Kun viimeksi niin kovasti väitin, että häistä voi selvitä käyttämällä maalaisjärkeä, priorisointikykyä ja ennalta kerrytettyä tapahtumanjärjestelykokemusta, niin mikä sitten teki koko hommasta niin stressaavaa? Eihän tässä pitäisi olla mitään ongelmaa saada väsättyä kohtuullisen fiksut häät kohtuullisella vaivalla, eihän?

Suurin murheeni olivatkin ~muut ihmiset~. Tähän ikään mennessä olen suunnilleen varma siitä kuka olen, mitä haluan ja mistä asioista pidän, ainakin noin suurinpiirtein. Tykkään japanilaisista piirretyistä ja pukeudun vähän hassusti. En juo alkoholia. En meikkaa ja hiukseni ovat olleet samanmalliset suunnilleen aina, mitä nyt väri on vaihdellut blondin ja hyvin vaalean ruskean välillä (häähetkellä ja nykyisyydessä väri on vakiintunut luonnolliseen tilaansa eli perus maantienväriin). En tanssi enkä laula, mutta julkinen esiintyminen noin muuten ei haittaa.

Ei-niin-yllättävästi häiden alla yhtäkkiä suunnilleen kaikilla olikin joku mielipide, millainen minun pitäisi olla. Olisi pitänyt meikata enemmän, vähintään ripsiväriä laittaa. Häävalssi olisi pitänyt saada. Alkumaljoissa olisi pitänyt olla alkoholia, vaikka tietääkseni kukaan vieras ei edes pidä skumpasta erityisesti. Aloin menettää tähän hermoni todella pahasti, sillä en ymmärtänyt enkä edelleenkään ymmärrä, miksi minun pitäisi muuttaa itseäni yhtä juhlatilaisuutta varten joksikin muuksi. Hääkakkusuunnitelma sentään meni läpi ilman vastustusta: kenelläkään ei tullut mieleen valittaa kermakakun puutetta (en pidä kermavaahdosta).

Lopulta kaikki meni suunnilleen kuten halusin enkä joutunut tekemään ikäviä kompromisseja sukulaisten painostuksesta, mutta tie sinne ei ollut kovin helppo. Kuuti-sulho pääsi helpommalla rennomman suvun (?) ansiosta! Kaverit olivat tosin ilmeisesti vähän ihmetelleet, kun ketään ei pyydetty bestmaniksi. Ei vaan kuulu tällaisten itserakkaiden ja itsetietoisten kakkojen tyyliin, haluttiin hoitaa kaikki itse :D.

Kaikista perinteistä en tietenkään halunnut luopua, koska vanhoilla tavoillakin on arvoa. Hääkimppu heitettiin ja pukuni oli perinteisen valkoinen. Kakku leikattiin yhdessä – ei polkaistu, mutta kinasteltiin kakkulapion asennosta parin minuutin ajan… Häämarssikin oli, nimittäin Pokémon-pelien aloitusruudussa soiva teema. Jos häistä poistaa kaiken tutun ja turvallisen ihan vain ollakseen erilainen, ei siinäkään ole kovin paljoa järkeä.

Häämarssin lisäksi yksi ensimmäisiä lukkoon lyötyjä juttuja oli, että päätin ommella oman häämekkoni. Vanha viisaus ilmeisesti on, että morsian ei saisi ommella pukuaan itse. Minua ei kauheasti taikauskoinen hömppä liikuta, ja niinpä tilasin interwebseistä kymmenisen metriä kimonon vuoriksi tarkoitettua silkkiä ja ison kasan ihan tavallista sifonkia. Suhtauduin alusta asti hääpukuuni kuin cosplayasuun, koska sitähän se loppujen lopuksi on. Asua pidetään tasan se yksi päivä ja jos se sen ajan kestää ja näyttää hyvältä, niin hienoa, homma suoritettu. Kertakäyttöisen prinsessapuvun ostaminen isolla rahalla tuntui ihan hölmöltä. Kankaat mekkooni taisivat maksaa ehkä viisikymppiä.

En kyllä silti suosittele hääpuvun itse tekemistä heikkohermoiselle tyypille. Pukuun kohdistuu paljon odotuksia monelta taholta ja se näkyy sitten hääkuvissa ihmisten kirjahyllyissä vuosikaudet. Oman työn jälkeen pitää siis pystyä olemaan tyytyväinen! Lisäksi pukua tehdessä ei kannata ryhtyä opettelemaan uusia tekniikoita. Olen tietysti tässä taas paras esimerkki tyhmistä työtavoista: en omista mallinukkea, joten drapeerasin yläosan puoliksi itseni päälle, puoliksi käyttäen sohvatyynyä oman keskivartalon sijaisena (onneksi, onneksi olen niin lättänä, että sohvatyyny oli oikein hyvä vastine!). Älkää tehko ainakaan näin, vaan vaikka lainatkaa kaverin mallinukkea…

Projekti hääpuvussa auttoi toki myös se, että makuni on yksinkertainen. Pukeudun siviilissä edelleen japaniernusti ja isot alushameet kuuluvat ihan arkiasuunkin, joten en halua juhla-asuilta enää samaa. Pitäähän juhlan erota arjesta jotenkin. Häissä halusin olla lähinnä tyylikäs ja ehkä vähän keijumainen. Toisaalta pitää myös olla realisti. Meikkaamaton naama ja nörttitukka näyttäisivät lähinnä hölmöiltä jonkun valtavan satiinihääpuvun kanssa.

Lopulta mekko toimi suunnilleen kuten pitikin: kukaan ompeluprojektistani tietämätön ei arvannut sitä ensivilkaisulla itse tehdyksi ja se kesti koko päivän ehjänä ja likaantumatta pahasti. Sen verran energiaa ompeluprojekti kyllä vei, että varsinaiset cosplayasut jäivät puoleksi vuodeksi telakalle. Ainakaan mikään Princess Serenity -cosplay tai muu vastaava valkoista sifonkimekkoa vaativa viritys ei houkuta tällä hetkellä yhtään. :D

Rankan viikon jälkeen on kiva, että viikonloppuna saa nukkua pitkään. Paitsi jos on menossa Hulluille Päiville ostamaan lippuja Japaniin, jolloin pitääkin herätä ennen seitsemää bussiin ehtiäkseen. Team Bubukuuti iski siis Stockmannille lauantaina Japanin-lentolippujen perässä ennen Yamaconia. Ehkä oli jo aikakin, sillä Japanin-matkaa olemme suunnitelleet noin 8 vuotta.

Hullujen Päivien jälkeen oli aika mennä katsastamaan Yamacon, YAMAn järjestämä… niin, mikä? Yamacon oli markkinoinut itseään Glorialla järjestetävänä conina, mutta lupaillut myös uudistuksia. Gloriahan on sinällään tullut jo tutuksi muista coneista ja tapahtumista ja lähestulkoon aina ongelmat ovat samat: erillisiä tiloja ja tiloja ylipäätään ei ole tarpeeksi. Yaman kuningasidea oli sijoittaa niin varsinainen puheohjelma kuin yleisölle tarkoitetut tuolitkin lavalle, jolloin koko lavan edusta jäi hengailuun, yhdistyspöytiin sekä keskustelupiireille. Myöskään myyntipöytiä ei ollut.

Toinen Yamaconin idea olivat em. keskustelupiirit. Ne olivat pieniä, 8 – 10 hengen pöytäryhmiä, joissa yksi keskustelijoista toimii keskustelun alustajana ja vapaamuotoisena puheenjohtajana ja muut sitten osallistuvat keskusteluun. Täytyy myöntää, että tuppisuiden ja sosiaalisesti arkojen nörttien tapahtumaan sijoitettuna tällainen ratkaisu hieman epäilytti.

Mutta everything went better than expected. Uskomatonta mutta totta, varsinaisen puheohjelman sekä yleisön pitäminen lavalla tuntui toimivan ainakin hengailualueelta katsottuna. En sitten tiedä, kuulivatko katsojat puhujan, mutta en kyllä toisaalta kuullut kenenkään valittavankaan, joten ilmeisesti äänentoisto oli sopivan kovalla. Lavan edustan jättäminen hengailutilaksi toimi eikä tila loppunut kesken. Ihmisiä oli mukavasti, mutta väkijoukon paine ei missään vaiheessa noussut liian suureksi.

Keskustelupiiritkin tuntuivat toimivan ja ihmiset jopa keskustelivat. Itse tosin panin merkille, että parissakin keskustelupiirissä aktiivisimmat keskustelijat tuntuivat olevan ainakin minulle animepiireistä tuttuja aktiiveja ja muut osanottajat vaikuttivat sitten vähän hiljaisemmilta. Mutta tuskinpa sekään on yleisesti paha asia, vaikka nyt henk. koht. tasolla olisin toki voinut saada samat keskustelut aikaan joko kotona tai sitten Teerenpelissä. Idea kuitenkin toimi ja veikkaisin, että tällaisilla järjestelyillä saadaan animeharrastajia aktivoitua sosiaalisestikin, mikä on aina hyvä asia.

Omalta kohdaltani Yamaconista kuitenkin puuttui jotain. Ehkä se, että kyseessä oli kuitenkin ”taas yksi” Glorialla järjestetty animejapaninipponaasia-tapahtuma, joita on jo nähty aika pitkälti kylliksi. Suurempi ongelma ehkä kuitenkin oli, että Yamacon oli pieni. Kun animetapahtumissa on käynyt vuodesta 2005 alkaen, eivät tällaiset paikalliset pikkutapahtumat vain jaksa enää säväyttää. Itse ainakin kaipasin isojen tapahtumien spektaakkelimaisuutta ja toisaalta jotain, mikä tekisi juuri Yamaconista jollain tavalla käymisen arvoisen ja erityisen juuri minulle. Kyllä, siellä oli kavereita, siellä oli toimivia keskustelupiirejä ja järjestelyt ainakin näyttivät toimivan. Mutta minulle ne eivät tuoneet mitään erityistä.

Toisaalta se, että minä en henk. koht. syistä saanut Yamaconista mitään äärimmäisiä fiiliksiä, ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Yamacon olisi ollut toimiva pikkutapahtuma. Kuten sanoin, Yamacon toimi ja siellä oli ohjelmaa, joka oli järjestetty about niin hyvin kuin miten Glorialla voi ohjelmaa järjestää. Uusia innovaatioita oli ja siltä osin Yamacon lunasti lupauksena. Jos siis kaipaa paikallista pikkutapahtumaa, Yamacon on hyvä esimerkki siitä, miten sellainen järjestetään kunnolla.

Olen jo vuosia tylsyyden/koulutehtävien välttelyn yhteydessä viihdyttänyt itseäni netin hääforumeilla ja hääblogeissa. Jotkut morsiamet kun tuntuvat tekevän häistä itselleen vuosia kestävän harrastuksen, jota varten pitää pohtia kuukausikaupalla servettien täydellistä värisävyä ja mahdollisimman ihkua istumajärjestystä. En ole ymmärtänyt touhua ollenkaan, sillä minulla on jo harrastuksia kasapäin, ja häiden järjestely lähinnä tuntui vievän aikaa animenkatsomiselta, ompelulta, coninjärkkäilyltä ja muulta hauskalta. Blah!

Mitä enemmän blogeja ja mundaanimorsiamien juttuja luin, sitä selvempää oli, että hyvin harvalla hääbileitään järjestävällä oli pienintäkään kokemusta tapahtumajärjestämisestä. Desuconin käytössä oleva, vuosien mittaan hioutunut Coninjärjestäjän muistilista olisi hyödyllinen myös aika monelle häähullulle morsianparalle. Ihania tuikkulyhtyjä tai Juuri Sitä Täydellistä Kaitaliinaa metsästäessä kun monelta tuntui unohtuvat ne suuret linjat. Tapahtumien tekemisessä kun eniten väliä on niillä isoilla jutuilla, kukaan ei muista niitä yybertäydellisiä kynttiläasetelmia vuosien päästä. Jos ruoka loppuu kesken, sen kyllä muistavat ihan kaikki. Ensin siis isoimmat asiat kuntoon, askartelupaskartelun ja kattausfriikkiyden aika tulee vasta sitten.

Niinpä häitäni pohtiessa kelailin ensin läpi kaikki häät, joissa olen ollut vieraana. Suuria mokia muistin heti useamman: tylsyys (ohjelman puute), morsiusparin odottaminen tuntikaupalla (morsiuspari oli ilmeisesti käynyt kirkon jälkeen ennen juhlapaikalle tuloa valokuvassa) ja juhlatila, jossa kaikki vieraat eivät istu samassa huoneessa (ohjelman seuraaminen sivutilasta mahdotonta, fiilis, että on kakkosluokan vieras). Omissa häissäni siis kaikki vieraat mahtuivat yhteen tilaan ja ohjelmaa oli varattu varmasti niin paljon, ettei tyhjiä hetkiä pääsisi syntymään. Vihkiminenkin tapahtui juhlatilassa ja kuvat kävimme ottamassa sitä ennen, joten kenenkään ei tarvinnut odottaa ketään.

Hyvä esimerkki derpistä tapahtuma/hääsuunnittelusta ja siitä, miten ei osata ajatella asioita loppuun, on nykyisin häissä trendiksi noussut karkkibuffet. Se on siis kivasti häiden teemavärin mukaan osteltuja karkkeja näteissä purkeissa sivupöydällä, joita vieraat saavat ottaa kivasti teemavärilliseen pussiin ja napostella häiden ajan. Lähes poikkeuksetta jokainen rouviintunut hääblogin pitäjä on todennut, että karkkibuffasta karkit loppuivat alle puolen tunnin, mikä ainakin omasta näkökulmastani on samantason FAIL kun conin tyhjät vesipisteet. Mutta tässä näkyy se kokemattomuus – mietitääs nimittäin hetki…

Jos häissä jokainen vieras haluaisi syödä illan aikana n. 100 g karkkia (aika vähän, monessa karkkipussissa on 2x tuo), 100 hengen häissä (keskikokoiset häät) tämä tekee 10 KILOA karkkia. Se maksaakin sitten jo ”pari” euroa. Harvempi häiden järjestäjä omistaa tukkukorttiakaan, joten karkit pitäisi ostaa ihan normikaupasta. Iso ylimääräinen laskuhan siitä tulee. Moni morsian nyypästi miettii, että ostan nyt pari pussia nita marianneja ja sit kolme noita toisia, eiköhän se riitä. No sori, ei riitä.

Ties kuinka monen vuoden odottelun jälkeen se tapahtui – Code Geassin OVA-sivutarinan Boukoku no Akiton ensimmäinen osa  julkaistiin vihdoinkin. En edes muista, milloin Boukoku no Akiton  piti alkuperäisten huhujen ja tietojen mukaan tulla, 2008? 2009? En tiedä, oliko alkuperäisenä tavoitteena pukata Akito ulos välittömästi R2:n päättymisen jälkeen. Ehkä oli, ehkä ei, mutta kyllä sitä saatiinkin odottaa. Ja nyt se on täällä ja katsottu.

Kyllä, tämä on selvästi Code Geassia. Mutta jotain on muuttunut. Alkuperäisissä Geasseissa ohjaajana toimi sarjan luoja Goro Taniguchi, mutta nyt ohjaajan pallilla istuukin Kazuki Akane. Taniguchin vahvuutena on dynaamiset ja adrenaliinintäyteiset taistelut sekä melodraama, kun taas Akanen ohjaamat tuotokset ovat vähän… ajattelevampia.

Akiton tapahtumapaikkana on kuitenkin Japanin sijaan Eurooppa, mikä japanilaisille tietysti tarkoittaa Neuschwansteinin kaltaisia satulinnoja sekä Bob Ross -tyylisiä havumetsiä. Sarjan sisältö ja teemat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Kuten alkuperäisessä Geassissa, Akitonkin tapahtumat pyörivät mechataisteluiden, poliittisen kähminnän ja ihmissuhdekuvioiden ympärillä. Geassista poiketen keskiössä ei kuitenkaan ole japanilainen vastarintaliike, vaan EU:n armeija. Tässä kohtaa tuleekin hauska jekku: kun Akito lopultakin on tehty nimenomaan japanilaiselle yleisölle, on EU:n armeijaan lykätty erikoisyksikkö W-0, jonka kaikki taistelijat ovat japanilaisia. Ovelaa, ovelaa.

EU käy sotaa Britanniaa vastaan nykyisen Itä-Euroopan tienoille sijoittuvalla itärajallaan ja pätkän ensimmäinen taistelu sijoittuukin hyvin lähelle Suomea, nykyisessä Virossa sijaitsevan Narvan metsiin. W-0 on lähetetty Pietariin, mutta Britannian armeija onnistuu yllättämään yksikön matkalla. Ja sitten taistellaan.

Taistelu on sinällään samaa adrenaliinihuuruista Code Geass -tasoa: näyttävää turpaanvetoa ja uskomattomia mechastuntteja. Taistelut ovat kuitenkin Akitossa hieman kaksiteräinen miekka, sillä niissä on hyvin pitkälti siirrytty alkuperäisestä Geassista poiketen CGI-mechoihin. Pimeässä, vain pelkkien palavien puiden valaisemassa metsässä renderöityjen mechojen liikkeet eivät vielä hirveästi häiritse, mutta kun metsästä siirrytään läheiselle lammelle, CGI-renderöinnin aiheuttama nykiminen alkaa häiritä. Toisaalta CGI:n ansiosta mechoista saadaan puristettua irti valtava määrä akrobatiaa. Varsinkin EU:n uusien Alexander-knightmarien heinäsirkkamainen pomppiminen on hyvin orgaanisen oloista ja toisaalta hyvällä tavalla epätodellisen vierasta, kuten heinäsirkkamaisten olentojen pitääkin olla.

Epätodellisuus näkyy myös OVAn värisuunnittelussa. Vaikka hahmot ovat edelleenkin CLAMPin suunnittelemia, erottuvia, kirkkailla väreillä kyllästettyjä nuudeli-ihmisiä, ympäristö on kuvattu usein murretuilla väreillä ja siihen on saatu jotenkin, noh, epätodellista tunnelmaa. Pariisissa on matalia kivitaloja (kuten oikeastikin), mutta myös geassmaisia, dystooppis-utopistisia pilvenpiirtäjiä ja niiden välissä risteileviä moottoriteitä, joilla ei kuitenkaan aja kuin rikkaat. Tämä tuo mieleen Pohjois-Korean seitsemänkaistaiset, tyhjyyttään ammottavat moottoritiet. Ehkä ihan tarkoituksella, sillä EU on geassversumissa diktatuuri. Herää tosin kysymys, onko geassversumissa muita valtiomuotoja ylipäänsä…

Vaikka kansalaisuuden ja rasismin teemat olivat läsnä alkuperäisessäkin Geassissa, tässä niitä käsitellään vähän syvemmälti. On kuitenkin turha odottaa, että Akito olisi mikään rasismiin keskittyvä väitöskirja, vaan yhteiskunnallinen rasismikommentaari pysyy silti animelle tyypillisissä puitteissa. Sen verran aihetta kuitenkin tuodaan esiin, että Britannian tyranniaa paenneet ja parempaa elämää Euroopasta etsimään tulleet japanilaiset on koottu siellä ghettoihin eikä heitä pidetä kansalaisina ollenkaan. Luonnollisesti myös pahikset ovat rasisteja, jotka myös odottavat kaikkien japanilaisten olevan taitavia teräaseiden käsittelijöitä.

Rasismi liittyy myös itse W-0 -yksikköön, joka on kokonaan japanilaisista koottu. Peruste sille on, että EU:n kansalaiset alkavat mellakoida, jos EU:n kansalaisia kuolee sotatoimissa , mutta jos kuolevat ovatkin muiden maiden kansalaisia, ei kaduntallaajaa lähtökohtaisesti kiinnosta. Niinpä tällaisia yksiköitä voidaan helposti käyttää vaarallisiin tehtäviin ja toisaalta vaarallisiin tehtäviin suostumalla näiden ei-kansalaisten perheet voivatkin saada kansalaisuuden.

Kansalaisuuden saaminen perheenjäsenille ei kuitenkaan ole päähenkilö Akito Hyugan kannalta minkäänlainen intressi, sillä tällä ei ole perheenjäseniä. OVA:ssa on yritystä saada Akitoa mielenkiintoiseksi hahmoksi ja tällä onkin kaksi eri puolta: taistelussa Akito on elävä tappokone, jonka silmät muuttuvat punaisiksi; taistelun ulkopuolella tämä on sarkastinen, maailman menoa ikäänkuin sivusta seuraava tarkkailija. Tästä huolimatta Akito jää jotenkin valjuksi, ehkä juuri siksi, ettei tämän haluista tai motivaattoreista kerrota juuri mitään, eikä myöskään sitä, mistä tämä on itseasiassa tullut. Pientä vihjailua esiintyy siinä mielessä, että taistelussa Akiton silmien reunat muuttuvat punaisiksi, mikä saattaa olla jonkinlaisen geassoinnin vaikutusta tai sitten ei. Luultavasti kyllä.

Kansalaisuuden merkitys näkyy myös Akito-OVAn toisessa päähenkilössä, W-0 -yksikön päällikössä Layla Malkalissa, joka on syntyjään britannialainen aatelinen, mutta adoptoitu vaikutusvaltaiseen, eurooppalaiseen Malkalin perheeseen. Kuulemma syynä oli se, että Malkalit tahtoivat nähdä miltä ”oikea aatelinen näyttää”. Layla on myös kihlattu nuorimmalle isoveljelleen Johannille, joka on lyhyen esiintymisensä perusteella ällöttävä, rasistinen limanuljaska. Vähemmän yllättäen Layla suhtautuu japanilaisiin tasa-arvoisina ihmisinä, vaikka ymmärtääkin poliittiset realiteetit.

Poliittiset realiteetit näkyvät myös siinä, että kaikki EU:n alueella elävät japanilaiset eivät suinkaan ole tyytyväisiä oloihinsa, vaan haluavat itselleen ”oman paikan” ja tekevät siksi citysissi-/terrori-iskuja EU:n alueella. Yhdeksi kohteista valikoituu kenraali Smilas, joka sattumoisin on matkalla Laylan kanssa ja jonka saattueeseen myös Akito kuuluu. Hyökkäys ei mene aivan keikakun mukaan, koska Malkal ja Akito pistävätkin japanilaisterroristeja turrrrpaan. Kun Malkal saa tietää, että nämä tahtovat ”paikan itselleen”, hän ehdottaa että he liittyvät W-0:aan. Kukapa olisi arvannut!

Mitä jäi käteen? Boukoku no Akito on selvästi ”Code Geassia, joka on kasvannut aikuiseksi”, vaimoa lainatakseni. Toisaalta sen tunnistaa selvästi Geassin jälkeläiseksi ja samaa meininkiä riittää. Toisaalta jos alkuperäinen Code Geass oli täynnä teini-ikäistä, melodramaattista paisuttelua, on Akito huomattavasti hillitympi ja no, aikuismaisempi. Jos alkuperäinen Geass kiinnosti, tämäkin kiinnostaa. Mutta jos alkuperäinen Geass vaikutti liian naurettavalta, tämä saattaa silti kiinnostaa. Alkuperäisiä hahmoja kaivanneille Akito ei vielä tarjonnut mitään, mutta ilmeisesti jo seuraavassa osassa (ilmestyy ~alkupuolella vuotta 2013) tulee mukaan tuttuja naamoja.

Akito on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

BTW: Olinko ainoa, jolle tuli tämä mieleen… hehän ovat kuin kaksi marjaa:

:D

Pari couria sitten alkoi kaksikin Reki Kawaharan kevytromaanisarjaan perustuvaa virtuaalimaailma-animea, Accel World ja Sword Art Online. SAO piti katsoa, mutta enpä ole saanut sitä edes aloitettua. Sen sijaan Accel World päätyi yhteiskatsottavien listallemme, kun Bubu oli sitä joskus mangona lukenut ja sanoi, että se on ihan OK. Ristiinvertailu SAO:n kanssa olisi kiihottava ajatus, mutta se ei nyt sattuneesta syystä ole valitettavasti mahdollista. Joten puhutaan sitten Accel Worldista.

Accel Worldin keskiössä on Accel World -niminen mystinen nettitoimintapeli, jota ei voi ladata mistään, vaan siihen pitää saada kutsu joltain pelissä jo olevalta. Accel World ei kuitenkaan ole mikään tavallinen nettimättö, vaan sen Burst Linkereiksi kutsutut pelaajat, saavat oikeaan maailmaan käyttöönsä erilaisia burst-kykyjä. Yksinkertaisimmalla tasollaan burst-kyvyllä voi hidastaa aikaa niin, että kykenee harkitsemaan nopeita tilanteita ajan kanssa. Kovemman tason burst-kyvyt mahdollistavat ajan hidastuessa myös hypernopean liikkumisen. Tai oikeastaan: aika ei hidastu, vaan henkilön oma tarkkaavaisuus ja reaktiokyky nopeutuvat, mistä tuleekin nimi accelerated world, eli Accel World.

AW:tä on syytetty nörttifantasiapanderoinnista, eikä sinällään syyttä. Päähenkilö Haruyuki ”Haru” Arita on nössö, lyhyenläntä, koulukiusattu läskipallero, jonka kaikki aika kuluu nettipelejä pelatessa. Harun elämä kuitenkin muuttuu, kun koulun kuumin misu kiinnostuu tästä Harun kovien nettipelitulosten ansiosta ja tutustuttaa tämän Accel Worldiin.

AW:ssa ko. misu (jonka oikeaa nimeä ei muuten kerrota) tunnetaan nimellä Black Lotus tai Kuroyukihime, joka on yksi legendaarisista kuninkaista, Accel Worldin kovimmista taistelijoista. Nörttipanderointisyytökset johtuvat siitä, että Kuroyukihimen kiinnostus Harua kohtaan ei ole ihan vain platonista… Toisaalta ”panderointi” on sinänsä paremmin perusteltu kuin useissa muissa teoksissa. Kun Kuroyukihime on itsekin melkoinen nettipelidatis, ei ole ihmekään, että tämä voisi ihailla todellista nettipelivirtuoosia.

Mutta takaisin Accel Worldiin. Kuten arvata saattaa, Harun Accel World -hahmo Silver Crow alkaa pienten alkukankeuksien jälkeen raivata tietään yhä ylemmäs ja ylemmäs, myös fyysisesti. Silver Crow on nimittäin koko Accel Worldin historiassa ensimmäinen lentotaidon oppiva hahmo. Tässä kohtaa oikean nettipelaajan suspension of disbelief on kyllä koetuksella, kun muut pelaajat ihastelevat Silver Crown lentotaitoa hämmästyksellä. Oikeastihan homma menisi näin:

Silver Crow *kasvattaa siivet*

Kaikki muut serverillä: FUCKING FAG CHEATER FUCKING GAY FAG GO FUCK YOUR SISTER FUCKING FAGGOT GAY CHEATER BAN HIM FUCKING ASSHOLE CHEATER FUCK

Mutta ehkä Japanissa ihmiset ovat nettipeleissäkin kohteliaampia.

Accel World ei kuitenkaan sijoitu kokonaan nettipelien maailmaan, toisin kuin Sword Art Online, vaan AW:ssä aikaa kulutetaan myös reaalimaailmassa. Se on hyvä, sillä Accel Worldin hahmodesign ei varsinkaan pelimaailman puolella ole kovin kummoista. Hahmoilla on yksi perusväri ja ehkä enintään vähän kontrastivärejä siellä täällä, mikä saa ne näyttämään geneerisiltä pelihahmoilta vähän liikaakin.

Sen sijaan reaalimaailman puolella, vaikka hahmot pukeutuvatkin useimmiten lähinnä koulupukuihin, jantterit ovat ihan ok:n näköisiä ja varsinkin tytöt ovat söpöjä. Harun designia voi tosin vähän moittia siltä kannalta, että tämän lyhyys ja ylipaino on vedetty pikkuisen överiksi, sillä nyt tämä vaikuttaa metrin mittaiselta pallolta.

Animen 24 jakson aikana ehditään käymään läpi ilmeisesti romaanin 3 ensimmäistä osaa. Rytmityksen puolesta homma toimii erinomaisesti. Kaikissa jaksoissa tapahtuu jonkinlaista edistymistä, on se sitten hahmojen ihmissuhteiden kehitystä reaalimaailmassa tai mielenkiintoisia asioita Accel Worldin puolella. Yksikään jakso ei tunnu turhalta filleriltä tai yhdentekevältä mössöltä, mutta toisaalta sarja ei myöskään ryöpsähtele hallitsemattomasti eteenpäin.

Toisaalta Accel Worldin ranobetausta näkyy ikävästi siinä, että sarjan loppupuolella tulee mukaan uusia hahmoja, joita ehditään nähdä ehkä pari kertaa ennen sarjan loppumista. Ja täällä Suomessa tarinan jatkaminen kirjamuodossa ei onnistu, koska kirjoja ei ole täällä myynnissä. Nettitilaamisen taas estävät japanintaidot :F. Tältä kannalta onkin vähän ikävää, että viime vuosina animesarjojen lähdemateriaali on siirtynyt nimenomaan kevytromaanipuolelle: jos anime ei myy tarpeeksi, tarina jää kesken.

Ehkä juuri ranobetaustasta johtuu, että hyvästä rytmityksestä huolimatta Accel Worldia vaivaa melkoinen infodumppailu. Käsitteiden selittämiselle ja kertomiselle kirja on nimittäin huomattavasti parempi media kuin anime, jossa pätee aina ”show, don’t tell” -sääntö. Nyt varsinkin alkujaksot ovat täynnä Kuroyukihimeä, joka selittää Harulle Accel Worldin toimintaa. Uusia käsitteitä plopsahtelee esiin melkein joka jaksossa.

Ongelma ei ole se, ettei käsitevyörytyksessä pysyisi perässä, sillä kuten sanoin, sarja on rytmitetty hyvin. Ongelma on siinä, että nyt melkein joka jaksossa tulee tilanne, jossa hyvältä vaikuttanut tilanne muuttuukin lähes katastrofaaliseksi jonkin entuudestaan tuntemattoman säännön takia. Esimerkiksi: Haru oppii, että vihollinen kannattaa lyödä päin sähkötolppaa, koska sähköshokki tekee viholliseen lisää vahinkoa. Seuraavassa jaksossa Haru lyökin vihollisen viimeisillä voimillaan sähkötolppaa päin. Mutta kappas kummaa, vihollinen nousee ylös entistä vahvempana! Ja sitten Harun kaverit kertovat tälle, että ”tuollaiset viholliset saavat sähköstä lisää energiaa, älä tee noin!” Kun kuvio toistetaan pariin kertaan, alkaa kaikkiin tilanteisiin suhtautua kyynisesti, sillä kohta joku uusi sääntöpaljastus kääntää tilanteen päälaelleen varmuudella.

Toisaalta ranobetaustasta on myös hyötyä, sillä vaikka Accel Worldissa taistellaankin paljon, aikaa vietetään myös reaalimaailmassa. Ja tässä taas kevytromaanitausta on vahvimmillaan. Hahmonkehitys ja hahmojenväliset näiden sosiaaliset suhteet ovatkin toimivampia kuin useissa muissa toiminta-animeissa. Varsinkin Harun ja Kuroyukihimen suhde on kutkuttava, sillä vaikka Haru onkin nössöhkö nördepoitsu, Kuroyukihime äityy välillä jopa aggressiiviseksi viettelijättäreksi. Onko nää nyt sit niitä vahvoja naishahmoja? Onneksi sarjan aikana Harukin alkaa kasvattaa itselleen kiveksiä ja oppii, että vastoinkäymisten kohdatessa on muitakin mahdollisuuksia kuin luovuttaa heti.

Erityismainintana täytyy huomioida animen loppupään pahisjätkä Seiji Nomi, joka on erittäin hyvin tehty ja varsinkin uskottava kusipää-koulukiusaaja-nettikiusaajahahmo. Harvoin animessa tulee vastaan hahmoja, jotka ovat pahiksina uskottavia: joko näiden ”pahuus” on päälleliimattua ja siksi epäuskottavaa, tai sitten kyse on jostain ~pahasta demonilordista~, joka on ylilyövän paha siksi että tämä on ~paha demonilordi~. Sen sijaan Seiji on kusipää, koska tämä on kusipää, juuri sillä tavalla kuin koulukiusaajilla on tapana olla. Toisin sanoen tämä on huomattavasti aidompi hahmo kuin monet muut pahikset.

Kokonaisuutena Accel World on jännä. Toisaalta sen pelihahmodesignit ovat mitäänsanomattomat, eikä se graafisesti muutenkaan ole mitenkään ihmeellinen. Vääristyneitä derppinaamoja ei sarjassa näy, mutta toisaalta animoinnissa ei juuri missään vaihessa päästä hedonistisen sakugamasturboinnin puolelle. Taustat ovat toimivat ja kertovat missä mennään, mutta toisaalta ne eivät ole mitään P.A. Works -tasoisia tajunnanräjäyttävän kauniita maisemia. Musiikit ovat enimmäkseen mitäänsanomattomat.

Toisaalta tämän keskinkertaisuuden vastapainoksi saa kivannäköisiä normihahmoja ja mielenkiintoista kähmintää nettipelin ja reaalimaailman puolella. Harun ja Kuroyukihimen suhteen kehittymistä on kiva seurata ja on hienoa nähdä, kuinka Haru alkaa saada itsetuntoaan kasaan ja kehittyy pelkästä ulisijasta eteenpäin, muuttumatta silti suoraan täydelliseksi sankariksi. Accel World kuitenkin kaipaa melko kipeästi toista kautta, koska nyt tarina jää ikävästi kesken. Juuri, kun homma saadaan kunnolla käyntiin, sarja loppuu. Noh, toivotaan että japsit ostavat tarpeeksi DVD:itä.

Kyllä minä viihdyin, ei harmita ollenkaan että katsoin. Ihana Kuroyukihime on ihana <3