Aihe: Mielipide
Piknikit ovat yhtä oleellinen osa kesää kuin hyttysten ininä ja hukkumistilastot. Kesän paras piknik on yleensä syntynyt kuin itsestään erilaisista valmistujaisjuhlien ylijääneistä herkuista, mutta tänä kesänä sellaisia ei omalle kohdalle enää sattunut ja syömisistä piti vastata ihan itse. Piknikruuat onnistuivat loistavasti (Airin leipoi kinkkurullat ja minä valmistin salaatin), joten tässä ohjeet kesän parhaisiin pikkusuolaisiin.
Maukkaat ja helpot kinkkujuustorullat (n. kolme pellillistä)
- 1 paketti lehtitaikinalevyjä
- ketsuppia
- juustoraastetta
- kinkkusuikaleita
Nosta lehtitaikinalevyt sulamaan pellille. Tarkista paketin kyljestä paisto-ohjeet, ja laita uuni lämpiämään. Levyjen sulettua voit kaulia niitä hieman ohuemmiksi, etteivät ne paisu uunissa liikaa. Levitä levyille ketsuppia sekä haluamiasi mausteita. Ripottele päälle sopivasti kinkkusuikaleita ja juustoraastetta, minkä jälkeen voit kääriä levyt rullaksi. Leikkaa veitsellä rullat kiekoiksi ja asettele ne pellille. Voitele rullat munalla ennen paistamista, ja paista taikinapaketin ohjeiden mukaan. Voit käyttää täytteenä myös esimerkiksi valmiiksi maustettua tonnikalaa tai mitä nyt mieleesi juolahtaakaan ja kaappisi perukoilta löytyykään.
Täydellinen kesäsalaatti (4-5 hengelle)
- pinaatinlehtiä
- kanaa
- sokeriherneitä
- tummia viinirypäleitä
- kurkkua
- kuskusia
- kastiketta
Keitä kaksi tai kolme kanan koipireisipalaa väljässä, maustetussa vedessä ja riivi lihat irti niiden ollessa vielä lämpimiä. Keitä kuskus valmiiksi seuraavasti: laita kattilaan 2 dl vettä, odota kunnes se kiehuu ja lisää sitten joukkoon 2 dl kuskusia. Käännä levy pois päältä ja sekoittele hetki. Anna kanapalojen ja kuskusin jäähtyä jääkaapissa, ja sekoita aineet sitten keskenään. Lisää lopuksi kastike. Voit sekoittaa sellaisen itse sokerista, suolasta, viinietikasta ja oliiviöljystä, tai käyttää jotain valmista kastiketta makusi mukaan.
Käytännössähän salaatin voi tehdä melkein mistä tahansa aineksista, mutta yritän itse aina noudattaa joitain perusperiaatteita, ettei lopputulos jäisi mauttomaksi. Hyvässä salaatissa on perusainesten lisäksi jotain rapeaa ja pureskeltavaa, jotain kirpeää ja ehkä jotain makeaakin. Salaattikastikkeen merkitystä ei myöskään kannata vähätellä, koska se antaa makua ja tekee etenkin pastasalaateista vähemmän kuivia. Suosikkiaineksiani, eli avokadoa, kirsikkatomaatteja ja pinjansiemeniä en tällä kertaa käyttänyt, sillä halusin kokeilla jotain uutta. Itse tykkään tehdä juhliin tai illanistujaisiin tulevista salaateista vähän ruokaisampia, eikä tämä ollut mikään poikkeus koska istuimme sen voimin rannalla aamupäivästä illansuuhun.
Oli meillä eväänä onneksi jotain makeaakin
3.8.2010
Kiitos internetin ja Nelosen joviaalisuuden, myös kaltaiseni televisiottomat luuserit voivat nykyään seurata ajan tasalla realitymuotihömppää kotimaisin vivahtein. Toisin sanoen Suomen Huippumalli haussa -sarjan kolmas kausi lähti toissaviikolla käyntiin yrityksenään kammata suomalaistyttöjen joukosta tulevaa catwalkien ja editorialkuvausten kuningatarta. Koska samanaikaisesti seuraan myös (ilmeisesti trainwreck-syndroomalla) amerikkalaisversion jo 14. kauteen ehtinyttä alkuperäisversiota, mikä parempi kuin lyhyt vertailu molemmista ilman sen pahempaa spoilaamista jälkimmäisen suhteen.
Suomihuippiksen aiempia kausia katsoin aika sattumanvaraisesti jakso sieltä ja toinen täältä, vaikka photoshooteja sekä voittajia onkin sittemmin tullut seurattua netin kansainvälisissä Topmodel-yhteisöissä. Tällä kertaa ei kuitenkaan ennakkoluulojeni vastaisesti ollut onneksi luvassa vain ja ainoastaan kivuliaan hiljaisia, toistensa takana piileskeleviä tyttöjä: vaikka suoranaista räväkkyyttä talon 11:sta tytöstä löytyy alun perusteella yhtä paljon kuin Saimi Nousiaisesta kulmakarvoja, ei rauhallisuus tai suomalaisille tyypillinen varauksellisuus ainakaan vielä lukeudu tylsyyden piiriin. Toisaalta livenä puupökkelökin voi ottaa hämmästyttävän kauniita kuvia, joten jo toisessa jaksossa päästiin itse toimiin Subwayn (olol) ”kevyt ja raikas” -teemaisissa kuvauksissa, joissa harva kuitenkaan pääsi loistamaan.
Tässähän roikun
Jenna alias Liikettä ja ilmavuutta!
Ainoa kunnon yllätys (ja millään muotoa mainoksena uskottava kuva) löytyi loppujen lopuksi Jennalta, joka hänkin Tyran sanastoa käyttäen ”lucked into it” – korkeanpaikankammosta kärsivä tyttö onnistui viimeisillä freimeillään pusertamaan ulos oikeasti miellyttävän kuvan. Itse asiassa näin kyseisen mainoksen ulkona liikkuessani ennen jakson katsomista, enkä tullut edes ajatelleeksi ettei kyseessä olisi ns. ‘oikea’ malli (ETA – itse asiassa Subwayn billboard-tyylisissä mainoksissa esiintyy jo pudotettu Anette, joten joko kyse oli toisesta versiosta tai sekoitin itse netissä näkemäni punasiniversion tähän, hups). Joka tapauksessa jään jännityksellä seuraamaan tyttöjen kehitystä sarjan jatkuessa, ja raportoin mahdollisesti havainnoistani myös tällä puolella, jos luvassa on mitään mielenkiinnon tarkemmin vangitsevaa.
Rapakon toisella puolella puolestaan ollaan jo hankkiuduttu eroon useammasta tytöstä, ja tie vie seuraavaksi tuttuun tapaan ulkomaille viimeisten kanssa. Tunnollisesti America’s Next Top Modelia niin ylä- kuin alamäissä seuranneena alan oikeastaan vähitellen kysyä itseltäni, mitä järkeä sarjan seuraamisessa on: edelliskausi onnistui repimään itsensä mudasta oikeasti uskottavalla voittajalla ja mukaan on mahtunut jopa aidosti hienoja photoshootteja, mutta 14. kausi on päättänyt ilmeisesti rikkoa jälleen kaikki ennätykset mauttomuudessa ja urpoilussa. Ehkä kotimaisen version rauhallisia tyttöjä on terapeuttista seurata verrattuna ANTM:n huutokilpailuihin, jotka tällä kaudella tuntuvat painivan aivan omassa sarjassaan kiitos 18-vuotiaan Alasian, jolle ei tarvitse kuin vihjata jotain negatiivissävytteistä ja johan kohta raivotaan pää punaisena kunnioituksen puuttumisesta sekä suoremmin ”tiedän missä nukut, tiedätkö mitä tuollaisille tytöille minun naapurustossani tapahtuu” -tyylisin sanankääntein. Okei!
Talodraama ja muut vamokkiudet voisi jättää omaan arvoonsa jos edes kuvaukset natsaisivat, mutta ei. Sen lisäksi, että tytöt systemaattisesti saavat aikaan mielenkiinnottomia ja oikeastaan aika kamaliakin kuvia, ovat photoshootien toteutukset niin mappi Ö:stä revittyjä ettei mitään rajaa. Yksi jakso ratsastaa vampyyriteemalla (a.k.a. ”räjähtävät menkat”) ja toisessa tytöt on puettu hiuksista tehtyihin mekkoihin. Mitä hemmettiä täällä oikein tapahtuu?
Bella eat Edward
What is this I don’t even
Tässä vaiheessa olen aika varma top 3:sta pelkästään sarjan menneisyyteen vedoten, mutta ei se mitään, eivät ANTM:n voittajat ennenkään ole mitään merkinneet. Ehkä sarjaa siis katsoo tässä vaiheessa eniten mielenkiinnosta sitä kohtaan, kuinka Tyra tällä kertaa onnistuu suosimaan täysin käsittämättömiä kilpailijoita ja kehittelemään aivan älyvapaita kuvauksia isolla, mutta sitäkin halvemmalta vaikuttavalla rahalla…
23.4.2010
Kerrankin valtavirtablogeista löytyi jotain mielenkiintoista, kun törmäsin tähän postaukseen. Maija Vilkkumaa aukaisi sanaisen arkkunsa muotiblogeista ja herneet lensivät nenään ympäri blogsfääriä – ilmeisesti tavisbloggarit eivät hoksaa, kuinka… no, tylsää ja tavallista heidän ”muotinsa” on. Siitä, paljonko se tasapäistää ihmisiä ja nuorisotyyliä ylipäätään, en lähde väittelemään, mutta hirveän paljon variaatiota suosittujen muotibloggareiden tyyleistä ei löydy.
Varsinkin postauksen kommenttiboksista löytyi jänniä mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Yleisesti ottaen kommentoijista moni toivoi Suomeen lisää erilaisten alakulttuurityylien tai muuten vain erikoisemmin pukeutuvien blogeja. Löytyi toki niitäkin, joille tavismuotiblogit riittävät ja jotka eivät edes halua nähdä mitään liian kummallista, vaan normaaleja vaatteita, niitä mitä kulmakaupasta saa. Silti erikoisemman, inspiroivamman pukeutumisen kaipuu näkyi aika selvästi suunnilleen puolella kommentoijista.
Ehdotellessani tämän blogin perustamista kolmelle muulle Fisun tytölle tiesin, ettei tästä blogista koskaan voisi tulla kovin suosittu, koska olemme liian outoja. Päätös pitää blogia kunnon palvelimella poissa Bloggerin ilmaishelvetistä reilusti kustomoidun ulkoasun kera varmaan karkotti jo osan potentiaalisista lukijoista outoudessaan, ja loput hypoteettisesta kävijäkunnasta karkasivat blogin ernustatuksen myötä. Emme ole helposti lähestyttäviä ja tutun turvallisia, emme mene mihinkään kaavaan tai muottiin. Täällä ei ole tunikoja, legginsejä tai niittinilkkureita.
Mielenkiintoisinta kuitenkin on, että on selvästi olemassa ihmisiä, jotka haluavat nähdä oudompaa muotia, mutta eivät joko löydä sitä tai ovat sokeita sille, kun sitä näkevät. Suomessa on useampi kymmenen lolitatyylistä blogia, jos laskee gyaru- ja muut japanimuotiblogit mukaan, lukumäärä yli tuplaantuu. Siinä luulisi lukemista riittävän kaikille niille, jotka yllä linkityssä blogipostauksessa kaipasivat ”vaikka anime- tai gootti- tai fiftarityylisiä blogaajia”. Eikä näitä ernublogeja edes ole kovin vaikea löytää: hyvin suuri osa listaa itsensä esimerkiksi Blogilistalla muotiblogi-tagin alla. Silti näihin (meihin?) ei kuitenkaan löydetä ja erikoisempia pukeutujia kuulutellaan ympäri nettiä perustamaan blogeja.
Olen alkanut epäillä, että tavallisilla ihmisillä on aivoissaan jonkinlainen outoussensori. Kun joku muuttuu LIIAN kummalliseksi – sanotaan nyt, että 23-vuotias yliopisto-opiskelija tykkää pukeutua vaaleanpunaisiin pitsimekkoihin ja kiikuttaa käsivarrellaan hörhelösateenvarjoa – se ei rekisteröidy outossensorilla varustetuissa aivoissa ollenkaan. Se on niin omituista, että aivot eivät pysty käsittelemään sitä, joten on sama, kuin se ei olisi olemassa laisinkaan. Jos tämä 23-vuotias yliopisto-opiskelija sen sijaan pukeutuu vain hiukan tyttömäiseen mekkoon ja yhdistää sen korkokenkiin ja neuletakkiin, se kenties menee suotimen läpi ja rekisteröityy synapseissa.
Hiukan järjellisemmin sanottuna Babyn, AP:n, IW:n, Novalan ja Manan maailma on niin kaukana tavallisen muotiblogilukijan maailmasta, ettei tämä löydä ernublogeista mitään kosketuspintaa omaan maailmaansa ja omaan elämäänsä, vaikka tämä haluaisi omien sanojensa mukaan lukea ”animetyttöjen” vaatteista. Niinpä jäämme näkymättömiin, eikä yhdestäkään ei-valtavirtatyyliä edustavasta blogista varmaan koskaan tule todella suosittua: kosketuspinta, usb-portti, bluetooth-yhteys normimuotiin, maaginen ginatricotzarah&m-yhteyslinkki puuttuu.
7.4.2010
Parempi myöhässä kuin ei milloinkaan! Vaikka totta puhuen odottamani Pariisin syksyn 2010-2011 Ready to Wear -pläjäys jätti tällä kertaa neutraalin tyyneksi suurimmilta osin – tuijotin kymmenen minuuttia Valentinon mekkoja keksimättä niistä mitään kovin nasevaa sanomista, joten tiivistin tähän entryyn kaksi selkeiten tunteita herättänyttä mallistoa ja lisäsin niiden kaveriksi otteita parista muusta valmiina niskaan -kokoelmasta. Ehkä miesten metkuista löytyy sitten enemmän sanottavaa! (Tai sitten opiskelujen takia on niin puhti pois ettei koherentisti muotoiltuja ajatuksia lähde juuri nyt repimälläkään, ken tietää!)
Tylsän varmasti lähdetään McQueenilla, jonka viimeistä taidonnäytettä moni odotti varmasti jännityksellä. Käytetyt printit sekä kullan yhdisteleminen eri väreihin (varsinkin tummiin sävyihin!) toimivat ainakin itselläni kuin häkä, ja vaikka osa linjoista on klassisella tavalla ”turvallisia”, tuntuvat ne silti omalla tavallaan raikkailta. Stailaus sopi mielestäni vaatteisiin hyvin, ei vain kontrastina erilaisten mohikaanipäähineiden kautta, vaan kiinnittämällä huomion itse linjoihin.
:D
Lagerfeldin Kalle tuotti varmasti tällä kertaa suurimmalle osalle näytösten suurimmat wtf-hetket Tiibetin kaamea lumimies -kokeiluillaan, josta täytyy jo ajatuksena antaa täydet pisteet koska idea on niin kilari. Tekokarvaan hukkuneista malleista suosikkini ovat ylläolevat herrasmiehet, joilla on asenne kohdallaan. Mallistosta löytyi kuitenkin myös hillitympiä esimerkkejä, jotka miellyttivät silmää ihan aidosti – ja esimerkiksi vaaleansinivärjätyt valkoiset neulemekot kelpuuttaisin kyllä ihan sellaisenaan omaan vaatekaappiini.
Mitä omaan vaatekaappiin tulee, poimin Ready to Weareista pari esimerkkiä myös vaatteista jotka voisin kuvitella pukeutumiseeni varsinkin yhdistelemisen tuloksena:
Wunderkind Fall 2010-2011
Ensimmäisen kuvan mekko-jakku -yhdistelmä on kuosiltaan täydellinen, ja rakastan myös niiden mallia. Ruutupukuihin taas en ole ihan heti itse kääriytymässä, mutta rennossa yleisilmeessä ja jokseenkin ”toimiiko vai eikö toimi” -asussa on jotain poikamaisen hauskaa jota voisin hyvin nähdä itseni soveltavan (joko itseeni tai poikaystävään, hmm!).
John Rocha Fall 2010-2011
John Rochan mekoissa yhdistyvät viime aikoina kaipailemani kerrostukset sekä näennäisen yksinkertaiset linjat. Pienet yksityiskohdat helman asymmetrisyydessä tai koristeluissa ovat a++! Myös selkeät värit ovat plussaa, sillä juuri tämänkaltaisten mekkojen ympärille haluaisin rakentaa vaikka minkälaisia asukokonaisuuksia. Inspiraatiota ompeluun jatkossa?
31.3.2010
Jo pidemmän ajan olen havainnut erinäisissä japanihenkisten ihmisten piireissä lämpimiä tunteita Rilakkuma-nimistä San-X:n maskottihahmoa sekä tämän kanssa hengaavaa vaaleampaa nallekarhua, Korilakkumaa kohtaan. Vaikka nämä kaksi kieltämättä söpöjä ovatkin, eivät ne koskaan iskeneet minuun samalla tavalla kuin vaikkapa niinikään San-X:n Afro Ken -koira tai vaikkapa Shinkansen-juna. Tarpeeksi Rilakkuman kuvia tuijoteltuani huomasin kuitenkin yllätyksekseni, että nallekarhujen kanssa tuntui usein hengaavan varsin sympaattinen pieni lintu, jonka on kai oikeasti tarkoitus olla tipu/untuvikko – omaan silmääni se kuitenkin näyttää petollisesti pieneltä ankalta, ja koska ankat ovat kissojen lisäksi ehdottomia lempieläimiäni, oli vain ajan kysymys kunnes hurahtaisin täysin Kiiroitori-maniaan.
kuvat Artbox.co.uk
Artboxin sivuilla tutkiskelin aikani Rilakkuma-aiheisia tavaroita kuten bento-laatikoita ja teemukeja, ja kelpuuttaisin kyllä ylläolevat hetkessä omaan keittiökaappiini edelleen. Kolmikkoa näkee usein erilaisissa ruokateemaisissa ympäristöissä, ja koska toinen heikkouteni ankkojen lisäksi on erilaiset herkut ja makeat (varsinkin minikoossa), ei kestänyt kauaa ennen kuin törmäsin siihen ultimaattiseen yhdistelmään…
kuvat Strapya
…nimittäin Strapyan ihanaakin turhemmat kännykkäkorut (…ja avaimenpäällinen)! Yhtenä heikkona hetkenä sitten pistin tilauksen vetämään, ja ylläolevat tavarat saapuivat muutama päivä sitten jo innosta odotteleviin hyppysiini. Erilaisia versioita on Strapyalla varastossa vielä vaikka kuinka, joten asialliseen hintaan uskon kokoelmani kertyvän vielä jatkossa. Ennalta olin sortunut ostamaan hieman kookkaamman korun, joka laukaisi kyseisen vimman lopullisesti, mutta mitään en kadu! Kuvaan siitä onkin hyvä päättää – jos toiset rakastavat Hello Kittyä, olkoon Kiiroitori minun ällösöpöpaheeni. :D
19.2.2010
Kuten monista uutisista ja blogeista on voinut jo lukea, torstaina 11.2.2010 Alexander McQueen päätti elämänsä kotonaan Lontoossa. Muotisuunnittelijasuuruuden kuolema on otettu vastaan ennen kaikkea järkyttyneen yllätyksen tunnelmissa, sillä 40-vuotias McQueen oli uransa huipulla sekä suuri inspiraatio ja esikuva monelle.
McQueen kuului (ja kuuluu edelleen) omien suosikkisuunnittelijoitteni joukkoon, joten luin uutisesta lähinnä hämmentyneen epäuskoisena. Monen muun tavoin koin itse ‘valaistumisen’ hänen mallistoihinsa vasta vuoden 2006 tienoilla, mutta olen silti vilpittömän pahoillani näin lahjakkaan sekä omaperäisen ihmisen menetyksestä. Tehdäkseni tästä kirjoituksesta kuitenkin edes himpun erilaisen kuin loputtomista tusinamuistokirjoituksista (tiedän miten teennäiseltä tällaiset pahimmillaan kuulostavat), mieleeni tuli lainata pätkää viime aikoina lukemastani Kurt Vonnegutin kirjasta Slaughterhouse-five:
The most important thing I learned on Tralfamadore was that when a person dies he only appears to die. He is still very much alive in the past, so it is very silly for people to cry at his funeral. All moments, past, present and future, always have existed, always will exist. [...] It is just an illusion we have here on Earth that one moment follows another one, like beads on a string, and that once a moment is gone it is gone forever.
Ylläolevaa voi arkisemmin (sekä kornisti ja kliseisesti, mutta menkööt) soveltaa tarkoittamaan, että se mitä McQueen elämänsä aikana ehti saavuttaa on loputtomasti läsnä nyt, menneisyydessä ja tulevassa. Tämän vuoksi olen kasannut alle muutamia linkkejä joista kukin voi halutessaan hypätä aikakoneessa historiaan ja muistaa McQueenin siitä, mitä tämä parhaiten osasi: luoda persoonallisia, haastavia ja nyrjähtäneen kauniita vaatteita.
- Fashionologien runwaykokoelma
- Style.comin arkisto McQueenin mallistoista
- Runwaym:n muistokirjoitus laajalla kuvakokoelmalla (vaatii yhteisöön liittymisen)
- Ohnotheydidntin kuvakokoelma, jossa vain murto-osa julkisuuden henkilöiden suosimista McQueenin vaatteista
12.2.2010
”Almost everyone has the desire to “transform” one’s self, be it into an angel, someone who is more elegant, or even back to the time they were a little girl. With this concept in mind, we created the Metamorphose brand. In order to assist you in your “transformation”, while not being a slave to the current fashion, we continue to conceive cute EGL fashion.”
- Metamorphose
Ne, jotka tietävät minut Terriblestä, eivät varmaan ole voineet välttyä siltä tiedolta, että tykkään Metamorphosesta. Meta on pysynyt yhtenä lempibrändeistäni ihan lolitaseikkailujeni alkuajoista lähtien ja rakkaus on kestänyt nekin ajat, kun kaikki muut tuntuivat pitävän Metaa rumimpana ja omituisimpana lolitabrändinä ikinä (vaikka hei, vinkki viitonen, Meta ei selvästikään ole pelkkä lolitabrändi). Metassa minua ihastuttaa juurikin ennalta-arvaamattomuus, kummallisuus ja kokeilunhalu. Leopardiprintit, Matrix-tyyliset nahkatakit, automekaanikkohaalarit, cowboy-hatut, söpöt fiftarilolimekot, perinteinen sweet, mummonverho-classic, jöötteily, camokuosit; Meta on kokeillut kaikkea, välillä paremmin ja välillä huonommin tuloksin.
En toki väitä, että pitäisin kaikesta, mitä Metamorphosen pääsuunnittelija Kato keksii ulos suoltaa. Useat Metan kokeilulliset vaatteet ovat rumia ja monet Metan perusvaatteista taas tylsiä. Mutta oi oi oi, silloin kun kaikki menee nappiin, niin taivas räjähtää, kukkasia ja konfetteja satelee ja pienet läskit vauvaenkelit laskeutuvat laulamaan hallelujaa (tai ainakin melkein). Omalla kohdallani Metan täysosumat kompensoivat kaikki ne tylsät ja rumat hutit.
Tämän avautumisen innoittajana toimi Metan uusi Old Emblem -mallisto. Osa malliston vaatteista on mielestäni mitä ihanimpia, osa taas aika plääh. Printti on todella kiva, ehkä vähän osastoa ‘eikö IW ole tehnyt tämän jo sata kertaa’, mutta eipä tuo haittaa, kun Innocent World lukeutuu myös lempibrändieni joukkoon.
En pidä näistä mekoista kovinkaan paljon, lähinnä koska en itse voisi ikinä käyttää näitä näyttämättä ihan uunolta. Tuo Metan suosima empirevyötärö saa minut (ja monet muutkin) näyttämään ainakin kymmenen kiloa todellista paksummalta ja tuo tissiröyhelö taas… No, kai riittää, jos sanon tissiröyhelöiden olevan huono idea, kun kuppikoko ylittää tietyn pisteen. Lisäksi en ole ihan varma tuosta valkeasta pitsistä, kermanvalkea toimisi mielestäni tuon värimaailman kanssa paremmin.
Nämä taas ovat mielestäni ihan älyttömän kivoja! Napit muuttavat vaatteen kuin vaatteen heti noin sata kertaa paremmaksi! Jakussa on kivoja yksityiskohtia ja se on tarpeeksi simppeli myös tavallisten vaatteiden kanssa käytettäväksi. Hame taas on yksinkertaistakin yksinkertaisempi, mutta niin sen mielestäni pitää ollakin, jotta kiva printti pääsee kunnolla oikeuksiinsa.
Saa nähdä päädynkö törsäilemään pitkästä aikaa lolikamppeisiin! Olen muuttunut viimeaikoina niin laiskaksi, että en enää jaksa Japanista tilailun monimutkaisuutta tulleineen ja muine vastaavineen, mutta tuo hame taas toisaalta houkuttelee vähän liian paljon…
23.1.2010
Seppälä ei koskaan ole kuulunut ykkösvaatekauppoihini, mutta toisinaan sen valikoimista voi tehdä jos jonkinlaisia löytöjä. Usein olen eksynyt erityisesti liikkeen yö- ja alusvaateosastolle, mutta kahdeksan kertaa kymmenestä kohdannut auttamattoman pettymyksen: vaatteita koristavat toinen toistaan kammottavammat maskottiotukset! Samat kuviot toistuvatkin sitten niin sukissa, meikkipusseissa kuin yöpaidoissa mitä kummallisimmissa väriyhdistelmissä, ja olen moneen otteeseen kummastellut tämän suunnittelijan värisilmää sekä yleistä tyylitajua. Koska Seppälässä tuli kuitenkin vierailtua vähän aikaa sitten syystä joka selviää alempana, vaivuin nopeasti lievään epätoivoon tämän sesongin ”hauskojen” maskottihahmojen edessä.
Kieroon tuijottavia pöllöjä, jäniksiä ja nallekarhuja? Mitä hemmettiä? (kaikki kuvat Seppälä.fi)
En ole varma, mikä ”kännissä kuin käki pöllö” -ilmeessä viehättää, itseeni ei nimittäin uppoa alkuunkaan. Tärähtäneitä sarjakuvaeläimiä ~veikeiden~ sanaleikkien säestämänä ja huonosti tyyliteltyinä päänsärkyä aiheuttavissa väreissä, jes! Paitoja löytyy niin pinkkinä kuin ruskeanakin, joskin tasapainoiset väriyhdistelmät loistavat autuaasti poissaolollaan.
Sanat ovat jättäneet minut
Rekan yliajama turri tossussa, tällaista olen aina toivonut! Oikeanpuolimmaista pöllöä ei tällä hetkellä pääse Seppälässä karkuun edes syanidia napsimalla, sillä sen hehkeä lärvi on ikuistettu kaikkeen aina sukista rintaliiveihin. Kaikella kunnioituksella, jos hypoteettinen tyttöystäväni ilmestyisi jouluaattona sänkyyn ylläolevissa releissä, olisi se suurempi erotiikantappaja kuin Mikko Alatalon naamalla varustetut pitkät kalsarit. Joku ylläolevista maskottiprinteistä kuitenkin eittämättä perustaa, sillä niitä löytyy vuosi toisensa jälkeen Seppälän valikoimista erilaisin variaatioin. (Oma suosikki-inhokkini on ilmakiväärillä ammutun näköinen sammakko, joka tosin on tainnut jo kadota ajasta ikuisuuteen.)
Hengaile näissä kotonani ja ajan sinut kirveellä lumihankeen
Mikäli Seppälän maskottivaatteet ja -asusteet ovat omasta mielestäsi Siisteintä Ikinä, ei siinä mitään – emme ainakaan tule repimään samoja vaatteita toistemme käsistä. Omat mieltymykseni kuitenkin suosivat hieman toisen henkistä väritystä, ja varsinkin sarjakuvahahmoistani olen hyvin tarkka. Mutta palatakseni kirjoituksen alkuun, vierailulle Seppälään tällä kertaa kimmokkeena jo aiemmin mainitsemani cupcake-yömekko, eikä se jäänyt ainoaksi positiiviseksi yllätykseksi:
Kirsikoita, muffinsseja, pastellivärejä… mmm
Kääräisin itselleni mukaan vasemmanpuoleisen yömekon mintunvihreän sisaren, mutta vaaleanpunainenkin on todella suloinen. Suosittelen siis kaikesta huolimatta vierailua Seppälään tänä jouluna, sillä mukahauskat maskottihahmot eivät ole se ainoa vaihtoehto jos haluaa aattona uuden pyjaman ylleen pukea!
13.12.2009
OTT on lyhenne, johon varsinkin lolitamuotia harrastavat tuskin ovat voineet olla viimeisen vuoden aikana törmäämättä. OTT, over the top eli ylilyövä, ylitsepursuava, jotain joka viedään äärirajoilleen ja hieman yli: lolitamaailmassa tällä viitataan yleensä kaikista kermakakkumaisimpaan lolitaan, kymmenen kilon kiharapilvilisäkkeisiin ja asustevuoreen. Katalogikuvista äärimmilleen stailatut asukokonaisuudet ovat vähitellen valuneet arjen puolelle, mikä puolestaan on hämärtänyt monen kohdalla sitä, mikä on ”tavallista” lolitaa – täysin normaalilta tuntunut vaateyhdistelmä tuntuukin arkiselta ja tylsältä verrattuna aiemmin lähinnä erikoistilanteisiin varattuihin asukokonaisuuksiin.
Kuva Angelic Pretty
Kun OTT-vimma alkoi lolitan parissa osoittaa ensimmäisiä laantumisen merkkejä, aloin pohtia millä tavoin tämä on kenties muuttanut käsitystämme tyylistä yleisemmin. Koska moni tuntui OTT-kauden aikana investoineen ensimmäistä kertaa elämässään irtokynsiin, circle lenseihin tai hiuslisäkkeisiin, kuinka vahvasti juurruimme yleisesti pitämään niillä varustautumista ”normina”? Trendit tulevat ja menevät, mutta kukaan ei voi parhaimmallakaan tahdolla sanoa etteikö osa lolitan muodoista myös ‘vanhenisi’ tavalla, joka aiheuttaa niiden harrastajajoukon ja jopa arvostuksen vähenemistä – onko luonnollisuus yksi niistä piirteistä, jolle jatkossa hymähtelemme samalla tavalla kuin mustavalkoiselle nunnalolitalle? Onko omien hiusten käyttö kampauksissa uusi ”heh, kato headdress”?
”Mitä noilla on päässä??” kuva Avant Gauche
Suurempi syy miksi ylläoleva on herättänyt ajatuksia, on erilaisten lisäkkeiden ja lisien yleistyminen myös katumuotien ulkopuolella. Hiuspidennykset eivät ole millään muotoa uusi ilmiö maailmanhistoriassa, mutta niiden äkillinen ilmaantuminen ”tavallisten nuorten” elämään on mielenkiintoista seurattavaa. On heitä, joille ulkonäkö on harrastus muiden joukossa ja tyyliä pidetään yllä uskollisesti ja tunnollisesti arjen harmaudessa, sekä heitä, jotka yksinkertaisesti intoutuvat trendin vallitessa kokeilemaan rohkeasti uusia asioita, mutta epäselvin ryhmä (johon kukaan ei tietenkään halua tunnustautua kuuluvansa) koostuu heistä, jotka lolitaesimerkkini kaltaisesti alkavat aidosti pitää lisäkkeitä, irtokynsiä ja silmiä laajentavia piilareita edellytyksenä kauneudelle, joko omalle tai toisten.
Kuva Angel Color
Henkilökohtaisesti en vihaa, tuomitse tai toivo ruttoa erilaisille ”ehostuskeinoille”, sillä jokainen valitsee itse mitä puolia ulkonäöstään haluaa korostaa tai vaihtoehtoisesti peittää. Vierastan kuitenkin ajattelumallia, että esimerkiksi hiuslisäkkeet tai silmiä suurentavat piilolinssit tekisivät kenestäkään automaattisesti kauniimman tai haluttavamman. Näyttävämpiin tyyleihin ja erikoistilanteisiin ne sopivat kuin nenä päähän, mutta jos hankkii arkikäyttöön usealla sadalla eurolla pidennyksiä ilman että niitä edes oikeaoppisesti hoitaa tai ostaa väripiilareita ottamatta selvää niiden turvallisesta käytöstä, herää kysymys mitä tällä saavutetaan? Jokainen saa pukeutua ja ehostautua kuten parhaaksi kokee, mutta tyytymättömyyttä omaan itseen sellaisena kuin on ei peitetä edes kilometrillä varatukkaa.
Antti Asplundin oranssit lisäkkeet, very sexy nee
10.11.2009
Naimisiin.infon keskustelualue on jo vuosia ollut minulle se paikka, jonne menen, jos haluan naureskella muiden ihmisten hössötykselle ja hölmöilylle ja päästellä niin omia höyryjäni ulos. Nyt kun olen kihloissa, minulla olisi varmaan teoriassa ”lupa” hössöttää häistä mieleni mukaan, mutta se ei kiinnosta ollenkaan. Minun oli hyvin vaikea ymmärtää naisia, jotka kuluttavat vuosia pähkäilleessään täydellistä servettien väriä: ketä kiinnostaa?
Sitten eksyin ”Miksi häät ovat niin tärkeät?” -keskusteluun ja bongasin tämän tekstinpätkän:
Itselleni häistä tuli vähänkuin harrastus. Sai toteutta luovuuttaan ja käyttäytyä tyttömäisemmin kuin mitä yleensä teen. Ammattini on melkoisen karu ja kohtaan siinä paljon elämän nurjia puolia, joten vaaleanpunaisten silkkinauhojen kanssa sählääminen oli sille tosi ihanan terapeuttista vastapainoa.
Siinäpä se syy, miksi häähössötys on minusta hieman hölmöä eikä inspiroi: minulla on jo harrastus, jonka puitteissa saan olla niin tyttömäinen kuin haluan ja leikkiä vaaleanpunaisten silkkinauhojen kanssa yhden eliniän tarpeiksi – lolitaan pukeutuminen siis. On itseasiassa mielenkiintoista, että häistä hössöttäminen ja niiden parissa tyttömäiseksi heittäytyminen on sosiaalisesti täysin hyväksyttävää käytöstä, kun taas tällaiseen epäilyttävän nimiseen alakulttuuriin kuuluminen ei ole. Lolitassa ja häistä hössöttämisessä on kuitenkin täsmälleen sama idea: saa päästää itsensä irti ja olla rauhassa kiinnostunut kaikesta vaaleanpunaisesta, söpöstä ja ällöromanttisesta.
Teemaan liittyen, minä tänään. Tämä on varmaan sitä perinteisintä mahdollista lolitaa: väriyhdistelmänä musta x valkoinen, lolitatyylin puitteissa aika yksinkertainen mekko ja sukissakin vielä nuo valkoiset pitsit ja kaikki. Tällainen tyyli on ollut skenessä jo pitkän aikaa out, mutta minulle se on yhä se, mihin lolitassa ihan alunperin joskus vuosia sitten ihastuin. Mekko ja sukat Baby, the Stars Shine Bright, kengät tiedättekin jo (lol, voisin joskus laittaa jotkut muut…), bolero itse tehty, hiusrusetit jostain.
Olen tosi huono ottamaan kuvia omasta naamastani itse, on vaikeaa pitää kameraa vakaana ojennetun käsivarren päässä! Mutta sainpahan nuo hiusrusetit näkymään, yleensä kun kokovartalokuvissa ne eivät näy mihinkään. Uh, tästä näkee myös hyvin, miten kaipaan kipeästi aikaa kampaajalle ja lisää raitoja päähän.
Erikokoiset rusetit ovat nykyisin vakiintuneet lolitan tyypillisimmäksi päähärpäkkeeksi. Minä suosin yleensä pienempiä rusettiklipsuja pään sivuilla tai takana, mutta yleisin rusetti on se iso, hiuspannassa kiinni oleva liisaihmemaassapäänsyöjärusetti. On minulla muutama sellainenkin, mutta sivuruseteilla on hauskaa rikkoa siluettia, joka lolitassa on muuten niin kovin symmetrinen.
Tässä pari muinaisjäännettä asustelaatikostani eli headdresseja. :D Käytän näitäkin itsepäisesti (lähinnä miiteissä ja coneissa, en yleensä normielämässä), vaikka headdressit ovat olleet jo vaikka kuinka kauan pois muodista. Olen vähän tällainen muinaisjäännelolita: teen yhä sitä, mihin ihastuin tässä muodissa joskus ~2003, enkä kovin paljon pidä lolitan uusista trendeistä.
4.11.2009
Edellinen sivu
