Fairy, muutakin kuin tiskiainetta

2.2.2010 klo 11:50pm Johanna

Ystävänpäivä lähestyy ja mielenkiintoisin asia siinä omasta näkökulmastani ovat Postin ystävänpäiväpostimerkit; niissä on nimittäin keijuteema! Kävin siis äkkiä shoppailureissulla hamstaamassa nämä merkit pöytälaatikkooni enkä varmaan henno niitä kenenkään kirjeeseen käyttää, keijut kun ovat lempitaruolentojani :D

Postin kuva keijuista on aika perinteinen, nättejä tyttöjä tanssimassa kukkien ja perhosten keskellä luonnossa. Taide merkeissä on toki nättiä ja värit kirkkaat ja yleisvaikutelma sopivan leikkisä. Eipä tämä Postin(kaan) versio keijukaisista kuitenkaan ole mielestäni täydellinen, olen tullut aika tarkaksi siitä, millainen on ”oikea” keiju. Niin varmaan käy kaikille, jotka tietävät yhdestä kapea-alaisesta aiheesta kohtuullisen paljon, sitä muuttuu pikkutarkaksi ja vähän elitistiseksi!

Keijumaniassani olen tietysti lukenut ja katsellut jos jonkinlaista keijuteemaista tavaraa. Oma käsitykseni keijuista on hieman erilainen kuin nykyään kuvitustaiteessa esiintyvä luonnonhenki-tyyppinen kukkaiskeiju. Pidän enemmän kansantarujen ja viktoriaanisen ajan keijukuvauksesta, niissä keijut kuvataan usein hyvän ja pahan välimaastossa olevina olentoina, joiden moraali ei koskaan täysin aukene ihmisille ja jotka ihmismaailman kanssa törmäyksiin joutuessaan tuottavat lähinnä ongelmia ja tragedioita, vaikkei yksikään konfliktin osapuoli olisi pahaa varsinaisesti tarkoittanutkaan. Toistuva kaava kansantarinoissa on mies, joka rakastuu keijunaiseen ja matkaa keijumaailmaan, ja sieltä kotiin käymään palatessaan huomaa ajan kulkevan maailmoissa eri lailla – kaikki miehen ystävät ovat jo kuolleet ja kukaan ei muista häntä enää.

Kaupunkireissullani mukaan tarttui postimerkkien lisäksi tuo vasemmanpuoleinen kirja Vedenneitojen lähteillä, jota en ole kuitenkaan vielä ehtinyt avaamaan – sen kirjoittaja Suvi Niinisalo on kirjoittanut aiemmin myös erittäin hyvän teoksen keijuista kuvitustaiteessa, nimeltään Keijukaisten lähteillä. Suosittelen ehdottomasti, jos on vähänkään kiinnostunut taruolennoista eikä tieteellinen teksti pelota, Niinisalo nimittäin on tutkija ja se valitettavasti näkyy hänen kirjoissaan pienenä kuivakkuutena.

Oikeanpuoleinen taas on vanha, melkein rikkiluettu Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon Keijukaiset -kirja, jota pidän ehkä onnistuneimpana suomalaisena kirjana keijuista. Toisin kuin Niinisalon kirja(t), Keijukaiset ei ole tieteellisesti kirjoitettu, mutta tietoa ja tarinoita siinä on silti riittämiin. Paras asia Keijukaiset-kirjassa on kuitenkin sen kuvitus, sillä se on hyvin lähellä omaa päänsisäistä ajatustani keijukaisista.

Kirjan kuvitus on surumielistä, hiukan jäykkää ja melko tummasävyistä. Tämä ei ole nykyisin todellakaan se suosituin tapa kuvata keijuja! Omassa mielessäni keijujen pitää kuitenkin jotenkin erota luonnonhengistä, nymfeistä ja muista kedoilla tanssivista kukkatytöistä, pitää olla jotain, mikä tekee keijusta juuri keijun.

Eräs keijujen syntyä kuvaava kansantaru kertoo, että keijut olivat alun perin Taivaasta karkoitettuja enkeleitä, jotka eivät kuitenkaan halunneet liittyä Luciferin joukkoihin Helvetissä. Tällaista taustaa vasten en enää oikein millään pysty näkemään keijuja vain söpöinä tanssivina tyttöinä, vaan keijuihin liittyy mielikuvissani aina ainakin vähän synkkyyttä. Pieni osa siitä, että en voi nähdä keijuja vain ilakoivina luonnonlapsina, pitää varmaan laittaa myös japaniharrastuksen piikkiin. Japanissahan perhosensiivet ja perhoset ovat kuoleman, uudelleensyntymän ja sielujen symboleja, ja perhoset ovatkin yleensä animessa tarinan pahiksen symboli. Ja keijut ja perhoset nyt  kuuluvat aika erottamattomasti yhteen…

Koska voin pitää keijuista valtavan pitkiä maratonmonologeja, pilkon keijuhölinäni useampaan kirjoitukseen: listaan tänne jossakin vaiheessa vielä enemmän lempikeijupiirtäjiäni ja kerron tarkemmin, miten keiju_hommat näkyvät pukeutumisessanikin!

Aihe: Inspiraatio, Johanna