Kukaan muotiblogeja selaava ei ole voinut välttyä H&M:n Garden Collection -hehkutukselta. Täytyy sanoa, että hyvä veto siltä, kuka ikinä näistä bloggareille lähetettävistä maileista sun muista firmassa vastaakaan! Välttelen nimittäin H&M:n kaltaisia massarättiliikkeitä enkä käy kovinkaan usein fyysisesti vaateostoksilla, etten turhaan sortuisi mihinkään heräteostoksiin :D
Nyt tiputin kuitenkin rahaa henkkamaukan kassaan, sillä blogeissa pyörivistä Garden Collection -mainoskuvista bongasin yhden mekon, joka oli vain pakko saada. Loistavaa markkinointia H&M:ltä siis, kuinkahan moni muu sortui ostamaan jotain blogihehkutuksen tuloksena?
Kassi ja mekko kulkeutuivat mukanani kotiin.
Itsehillintäni on kuitenkin sen verran hyvä, etten olisi langennut tähän houkutukseen ollenkaan, ellei Garden Collection olisi tehty luomupuuvillasta. Tuntemani ällötys massaketjuja kohtaan johtuu juuri niiden tarjoamasta ”laadusta” (kiva kun vaatteet ratkeavat saumoista) ja siitä, että vaatteiden ympäristöystävällisyys ja tuotanto-olosuhteet ovat iso kysymysmerkki. Ohuen ohutta puuvillaa tämäkin mekko on ja saumat on vain saumuroitu, ei vahvistettu ompelukoneompeleella – itse tekemäni vaatteetkin on tehty paremmin ja paremmista materiaaleista. Kaipa tämä kukkamekko kesällä sitten helle/kotimekkona menee.
Tuen nyt kuitenkin sitä, että massaketjut edes yrittävät jotain vastuullista ja kestävää, oli se sitten markkinointikikka minun kaltaisteni viherhippikuluttajien suuntaan tai ei.
Muuten olen viettänyt aikaa kotona itsenäisesti päntäten saatuani labrat tältä erää tehdyksi, tämänpäiväinen kotiasu näytti tältä. Pöksyt ovat jonkun ison marketin urheiluvaatepuolelta, sukat Seppälästä, paita Asiajam, hiuskoristeet ja pinnit mikä mistäkin.
Ennen joulua kirjoittelin näiden joka kotiin jaettavien bonuskorttilehtien (Pirkka, Me, Yhteishyvä) stereotyyppisistä pikkujoulu”muoti”jutuista. Nyt kevään korvalla nämä lehdet ovat taas heränneet vaatetuksen olemassaoloon ja tarjoilevat kohtuullisen kyseenalaisia muotivinkkejä kevätpukeutumiseen. Koska minulla ei ole parempaa tekemistä kuin nyppiä ja kritisoida kuvitteelliselle Tarja Tavikselle ehdotettua rättivalikoimaa, tässä ajatuksiani Me-lehden ja Pirkan kevätmuotijutuista.
Me-lehdessä oli yhden aukeaman juttu siitä, miten keväällä tällainen hippityyli ja kukkakuviot ovat in. Ihan totta joo, mutta että tällä tavalla? Tylsiä perusteepaitoja = hippi!? Nuo molempien yläkulmien paidat ovat NIIN peruskamaa, ettei niitä minusta kannattaisi esitellä edes tällaisesta tylsätavislehdessä kuin Me. Hoh hoijaa. Tuo keskimmäinen paita riikinkukkoprintillä olisi voinut olla ihan kiva, jos paidan malli olisi edes hiukan mielenkiintoisempi. Miten olisivat olleet pienet liehukehihat tai jotain?
Hei kato äiti, tää on sitä muotia! Teepaita ja farkkuleggarit!!!
Okei, suurin osa suomalaisissa muotiblogeissa näkyvistä asuista on tämän asukokonaisuuden kanssa samalla innovaation asteella, mutta lehtikuvaukselta odottaisi jotain vähän… jotain. Minulle on se ja sama, jos Jenna 16 wee kuvaa itseään joka päivä teepparissa ja leggareissa, mutta että aikuiset ihmiset ottavat lehteen tällaisia kuvia ja kutsuvat sitä naama peruslukemilla muodiksi? Ei hyvää päivää :D Vaikka lehti olisikin joku Me. Silti. Hei pliis.
Tämä mekko on sitten ehkä vähän innovatiivisempi, mutta ruma. Metsään taas.
No tämä on vähän enemmän sinne päin! Liilan rusettilaukun kuosi ei iske henkilökohtaisesti, mutta kukkakuvioinen veska on nätti, lisäksi myös trendikäs, mutta ei liian kaheli tavislehteen.
Pirkka tarjosi jutun hameenhelmoista. Nämä stailaukset tai oikeammin stailauksen puute menevät kyllä yli hilseen. Hei, musta hame ja hihaton toppi! Enpä ole nähnyt tällaista koskaan ennen, vautsi vau. Ja sitten, harmaa hame ja … punaiset hansikkaat? No, tätä en kyllä ole ennen nähnyt, mutta ihan syystä. Miksi nuo hansikkaat? Miksi?
Lisää helmoja. Näissä on edes jotain yritystä ja hanskatkin mätsäävät ainakin värin puolesta. Olisikohan tuossa oikeanpuolimmaisessa yritetty jotain 30-luvun safari/seikkailijatarlookia? Voin sellaisen idean melkein tuolta kaivaa… laimennettuna potenssiin -8 tosin.
Toisessa jutussa oli lähinnä kenkiä. Tämä oli Pirkan muotijutuista se, joka selvästi yritti eniten olla ihan oikeaa ja vakavasti otettavaa muotia niinku. Plussaa värikkäistä sukkahousuista, sellaiset ovat varmaan normaalin Pirkan lukijan mielestä tosi jännät ja uskaliaat! Juttu olikin otsikoitu jotenkin ”kenkämuoti suosii tänä keväänä rohkeaa.”
Tämä kuva sitten taas jätti minut epätoivoon. JA TAAS NUO HANSKAT VIEKÄÄ NE POIS
Olin perjantaina katsomassa Disneyn uusinta ihan 2D:nä piirrettyä leffaa eli Prinsessaa ja Sammakkoa. Turussa ei originaaliversio mene ollenkaan, mistä olen hiukan katkera. Olisin edes halunnut mahdollisuuden valita, kumpaa versiota menen katsomaan! Suomidubbi oli toki ihan laadukas, mutta hieman hengetön. Toisaalta sama hengettömyys tuntui vaivaavan koko elokuvaa. Tarinassa oli osasia kohdallaan, mutta joku henki tai sydän jäi puuttumaan.
Eniten ehkä kuitenkin ärsytti se, ettei aikakaudesta, New Orleansista ja voodoosta oltu otettu sen enempää irti. Lauantaina televisiosta tuöi Pocahontas ja vaikka kyseinen pätkä ei tarinankerronnallisesti olekaan suosikkejani Disneyltä, se taide, se taide! Prinsessa ja sammakko oli lähinnä perusvarmaa perinteistä disneytyyliä sitä yhtä musikaalinumeroa (Voin saavuttaa) lukuun ottamatta. Hirveä sääli, kun elokuva olisi voinut olla vaikka kuinka hienon ja tyylitellyn näköinen noilla inspiraationlähteillä. Blääh.
Pölinä sikseen, teemapukeutuminen on aina pop ja satun omistamaan sammakkohameen…
Huomatkaa äärimmäisen hyvin tyyliin sopiva leffamainos taustalla. Saattaa tosin olla, että menen katsomaan tätä ”mestariteosta” myöhemmin poikaystävän kanssa… kermakakut päällä tietysti! Mikä olisi parempi tilanne pitää vaaleanpunaisia vauvamekkoja kuin B-luokan äksönleffa?
Hame ja rusetti itse tehty, paita ja vyö Asiajam, neuletakki Bodyline, loput taviskaupoista.
Hameessa ja rusetissa on siis tällainen printti. Se on sammakkoprinssi! (Pride-kulkueessa? Mitä nuo sateenkaaret ovat? :D)
Tämä rusetin ja hameen setti taitavat olla vanhimmat itse tekemäni lolivaatteet, jotka ovat yhä tallella eivätkä näytä mitenkään urpoilta kuusi vuotta myöhemmin. Kangas oli aikanaan hyvinkin epätyypillinen, mutta nykylolitassa ei enää niinkään. AP:n radioaktiiviset printit ovat pitäneet ainakin siitä huolen, että nykyään lolitaprintit voivat olla sweetissä muutakin kuin pastelleja!
Olen yrittänyt pysyä pois vaatekaupoista (niin oikeista kuin vain netissäkin sijaitsevista), sillä minulla on iso pino kankaita ja lankoja, joista pitäisi tehdä vaatteita ja ennen kuin saan pinon purettua vaatteiksi, en kyllä tasan tarkkaan aio ostaa valmiita vaatteita! Shoppailuhimo on kuitenkin vaikeasti taltutettavissa, joten ihan täysin ilman ostoksia en ole alkuvuotta elellyt.
Vanha teräksenvärinen rannekelloni katosi jokunen vuosi sitten enkä saanut aikaiseksi ostaa uutta, ensin toivossa, että vanha löytyisi, ja sitten, kun kelloa ei mistään putkahtanut, pettyneenä itseeni. En osta itelleni kelloa koska olin niin tyhmä että hukkasin vanhan!!! Rankaisen itseäni!!!
Nyt ostin kuitenkin vihdoin ja viimein uuden kellon, tällä kertaa kullanvärisen, jotta se sopii myös kullanväriseen kihlasormukseeni.
Kellonostoreissuni oli melkoisen huvittava. Minua palveli hyvin nätti ja trendikäs suunnilleen ikäiseni myyjä, joka ensin esitteli minulle ihan nättejä ja tyylikkäitä neliskanttisia kelloja, jotka eivät kuitenkaan millään tavalla sovi tyyliini. Kun vihjaisin, että haluaisin ehkä ei-niin-modernin ja tekotimantittoman kellon, myyjä ystävällisesti esitteli sitten muita vaihtoehtoja kuitenkin todeten, että niitä ei juuri kysytä eivätkä pyöreät taulut ole enää muodissa. Olen siis auttamattoman vanhanaikainen näemmä kellomaussanikin. Onneksi olin reissussa vanhahtavan tyylisessä otomeasussa ja pystyin toteamaan asuuni viitaten, että vintage/retro/muumikä-tyyliini ei ultramodernin päheä neliskanttinen teräksenvärinen kello miljoonalla blingblingillä oikein sovi :D
Toinen uusi ostokseni on tässä, lolitasateenvarjo! Minulla ei ole koskaan ollut eikä varmaan tule olemaankaan monien lolitojen käsipuolessa kesäisin keikkuvaa brändipäivänvarjoa; pidän itsepintaisesti kesällä hattua niinä kahtena päivänä vuodessa, kun Suomessa paistaa aurinko. En vain osaa käyttää päivänvarjoja, ne ovat tyyliini ”liikaa”, naamiaisasumaisia.
Sateenvarjot ovat kuitenkin eri juttu, sadetta kun ripsuu Lounais-Suomen ilmastossa niskaan melkoisen usein ja varjo on välttämättömyys. Ennen olen käyttänyt joko isoa mustaa sateenvarjoa tai sitten kirkkaanpunaista Sailor Moon -sateenvarjoa sateen sattuessa, mutta minulla ei ollut sweettariasukokonaisuuksiin sopivaa hienostunutta varjoa. Niinpä en ole voinut sateessa pitää sweettiä tai classicia vaan on pitänyt pysyä tummasävyisissä tai ehdottoman hulluissa (no, mihin muuhun yhdistäisitte Sailor Moon -varjon?) asuissa. Nyt voin kulkea pastelleissa kevätsateissakin!
Jostain syystä ompelu ei ole vähään aikaan napannut, ja nurkkiin kerääntyneet kankaat odottavat inspiraatiota puikkojen suhistessa. Neulomisessa on se hyvä puoli, että voin ottaa kutimeni mukaan lähes mihin tahansa – junaan, labraan – ja työt valmistuvat huomaamatta. Ompelukonetta ei oikein voi kuljetella!
Valmiiden töiden kasasta löytyi tämä jo joskus marraskuussa valmistunut ympyrähuivi/neulekauluri, joka oli jäänyt kuvaamatta. Lanka on edelleen se Puro, värit ovat aivan yhtä loistavat oikeassa elämässä!
Sain myös joululahjalangoista tekemäni boleron valmiiksi. Pahoittelen ankeaa naamaa ja tylsiä vaatteita noin muuten, sillä napsaisin kuvat äkkiä tultuani labrasta ennen kuin päivänvalo ehti täysin kadota. Älkää katsoko ympäröivää tylsyyttä, katsokaa boleroa! Rakastan noita eri sinisten vaihteluita ja kaikkia lähes säihkyviä sävyjä, kuvien saturaatioon ei ole koskettu vaan bolero oikeasti on juuri noin … sininen. Bolero on jo pestykin pari kertaa eikä se ole mennyt miksikään. Tämä on varmaan uusi lempineuleeni.
Pidin sinisen sävyjä lähes koko ajan ollessani nuorempi, joten minulle jäi siitä kaudesta vuosiksi pieni yliannostus sinisestä. Nyt olen löytänyt tukun muitakin värejä ja sävyjä, jotka näyttävät päälläni hyvältä, mutta pitäisi varmaan taas opetella käyttämään vanhaa tuttua sinistä. Oikeastaan vain sinisten vaatteiden kanssa silmäni näyttävät sinisiltä eivätkä mitäänsanomattoman harmailta.
Ainoa työ, joka jossain määrin seisoo, on tämä takintekele Novita Luxus Cottonista. Otin itselleni kohtuullisen kunnianhimoisen projektin, sillä malli on kauttaaltaan pitsineuletta. Pitsineule vielä menisi haasteena, mutta kun kaupassa niiiiiin kivan tuntuinen lanka onkin todella rasittavaa neuloa. Lanka menee koko ajan säikeiksi yliveto- ja yhteenneulomiskavennuksissa, plääh. Ehkä saan tämän vielä valmiiksi ennen syksyä, toivotaan ainakin.
Ja vaikka keskeneräisiä töitäkin on nurkissa, en voinut vastustaa kiusausta ja ostin nämä puuvillalangat euron kerä (halpaa!). Ihastuin tähän tuliseen väriyhdistelmään kympillä, pätkävärjätyt ja itseraidoittuvat langat ovat heikkouteni. Ihanan värikkäitä keriä, mutta mitä ihmettä näistä tekisin – en voi pitää oranssia tai keltaista lähellä kasvoja, sillä se saa minut näyttämään keltatautiselta. Apua! Olen jo suunnitellut niinkin eriskummallisia projekteja kuin neulehametta.
Talvisin innostun aina natural keistä ja muutenkin kerrostetusta pukeutumisesta. Tämä talvi on kylmine ilmoineen ollut erityisen hyvä vaikka millaisiin hullumummovirityksiin – harmittavasti tosin olen ollut labrailun takia pakotettu pukeutumaan arkena käytännöllisesti. Onneksi on viikonloput!
Huivit löytävät tiensä vaatekaappiini aina talven tullessa uudestaan, mutta tänä vuonna olen löytänyt hullumummoiluun ja asusteiden päälle kasaamiseen uudenkin inspiraation: neulotut ja virkatut asusteet ja erityisesti virkatut kukat, tähän tyyliin:
Olen siis vääntänyt langanlopuista kukkia ja huiveja ja etsinyt kaupoista sopivia henkäyksenohuita pitsejä ja muita huivitarpeiksi. Monet (aasialaiset) nettivaatekaupat myyvät kyllä varsinkin ensimmäisen kuvan kaltaisia huiveja valmiina, mutta periaatteesta en osta sellaista, jonka voin myös tehdä itse.
Omia huivitarpeitani epämääräisessä mytyssä. Pitsit olen ostanut rullalta ja pätkinyt tai ommellut sopiviksi huiveiksi. Tässä kuvassa olevat kukat ovat muuten ostettuja eikä itse nyherrettyjä – ostin ne Tiimarista (!) muistaakseni kymmenellä sentillä jostain superalesta. Ne ovat paperinarua, mutta ihan hauskoja kiinniteltynä ympäri asua sinne tänne.
En ole ehtinyt ottamaan kunnolla kuvia vähään aikaan eikä minulla siis ole aivan tuoretta kuvaa huivitouhuistani, mutta lohdutukseksi samantyylinen asukuva viime talvelta – tällaista settiä on näkynyt päälläni tänäkin talvena, tosin usein vaaleanpunaisella höystettynä eikä pelkästään valkoisen sävyillä toteutettuna kuten tässä.
Kaikki on itse tehtyä paitsi kengät ja sukat (Anttilasta) ja rusetti (Innocent World).
Ystävänpäivä lähestyy ja mielenkiintoisin asia siinä omasta näkökulmastani ovat Postin ystävänpäiväpostimerkit; niissä on nimittäin keijuteema! Kävin siis äkkiä shoppailureissulla hamstaamassa nämä merkit pöytälaatikkooni enkä varmaan henno niitä kenenkään kirjeeseen käyttää, keijut kun ovat lempitaruolentojani :D
Postin kuva keijuista on aika perinteinen, nättejä tyttöjä tanssimassa kukkien ja perhosten keskellä luonnossa. Taide merkeissä on toki nättiä ja värit kirkkaat ja yleisvaikutelma sopivan leikkisä. Eipä tämä Postin(kaan) versio keijukaisista kuitenkaan ole mielestäni täydellinen, olen tullut aika tarkaksi siitä, millainen on ”oikea” keiju. Niin varmaan käy kaikille, jotka tietävät yhdestä kapea-alaisesta aiheesta kohtuullisen paljon, sitä muuttuu pikkutarkaksi ja vähän elitistiseksi!
Keijumaniassani olen tietysti lukenut ja katsellut jos jonkinlaista keijuteemaista tavaraa. Oma käsitykseni keijuista on hieman erilainen kuin nykyään kuvitustaiteessa esiintyvä luonnonhenki-tyyppinen kukkaiskeiju. Pidän enemmän kansantarujen ja viktoriaanisen ajan keijukuvauksesta, niissä keijut kuvataan usein hyvän ja pahan välimaastossa olevina olentoina, joiden moraali ei koskaan täysin aukene ihmisille ja jotka ihmismaailman kanssa törmäyksiin joutuessaan tuottavat lähinnä ongelmia ja tragedioita, vaikkei yksikään konfliktin osapuoli olisi pahaa varsinaisesti tarkoittanutkaan. Toistuva kaava kansantarinoissa on mies, joka rakastuu keijunaiseen ja matkaa keijumaailmaan, ja sieltä kotiin käymään palatessaan huomaa ajan kulkevan maailmoissa eri lailla – kaikki miehen ystävät ovat jo kuolleet ja kukaan ei muista häntä enää.
Kaupunkireissullani mukaan tarttui postimerkkien lisäksi tuo vasemmanpuoleinen kirja Vedenneitojen lähteillä, jota en ole kuitenkaan vielä ehtinyt avaamaan – sen kirjoittaja Suvi Niinisalo on kirjoittanut aiemmin myös erittäin hyvän teoksen keijuista kuvitustaiteessa, nimeltään Keijukaisten lähteillä. Suosittelen ehdottomasti, jos on vähänkään kiinnostunut taruolennoista eikä tieteellinen teksti pelota, Niinisalo nimittäin on tutkija ja se valitettavasti näkyy hänen kirjoissaan pienenä kuivakkuutena.
Oikeanpuoleinen taas on vanha, melkein rikkiluettu Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon Keijukaiset -kirja, jota pidän ehkä onnistuneimpana suomalaisena kirjana keijuista. Toisin kuin Niinisalon kirja(t), Keijukaiset ei ole tieteellisesti kirjoitettu, mutta tietoa ja tarinoita siinä on silti riittämiin. Paras asia Keijukaiset-kirjassa on kuitenkin sen kuvitus, sillä se on hyvin lähellä omaa päänsisäistä ajatustani keijukaisista.
Kirjan kuvitus on surumielistä, hiukan jäykkää ja melko tummasävyistä. Tämä ei ole nykyisin todellakaan se suosituin tapa kuvata keijuja! Omassa mielessäni keijujen pitää kuitenkin jotenkin erota luonnonhengistä, nymfeistä ja muista kedoilla tanssivista kukkatytöistä, pitää olla jotain, mikä tekee keijusta juuri keijun.
Eräs keijujen syntyä kuvaava kansantaru kertoo, että keijut olivat alun perin Taivaasta karkoitettuja enkeleitä, jotka eivät kuitenkaan halunneet liittyä Luciferin joukkoihin Helvetissä. Tällaista taustaa vasten en enää oikein millään pysty näkemään keijuja vain söpöinä tanssivina tyttöinä, vaan keijuihin liittyy mielikuvissani aina ainakin vähän synkkyyttä. Pieni osa siitä, että en voi nähdä keijuja vain ilakoivina luonnonlapsina, pitää varmaan laittaa myös japaniharrastuksen piikkiin. Japanissahan perhosensiivet ja perhoset ovat kuoleman, uudelleensyntymän ja sielujen symboleja, ja perhoset ovatkin yleensä animessa tarinan pahiksen symboli. Ja keijut ja perhoset nyt kuuluvat aika erottamattomasti yhteen…
Koska voin pitää keijuista valtavan pitkiä maratonmonologeja, pilkon keijuhölinäni useampaan kirjoitukseen: listaan tänne jossakin vaiheessa vielä enemmän lempikeijupiirtäjiäni ja kerron tarkemmin, miten keiju_hommat näkyvät pukeutumisessanikin!
Muotiblogimaailma on tammikuun ajan kohissut lähinnä Indiedaysin julkistamisesta. Tiimi Fisumandias on tietysti äärimmäisen katkera, ettei ole päässyt tähän huippublogiosaajien joukkoon ja vielä katkerampi, ettei ole saanut kutsuja bileisiin tai ilmaista tavaraa. Fisun ernustatus tietysti saattoi vaikuttaa – lolita ja muut mori girlsit sun muut japanofiilityylit eivät ole kuuminta hottia, jos taviksilta kysytään. Koska me täällä kalablogissa olemme kuitenkin pukeutumisen tuhattaitureita ja onnistumme kaikessa, mitä ikinä päätämme kokeilla, oli aika järjestää varjobileet ja pukeutua oikein oikeaan muotiin eikä mihinkään japanilaisiin pornorooliasuihin.
Saimme vihiä, että Antti A:n CROSSIT ovat nyt kuuminta hottia ja blogibileistä kotiin kannettuja ilmaiskrosseja onkin vilahdellut lähes jokaisen asiantuntevan blogistin päällä: klikklikklikklikklik ja noin miljoona muuta. Ilmaisia pleksiristejä ei valitettavasti ole täällä tippunut postiluukuista sisään, mutta onneksi käsistään kätevä valmistaa kiinalaisen ebay-feikkiristin hetkessä vanhoista tableteista ja villalangasta! Niinpä edessä oli todella suuren luokan photoshoottailua olohuoneen nurkassa kaulassa uunituoreet crossit ja päällä hottiakin hotimmat muotibloggarivermeet. Posetus oli myös tarkkaan hiottua teemaan sopivaksi: katse alas, huono ryhti ja keskijakaus näkyviin! Johanna ja Maija edustaa:
Rusetti: alushameen ylijäämätyllit
Crossi: Antti A itte tehty
Bolero : itte tehty
Mekko: Asiajam
Sukkahousut: ???
Kengät: Irregular Choice
Panta: Ninja
Tunika: JC
Crossi: Antti A itte tehty
Kengät: DinSko
Loput: ”varmaa jostain sokkarilta”
Jos näillä ei päästä blogikerman joukkoon niin ei sitten kyllä päästä millään!
Uusi vuosi ja uudet asut, harmillisesti tosin vietän taas aikaa labran puolella. Labrassa kokkaillessa ei viitsi mitään kovin kivoja vaatteita pitää, varsinkaan lolitaa (minulla on tapana roiskuttaa liuottimia minne sattuu, eikä labratakin alle mahdu alushameita… nyyh). Keskiviikot näyttävät vakiintuvan ainoaksi tyttöistelypäiväkseni keskellä viikkoa, sillä keskiviikkoisin en ehdi labrailemaan, vaan istun luennoilla. Onneksi sentään edes yksi päivä viikosta on varattu kauniille vaatteille!
Olen seurannut pienellä huvittuneisuudella ”normaaleissa” muotiblogeissa leviävää rusettivillitystä: klikklikklik. Kaikille lolitamuodin harrastajillehan päänsyöjärusetit ovat olleet arkipäivää jo vuosia, ja nyt ihan tavalliset ihmiset pähkälilevät kovasti, kehtaavatko mennä ulos iso rusetti päässä. Toisaalta tämä pienimuotoinen trendi on saanut miettimään, voisinkohan yhdistellä lolitarusettini jotenkin tavistyylisiin bilemekkoihini ja ihan muihin vaatteisiin kuin täydellisiin lolitakoordinaatioihin. Pienempiä hiusrusetteja olen pitänyt vaikka tuulipuvun kanssa, mutta isojen kanssa olen tähän asti ollut varautuneempi. Ehkä pitäisi kokeilla jotain epäkonventionaalista koordinaatiota, saisin pidettyä isoja brändirusettejani useammin.
Lähiaikoina tosin päässäni ei ole hirveästi rusetteja näkynyt, sillä ne eivät mahdu pipon alle! Pipo on pakollinen varuste pakkassäällä, en halua aivojeni jäätyvän, kiitos. Olen siis olosuhteiden pakosta jumittunut lähinnä erilaisiin ponnareihin ja lettivirityksiin, joita ei tarvitse yrittää mahduttaa pipon alle.
Ostin kuvassa näkyvän ETC:n hameen jo kesällä talvea silmällä pitäen. Sametti on ihanan ylellinen materiaali ja rakastan tämän hameen helppoa yhdisteltävyyttä. Lisäpisteitä hame saa upeasta, paksusta ja korkealaatuisesta helmapitsistä.
Heidin esimerkin innoittamana teki mieli itsekin listata musiikkia, joka inspiroi minua tavalla tai toisella. Pidän melodisesta musiikista enkä kovin paljoa välitä mistään liian teknisen tai konemaisen kuuloisesta – jopa kappaleet joissa esiintyy nykyään niin yleinen sähkökitara, menevät lähes automaattisesti yäk-kategoriaan, ellei niissä ole jotain muuta mielenkiintoista.
Olen aika huono löytämään uusia musiikillisia tuttavuuttaksia ja luukutan samoja kappaleita vuodesta toiseen; suuren osan ”uudesta” musiikista löydän animen tai kavereiden kautta, mikä kenties selittää, miksi musiikkimakuni on nykyisin niin japanipainotteinen. En kuitenkaan kuuntele sitä samaa j-musaa ”mitä kaikki muutkin”; Gazettea tai An Cafea ei soittolistoiltani löydä.
Yuki Kaijiura on suosikkisäveltäjäni ja olen katsonut parikin keskivertoa huonompaa animesarjaa ihan vain siitä syystä, että tämä täti on säveltänyt niihin musiikin. Ei-soundtrackkappaleita Yukitäti säveltää aika useinkin eri naisvokalisteille; Yuuka Nanrille hän on säveltänyt useammankin albumillisen musiikkia. Oma ehdoton suosikkini kaikista näistä biiseistä on Nostalgia. Yuki Kajiuran musiikissa on aina tietty vanhoista ajoista kertova kaiku, eikä varmaan yhtään vähempää siksi, että käytännössä kaikissa tämän kappaleissa esiintyvät (omiin suosikkisoittimiinikin kuuluvat) viulu, huilu ja englannintorvi. Nostalgiassa viimeistä ei tosin ole, mutta huilua ja viulua sitten senkin edestä varsinkin hienossa välisoitossa.
Yuuka ja taustalla itse säveltäjätäti Yuki.
Nostalgiassa on kuitenkin jotain muuta, mitä monissakaan j-kappaleissa ei ole: kunnolliset sanat. Sanoitus ei ole minulle musiikissa ihan niin tärkeää kuin itse musiikki ja tapa, jolla vokalisti laulaa, mutta on tietysti bonusta, jos laulussa lauletaan jotain järkevää ja koskettavaa. Olen aina ollut ihminen, joka elää enemmän menneessä ja haikailee vanhojen perään kuin sellainen, joka odottaisi huomista tulevaksi tai syleilisi juuri nyt menossa olevaa hetkeä. Tämä varmaan selittää myös innostukseni menneiden aikakausien muotiin ja lolitaan. Nostalgiassa on lyriikanpätkä どうか信じないでいて / 私の涙も溜息も / きっと人よりも少し / 儚い気持ちが好きなだけだから, joka suomeksi kääntyy jotenkin ”älä usko kyyneleisiini ja huokauksiini, sillä minä taidan pitää näistä katoavista tunteista hiukan muita ihmisiä enemmän”. Tarkoittaen siis jotain sellaista, että ikävätkin tunteet ovat jossain määrin kivoja muisteltavia, ja nostalgia ulottuu kaikkeen, ei vain niihin kaikkein parhaisiin koettuihin hetkiin ;)
Kokia, joka usein levynkansissa pukeutuu vähän Mori Girls -tyylisesti.
Nostalgian musiikkivideo on yksinkertaistakin yksinkertaisempi, mutta siinä käytetty värikontrasti on tyylikäs. Toinen hiukan samankaltaista musiikkia tekevä artisti on Kokia, jonka kappaleet saavat vielä harvemmin musiikkivideon kuin Yuki Kajiuran. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että Kokia on ehkä yksi lahjakkaimmista musiikkinsa itse säveltävistä naispuolisista muusikoista Japanissa juuri nyt. Karma on pyörinyt soittimessani varmaan kymmeniä kertoja päivässä viimeisten parin kuukauden aikana, enkä ole kyllästynyt kappaleeseen vieläkään. Ai no melody on ”tavallisempi” poppibiisi, mutta kaunis sekin, ja sillä on jopa ihan musiikkivideo!
