mangan pohjalta tehtyä animesarjaa jonkun verran, kunnes luovutin sen sisältämän aivan kamalan musiikin edessä. Pro tip: jos taikatytöt voittavat pahikset laulamalla, kannattaa 1) palkata seiyuita, jotka osaavat laulaa 2) säveltää mukiinmenevät biisit. Kumpikaan pointti ei ollut tullut kyseisen animen tekijöille mieleen.

Anime oli siis kuraa, mutta suhtauduin melko avarakatseisesti mangaversioon – siinä ei sentään ole ääntä. Manga olikin huomattavsti neutraalimpi tapaus. Ensimmäinen osa meni juonen puolesta taikatyttösarjojen peruslatua pitkin, joten siitä ei vielä osaa sanoa oikein mitään: monet erinomaisetkin taikatyttösarjat kulkevat paljon tallattuja polkuja muutaman ensimmäisen osan verran. Taide oli kuitenkin erittäin nättiä, selkeää ja sopivan suurisilmäistä, eikä kukaan hahmoistakaan ollut äärirasittava, tosin ei kyllä erityisen mieleenpainuvakaan. Pokkarin painolaadussakaan ei ollut moittimista, toisin kuin vaikka saman kustantamon Alice 19thin laadussa (ihan kamalaa rasterisotkua, tästä myöhemmin lisää!)… joten enköhän osta toisenkin osan. Pitchi Pitch laibu sutaato!

Ei ole salaisuus, että tavanomainen puoluepolitiikka ei kiinnosta nuorisoa. Tämä uutinen toistuu noin jokaisten vaalien alla. Toisaalta lähes koko ajan tulee uutisia siitä, miten nuorisoa kiinnostaa nykyään maailman tila, vihreät arvot, eettisesti tuotetut tavarat ja luomuelintarvikkeet ja niin päin pois. Vaikuttaa siltä, että kaikesta huolimatta nuorisoa kuitenkin kiinnostaa asiat, jotka ovat heitä lähellä. Yhteiset asiat kiinnostavat ja niihin ollaan valmiita vaikuttamaan.

Samaa ei voi sanoa cossaajista.

Cossaus on perimmiltään ennen kaikkea pinnallinen harrastus – pinnallinen siis siinä mielessä, että koko harrastuksessa on kyse siitä, miltä näyttää. Siinä ei sinällään ole mitään pahaa, mutta tuntuu siltä, että juuri tästä syystä useimpien cossaajien ajattelu pysähtyy yleensä omaan nenänpäähän, tai viimeistään cossauskaverinsa perseeseen. Sen sijaan cossaajille tuntuu olevan todella vaikeaa käsittää sitä, että siinä hänen ympärillään olisi joku isompi kuvio, kuten esimerkiksi joku coni. Useimpien cossaajien coniraportit ovatkin tätä luokkaa:

”Menin coniin Viljamin kanssa joka cossas Roxasia Kingdom Heartsista. Oli kivaa, vaikka Roxas-Viljami joutui jättämään sen kaksmetrisen Axel-pehmolelun narikkaan. Ja sit oli täyttä niin ihmiset törmäili mun siipiin ja mun proppimiekka katkes. Ja sit oli kans huono ku jouduin matkustamaan tässä asussa.”

Miksi cossaajat eivät vaadi, että heidät otetaan huomioon? Esimerkiksi: proppisääntöihin vaikuttaa se, kuinka ahdasta tapahtumassa on. Jos tilaa on enemmän, voidaan proppien mukana pitämiseen suhtautua iisimmin kuin tungoksessa – tungoksessa kun on oikeasti vaara siitä, että jonkun siipi on jonkun silmässä. Cossajien etu olisi siis vaatia tapahtumiin lisää tilaa joko isompien tilojen muodossa tai kävijämäärää alentamalla (esimerkiksi tapahtuman hintaa korottamalla tai yksinkertaisesti myymällä rajoitettua määrää lippuja). Proppien hajoaminen on kieltämättä ikävää, mutta siihenkin vaikuttaa kävijöiden määrä. Sen lisäksi, jos cossaaja olisi aktiivinen ja kiinnostunut muidenkin cossajien asioista kuin omistaan, tämä voisi esimerkiksi ehdottaa, että coneihin järjestettäisiin vaikkapa cosplayasujen korjaushuone. Asussa matkustamiseen taas auttaa cosplay-pukuhuoneet – useimmissa paikoissa on olemassa jonkinlaisia tiloja, jonne pukuhuoneen saa järjestettyä. Cosplay-pukuhuoneeseen on toki myös hyvä laittaa peili, silityslauta ja -rauta sekä muuta härpäkettä, mitä cossaaja voi tarvita (esimerkiksi hiuslakkaa, hakaneuloja, jesaria, erivärisiä lankoja sekä neuloja, ehkä kuumaliimapyssy ja jopa ompelukone, jos oikein villeiksi ryhdytään).

Ja jos joskus jotain on saavutettukin ja tapahtumassa on kuin onkin cosplay-pukuhuone, niin raportti on tasoa ”Joo cosplaypukuhuone oli”. Mutta jos se seuraavasta tapahtumasta puuttuu, niin ketään ei kiinnosta. ”Jaa tällä kertaa ei ollu cosplaypukuhuonetta mikä oli vähän huono juttu”. Cossaajat, ei jumalauta! Jos te ette vaadi oikeuksia itsellenne, niin ei kukaan niitä tule teille antamaankaan! Ja jos ette pidä saavutetuista eduista kiinni kynsin ja hampain, niin ne lähtevät teiltä pois! Varsinkin tapahtumissa, joissa valta on ihmisillä, jotka eivät joko a) ymmärrä cosplaysta mitään tai b) suhtautuvat siihen nuivasti, eivät varmasti ota cossaajien etuja huomioon, jos se vain voidaan välttää. Cossaajille annetut tilat ovat nimittäin lähes poikkeuksetta pois jostain muusta. Sen takia cossaajien olisi tärkeää pitää ääntä, jotta heidät otettaisiin huomioon.

Sen lisäksi, että ajattelu pysähtyy useimmiten omaan napaan, cossaajat ovat myös suurelta osin kaksinaamaisia. Kukaan ei uskalla arvostella cossaajia tai cosplay-skenen tilannetta Suomessa julkisesti, mutta annas olla kun 4chanin /cgl/:ään ilmestyy Suomi-ketju, niin eiköhän siellä olla heti nauramassa ties kenelle. Kun kentän ääni kertoi, että Suomi kaipaa anonyymiä cossauslautaa, ja sellainen ilmestyi, niin mitä ihmiset tekevät? Trippaavat kuin viimeistä päivää. Tämän lisäksi on lukemattomia kaksinaismoralismia vielä paremmin ilmentäviä draamoja, mutta valitettavasti läheskään kaikki niistä eivät koskaan nouse suuren kansan tietoisuuteen. Tietoa saa tuntemalla oikeita ihmisiä, seuraamalla /cgl/:ää, stalkkaamalla ihmisten LiveJournaleita ja yhdistelemällä langanpäitä yhteen – mutta kuten sanottu, useinkaan asiat eivät ole julkisia.

Tietenkään kaikki cossaajat eivät ole pinnallisia ja kaksinaamaisia, vaan poikkeuksiakin on – lähin esimerkki löytyy tuolta viereisestä huoneesta: Bubu taisi olla ensimmäinen henkilö, joka piti julkisesti esillä sitä, että kun cosplay-kisaajatkin kuvataan, niin eikö kuvauspalvelua voisi ulottaa myös muihin cossaajiin? Nykyään kuvauspalvelu onkin coneissa peruskauraa, mistä toki kiitos Kyuulle & Co:lle. Mutta mietinpä vain, olisiko tätä tapahtunut, jos Bubu ei olisi asiasta melua pitänyt? Olisiko joku muu ottanut asian julkisesti puheeksi ja vaatinut, että muutkin kuin kilpailevat cossaajat otetaan huomioon? Epäilen vahvasti.

On tietysti ymmärrettävää, että kun cossauksen perusideana on pukujen tekeminen, hyvältä näyttäminen sekä yleensäkin huomiohuoraaminen (missä ei tietenkään ole mitään vikaa), on tärkeää suunnitella sitä, mitä päälleen pistää WCS-karsintoihin, Eurocosplayhin tai milloin minkäkin conin cosplaykisaan, sekä tietysti saada asut valmiiksi. Ja on tietysti totta, että jonkun täytyy ne kisoissa yleisöä ilahduttavat komeat asut ja puvut tehdä, eli siinä mielessä cossaajat kyllä tekevät asioita, joista on iloa muillekin. Mutta missä ovat cossaajat, jotka yrittäisivät parantaa koko Suomen cossausskeneä ja tuottaa sillä tavalla iloa kaikille cossaajille? Sellaista iloa, joka kestäisi vähän kauemmin, kuin se maksimissaan 5 minuutin esitys lavalla?

Cossaajat, teidän on nyt syytä ottaa itseänne niskasta kiinni ja alkaa ajaa omia etujanne. Ihan oikeasti.